KAHDEKSAS LUKU
Paulin varttuminen ja luonne
Ajan tarkkaavien silmien valvoessa — ne siis jossakin määrin muistuttivat majurin silmiä — muuttuivat Paulin unet vähitellen toisenlaisiksi. Yhä enemmän valoa levisi niiden ylle, entistä selvemmät kuvat alkoivat niitä häiritä, yhä kasvava esineiden ja vaikutelmien parvi leijaili hänen leponsa ympärillä, ja niin hän siirtyi sylilapsen asteesta varsinaiseen lapsuusikään ja muuttui puhuvaksi, käveleväksi ja ihmetteleväksi Dombeyksi.
Richardsin erottamisen ja karkoituksen jälkeen uskottiin pikku lapsen hoito jonkinlaiselle toimikunnalle, samoin kuin joskus valtionvirka, kun ei löydetä ketään yksityistä Atlasta, joka saattaisi sälyttää sen hartioilleen. Tähän toimikuntaan luonnollisesti kuuluivat rouva Chick ja neiti Tox, jotka antautuivat velvollisuuksiensa suorittamiseen niin hämmästyttävän innokkaasti, että majuri Bagstock sai joka päivä uutta aihetta muistaa olevansa hyljätty, samalla kun herra Chick, joka oli vapautunut kotivalvonnasta, heittäytyi iloisen maailman elämään, söi päivällistä klubeissa ja kahviloissa, tuoksui tupakilta kolme eri kertaa, kävi yksin teatterissa ja lyhyesti sanoen katkaisi kaikki yhteiskunnalliset siteet ja rikkoi siveelliset velvollisuutensa, niinkuin rouva Chick kerran hänelle huomautti.
Mutta paljon lupaavista alkukuukausistaan huolimatta pikku Paul ei alkanut oikein kukoistaa, niin runsaasti kuin hän saikin hoitoa ja huolenpitoa. Hän oli ehkä jo alkujaankin heikko ja kuihtui ja riutui imettäjänsä menetettyään, näyttäen pitkän aikaa vain odottavan tilaisuutta liukua pois hoitajiensa käsistä ja lähteä etsimään, äitivainajaansa. Vieläpä sittenkin, kun tämä vaarallinen kohta hänen esteratsastuksessaan kypsyneempää ikää kohti oli sivuutettu, oli kulku hänelle yhä hankalaa, ja kaikki vastukset matkalla saattoivat hänet pahaan pulaan. Jokainen hammas oli kuin hengenvaarallinen aita, jokainen tuhkarokon näppylä kuin kivimuuri, ja jokainen hinkuyskä oli nujertaa hänet. Sitten vieri hänen ylitseen musertavalla voimalla kokonainen joukko pikku tauteja, jotka tulivat toinen toisensa kintereillä estääkseen häntä pääsemästä toipumisen alkuun.
Paulin ristiäispäivän kylmyys oli kai koskettanut johonkin hänen olemuksensa heikkoon kohtaan, joka ei päässyt voimistumaan hänen isänsä kylmässä varjossa; siitä päivästä alkaen hän ainakin oli onneton lapsi. Rouva Wickam sanoi usein, ettei hän ollut ikänään nähnyt niin säälittävää olentoa.
Rouva Wickam oli tarjoilijan vaimo — mikä näytti olevan samaa kuin jos hän olisi ollut jonkun toisen miehen leski. Hän oli hakenut tätä paikkaa Dombeyn palveluksessa ja saanutkin sen, koska ilmeisesti oli mahdotonta, että hänellä olisi ihailijoita tai ketään ihailtavaa. Hänet oli siis päivää paria Paulin äkillisen vieroittamisen jälkeen otettu hänen hoitajattarekseen. Rouva Wickam oli hiljainen vaaleaverinen nainen, jonka kulmakarvat olivat aina koholla ja pää painuksissa. Hän oli aina valmis säälimään itseään tai jotakin muuta tai joutumaan itse toisten säälittäväksi. Niinikään oli hänellä hämmästyttävä synnynnäinen kyky nähdä kaikki asiat äärimmäisen kurjassa ja surkeassa valossa ja soveltaa niihin kauheita tapauksia, ja se tuotti hänelle tavatonta lohdutusta.
Tuskin on välttämätöntä huomauttaa, että Dombey ei koskaan saanut pienintäkään aavistusta tästä ominaisuudesta. Olisi tosiaankin ollut ihmeellistä, jos niin olisi käynyt, sillä ei kukaan talonväestä, eivät edes rouva Chick tai neiti Tox, uskaltaneet vihjaista hänelle, että oli pienintäkään levottomuuden syytä Paulin takia. Dombey oli sitä mieltä, että lapsen täytyi välttämättä kestää määrätty joukko pienempiä tauteja ja että mitä pikemmin niin tapahtuisi, sitä parempi. Jos hän olisi voinut ostaa poikansa vapaaksi tai hankkia hänelle sijaisen niinkuin sellaiselle sotilaalle, jolle on sattunut onneton arpa, olisi hän mielihyvin sen tehnyt rahaa säästämättä. Mutta koska se ei käynyt päinsä, lausui hän vain silloin tällöin ylpeällä tavallaan ihmettelevänsä, mitä luonto oikein tarkoitti menettelyllään, ja rauhoitti mieltään sillä ajatuksella, että joka taudin keralla oli uusi tienviitta sivuutettu ja että matkan suuri päämäärä oli sitä lähempänä. Sillä se tunne, joka oli voimakkaimpana hänen mielessään ja Paulin varttuessa yhä lisääntyi, oli maltittomuus nähdä sen ajan koittavan, jolloin hänen unelmansa heidän yhteisestä tärkeydestään ja suuruudestaan toteutuisi voittoisasti.
Eräät filosofit väittävät, että itsekkyys on parhaimmankin rakkautemme pohjalla. Dombeyn pikku poika oli alusta asti isälleen niin tärkeä hänen oman tai (mikä oli samaa) Dombey ja Pojan suuruuden osana, että hänen isänrakkautensa jälkiä saattoi helposti seurata hyvinkin alhaisiin vaikuttimiin saakka, samoin kuin moni mainehikas rakennus on perustettu hyvin syvälle pohjalle. Mutta hän omisti pojalleen kaiken sen rakkauden, johon hänen luonteensa pystyi. Jos hänen jäisessä sydämessään oli mitään lämmintä paikkaa, kuului se hänen pojalleen. Jos sen kivikovaan pintaan saattoi piirtyä mikään kuva, oli hänen poikansa kuva siinä, vaikka ei niinkään suuressa määrin sylilapsena tai pikku poikana kuin mieheksi kasvaneena — toiminimen "Poikana". Senvuoksi hän odotti kärsimättömästi ajan kulumista ja koetti kiiruhtaa välillä olevien elämänvaiheiden ohi. Senvuoksi hän rakkaudestaan huolimatta tunsi vähän jos ollenkaan levottomuutta niiden vuoksi. Hänellä oli se käsitys, että hänen poikansa henki oli taikavoiman suojelema ja että lapsesta täytyi talla se mies, jonka kanssa hän alituisesti seurusteli ajatuksissaan ja jonka hyväksi hän teki joka päivä suunnitelmia, ikäänkuin sellainen olento olisi jo todellisesti olemassa.
