KYMMENES LUKU

Jatkoa merikadetin onnettomuuteen

Kun majuri Bagstock oli pitkän aikaa ja usein tarkastellut Paulia Prinsessan aukion yli kaksipiippuisen teatterikiikarinsa läpi ja saanut paljon tarkkoja päivä-, viikko- ja kuukausi- tiedonantoja hänestä alkuasukkaalta, joka seurusteli tässä tarkoituksessa vakinaisesti neiti Toxin palvelijattaren kanssa, tuli hän siihen johtopäätökseen; että Dombey oli tutustumisen arvoinen henkilö ja että J.B. oli sellainen poika, joka panisi tuttavuuden alulle.

Mutta neiti Tox käyttäytyi yhä pidättyvästi ja kylmästi eikä ollut ymmärtävinään majuria, kun tämä tuli vierailulle (niinkuin hän usein tuli) vähän urkkimaan aikeeseensa kuuluvia yksityisseikkoja. Niinpä majurin täytyi paremman puutteessa, synnynnäisestä itsepintaisuudestaan ja viekkaudestaan huolimatta, jättää toivonsa toteutuminen jossakin määrin sattuman varaan, "joka", kuten hänellä oli tapana huomauttaa klubissaan nauraa hihittäen, "oli ollut viidessäkymmenessä tapauksessa yhtä vastaan suosiollinen hänelle siitä lähtien, kun hänen vanhempi veljensä kuoli keltatautiin Länsi-Intiassa".

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin se auttoi tässä asiassa, mutta lopulta se asettui hänen puolelleen. Kun neekeri saattoi yksityiskohdittain selittää neiti Toxin lähteneen Brightoniin, heräsivät majurissa paikalla hellät muistot bengalilaisesta ystävästään Bill Bitherstonesta, joka oli kirjeessä pyytänyt häntä käymään tervehtimässä hänen ainoaa poikaansa, jos hänen matkansa suinkin sopisi sinne. Mutta kun neekeri ilmoitti Paulin asuvan rouva Pipchinin luona ja majuri huomasi, muistellen pikku Bitherstonen mukana Englantiin saapunutta kirjettä (johon hän ei ollut koskaan ajatellutkaan panna huomiota), kuinka oivallinen tilaisuus hänelle nyt tarjoutui, hurjistui hän niin leinistään, joka par'aikaa vaivasi häntä, että heitti jakkaralla mustaa palvelijaansa palkinnoksi tiedonannosta ja vannoi, ettei saisi rauhaa, ennenkuin olisi tappanut koko lurjuksen, minkä neekeri melkein uskoikin.

Kun majurin leinikohtaus lopulta oli hellittänyt, lähti hän eräänä lauantaina muristen Brightoniin neekerinsä kanssa. Koko matkan hän puhutteli itsekseen neiti Toxia ja nautti siitä toivosta, että hänen onnistuisi rynnäköllä valloittaa se ylhäinen ystävä, jonka neiti Tox salasi niin tarkoin ja jonka vuoksi hänet itse oli hylätty.

"Haluaisitteko, arvoisa neiti!" virkkoi majuri pakahtumaisillaan kostonhalusta ja saaden kaikki jo ennestäänkin paisuneet päänsä suonet vieläkin pullistumaan, "haluaisitteko antaa matkapassit Joey B:lle, arvoisa neiti? Ei vielä, arvoisa neiti, ei vielä. Hitto vieköön, ei vielä. Joe on varuillaan, neiti. Bagstock on elossa. J.B. tietää keinon ja toisenkin, arvoisa neiti. Joshin säänmuutoksia tarkkaava silmä on avoinna. Huomaatte hänet itsepintaiseksi, arvoisa neiti. Itsepintainen on Joseph. Itsepintainen ja hiton ovela!"

Ja hyvin itsepintaiseksi nuori Bitherstone hänet huomasikin heidän lähtiessään yhdessä kävelylle. Majuri, jonka iho paistoi kirkkaan punaiselta ja silmät pullottivat kuin äyriäisellä, kuljeskeli joka suuntaan välittämättä rahtustakaan nuoren Bitherstonen huvittamisesta ja laahasi häntä vain pitkin katuja, etsien joka suunnalta Dombeyta ja hänen lapsiaan.

