YHDEKSÄS LUKU
Onnettomuus kohtaa puista merikadettia
Taipumus romanttiseen ja ihmeelliseen, jota Walter Gayn luonteessa oli niin vahva annos ja jota hänen enonsa Solomon Gillsin holhous ei ollut paljoa miedontanut vakavan elämänkokemuksen vedellä, oli syynä siihen, että hän kovin mielellään ja hartaasti ajatteli Florencen seikkailua kelpo rouva Brownin kanssa. Hän helli ja hoiteli sitä muistissaan, etenkin sitä osaa, joka koski häntä itseäänkin, kunnes siitä tuli hänen mielikuvituksensa hemmoiteltu lapsi, joka kulki omaa tietään ja teki mitä halusi.
Näiden tapausten ja hänen oman osuutensa muisteleminen tuli ehkä vielä viehättävämmäksi sen takia, että vanha Sol ja kapteeni Cuttle haaveilivat niistä joka sunnuntai. Tuskin näet kului ainoatakaan sunnuntaita, jolloin ei jompikumpi oivallisista toveruksista olisi salaperäisesti viitannut tähän asiaan. Olipa kapteeni mennyt niinkin pitkälle, että oli ostanut jokseenkin vanhan ballaadin, joka oli kauan liehunut monien muiden pääasiassa merimiehen tunteita purkavien joukossa autiolla seinällä Commercial Roadin varrella. Tämä runotuote esitti, kuinka eräs toivorikas nuori hiilenkantaja kosiskeli "kaunista Pegiä" ja nai hänet, vaikka Peg oli newcastlelaisen hiililaivan kapteenin ja osakkaan tytär. Moisessa jännittävässä tarinassa kapteeni Cuttle keksi syvän yliluonnollisen vihjauksen Walterin ja Florencen juttuun. Se kiihoitti häntä niin, että hän erittäin juhlallisissa tilaisuuksissa kuten syntymä- tai muina merkkipäivinä, jos ei silloin vain sattunut olemaan rukoussunnuntai, lauloi täyttä kurkkua koko tuon ballaadin pienessä takahuoneessa ja ihmeellisesti värisytti ääntään Peg-nimen kohdalla, johon kaikki säkeistöt päättyivät sankarittaren kunniaksi.
Mutta reipas, avomielinen poika ei ole kovin taipuvainen erittelemään omien tunteittensa laatua, niin voimakkaat kuin ne lienevätkin, ja Walterista olisi tuntunut vaikealta päästä niistä selville. Hänelle olivat hyvin rakkaita se lastauspaikka, jossa hän oli tavannut Florencen, ja ne kadut (joskaan ne itsessään eivät olleet miellyttäviä), joita myöten he olivat palanneet kotiin. Niitä kenkiä, jotka olivat niin usein lähteneet irti tiellä, hän säilytti omassa huoneessaan. Istuessaan eräänä iltana pienessä takahuoneessa hän oli piirtänyt oikean kokoelman kuviteltuja muotokuvia kiltistä rouva Brownista. Kenties hän myös alkoi pukeutua huolellisemmin tuon muistorikkaan tapauksen jälkeen, ja ainakin hän vapaa-aikoinaan käveli mielellään siihen kaupunginosaan, jossa Dombeyn talo oli, sen pienen mahdollisuuden varalta, että kohtaisi Florencen kadulla. Mutta kaikki nämä tunteet olivat niin lapsellisia ja viattomia kuin suinkin. Florence oli hyvin sievä, ja hauskaa oli ihailla sieviä kasvoja. Florence oli turvaton ja heikko, ja Walterista oli ylvästä ajatella voineensa suojella ja auttaa häntä. Florence oli maailman kiitollisin olento, ja hauskalta tuntui nähdä hänen iloisen kiitollisuutensa loistavan hänen kasvoistaan. Florence oli laiminlyöty ja kohdeltu kylmästi, ja Walterin rinta oli täynnä lapsellista harrastusta synkässä komeassa kodissa asuvaa hyljättyä lasta kohtaan.
Niinpä sattui, että Walter ehkä puolikymmentä kertaa vuodessa sai nostaa hattuaan Florencelle kadulla ja Florence pysähtyi häntä kättelemään. Rouva Wickam oli niin tottunut tähän, tuntien koko jutun, ettei kiinnittänyt siihen vähääkään huomiota. Neiti Nipper taas melkein odotti näitä kohtauksia, sillä hänen tunteellista nuorta sydäntään liikutti salaa Walterin hauska ulkomuoto. Niinikään hän oli taipuvainen uskomaan, että hänen tunteensa tapasivat vastakaikua.
