Dombey ja Poika 1

by Charles Dickens

KUUDES LUKU

Paul joutuu toisen kerran orvoksi

Aamulla Pollya vaivasivat niin monet pahat aavistukset, että hän ilman mustasilmäisen toverinsa hellittämättömiä yllytyksiä olisi varmasti hylännyt kaikki ajatukset retkestä ja nimenomaan pyytänyt lupaa tavata numero sataseitsemänkymmentäseitsemän Dombeyn talon peloittavan katon alla. Mutta Susan, jota hänen keksimänsä juoni viehätti ja joka, vaikka jaksoikin perin urhoollisesti kestää toisia ihmisiä kohdanneet pettymykset, ei voinut sietää omien toiveittensa tyhjiin raukeamista, osasi esittää monta pätevää vastaväitettä toisen suunnitelman onnistumista vastaan ja puolustella alkuperäistä aietta niin taitavilla selityksillä, että melkein samassa kun Dombey oli kääntänyt ylpeän selkänsä kodilleen ja ajoi Cityyn päin niinkuin joka päivä ennenkin, oli hänen mitään pahaa aavistamaton poikansa matkalla Staggsin puutarhoihin päin.

Tämä kaunisniminen paikka sijaitsi eräässä esikaupungissa, jonka Staggsin puutarhojen asukkaat tunsivat Camberling Townin nimellä. Ulkomaalaisia varten laaditussa Lontoon kartassa, joka on painettu nenäliinalle, jotta sitä olisi hauskempi ja mukavampi käsitellä, on tämä nimitys jostakin syystä lyhennetty Camden Towniksi. Sinne nyt molemmat lapsenhoitajattaret suuntasivat kulkunsa holhokkiensa seurassa. Richards tietystikin kantoi Paulia, ja Susan talutti pikku Florencea, nykien ja sysien häntä välistä, mikäli piti tarpeellisena.

Suuren mullistuksen ensimmäinen isku oli juuri repäissyt koko naapuritienoon halki, keskustaan asti. Joka taholla näkyi siitä jälkiä. Taloja oli lyöty kasaan, katuja katkaistu ja tukittu. Syviä kuoppia ja ojia oli kaivettu maahan, suunnattomia multa- ja saviläjiä luotu maanpinnalle, ja rakennuksia, jotka olivat kallistuneet, kun niiden alta maa oli vierinyt pois, oli tuettu paksuilla hirsillä. Erään jyrkän vastamuodostuneen kukkulan juurella oli jono vankkureita sikin sokin, toisaalla likosi ja ruostui uutukaisessa lammikossa hujan hajan rautaesineitä. Kaikkialla näkyi siltoja, jotka eivät johtaneet mihinkään, teitä, joita oli mahdoton kulkea, savupiippujen puolivalmiita torneja, väliaikaisia puutaloja ja aitauksia ihan käsittämättömillä paikoilla, rikkinäisten talojen runkoja ja keskeneräisiä seiniä ja holvia, kokonaisia telinekasoja, suuria tiilikiviröykkiöitä, jättimäisiä nostoranoja ja hajasäärisiä kolmijalkoja, jotka riippuivat tyhjässä ilmassa. Joka suunnalla näkyi tuhansia epäsäännöllisiä hahmoja ja esineitä, jotka olivat armottomasti viskautuneet pois paikoiltaan ja nyt törröttivät ylösalaisin maahan vaipuneina tai ilmassa sojottaen tai vedessä lahoten selittämättöminä kuin uni. Kuumat lähteet ja polttavat vesisuihkut, maanjäristyksen tavalliset seuralaiset, lisäsivät vielä näyn sekasortoisuutta. Kiehuvaa vettä kokoontui rappeutuneiden seinien väliin, missä se sihisi kovasti. Sieltä tunkeutui niinikään näkyviin liekkien loimu ja kohina, ja tuhkakasat sulkivat tien ja muuttivat kokonaan naapuriston olot ja tavat.

Lyhyesti sanoen, vielä keskeneräinen rautatie oli rakenteilla ja kulki tämän hirveän sekasorron keskitse sivistyksen ja edistyksen valtavalla uralla.

Mutta tähän asti ei ympäristö ollut vielä halukas hyväksymään rautatietä. Pari kolme rohkeaa keinottelijaa oli jo tehnyt katusuunnitteluja, ja yksi oli vähän rakentanutkin, mutta pysähtynyt keskelle liejua ja tuhkaa miettiäkseen asiaa vielä vähän. Uuden uutukainen kapakka, joka tuoksui vielä tuoreelta muurilaastilta ja liisteriltä ja jonka ikkunoista oli näköala pelkkään tyhjyyteen, oli valinnut ilmoituskilpensä kuvaksi rautatien kiskot, mutta se saattoi olla tuhmanrohkea yritys — ja sitten sen isäntä toivoi voivansa myydä juomia työmiehille. Niin oli yksinkertaisesta olutkapakasta tullut tunnelinkaivajien poikkeuspaikka, ja vanha lihakauppa oli yhtä itsekkäistä syistä nopeasti ja kansanomaisesti muuttunut rautatieravintolaksi, jossa joka päivä oli tarjolla paistettua sianreittä. Vuokratalojen omistajat niinikään näyttivät suosivan näitä uudistuksia eivätkä senvuoksi juuri nauttineet paikkakuntalaisten luottamusta. Yleinen mielipide taipui hyvin hitaasti uuden hankkeen puolelle. Rautatien vieressä oli likaisia peltoja ja navettoja ja lantakasoja ja törkyläjiä ja ojia ja puutarhoja ja huvimajoja ja aukioita, joilla saattoi piiskata mattoja. Korkeammilla kohdilla oli hajallaan pieniä osterinkuorten kasoja osteriaikana ja hummerinkuorten kasoja hummeriaikana ja saviastioiden sirpaleita ja kuihtuneita kaalinlehtiä kaikkina aikoina. Tämän tienoon yleisvaikutelmaan kuuluivat myöskin pylväät ja aidat ja asiaankuulumattomille ohikulkijoille tarkoitetut vanhat varoitustaulut, huonojen hökkelien takaseinät ja pienet mitättömät ruohokentät. Mikään ei siellä ollut hyvää eikä kuvitellutkaan olevansa. Jos lähistöllä oleva kurja autio maa olisi voinut nauraa, olisi se nauranut kaikelle tälle pilkallisesti niinkuin moni sen kehnoista naapureista.

Staggsin puutarhain asukkaat olivat tavattoman epäuskoisia. Talot oli rakennettu lyhyeen riviin, ja kaikilla oli edessään likaiset maatilkut, joita reunustivat vanhat ovet, tynnyrinkimmet, tervakankaan palaset ja kuivettuneet pensaat. Täytteenä oli käytetty pohjattomia tinakattiloita ja kuluneita rautaisia tuliristikkoja. Siellä asukkaat kasvattivat helakanpunaisia papuja, pitivät siipikarjaa ja kaniineja, pystyttivät hauraita huvimajoja (eräs niistä oli vanha vene), kuivasivat vaatteita ja polttivat piippua. Muutamat olivat sitä mieltä, että Staggsin puutarhat olivat saaneet nimensä eräästä jo manalle menneestä kapitalistista, herra Staggsista, joka oli rakennuttanut ne huvikseen. Toiset, joilla oli luontainen mieltymys maaseutuun, uskoivat nimen johtuvan niiltä maalaisajoilta, jolloin peurat Staggsien nimisinä olivat paenneet turvaan varjoisille seuduille. Kuinka asia lieneekään ollut, pitivät Staggsin puutarhojen asukkaat omaa seutuaan pyhänä lehtona, jota rautatie ei saisi turmella, ja niin varmoja he olivat siitä, että heidän seutunsa pysyisi pystyssä paljon kauemmin kuin tuollaiset naurettavat keksinnöt, että kulmassa asuva nuohoojamestari, paikallispolitiikan johtaja, oli julkisesti selittänyt, että kun rautatie avattaisiin liikenteelle — jos se koskaan tapahtuisi — hänen kaksi poikaansa saisi nousta hänen asuntonsa savutorvelle hurraamaan yrityksen epäonnistumiselle ja sitä ivaamaan.