Niin Paul kasvoi lähes viisivuotiaaksi. Hän oli hauskan näköinen poika, vaikka hänen pienissä kasvoissaan oli jotakin sairaloista ja miettiväistä, mikä sai rouva Wickamin monta kertaa pudistamaan merkitsevästi päätään ja kohotti monta syvää huokausta hänen rinnastaan. Paulin luonne antoi kyllin aihetta toivoa, että siitä myöhemmin tulisi hyvinkin käskevä, ja hän osoitti niin täydellisesti käsittävänsä oman tärkeytensä ja toisten velvollisuuden palvella häntä, että siinä suhteessa ei ollut mitään toivomisen varaa. Silloin tällöin hän saattoi olla hyvinkin lapsekas ja leikillinen eikä ollenkaan nyrpeä, mutta toisinaan taas näytti niin kummalliselta, vanhalta ja miettivältä istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena pienessä nojatuolissaan, että häntä olisi voinut luulla kauheaksi keijukaistarinan olennoksi edustamassa sadanviidenkymmenen tai kahdensadan vuoden ikäisenä sitä lasta, johon hänet oli aikoinaan vaihdettu. Usein hän joutui tuollaisen varhaiskypsän mielialan valtaan lastenhuoneessa yläkerrassa. Toisinaan hän vaipui siihen äkkiä ja huudahti olevansa väsynyt kesken leikkiään Florencen kanssa tai ajaessaan neiti Toxia hevosena edellään. Mutta kaikkein varmimmin hän joutui tälle päälle silloin, kun hänen pikku nojatuolinsa oli kannettu alas isän huoneeseen ja he istuivat päivällisen jälkeen kahden kesken tulen ääressä. Koskaan ei ole tulen loimu valaissut sen kummallisempaa paria: Dombey suorana ja juhlallisena tuijottamassa liekkeihin ja hänen pienoiskuvansa, kasvot kuin vanhalla ihmisellä, katselemassa viisaan vakavasti ja miettivän tarkkaavasti punaiseen hehkuun. Dombey laati silloin monimutkaisia maailmallisia suunnitelmia; hänen pienoiskuvansa pää oli täynnä taivas tietää millaisia hurjia mielikuvia ja puolivalmiita ajatuksia ja harhailevia mietteitä. Dombeyn teki jäykäksi hänen kankea kauluksensa ja ylpeytensä, hänen pienoiskuvansa taas perinnöllisyys ja vaistomainen jäljittely. Molemmat olivat kovasti toistensa näköiset ja kuitenkin tavattomasti erilaiset.
Eräänä tuollaisena hetkenä, jolloin he olivat molemmat istuneet hiljaa pitkän aikaa ja Dombey vain silloin tiesi lapsensa olevan valveilla, kun sattumalta vilkaisi hänen avoimiin silmiinsä, joissa kirkas tuli säkenöi jalokiven tavoin, keskeytti pikku Paul äänettömyyden kysymällä:
"Isä, mitä raha on?"
Tämä odottamaton kysymys oli niin välittömässä yhteydessä Dombeyn omien ajatusten kanssa, että hän joutui ymmälleen.
"Mitäkö raha on, Paul?" vastasi hän. "Raha?"
"Niin", virkkoi lapsi, laskien kätensä pikku tuolinsa kaiteelle ja kääntäen vanhannäköiset kasvonsa Dombeyhin päin, "mitä raha on?"
Dombey oli pulassa. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pienokaiselle selityksen, johon olisi sisältynyt sellaisia määritelmiä kuin kiertokulkuväline, rahakanta, kultaharkko, seteli, kova raha, vaihtokurssi, metalliraha j.n.e. Mutta katsahtaessaan pikku tuoliin ja nähdessään, kuinka kovin alhaalla se vielä oli, hän vastasi: "Kultaa ja hopeaa ja kuparia. Kultarahoja, shillingejä ja pennyjä. Tiedäthän, mitä ne ovat?"
"Tiedän kyllä, mitä ne ovat", sanoi Paul, "mutta en tarkoita sitä, isä.
Tahtoisin tietää, mitä raha oikeastaan on."
Hyväinen aika, kuinka vanhoilta nuo kasvot näyttivät, kun lapsi käänsi ne isäänsä kohden!
"Mitä raha oikeastaan on?" toisti Dombey työntäen tuolinsa vähän taaksepäin, jotta voisi ihmeissään paremmin katsella itsetietoista pikku olentoa, joka esitti sellaisen kysymyksen.
"Tarkoitan sitä, isä, mitä sillä voi saada", vastasi Paul pannen ristiin käsivartensa (ne tuskin ulottuivat sellaiseen asentoon) ja katsellen tuleen, isäänsä, tuleen ja taas isäänsä.
Dombey veti tuolinsa entiselle paikalleen ja taputti lapsen päätä. "Vähitellen opit sen ymmärtämään, poikaseni", sanoi hän. "Rahalla saa mitä tahansa." Hän tarttui pikku käteen ja taputti sillä hiljaa omaa kättään.
Mutta Paul irroitti kätensä niin pian kuin saattoi ja hieroi sillä tuolinsa käsinojaa kuin hänen älynsä olisi kämmenessä ja hän teroittaisi sitä. Sitten hän taas katseli tuleen kuin se olisi hänen neuvonantajansa ja kuiskaajansa ja toisti lyhyen vaitiolon jälkeen:
"Mitä tahansa, isä?"
"Niin. Melkein mitä tahansa", sanoi Dombey.
"Mitä tahansa on sama kuin kaikkea, eikö niin, isä?" kysyi poika huomaamatta tai mahdollisesti ymmärtämättä niiden välistä pientä eroa.
"Niin, samaa se on", myönsi Dombey.
"Miksi raha sitten ei pelastanut äitiä?" sanoi lapsi. "Eikö raha ole julma?"
"Julma!" kertasi Dombey korjaten kaulaliinaansa ja näyttäen pahastuvan tästä ajatuksesta. "Ei. Hyvä ei voi olla julma."
"Jos se on hyvä ja voi tehdä mitä tahansa", huomautti lapsi miettivästi katsellen taas valkeaan, "niin miksi se ei pelastanut minulle äitiä?"
Tällä kertaa hän ei esittänyt kysymystä isälleen. Ehkä hän jo oli lapsen nopealla vaistolla huomannut pahastuttaneensa isänsä mieltä. Mutta hän toisti ajatuksen ääneen ikäänkuin se olisi ollut hänelle hyvin tuttu ja vaivannut häntä paljon. Sitten hän istui nojaten leukaansa käteen, miettien ja katsellen tuleen kuin selitystä etsien.
Kun Dombey oli toipunut hämmästyksestään, melkeinpä voisi sanoa kauhustaan (sillä tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin lapsi oli maininnut hänelle äidistään, vaikka he olivatkin näin istuneet tulen ääressä monen monena iltana), selitti hän pojalleen, kuinka raha, vaikka se oli hyvin mahtava tekijä, jota ei koskaan saisi millään ehdolla halveksia, ei sentään voinut pitää elossa ihmisiä, joiden aika oli kuolla, ja kuinka meidän valitettavasti täytyi kaikkien kuolla, vieläpä Cityssäkin, vaikka olisimme kuinkakin rikkaita, mutta kuinka raha teki meidät arvossapidetyiksi, pelätyiksi, kunnioitetuiksi, ihailluiksi, jopa mahtaviksi ja mainehikkaiksi kaikkien ihmisten silmissä ja kuinka se saattoi hyvin usein pitää kuolemaakin loitolla pitkän aikaa. Kuinka sillä esimerkiksi oli hankittu kotiin hänen äidilleen herra Pilkinsin apua, joka oli usein ollut hyödyksi Paulille itselleenkin, samoin noudettu tänne suuri tohtori Parker Peps, jota Paul ei ollut koskaan tuntenut. Ja kuinka se saattoi tehdä kaikki, mikä suinkin oli mahdollista. Tämän ja paljon muuta samantapaista Dombey teroitti poikansa mieleen, joka kuunteli tarkkaavasti ja näytti ymmärtävän suurimman osan siitä, mitä hänelle sanottiin.
"Eihän se voi tehdä minuakaan vahvaksi ja oikein terveeksi, isä, vai mitä?" kysyi Paul lyhyen vaitiolon jälkeen, hieroen vastakkain hentoja käsiään.
"Mutta sinähän olet vahva ja ihan terve", vastasi Dombey. "Etkö olekin?"
Kuinka vanhoilta näyttivätkään pikku kasvot, jotka kääntyivät häneen päin samalla kun niiden ilme oli puolittain surumielinen, puolittain veitikkamainen!