Sensijaan siis, että Walter olisi unohtanut Florencen tai kadottanut hänet näkyvistään, hän muisti kaikki yhä paremmin. Mitä tulee heidän tuttavuutensa seikkailumaiseen alkuun ja kaikkiin niihin pikku asianhaaroihin, jotka antoivat sille erikoisen luonteen ja vivahduksen, ajatteli hän niitä enemmän mielikuvitustaan viehättävänä välttämättömänä tarinana kuin sellaisena tosiasiana, jossa hänellä itsellään oli oma osuutensa. Kaikki ne kaunistivat Florencea hänen mielestään oikein paljon, mutta eivät häntä itseään. Toisinaan hän ajatteli (ja silloin hän aina marssi hyvin nopeasti), kuinka suurenmoista olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt merelle heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen, tehnyt siellä ihmeellisiä tekoja viivyttyään poissa pitkän aikaa ja palannut komeana amiraalina tai ainakin häikäisevän loistavilla olkalapuilla varustettuna fregattikapteenina ja nainut Florencen (joka silloin olisi kaunis neito), uhmaten herra Dombeyn hampaita, kaulaliinaa ja kellonvitjoja, ja vienyt hänet jonnekin kaukaiselle siniselle rannalle. Mutta nämä eloisat mielikuvat saattoivat vain harvoin muuttaa Dombey ja Pojan konttorin messinkisen nimilevyn kultaiseksi tai luoda kirkasta valoa sen likaisiin ikkunoihin. Ja kun kapteeni ja Sol-eno puhelivat Richard Whittingtonista ja hänen mielitietystään, tunsi Walter käsittävänsä oman asemansa Dombey ja Pojan liikkeessä paremmin kuin he.
Niinpä hän edelleen toimitti tehtäviään päivästä toiseen iloisena, uutterana ja hilpeänä ja tajusi Sol-enon ja kapteeni Cuttlen herkkäuskoiset suunnitelmat. Samalla täyttivät kuitenkin hänen mielensä tuhannet epäselvät ja haaveelliset mielikuvat, joihin verrattuina toisten haaveet olivat arkipäiväistä todennäköisyyttä. Sellainen oli hänen asemansa niihin aikoihin, jolloin Dombeyn lapset olivat hoidettavina rouva Pipchinin luona ja jolloin hän itse näytti vähän, mutta ei paljon vanhemmalta kuin ennen. Hän oli sama nopeajalkainen, suruton ja vilkasälyinen nuorukainen kuin silloinkin, jolloin hän syöksyi takahuoneeseen Sol-enon ja kuviteltujen täysihoitolaisten etunenässä ja näytti valoa ukolle, joka toi kellarista madeirapullon.
"Kuules, eno", virkkoi Walter, "en luule sinun voivan hyvin. Et ole ensinkään syönyt aamiaista. Minä noudan lääkärin katsomaan sinua, jos tällaista jatkuu."
"Hän ei voi antaa minulle, mitä tarvitsen, poikani", vastasi Sol-eno. "Ainakin pitäisi hänellä silloin olla paljon potilaita, jos hän voisi — ja silloin hän ei tahtoisi."
"Mitä tarkoitat, eno? Ostajiako?"
"Niin", vastasi Sol huoahtaen. "Ostajat voisivat auttaa."
"Hitto heidät periköön, eno!" huudahti Walter laskien kuppinsa kalisten pöydälle ja lyöden kädellään pöytää. "Kun näen ihmisten marssivan kadulla kaiken päivää joukoittain edestakaisin ja sivuuttavan loppumattomana laumana meidän myymälämme, silloin tunnen kiusausta rynnätä ulos, tarttua jonkun kaulukseen, laahata hänet sisään ja panna hänet ostamaan viidelläkymmenellä punnalla laivakojeita käteismaksulla. Mitä te siellä kurkistelette sisään?" jatkoi Walter puhutellen erästä vanhaa herraa (luonnollisestikin niin, ettei tämä kuullut), joka tuijotti myymälän ikkunassa olevaa laivan kaukoputkea. "Siitä ei ole mitään hyötyä, minäkin voisin niin tehdä. Tulkaa sisään ja ostakaa se!"
Mutta kun vanha herra oli tyydyttänyt uteliaisuutensa, poistui hän rauhallisesti.
"Tuolla hän nyt menee!" sanoi Walter. "Niin ne kaikki tekevät. Mutta, eno — kuules, eno", toisti hän, sillä ukko oli vaipunut omiin mietteisiinsä eikä ollut vastannut ensimmäiseen puhutteluun. "Älä ole alakuloinen. Älä menetä rohkeuttasi. Kun kerran saat tilauksia, tulee niitä sellainen joukko, ettet voi niitä suorittuakaan."
"Minun suoritusaikani on silloin jo loppunut, kun niitä tulee, poikaseni", vastasi Solomon Gills. "Niitä ei tule tähän myymälään kertaakaan, ennenkuin minä olen poissa täältä."
"Mutta, eno! Kuule, sinä et saa puhua noin!" pyysi Walter. "Et saa!"
Ukko koetti näyttää iloiselta ja hymyili pienen pöydän yli Walterille niin hilpeästi kuin osasi.
"Ei suinkaan ole sattunut mitään erikoista, eno?" kysyi Walter nojaten kyynärpäitään teetarjottimeen ja kumartuen eteenpäin puhuakseen tuttavallisemmin ja läheisemmin. "Ole avomielinen minulle, eno, jos jotakin on sattunut, ja kerro minulle kaikki."
"Ei, ei, ei", vastasi vanha Sol. "Ettäkö jotakin erikoista? Ei, ei.
Mitä erikoista nyt olisi sattunut?"
