Dombey ja Poika 1

by Charles Dickens

YHDESTOISTA LUKU

Paul joutuu uuteen ympäristöön

Rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli huolimatta taipumuksesta uneliaisuuteen kyljyksien jälkeen ja siitä ominaisuudestaan, että se vaati vasikan kaularasvaa unilääkkeekseen ennenkuin osasi nukkua, kyllin vahva saattamaan häpeään rouva Wickamin ennustukset eikä ilmaissut mitään riutumisen merkkejä. Mutta kun Paulin ihastus ja mielenkiinto vanhaa rouvaa kohtaan pysyi heikkenemättä, ei rouva Wickam tahtonut peräytyä tuumaakaan kannaltaan. Hän käytti vankkana perusteenaan setänsä Betsey Janea, kehoittaen ystävänä neiti Berryä valmistautumaan pahimman varalle, ja väitti, että hänen tätinsä voisi milloin tahansa hävitä ihmisten ilmoilta kuin räjähtävä ruutitehdas.

Berry-parka kuunteli tätä kaikkea rauhallisesti, puuhasi ja raatoi päivät päästään niinkuin ennenkin, ollen täysin varma rouva Pipchinin erinomaisesta ansiokkuudesta, ja teki joka päivä lukemattomia uhrauksia jalon vanhan naisen vuoksi. Mutta rouva Pipchinin ystävät ja ihailijat laskivat kaikki nämä Berryn uhraukset rouva Pipchinin hyväksi, ja niitä käytettiin yhä tehostamaan sitä surullista tosiasiaa, että herra Pipchin-vainaja oli menettänyt henkensä perulaisten kaivosten vuoksi.

Brightonissa oli esimerkiksi eräs rehellinen mauste- ja vähittäiskauppias, jolla riitti alituisesti puheenaihetta rouva Pipchinin kanssa pienestä punaisiin rasvaisiin kansiin nidotusta muistikirjasta. Tavantakaa he pitivät salaisia neuvotteluja käytävän matolla seisten tai suljettujen ovien takana arkihuoneessa. Ei myöskään puuttunut hämäriä viittauksia pikku Bitherstonen taholta (jonka mielenlaatu oli käynyt kostonhimoiseksi Itä-Intian auringon hänen vereensä tekemästä vaikutuksesta) suorittamattomista laskuista taikka siitä, että hänen muistaakseen teepöydässä kerran ei ollutkaan jauhosokeria. Koska tämä maustekauppias oli naimaton mies, joka ei kiinnittänyt huomiota ulkonaiseen kauneuteen, oli hän kerran tehnyt Berrylle rehellisen naimatarjouksen, mutta saanut rouva Pipchiniltä pilkalliset ja ylenkatseelliset rukkaset veljentyttären puolesta. Jokaisen mielestä menetteli rouva Pipchin kiitettävästi. Eipä hän suotta ollutkaan perulaisten kaivosten vuoksi kuolleen miehen leski. Kaikki ylistivät lujaa, ylvästä ja itsenäistä vanhaa rouvaa. Mutta kukaan ei sanonut mitään Berry-parasta, joka itki kuusi viikkoa tätinsä läksyttäessä häntä koko ajan kelpo lailla ja vaipui toivottomaan vanhanpiian tilaan.

"Berry pitää teistä paljon, eikö pidäkin?" kysyi Paul kerran rouva
Pipchiniltä heidän istuessaan tulen ääressä kissan kanssa.

"Kyllä", vastasi rouva Pipchin.

"Miksi?" kysyi Paul.

"Miksikö?" toisti vanha rouva hämillään. "Kuinka sinä voit kysyä sellaista, hyvä lapsi? Miksi sinä pidät sisarestasi Florencesta?"

"Kun hän on niin hyvä", selitti Paul. "Ei kukaan ole sellainen kuin
Florence."

"No niin", tokaisi rouva Pipchin lyhyesti, "eikä kukaan ole luullakseni sellainen kuin minä".

"Eikö tosiaankaan?" kysyi Paul kumartuen eteenpäin tuolissaan ja katsoen häneen hyvin kiinteästi.

"Ei", vastasi vanhus.

"Sepä on hauskaa", huomautti Paul hieroen miettiväisenä käsiään. "Se on kerrassaan hyvä asia."

Vanha rouva ei uskaltanut kysyä häneltä miksi, sillä hän pelkäsi saavansa jonkin perin masentavan vastauksen. Mutta hyvittääkseen loukattuja tunteitaan hän kiusasi nuorta Bitherstonea maatamenoon asti, niin että poika alkoi samana yönä suunnitella Intiaan palaamista maanteitse ja kätki illallisestaan neljänneksen leipäosuutta ja kappaleen Hollannin juustoa matkaeväittensä alkuvarastoksi.

Rouva Pipchin oli hoitanut ja kasvattanut pikku Paulia ja hänen sisartaan melkein kaksitoista kuukautta. Kaksi kertaa he olivat käyneet kotonaan, mutta viipyneet siellä vain jonkun päivän kerrallaan, ja säännöllisesti he olivat tehneet joka viikko vierailun isänsä luo Brightonin hotelliin. Vähitellen Paul oli vahvistunut eikä lopulta enää tarvinnut vaunujaan, mutta hän näytti vielä hennolta ja laihalta ja oli yhä samanlainen varhaisvanha, tyyni, uneksiva lapsi, jollaisena hänet oli ensin luovutettu rouva Pipchinin hoitoon. Eräänä lauantai-iltapäivänä hämärissä hämmästyttiin lastenhoitolassa aika lailla, kun ilmoitettiin herra Dombeyn odottamatta tulleen tapaamaan rouva Pipchiniä. Arkihuoneen asukkaat pyyhälsivät heti yläkertaan kuin pyörremyrskyn siivillä, ja sittenkun sänkykamarin ovia oli paukutettu monta kertaa ja juostu edestakaisin ja rouva Pipchin oli tyynnyttänyt hämminkiään vähän mukiloimalla nuorta Bitherstonea, pimensi arvokkaan vanhan rouvan musta puolisilkkipuku vierashuonetta, jossa Dombey katseli poikansa ja perillisensä tyhjää nojatuolia.