Aikanaan hän keksikin rouva Pipchinin neuvomana Paulin ja Florencen ja lähestyi heitä heti. Heidän seurassaan oli komea herra, epäilemättä itse Dombey. Koska majuri astui rohkeasti keskelle tuota pikku joukkoa, rupesi nuori Bitherstone tietysti puhelemaan onnettomuustoveriensa kanssa. Silloin majuri pysähtyi ihailemaan ja katselemaan lapsia, muisti hämmästyksekseen nähneenä heidät ja puhelleensa heidän kanssaan hyvän tuttavan neiti Toxin luona Prinsessan aukion varrella, sanoi Paulia hiton hauskaksi pojaksi ja omaksi pikku ystäväkseen, kysyi, muistiko hän majuri Joey B:tä, ja tajuten äkkiä soveliaisuuden vaatimukset kääntyi ja pyysi anteeksi Dombeylta.

"Mutta tämä pikku ystäväni", virkkoi majuri, "tekee minut pojaksi jälleen. Vanha sotilas — majuri Bagstock, nöyrin palvelijanne — ei häpeä sitä tunnustaa." Tässä majuri nosti hattuaan. "Hitto vieköön, arvoisa herra!" huudahti hän äkkiä lämmeten, "kadehdin teitä". Sitten hän malttoi mielensä ja lisäsi: "Suokaa anteeksi, että puhun näin vapaasti."

Dombey pyysi häntä olemaan kursailematta.

"Vanha soturi, arvoisa herra", virkkoi majuri, "ruudin ja auringon polttama, kulunut vanha majurirähjä, ei pelännyt teidän kaltaisenne miehen tuomiota käytöksensä vuoksi. Minulla on kaiketi kunnia puhutella herra Dombeyta?"

"Minä olen sen nimen nykyinen mitätön edustaja, majuri", vastasi Dombey.

"Totta vie, arvoisa herra", sanoi majuri, "se on suuri nimi. Se on vasta nimi, herra Dombey", lisäsi hän varmasti kuin olisi vaatinut Dombeyta vastustamaan itseään ja tuntenut tuskalliseksi velvollisuudekseen hänet siinä tapauksessa masentaa, "se nimi tunnetaan ja sitä kunnioitetaan kaikkialla brittiläisillä alueilla. Se on nimi, jonka jokainen ylpeänä muistaa. Joseph Bagstockissa, arvoisa herra, ei ole laisinkaan mielistelijän vikaa. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua on huomauttanut useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa, että Joeyssa ei ole vähintäkään taipumusta imarteluun. Joe on vanha vilpitön soturi, mutta siinä väitteessään pysyy Joseph itsepintaisesti, että Dombey on suuri nimi. Totta vie, se on suuri nimi!" huudahti majuri juhlallisesti.

"Olette niin ystävällinen, että arvioitte sen korkeammalle kuin se ehkä ansaitsee", vastasi Dombey.

"En, arvoisa herra", sanoi majuri. "Minun pikku ystäväni tässä voi vahvistaa, että Joseph Bagstock on suora, avomielinen, vilpitön vanha mies eikä mitään muuta. Tuo poika", lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, "jättää nimensä historiaan. Tuo poika ei ole tavallinen ihminen. Pitäkää huolta hänestä."

Dombey näytti ilmaisevan, että hän aikoi tehdä parhaansa.

"Tässä on myöskin poika, arvoisa herra", jatkoi majuri tuttavallisesti ja työnsi poikaa ruokokepillään — "bengalilaisen Bitherstonen poika. Bill Bitherstonen, joka aikaisemmin kuului meidän joukkoomme. Tuon pojan isä ja minä olimme oikein helmaystäviä. Minne tahansa menikin, ei voinut kuulla muusta kuin Bill Bitherstonesta ja Joe Bagstockista. Olenko silti sokea näkemään tuon pojan vikoja? En suinkaan. Hän on aasi, arvoisa herra."

Dombey katsahti herjattuun nuoreen Bitherstoneen, jonka tunsi ainakin yhtä hyvin kuin majuri, ja sanoi kohteliaasti:

"Se on totinen tosi, arvoisa herra", vastasi majuri. "Hän on aasi. Joe Bagstock ei koskaan kaunistele asioita. Vanhan ystäväni bengalilaisen Bill Bitherstonen poika on synnynnäinen aasi, herra Dombey." Ja majuri nauroi niin, että hänen kasvonsa painuivat melkein mustiksi. "Pikku ystäväni on luultavasti määrätty yleiseen kouluun, herra Dombey?" kysyi majuri kun taas oli toipunut.

"En ole vielä tehnyt varmaa päätöstä", vastasi Dombey. "En luule. Hän on ruumiillisesti heikko."