Vastaukseksi Walter pudisti epäuskoisesti päätään. "Sitähän minä tahtoisin tietää", virkkoi hän, "ja sinä kysyt minulta! Kuuleppas, eno, kun näen sinut tuollaisena, olen oikein pahoillani siitä, että asun sinun luonasi."
Ukon silmät levisivät hänen tahtomattaankin.
"Niin. Vaikka ei kukaan ole ollut onnellisempi kuin minä ja aina olen ollut sinun luonasi, olen hyvin pahoillani siitä, että asun sinun luonasi, kun näen jonkin rasittavan mieltäsi."
"Olenhan minä tosin silloin tällöin vähän ikävä seuratoveri", huomautti
Solomon hieroen sävyisästi käsiään.
"Tarkoitan sitä", jatkoi Walter kumartuen vielä enemmän eteenpäin taputtaakseen enoaan olkapäälle, "että minusta tuntuu kuin sinulla pitäisi olla täällä minun sijallani ja teen kaatajana hauska pikku vaimo — kodikas, oivallinen, miellyttävä vanha rouva, joka sopisi sinulle ja osaisi kohdella sinua oikein ja pitää sinua reippaalla mielellä. Tässä minä olen, niin hellä sisarenpoika kuin suinkin (ainakin pitäisi olla), mutta minä olen vain sukulainen enkä voi olla sinulle sellainen seuratoveri kuin hän voisi olla sinun ollessasi alakuloisella tuulella ja masentuneena, vaikka totisesti antaisin mitä hyvänsä ilahduttaakseni sinua. Ja siksi sanonkin nähdessäni sinut surullisena olevani oikein pahoillani siitä, ettei sinulla ole toverinasi ketään parempaa kuin tyhmä nuori huimapää, jolla on kyllä suuri halu lohduttaa sinua, eno, mutta joka ei tiedä keinoa siihen — ei tiedä keinoa", toisti Walter kurottautuen puristamaan enonsa kättä.
"Wally, rakas poikani", virkkoi Solomon, "jos miellyttävä pieni vanha rouva olisi ottanut paikkansa tässä huoneessa neljäkymmentäviisi vuotta sitten, en olisi voinut mieltyä häneen enemmän kuin sinuun".
"Sen kyllä tiedän", vastasi Walter. "Mutta sinun ei olisi tarvinnut yksin kantaa kiusallisten salaisuuksien taakkaa, jos hän olisi ollut sinun kanssasi, sillä hän olisi osannut keventää niiden painoa, mutta minä en osaa."
"Kyllä, kyllä sinä osaat", vastasi Solomon.
"No niin, mikä sinua siis huolettaa, Sol-eno?" kysyi Walter hyväilevällä äänellä. "Sanoppas nyt, mikä?"
Solomon Gills väitti yhä, ettei ollut mitään syytä olla huolissaan, ja pysyi sanoissaan niin päättävästi, että hänen sisarenpojallaan ei ollut muuta neuvoa kuin olla huolettoman näköisenä uskovinaan.
"Muuta en siis voi sanoa, Sol-eno, kuin että jos on —"
"Mutta ei ole", keskeytti Solomon.
"Hyvä on", virkkoi Walter. "Minulla ei ole siis mitään muuta sanottavaa, ja se on onni, sillä minun pitää nyt lähteä toimeeni. Käväisen asioilla liikkuessani silloin tällöin kotona nähdäkseni mitä sinulle kuuluu, eno. Ja muista, etten enää koskaan usko sinua enkä kerro sinulle mitään herra Carker nuoremmasta, jos huomaan sinun pettäneen minua!"
Solomon Gills väitti nauraen, ettei mitään petosta tulisi ilmi. Walter, jonka mielessä pyöri kaikenlaisia epäkäytännöllisiä keinoja rikastua ja kohottaa puinen merikadetti riippumattomaan asemaan, lähti Dombey ja Pojan liiketaloon huolestuneemman näköisenä kuin tavallisesti.
Niihin aikoihin asui kadunkulman toisella puolella — ulomman Bishopsgate-kadun varrella — Brogley-niminen valantehnyt välittäjä ja arviomies. Hän omisti myymälän, missä oli näytteillä kaikenlaisia käytettyjä huonekaluja, mitä ikävimmän näköisiä ja niin asetettuja ja järjestettyjä, että se ei ollenkaan vastannut niiden tarkoitusta. Tusinoittain tuoleja oli ahdettu pesutelineiden päälle, jotka vaivoin pysyttelivät tasapainossa tarjoilupöydillä, ja nämä vuorostaan seisoivat ruokapöytien nurjalla puolella, jotka oli jalat ylöspäin nostettu toisille ruokapöydille. Se oli kuitenkin vielä verrattain järkevä järjestely. Eräälle nelipatsaiselle kattovuoteelle oli asetettu ruokamaljojen kansia, viinilaseja ja karahveja sellaisen miellyttävän seurueen kuin puolen tusinan hiilihangon ja kattolampun kestitsemiseksi. Joukko akkunaverhoja ilman niihin kuuluvia ikkunoita koristi suloisesti lipastoröykkiötä, jonka päälle oli ladottu pieniä apteekin purtilolta. Koditon takkamatto, joka oli erotettu luonnollisesta toveristaan tulisijasta, uhmasi kirpeää itätuulta onnettomuudessaan ja värisi alakuloisessa sopusoinnussa kimeästi valittelevan pianon kanssa, joka kului loppuun kieli kerrallaan ja toisti heikkona kaikuna kadun ääniä kitisevissä ja sekavissa aivoissaan. Brogleyn myymälässä oli aina suuri varasto käymättömiä kelloja, jotka eivät koskaan liikauttaneet osoitinta ja näyttivät yhtä mahdottomilta rupeamaan käyntiin kuin niiden entisten omistajain liikekin. Niinikään näkyi siellä erilaisia kuvastimia, jotka oli ilman nimenomaista tarkoitusta sovitettu niin, että ne heijastivat monin kerroin vararikon ja perikadon loppumatonta kuvaa.