Tähän saastaiseen paikkaan, jonka pelkän nimen rouva Chick oli tähän asti huolellisesti salannut veljeltään, kohtalo ja Richards nyt kuljettivat pikku Paulia.

"Tuolla on minun kotini, Susan", virkkoi Polly osoittaen erästä asumusta.

"Tosiaanko?" sanoi Susan alentuvasti.

"Ja eikö tuolla seisokin sisareni Jemima ovella, käsivarrellaan oma suloinen pienokaiseni!" huudahti Polly.

Se näky antoi Pollyn kärsimättömyydelle niin voimakkaan siipiparin, että hän juoksi sinne aika vauhtia, syöksähti Jemiman luo ja vaihtoi hänen kanssaan pienokaista silmänräpäyksessä nuoren tytön tavattomaksi hämmästykseksi, hänelle kun Dombeyn perillinen näytti pudonneen pilvistä.

"Kah, Polly!" huudahti Jemima. "Sinähän oikein säikähdytit minua! Kuka olisi uskonut! Tule sisään, Polly! Kuinka terveeltä sinä näytätkään! Lapset menevät varmasti melkein sekaisin nähdessään sinut."

Niin he menivätkin, jos saattoi päättää heidän nostamastaan hälinästä ja siitä tavasta, kuinka he syöksyivät käsiksi Pollyyn ja vetivät hänet matalalle tuolille uuninnurkkaan. Siellä hänen rehelliset omenaa muistuttavat kasvonsa heti joutuivat keskelle pienempiä omenoita, jotka painoivat niihin ruusuiset poskensa ja olivat kaikki ilmeisesti saman puun hedelmiä. Polly puolestaan oli yhtä äänekäs ja raju kuin lapsetkin, ja vasta kun hän oli hengästynyt ja hänen tukkansa riippui irrallaan hehkuvien kasvojen ympärillä ja hänen uusi ristiäispukunsa oli joutunut pahasti epäjärjestykseen, vasta silloin keskeytyi hälinä vähäksi ajaksi. Mutta silloinkin pysyi viimeisen edellinen Toodle hänen sylissään pitäen molempia käsivarsiaan lujasti hänen kaulansa ympärillä, kun taas vähän isompi Toodle oli kiivennyt tuolin selustalle ja teki epätoivoisia ponnistuksia, toinen sääri ilmassa, suudella äitiä takaapäin.

"Katsokaapas, sievä pikku neiti on tullut katsomaan teitä", virkkoi Polly, "ja näettekö, kuinka siivolla hän pysyy! Eikö hän olekin kaunis pikku neiti?"

Tämä viittaus Florenceen, joka oli seisonut ovensuussa ja huomannut tarkoin, mitä tapahtui, suuntasi nuoren polven katseet häneen ja sai aikaan senkin hyvän asian, että havaittiin niinkuin pitikin neiti Nipperin läsnäolo, joka ei ollut täysin vapaa siitä tunteesta, että häntä oli jo laiminlyöty.

"Oi, Susan, olkaa hyvä ja tulkaa hetkiseksi sisään istumaan", sanoi Polly. "Tämä on minun sisareni Jemima. Kuules, Jemima, minä en tiedä, kuinka tulisin toimeen ilman Susan Nipperiä. En olisi nyt täälläkään ilman häntä."

"Olkaa hyvä ja istukaa, neiti Nipper", virkkoi Jemima.

Susan istuutui tuolin syrjälle jäykän ja juhlallisen näköisenä.

"En ole tosiaankaan koko ikänäni iloinnut vieraista niin paljon kuin nyt, neiti Nipper", huomautti Jemima.

Susan siirtyi vähän peremmäksi tuolilla ja hymyili armollisesti.

"Olkaa hyvä ja avatkaa hattunne nauhat, neiti Nipper, ja olkaa kuin kotonanne", pyysi Jemima. "Pelkäänpä pahoin, että täällä on köyhemmän näköistä kuin mihin olette tottunut, mutta te suonette sen varmasti anteeksi."

Mustasilmäistä lepytti tämä nöyrä käytös niin, että hän otti syliinsä pikku neiti Toodlen, joka juoksi ohi, ja nosti heti korkealle ilmaan.

"Mutta missä minun reipas poikani on?" kysyi Polly. "Esikoisparkani?
Olenhan tullut koko tämän matkan nähdäkseni hänen uudet vaatteensa."

"Voi mikä vahinko!" huudahti Jemima. "Hänen sydämensä ihan murtuu, kun hän kuulee äitinsä käyneen täällä. Hän on koulussa, Polly."

"Jo lähtenyt!"

"Niin. Eilen hän kävi ensimmäisen kerran, ettei mitään opetuksesta menisi hukkaan. Mutta tänään on puolittain lupapäivä, Polly. Jospa vain voisit viipyä niin kauan kunnes hän tulee kotiin — nimittäin sinä ja neiti Nipper", virkkoi Jemima muistaen oikeaan aikaan mustasilmäisen arvokkuuden.

"No, miltä hän näyttää, Jemima?" kysyi Polly epävarmasti.

"Ei tosiaankaan niin pahalta kuin ehkä luulet", vastasi Jemima.

"Voi!" huudahti Polly liikutettuna. "Minä luulisin hänen jalkojaan liian lyhyiksi."

"Hänen säärensä ovatkin lyhyet", vastasi Jemima, "etenkin takaa, mutta ne kasvavat päivä päivältä".

Se oli hitaasti toteutuva tulevaisuuteen viittaava lohdutus, mutta kun se lausuttiin hilpeästi ja herttaisesti, sai se sellaisen arvon, jota sillä ei itsessään ollut. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Polly kysyi vähän kevyemmällä mielellä:

"Ja missä isä on, Jemima kulta?" Koko perhe tunsi Toodlen tuolla patriarkkaalisella nimellä.

"Voi tosiaankin, mikä vahinko!" huudahti Jemima. "Hän otti päivällisruuan tänä aamuna mukaansa eikä palaa ennenkuin illalla. Mutta hän puhuu aina sinusta, Polly, ja kertoo lapsille sinusta, ja hän on rauhallisin, kärsivällisin ja hyväluontoisin olento koko maailmassa, niinkuin hän on aina ollut ja tulee olemaan."

"Kiitoksia, Jemima", sanoi Polly koruttomasti, iloissaan näistä sanoista ja suruissaan miehensä poissaolosta.

"Ei sinun tarvitse kiittää minua, Polly", virkkoi hänen sisarensa suudellen häntä kuuluvasti poskelle ja tanssittaen sitten pikku Paulia iloisesti. "Samaa sanon välillä sinustakin, ja niin ajattelenkin."

Kaksinkertaisesta pettymyksestä huolimatta oli mahdotonta pitää epäonnistuneena tätä vierailua, joka otettiin vastaan niin iloisesti. Sisarukset puhelivat toivorikkaasti perheen asioista ja esikoisesta ja kaikista hänen sisaristaan ja veljistään, jolla välin mustasilmäinen, joka oli nostellut pikku Toodleja muutamia kertoja korkealle, katseli tarkoin huonekaluja, seinäkelloa, astiakaappia, uuninreunukselle pystytettyä linnaa puisine ja vihreine ikkunoineen, jotka voitiin sisäpuolelta valaista kynttilänpätkällä, ja paria pientä mustaa samettikissaa, joilla kummallakin oli suussaan pieni käsityölaukku — kaikki Staggsin puutarhojen asukkaiden mielestä todellisia taiteen ihmeteoksia. Kun keskustelu pian kävi yleisemmäksi, jotta ei mustasilmäinen taas muuttuisi ivalliseksi, kertoi tämä Jemimalle pääasiassa kaikki, mitä tiesi Dombeysta, hänen olosuhteistaan, perheestään, elämästään ja luonteestaan, tehden myös tarkoin selkoa hänen vaatteistaan, tärkeimmistä sukulaisistaan, ja tuttavistaan. Kevennettyään sydäntään näillä tiedonannoilla hän söi toisten kanssa meriäyriäisiä ja joi portteria, näyttäen halukkaalta vannomaan ikuista ystävyyttä emäntiensä kanssa.

