SEITSEMÄS LUKU
Vilkaisu neiti Toxin asuntoon ja hänen sydämensä tilaan
Neiti Tox asui synkässä pikku talossa, joka oli jonakin kaukaisena ajankohtana historiassa tungettu ylhäisen naapuriston sekaan Lontoon länsiosassa. Siellä se seisoi varjossa kuin läheisen suuren kadun köyhä sukulainen, jota mahtavat palatsit katselivat kylmäkiskoisesti. Se ei ollut oikeastaan pihalla, vaan mitä kolkoimman kujan varrella ja alituisen levottomuuden vallassa kaukaisten koputusten vuoksi. Tämä kolkka, jossa ruohoa kasvoi katukivien raoissa, oli nimeltään Prinsessan aukio, ja Prinsessan aukiolla oli Prinsessan kappeli, jossa oli kirkasääninen kello ja toisinaan sunnuntaisin kaksikymmentäviisikin henkilöä läsnä jumalanpalveluksessa. Niinikään oli siellä ravintola "Prinsessan vaakuna", jossa ahkerasti kävi loistavia lakeijoja. Kaiteen takana oli siellä kantotuoli, mutta miesmuistiin ei sitä ollut liikutettu. Kauniina aamuna koristi kaiteen kaikkia huippuja (niitä oli neljäkymmentäkahdeksan, kuten neiti Tox oli usein laskenut) tinaruukku.
Prinsessan aukion varrella oli neiti Toxin talon vieressä toinen yksityistalo, puhumattakaan suuresta kaksipuolisesta portista, johon kuului kolkuttimina pari suurta jalopeuranpäätä. Tämä portti ei ollut koskaan avautunut ja sitä väitettiin jonkun tallin hylätyksi sisäänkäytäväksi. Prinsessan aukiolla tuntui tosiaankin tallinhajua, ja neiti Toxin makuuhuoneesta, jonka ikkunat olivat takaseinällä, oli näköala tallipihalle, missä rengit suorittivat kaikenkaltaisia puuhiaan säestäen työtään kovalla rähinällä ja tavallisesti riippui ulkoseinää vasten kuivamassa ajurien ja heidän vaimojensa ja perheittensä kaikkein yksityisimpiä vaatekappaleita ikäänkuin Macbethin liput.
Tämän toisen yksityistalon omisti eräs entinen juomanlaskija, joka oli nainut emännöitsijän. Hän oli vuokrannut kalustetun huoneiston yksinäiselle herralle, nimittäin eräälle majurille, jolla oli jäykät, sinertävät kasvot ja ulkonevat silmät ja jossa neiti Tox omien sanojensa mukaan näki "jotakin täydellisen sotilaallista". Näiden kahden naapuruksen välillä vaihdettiin silloin tällöin sanomalehtiä ja ylläpidettiin muutenkin platonista suhdetta, majurin tumman palvelijan ollessa välittäjänä, jota neiti Tox muitta mutkitta nimitti "alkuasukkaaksi", liittämättä häneen minkäänlaista maantieteellistä paikallisuuskäsitettä.
Tuskinpa on koskaan ollut kapeampaa ovea ja kapeampia portaita kuin neiti Toxin talossa. Ehkä se oli kaikkiaan kivijalasta ullakkoon asti Englannin epämukavin ja kieroin talo, mutta — niinkuin neiti Tox sanoi — millainen asema! Talvella siellä näki hyvin vähän päivänvaloa eikä aurinkoa parhaimpinakaan aikoina; raittiista ilmasta ei ollut puhettakaan, ja liike oli kokonaan kuulumattomissa. Sittenkin neiti Tox sanoi: millainen asema! Niin sanoi sinertäväkasvoinen majurikin, jolla oli ulkonevat silmät. Hän oli ylpeä Prinsessan aukiosta ja käänsi aina mielihyvällä klubissaan keskustelun, milloin suinkin saattoi, johonkin niistä ylhäisistä henkilöistä, jotka asuivat ylhäisen kadun varrella heti lähimmän nurkan takana, jotta sai tyydytyksekseen sanoa, että he olivat hänen naapureitaan.