"Sinähän olet yhtä vahva ja terve kuin muutkin pikku pojat tavallisesti ovat? Eikö niin?" kysyi Dombey.
"Florence on vanhempi kuin minä, mutta minä en ole yhtä vahva ja terve kuin hän", vastasi lapsi. "Minä luulen, että Florence jaksoi minun kokoisenani leikkiä kerrallaan paljon kauemmin väsymättä. Minä olen välillä niin väsynyt", lisäsi pikku Paul lämmittäen käsiään ja katsellen uunin ristikon läpi tuleen ikäänkuin siellä esitettäisiin jonkinlaista aaveitten nukkenäytäntöä, "ja minun luitani särkee niin (Wickam sanoo niiden olevan minun luitani), etten tiedä, mitä siitä tulee".
"Niin, mutta se tapahtuu iltaisin", sanoi Dombey, vetäen oman nojatuolinsa lähemmäksi poikansa tuolia ja painaen kätensä hiljaa lapsen selkään. "Pikku lasten täytyykin olla väsyneitä iltaisin, sillä silloin he nukkuvat hyvin."
"Voi, ei se tule iltaisin, isä", vastasi lapsi, "vaan jo päivisin, ja silloin panen pitkäkseni Florencen syliin, ja hän laulaa minulle. Öisin näen niin ih-meel-lisiä unia!"
Ja hän alkoi taas lämmitellä käsiään ja ajatteli uniaan kuin vanha mies tai nuori peikko.
Dombey oli niin hämmästynyt ja levoton ja niin täydelleen kykenemätön jatkamaan keskustelua, että vain istui katsellen poikaansa tulen valaistuksessa ja pitäen kättään lapsen selkää vasten kuin sitä vetäisi siihen magneettinen voima. Kerran hän ojensi toisen kätensä ja käänsi miettivät pikku kasvot hetkiseksi itseensä päin. Mutta niin pian kuin hän hellitti otteensa, alkoivat ne taas tuijottaa tuleen ja pysyivät lepattaviin liekkeihin suunnattuina siihen asti, kunnes lapsenhoitajatar ilmestyi viedäkseen hänet vuoteeseen.
"Florencen pitää tulla hakemaan minua", sanoi Paul.
"Ettekö tahdo tulla hoitajatar-parkanne Wickamin kanssa, herra Paul?" kysyi hoitajatar painokkaasti.
"Ei, en tahdo", vastasi Paul sovittautuen taas nojatuoliinsa kuin talon herra.
Siunaillen hänen viattomuuttaan rouva Wickam poistui, ja kohta ilmestyi Florence hänen tilalleen. Lapsi hypähti heti ylös äkkiä innostuneena ja sanoessaan isälleen hyvää yötä käänsi häneen päin kasvonsa, jotka olivat niin paljon iloisemmat, nuoremmat ja lapsellisemmat, että Dombey hämmästyi tuosta muutoksesta samalla kun hänen mielensä suuresti keveni.
Kun lapset olivat yhdessä poistuneet, luuli Dombey kuulevansa hiljaista laulua, ja kun hän muisti Paulin sanoneen, että Florence lauloi hänelle, avasi hän uteliaana oven kuunnellakseen ja katsellakseen heidän puuhiaan. Florence kapusi työläästi suuria, leveitä, tyhjiä portaita ylös Paul sylissään. Poika nojasi päätänsä sisaren olkapäähän, toinen käsivarsi huolettomasti kierrettynä hänen kaulansa ympärille. Sillä lailla he ponnistelivat ylöspäin, Florence kaiken aikaa laulaen ja Paul välillä hyräillen hiljaa säestykseksi. Dombey katseli heidän jälkeensä, kunnes he saapuivat portaiden yläpäähän — levättyään kuitenkin vähän matkalla — ja katosivat hänen näkyvistään. Sittenkin hän vielä seisoi ja katseli sinne, kunnes kuun kalpeat säteet, jotka kimmelsivät surumielisinä hämärässä, valaisivat hänen tiensä takaisin omaan huoneeseen.
Rouva Chick ja neiti Tox kutsuttiin seuraavana päivänä neuvotteluun. Kun päivällispöytä oli tyhjennetty, aloitti Dombey keskustelun kehoittamalla naisia sanomaan hänelle kaunistelematta ja peittelemättä, vaivasiko Paulia jokin ja mitä tohtori Pilkins hänestä sanoi.
"Sillä lapsi on tuskin niin vahva kuin toivoisin", lisäsi Dombey.
"Luontaisella terävänäköisyydelläsi, rakas Paul", vastasi rouva Chick, "olet paikalla osunut oikeaan. Kultasemme ei ole juuri niin vahva kuin toivoisimme. Asian laita on niin, että hänen järkensä on liian voimakas hänen ruumiiseensa verrattuna. Hänen sielunsa on tuntuvasti liian suuri sellaiseen ulkokuoreen. Ajateltakoon vain, millä lailla tuo lapsikulta puhelee!" jatkoi hän pudistaen päätään. "Kukaan ei sitä uskoisi. Muistakaapa vain, Lucretia, mitä hän eilen sanoi hautajaisista!"
"Minä pelkään", keskeytti hänet Dombey ärtyisästi, "että joku noista yläkerran ihmisistä puhuu sopimattomia asioita lapselle. Hän puhui minulle eilen illalla — luistaan", lisäsi Dombey, lausuen viimeisen sanan vihaisella äänenpainolla. "Mitä ihmettä keneenkään kuuluvat minun poikani — luut? Hän ei luullakseni ole elävä luuranko."
"Ei suinkaan", sanoi rouva Chick kasvoillaan selittämätön ilme.
"Sitä minäkin toivon", vastasi hänen veljensä. "Nyt taas hautajaisista! Kuka puhuu lapselle hautajaisista? Emmehän me ole hautajaistoimitsijoita tai ruumiin vartijoita tai haudankaivajia."
"Emme suinkaan", vahvisti rouva Chick yhtä merkitsevän näköisenä kuin aikaisemminkin.
"Kukahan sitten panee hänen päähänsä sellaista?" kysyi Dombey. "Eilisiltana tosiaankin ihan kauhistuin ja pahastuin. Kuka panee hänen päähänsä sellaista, Louisa?"
"Rakas Paul", virkkoi rouva Chick lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Sitä ei kannata kysellä. Sanonpa sinulle suoraan, etten luule Wickamia kovinkaan iloluontoiseksi ihmiseksi. Tuskinpa häntä voisi nimittää —"
"Momuksen tyttäreksi", virkkoi neiti Tox hiljaa.
"Juuri niin", sanoi rouva Chick, "mutta hän on erittäin huolellinen ja kykenevä eikä ollenkaan tunkeileva. En ole tosiaankaan koskaan nähnyt naista, joka olisi niin käsittänyt asemansa kuin hän. Joskin rakas pienokainen", jatkoi rouva Chick samanlaisella äänenpainolla kuin vain toistaisi äsken sovitun asian, vaikka esittikin tämän ajatuksen vasta ensimmäistä kertaa, "on vähän heikontunut viime kohtauksesta eikä ole täysin niin terve ja voimakas kuin saattaisimme toivoa ja vaikka hänen ruumiinrakenteensa sattumalta on vähän heikko ja hän välillä näyttää hetkiseksi menettävän kyvyn hallita —"
Rouva Chick pelkäsi sanoa "raajojaan", koska Dombey oli juuri pannut vastalauseen luu-sanan käyttöä vastaan. Senvuoksi hän odotti, että ajatuksen täydentäisi neiti Tox, joka uskollisena tehtävälleen virkkoikin "jäseniään".
"Jäseniään!" toisti Dombey.
"Luulen lääkärin tänä aamuna sanoneen sääriään, Louisa rakas, vai kuinka?" kysyi neiti Tox.
"Aivan niin, kultaseni", sanoi rouva Chick lempeän moittivalla äänellä. "Kuinka voitte kysyä minulta? Kuulittehan itse. Ja sitäpaitsi, jos Paul poikasemme menettäisi hetkiseksi kyvyn käyttää sääriään, sattuuhan sitä usein hänen ikäisilleen lapsille, eikä sitä voi estää minkäänlaisella huolenpidolla tai varovaisuudella. Mitä pikemmin ymmärrät ja myönnät sen, Paul, sitä parempi."