Pikku Florencekaan ei jättänyt käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, sillä kun pikku Toodlet olivat vieneet hänet ulos katsomaan lakkisieniä ja muita nähtävyyksiä, rupesi hän heidän kanssaan sydämensä koko innolla rakentamaan väliaikaista aallonmurtajaa pienen vihreän lammikon poikki. Hän oli vielä ahkerasti tässä puuhassa, kun Susan tuli hakemaan häntä ja löydettyään piti hänelle velvollisuudentuntonsa pakottamana meriäyriäisten lauhduttavasta vaikutuksesta huolimatta moraalisaarnan (ravistamisella vahvistetun) tytön turmeltuneesta luonteesta, samalla pesten hänen kasvojaan ja käsiään. Lisäksi hän ennusti, että Florence saattaisi koko sukunsa harmaat hiukset hautaan surulla. Vähäisen viivytyksen jälkeen, jonka aiheutti Pollyn ja Jemiman jokseenkin pitkä kahdenkeskinen keskustelu ullakolla raha-asioista, vaihdettiin taas pienokaiset.

Polly oli koko tämän ajan pitänyt omaa lastaan ja Jemima pikku Paulia — ja vierailijat alkoivat lausua jäähyväisiä.

Mutta ensin oli pikku Toodlet hurskaan petoksen uhreina houkuteltu läheiseen sekatavaramyymälään ostamaan kolikolla jotakin hyvää, ja kun heidät oli toimitettu pois tieltä, pakeni Polly. Jemima huusi hänen jälkeensä, että jos he vain voisivat kiertää City Roadin kautta paluumatkallaan, he varmasti kohtaisivat pikku Robin tulomatkalla koulusta.

"Luuletteko, että meillä olisi aikaa tehdä pieni mutka siihen suuntaan,
Susan?" kysyi Polly, kun he pysähtyivät hengähtääkseen.

"Miksi ei, rouva Richards?" vastasi Susan.

"Kohtahan on meidän päivällisaikamme", huomautti Polly.

Mutta väliateria oli tehnyt hänen toverinsa kovin välinpitämättömäksi tätä vakavaa huomautusta kohtaan, eikä hän pannut sille mitään painoa. Niinpä he päättivät tehdä "pienen mutkan".

Sattui niin, että Toodlein esikoisen elämän oli eilisaamusta alkaen armeliaiden hiojain puku saattanut vaivaloiseksi. Katupojat eivät voineet sitä sietää. Niin pian kuin tuollainen poikaviikari oli katsellut Robin vaatteita hetkisenkin, syöksyi hän niiden viattoman omistajan kimppuun ja teki kiusaa. Robin kohtalo muistutti enemmän ensimmäisten kristittyjen kuin yhdeksännentoista vuosisadan lapsen elämää. Häntä oli kivitetty kaduilla. Hänet oli heitetty katuojiin, hänen päälleen oli heitetty rapaa, ja häntä oli likistetty kovakouraisesti lyhtypatsaita vasten. Ventovieraat olivat nostaneet hänen keltaista lakkiaan ja heittäneet sen tuulen vietäväksi. Hänen sääriensä kimppuun ei ollut hyökätty ainoastaan sanoin, vaan myöskin käsin ja nyrkein. Juuri tänä aamuna hän oli saanut vasten tahtoaan silmänsä mustaksi matkallaan hiojain kouluun ja siellä rangaistuksen siitä opettajalta, ikälopulta vanhalta julmaluontoiselta hiojalta, joka oli nimitetty opettajaksi, koska hän ei ymmärtänyt mitään eikä kelvannut mihinkään ja jonka kauhealla kepillä oli tavaton taikavaikutus kaikkiin pulleaposkisiin pikku poikiin.

Siitä johtui, että Rob etsi kotimatkallaan autioimpia teitä ja hiipi pitkin kapeita kujia ja takapolkuja välttääkseen kiusanhenkiään. Mutta kun hänen lopulta piti tulla esiin päätielle, vei hänen huono onnensa hänet kuitenkin lopuksi pieneen poikajoukkoon, jota johti villi teurastajan poika ja joka odotti sopivaa tilaisuutta hauskan ajanvietteen keksimiseen. Kun nämä huomasivat keskellään armeliaan hiojan, joka oli selittämättömällä tavalla osunut heidän valtaansa, päästivät he yhteisen sotahuudon ja syöksyivät hänen kimppuunsa.

Mutta samassa sattui myöskin niin, että Polly, joka oli luonut toivottoman katseen pitkin tietä heidän käveltyään jo hyvinkin tunnin verran ja sanonut, ettei enää kannattanut mennä pitemmälle, osui juuri samassa huomaamaan tämän näyn. Tuskin hän oli nähnyt sen, kun hän huudahtaen jätti pikku Dombeyn kiireesti mustasilmäisen syliin ja riensi auttamaan pikku poikaparkaansa.

Yllätykset samoin kuin onnettomuudentapaukset tulevat harvoin yksinään. Ällistyneen Susan Nipperin ja hänen kaksi pikku holhokkiaan pelastivat lähellä olevat joutumasta ohikulkevien vaunujen pyörien alle, ennenkuin he vielä tiesivät mitä oli tapahtunut, ja samalla hetkellä (nyt oli markkinapäivä) kajahti ukkosenjyrinänä huuto: "Villi härkä!"

Florence parkaisi ja lähti juoksemaan nähdessään hurjan sekamelskan, ihmisten huutavan ja ryntäävän edestakaisin, pyörien vierivän heidän ylitseen, poikien tappelevan, hurjistuneen härän tulevan ja Susanin keskellä näitä vaaroja kuin repeytyvän kappaleiksi. Hän juoksi, kunnes oli ihan hengästyksissään, ja kehoitti Susania tekemään samoin. Sitten hän pysähtyi ja väänteli käsiään muistaessaan, että he olivat jättäneet toisen hoitajattaren jälkeensä. Samassa hän huomasi kuvailemattomaksi kauhukseen olevansa yksin.

"Susan, Susan!" huusi Florence taputtaen käsiään epätoivoisessa tuskassaan. "Voi, missä he ovat? Missä he ovat?"

"Missä he ovat?" kysyi vanha nainen, joka tuli ontuen tien toiselta puolen niin nopeasti kuin pääsi. "Miksi olet juossut pois heidän luotaan?"

"Minä pelkäsin", vastasi Florence. "En tietänyt, mitä tein. Luulin heidän olevan mukana. Missä he ovat?"

Eukko tarttui hänen ranteeseensa ja sanoi: "Minä näytän sinulle."

Hän oli hyvin ruma vanha vaimo, jonka silmät olivat punaiset ja jonka suu mutisi ja höpisi itsekseen, vaikka hän ei puhunutkaan. Hän oli puettu risaisiin vaatteisiin ja kantoi käsivarrellaan paria nahkaa. Joka tapauksessa hän näytti seuranneen Florencea jonkun matkaa, sillä hän oli hengästynyt, ja hän kävi entistäkin rumemmaksi koettaessaan vetää henkeään syvään, jolloin hänen ryppyiset keltaiset kasvonsa ja kurkkunsa vääntelehtivät moneen suuntaan.

Florence pelkäsi häntä ja katseli epäröiden pitkin katua, jonka päähän he melkein olivat tulleet. Se oli yksinäinen paikka — paremminkin takakuja kuin katu — eikä siellä näkynyt ketään muita kuin he kaksi.

"Ei sinun tarvitse enää pelätä", sanoi eukko pitäen yhä lujasti kiinni hänen kädestään. "Tule minun kanssani."

"Minä — minä en tunne teitä. Mikä on nimenne?" kysyi Florence.

"Rouva Brown", vastasi eukko. "Kiltti rouva Brown."

"Ovatko he täällä lähellä?" kysyi Florence, alkaen jo antaa perään.

"Susan on ihan lähellä", vastasi kiltti rouva Brown, "eivätkä toisetkaan ole kaukana."