"Kuinka voitte, rouva Pipchin?" kysyi Dombey.

"Kiitos", vastasi rouva Pipchin, "voin aika hyvin, asianhaaroihin nähden".

Hän käytti aina tuollaista lausetapaa, joka tarkoitti: hänen hyveisiinsä, uhrauksiinsa j.n.e. nähden.

"En voi toivoakaan voivani oikein hyvin", jatkoi rouva Pipchin istuutuen ja hengittäen syvään, "mutta olen kiitollinen nykyisestäkin voinnistani".

Dombey taivutti päätään tyytyväisen näköisenä niinkuin ainakin suosija, joka tuntee juuri tämäntapaisesta maksavansa niin paljon neljännesvuosittain. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

"Rouva Pipchin, olen tullut tänne neuvottelemaan kanssanne Pojastani. Olen suunnitellut sitä jo jonkin aikaa, mutta lykännyt sen yhä tuonnemmaksi, jotta hänen terveytensä vakiintuisi kunnollisesti. Ei suinkaan teillä ole mitään epäilyksiä siinä kohden, rouva Pipchin?"

"Brighton on osoittautunut hyvin terveelliseksi, herra Dombey", vastasi rouva Pipchin. "Tosiaankin hyvin terveelliseksi."

"Aikomuksenani on antaa hänen jäädä Brightoniin", huomautti Dombey.

Rouva Pipchin hieroi käsiään ja loi harmaat silmänsä tuleen.

"Mutta", jatkoi Dombey ojentaen etusormensa, "mutta mahdollisesti olisi hänelle nyt hyötyä muutoksesta, toisenlaisesta elintavasta täällä. Lyhyesti sanoen, rouva Pipchin, se on minun käyntini tarkoitus. Minun poikani edistyy, rouva Pipchin. Hän edistyy tosiaankin."

Siinä riemuitsevassa äänenpainossa, jolla Dombey lausui nämä sanat, oli myös jotakin surumielistä. Se ilmaisi, kuinka pitkiltä Paulin lapsuusvuodet olivat hänestä tuntuneet, ja kuinka hänen toiveensa suuntautuivat pojan myöhempään ikään. Sääli voi tuntua omituiselta niin ylpeään ja kylmään henkilöön kohdistuneena kuin Dombey oli, ja kuitenkin hän näytti sillä hetkellä ansaitsevan sääliä.

"Kuusivuotias!" sanoi Dombey korjaten kaulahuiviaan — ehkä salatakseen ehdottomasti esiin pyrkivän hymyn, joka näytti paremminkin vain hetkiseksi häilähtävän hänen kas voilleen kuin etsivän siinä itselleen lepopaikkaa. "Hyväinen aika, kuusi muuttuu kuudeksitoista, ennenkuin ennätämme katsahtaakaan ympärillemme."

"Kymmenen vuotta", marisi kovasydäminen Pipchin samalla kun hänen harmaat, tylyt silmänsä välkkyivät jäisesti ja pudisti surullisesti kumaraista päätänsä, "se on pitkä aika".

"Se riippuu olosuhteista", vastasi Dombey. "Kaikissa tapauksissa on poikani nyt kuusivuotias, mutta epäilemättä tiedoissaan paljon jäljessä ikäisistään — niin pienistä lapsista", korjasi Dombey nopeasti, kun luuli huomanneensa vanhan rouvan kylmissä silmissä häijyn ilmeen. "Kuitenkin, rouva Pipchin, sensijaan että poikani on jäljessä ikätovereistaan, pitäisi hänen olla edellä, paljon edellä. Kunniakas asema odottaa häntä. Poikani tulevassa elämänjuoksussa ei ole mitään sattuman varaan jätettyä tai epävarmaa. Hänen elämäntiensä oli selvä ja valmis ja tarkoin määritelty, ennenkuin hän oli ilmestynytkään tähän maailmaan. Sellaisen nuoren henkilön kasvatusta ei saa viivytellä. Sitä ei saa jättää epätäydelliseksi. Siihen pitää ryhtyä järjestelmällisesti ja vakavasti, rouva Pipchin."

"Juuri niin, herra Dombey", myönsi rouva Pipchin. "En voi väittää mitään sitä vastaan."

"Olin varma siitä, rouva Pipchin", jatkoi Dombey hyväksyvästi, "että niin järkevä nainen kuin te ei voisi eikä tahtoisikaan sitä vastustaa".

"Jaaritellaan niin paljon joutavaa — ja pahempaakin — lasten liikarasituksesta ja kiusaamisesta alussa ja muusta tuollaisesta, herra Dombey", virkkoi rouva Pipchin hieroen kärsimättömästi kotkannenäänsä. "Sellaista ei koskaan ajateltu minun nuoruudessani, eikä sitä kannata nytkään ajatella. Minun mielipiteeni on se, että niitä on pidettävä lujilla."

"Arvoisa rouva", sanoi Dombey, "te ette ole saanut mainettanne ansiotta. Pyydän teitä uskomaan, että olen ylenmäärin tyytyväinen erinomaiseen kasvatusmenetelmäänne ja että mielihyvin suosittelen sitä, milloin hyvänsä vaatimaton puoltolauseeni" — Dombeyn ylpeys hänen tekeytyessään vähäpätöiseksi oli ihan rajaton — "voi jotenkin hyödyttää. Olen ajatellut tohtori Blimberiä, rouva Pipchin."