"Varmaankin täytyy sinun, Louisa, olla selvillä siitä, etten epäile luonnollista rakkauttasi ja kunnioitustasi perheeni tulevaa päämiestä kohtaan", huomautti Dombey. "Kaiketi herra Pilkins näki Paulin tänä aamuna?"
"Kyllä hän näki", vastasi rouva Chick. "Neiti Tox ja minä olimme saapuvilla. Neiti Tox ja minä olemme aina saapuvilla. Se on oikein meidän periaatteemme. Muutaman päivän on herra Pilkins säännöllisesti käynyt häntä katsomassa. Luulen häntä hyvin taitavaksi mieheksi. Hän sanoo, ettei asia ole puhumisen arvoinen, kuten minäkin voin vahvistaa, jos se on miksikään lohdutukseksi. Mutta tänään hän suositteli meri-ilmaa. Olen varma siitä, Paul, että se on hyvin viisasta."
"Meri-ilmaa", toisti Dombey katsahtaen sisareensa.
"Eihän siinä ole mitään levottomuuden aihetta", virkkoi rouva Chick. "Minun Georgelleni ja Frederickilleni määrättiin kummallekin meri-ilmaa, kun he olivat hänen ikäisiään, ja minulle itselleni on sitä määrätty oikein monta kertaa. Olen kanssasi täydellisesti yhtä mieltä siitä, Paul, että yläkerrassa ehkä varomattomasti mainitaan hänen läsnäollessaan asioista, joita pikku olennon ei ollenkaan tarvitsisi kuulla. Mutta en tosiaankaan ymmärrä, kuinka sitä voisi estää, kun hän on niin nopeaälyinen lapsi. Jos hän olisi tavallinen lapsi, ei siinä olisi mitään vaikeutta. Minun täytyy tunnustaa olevani neiti Toxin kanssa samaa mieltä siitä, että lyhyt poissaolo tästä talosta, Brightonin ilma ja niin ymmärtäväisen ihmisen kuin esimerkiksi rouva Pipchinin ruumiillinen ja henkinen hoito…"
"Kuka on rouva Pipchin, Louisa?" kysyi Dombey pelästyneenä kuullessaan tuttavallisesti mainittavan nimen, josta ei ollut koskaan ennen ollut puhe heidän perheessään.
"Rouva Pipchin, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa, "on vanhahko nainen — neiti Tox tuntee hänen koko elämäntarinansa. Hän on jonkin aikaa omistanut koko tarmonsa mitä suurimmalla menestyksellä lasten tutkimiseen ja käsittelyyn, ja muuten hän on oikein hyvästä perheestä. Hänen miehensä sydän murtui — kuinka hänen miehensä sydän taas murtuikaan, rakas ystävä? Minä olen unohtanut yksityiskohdat."
"Hänen pumputessaan vettä kaivoksista Perussa", vastasi neiti Tox.
"Hän ei tietenkään itse ollut pumppumies", selitti rouva Chick katsahtaen veljeensä, ja tosiaankin näytti välttämättömältä lausua tämä selitys, sillä neiti Tox oli puhunut herra Pipchinistä kuin hän olisi tosiaankin kuollut pumpunkahvan ääreen, "vaan oli sijoittanut rahaa yritykseen, joka epäonnistui. Minä uskon, että rouva Pipchinin tapa käsitellä lapsia on ihan hämmästyttävä. Olen kuullut sitä suositeltavan yksityisissä piireissä siitä alkaen kun olin vasta — kuinka pitkä sanoisinkaan?" Rouva Chickin silmät harhailivat kirjakaapin ohi lähelle herra Pittin muotokuvaa, joka oli noin kymmenen jalan korkeudella maasta.
"Koska minuun on nimenomaan vedottu", huomautti neiti Tox punastuen, "saan ehkä mainita rouva Pipchinistä, arvoisa herra, että se kiitos, jonka suloinen sisarenne on lausunut hänestä, on hyvin ansaittu. Monet herrat ja naiset, jotka nyt ovat huomattavia yhteiskunnan jäseniä, ovat hänelle kiitollisuudenvelassa hoidostaan. Sekin vaatimaton henkilö, joka nyt puhuu teille, oli kerran hänen huollettavanaan. Luulenpa, etteivät aateliston kasvavat lapsetkaan ole vieraita hänen laitokselleen."
"Onko tuolla kunnioitettavalla rouvalla siis jonkinlainen laitos, neiti
Tox?" kysyi Dombey alentuvasti.
"En tosiaankaan oikein tiedä, voiko sitä niin nimittää", vastasi neiti Tox. "Se ei suinkaan ole valmistava koulu. Jos uskallan ilmaista ajatukseni", lisäsi hän erittäin suloisesti, "sanoisin sitä lasten valiohoitolaksi".
"Se on erittäin rajoitettu ja erikoislaatuinen", huomautti rouva Chick katsahtaen veljeensä.
"Niin, kerrassaan eristetty muista!" huudahti neiti Tox.
Se oli jo jotakin. Se, että rouva Pipchinin mies oli kuollut perulaisten kaivosten vuoksi, oli hyvä. Se kuului niin komealta. Sitäpaitsi oli Dombey melkein suunniltaan ajatellessaan, että Paul jäisi kotiin tunniksikaan sen jälkeen kun lääkäri oli suositellut hänelle toista olinpaikkaa. Se merkitsi pysähdystä ja viipymistä sillä tiellä, joka lapsen oli kuljettava — parhaimmassa tapauksessa hitaasti — päämääräänsä kohti. Kun molemmat naiset suosittelivat rouva Pipchiniä, merkitsi se hänestä paljon, sillä hän tiesi heidän olevan hyvin mustasukkaisia, jos joku sekaantuisi heidän tehtäväänsä, eikä hän hetkeksikään ottanut lukuun, että he saattoivat kiihkeästi haluta jakaa tasan vastuunalaisuutta, josta hänellä oli, niinkuin juuri on osoitettu, oma varma mielipiteensä. Kuollut perulaisten kaivosten vuoksi, ajatteli Dombey. Kerrassaan kunnioitettava tapa kuolla.
"Siinä tapauksessa, että päättäisimme huomispäivän kyselyjen perusteella lähettää Paulin Brightoniin tuon rouvan luo, kuka matkustaisi hänen kerallaan?" kysyi Dombey vähän mietittyään.
"Luullakseni et voi lähettää lasta nykyään minnekään ilman Florencea, rakas Paul", virkkoi hänen sisarensa epäröiden. "Hän on suorastaan hullaantunut tyttöön. Onhan Paul näet vielä niin pieni, että hänellä on omat oikkunsa."
Dombey käänsi päänsä pois, meni hitaasti kirjahyllyn luo, avasi sen ja käänsi kirjan luettavakseen.
"Kuka sitten vielä, Louisa?" kysyi hän hellittämättä katsettaan kirjasta ja selaillen sen lehtiä.
"Luonnollisesti Wickam. Wickam kai riittää hyvinkin", vastasi rouva
Chick. "Kun Paul joutuu sellaisiin käsiin kuin rouva Pipchinin,
saattaisi sinne tuskin lähettää ketään muuta, joka ei olisi haitaksi.
Sinä tietysti matkustat sinne ainakin kerran viikossa."
"Tietysti", sanoi Dombey ja katseli senjälkeen samaa sivua tunnin verran lukematta sanaakaan.