"Onko joku vahingoittunut?"

"Ei rahtustakaan."

Lapsi vuodatti ilon kyyneleitä kuullessaan tämän ja seurasi eukkoa vastustelematta, vaikka ei voinutkaan olla välillä luomatta salavihkaa katsetta seuralaisensa kasvoihin — etenkin hänen levottomaan suuhunsa — ja ihmettelemättä itsekseen, olisiko paha rouva Brown, jos sellainen olisi olemassa, vähääkään tämän kiltin näköinen.

He eivät olleet kävelleet kauas, mutta kuitenkin jo useiden hyvin hankalien paikkojen kuten tiili- ja sorakenttien poikki, kun eukko kääntyi ilkeälle syrjäkujalle, jossa liejua oli syvinä mustina urina keskellä tietä. Hän pysähtyi kurjan pikku hökkelin eteen, joka oli suljettu niin hyvin kuin oli mahdollista sulkea tuollainen talo, jonka seinät olivat täynnä halkeamia ja rakoja. Avattuaan oven myssystään ottamallaan avaimella hän työnsi lapsen edellään pimeään huoneeseen, jonka lattialla oli suuri kasa erivärisiä vaateriekaleita, mutta mitään huonekaluja ei ollut, ja seinät ja katto olivat ihan mustat.

Lapsi kauhistui niin, että kerrassaan mykistyi ja näytti olevan pyörtymäisillään.

"Älä nyt ole tyhmä", virkkoi kiltti rouva Brown ja ravisti lasta saadakseen sen taas täysin tuntoihinsa. "En minä tee sinulle pahaa. Istu tuolle vaatekasalle."

Florence totteli häntä, ojentaen ristissä olevat kätensä kuin rukoillen eukkoa kohti.

"En minä pidä sinua tuntia kauemmin", jatkoi rouva Brown. "Ymmärrätkö, mitä sanon?"

Lapsi sai suurella vaivalla kuuluviin sanan: "Ymmärrän."

"Älä siis ärsytä minua", sanoi kiltti rouva Brown istuutuen itse luukasalle. "Silloin en minäkään tee sinulle mitään pahaa. Mutta jollet tottele, niin tapan sinut. Voisin tappaa sinut milloin tahansa — vaikkapa vuoteessasi kotonasi. Annappas nyt kuulua, kuka ja mikä sinä olet, ja selitä tarkasti!"

Eukon uhkaukset ja lupaukset, pelko loukata häntä ja tottumus, lapselle harvinainen, mutta Florencelle melkein luonnollinen, olla aina hiljaa ja hillitä tunteensa, pelkonsa ja toiveensa — kaikki vaikutti, että hän saattoi täyttää eukon pyynnön ja kertoa hänelle pikku tarinansa tai mitä hän siitä tiesi. Rouva Brown kuunteli tarkkaavasti loppuun asti.

"Nimesi siis on Dombey, vai mitä?" kysyi hän.

"Niin, rouva."

"Haluan saada tuon sievän puvun, neiti Dombey", virkkoi kiltti rouva Brown, "ja pikku hatun ja alushameen tai pari ja jotakin muuta, mitä et välttämättä tarvitse. Heti. Riisu ne."

Florence totteli niin nopeasti kuin vapisevine käsineen ehti, katsellen koko ajan pelästyneenä rouva Brownia. Kun hän oli riisunut kaikki mainitut vaatekappaleet, tarkasti eukko niitä ja näytti jokseenkin tyytyväiseltä tavaroiden laatuun ja arvoon.

"Hm!" sanoi hän lopulta luoden yleissilmäyksen lapsen hentoon vartaloon. "En näe mitään muuta kuin kengät. Minun täytyy saada kengät, neiti Dombey."

Pikku Florence-parka riisui ne yhtä nopeasti, vieläpä iloisenakin siitä, että hänellä oli vielä lisää lepytyskeinoja eukolle annettavana. Sitten rouva Brown otti esille ryysykasasta, jonka hän käänsi nurin tätä tarkoitusta varten, joitakin kurjia vaatekappaleita korvaukseksi anastamistaan ja antoi vielä lisäksi nukkavierun ja hyvin vanhan pikku viitan ja repaleiset jäännökset myssystä, joka oli luultavasti korjattu jostakin ojasta tai lantakasasta. Tähän asuun hän käski Florencen pukeutua, ja koska nämä varustelut näyttivät olevan alkuna vapautukseen, suostui lapsi niihin — jos mahdollista — vielä halukkaammin kuin edellisiin määräyksiin.

Kun hän kiireesti sovitti päähänsä myssyä, mikäli sitä voi sanoa myssyksi, se kun enemmän muistutti jonkinlaista tavarapussia, takertui se hänen tuuheaan tukkaansa, eikä hän voinut heti irroittaa sitä. Kiltti rouva Brown veti silloin äkkiä esille suuret sakset ja joutui selittämättömän kiihtymyksen valtaan.

"Miksi et voinut antaa minun olla rauhassa", virkkoi eukko, "kun olin tyytyväinen? Sinä pikku tomppeli!"

"Suokaa anteeksi. En tiedä, mitä olen tehnyt", läähätti Florence. "En voinut sille mitään."

"Et voinut sille mitään!" huudahti rouva Brown. "Luuletko sinä, että minä voisin sille jotakin? Voi, herra!" jatkoi eukko pöyhien lapsen hiuksia ahnaasti, "kuka tahansa muu olisi leikannut ne ensimmäiseksi".

Florence tunsi niin suurta huojennusta älytessään rouva Brownin himoitsevan vain hänen tukkaansa eikä päätään, ettei rimpuillut vastaan eikä rukoillut, vaan ainoastaan loi lempeät silmänsä hyvän olennon kasvoihin.

"Jollei minulla olisi kerran ollut omaa tytärtä — hän on nyt kaukana meren takana — joka oli ylpeä tukastaan", virkkoi rouva Brown, "ottaisin sinulta joka suortuvan. Hän on nyt kaukana, kaukana. Ohhoi! Ohhoi!"

Rouva Brownin valitushuuto ei ollut sointuisa, mutta kun hän samalla epätoivoisesti ojensi laihat kätensä ylös, ilmeni siinä kiihkeä suru, joka tunkeutui Florencen sydämen läpi ja herätti hänessä entistäkin voimakkaampaa pelkoa. Mutta sillä oli ehkä oma osuutensa siihen, että hänen kiharansa säilyivät, sillä kun rouva Brown oli kierrellyt hetkisen hänen ympärillään kuin jonkinlainen outo perhonen, käski hän lapsen kätkeä hiuksensa myssyn alle, päästämättä pienintäkään suortuvaa niistä näkyviin hänen kiusauksekseen! Kun rouva Brown oli saanut tämän voiton itsestään, istuutui hän taas luukasalle ja rupesi polttamaan hyvin lyhyttä mustaa piippua, mutisten ja maiskutellen kaiken aikaa kuin olisi pureskellut piipunvartta.

Kun hän oli polttanut piipullisen loppuun, antoi hän lapsen kannettavaksi kaniininnahan, että hän näyttäisi enemmän hänen vakinaiselta seuralaiseltaan, ja sanoi hänelle nyt aikovansa opastaa hänet isolle kadulle, josta hän voisi kysellä tietä kotiin. Mutta hän varoitti Florencea, uhaten häntä pikaisella ja kauhealla kostolla, jollei hän tottelisi, puhuttelemasta matkalla vieraita tai menemästä suoraan kotiin (joka ehkä oli liian lähellä rouva Brownin turvallisuuden kannalta). Sensijaan tytön piti pyrkiä Cityyn isänsä konttoriin ja odottaa siinä kadunnurkassa, jonne hänet jätettäisiin, kunnes kello löisi kolme. Nämä ohjeet rouva Brown teroitti hänen mieleensä vakuuttaen vielä, että hänellä oli kaikkialla käytettävänään vaikutusvaltaisia silmiä ja korvia, jotka havaitsivat kaikki tytön puuhat. Florence lupasi uskollisesti ja varmasti noudattaa näitä määräyksiä.