"Naapurianiko, herra Dombey?" kysyi rouva Pipchin. "Luullakseni on tohtorin laitos oivallinen. Olen kuullut, että sitä johdetaan hyvin ankarasti, ja siellä jatkuu opetus aamusta iltaan."

"Ja se on hyvin kallista", lisäsi Dombey.

"Niin, hyvin kallista", toisti rouva Pipchin kuin olisi sen unohtaessaan sivuuttanut yhden sen tärkeimmistä eduista.

"Olen jo neuvotellut asiasta tohtorin kanssa, rouva Pipchin", virkkoi Dombey nykäisten tuolinsa kiivaasti vähän lähemmäksi tulta, "eikä hän pidä Paulia ollenkaan liian nuorena laitokseensa. Hän mainitsi minulle esimerkiksi monta poikaa, jotka jo siinä iässä opiskelevat kreikankieltä. Jos jokin seikka vähän huolestuttaa minua tässä muutoksessa, ei se koske sitä puolta. Kun poikani ei ole koskaan tuntenut äitiään, on hän vähitellen kohdistanut paljon — liian paljon — lapsekasta kiintymystään sisareensa. Voisikohan heidän eronsa —" Dombey ei sanonut enempää, vaan vaikeni.

"Hölynpölyä!" huudahti rouva Pipchin levittäen mustaa puolisilkkistä hamettaan ja esiintyen ilmettynä syöjättärenä. "Jollei tyttö pidä siitä, herra Dombey, pitää hänet siihen kovalla totuttaa." Kelpo rouva pyysi heti anteeksi, että oli käyttänyt sellaista puhetapaa, mutta lisäsi totuudenmukaisesti, että hän itse puolestaan menetteli siten heitä kasvattaessaan.

Dombey odotti, kunnes rouva Pipchin oli heilutellut ja pudistellut päätänsä ja rypistellyt otsaansa kuin murskatakseen kokonaisen armeijan Bitherstonen ja Pankeyn tapaisia. Sitten Dombey virkkoi tyynesti, mutta oikaisevasti: "En tarkoita Florencea, rouva Pipchin, vaan Paulia."

Rouva Pipchin olisi sovittanut saman parannusmenetelmän Paulinkin uppiniskaisuuteen, mutta koska hänen harmaa kylmä silmänsä oli kyllin terävänäköinen huomaamaan, että tuollainen lääke, niin tepsivä kuin se voisikin olla Florenceen, ei sopisi Paulille Dombeyn mielestä, muutti hän kantaansa ja todisti, että olosuhteiden muutos, uusi seura ja se erilainen elintapa, jota poika saisi noudattaa tohtori Blimberin luona, ja ne opinnot, joita hän siellä harjoittaisi, vieroittaisivat hänet pian sisarestaan. Koska tämä sopi yhteen Dombeyn oman toivon ja uskon kanssa, herätti se hänessä yhä parempaa luottamusta rouva Pipchinin järkevyyteen. Ja kun rouva Pipchin samalla valitti rakkaan pikku ystävänsä menettämistä (mikä ei suinkaan ollut hänelle kovin järkyttävä kolaus, sillä hän oli odottanut sitä kauan, eikä aluksi ollutkaan sovittu muusta kuin kolmen kuukauden oleskelusta hänen luonaan), sai Dombey oikein kauniin käsityksen rouva Pipchinin epäitsekkyydestä. Ilmeisesti hän oli kovasti pohtinut asiaa, sillä hän oli jo laatinut valmiiksi suunnitelman, jonka nyt esitti syöjättärelle. Sen mukaan lähetettäisiin Paul tohtori Blimberin laitokseen viikko-oppilaaksi ensiksi puolen vuoden ajaksi, jonka kuluessa Florence asuisi rouva Pipchinin luona, jotta veli voisi käydä siellä häntä tervehtimässä lauantaisin. Se vieroittaisi Paulin vähitellen, sanoi Dombey, mutta luultavasti hän samalla muisti, ettei Paulia ollut aikaisemmin saatu vähitellen vieroitetuksi.

Dombey lopetti keskustelun lausumalla toivomuksen, että rouva Pipchin yhä pysyisi hänen poikansa ylivalvojana niin kauan kuin hän opiskelisi Brightonissa. Suudeltuaan Paulia, käteltyään Florencea, nähtyään nuoren Bitherstonen juhlakauluksessaan ja saatuaan pikku neiti Pankeyn itkemään taputtamalla häntä päälaelle (mikä kohta oli erikoisen hellä, koska rouva Pipchinillä oli tapana rummuttaa sitä sorminivelillään kuin tyhjää tynnyriä), hän poistui hotelliinsa päivälliselle varmana siitä, että Paul nyt vahvistuessaan ja iän karttuessa saisi ruveta nauttimaan tarmokasta opetusta valmistuakseen loistavaan asemaansa ja että tohtori Blimber oli oikea mies hänen opettajakseen.

Aina kun herraspoika joutui tohtori Blimberin käsiin, tiesi hän myös varmasti joutuneensa kovaan puristukseen. Tohtori ei ottanut laitokseensa enempää kuin kymmenen poikaa, mutta hänellä oli varastossa aina oppia vähintäänkin sadalle, ja hänen elämänsä tehtävänä ja ilona oli päntätä nuo kymmenen onnetonta sitä täpötäyteen.