Synkkä talo, jossa neiti Tox asui, oli hänen omansa. Hän oli saanut sen testamentin nojalla perinnöksi medaljonkiin kuuluvan kalansilmän manalle menneeltä omistajalta. Tästä samasta henkilöstä oli vierashuoneen uuninreunalla kattilanjalustan vastakappaleena pienoiskuva, joka esitti häntä pää puuteroituna ja palmikko niskassa. Huonekalut olivat enimmäkseen peräisin siltä ajalta, jolloin käytettiin puuteroitua tukkaa ja niskapalmikkoa. Niihin kuului myöskin lautastenlämmittäjä, joka kaiken aikaa kaihoisasti ojenteli neljää suippenevaa laihaa säärtänsä jokaisen lähelle tulevan tielle. Vielä on mainittava vanhanaikainen klaveeri, johon oli valmistajan nimen ympärille maalattu herneenkukista punottu seppele.
Majuri Bagstock oli ehtinyt siihen ikään, jota kohteliaalla kielellä sanotaan elämän suureksi puolipäiväpiiriksi, ja jo aloittanut matkansa kukkulalta alaspäin. Vaikka häneltä lisäksi melkein puuttui kurkku ja leukaluut olivat kovin jäykät, korvat niin pitkänipukkaiset kuin norsulla ja silmät ja iho keinotekoisen kiihoituksen tilassa, kuten jo on mainittu, oli hän hyvin ylpeä siitä, että oli herättänyt neiti Toxin mielenkiintoa. Samalla hän mairitteli turhamaisuuttaan kuvittelemalla, että se nainen, joka oli iskenyt silmänsä häneen, oli kerrassaan erinomainen. Hän oli viitannutkin tähän asiaan muutamia kertoja klubissaan ja liittänyt siihen joitakin pikku sutkauksia, joiden yksinomaisena aiheena oli vanha Joe Bagstock, vanha Joey Bagstock, vanha J. Bagstock, vanha Josh Bagstock ja niin edespäin, sillä majurin kevyen huumorin pääydin oli siinä, että hän oli mitä tuttavallisimmissa väleissä oman nimensä kanssa.
"Joey B., hyvä herra", oli hänellä tapana sanoa heilutellen keppiään, "on hyvinkin tusinan teidän kaltaisenne arvoinen. Jos teillä olisi joukossanne vähän enemmän Bagstockin sukuun kuuluvia ihmisiä, ei se haittaisi ollenkaan. Vanhan Joen ei tarvitsisi nytkään kaukaa etsiä itselleen vaimoa, jos häntä muuten haluttaisi, mutta hän on kovasydäminen, tuo Joe, itsepintainen ja hiton — hiton ovela!" Tuollaisen selityksen jälkeen tavallisesti alkoi kuulua vihelteleviä ääniä, ja majurin kasvojen siniväri muuttui tummanpunaiseksi hänen silmiensä pullistuessa ja välkähdellessä veitikkamaisesti.
Mutta huolimatta ennakkoluulottomasta itsensä ylistämisestä oli majuri itsekäs. Epäiltävää on, onko koskaan elänyt perinpohjin itsekkäämpää olentoa sydämensä puolesta, tai ehkä on parempi sanoa: vatsansa puolesta, koska hän oli saanut luonnolta jälkimäistä paljon enemmän kuin edellistä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että kukaan olisi voinut millään lailla häntä vähäksyä tai laiminlyödä. Kaikkein vähimmin hän olisi saattanut uskoa, että neiti Tox olisi sitä voinut.
Ja kuitenkin unohti hänet neiti Tox vähitellen, niinkuin pian kävi ilmi. Hän alkoi unohtaa pian senjälkeen kun oli keksinyt Toodlen perheen. Tätä unohtamista jatkui ristiäisiin asti. Senjälkeen unohtaminen kasvoi yhä korkoa korolle. Jokin tai joku oli tunkenut majurin pois neiti Toxin mielestä.
"Hyvää huomenta, neiti Tox", virkkoi majuri kohdatessaan neiti Toxin Prinsessan aukiolla muutamia viikkoja edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen.
"Hyvää huomenta, majuri", vastasi neiti Tox hyvin kylmästi..
"Joe Bagstockilla ei ole ollut melko pitkään aikaan onnea kumartaa teille ikkunassa", huomautti majuri ritarilliseen tapaansa. "Joea on kohdeltu pahoin, arvoisa neiti. Hänen aurinkonsa on ollut pilven takana."