Vihdoin rouva Brown lähti liikkeelle ohjaten muuttunutta ja repaleista pikku toveriaan sokkeloisten kapeiden katujen, kujien ja käytävien läpi, kunnes he vihdoin saapuivat tallipihalle, jonka perällä oli portti, ja sen takaa kuului suuren kulkuväylän hälinää. Osoittaen tätä porttia ja neuvoen Florencelle, että kun kello löisi kolme, hänen olisi lähdettävä vasemmalle, rouva Brown vielä kerran vaistomaisesti ja tahtomattaan koetteli tytön tukkaa ja sanoi hänelle, että nythän hän tietäisi, kuinka oli meneteltävä, ja kehoitti tarkoin muistamaan, että häntä pidettiin silmällä.

Kevyemmällä mielellä, mutta yhä vielä kovin peloissaan Florence tunsi suurta huojennusta ja kiiruhti määrättyyn nurkkaan. Sinne ehdittyään hän katsahti taakseen ja näki kiltin rouva Brownin kurkistelevan matalasta puuportista, jonka likellä hän oli antanut eromääräykset. Niinikään hän näki kiltin rouva Brownin heristelevän nyrkkiään. Mutta niin usein kuin hän sitten jälleen katsahtikin taakseen — vähintäinkin kerran minuutissa, sillä niin kovasti vaivasi häntä muisto tuosta eukosta — ei hän voinut nähdä häntä enää.

Florence jäi katselemaan kadun hälinää, joka saattoi hänet yhä enemmän ymmälle. Samalla tuntui siltä kuin kellot olisivat päättäneet olla koskaan enää lyömättä kolmea. Vihdoin kuului kuitenkin lyöntejä kirkontorneista, joista yksi oli niin lähellä, ettei hän voinut erehtyä. Kun hän oli monta kertaa vilkaissut taakseen ja astellut edestakaisin pientä välimatkaa, etteivät rouva Brownin kaikkivaltiaat vakoojat suuttuisi, kiiruhti hän sitten pois niin nopeasti kuin jaksoi ja piteli yhä kaniininnahkaa lujasti kädessään.

Isänsä liikehuoneistosta hän ei tiennyt muuta kuin että se kuului Dombey ja Pojalle ja että se oli hyvin mahtava liike Cityssä. Siksi hän ei osannut kysellä muuta kuin missä Dombey ja Poika oli Cityssä, ja kun hän useimmiten tiedusti vain lapsilta, uskaltamatta vaivata aikuisia, sai hän kerrassaan vähän selville. Mutta jonkin ajan päästä alettuaan kysellä vain Cityä, jättäen pois toisen puolen kysymyksestään, hän lähestyi tosiaankin vähitellen sen suuren alueen keskusta, jota peloittava ylipormestari hallitsee.

Väsyneenä, ohikulkevien tyrkkimänä, melun ja tungoksen huumaamana, levottomana veljestään ja hoitajattarista, kauhuissaan kokemuksistaan ja peläten herättävänsä suuttumusta isässään muuttuneen ulkomuotonsa vuoksi — ihan ymmällään ja peloissaan kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, mitä paraikaa tapahtui ja mitä vielä tapahtuisi, Florence kiiruhti vaivaloista tietään pitkin kyynelsilmin eikä voinut olla kerran pari pysähtymättä huojentaakseen tulvillaan olevaa sydäntään katkerasti itkemällä. Mutta hänen pukunsa vuoksi harvat huomasivat häntä silloin, tai jos huomasivat, luulivat he, että hänet oli opetettu itkemään, jotta voisi herättää sääliä, ja menivät ohi. Florence koetti myös koota kaiken luonteenlujuuden ja itseluottamuksen, jonka hänen surulliset kokemuksensa olivat ennenaikaisesti kehittäneet ja kypsyttäneet, ja niin hän piti hellittämättä mielessään päämäärää, johon hänen oli pyrittävä.

Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän oli lähtenyt tälle oudolle retkelleen, hän pääsi erään kapean kadun rattaitten ja vaunujen tärinästä ja räminästä joen rannalla sijaitsevalle lastaussillalle tai maihinnousupaikalle, missä oli hajallaan suuret joukot arkkuja, laatikoita ja lippaita, suuri puuvaaka ja pieni pyörillä liikkuva puinen talo. Tämän ulkopuolella seisoi tukeva mies katsellen läheisiä mastoja ja veneitä ja vihellellen kynä korvallisella ja kädet housuntaskuissa kuin hänen päivätyönsä olisi ollut melkein lopussa.

"No mitä nyt!" sanoi mies, joka sattui kääntymään. "Ei meillä ole mitään sinulle, tyttönen. Lähde pois!"

"Suokaa anteeksi, onko tämä City?" kysyi Dombeyn tytär vavisten.

"On, kyllä tämä on City. Tiedät kai sinä sen hyvinkin. Lähde pois! Ei meillä ole mitään sinulle."

"Kiitos, en minä tahdokaan mitään", kuului arka vastaus.

"Tahtoisin vain tietää, missä päin on Dombey ja Poika."

Mies, joka oli huolettomasti lähestynyt häntä, näytti hämmästyvän tästä vastauksesta ja katsoen tarkkaavasti hänen kasvoihinsa sanoi:

"Mutta mitä asiaa sinulla voi olla Dombey ja Pojalle?",

"Tahtoisin päästä sinne, hyvä herra."

Mies katseli häntä vielä uteliaammin ja hieroi hämmästyksissään niin kovasti takaraivoaan, että pudotti hatun päästään.

"Joe!" huusi hän eräälle työmiehelle kumartuessaan ottamaan hattunsa ylös ja pannen sen päähänsä.

"Täällä on Joe", kuului vastaus.

"Missä on se Dombeyn nuori apulainen, joka on valvonut noiden tavarain lastaamista?"

"Hän lähti juuri toisesta portista", vastasi Joe.

"Kutsu hänet heti takaisin."

Joe juoksi erääseen porttikäytävään kovaa huutaen ja palasi hyvin pian mukanaan iloisennäköinen poika.

"Tehän olette Dombeyn asiapoika, eikö niin?" kysyi ensimmäinen mies.

"Palvelen Dombey ja Pojan liikkeessä, herra Clark", vastasi poika.

"No, katsokaapas sitten tätä", sanoi Clark.

Seuraten Clarkin viittausta poika lähestyi Florencea ihmetellen, niinkuin luonnollista olikin, mitä tyttö häneen kuului. Mutta Florence, joka oli kuunnellut keskustelua ja paitsi sitä, että huojennuksekseen käsitti äkkiä olevansa matkansa päämäärässä, rauhoittui sanomattomasti nähdessään pojan vilkkaat nuoret kasvot ja ystävällisen käytöksen, juoksi innoissaan hänen luokseen, samalla pudottaen toisen linttakenkänsä, ja tarttui molemmin käsin pojan käteen.

"Minä olen eksynyt, hyvä herra!" huusi hän.

"Eksynyt?"

"Niin, minä eksyin tänä aamuna kaukana täältä — ja minulta on sitten otettu vaatteeni — enkä ole nyt puettu omiini — ja minun nimeni on Florence Dombey, pikku veljeni ainoa sisar — ja voi, voi, ottakaa minut mukaanne, hyvä herra!" nyyhkytti Florence päästäen niin kauan hillitsemänsä lapsekkaat tunteensa valloilleen ja purskahti itkemään. Samassa hänen kehno myssynsä putosi maahan, ja hänen tukkansa tulvahti alas hänen kasvoilleen, saattaen sanattoman ihastuksen ja säälin valtaan nuoren Walterin, laivakojekauppias Solomon Gillsin sisarenpojan.

Clark seisoi hämmästyneenä ja ajatteli itsekseen, ettei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista kohtausta tällä lastauspaikalla. Walter otti kengän maasta ja pani sen Florencen pikku jalkaan samoin kuin sadun prinssi auttoi Tuhkimoa. Hän ripusti kaniininnahan vasemmalle käsivarrelleen, ojensi oikean Florencelle ja oli mielestään kuin Englannin Pyhä Yrjö, jonka edessä makaa tapettu lohikäärme.