Oikeastaan oli tohtori Blimberin laitos suuri ansari, jossa oli vakinaisesti käynnissä väkinäinen kehittäminen. Kaikki Pojat kukoistivat ennen aikaansa. Henkisiä vihreitä herneitä sai jo jouluksi ja henkistä parsaheinää pitkin vuotta. Matemaattiset karviaismarjat (vieläpä kerrassaan happamet) menestyivät tohtori Blimberin hoidossa tavattoman varhain ja erittäin pienissä pensaissa. Kaikenlaatuisia kreikkalaisia ja latinalaisia vihanneksia saatiin kuivimmistakin pojanoksista ja jäätävän kylmissä oloissa. Luonto ei merkinnyt kerrassaan mitään. Välittämättä siitä, millaisia hedelmiä jokin nuorukainen oli aiottu kantamaan, osasi tohtori Blimber saada hänessä kehittymään oman kaavansa mukaisia.

Kaikki tämä oli hyvin hauskaa ja nerokasta, mutta tällaista ansarijärjestelmää seurasivat myöskin sen varjopuolet. Varhaiskypsissä hedelmissä ei ollut oikeaa makua, eivätkä ne myöskään säilyneet hyvin. Sitäpaitsi eräs nuori herra, jolla oli paisunut nenä ja tavattoman suuri pää (vanhin niistä kymmenestä, jotka olivat suorittaneet koko kurssin), lakkasi äkkiä eräänä päivänä kukoistamasta ja jäi laitokseen pelkkänä kuivana oksana. Ja ihmiset sanoivat tohtorin panneen nuoren Tootsin liian kovalle, niin että poika menetti aivonsa samoihin aikoihin kuin hänen viiksensä alkoivat kasvaa.

Ainakin oli Toots siellä yhä vielä. Hänellä oli perin karkea ääni ja tavattoman kimakka mieli. Hän sovitteli koristeneuloja paidanrinnukseensa ja piti sormusta liivintaskussaan voidakseen panna sen salavihkaa pikkusormeensa, kun oppilaat lähtivät kävelylle. Tuon tuostakin hän rakastui heti ensi näkemältä lapsentyttöihin, joilla ei ollut aavistustakaan hänen olemassaolostaan. Myöhään iltaisin hän tuijotti kaasun valaisemaan maailmaan kolmannen kerroksen vasemmanpuolisesta nurkka-akkunasta rautaisten poikkipienojen yli kuin ylettömästi paisunut keruubi, joka oli jäänyt tuonne korkeuteen liian kauaksi aikaa.

Tohtori oli kookas mustapukuinen herra, jolla oli polvien kohdalla nauhat ja niiden alapuolella sukat näkyvissä. Hänellä oli kiiltävän kalju pää, kumea ääni ja leuka niin runsaasti kaksin kerroin, että oli suorastaan ihme, kuinka hänen onnistui ajaa partansa saamatta haavoja ihon poimuihin. Hänen silmänsä olivat hyvin pienet ja melkein aina puoleksi ummessa, ja hänen suunsa oli aina melkein irvessä, ikäänkuin hän olisi juuri saanut jonkin pojan kiinni tyhmyydestä ja aikoisi itse ruveta tuomitsemaan. Niinpä kun tohtori pisti oikean kätensä takkinsa sisäpuolelle ja toisen kätensä taakseen ja heilutti päätänsä tuskin huomattavasti, samalla tehden heikkohermoiselle tulokkaalle vain tavallisen kysymyksen, tuntui se sfinksin lausumalta ja lisäsi hänen laitoksensa arvoa.

Tohtorin talo, jonka julkisivu oli merelle päin, oli hyvin komea. Sisältä se ei juuri ollut iloisen näköinen, pikemminkin päinvastoin. Synkänväriset verhot, joiden mittasuhteet olivat hyvin niukat, piiloutuivat alakuloisina akkunoiden taakse. Pöydät ja tuolit oli työnnetty riveihin huoneen syrjälle, missä ne seisoivat kuin jonkin summan numerot. Juhlahuoneissa paloi niin harvoin tulta, että ne tuntuivat kuin kaivoilta, ja vierailija vastasi silloin sankoa. Ruokasali näytti olevan vihoviimeinen paikka, jossa saattoi ajatella syömistä tai juomista. Koko talossa ei kuulunut muuta ääntä kuin eteisen suuren kellon tikitys, jonka saattoi erottaa ullakkokerrokseen asti. Välillä kuitenkin kuului läksyjään lukevien poikien yksitoikkoista löpinää kuin alakuloisen kyyhkysparven kukerrusta.

Neiti Blimberkään, vaikka hän oli solakka ja miellyttävä tyttö, ei miedontanut tämän talon vakavuutta. Hänessä ei voinut huomata joutavaa keveyttä. Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja kiharainen, ja hän käytti silmälaseja. Hän oli kuivettunut ja tomuttunut työskennellessään kuolleitten kielten kaivoksissa. Elävät kielet eivät merkinneet mitään neiti Blimberille. Niiden täytyi olla kuolleita — kuolleita kuin pölkky: silloin neiti Blimber ryhtyi kaivamaan niitä esille kuin sadun peikko.

Rouva Blimber, hänen äitinsä, ei tosin ollut oppinut nainen, mutta luulotteli olevansa, ja sehän näytti samalta. Hän huomautti iltakutsuissa, että jos hän olisi tuntenut Ciceron, olisi hän kuollut tyytyväisenä. Hänen elämänsä jatkuvana ilona oli nähdä tohtorin nuorten oppilasten kävelevän erilaisina kuin muut nuoret herrat, kaulassa mahdollisimman korkea kaulus ja jäykkä kaulaliina. Se oli niin klassillista, sanoi hän.