Brogley itse oli tihrusilmäinen, punanaamainen ja kiharatukkainen mies, jolla oli pyylevä ruumis ja tyytyväinen mielenlaatu — sillä tuollainen laji Cajus Mariuksia, joka istuu toisten ihmisten Karthagon raunioilla, voi varsin hyvin säilyttää mielenrauhansa. Hän oli joskus poikennut Solomonin myymälään kysyäkseen jotakin vanhan laivakojekauppiaan alaan kuuluvaa esinettä. Walter tunsi hänet sen verran, että tervehti häntä kadulla, jos sattui tulemaan vastaan. Mutta koska Solomon Gillskään ei ollut sen tutumpi tämän välittäjän kanssa, hämmästyi Walter aika lailla, kun hän pistäytyessään lupauksensa mukaan eräällä käynnillään kotiin näki Brogleyn istuvan takahuoneessa kädet taskuissa ja hänen hattunsa riippuvan oven takana.
"No niin, Sol-eno!" huudahti Walter. Ukko istui surkean näköisenä pöydän toisella puolella, silmälasit — harvinaista kyllä — silmien kohdalla eikä otsalla. "Mitä sinulle nyt kuuluu?"
Solomon pudisti päätään ja viittasi kädellään välittäjään kuin esitellen hänet.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Walter samalla kun hänen henkensä melkein salpautui.
"Ei, ei. Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Brogley. "Älkää antako sen tehdä itseänne rauhattomaksi."
Walter katsahti välittäjästä enoonsa, ääneti ihmetellen.
"Asia on niin", virkkoi Brogley, "että maksettavaksi on langennut pieni velkakirja — arvoltaan kolmesataaseitsemänkymmentä ja vähän päälle — ja se on minun hallussani".
"Teidän hallussanne!" huudahti Walter katsellen ympärilleen myymälässä.
"Niin!" myönsi Brogley tuttavallisesti ja nyökäytti päätään kuin olisi vaatinut toisiakin taipumaan siihen uskoon, että heidän oli kaikkien parasta olla tyytyväisiä yhdessä. "Nyt on puhe ulosmittauksesta, ei muusta. Älkää antako sen masentaa mieltänne. Minä tulin itse toimittaakseni kaikki rauhallisesti ja ystävällisesti. Tehän tunnette minut. Asia pysyy meidän kesken."
"Sol-eno!" änkytti Walter.
"Wally, poikani", vastasi hänen enonsa. "Tämä on ensimmäinen kerta. Sellaista suurta onnettomuutta ei ole minulle koskaan ennen tapahtunut. Vanhoilla päivilläni täytyy minun siis vielä kokea tällaista." Työntäen taas silmälasinsa ylös (sillä ne olivat nyt jo tarpeettomat salaamaan hänen liikutustaan) hän peitti kasvonsa kädellään ja nyyhkytti ääneensä kyynelten vieriessä alas hänen kahvinruskeille liiveilleen.
"Sol-eno! Et saa, eno!" huudahti Walter, joka tunsi suorastaan kauhunväreiden kulkevan pitkin selkäänsä nähdessään ukon itkevän. "Älä taivaan tähden itke enää. Herra Brogley, mitä minun pitää tehdä?"
"Minä kehoittaisin teitä noutamaan jonkin ystävän", virkkoi Brogley, "ja neuvottelemaan hänen kanssaan asiasta".
"Tosiaankin!" sanoi Walter, tarttuen mihin ehdotukseen tahansa. "Juuri niin! Kiitoksia! Kapteeni Cuttle on oikea mies, eno. Odota siksi, että luokseen hänen juoksen. Pitäkää enoani silmällä, herra Brogley, olkaa niin hyvä, ja lohduttakaa häntä parhaimpanne mukaan minun lähdettyäni. Älä ole epätoivoissasi, eno. Koeta pysyä reippaalla mielellä!"
Sanottuaan sen täynnä hehkuvaa intoa ja kiinnittämättä ollenkaan huomiota ukon heikkoihin vastaväitteisiin Walter syöksyi taas ulos myymälästä niin kiireesti kuin pääsi. Käväistyään ensin pikimmältään Dombey ja Pojan konttorissa pyytämässä vähän lomaa, vedoten enonsa äkilliseen sairastumiseen, hän lähti täyttä vauhtia kapteeni Cuttlen asunnolle.