"Älkää itkekö, neiti Dombey", virkkoi Walter ihastuneena. "Kuinka ihmeellistä, että satuin olemaan täällä! Nyt olette yhtä hyvässä turvassa kuin jos olisitte sotalaivan valikoidun miehistön suojelema. Älkää itkekö."

"En minä enää itke", sanoi Florence. "Itkin vain ilosta." — Ilosta! — ajatteli Walter, — ja minä olen sen aiheena! "Tulkaa nyt, neiti Dombey. Nyt on taas toinen kenkä irti. Ottakaa minun kenkäni, neiti Dombey."

"Ei, ei, ei", sanoi Florence, estäen häntä riipaisemasta kenkää jalastaan, "nämä sopivat paremmin. Ne kelpaavat kyllä."

"Minun kenkäni ovatkin liian isot", myönsi Walter katsahtaen jalkaansa. "Mitä oikein ajattelinkaan! Te ette mitenkään voisi kävellä minun kengissäni! Tulkaa nyt, neiti Dombey. Tahtoisinpa nähdä sen lurjuksen, joka uskaltaisi ahdistaa teitä!"

Sitten Walter hirveän tuiman näköisenä talutti Florencen pois ja näytti kovin onnelliselta. He kävelivät käsitysten pitkin katuja välittämättä vähääkään siitä hämmästyksestä, jota herättivät tai saattoivat herättää.

Alkoi olla pimeä ja sumuista ja myöskin sataa, mutta he eivät välittäneet siitä, sillä molemmat olivat kiintyneet Florencen äskeisiin seikkailuihin, joita tyttö kertoi hänen ikäiselleen ominaisen luottavaisesti, Walterin kuunnellessa kuin he olisivat vaeltaneet kaukana Thames-kadun liejusta ja loasta kahden kesken jonkin asumattoman troopillisen saaren leveiden lehtien ja korkeiden puiden varjossa — niinkuin Walter tosiaankin kuvitteli.

"Onko meidän vielä käveltävä kauan?" kysyi Florence vihdoin luoden silmänsä toverinsa kasvoihin.

"Odottakaapas hetkinen", sanoi Walter pysähtyen, "missä me nyt olemmekaan? Jaha, nyt tiedän. Mutta liike on nyt suljettu, neiti Dombey. Siellä ei ole ketään. Herra Dombey on mennyt kotiin jo kauan sitten. Meidän on kai myöskin mentävä kotiin. Tai malttakaapas! Mitähän, jos veisin teidät enoni kotiin, jossa asun — se on ihan lähellä täällä — ja ajaisin sitten teidän kotiinne kertomaan, että olette turvassa, ja toisin teille sieltä vähän vaatteita. Eiköhän se olisi parasta?"

"Kyllä kai", vastasi Florence. "Vai kuinka? Mitä te arvelette?"

Kun he seisoivat neuvotellen asiasta, meni ohi eräs mies, joka katsahti pikaisesti Walteriin kuin tuntien hänet, mutta sitten hyläten ensi olettamuksensa jatkoi matkaansa pysähtymättä.

"Tosiaankin, siinä kai on Carker", virkkoi Walter. "Meidän liikkeemme
Carker. Ei konttoripäällikkömme Carker, neiti Dombey, vaan toinen
Carker, nuorempi. Halloo, herra Carker!"

"Onko siinä Walter Gay?" kysyi toinen pysähtyen ja tullen takaisin. "En osannut sitä uskoa niin kummallisessa seurassa."

Kun hän seisoi lampun likellä kuunnellen hämmästyneenä Walterin pikaista selitystä, oli hän kahden käsi kädessä seisovan nuoren olennon merkillinen vastakohta. Hän ei ollut vanha, mutta kuitenkin valkotukkainen; hänen vartalonsa oli kumarassa tai näytti ikäänkuin taipuneen jonkin suuren surun painosta, ja hänen kuluneissa, surumielisissä kasvoissaan oli syviä ryppyjä. Hänen katseensa, hänen piirteittensä ilme, vieläpä hänen äänensäkin tuntuivat hillityiltä ja tukahdutetuilta kuin hänen henkensä olisi sammunut. Hän oli puettu siististi, vaikka hyvin yksinkertaisesti, mustiin, mutta hänen vaatteensa, vaikka ne olikin tehty vartalon mukaan, näyttivät kutistuvan kokoon hänen yllään ja tuntevan kuin nöyryytystä verhotessaan häntä ja yhtyvän siihen surumieliseen pyyntöön, joka ilmeni miehen koko olennossa kiireestä kantapäähän asti, nimittäin jäädä huomioon ottamatta ja yksin nöyryydessään.

Eikä kuitenkaan hänen mielenkiintonsa nuoruutta ja toivorikkautta kohtaan ollut sammunut hänen henkensä muiden kipinöiden keralla, sillä hän katseli pojan innokkaita kasvoja harvinaisen myötätuntoisesti, mutta hänen koko olennossaan ilmeni selittämätöntä huolta ja sääliä, mikä pakostakin tuli näkyviin hänen katseestaan, vaikka hän koetti sitä hillitä. Kun Walter lopuksi kysyi häneltä samaa kuin äsken Florencelta, katseli hän nuorukaista yhä saman näköisenä kuin olisi lukenut hänen kasvoistaan hänen kohtalonsa, joka oli surullisena vastakohtana niiden nykyiselle iloisuudelle.

"Mitä te neuvotte, herra Carker?" kysyi Walter hymyillen. "Tehän aina annatte minulle hyvän neuvon silloin, kun puhutte minulle. Tosin sitä ei tapahdu usein."

"Luulen, että teidän suunnitelmanne on paras", vastasi Carker katsahtaen Florencesta Walteriin ja taas Florenceen.

"Herra Carker", virkkoi Walter, jonka kasvot kirkastuivat jalomielisestä ajatuksesta. "Kuulkaahan, tämäpä on jotakin teille. Menkää herra Dombeyn luo viemään tämä hyvä sanoma. Se voisi hyödyttää teitä. Minä jään kotiin. Teidän pitää mennä."

"Minunko!" vastasi toinen.

"Niin. Miksi ei, herra Carker?" sanoi poika.

Carker vain pudisti hänen kättään vastaukseksi ja näytti melkein häpeävän ja pelkäävän. Sitten hän sanoi hyvää yötä ja neuvoen Walteria kiiruhtamaan lähti pois.

"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi Walter katsahtaen hänen jälkeensä samalla kun he lähtivät jatkamaan matkaansa, "nyt menemme enoni luo niin nopeasti kuin pääsemme. Oletteko koskaan kuullut herra Dombeyn puhuvan nuoremmasta herra Carkerista, neiti Florence?"

"En", vastasi lapsi lempeästi, "en kuule usein isän puhuvan", — Niin, tosiaankin, sitä suurempi häpeä hänelle, — ajatteli Walter. Vaiettuaan hetkisen, jonka kestäessä Walter oli katsellut rinnallaan tepastelevan kärsivällisen pikku olennon ystävällisiin kasvoihin, hän muutti tavallisessa poikamaisessa innossaan ja levottomuudessaan puheenaihetta, ja kun taas toinen onnettomista kengistä lipsahti sopivaan aikaan irti Florencen jalasta, ehdotti hän kantavansa Florencen enon luo. Vaikka Florence olikin väsynyt, torjui hän nauraen tämän ehdotuksen ja sanoi, että Walter voisi pudottaa hänet, ja koska he jo olivat lähellä puista merikadettia ja Walter yhä kertoi erilaisia tapauksia haaksirikoista ja muista liikuttavista onnettomuuksista, joissa nuoremmat pojat kuin hän olivat voitollisesti pelastaneet Florencea vanhempia tyttöjä, saapuivat he vilkkaasti keskustellen Gillsin myymälän eteen.