Mitä tohtori Blimberin apuopettajaan, kandidaatti Feederiin tulee, oli hän oikeastaan jonkinlainen elävä posetiivi hyvin rajoitettuine sävelineen, joita hän vaihtelematta soitteli yhä uudelleen. Ehkä hänet olisi aikaisemmin voinut varustaa laajemmilla äänivaroilla, jos kohtalo olisi ollut hänelle suosiollinen, mutta niin ei ollut asian laita, vaan hän omisti ainoastaan kovin suppean asteikon; hänen tehtäväkseen oli sattunut sillä yhä hämmentää tohtori Blimberin oppilasten nuoria ajatuksia. Jo varhain täyttyi näiden nuorukaisten mieli kalvavilla suruilla. Heillä ei ollut mitään rauhaa kovasydämisiltä teonsanoilta, julmilta nimisanoilta, heltymättömiltä lauseopillisilta käänteiltä ja kummittelevilta kirjoitusharjoituksilta, jotka kiusasivat heitä unessakin. Keinotekoinen kehittämisjärjestelmä sai aikaan sen, että nuorukainen tavallisesti menetti iloisuutensa kolmessa viikossa. Kolmen kuukauden kuluttua hänen hartioillaan lepäsivät kaikki maailman huolet. Neljän kuukauden perästä hänen tunteensa vanhempiaan ja holhoojiaan kohtaan olivat katkerat, viiden kuukauden kuluttua hän oli vanha ihmisvihaaja, ja kuudennen kuukauden loputtua hän kadehti Curtiusta, joka sai siunatun turvan maan sisässä. Ensimmäisen vuoden päättyessä hän oli tullut siihen johtopäätökseen, josta ei koskaan enää luopunut, nimittäin että kaikki runoilijain haaveet ja viisaitten opit olivat vain kokoelma sanoja ja kielioppia ilman minkäänlaista merkitystä oikeassa elämässä. Mutta tohtorin ansarissa hän kukoisti yhä edelleen, ja tohtorin kunnia ja maine olivat korkealla hänen lähettäessään talvihedelmät kotiin omaisten ja ystävien luo.

Eräänä päivänä seisoi tohtorin portailla Paul läpättävin sydämin, pitäen oikealla kädellään kiinni isän, vasemmalla Florencen kädestä. Kuinka lujalta ja lämpimältä tuntuikaan toisen käden puristus ja löyhältä ja kylmältä toisen!

Rouva Pipchin pysytteli uhrin takana tummahöyhenisenä ja koukkunokkaisena kuin mikäkin pahan onnen lintu. Hän oli hengästynyt, sillä Dombey oli suurissa mietteissään kävellyt nopeasti.

"Kas niin, Paul", sanoi Dombey iloisesti. "Tämä on todella oikea tapa olla Dombey ja Poika ja päästä rikkaaksi. Sinä olet nyt jo melkein mies."

"Melkein", vastasi lapsi.

Ei edes hänen lapsellinen kiihtymyksensä voinut hävittää sitä ovelaa ja samalla omituisen liikuttavaa katsetta, joka seurasi tätä vastausta.

Se sai lehahtamaan Dombeyn kasvoille tyytymättömyyden ilmeen, mutta se hävisi pian, kun ovi avautui.

"Tohtori Blimber on kai kotona?" kysyi Dombey.

Palvelija vastasi myöntävästi ja katseli heidän astuessaan sisään Pauliin kuin tämä olisi ollut pieni hiiri ja tohtorin talo hiirenloukku. Hän oli heikkosilmäinen nuori mies, jonka kasvoilla saattoi huomata alkavan virnistyksen ensimmäiset juonteet. Se oli pelkkää tylsyyttä, mutta rouva Pipchin päätti sen julkeudeksi ja hyökkäsi heti hänen kimppuunsa.

"Kuinka te uskallatte nauraa herran selän takana?" kysyi rouva Pipchin.
"Ja minä te minua pidätte?"

"En minä naura kenellekään enkä tosiaankaan pidä teitä minään, arvoisa rouva", vastasi nuorukainen hämmentyneenä.

"Pelkkää roskaa!" huudahti rouva Pipchin. "Menkää sanomaan isännällenne, että herra Dombey on täällä, muuten teidän käy hullusti!"

Heikkosilmäinen nuori mies poistui hyvin nöyrästi suorittamaan tehtäväänsä ja palasi pian kutsumaan heitä tohtorin työhuoneeseen.

"Nyt te taas nauratte", sanoi rouva Pipchin astuessaan viimeisenä hänen ohitseen käytävässä.

"En tosiaankaan", vastasi palvelija surkeasti. "En ole koskaan ennen nähnyt tuollaista!"

"Mistä oikein on puhe?" kysyi Dombey katsellen ympärilleen. "Olkaa hyvä älkääkä jatkako enää!"

Kunnioituksesta rouva Pipchin ei tehnyt enää muuta kuin mutisi nuorelle miehelle sivuuttaessaan hänet ja sanoi häntä tomppeliksi, mikä sai kyyneleet nousemaan nöyrän ja yksinkertaisen olennon silmiin. Mutta rouva Pipchinillä oli vain sellainen tapa, että hän hyökkäsi kaikkia nöyriä ihmisiä vastaan. Hänen ystävänsä sanoivat, ettei sitä voinut kukaan ihmetellä perulaisten kaivosten jälkeen.