Tämä kuuluisa rouva Pipchin oli hämmästyttävän ruma ja huonovointinen vanha rouva, kumaraselkäinen, näppyläpintainen kuin huono marmori ja kyömynenäinen. Sitäpaitsi hänellä oli kovat harmaat silmät, sennäköiset kuin niitä olisi saanut vasaroida alasimella lainkaan vahingoittamatta. Ainakin neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun perulaiset kaivokset olivat tuottaneet kuoleman herra Pipchinille, mutta hänen leskensä piti yhä niin himmeän, syvän ja synkän mustaa puolisilkkipukua, ettei pimeän tultua kaasukaan voinut häntä valaista ja että hänen läsnäolonsa riitti pimentämään monen kynttilän valon. Hänestä puhuttiin tavallisesti lasten "suurena johtajana". Hänen hoitonsa salaisuus oli siinä, että hän antoi heille kaikkea, mistä he eivät pitäneet, eikä mitään, mistä he pitivät — mikä tietysti aika lailla sulostutti heidän taipumuksiaan. Hän oli sellainen katkera vanha nainen, että oikein teki mieli uskoa, että oli erehdytty perulaisten kaivosten koneita hoidettaessa ja pumputtu rouva Pipchinistä pois kaikki hilpeyden vesi ja ihmisystävällisyyden maito sensijaan että olisi pumputtu kaivoksista.
Tämän peikon ja syöjättären luola oli erään jyrkän sivukadun varrella Brightonissa, missä maaperä oli tavallista kalkkisempaa, kivisempää ja hedelmättömämpää ja talot tavallista hauraampia ja ohuempia, missä pienillä etupuutarhoilla oli se selittämätön ominaisuus, että niissä ei kasvanut mitään muuta kuin kehäkukkia, vaikka niihin olisi mitä kylvänyt, ja missä näkyi kuppasarven lailla itsepintaisia simpukoita tarttuneina katuoveen ja muihin yleisiin paikkoihin, joiden koristuksiksi niitä ei suinkaan ollut tarkoitettu. Talvisinkaan ei ilmaa saanut liikkeelle tästä talosta eikä se taas kesällä sinne päässyt. Sisällä kävi alituinen tuulentapainen ilmanveto, niin että koko talo soi kuin suuri näkinkenkä, ja sitä täytyi asukkaiden kuunnella yötä päivää. Siellä ei tietystikään tuntunut raikkaalta. Etumaisen arkihuoneen ikkunalla, jota ei koskaan avattu, oli rouva Pipchinillä kokoelma ruukkukasveja, joista levisi koko huoneistoon niille ominainen mullanhaju. Niin valiokappaleita kuin nämä kasvit kukin olivatkin omassa lajissaan, olivat ne kuitenkin erikoisessa sopusoinnussa rouva Pipchinin muun ympäristön kanssa. Niiden joukossa oli puolisen tusinaa kaktusta, jotka kiertyivät kuin karvaiset käärmeet puukeppien ympäri. Toinen laji työnsi esiin leveät kyntensä kuin vihreä hummeri. Joukossa oli myöskin muutamia köynnöskasveja, joilla oli tahmeat lehdet, ja katosta riippui kiusallinen kukkaruukku, joka näytti kiehuneen yli ja kutittaessaan alapuolella olevia ihmisiä pitkillä vihreillä oksillaan muistutti hämähäkkiä. Näitä olikin rouva Pipchinin asunnossa tavattoman runsaasti, vaikka pihtihännät sopivana vuodenaikana kilpailivat niiden kanssa voitokkaasti.
Mutta kun rouva Pipchinin hinta-asteikko oli korkea kaikille, joilla oli varaa maksaa, ja kun hän kovin harvoin muutti luonteensa tyyntä happamuutta lempeämmäksi ketään kohtaan, pidettiin häntä erinomaisen lujana vanhana rouvana, joka suorastaan tieteellisesti tunsi lapsen luonteen. Tämän maineensa ja herra Pipchinin murtuneen sydämen vuoksi hänen oli onnistunut miehensä kuoleman jälkeen vuosikymmenet elää kitkutella hyvin siedettävästi. Kolme päivää senjälkeen kun rouva Chick oli ensiksi maininnut hänet, sai hän tyydytyksekseen lisätä päivittäisiin tuloihinsa sievoisen summan Dombeyn taskusta. Silloin hän näet otti vastaan kasvatuslaitokseensa Florencen ja hänen pikku veljensä Paulin.
Rouva Chick ja neiti Tox, jotka olivat tuoneet heidät edellisenä iltana (yön he kaikki olivat viettäneet majatalossa), olivat juuri lähteneet ajamaan kotiin päin. Rouva Pipchin seisoi selin tuleen ja tarkasti vastatulleita kuin vanha sotilas. Keski-ikäinen veljentytär, hänen hyväluontoinen ja altis orjansa, joka tosin näytti riutuneelta ja jäykistyneeltä ja jota kovin vaivasivat nenässä olevat känsät, riisui pikku herra Bitherstonelta puhdasta kaulusta, joka hänellä oli ollut paraatissa. Neiti Pankey, joka tällä hetkellä oli talon ainoa toinen pikku asukas, oli juuri viety vankityrmään (tyhjään takahuoneeseen, joka oli määrätty rangaistustarkoituksiin), koska hän oli vieraitten läsnäollessa nuuhkaissut kolme kertaa.
"Kas niin", sanoi rouva Pipchin Paulille, "luuletko sinä rupeavasi pitämään minusta?"
"En minä rupea ollenkaan pitämään teistä", vastasi Paul. "Minä tahdon lähteä pois. Tämä ei ole minun taloni."
"Ei, se onkin minun", vastasi rouva Pipchin.
"Se on kovin siivoton", huomautti Paul.
"Täällä on rumempikin paikka kuin tämä huone", sanoi rouva Pipchin.
"Sinne me suljemme pahat pojat."
"Onko tuo koskaan ollut siellä?" kysyi Paul osoittaen nuorta
Bitherstonea.
Rouva Pipchin nyökkäsi myöntävästi. Paul ei tehnyt koko loppupäivänä mitään muuta kuin tarkasteli Bitherstonea päästä jalkoihin ja piti silmällä hänen jokaista ilmettään niin hartaasti kuin ainakin katsellaan salaperäisiä ja kauheita kokemuksia kestänyttä ihmistä.
Kello yksi syötiin päivällistä, johon kuului pääasiassa jauho- ja kasvisruokia. Pikku neiti Pankeyn (lempeän, sinisilmäisen lapsen, jota täytyi joka aamu pestessä hangata niin, että hän näytti olevan vaarassa hieroutua olemattomiin) talutti ulos vankeudesta syöjätär itse, joka samalla muistutti hänelle, ettei kukaan vierasten läsnäollessa nuuhkiva päässyt taivaaseen. Kun tämä suuri totuus oli perinpohjaisesti painettu hänen mieleensä, kestittiin häntä riisiannoksella. Sitten hän sai toistaa tyrmässä oppimansa pöytärukouksen, joka päättyi erikoisella kiitoslausunnolla rouva Pipchinin hyvästä päivällisestä. Rouva Pipchinin veljentytär Berinthia söi kylmää sianpaistia. Rouva Pipchin, jonka ruumiinrakenne vaati lämmintä ravintoa, nautti vartavasten valmistettuja lampaankyljyksiä, jotka tuotiin sisälle kuumina kahden lautasen välissä ja jotka tuoksuivat hyvin herkullisilta.
Koska päivällisen jälkeen satoi eikä voitu lähteä kävelemään rannalle ja koska rouva Pipchinin ruumiinrakenne vaati lepoa kyljyksien päälle, menivät kaikki muut Berryn (jota muuten sanottiin Berinthiaksi) kanssa tyrmään. Se oli tyhjä huone, jonka ikkunasta näkyi kalkittu seinä ja vesitynnyri ja jonka teki kammottavaksi kolkko avonainen tulisija. Mutta kun koolla oleva seurue loi sinne vilkkautta, oli se kuitenkin paras paikka, sillä Berry leikki siellä heidän kanssaan ja näytti nauttivan yhtä paljon kuin hekin telmimisestä, kunnes rouva Pipchin koputti vihaisesti seinään kuin henkiin herännyt kummitus. Silloin he lakkasivat meluamasta, ja Berry kertoi heille kuiskaten satuja hämärään asti.