Kaikki näytti muuttuneen hänen juostessaan pitkin katuja. Hän näki ja kuuli ympärillään samoin kuin ennenkin kaikenlaisten ajoneuvojen, työrattaiden, matkavaunujen, kääsien ja kärryjen ja jalankulkijain tungosta ja hälinää, mutta puista merikadettia kohdannut onnettomuus vaikutti, että se tuntui oudolta ja uudelta. Talot ja myymälät näyttivät toisenlaisilta kuin ennen, ja niiden julkisivuilla oli suurin kirjaimin painettuna Brogleyn velkomus. Ja tuo mies tuntui saaneen valtaansa kirkotkin, sillä niiden tornit kohosivat taivasta kohti oudon näköisinä. Taivaanlakikin oli muuttunut, ja siinä saattoi selvästi lukea ulosmittauksen.
Kapteeni Cuttle asui pienen kanavan varrella lähellä Intian telakkaa, jonka nostosilta avautui silloin tällöin päästääkseen jonkin liikkuvan laivahirviön ryömimään ylöspäin kuin rantaan ajautuneen lohikäärmeen. Maan vähitellen tapahtuva muuttuminen vedeksi kapteeni Cuttlen asuntoa lähestyessä oli kummallista. Ensin tuli näkyviin ravintoloiden lipputankoja, sitten valmiiden vaatteiden kauppoja, joissa oli juovikkaita paitoja, merimieshattuja ja hurstihousuja sekä lujia että ohuita, riippumassa myymälän ulkopuolella. Niiden jälkeen seurasi ankkuri- ja ketjupajoja, joissa moukarit takoivat rautaa kaiken päivää. Siten tuli talorivejä, joissa nousi helakanpunaisten papujen keskeltä pieniä tuuliviirillä varustettuja salkoja. Sitten ojia. Sitten leikattuja pajuja. Sitten taas ojia. Sitten pieniä läikkiä likaista vettä, jota tuskin saattoi erottaa niitä peittävien laivojen takia. Sitten täytti ilman lastujen haju, ja kaikki muut ammatit hävisivät huomaamattomiin maston-, airon- ja väkipyöränvalmistajien ja veneenrakentajien tieltä. Senjälkeen maanlaatu muuttui rämeiseksi ja epävakaiseksi. Sitten ei tuntenut minkään muun kuin rommin ja sokerin hajua. Ja lopulta huomasi olevansa kapteeni Cuttlen asunnon vieressä — samalla ensimmäisessä ja ylimmässä kerroksessa.
Kapteeni oli niitä puisevan näköisiä miehiä, joita vilkkaimmankaan mielikuvituksen on melkein mahdoton kuvitella toisenlaisissa vaatteissa kuin missä heidät on tottunut näkemään. Kun siis Walter koputti ovelle ja kapteeni heti työnsi päänsä ulos eräästä pikku ikkunastaan ja tervehti häntä kova vahakangashattu jo päässään, paidankaulus koholla kuin purje ja väljä sininen puku yllään, oli Walter yhtä varma siitä, että kapteeni aina esiintyi tuollaisessa asussa, kuin jos hän olisi ollut lintu, jolla oli tuollaiset höyhenet.
"Walter, poikaseni!" huudahti kapteeni Cuttle. "Koputa uudelleen.
Kovasti! Tänään on pesupäivä."
Kärsimättömyydessään Walter jyskytti ovea hurjasti.
"Kovaltapa se tuntuukin!" virkkoi kapteeni Cuttle ja veti oitis päänsä sisään kuin odottaisi tuulenpuuskaa.
Hän ei erehtynytkään, sillä kolkutuksen jälkeen ilmestyi näkyviin hämmästyttävän nopeasti nainen, leskirouva, jonka hihat oli kääritty ylös olkapäihin asti ja jonka saippuavaahdon peittämät käsivarret tuoksuivat kuumalta vedeltä. Ennenkuin hän katsoi Walteriin, tarkasti hän ovenkolkutinta ja mitellen häntä silmillään kiireestä kantapäähän asti sanoi ihmettelevänsä, että hän oli jättänyt siitä mitään jäljelle.
"Tiedän, että kapteeni Cuttle on kotona", virkkoi Walter hymyillen sovinnollisesti.
"Onko hän?" vastasi leski. "Tosiaanko?"
"Hän on juuri puhunut kanssani", selitti Walter hengästyneenä.
"Vai niin", vastasi rouva. "Sitten te ehkä viette hänelle rouva MacStingerin terveiset ja sanotte, että kun hän ensi kerran alentaa itsensä puhelemaan ikkunasta, hän saa olla hyvä ja tulla itse alas avaamaan ovenkin." Rouva MacStinger puhui kovalla äänellä ja kuunteli, tehtäisiinkö hänelle mitään huomautuksia ensimmäisestä kerroksesta.
"Toimitan asianne perille", sanoi Walter, "jos olette niin hyvät ja päästätte minut sisään".
Sillä häntä pidätti ulkopuolella puinen varustus, joka ulottui oviaukon poikki ja oli asetettu siihen estämään pikku MacStingereitä putoamasta portaita alas leikkiessään.
"Luulisinpä sellaisen pojan pääsevän oveni yli sisään, joka osaa hakata sen kappaleiksikin", sanoi rouva MacStinger halveksivasti.