Neiti Tox kumarsi päätään, mutta hyvin kylmästi.
"Joen tähti on ollut ehkä poissa kaupungista?" kysyi majuri.
"Minäkö? Poissa täältä? En minä ole ollut matkalla", virkkoi neiti Tox. "Minulla on ollut paljon puuhaa viime aikoina. Aikani uhraan melkein kokonaan muutamille hyvin läheisille ystäville. Pelkäänpä, ettei minulla nytkään ole aikaa enempään. Hyvästi, herra majuri!"
Kun neiti Tox katosi Prinsessan aukiolta kaikkein viehättävimmällä tavallaan, jäi majuri seisomaan ja katseli hänen jälkeensä entistäkin sinisempänä. Samalla hän mutisi ja hymisi joitakin huomautuksia, jotka eivät olleet laisinkaan kohteliaita.
"Lempo vieköön", tuumi majuri pyöritellen hummerinsilmiään ja katsellen ympärilleen Prinsessan aukiolla ja nuuski sen tuoksuvaa ilmaa, "kuusi kuukautta sitten tuo nainen rakasti sitä maata, jolla Joe Bagstock käveli. Mitä tämä merkitsee?"
Majuri päätteli jonkin aikaa mietittyään, että se merkitsi avioliitto-ansaa, salajuonta ja petosta, että neiti Tox kaivoi hänelle salakuoppaa. "Mutta te ette saa Joea kiinni, hyvä neiti", jatkoi majuri. "Hän on itsepintainen, kerrassaan itsepintainen, tuo J.B. Itsepintainen ja hiton ovela!" Sitten hän nauraa hihitti koko lopun päivää.
Mutta sittenkään vielä, kun tämä päivä ja monta muuta oli kulunut, ei neiti Tox näyttänyt vähintäkään välittävän majurista eikä edes ajattelevan häntä. Neiti Toxilla oli ollut tapana entiseen aikaan katsella kuin sattumalta ulos eräästä pienestä synkästä akkunastaan ja punastuen vastata majurin tervehdykseen, mutta nyt hän ei antanut majurille minkäänlaista tervehtimisen tilaisuutta eikä välittänyt ollenkaan siitä, katsahtiko majuri hänen akkunaansa vai ei. Muitakin muutoksia oli tapahtunut. Majuri saattoi huomata oman huoneensa varjosta, että neiti Toxin talo oli viime aikoina käynyt hienomman näköiseksi, että uusi kullattu häkki oli hankittu vanhalle pikku kanarialinnulle, että erilaiset värillisestä pahvista ja paperista leikatut koristukset näyttivät kaunistavan uuninreunaa ja pöytiä, että pari kukkaa oli äkkiä ilmestynyt akkunoihin, että neiti Tox toisinaan harjoitteli klaveerillaan, hernekukkaseppeleen yhä upeillessa kerskailevasti neiti Toxin itse jäljentämän nuottikirjan alla, joka sisälsi kööpenhaminalaisen ja lintuvalssin.
Kaiken tämän lisäksi oli neiti Tox kauan pitänyt tavattoman huolellisesti ja aistikkaasti valmistettua puolisurupukua. Mutta se auttoikin majurin pulmasta, ja hän päätteli itsekseen, että neiti Tox oli saanut pienen perinnön ja tullut ylpeäksi.
Heti seuraavana päivänä senjälkeen, kun majuri oli keventänyt mieltään tällä johtopäätöksellä, huomasi hän aamiaispöydässä istuessaan neiti Toxin pienessä vierashuoneessa niin hirveän ja ihmeellisen näyn, että hän joksikin ajaksi jähmettyi tuolilleen. Hän syöksyi sitten viereiseen huoneeseen ja palasi mukanaan kaksipiippuinen teatterikiikari, jonka läpi hän katseli tuota näkyä jonkin aikaa tarkasti.
"Se on pikkuvauva", virkkoi majuri työntäen kiikarin taas kokoon, "lyön siitä vetoa vaikka viisikymmentä tuhatta puntaa!"