Teenjuonnin aikana tarjottiin runsaasti maitoa ja vettä ja leipää ja voita, samalla kun rouva Pipchin ja Berry saivat teetä pienestä mustasta teekannusta ja rouva Pipchin voin kera yllin kyllin paahtoleipää, joka tuotiin sisään kuumana samoin kuin kyljyksetkin. Vaikka rouva Pipchin tästä ruokalajista kävi hyvin rasvaiseksi ulkonäöltään, ei se tuntunut tehneen häntä sisällisesti taipuisammaksi, sillä hän oli yhtä ärtyisä kuin ennenkin, eikä hänen kovissa harmaissa silmissään voinut huomata minkäänlaista pehmenemistä.
Sitten Berry nouti pienen ompelurasian, jonka kannessa oli kuninkaallinen vaakuna, ja ryhtyi ahkerasti työhön. Rouva Pipchin pani silmälasit nenälleen, avasi suuren vihreisiin kangaskansiin sidotun kirjan ja alkoi nuokkua. Ja joka kerta, kun hän heräsi painuttuaan eteenpäin tulta kohti, hän näpäytti Bitherstonea nenälle, koska tämäkin oli nuokkunut.
Vihdoin oli lasten mentävä nukkumaan, ja iltarukouksen jälkeen he lähtivät pois huoneesta. Koska pikku neiti Pankey pelkäsi nukkua yksin pimeässä, piti rouva Pipchin oikein periaatteena ajaa hänet yläkertaan kuin lampaan. Sitten saatiin kuulla neiti Pankeyn valittavan kauan aikaa jälkeenpäin tuossa ikävässä huoneessa, jossa rouva Pipchin tuon tuostakin kävi häntä ravistamassa. Noin puoli kymmenen aikaan teki vasikankaularasvan lämmin haju (rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli näet sellainen, ettei hän saanut unta ilman tätä herkkua) vaihtelevaksi talon varsinaisen tuoksun, jota rouva Wickam sanoi "rakennuksen hajuksi". Pian senjälkeen olivat kaikki unen vallassa.
Seuraavan päivän aamiainen oli samanlainen kuin edellisen iltapuolen tee, paitsi että rouva Pipchin nautti paahtoleivän asemasta vehnäleipää ja näytti vähän entistä ärtyisämmältä, kun ateria oli loppunut. Nuori Bitherstone luki toisille ääneen Mooseksen ensimmäisen kirjan sukutaulun (jonka rouva Pipchin oli viisaasti valinnut) ja sivuutti nimet niin helposti ja taitavasti kuin henkilö, joka kompastuu polkurattaan yli. Kun se oli tehty, kannettiin neiti Pankey pois hangattavaksi ja nuori herra Bitherstone pestäväksi suolavedellä, josta hän aina palasi hyvin sinisenä ja alakuloisena. Paul ja Florence menivät sillä välin kävelemään rannalle Wickamin kanssa, jolla oli alituisesti kyyneleet silmissä. Puolen päivän tienoissa rouva Pipchin valvoi lasten lukuja. Koska hänen järjestelmäänsä kuului myös estää lapsen mieltä kehittymästä ja avautumasta kukan tavoin ja sensijaan aukaista se väkivoimalla kuin osteri, oli näiden oppituntien sisällys tavallisesti kauheaa ja järkyttävää laatua. Kertomuksen sankari — paha poika — päätti parhaimmissa tapauksissa elämänsä jalopeuran tai karhun repimänä.
Sellaista oli elämä rouva Pipchinin luona. Lauantaisin saapui Dombey Brightoniin, jolloin Florence ja Paul menivät hänen hotelliinsa tervehtimään häntä ja saivat teetä. He viettivät koko sunnuntain hänen luonaan ja pääsivät tavallisesti ennen päivällistä ajelulle. Silloin Dombey näytti kasvavan kuin Falstaffin ahdistajat, niin ettei hän enää ollut yksi kankeapukuinen mies, vaan vastasi tusinaa. Sunnuntai-ilta oli viikon apein, sillä rouva Pipchinillä oli periaatteena olla tuona iltana erittäin ärtyisällä tuulella. Neiti Pankey tuotiin tavallisesti tätinsä luota Rottingdeanista kovin surullisena, ja nuori herra Bitherstone, jonka kaikki sukulaiset olivat Intiassa ja jonka täytyi istua hartaushetkien välilläkin jäykkänä ja hiljaa seinän vieressä liikuttamatta kättä tai jalkaa, kärsi siitä niin kovin nuoressa sydämessään, että kysyi Florencelta eräänä sunnuntai-iltana, osaisiko tämä neuvoa hänelle tietä Bengaliin.
Mutta ylimalkaan väittivät ihmiset, että rouva Pipchin oli järjestelmällinen nainen lasten kohtelussa, ja epäilemättä hän olikin. Pienet hurjapäät palasivat tosiaankin kotiinsa hyvin kesyinä, vietettyään muutamia kuukausia hänen vierasvaraisen kattonsa alla. Niinikään luettiin rouva Pipchinille suureksi ansioksi se, että hän oli antautunut tällaiseen elämäntyöhön ja näin uhrannut tunteensa, asettuen niin päättävästi onnettomuuttaan vastaan, kun herra Pipchinin sydän murtui perulaisilla kaivoksilla.
Paul saattoi istua pienessä nojatuolissaan tulen ääressä syventyneenä tarkastelemaan tätä esimerkillistä vanhaa rouvaa kuinka kauan tahansa. Hän ei koskaan näyttänyt tietävän väsymyksestä saadessaan tuijottaa rouva Pipchiniin. Paul ei pitänyt hänestä eikä pelännyt häntä, mutta ollessaan tuollaisella aikaihmisen tuulella hän näytti tuntevan kummallista vetovoimaa vanhan rouvan puoleen. Silloin poika istui paikallaan lämmitellen käsiään ja katsellen häntä, kunnes sai rouva Pipchinin ihan hämilleen, niin syöjätär kuin tämä olikin. Kerran, kun he olivat kahden kesken, kysyi rouva Pipchin Paulilta, mitä hän ajatteli.
"Teitä", vastasi lapsi vähääkään ujostelematta.
"Ja mitä sinä ajattelet minusta?"
"Ajattelen sitä, kuinka vanha teidän täytyy olla", sanoi Paul.
"Sinä et saa puhua noin, nuori herra. Se ei ole soveliasta."
"Miksi ei?" kysyi Paul.
"Koska se ei ole kohteliasta", tiuskasi rouva Pipchin.
"Ei ole kohteliasta?" toisti Paul.
"Ei."
"Ei ole kohteliasta syödä kaikkia lampaankyljyksiä ja paahtoleipää, sanoo Wickam", huomautti Paul viattomasti.
"Wickam on ilkeä, häpeämätön ja röyhkeä olento", tokaisi rouva Pipchin punaisena.
"Mitä se on?" kysyi Paul.
"Se ei kuulu sinuun, nuori herra", vastasi rouva Pipchin. "Muista kertomusta pikku pojasta, jonka hullu härkä puski kuoliaaksi, koska hän kyseli niin paljon."
"Jos härkä oli hullu", sanoi Paul, "niin kuinka se tiesi, että poika oli kysynyt niin paljon? Ei kukaan voi kuiskailla salaisuuksia hullulle härälle. Minä en usko sitä kertomusta."
"Et usko sitä, poika?" toisti rouva Pipchin hämmästyneenä.
"En", vastasi Paul.
"Etkö sittenkään, jos se olisi sattunut olemaan kesy härkä, sinä pieni epäilijä?" kysyi rouva Pipchin.
Koska Paul ei ollut miettinyt asiaa siinä valossa, vaan oli perustanut johtopäätöksensä siihen olettamukseen, että härkä oli hullu, salli hän tukkia suunsa sillä kertaa. Mutta hän istui yhä paikallaan pohtien asiaa ja oli silminnähtävästi päättänyt panna rouva Pipchinin pulaan. Niinpä peloton vanha rouva piti viisaana peräytyä, kunnes Paul olisi unohtanut tämän puheenaiheen.