Mutta kun Walter käsitti, että hänelle nyt oli annettu lupa astua sisään ja hypähti oven yli, kysyi rouva MacStinger paikalla, oliko englantilaisella naisella kotirauhaa vai ei ja täytyikö hänen sallia "roskaväen" murtautua sisään. Hänen halunsa päästä näistä asioista selville oli yhä vielä hyvin kiihkeä, kun Walter jo oli tunkeutunut pieniä portaita ylös pesuvaatteiden höyrystä tihenneen keinotekoisen sumun läpi, joka peitti koko asunnon kostealla hiellä, astunut kapteeni Cuttlen huoneeseen ja tavannut tämän herrasmiehen väijyksissä oven takana.
"En ole koskaan ollut tuolle naiselle penninkään velassa, Walter", virkkoi kapteeni Cuttle hiljaisella äänellä, pelon kuvastuessa selvästi hänen kasvoillaan. "Olen tehnyt hänelle tuhansia hyviä palveluksia ja lapsille myöskin. Mutta välistä hän kuitenkin on oikea äkäpussi. Huh!"
"Minä lähtisin pois, kapteeni Cuttle", sanoi Walter.
"En uskalla", vastasi kapteeni. "Hän löytäisi minut kaikkialta, minne menisin. Istuppas. Mitä Gillsille kuuluu?"
Kapteeni söi paraikaa päivällistä (hattu päässään). Ruokana oli kylmää lampaanreittä, portteria ja joitakin höyryävän kuumia perunoita, jotka hän oli itse keittänyt ja joita hän otti tulen viereisestä kattilasta sitä mukaa kuin tarvitsi. Päivällisen ajaksi hän oli irroittanut koukun oikeasta kädestään ja ruuvannut tilalle puiseen kuoppaan veitsen, jolla jo oli alkanut kuoria perunaa Walterille. Hänen huoneensa olivat hyvin pienet ja täynnä tupakansavua, mutta oikein siistit. Kaikki oli niin huolellisesti sijoitettu paikalleen kuin siellä tapahtuisi maanjäristys aina puolen tunnin kuluttua.
"Kuinka Gills jakselee?" kysyi kapteeni.
Walter, joka oli nyt jo vähän päässyt hengästyksestään ja käynyt alakuloiseksi — nopea kävely oli näet hetkeksi saanut hänet reippaammalle mielelle —, katseli vähän aikaa kysyjään, huudahti: "kapteeni Cuttle!" ja puhkesi kyyneliin.
Mitkään sanat eivät voi kuvailla sitä hämmennystä, johon kapteeni tästä näystä joutui. Rouva MacStinger haihtui sen rinnalla olemattomiin. Kapteeni pudotti perunansa ja haarukkansa — ja olisi pudottanut veitsenkin, jos olisi osannut, ja istui tuijottaen poikaan kuin odottaisi seuraavalla hetkellä kuulevansa keskellä kaupunkia auenneen kuilun, joka oli nielaissut hänen vanhan ystävänsä kahvinruskeine pukuineen, nappeineen, ajanmittareineen, silmälaseineen, kaikkineen.
Mutta kun Walter kertoi hänelle, mitä oikeastaan oli tapahtunut, ryhtyi kapteeni Cuttle hetkisen mietittyään täyteen touhuun. Hän otti astiakaapin ylähyllyllä olevasta pikku tinarasiasta kaikki käteiset rahansa (niitä oli kolmetoista puntaa ja puoli kruunua) ja pisti ne avaran sinisen takkinsa taskuun. Tätä aarretta hän vielä lisäsi hopealaatikkonsa sisällyksellä, nimittäin kahdella kuluneella pikku teelusikalla ja vanhanaikaisilla vääräsäärisillä sokeripihdeillä, veti esiin suuren kaksikoteloisen hopeakellon syvältä taskunpohjasta nähdäkseen varmuuden vuoksi, että se vielä oli hyvässä kunnossa ja eheä, kiinnitti koukun taas oikeaan käteensä, tarttui kuhmuraiseen keppiinsä ja kehoitti Walteria seuraamaan itseään.
Mutta muistaessaan keskellä ylevää puuhaansa, että rouva MacStinger saattoi olla väijyksissä alhaalla, kapteeni Cuttle epäröi ja katsahti ikkunaan kuin olisi suunnitellut karkaamista tämän harvinaisen tien kautta mieluummin kuin astunut hirveää vihollistaan vastaan. Sitten hän valitsi sotajuonen.
"Walter", virkkoi kapteeni, iskien silmää, "menehän edellä poikani.
Huuda: 'hyvästi, kapteeni Cuttle', päästyäsi käytävään, ja sulje ovi.
Odota sitten kadunkulmassa, kunnes näet minut."
Nämä ohjeet oli annettu tarkoin tuntien vihollisen menettelytavat, sillä kun Walter pääsi alas, ilmestyi rouva MacStinger pienestä keittiöstä kuin kostonenkeli. Mutta kun hän ei kohdannutkaan kapteenia niinkuin oli odottanut, viittasi hän vain muutamin sanoin ovenkolkuttimeen ja vetäytyi taas tyyssijaansa.