"Jos niin on", sanoi majuri, "niin olette oikeassa. Vain vahvat pojat selviävät Sandhurstissa. Me kidutimme siellä toinen toistamme. Paahdoimme uusia tulokkaita hiljaisella tulella ja ripustimme heidät ulos kolmannen kerroksen ikkunasta pää alaspäin. Joseph Bagstockia pidettiin saappaansa kantapäistä ikkunasta ulkona kolmetoista minuuttia koulukellon mukaan." Majuri olisi voinut vedota kasvojensa väriin tämän tarinan vahvistukseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin hänen päänsä olisi riippunut ulkona vähän liian kauan.

"Mutta se teki meidät sellaisiksi kuin pitikin", sanoi majuri oikaisten paitansa rintaa. "Me olimme rautaa, arvoisa herra, ja se takoi meitä. Aiotteko viipyä täällä, herra Dombey?"

"Tulen tänne tavallisesti kerran viikossa, herra majuri", vastasi
Dombey. "Asun Bedford-hotellissa."

"Minulla on toivottavasti kunnia käydä teitä tervehtimässä Bedfordissa, arvoisa herra, jollei teillä ole mitään sitä vastaan", sanoi majuri. "Joey B. ei tosin ole sellainen mies, joka tekisi paljon vierailuja, mutta herra Dombeyn nimi ei olekaan tavallinen. Olen kovin kiitollinen pikku ystävälleni siitä, että sain kunnian esitellä itseni."

Dombey vastasi hyvin armollisesti, ja kun majuri Bagstock oli taputtanut Paulin päätä ja sanonut Florencelle, että hänen silmänsä panisivat ennen pitkää nuorten miesten päät pyörälle — "ja vanhojen myöskin, jos vain viitsitte", lisäsi majuri hihittäen kovasti — työnsi hän kepillään liikkeelle nuoren Bitherstonen ja lähti hänen kanssaan pois jonkinlaista puolihölkkää.

Lupauksensa mukaan majuri kävi Dombeyn luona ja sitten Dombey, vilkaistuaan armeijan luetteloihin, majurin luona. Senjälkeen majuri kävi Dombeyn luona hänen kaupunkiasunnossaan ja ajoi senjälkeen Brightoniin samoissa vaunuissa Dombeyn kanssa. Lyhyesti sanoen, Dombey ja majuri sopeutuivat harvinaisen hyvin yhteen ja harvinaisen nopeasti. Dombey huomautti majurista sisarelleen, että hän ei ollut ainoastaan aito sotilaallinen henkilö, vaan jotakin enemmänkin, koska hän ihailtavasti käsitti sellaistenkin asiain merkityksen, jotka eivät kuuluneet hänen omaan alaansa.

Lopulta kutsui Dombey majurin päivällisille Bedfordiin, tultuaan taas kerran Brightoniin tervehtimään lapsia neiti Toxin ja rouva Chickin kanssa ja tavattuaan siellä majurin. Jo etukäteen Dombey lausui neiti Toxille monta kohteliaisuutta hänen naapurinsa ja tuttavansa vuoksi. Tuottamastaan sydämentykytyksestä huolimatta nämä viittaukset eivät suinkaan olleet vastenmielisiä neiti Toxille, koska ne tekivät hänet tavattoman mielenkiintoiseksi ja sallivat hänen tuon tuostakin esiintyä hajamielisenä, mitä hän ei ollenkaan koettanut salata. Majuri antoi hänelle yllin kyllin tilaisuutta ilmaista tätä mielenliikutusta, sillä hän valitteli päivällisen kuluessa yhtä mittaa sitä, että neiti Tox oli käynyt uskottomaksi hänelle ja Prinsessan aukiolle. Koska tällainen puhetapa tuntui kovin miellyttävän majuria, viihtyivät he kaikki hyvin.

Senvuoksi ei siis haitannut ollenkaan, että majuri otti hoitaakseen koko keskustelun ja osoitti siinä suhteessa yhtä suurta halua kuin pöydän monenlaisiin herkkuihinkin, joiden joukossa hänen voi sanoa suorastaan piehtaroineen, mikä ei suinkaan ollut hyväksi hänen punaiselle ja lihavalle olemukselleen. Koska Dombeyn tavallinen vaiteliaisuus ja pidättyväisyys mielihyvin taipui tällaiseen valtaamiseen, tunsi majuri esiintyvänsä tänään loistavasti, ja vilkkautensa näin yhä lisääntyessä hän keksi niin loppumattoman määrän uusia muunnoksia nimeensä, että hän oikein hämmästyi itsekin. Sanalla sanoen, he olivat kaikki hyvin tyytyväisiä. Majuria alettiin pitää ehtymättömän kekseliäänä seuraihmisenä, ja kun hän monien estelyjen jälkeen lähti pois myöhään illalla, lausui Dombey punastelevalle neiti Toxille taas kohteliaisuuksia hänen naapuristaan ja tuttavastaan.