"Hohoi, Sol-eno!" huusi Walter syöksyen myymälään ja puhuen hengästyneenä hajanaisesti siitä hetkestä alkaen koko illan. "Ihmeellinen seikkailu! Herra Dombeyn tytär on eksynyt kadulla, ja häneltä on vanha noita-akka ryöstänyt vaatteet — ja minä olen löytänyt hänet — ja tuonut lepäämään meille — katsoppas!"

"Laupias taivas!" virkkoi ukko Sol horjahtaen mielikompassilaatikkoaan vasten. "Se on mahdotonta! Enpä —"

"Eikä kukaan muu", keskeytti Walter aavistaen, mitä ukko aikoi sanoa. "Eihän kukaan uskoisi sitä. Kas niin, autappas minua nostamaan pikku sohva tulen ääreen, Sol-eno — varo tauluja — anna hänelle jotakin syömistä, eno, ole niin hyvä — heitä nuo kengät kuivumaan. Florence-neiti — pankaa jalkanne uunin ristikolle — kuinka kosteat ne ovatkaan — tämäpä oli seikkailu, eikö ollutkin, eno? Voi taivas, kuinka kuuma minun on!"

Solomon Gillsin oli myöskin kuuma osittain säälistä, osittain äärimmäisestä hämmingistä. Hän taputti Florencen päätä, pakotti hänet syömään ja juomaan, hieroi hänen jalkapohjiaan tulen ääressä kuumentamallaan nenäliinalla, seurasi silmillään ja korvillaan levottomasti liikkuvaa sisarenpoikaansa olematta oikein selvillä mistään muusta kuin että kiihtynyt nuorukainen tyrkki häntä alituisesti juostessaan edestakaisin huoneessa, koettaen suorittaa kahtakymmentä eri asiaa samalla kertaa, saamatta aikaan mitään.

"Maltappa hetkinen, eno", sanoi Walter ottaen käteensä kynttilän, "minä juoksen ullakolle muuttamaan ylleni toisen takin ja sitten lähden. Kuuleppas, eno, eikö tämä ole oikea seikkailu?"

"Kyllä, kyllä", myönsi Solomon, joka silmälasit otsallaan ja suuri ajanmittari taskussaan lakkaamatta liikkui sohvalla lepäävän Florencen ja kaikkialla huoneessa häärivän sisarenpoikansa välillä, "kaikkein ihmeellisintä —"

"Älä nyt, eno hyvä — Florence-neiti — päivällistä, näes, eno."

"Kyllä, kyllä, kyllä", huudahti Solomon ja leikkasi lampaanpaistista kappaleen, joka olisi riittänyt jättiläiselle. "Minä pidän huolta hänestä, Wally. Kyllä minä ymmärrän. Lapsiparka! Nälkään nääntymäisillään tietysti. Laita sinä vain itsesi valmiiksi."

Walter ei tarvinnut pitkää aikaa kiivetäkseen ullakkohuoneeseensa ja tullakseen sieltä alas, mutta sillä välin oli Florence väsymyksensä valtaamana torkahtanut tulen edessä. Tämä muutamia minuutteja kestänyt rauhallinen väliaika teki Solomon Gillsille mahdolliseksi malttaa mieltään sen verran, että sai jotakin toimeen lapsen mukavuudeksi. Hän vähensi huoneen valaistusta ja siirsi Florencen suojaan tulen hehkulta. Tyttö nukkuikin rauhallisesti Walterin palatessa.

"Sepä on oivallista!" kuiskasi hän syleillen Solomonia niin voimakkaasti, että ukon kasvoille levisi ihan uusi ilme. "Nyt minä lähden. Otan vain leivänpalan mukaani, sillä minun on kovin nälkä — ja — älä herätä häntä, Sol-eno."

"En, en", vastasi Solomon. "Sievä lapsi."

"Kerrassaan sievä!" huudahti Walter. "En ole koskaan nähnyt sellaisia kasvoja, Sol-eno. Nyt minä lähden."

"Se on hyvä", virkkoi Solomon hyvin huojentuneena.

"Kuuleppas, Sol-eno", sanoi Walter pistäen päänsä sisään ovesta.

"Siinä sinä taas olet", sanoi Solomon.

"Miltä hän nyt näyttää?"

"Nukkuu ihan rauhallisesti", vastasi Solomon.

"Sepä erinomaista! Nyt minä lähden."

"Toivottavasti", mutisi Solomon itsekseen.

"Kuulehan, Sol-eno", virkkoi Walter, ilmestyen taas ovelle.

"Tuossa hän taas on", sanoi Solomon.

"Me tapasimme kadulla nuoremman Carkerin kummallisempana kuin koskaan ennen. Hän sanoi minulle hyvästi, mutta seurasi meidän jäljessämme tänne asti — se vasta oli ihmeellistä! Kun saavuimme tähän ulko-ovelle, katsahdin taakseni ja näin hänen menevän rauhallisesti pois kuin palvelijatar, joka oli saattanut minut kotiin. Miltä tyttö näyttää, eno?"

"Samanlaiselta kuin ennenkin, Wally."

"Hyvä on. Nyt minä tosiaan lähden!"

Tällä kerralla hän lähtikin. Solomon Gills, jolle päivällinen ei ollenkaan maittanut, istui tulen toisella puolella ja katseli nukkuvaa Florencea rakennellen satumaisia ilmalinnoja ja näyttäen hämärässä kaikkien myymäläesineittensä ympäröimänä jonkinlaiselta tekotukkaan ja ruskeaan valepukuun puetulta taikurilta, joka piti lasta lumotussa unessa.

Sillä välin ajoi Walter Dombeyn taloa kohti sellaista vauhtia, johon vuokra-ajurin hevonen harvoin pystyy. Parin kolmen minuutin kuluttua hän kuitenkin aina pisti päänsä ulos vaunujen ikkunasta kärsimättömäksi moitteeksi ajajalle. Saapuessaan perille hän hyppäsi maahan, ilmoitti hengästyneenä asiansa palvelijalle ja meni hänen jäljessään suoraa päätä kirjastohuoneeseen, missä vallitsi sekava puheensorina. Siellä olivat koolla Dombey, hänen sisarensa, neiti Tox, Richards ja Nipper.

"Suokaa anteeksi, herra Dombey", virkkoi Walter kiiruhtaen hänen luokseen, "minä voin ilokseni ilmoittaa, että kaikki on hyvin. Neiti Dombey on löytynyt!"

Avomielisine kasvoineen, liehuvine hiuksineen, säkenöivine silmineen ja huohottaen ilosta ja kiihtymyksestä poika oli ihmeellinen vastakohta Dombeylle, joka istui häntä vastapäätä nojatuolissaan.

"Minähän sanoin sinulle, Louisa, että hänet varmasti löydetään", virkkoi Dombey kääntäen päätään vähän rouva Chickiin päin, joka itki neiti Toxin kanssa. "Ilmoita palvelijoille, että lisätoimenpiteet ovat tarpeettomat. Tämä poika, joka tuo tiedon asiasta, on nuori Gay liikkeestäni. Kuinka tyttäreni löydettiin? Sen tiedän, millä lailla hän hävisi." Samassa hän katsahti majesteetillisesti Richardsiin. "Mutta kuinka hänet löydettiin? Kuka hänet löysi?"

"Luullakseni juuri minä hänet löysin, herra Dombey", vastasi Walter vaatimattomasti. "Tosin en tiedä, voinko vaatia itselleni ansiota hänen varsinaisesta löytämisestään, mutta minä olin onnellinen välikappale —"

"Mitä tarkoitatte?" keskeytti hänet Dombey, vaistomaisesti paheksuen silminnähtävää ylpeyttä ja mielihyvää, jota poika näytti tuntevan osuutensa vuoksi tässä seikkailussa. "Ette muka ole varsinaisesti löytänyt tytärtäni, mutta olette onnellinen välikappale? Olkaa hyvä ja puhukaa selvästi ja johdonmukaisesti."

Walterin oli mahdotonta puhua johdonmukaisesti, mutta hän kertoi niin selvästi kuin osasi hengästyneenä ja selitti, miksi oli tullut yksin.