Kului viitisen minuuttia, ennenkuin kapteeni Cuttle uskalsi yrittää karkaamista, sillä niin kauan Walter sai odottaa kadunkulmassa katsellen taakseen pikku taloon päin. Silloin vasta näkyi ensimmäinen vilahdus kovasta hatusta. Kapteeni ryntäsi ulos ovesta äkkiä kuin räjähdys, tuli häntä kohti pitkin askelin katsahtamatta kertaakaan olkapäänsä yli ja oli viheltelevinään jotakin säveltä niin pian kuin he olivat yhdessä liikkeellä.
"Onko enosi kovin masentunut, Walter?" kysyi kapteeni heidän astellessaan rinnakkain.
"Pelkäänpä niin olevan. Jos olisitte nähnyt hänet tänä aamuna, ette olisi koskaan sitä unohtanut."
"Kävele nopeasti, Walter poikani", virkkoi kapteeni parantaen vauhtiaan, "ja kävele niin koko ikäsi. Etsi katkismuksesta se neuvo ja säilytä se!"
Kapteeni ajatteli niin yksinomaisesti Solomon Gillsiä ja ehkä osaksi myös äsken suorittamaansa onnellista karkaamista rouva MacStingerin luota, ettei tullut enää lausuneeksi uusia mietelmiä Walterin siveelliseksi parannukseksi. He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään, ennenkuin saapuivat vanhan Solin ovelle. Siellä näytti onneton puinen merikadetti kiikari silmillään tarkastavan koko taivaanrantaa keksiäkseen jonkin ystävän, joka voisi auttaa hänet pulasta.
"Gills!" huudahti kapteeni kiiruhtaen takahuoneeseen ja tarttuen hellästi ukon käteen. "Puske pääsi suoraan tuulta vasten, me kyllä ponnistelemme läpi. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin puskea pääsi tuulta vasten, niin ponnistelemme läpi", vahvisti hän juhlallisesti kuin lausuisi kallisarvoisimman käytännöllisen ohjeen, minkä ihmisviisaus koskaan on keksinyt.
Vanha Sol puristi vastaukseksi hänen kättään ja kiitti häntä.
Sitten kapteeni Cuttle pani niin vakavasti kuin tilanne vaati pöydälle molemmat teelusikat, sokeripihdit, hopeakellon ja käteiset rahat ja kysyi välittäjältä, herra Brogleyltä, paljonko hän niistä maksaisi.
"Mitä ihmettä te tarkoitatte!" huudahti välittäjä. "Ette suinkaan luule noiden esineiden tässä auttavan?"
"Miksi ei?" kysyi kapteeni.
"Miksikö? Velkakirjan summa on kolmesataaseitsemänkymmentä ja vähän päälle", vastasi välittäjä.
"Mitä siitä", sanoi kapteeni, vaikka nähtävästi kauhistui näitä numeroita, "luulisinpä kaiken olevan kalaa, mikä tulee teidän verkkoonne".
"Tietysti", vastasi Brogley, "mutta kilohailit eivät ole valaita".
Tähän huomautukseen sisältyvä viisaus näytti yllättävästi tehoavan kapteeniin. Hän mietti asiaa jonkin aikaa ja tuijotti samalla välittäjään kuin suureen neroon. Sitten hän kutsui Solomon Gillsin syrjään.
"Gills", virkkoi kapteeni Cuttle, "mitä tämä juttu oikein merkitsee?
Kuka sinun velkojasi on?"
"Hst", vastasi ukko. "Tule kauemmas. Älä puhu Wallyn kuullen. Se on takuu Wallyn isän puolesta — vanha velka. Olen maksanut siitä melkoisen osan, Ned, mutta liikkeeni tuottaa nyt niin huonosti, etten juuri tällä haavaa voi mitään. Olen tätä aavistanut, mutta en voinut välttää. Millään ehdolla ei sanaakaan Wallyn läsnäollessa."
"Onhan sinulla sentään jonkin verran rahaa, eikö niin?" kuiskasi kapteeni.
"Kyllä, kyllä — niin — on minulla jonkin verran", vastasi vanha Sol, pistäen kätensä ensin tyhjiin taskuihinsa ja sitten puristellen tekotukkaansa kuin luulisi voivansa pusertaa siitä kultaa, "mutta minä — sitä vähäistä, mitä minulla on, ei voi niin helposti muuttaa rahaksi, Ned. Siihen ei pääse käsiksi. Olen koettanut saada siitä jotakin irti Wallyn vuoksi, ja minä olen vanhanaikuinen ja jäänyt jälkeen muista. Rahani ovat täällä ja tuolla ja — ja, lyhyesti sanoen, niitä ei ole missään", virkkoi ukko katsellen ihan sekaantuneena ympärilleen.
Nyt hän näytti niin löyhäpäiseltä, joka on kätkenyt ra- hansa eri paikkoihin muistamatta enää minne, että kapteeni seurasi hänen silmiään heikosti toivoen hänen muistavan kätkeneensä muutamia satoja puntia savutorveen tai kellariin. Mutta Solomon Gills tiesi asian laidan paremmin.