Mutta paluumatkallaan hotelliinsa majuri lakkaamatta toisteli itsekseen ja itsestään: "Ovela, arvoisa ystäväni — ovela, hitonmoisen ovela!" Ja kortteerissaan hän istuutui nojatuoliin ja joutui äänettömän naurunpuuskan valtaan, jollainen sattui hänelle toisinaan ja näytti kammottavalta. Tällä kertaa se kesti niin kauan, että musta palvelija, joka katseli häntä vähän matkan päästä uskaltamatta kuitenkaan lähestyä, piti häntä jo kerran pari menneenä miehenä. Hänen koko olemuksensa, mutta etenkin hänen kasvonsa ja päänsä pullistuivat enemmän kuin koskaan ennen ja näyttivät mustaihoisen mielestä vain vellovalta siniväriltä. Vihdoin hänet valtasi raju yskänpuuska, ja kun se oli vähän helpottanut, huudahteli hän seuraavaan tapaan:

"Tosiaanko, arvoisa neiti, tosiaanko? Rouva Dombeyksiko, arvoisa neiti? Sitä en usko, neiti. Ei niin kauan kuin Joe B. voi panna siihen jonkin esteen. J.B. kostaa nyt teille. Bagstock ei ole vielä ihan mennyttä miestä. Neiti on ovela, mutta Josh on ovelampi. Vanhalla Joella on silmät auki — sepposen selällään!" Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei viimeinen väite olisi tosi, vieläpä perin hirvittävässä määrässä, ja sellaisena se pysyikin melkein koko yön, jonka majuri enimmäkseen vietti samaan tapaan huudahtelemalla ja välillä taas yskimällä niin, että koko talo oli pelon vallassa.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, kun Dombey, rouva Chick ja neiti Tox istuivat aamiaispöydässä yhä ylistellen majuria, juoksi Florence sisään. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säteilivät iloisesti, ja hän huudahti:

"Isä, isä! Walter on täällä eikä tahdo tulla sisään."

"Kuka?" huusi Dombey. "Mitä hän tarkoittaa? Mikä nyt on?"

"Walter, isä!" sanoi Florence ujosti ja tunsi lähestyneensä isäänsä liian tuttavallisesti. "Hän, joka löysi minut, kun olin eksynyt."

"Tarkoittaako hän nuorta Gayta, Louisa?" kysyi Dombey rypistäen otsaansa. "Tuon lapsen käytös on tosiaankin käynyt kovin rajuksi. Luullakseni hän ei voi tarkoittaa nuorta Gayta, Ole hyvä ja käy katsomassa, mistä on puhe."

Rouva Chick kiiruhti käytävään ja palasi ilmoittamaan, että siellä oli nuori Gay hyvin omituisen näköisen henkilön seurassa ja että nuori Gay ei sanonut kehtaavansa tulla sisään, kun kuuli herra Dombeyn syövän aamiaista, vaan tahtoi odottaa, kunnes herra Dombey kutsuisi hänet.

"Käske pojan tulla nyt heti", virkkoi Dombey. "No, Gay, mistä on kysymys? Kuka lähetti teidät tänne? Eikö kukaan muu voinut tulla?"

"Suokaa anteeksi, herra Dombey", vastasi Walter. "Ei minua ole lähetetty. Olen ollut niin rohkea, että olen tullut omasta aloitteestani, mutta toivon teidän antavan anteeksi, kun kuulette vaikuttimeni."

Mutta odottamatta, mitä hänellä oli sanottavana, Dombey katseli kärsimättömästi hänen kummaltakin puoleltaan (kuin hän olisi ollut tiellä oleva pilari) johonkin hänen takaiseensa esineeseen.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Dombey. "Kuka tuo on? Luullakseni olette tullut väärästä ovesta, herra."

"Olen pahoillani, että tulin tänne häiritsemään kenenkään kanssa, herra
Dombey!" huudahti Walter nopeasti, "mutta tämä on — tämä on kapteeni
Cuttle, herra Dombey."

"Walter, poikani", huomautti kapteeni kumealla äänellään, "älä lannistu!"