Tohtori istui jyhkeässä työhuoneessaan maapallo kummallakin puolellaan, kirjoja kaikkialla ympärillään, Homeros oven yläpuolella ja Minerva uuninreunuksella. "Hyvää päivää, kunnioitettava herra", sanoi hän Dombeylle, "ja mitä kuuluu pikku ystävälleni?" Tohtorin ääni kaikui vakavalta kuin urkujen soitto. Hänen vaiettuaan tuntui ainakin Paulin mielestä eteisen suuri kello rupeavan jatkamaan tohtorin sanoja ja toistavan yhä uudelleen "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni?"

Kun pikku ystävä oli liian pieni, jotta tohtori olisi voinut nähdä häntä paikaltaan pöydälle kasattujen kirjojen yli, yritti hän muutamia kertoja turhaan saada häntä silmiinsä pöydän jalkojen ohitse. Kun Dombey huomasi sen, pelasti hän tohtorin pulasta nostamalla Paulin syliinsä ja panemalla hänet istumaan toiselle pikku pöydälle keskelle huonetta, vastapäätä tohtoria.

"Kas niin!" virkkoi tohtori nojautuen taaksepäin tuolissaan ja pitäen yhä oikeaa kättään povessa. "Nyt minä näen pikku ystäväni. Kuinka sinä jaksat, pikku ystäväni?"

Eteisen kello ei tahtonut mukaantua tähän muutokseen, vaan toisti yhä "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni, mi-tä kuu…"

"Kiitos, oikein hyvin", sanoi Paul vastaten yhtä paljon eteisen kellolle kuin tohtorillekin.

"Kas niin", virkkoi tohtori. "Teemmekö hänestä miehen?"

"Kuuletko, Paul?" lisäsi Dombey, kun Paul ei sanonut mitään.

"Teemmekö hänestä miehen?" toisti tohtori.

"Minä pysyn mieluummin lapsena", vastasi Paul.

"Vai niin?" sanoi tohtori. "Miksi?"

Lapsi istui pöydällä silmäillen häntä, kasvoillaan omituinen hillityn mielenliikutuksen ilme. Toisella kädellään hän taputti ylpeästi polveensa kuin esiin pyrkivät kyyneleet olisivat sillä kohdalla ja hän koettaisi niitä musertaa. Mutta hänen toinen kätensä hapuili samalla kauemmaksi — Dombeyn ohi — kunnes se laskeutui Florencen kaulalle. "Tässä on vastaus kysymykseenne miksi", näytti se sanovan, ja luja katse oli tipotiessään, vapisevat huulet eivät enää voineet hillitä itseään, ja kyyneleet puhkesivat näkyviin.

"Rouva Pipchin", virkkoi hänen isänsä valittavalla äänellä, "tuntuu peräti ikävältä nähdä tuollaista".

"Tulkaa pois hänen luotaan, neiti Dombey", komensi vanha rouva.

"Ei ole väliä", huomautti tohtori ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä pidättääkseen rouva Pipchiniä. "Ei se haittaa. Me herätämme hänen mielessään hyvin pian uusia tunteita ja ajatuksia, herra Dombey. Tarkoituksenne siis on, että pikku ystävämme oppisi…"

"Kaikki, herra tohtori", vastasi Dombey päättävästi.

"Niin", sanoi tohtori, joka tarkasteli Paulia silmät puoliummessa ja huulillaan tavallinen hymynsä ja näytti tuntevan samanlaista harrastusta kuin jotakin pientä valioeläintä kohtaan, jonka oli saanut täytettäväkseen. "Niin juuri. Kyllä me opetamme pikku ystävällemme kosolta uusia tietoja ja saamme hänet varmasti pian edistymään. Ihan varmasti. Luullakseni sanoitte, herra Dombey, että hän on vielä luonnontuore ja viljelemätön."

"Lukuunottamatta alkeellista opetusta kotona ja tämän rouvan luona", vastasi Dombey ja esitti rouva Pipchinin, joka heti jäykisti koko vartalonsa ja kasvonsa ja oikein puhisi uhmasta siltä varalta, että tohtori olisi kohdellut häntä halveksien. "Muuten Paul ei ole opiskellut mitään tähän asti."

Tohtori Blimber kumarsi merkiksi siitä, että hän ystävällisesti sieti sellaistakin vähäpätöistä hutiloimista kuin rouva Pipchinin opetus oli, ja sanoi olevansa iloinen sen kuullessaan, — Paljon parempi oli, huomautti hän käsiään hieroen, aloittaa ihan perustuksista lähtien. Ja taas hän katsahti Pauliin kuin olisi halunnut kohta ryhtyä pänttäämään hänen päähänsä kreikan aakkosia.

"Tämä seikka siis, tohtori Blimber", jatkoi Dombey luoden silmänsä pikku poikaansa, "ja se keskustelu, joka minulla oli jo aikaisemmin teidän kanssanne, tekee kaiken lisäselittelyn ja siis myöskin teidän kalliin aikanne tuhlaamisen tarpeettomaksi, joten —"

"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi sapekas rouva Pipchin.

"Suokaa minulle vielä silmänräpäys", sanoi tohtori. "Antakaa minun esitellä rouva Blimber ja tyttäreni, jotka liittyvät nuoren Parnassolle pyrkivän pyhiinvaeltajamme kotielämään. Rouva Blimber" — sillä rouva, joka ehkä oli odottanut ulkopuolella, tuli juuri sisään tyttärensä, silmälasisen haudankaivajan kanssa — "herra Dombey. Tyttäreni Cornelia, herra Dombey. Kuuleppas, rakkaani", jatkoi tohtori kääntyen vaimonsa puoleen, "herra Dombey osoittaa meille sellaista luottamusta — näetkö pikku ystäväämme?"