"Minä olen jäänyt kokonaan jäljelle ajastani, rakas Ned", jatkoi Sol alistuneen epätoivoisena. "Ei ole mitään hyötyä siitä, että koetan laahustella sen jäljessä. Parasta olisi, jos varasto myytäisiin — se on suuremman arvoinen kuin tuo velkakirja — ja minä lähtisin kuolemaan jonnekin sen jäännöksellä. Minulla ei ole tarmoa jäljellä. En ymmärrä asioita. Parasta on nyt lopettaa koko juttu. Myykööt varaston ja ottakoot tuon alas", virkkoi ukko osoittaen alakuloisesti puista merikadettia, "ja heittäkööt meidät molemmat yhdessä säpäleiksi". "No mitä suunnitelmia sinulla on Walterin hyväksi?" kysyi kapteeni. "Malta nyt, Gills, istu paikallesi ja anna minun ajatella asiaa. Jollei minun täytyisi elää pienellä vuosikorolla, joka on juuri riittänyt näihin asti, ei minun tarvitsisi sitä ajatella. Mutta puske sinä vain pääsi tuulta vasten", lisäsi hän, esittäen taas kumoamattoman lohdutuksensa, "niin kaikki käy hyvin!"
Sol-vanhus kiitti häntä sydämestään ja meni panemaan päänsä — ei tuulta vasten, vaan takahuoneen tulisijaa kohti.
Kapteeni Cuttle asteli jonkin aikaa edestakaisin myymälässä kovasti miettien ja vetäen tuuheat mustat kulmakarvansa välistä yhtä kiivaasti yhteen nenän yläpuolella kuin ukkosilmalla pilvet kokoontuvat vuoren kohdalle, niin että Walter pelkäsi vähimmässäkään määrässä häiritä hänen ajatustensa kulkua. Brogley, joka ei suinkaan halunnut olla vaivaksi toisille ja jolla oli suora ja ujostelematon mielenlaatu, liikuskeli hiljaa vihellellen tavaroiden seassa, koputteli ilmapuntareita ja ravisteli kompasseja kuin ne olisivat olleet lääkepulloja, nosteli avaimia magneetilla, katseli kaukoputkien läpi ja koetti perehtyä maapalloihin, sovitteli kaksoisviivoittimia haralleen nenänsä päälle ja huvitteli muillakin sentapaisilla luonnontieteellisillä kokeilla.
"Walter!" huudahti kapteeni vihdoin. "Minä olen keksinyt sen."
"Oletteko, kapteeni Cuttle?" kysyi Walter kovasti innoissaan.
"Kuuleppas nyt, poikani", sanoi kapteeni. "Myymälävarasto on toisena takaajana, minä toisena. Sinun isäntäsi luovuttaa rahat."
"Herra Dombey!" änkytti Walter.
Kapteeni nyökkäsi vakavasti. "Katsoppas häntä", virkkoi hän. "Katsoppas Gillsiä. Jos häneltä nyt myytäisiin nämä tavarat, kuolisi hän. Sinä tiedät, että niin kävisi. Me emme saa jättää mitään keinoa käyttämättä — ja yksi keino on sinulla tarjolla."
"Keino! — Herra Dombey!" änkytti Walter.
"Kaikkein ensimmäiseksi sinä juokset liikkeeseen katsomaan, onko hän siellä", virkkoi kapteeni taputtaen häntä selkään. "Nopeasti!"
Walter tunsi, ettei tätä käskyä saanut vastustaa — jos se halu olisi johtunut hänen mieleensä, olisi yksikin silmäys Sol-enoon kääntänyt hänet toisiin ajatuksiin — ja lähti siis asialle. Hän palasi pian hengästyneenä ja ilmoitti, ettei herra Dombey ollut konttorissa. Nyt oli lauantai, ja hän oli lähtenyt Brightoniin.
"Kuuleppas, Walter!" sanoi kapteeni, joka näytti Walterin poissaollessa valmistuneen tähänkin mahdollisuuteen. "Me lähdemme Brightoniin. Minä tulen seuraksesi, poikani. Minä tulen avuksesi, Walter. Lähdemme Brightoniin iltapäivän postivaunuissa."
Jos kerran oli käännyttävä itse Dombeyn puoleen, mikä oli kauhea ajatus, tuntui Walterista siltä, että hän olisi mieluummin mennyt sinne yksin ja ilman apua kuin kapteeni Cuttlen seurassa, johon hän ei luullut Dombeyn panevan suurtakaan painoa. Mutta koska kapteeni näytti olevan toista mieltä ja oli keksinyt tuon ajatuksen ja koska hänen ystävyytensä oli liian harras ja vakava, jotta sen olisi voinut hylätä niin nuori olento kuin Walter, ei poika tehnyt pienintäkään vastaväitettä. Cuttle siis lausui kiireesti jäähyväiset Solomon Gillsille, sulloi jälleen taskuunsa rahat, teelusikat, sokeripihdit ja hopeakellonsa — aikoen, niinkuin Walter kauhistuneena ajatteli, niillä tehdä komean vaikutuksen Dombeyhin — vei Walterin minuuttiakaan viivyttelemättä postivaunupysäkille ja vakuutti hänelle matkalla monta kertaa pysyvänsä hänen rinnallaan loppuun asti.