Samalla kapteeni tuli vähän sisemmälle ja esiintyi avaran sinisen pukunsa, silmäänpistävän paidankauluksensa ja kännisen nenänsä täydessä loistossa, kumarsi Dombeylle ja heilutti koukkuansa kohteliaasti naisille, kova vahakangashattu toisessa kädessään ja otsallaan punainen juova, jonka hattu oli siihen äsken painanut.

Dombey katseli tätä ilmestystä hämmästyneenä ja suuttuneena ja näytti katseillaan pyytävän rouva Chickiä ja neiti Toxia puolelleen sitä vastaan. Pikku Paul, joka oli tullut sisään Florencen jäljessä, peräytyi neiti Foxiin päin kapteenin heiluttaessa koukkuansa ja seisoessa puolustusasennossa.

"No niin, Gay", sanoi Dombey. "Mitä teillä on sanottavana minulle?"

Taas huomautti kapteeni ikäänkuin sopivana keskustelunalkuna, jonka täytyi vaikuttaa edullisesti kaikkiin läsnäoleviin: "Walter, älä lannistu!"

"Pelkään, herra Dombey", aloitti Walter vavisten ja lattiaan katsellen, "että olen ollut kovin rohkea tullessani tänne — niin, tämä onkin varmasti rohkeata… Tuskin olisin uskaltanut pyytää tavata teitä tänne tultuanikaan, jollei minua olisi sattumalta tavannut neiti Dombey ja…"

"Jaha", keskeytti Dombey seuraten hänen silmiään hänen katsoessaan tarkkaavaiseen Florenceen ja rypistäen vaistomaisesti otsaansa, kun tyttö rohkaisi Walteria hymyllään. "Jatkakaa, olkaa hyvä."

"Niin, niin", huomautti kapteeni, joka piti velvollisuutenaan ja hyvään tapaan kuuluvana tukea Dombeyta. "Hyvin sanottu! Jatka, Walter."

Kapteeni Cuttlen olisi oikeastaan pitänyt menehtyä sen katseen vaikutuksesta, jonka Dombey loi häneen kiitokseksi hänen avuliaisuudestaan. Mutta hän ei huomannut sitä ollenkaan, vaan sulki toisen silmänsä vastaukseksi ja ilmaisi Dombeylle muutamilla merkitsevillä koukun liikkeillä, että Walter vähän ujosteli alussa ja pian kyllä rohkaistuisi.

"Minut on pakottanut tänne tulemaan vain yksityinen ja henkilökohtainen asia, herra Dombey", jatkoi Walter änkyttäen, "ja kapteeni Cuttle —"

"Tässä", keskeytti kapteeni kuin vakuuttaakseen, että hän oli lähellä ja valmis auttamaan.

"Joka on eno-parkani oikein vanha ystävä ja kerrassaan oivallinen mies, herra Dombey", jatkoi Walter kohottaen katseensa kuin pyytääkseen anteeksi kapteenin puolesta, "oli niin ystävällinen, että tarjoutui tulemaan kanssani, mitä minun oli vaikea kieltää."

"Ei, ei, ei", huomautti kapteeni tyytyväisenä. "Ei suinkaan.
Ei puhettakaan kieltämisestä. Jatka, Walter."

"Ja senvuoksi, herra Dombey", sanoi Walter, joka nyt uskalsi katsoa Dombeyn silmiin ja jatkoi epätoivoisen rohkeasti asiaa, josta ei enää voinut peräytyä, "senvuoksi olen tullut hänen kanssaan kertomaan, että vanha eno-parkani on suuren hädän ja tuskan vallassa. Hänen kauppansa on vähitellen mennyt lamaan ja koska hän ei kykene nyt suorittamaan erästä velkaa, jonka pelko on painanut raskaasti hänen mieltään kuukauden toisensa perästä, uhkaa tällä haavaa ulosmittaus, ja hän on vaarassa menettää kaikki, mitä hänellä on, ja se murtaa varmasti hänen sydämensä. Jos te tahtoisitte ystävällisesti, koska tunnette hänet rehelliseksi mieheksi, tehdä jotakin auttaaksenne häntä pulasta, herra Dombey, emme koskaan voisi kylliksi kiittää teitä."

Walterin silmät täyttyivät kyynelillä ja samoin Florencen. Hänen isänsä huomasi niiden välkkyvän, vaikka näytti katselevan vain Walteria.