Siitä lähtien näytti rouva Pipchin tuntevan Paulia kohtaan samanlaista omituista vetovoimaa kuin Paul häntä kohtaan. Hän antoi lapsen vetää tuolinsa oman tuolinsa viereen tulen ääreen, sen sijaan että he olisivat istuneet vastakkain, ja siinä sai Paul istua loukossa rouva Pipchinin ja tuliristikon välissä, jolloin hän tutki jokaista juovaa ja ryppyä eukon kasvoissa ja tuijotti hänen kovaan harmaaseen silmäänsä, kunnes rouva Pipchiniä toisinaan halutti sulkea se muka torkkuakseen. Rouva Pipchinillä oli vanha musta kissa, joka tavallisesti makasi kokoon kiertyneenä tuliristikon edessä, kehräsi itserakkaasti ja vilkuili tuleen, kunnes sen kutistuneet silmäterät näyttivät kahdelta huutomerkiltä. Kelpo vanha rouva olisi voinut olla — kaikessa kunnioituksessa sanottuna — noita ja Paul ja kissa hänen kaksi tonttuaan heidän kaikkien istuessa yhdessä tulen ääressä. Sopusoinnussa koko seurueen ulkomuodon kanssa olisi ollut, jos he olisivat kaikki jonakin myrskyisenä yönä lentäneet ylös savupiipusta, niin ettei heistä olisi sen koommin mitään kuultu.
Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Kissan, Paulin ja rouva Pipchinin saattoi nähdä tavallisilla paikoillaan pimeän tultua. Paul vältti Bitherstonen seuraa ja tutki yhä edelleen joka ilta rouva Pipchiniä, kissaa ja tulta, ikäänkuin ne olisivat kolminiteinen velhotaidon opas.
Rouva Wickam tulkitsi omalla tavallaan Paulin eriskummaisuuden, ja koska hänen alakuloisuuttaan vielä ahdistivat hänen huoneensa ikkunasta näkyvät, sikin sokin törröttävät savupiiput, tuulen kohina, hänen nykyisen elintapansa yksitoikkoisuus (onttous, niinkuin hän itse tavallisesti sanoi), herättivät edellä mainitut seikat hänessä kerrassaan synkkiä mietteitä. Rouva Pipchinin periaatteisiin kuului estää omaa "piikaletukkaansa" — se oli rouva Pipchinin tavallinen nimitys naispalvelijalle — seurustelemasta rouva Wickamin kanssa. Siitä johtui, että hän uhrasi paljon aikaansa ovien takana seisomiseen ja hyökkäilyyn palvelijattarensa kimppuun, jos tämä vain lähestyi rouva Wickamin ovea. Mutta Berry oli vapaa seurustelemaan siinä osassa taloa niin usein kuin sai aikaa moninaisten velvollisuuksiensa suorittamiselta, jotka täyttivät hänen päivänsä aamusta iltaan. Berrylle rouva Wickam kevensi mieltään.
"Kuinka hauskan näköinen lapsi hän on nukkuessaan!" virkkoi Berry pysähtyen katselemaan vuoteessa olevaa Paulia eräänä iltana, jolloin hän oli tuonut rouva Wickamille illallista.
"Voi!" huudahti rouva Wickam. "Hänen täytyykin olla!"
"No, eihän hän ole ruma valveillakaan", huomautti Berry.
"Ei suinkaan. Ei minun setäni tytär Betsey Janekaan ollut", sanoi rouva
Wickam.
Berry oli sennäköinen kuin olisi koettanut keksiä, mitä yhteyttä oli
Paul Dombeyn ja rouva Wickamin sedän tyttären Betsey Janen kesken.
"Minun setäni vaimo kuoli juuri samoin kuin Paulin äiti", jatkoi rouva Wickam. "Minun setäni lapsi kasvoi samoin kuin Paul nyt. Minun setäni lapsi sai välillä ihmisten veren jähmettymään!"
"Kuinka niin?" kysyi Berry.
"Minä en olisi tahtonut viettää kokonaista yötä Betsey Janen kanssa!" sanoi rouva Wickam. "En, vaikka Wickamille itselleen olisi seuraavana aamuna annettu oikein hyvä toimi. Sitä minä en olisi tehnyt, Berry-neiti."
Neiti Berry tietysti kysyi miksi. Rouva Wickam kertoi tunnontuskitta oman mielensä mukaan monien hänen asemassaan olevien naisten tapaan.
"Betsey Jane", virkkoi rouva Wickam, "oli niin suloinen lapsi kuin saattoi toivoa. Sen suloisempaa ei olisi voinut kuvitella. Betsey Jane oli läpäissyt kaikenlaiset taudit, joita lapsella voi olla. Suonenvetokohtaukset olivat hänessä yhtä tavallisia", virkkoi rouva Wickam, "kuin näppylät teidän nenässänne, neiti Berry". Berry-neiti nyrpisti vaistomaisesti nenäänsä.
"Mutta Betsey Janea", sanoi rouva Wickam alentaen ääntään ja katsellen ympärilleen huoneessa ja vuoteessa nukkuvaan Pauliin päin, "oli hänen äitivainajansa hoitanut kehdossa. En voi sanoa millä lailla tai milloin tai tiesikö lapsikulta sitä vai ei, mutta Betsey Janea oli hänen äitinsä hoitanut, Berry-neiti. Sanotte ehkä, että se on mielettömyyttä! En loukkaannu siitä, neiti. Toivoakseni panee omatuntonne teidät ajattelemaan, että se on mielettömyyttä. Silloin voitte olla rauhallisempi tässä, tässä — älkää pahastuko — tässä hautausmaan tapaisessa talossa, joka näännyttää minut ihan kuoliaaksi. Paul on vähän levoton nukkuessaan. Olkaa hyvä ja taputtakaa hänen selkäänsä."
"Varmaankin uskotte, että myös tämä lapsi on ollut äitinsä hoidossa", virkkoi Berry ja taputteli hiljaa kädellään, niinkuin häntä oli käsketty.
"Betsey Jane oli noiduttu niinkuin tuokin poika", vastasi rouva Wickam juhlallisimmalla äänellään, "ja muuttui niinkuin hänkin on muuttunut. Olen nähnyt Betsey Janen usein istuvan paikallaan ja miettivän, miettivän, miettivän ihan samoin kuin Paul ja kuullut hänen puhuvan juuri samalla lailla. Minä katselen tuota lasta ja Betsey Janea samassa valossa, neiti Berry."
"Elääkö teidän setänne lapsi vielä?" kysyi Berry.
"Kyllä hän elää, neiti", vastasi rouva Wickam voitonriemuisen näköisenä, sillä Berry-neiti ilmeisesti odotti päinvastaista. "Hän elää ja on naimisissa kultasepän kanssa. Niin, Berry-neiti, hän kyllä elää", jatkoi rouva Wickam pannen voimakkaan koron hän-sanalle.
Koska ilmeisesti joku toinen oli kuollut, kysyi rouva Pipchinin veljentytär, kuka se oli.
"En haluaisi tehdä teitä levottomaksi", vastasi rouva Wickam jatkaen syömistään. "Älkää kysykö sitä."
Se oli varmin keino saada toinen uudistamaan kysymyksensä. Berry-neiti siis teki niin, ja vähän vastusteltuaan ja viivyteltyään rouva Wickam pani pois veitsensä, katsahti taas ympärilleen huoneessa ja vilkaisten Paulin vuoteeseen sanoi:
"Hän kiintyi muutamiin ihmisiin, usein ihan eriskummaisesti, tai kiintyi heihin samoin kuin ihmiset ylimalkaan, mutta harvinaisen voimakkaasti. He kaikki kuolivat."
Tämä tuntui rouva Pipchinin veljentyttärestä niin kerrassaan odottamattomalta ja kauhealta, että hän istui läähättäen vuoteen kovalla reunalla ja katseli rouva Wickamia peittelemättömän kammon valtaamana.