Majuri ei voinut sitä unohtaa. Hän ei osannut tehdä muuta kuin vihellellä ja tuijottaa sillä tavalla, että hänen silmänsä olivat ennen näyttäneet ontoilta ja painuneilta verrattuina siihen, millaiset ne nyt olivat. Yhä uudestaan, kaksi, kolme, neljäkin kertaa viikossa tuo pikkulapsi ilmestyi. Majuri yhä tuijotteli ja vihelteli. Muuten hän sai olla yksin Prinsessan aukiolla. Neiti Tox oli lakannut välittämästä siitä, mitä majuri teki. Majuri olisi voinut olla yhtä hyvin musta kuin sininenkin neiti Toxin kiinnittämättä siihen huomiota.
Tavattoman itsepintaisesti neiti Tox tosiaan lähti Prinsessan aukiolta noutamaan pikku vauvaa ja sen hoitajatarta, palasi heidän kanssaan, saattoi heidät taas takaisin ja vartioi heitä joka hetki, ja lisäksi hän itse hoiti lasta, ruokki sitä, leikki sen kanssa ja jähmetytti sen nuorta verta soittokoneensa sävelillä. Jokseenkin samoihin aikoihin hänet valtasi oikea intohimo tarkastella rannerengasta ja samoin halu katsella kuuta, johon hän usein tuijotti pitkän aikaa huoneensa akkunasta. Mutta mitä hän katselikin, aurinkoa, kuuta, tähtiä tai rannerengasta, ei hän enää katsellut majuria. Ja majuri vihelteli ja tuijotti ja ihmetteli ja piileskeli omassa huoneessaan eikä saanut mitään selville.
"Te suorastaan valloitatte Paul-veljeni sydämen, se on ihan totta, rakas ystävä", virkkoi rouva Chick eräänä päivänä.
Neiti Tox kalpeni.
"Lapsi käy päivä päivältä yhä enemmän Paulin näköiseksi", jatkoi rouva
Chick.
Neiti Tox vastasi siihen vain ottamalla pikku Paulin syliinsä ja rutistamalla lapsen myssykoristuksen hyväilyillään.
"Eikö hän ollenkaan muistuta äitiään, johon minun piti tutustua teidän välityksellänne?" kysyi neiti Tox.
"Ei ollenkaan", vastasi Louisa.
"Hän kai oli — kaunis?" virkkoi neiti Tox epävarmalla äänellä.
"No niin, kiltti Fanny-parka oli mieltäkiinnittävä", vastasi rouva Chick mietittyään asiaa riittävästi. "Ehdottomasti mieltäkiinnittävä. Hänessä ei ollut sitä henkistä ylemmyyttä, jota olisi jotenkin odottanut kuin luonnollisena asiana veljeni vaimolta. Eikä hänellä myöskään ollut sitä voimaa ja mielenlujuutta, jota sellainen mies vaatii."
"Mutta hän oli miellyttävä", virkkoi rouva Chick, "erinomaisen miellyttävä. Ja hänen tahtonsa! Oi, kuinka hyvä tahto Fanny-paralla oli!"
"Sinä enkeli!" huudahti neiti Tox pikku Paulille. "Sinä isäsi pienoiskuva!"
Jos majuri olisi tietänyt, kuinka paljon toiveita ja rohkeita ajatuksia, kuinka paljon suunnitelmia ja mietteitä nojautui pikku lapsen päähän, ja voinut nähdä niiden leijailevan kirjavassa sekamelskassaan ja epäjärjestyksessään mitään aavistamattoman pikku Paulin poimutetun myssyn ympärillä, silloin hänen silmänsä olisivat levinneet. Silloin hän olisi huomannut tuossa joukossa joitakin neiti Toxin kunnianhimoisia haaveita. Silloin hän ehkä olisi ymmärtänyt, minkälaatuinen tuon naisen harrastus Dombey ja Poikaa kohtaan oli.
Jos lapsi olisi voinut herätä yöllä ja nähdä kehtonsa uutimien ympärille kokoontuneina ne epämääräiset unikuvat, joita toiset näkivät hänestä, olisi hänellä ollut täysi syy pelästyä. Mutta se jatkoi rauhallisesti nukkumistaan aavistaen yhtä vähän neiti Toxin ystävällisistä tarkoituksista, majurin ihmettelemisestä, sisarensa varhaisista suruista ja isänsä suurista haaveista, täysin tietämättömänä siitä, että missään paikassa maapallolla oli Dombey ja Poika.