"Se on hyvin suuri summa, herra Dombey", sanoi Walter. "Enemmän kuin kolmesataa puntaa. Enoni on ihan masentunut onnettomuudestaan, se on koskenut häneen niin kovasti. Hän ei pysty tekemään mitään auttaakseen itseään. Hän ei edes tiedä vielä, että olen tullut puhumaan teille asiasta. Te varmaankin odotatte", jatkoi Walter hetkisen epäröityään, "että sanoisin täsmälleen, mitä haluan. En tosiaankaan tiedä itsekään. Enolla on myymälävarastonsa, joka ei ole minkään muun velan panttina, sen luulen voivani varmasti vakuuttaa, ja kapteeni Cuttle myöskin haluaisi olla takaajana. Minä — minä tuskin uskallan mainita omia ansioitani, mutta jos sallitte niiden karttua yhteen — maksuksi — etukäteen — eno — säästäväinen, rehellinen, vanha mies." Walterin ääni katkesi näiden hajallisten sanojen jälkeen, ja hän jäi seisomaan pää kumarassa isäntänsä eteen.

Kapteeni Cuttle piti tätä sopivana hetkenä kalleuksiensa näyttämiseen ja astui pöydän luo. Siinä hän järjesti Dombeyn viereen vapaan paikan aamiaiskuppien väliin, veti esiin hopeakellonsa, rahansa, teelusikkansa ja sokeripihtinsä, kokosi ne yhteen kasaan, jotta ne näyttäisivät mahdollisimman kallisarvoisilta, ja puhkesi seuraaviin sanoihin:

"Puoli leipää on parempi kuin ei mikään, ja sama huomautus pitää paikkansa myöskin muruista. Tuossa on muutamia. Muuten on olemassa myöskin sadan punnan eläke, joka on luovutettavissa. Jos maailmassa on miestä, joka on ihan täpösen täynnä tietoja, niin se on vanha Sol Gills. Ja jos mikään lupaava nuorukainen on tulvillaan maitoa ja hunajaa, niin se on hänen sisarenpoikansa", lisäsi kapteeni sovittaen tähänkin paikkaan onnellisesti erään puheenparren.

Sitten kapteeni peräytyi entiselle paikalleen ja seisoi sivellen hajallisia suortuviaan sennäköisenä kuin olisi viimeistellyt vaikeata suoritusta.

Kun Walter lakkasi puhumasta, kääntyi Dombeyn katse pikku Pauliin, joka nähdessään Florencen seisovan pää painuksissa ja hiljaa itkien säälistä juuri paljastettua onnettomuutta kohtaan meni sisarensa luo ja koetti häntä lohduttaa, samalla katsellen Walteria ja isäänsä hyvin ilmehikkäästi. Kapteeni Cuttlen sanojen jälkeen, joita Dombey oli kuunnellut ylpeän kylmäkiskoisesti, hän loi taas katseensa Pauliin ja tarkasteli lapsukaista ääneti ja kiinteästi joitakin hetkiä.

"Kuinka tuo velka syntyi?" kysyi Dombey vihdoin. "Kuka on velkoja?"

"Hän ei tiedä", vastasi kapteeni pannen kätensä Walterin olkapäälle. "Minä tiedän. Se syntyi siten, että Gills auttoi erästä miestä, joka on jo kuollut ja josta ystävälläni Gillsillä on ollut menoja monta sataa puntaa. Lähemmät yksityisseikat voin ilmaista kahden kesken, jos suvaitsette."

"Ihmisten, joilla on yllin kyllin tekemistä omien asioittensa hoitamisessa", virkkoi Dombey välittämättä niistä salaperäisistä merkeistä, joita kapteeni teki Walterin selän takana, ja katsellen yhä poikaansa, "olisi parasta tyytyä omiin velvollisuuksiinsa ja vaikeuksiinsa eikä lisätä niitä menemällä takaamaan muita ihmisiä. Se on sitäpaitsi epärehellistä ja liian omahyväistäkin", jatkoi Dombey ankarasti, "perin omahyväistä, sillä rikkaatkaan eivät voi tehdä sen enempää. Tule, tänne, Paul!"

Lapsi totteli, ja Dombey otti hänet polvelleen.

"Jos sinulla nyt olisi rahaa…" virkkoi Dombey. "Katsoppas minuun!"

Paul, jonka katse oli kääntynyt hänen sisareensa ja Walteriin, loi silmänsä isän kasvoihin.

"Jos sinulla nyt olisi rahaa", sanoi Dombey, "niin paljon rahaa kuin nuori Gay äsken mainitsi, niin mitä niillä tekisit?"

"Antaisin ne hänen vanhalle enolleen", vastasi Paul.

"Lainaisit ne hänen vanhalle enolleen, eikö niin?" korjasi Dombey. "No niin! Kun tulet kyllin vanhaksi, olet sinä osallinen minun rahoihini, ja me käytämme niitä yhdessä."