"Kuuletko nyt, tyttö?" sanoi Dombey ankarasti mustasilmäiselle. "Ota mukaan tarpeelliset vaatteet ja lähde heti tämän nuorukaisen kanssa noutamaan Florence-neiti kotiin. Gay, huomenna saatte palkintonne."

"Kiitos, herra Dombey", vastasi Walter. "Olette kovin ystävällinen. En ole tosiaankaan ajatellut palkintoa."

"Te olette lapsi", virkkoi Dombey melkein kiivaasti, "eikä sillä ole mitään merkitystä, mitä te ajattelette tai väitätte ajattelevanne. Olette käyttäytynyt hyvin. Älkää pilatko asiaa. Louisa, ole hyvä ja anna nuorukaiselle lasi viiniä."

Dombey seurasi katseellaan Walter Gayta kovin epäsuosiollisesti, kun poika poistui huoneesta rouva Chickin jäljessä. Mahdollisesti hän ei henkensä silmillä seurannut häntä ollenkaan suopeammin hänen ajaessaan takaisin enonsa luo neiti Nipperin kansa.

Siellä he saivat tietää, että Florence, jota uni oli paljon virkistänyt, oli syönyt päivällistä ja tullut hyvin tutuksi Solomon Gillsin kanssa, jota kohtaan hän tunsi täydellistä luottamusta ja ystävyyttä. Mustasilmäinen (joka oli itkenyt niin paljon, että häntä nyt olisi voinut sanoa punasilmäiseksi, ja oli hyvin vaitelias ja alakuloinen) otti tytön syliinsä lausumatta ainoaakaan moitteen sanaa tai vastaväitettä ja oli kovin liikutettu tästä kohtauksesta. Sitten hän muutti Solomonin takahuoneen äkkiä pukuhuoneeksi ja pani hyvin huolellisesti tytön ylle puhtaat vaatteet. Pian sitten Florence esiintyi oikeana Dombeyna, mikäli hänen synnynnäiset puutteensa sallivat.

"Hyvää yötä!" sanoi Florence juosten Solomonin luo. "Olette ollut kovin hyvä minulle."

Ukko oli ihastuksissaan ja suuteli häntä kuin isoisä.

"Hyvää yötä, Walter! Voikaa hyvin!" sanoi Florence.

"Hyvää yötä", vastasi Walter ojentaen molemmat kätensä.

"En koskaan unohda teitä", jatkoi Florence. "En, en koskaan. Hyvästi,
Walter!"

Kiitollisen, viattoman sydämensä pakottamana lapsi kohotti kasvonsa pojan kasvoja kohti. Walter kumartui ja oikaisi sitten itsensä punaisena ja hehkuvana ja katsahti ujosti Sol-enoon.

"Missä Walter on?" "Hyvää yötä, Walter!" "Hyvästi, Walter!" "Ojentakaa vielä kerran kätenne, Walter!" Tähän tapaan huudahteli Florence sen jälkeen kun hän istui nuoren hoitajattarensa kanssa ajurin vaunuissa. Ja kun he vihdoin lähtivät liikkeelle, heilutti oven luona seisova Walter iloisesti kättään vastaukseksi Florencen liehuvalle nenäliinalle. Samoin kuin puinen merikadetti hänen takanaan ei hänkään näyttänyt erottavan mitään muuta kuin yhdet ainoat ajoneuvot kaikkien ohikulkevien joukosta.

Pian he saapuivat taas Dombeyn talolle, ja jälleen kuului kirjastohuoneesta äänten hälinää. Ajurin käskettiin odottaa — "rouva Richardsia", niinkuin muuan Susanna Nipperin palvelustovereista pahaenteisesti kuiskasi tämän mennessä ohi Florencen kanssa.

Kadotetun lapsen saapuminen herätti jonkun verran mielenliikutusta, mutta ei paljon. Dombey, joka ei ollut koskaan löytänyt häntä, suuteli häntä kerran otsalle ja varoitti häntä enää juoksemasta pois tai lähtemästä retkeilemään minnekään epäluotettavien hoitajien kanssa. Rouva Chick lakkasi valittelemasta ihmisluonnon turmelusta, jota ei voinut parantaa edes armelias hioja, ja toivotti Florencen tervetulleeksi tavalla, joka ei ollut juuri niin lämmin kuin jos nyt olisi palannut todellinen Dombey. Neiti Tox sovitti tunteensa esimerkkien mukaan. Richards, syyllinen Richards yksin, kevensi sydäntään katkonaisilla tervetuliaissanoilla ja kumartui eksyneen pikku olennon puoleen kuin todella rakastaisi häntä.

"Voi, Richards!" sanoi rouva Chick huoahtaen. "Tuottaisi paljon suurempaa tyydytystä niille, jotka haluavat ajatella hyvää lähimmäisistään, ja olisi paljon sopivampaa teille, jos olisitte aikanaan osoittanut asiaankuuluvaa tunnetta sitä pienokaista kohtaan, joka nyt liian varhain menettää luonnollisen ravintonsa."

"Riistetään eroon yhteisestä lähteestä", virkkoi neiti Tox kuiskaten valittavasti.

"Jos minä olisin teidän epäkiitollisessa asemassanne", huomautti rouva Chick juhlallisesti, "ja ajattelisin teidän tavallanne, Richards, tuntuisi minusta kuin armeliaiden hiojain puku tuhoasi lapseni ja kasvatus tukehduttaisi hänet".

Tosiasia oli — mutta rouva Chick ei tiennyt sitä — että puku jo oli turmellut lapsen. Ja mitä kasvatukseen tulee, toteutuisi senkin kostotoiminta, sillä se oli yhtämittaista nyyhkytystä ja selkäsaunaa.

"Louisa!" virkkoi Dombey. "Ei ole tarpeellista tuhlata enää sanoja tämän asian vuoksi. Richards on sanottu irti ja saanut palkkansa. Richards, te lähdette tästä talosta senvuoksi, että olette vienyt minun poikani — minun poikani", toisti Dombey painokkaasti, "sellaisiin paikkoihin ja piireihin, joita ei voi ajatella tuntematta väristystä ruumiissaan. Mitä siihen onnettomuuteen tulee, joka sattui neiti Florencelle tänä aamuna, pidän sitä eräässä mielessä onnellisena sattumana, koska ilman sitä en olisi koskaan saanut tietää — vieläpä teidän omilta huuliltanne — mihin olette syypää. Minun mielestäni, Louisa, nuorempi hoitajatar" — neiti Nipper nyyhkytti nyt kuuluvasti — "voi jäädä, koska hän on vielä niin nuori ja Paulin imettäjä on ilmeisesti vaikuttanut häneen. Ole hyvä ja toimita kyytimaksu tämän naisen ajurille" — tässä Dombey pysähtyi ja värähti — "Staggsin puutarhoihin asti".

Polly lähti ovelle Florencen riippuessa kiinni hänessä ja rukoillessa häntä sydäntäsärkevästi pysymään hänen luonaan. Se oli kuin tikarinpisto ylpeän isän sydämeen ja nuoli hänen aivojensa läpi, kun hän näki oman lihansa ja verensä, jota hän ei voinut kieltää, riippuvan kiinni alhaisessa vieraassa ihmisessä hänen itsensä ollessa läsnä. Ei siksi, että hän olisi välittänyt siitä, keneen hänen tyttärensä kiintyi tai kenestä hän vetäytyi kauemmaksi. Mutta pistävä tuska värähdytti hänen sydäntään kun hän ajatteli, mitä hänen poikansa tekisi.

Ainakin huusi hänen poikansa sinä yönä kovasti. Ja totta puhuen pikku Paulilla olikin enemmän syytä itkuun kuin senikäisillä pojilla usein on, sillä hän oli kadottanut toisen äitinsä — ensimmäisen, mikäli tajusi — yhtä äkkiä kuin sekin onnettomuus oli tapahtunut, joka synkensi hänen elämänsä alkuhetket. Samalla menetti Florencekin, joka itki itsensä suruissaan nukuksiin, hyvän ja uskollisen ystävän. Mutta siitähän ei ole nyt ollenkaan puhe. Älkäämme tuhlatko siihen sanoja.