Dombeyhin kohdistuvassa kohteliaisuudenpuuskassaan rouva Blimber ei ilmeisestikään nähnyt pikku ystävää, sillä hän peräytyi Paulia kohti ja uhkasi panna hänen asemansa pöydällä vaaraan. Mutta tohtorin viittauksesta hän kääntyi ihailemaan Paulin klassillisia ja henkeviä piirteitä, minkä jälkeen hän taas kääntyi Dombeyn puoleen ja sanoi huoahtaen kadehtivansa hänen rakasta poikaansa.

"Hän on kuin mehiläinen", virkkoi rouva Blimber luoden silmänsä ylöspäin, "juuri lähdössä puutarhaan, missä kasvaa kaikkein harvinaisimpia kukkia, imeäkseen ensimmäisen kerran niiden hunajaa. Virgilius, Horatius, Ovidius, Terentius, Plautus, Cicero. Millainen hunajamaailma meillä onkaan täällä! Se voi tuntua merkilliseltä, herra Dombey, naisen suussa, sellaisen miehen puolison suussa —"

"Hiljaa, hiljaa!" virkkoi tohtori Blimber. "Häpeä toki."

"Herra Dombey suo varmasti anteeksi vaimon puolueellisuuden", huomautti rouva Blimber kohteliaasti hymyillen.

Dombey vastasi "ei suinkaan" tarkoittaen sillä meidän käsityksemme mukaan puolueellisuutta eikä anteeksiantamista.

"Ja voi tuntua merkilliseltä sen taholta, joka on myös äiti", jatkoi rouva Blimber.

"Ja sellainen äiti", huomautti Dombey kumartaen ja otaksui sillä lausuvansa kohteliaisuuden Cornelialle.

"Mutta luulenpa tosiaankin", jatkoi rouva Blimber, "että jos olisin tuntenut Ciceron ja ollut hänen ystävänsä ja puhellut hänen kanssaan hänen syrjäisessä Tusculumissaan (kaunis Tusculum!), olisin voinut kuolla tyytyväisenä".

Oppineisuuden innostus on niin kovin tarttuva, että Dombey oli puolittain varma siitä, että hänenkin laitansa oli juuri samoin. Vieläpä rouva Pipchin, joka ei kuitenkaan muuten ollut mukautuvainen luonteeltaan — niinkuin olemme nähneet —, päästi hiljaisen äänen, joka muistutti sekä huokausta että voihkausta, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada sanotuksi, ettei kukaan muu kuin Cicero olisi voinut pysyvästi lohduttaa häntä perulaisten kaivosten tuottamasta onnettomuudesta.

Cornelia katseli Dombeyta silmälasiensa läpi kuin olisi halunnut esittää hänelle pari lainausta puheena olevan suurmiehen teoksista. Mutta jos hänellä oli sellainen aikomus, raukesi se tyhjiin, kun ovelle koputettiin.

"Kuka siellä on?" kysyi tohtori. "Oi, tulkaa sisään, Toots, tulkaa sisään. Herra Dombey, herra Toots." Toots kumarsi. "Oikea yhteensattuma!" jatkoi tohtori. "Tässä meillä on alku ja loppu. Alfa ja omega. Meidän ensimmäinen poikamme, herra Dombey."

Toots oli ainakin päätänsä pitempi kaikkia muita poikia. Hän punastui kovasti huomatessaan olevansa vierasten keskellä ja nauraa hihitti kuuluvasti.

"Uusi lisä pikku pylväistöömme, Toots", virkkoi tohtori, "herra Dombeyn poika".

Nuori Toots punastui taas, ja kun hän huomasi ympärillään vallitsevasta juhlallisesta hiljaisuudesta, että hänen odotettiin sanovan jotakin, virkkoi hän Paulille: "Mitä kuuluu?" niin matalalla äänellä ja niin kömpelösti, että lampaan määkiminen ei olisi voinut tuntua yllättävämmältä.

"Olkaa hyvä, Toots", sanoi tohtori, "ja pyytäkää herra Feederiä ottamaan esille muutamia alkeiskirjoja herra Dombeyn poikaa varten ja määräämään hänelle sopiva paikka lukuhuoneessa. Rakkaani, luulen, ettei herra Dombey ole vielä nähnyt makuuhuoneita."

"Jos herra Dombey suvaitsee tulla yläkertaan", virkkoi rouva Blimber, "niin olen kovin ylpeä saadessani näyttää hänelle unenjumalan valtakunnan".

Niin sanoen lähti rouva Blimber, joka oli hyvin suloinen nainen käytökseltään ja kuivakiskoinen vartaloltaan ja jonka päässä oli taivaansininen myssy, yläkertaan Dombeyn ja Cornelian kanssa. Rouva Pipchin seurasi heidän jäljessään ja katseli terävästi ympärilleen nähdäkseen vihamiehensä, heikkosilmäisen palvelijan.

Kun he olivat lähteneet, jäi Paul istumaan pöydälle pidellen yhä kiinni Florencen kädestä ja tarkastellen ujosti tohtoria ja koko huonetta. Tohtori nojautui taaksepäin tuolissaan pitäen yhä kättään povessa ja lukien kirjaa, jota kannatti toisella kädellään mahdollisimman kaukana itsestään. Tuollaisessa lukemistavassa oli jotakin kaameata. Se oli niin päättäväinen, tyyni, taipumaton ja kylmäverinen työskentelytapa. Silloin saattoi vapaasti tarkastella tohtorin kasvoja, ja kun hän hymyili suopeasti tekijälle tai rypisti otsaansa tai pudisti päätään ja murti suutaan kuin sanoakseen: "älkää uskotelko minulle sellaista, hyvä herra, minä tiedän asian paremmin", näyttivät ne suorastaan kauheilta.