"Dombey ja Poika", vahvisti Paul, jota oli totutettu lausumaan toiminimi.

"Dombey ja Poika", toisti hänen isänsä. "Haluaisitko alkaa nyt jo olla
Dombey ja Poika ja lainata nuo rahat nuoren Gayn enolle?"

"Kyllä, kyllä, isä!" huudahti Paul, "ja Florence myös".

"Tytöillä ei ole mitään tekemistä Dombey ja Pojan kanssa", sanoi
Dombey. "Tahtoisitko sinä antaa?"

"Tahtoisin, isä, tahtoisin!"

"No, tee se siis", vastasi hänen isänsä. "Ja nyt näet, Paul", lisäsi hän hiljempää, "kuinka mahtava raha on ja kuinka kiihkeästi ihmiset sitä haluavat. Gay on tullut tämän pitkän matkan sitä pyytämään, ja sinä, niin suuri ja rikas, jolla sitä on hallussasi, annat sitä hänelle suurena suosionosoituksena, josta hän on sinulle kiitollisuudenvelassa."

Paul käänsi hetkiseksi ylöspäin pikkuvanhat kasvonsa, joissa kuvastui näiden sanojen tarkka ymmärtäminen, mutta sitten hän taas sai lapsekkaan ilmeen, kun hän liukui alas isänsä polvelta ja juoksi pyytämään, ettei Florence enää itkisi, koska hän oli luvannut antaa nuorelle Gaylle nuo rahat.

Sitten Dombey meni erään sivupöydän luo ja kirjoitti muutamia rivejä paperipalaselle, jonka sinetöi kuoreen. Sillä välin kuiskailivat Paul ja Florence Walterille, ja kapteeni Cuttle katseli näitä kolmea punoen mielessään niin sanomattoman rohkeita ajatuksia, että Dombey ei olisi koskaan voinut uskoa, jos olisi aavistanut. Kun kirje oli valmis, palasi Dombey entiselle paikalleen ja antoi sen Walterille.

"Jättäkää tämä", virkkoi hän, "ensimmäiseksi työksenne huomisaamuna herra Carkerille. Hän ottaa heti huolehtiakseen siitä, että joku konttorihenkilöistä vapauttaa enonne hänen nykyisestä pulastaan maksamalla vaaditun summan ja järjestää velan takaisin maksamisen ehdot enonne oloja vastaavalla tavalla. Saatte katsoa tätä asiaa siltä kannalta, että sen on toimittanut nuori herra Paul."

Walter olisi mielenliikutuksessaan siitä, että hänellä nyt oli hallussaan keino auttaa eno ahdingosta, halunnut ilmaista kiitollisuuttaan ja iloaan, mutta Dombey keskeytti hänet heti.

"Pitäkää tätä nuoren Paul-herran ansiona", toisti hän. "Olen selittänyt sen hänelle, ja hän ymmärtää sen. En halua kuulla siitä puhuttavan enempää."

Koska hän viittasi ovelle, ei Walter voinut muuta kuin kumartaa ja lähteä. Kun neiti Tox huomasi, että kapteeni aikoi tehdä samoin, sekaantui hän asiaan.

"Arvoisa herra", virkkoi hän kääntyen Dombeyn puoleen, jonka anteliaisuus oli saanut sekä hänet että rouva Chickin vuodattamaan runsaasti kyyneleitä, "luulen teidän unohtaneen jotakin. Suokaa anteeksi, herra Dombey, luonteenne jaloudessa ja toteuttaessanne ylevää tarkoitusta olette varmaankin sivuuttanut erään pikku seikan."

"Kuinka niin, neiti Tox?" kysyi Dombey.

"Tuo herra, jolla on tuollainen — vehje", jatkoi neiti Tox vilkaisten kapteeni Cuttleen, "on jättänyt pöydälle teidän viereenne."

"Jopa nyt jotakin!" huudahti Dombey pyyhkäisten kapteenin omaisuuden luotaan ikäänkuin siinä olisi tosiaankin ollut vain muruja. "Ottakaa pois nuo tavarat. Olen kiitollinen teille, neiti Tox, se oli teidän tavallisen hienotunteisuutenne kaltaista. Suvaitkaa ottaa mukaanne nuo esineet, hyvä herra!"