Rouva Wickam osoitti vasemmalla etusormellaan salaa sitä vuodetta kohti, jossa Florence makasi. Sitten hän käänsi sormensa alaspäin ja osoitti sillä muutamia kertoja pontevasti lattiaan. Sen alla suoraan oli se huone, missä rouva Pipchin tavallisesti nautti paahtoleipänsä.
"Muistakaa minun sanoneen, neiti Berry", virkkoi rouva Wickam, "ja olkaa kiitollinen siitä, ettei pikku herra Paul pidä teistä. Vakuutan teille olevani mielissäni siitä, että hän ei pidä minustakaan. Vaikka eipä tosiaankaan tässä vankilamaisessa talossa ole paljon sellaista — suokaa suoruuteni anteeksi — mikä tekisi elämän mieluiseksi!"
Berry-neidin mielenliikutus ehkä oli vaikuttanut sen, että hän oli taputtanut liian kovasti Paulin selkää tai keskeyttänyt tuon yksitoikkoisen tyynnytyksen; ainakin kääntyi lapsi juuri nyt vuoteessaan ja heräsi, nousten istumaan tukka märkänä hiestä pahan unen vaikutuksesta. Hän kysyi heti Florencea.
Tyttö hypähti vuoteestaan kuullessaan veljensä ensimmäisen äännähdyksen, kumartui hänen pieluksensa yli ja lauloi hänet taas uneen. Rouva Wickam pudisti päätään, vuodatti joitakin kyyneleitä, näytti Berrylle pikku ryhmää ja käänsi silmänsä kattoon päin.
"Hyvää yötä, neiti", sanoi Wickam hiljaa. "Hyvää yötä! Teidän tätinne, Berry-neiti, on vanha ihminen, sehän teidän on täytynyt jo aikoja sitten käsittää."
Lausuessaan nämä lohdulliset jäähyväiset rouva Wickam loi puhelutoveriinsa syvää surua ilmaisevan katseen. Kun hän taas oli jäänyt yksin molempien lasten kanssa ja huomasi tuulen ulvovan valittavasti, vaipui hän alakuloisuuteen — kaikkein halvimpaan ja enimmän tarjolla olevaan nautintoon — kunnes uni sai hänet valtaansa.
Vaikkei rouva Pipchinin veljentytär odottanutkaan tapaavansa mallikelpoista lohikäärmettä lojumassa takkamatolla, tullessaan alakertaan, tunsi hän huojennusta nähdessään emäntänsä tavallista ärtyisämpänä ja ankarampana, samalla kun hänen koko olemuksensa selvästi ilmaisi hänen aikovan elää kauan kaikkien tuttaviensa iloksi. Ei hänessä myöskään näkynyt riutumisen merkkejä seuraavan viikon kuluessa, jolloin asianomaiset ruokalajit hävisivät säännöllisesti, vaikka Paul tarkasteli häntä yhtä kiinteästi kuin ennen konsanaan ja horjumattoman sitkeästi piti hallussaan tavallisen paikkansa mustan hameen ja tuliristikon välissä.
Mutta koska Paul itse tuon ajan kuluttua ei ollut käynyt vahvemmaksi kuin oli ollut sinne saapuessaan, vaikka hänen kasvonsa näyttivät paljon terveemmiltä, hankittiin hänelle pienet vaunut, joissa hän saattoi maata mukavasti, aapiskirja ja muita alkeiskirjoja mukanaan, ja niissä hänet lykättiin merenrannalle. Noudattaen johdonmukaisesti kummallista makuaan lapsi hylkäsi punaposkisen pojan, jonka oli määrä vetää hänen vaunujaan, ja valitsi sensijaan pojan isoisän — ryppyisen, vanhan, äreän näköisen miehen, jonka puku oli kulunutta öljyvaatetta ja joka oli muuttunut kovin lujaksi ja sitkeäksi liottuaan pitkät ajat suolavedessä ja haisi samanlaiselta kuin ruohoinen merenranta luoteen aikana.
Tämän merkillisen kuljettajan työntäessä vaunuja Florencen kävellessä aina vieressä ja alakuloisen Wickamin astellessa jäljessä Paul pääsi joka päivä merenrannalle. Siellä hän istui tai makasi vaunuissaan tuntikausia yhteen mittaan. Mikään muu ei häntä niin vaivannut kuin lasten seura — Florencea tietysti lukuunottamatta.
"Mene pois, ole hyvä", sanoi hän tavallisesti, jos jokin lapsi tuli seurustelemaan hänen kanssaan. "Kiitoksia, mutta minä en tarvitse sinua."
Usein kysyi jokin hiljainen ääni hänen korvansa juuressa hänen vointiaan.
"Kiitos, voin oikein hyvin", vastasi hän. "Mutta ole hyvä ja mene leikkimään."
Sitten hän käänsi päätään katsellen, kuinka lapsi poistui, ja virkkoi
Florencelle: "Mehän emme tarvitse ketään muita? Suutele minua, Floy."
Sellaisina hetkinä hän ei voinut sietää Wickamiakaan ja oli hyvin tyytyväinen, kun tämä tapansa mukaan poistui poimimaan näkinkenkiä tai tapaamaan tuttaviaan. Hänen lempipaikkansa oli yksinäinen kohta, johon ei juuri ketään tullut. Florencen istuessa hänen vieressään käsitöineen tai lukiessa hänelle tai puhellessa hänen kanssaan ja tuulen puhaltaessa hänen kasvoihinsa ja aaltojen huuhtoessa hänen vaunujensa pyöriä hän ei kaivannut mitään muuta.
"Floy", virkkoi hän eräänä päivänä, "missä on Intia, jossa sen pojan omaiset asuvat?"
"Voi, se on kaukana, kaukana", vastasi Florence, nostaen katseensa työstään.
"Viikkokausien matkan päässäkö?" kysyi Paul.
"Niin, kultaseni. Sinne on matkustettava monta viikkoa yötä päivää."
"Jos sinä olisit Intiassa, Floy", sanoi Paul oltuaan hetkisen vaiti, "niin minä — mitä äiti taas tekikään? Olen unohtanut."
"Rakasti minua!" vastasi Florence.
"Ei, ei. Enkö minä nyt rakasta sinua, Floy? Mitä se olikaan? — Kuoli.
Jos sinä olisit Intiassa, niin minä kuolisin, Floy."
Florence pani työnsä nopeasti pois, painoi päänsä veljensä pielukselle, hyväili häntä ja sanoi, että hänkin kuolisi, jos Paul olisi Intiassa. Mutta Paul parantuisi pian.
"Oi, olenhan minä nyt jo paljon voimistunut", vastasi Paul. "Sitä en tarkoita. Ajattelin vain, että kuolisin surusta ja yksinäisyydestä, Floy!"
Toisella kerralla hän vaipui uneen samalla paikalla ja nukkui rauhallisesti pitkän aikaa. Hän heräsi äkkiä, kuunteli, säpsähti ja kuunteli taas.
Florence kysyi, mitä hän luuli kuulleensa.
"Tahtoisin tietää, mitä se sanoo", vastasi Paul katsellen kiinteästi sisarensa kasvoihin. "Floy, mitä tuo meri oikein sanoo?"
Florence kertoi hänelle, että kuului vain aaltojen kohinaa.
"Niin, niin", vastasi Paul. "Mutta minä tiedän, että ne sanovat aina jotakin. Aina samaa. Mikä paikka tuolla on?" Hän nousi pystyyn ja katseli kiihkeästi taivaanrannalle.
Florence kertoi, että siellä vastapäätä oli toinen maa, mutta Paul sanoi, ettei hän sitä tarkoittanut, vaan kauempana — paljon kauempana olevaa!
Hyvin usein jälkeenpäin kesken heidän puheinaan hän vaikeni äkkiä koettaakseen ymmärtää, mitä aallot aina puhuivat. Sitten hän nousi vaunuissaan katselemaan etäistä, näkymätöntä maata kohti.