Tootsilla ei myöskään ollut mitään syytä mennä pois, ja siksi hän tarkasteli ylväästi kellonsa rattaita ja laski rahakolikoitaan. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä kun tohtori Blimber sattui muuttamaan jäntevien paksujen säärtensä asentoa kuin noustakseen, katosi Toots äkkiä eikä enää tullut näkyviin.

Pian kuultiin Dombeyn opastajineen tulevan taas alakertaan puhellen kaiken aikaa. Pian he ilmestyivätkin tohtorin työhuoneeseen.

"Toivottavasti olette tyytyväinen varustuksiin, herra Dombey?" sanoi tohtori pannen kirjansa pois.

"Ne ovat oivalliset, tohtori", vastasi Dombey.

"Tosiaankin hyvin hauskat", huomautti rouva Pipchin matalalla äänellä, sillä hän ei ollut koskaan taipuvainen suomaan ylimääräistä kiitosta.

"Rouva Pipchin", huomautti Dombey käännähtäen ympäri, "käy silloin tällöin tervehtimässä Paulia teidän luvallanne, tohtori ja rouva Blimber".

"Milloin vain rouva Pipchiniä haluttaa", vastasi tohtori.

"Olemme aina iloiset tavatessamme hänet", lisäsi rouva Blimber.

"Luullakseni olen nyt vaivannut teitä niin paljon kuin oli tarpeellista ja voin siis lähteä", sanoi Dombey. "Paul, poikani", jatkoi hän ja astui lapsen viereen, joka istui pöydällä. "Hyvästi!"

"Hyvästi, isä."

Pieni käsi, joka lepäsi Dombeyn kädessä, tuntui niin veltolta ja huolettomalta, että se oli omituisessa ristiriidassa hänen alakuloisen ilmeensä kanssa. Mutta Dombey ei ollut vähimpänäkään aiheena Paulin, surullisuuteen. Se ei koskenut häntä. Ei, ei, vaan Florencea — yksinomaan Florencea.

Jos Dombey rikkautensa kasvattamassa ylpeydessä oli koskaan saanut itselleen vihamiehen, leppymättömän ja kostonhimoisen vihassaan, olisi tämä varmasti voinut pitää kärsimänsä loukkauksen sovituksena sitä tuskaa, joka silloin kouristi Dombeyn ylpeää sydäntä.

Hän kumartui poikansa yli ja suuteli häntä. Jos hänen katsettaan hämärsi jokin pikku kasvoilla ilmenevä piirre ja esti häntä näkemästä niitä selvästi, oli hänen henkinen näkövoimansa tuona lyhyenä hetkenä ehkä sitä selvempi.

"Tulen pian katsomaan sinua, Paul. Lauantaisin ja sunnuntaisinhan olet vapaa."

"Niin, isä", vastasi Paul katsahtaen sisareensa. "Lauantaisin ja sunnuntaisin."

"Ja sinä koetat oppia paljon täällä ja tulla taitavaksi mieheksi, eikö niin?" sanoi Dombey.

"Kyllä koetan", vastasi lapsi väsyneesti.

"Ja sinä kasvat pian suureksi!" lisäsi Dombey.

"Oikein pian", vastasi lapsi. Taas lehahti hänen kasvojensa yli varhaisvanha piirre ikäänkuin omituinen valo. Se osui rouva Pipchiniin ja sammui hänen mustaan pukuunsa. Kelpo syöjätär astui eteenpäin lausuakseen jäähyväiset ja lähteäkseen pois Florencen kanssa, kuten hän oli jo kauan halunnut. Hänen liikkeensä sai Dombeyn, jonka silmät olivat suunnatut Pauliin, taas heräämään mietteistään. Taputettuaan poikaansa päälaelle ja puristettuaan vielä kerran hänen pientä kättään hän lausui jäähyväiset tohtorille sekä rouva ja neiti Blimberille kylmän kohteliaalla tavallaan ja poistui tohtorin työhuoneesta.

Vaikka hän pyysi, ettei kukaan antaisi häiritä itseään hänen tähtensä, kiiruhti koko perhe eteiseen saattamaan häntä. Siitä johtui, että rouva Pipchin sekaantui tohtorin ja neiti Blimberin seuraan ja työntyi toisten joukossa ulos käytävään, ennenkuin ehti tarttua kiinni Florenceen. Tätä onnellista sattumaa Paul sai jälkeenpäin kiittää siitä rakkaasta muistosta, että Florence tuli takaisin ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja että viimeiseksi näkyivät oviaukossa Florencen kasvot. Ne kääntyivät häneen päin rohkaisevasti hymyillen, ja niiden katse tuntui sitäkin kirkkaammalta, kun se tunkeutui kyynelten läpi.

Tämä muisto sai hänen nuoren rintansa kohoilemaan ja paisumaan ja koko huoneen pallokarttoineen, kirjoineen ja sokeine Homeroksineen ja Minervoineen pyörimään hänen silmissään. Mutta äkkiä ne jäivät seisomaan paikoilleen, ja hän kuuli eteisen kovaäänisen kellon yhä kyselevän vakavasti "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni, mi-tä-kuu-luu?" niinkuin aikaisemminkin.

Hän istui kädet ristissä korkealla paikallaan ja kuunteli hiljaa. Mutta hän olisi voinut vastata "väsyttää, väsyttää, tuntuu kovin yksinäiseltä ja surulliselta!" Ja siinä istui Paul pakottava tyhjyys rinnassaan. Kaikki oli ympärillä niin kylmää ja autiota ja vierasta kuin hän olisi vuokrannut elämän sisustamattomana eikä verhoilijaa eikä huonekaluja koskaan tulisi.