Kapteeni Cuttle tunsi, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin taipua. Mutta häntä liikutti niin Dombeyn ylevämielinen kieltäytyminen vastaanottamasta ulottuvilleen koottuja kalleuksia, että hän talletettuaan teelusikat ja sokeripihdit toiseen taskuun ja rahat toiseen ja pistettyään suuren kellonsa hitaasti sille kuuluvaan säilöpaikkaan ei voinut olla tarttumatta Dombeyn oikeaan käteen eheällä vasemmallaan ja pitäen vahvoilla sormillaan sen kämmentä ylöspäin painamatta siihen koukkuansa ihastuksen puuskassa. Tämä lämpimän tunteen ja kylmän raudan kosketus sai Dombeyn värisemään sisintään myöten.

Sitten kapteeni Cuttle heitti koukullaan naisille useampia lentosuukkoja hyvin sirosti ja kohteliaasti ja lausuttuaan erittäin jäähyväiset Paulille ja Florencelle seurasi Walteria ulos huoneesta. Florence aikoi juosta heidän jäljessään sydämensä innon pakottamana lähettääkseen terveisiä vanhalle Solille, mutta Dombey kutsui hänet takaisin ja käski hänen pysyä paikallaan.

"Eikö sinusta koskaan tule Dombeytä, lapsi kulta!" huudahti rouva Chick juhlallisen moittivasti.

"Rakas täti", pyysi Florence, "älä suutu minuun. Minä olen niin kiitollinen isälle!"

Hän olisi juossut isänsä syliin ja kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympäri, jos olisi uskaltanut, mutta hän ei tohtinut, vaan katseli kiitollisesti isäänsä päin. Tämä istui miettiväisen näköisenä, välillä katsahtaen rauhattomasti tyttäreensä, kuitenkin enimmäkseen tarkastellen Paulia, joka käveli edestakaisin huoneessa ylpeän arvokkaana, koska oli antanut nuorelle Gaylle rahaa.

Kuinka sitten oli nuoren Gayn — Walterin — laita!

Hän oli ihastuksissaan voidessaan puhdistaa enonsa kodin ulosottomiehistä ja välittäjistä ja kiiruhti takaisin hyvine uutisineen. Ja sitten hänelle taas tuli suuri ilo, kun kaikki oli järjestetty ja suoritettu seuraavana päivänä ennen puoltapäivää ja hän illalla sai istua pienessä takahuoneessa vanhan Solin ja kapteeni Cuttlen kanssa ja näki laivakojeiden kauppiaan jo virkistyvän ja jälleen toivovan hyvää tulevaisuudesta ja tuntevan, että puinen merikadetti oli yhä hänen omansa. Mutta tunnustettava on, että Walter toisaalta tunsi itsensä nöyryytetyksi, vaikka hänen kiitollisuutensa Dombeytä kohtaan ei siitä ollenkaan vähentynyt. Juuri kun raaka tuuli auttamattomasti tuhoaa nupullaan olevat toiveemme, olemme taipuvaisimpia kuvailemaan mielessämme, millaisia kukkia niihin olisi voinut kehittyä, jollei tuhoa olisi tullut. Nyt kun Walter tunsi olevansa erotettu Dombeyn korkealta tasolta uuden hirveän romahduksensa vuoksi ja tajusi, että hänen kaikki vanhat rohkeat mielikuvansa olivat hajonneet joka ilmansuuntaan hänen pudotessaan, alkoi hän epäillä, että niiden herättämissä näyissä hän oli kerran vuosikausien kuluttua kosivinaan Florencea.

Kapteeni katseli asiaa ihan eri kannalta. Hän näytti olevan siinä uskossa, että kohtaus, jonka todistajana hän oli ollut, oli niin tyydyttävä ja rohkaiseva, ettei enää ollut jäljellä Walterin ja Florencen kihlaukseen muuta kuin askel tai pari ja että äskeinen tapaus oli sitä mainiosti edistänyt, joskaan ei suorastaan vienyt lopulliseen päätökseen. Innostuneena tästä varmasta uskostaan ja Gills-ystävänsä mielialan paranemisesta ja oman iloisuutensa yllyttämänä hän koetti jo, laulaessaan tänä iltana kolmatta kertaa ballaadia "viehättävästä Pegistä", sijoittaa sankarittaren tilalle nimeä Florence, mutta kun se tuntui hänestä vaikealta sekä rytmin että loppusoinnun vuoksi, keksi hän sen onnellisen ajatuksen, että tuo nimi sopi muuttaa Flegiksi, kuten hän tekikin melkein yliluonnollisen veitikkamaisesti ja hyvin kaikuvalla äänellä, vaikka oli jo lähellä se aika, jolloin hänen piti taas palata asuntoonsa hirveän rouva MacStingerin luo.