Dombey ja Poika 1

by Charles Dickens

KAHDESTOISTA LUKU

Paulin kasvatus

Muutamien minuuttien kuluttua, jotka tuntuivat pöydällä istuvasta pikku Paul Dombeystä suunnattoman pitkältä ajalta, palasi tohtori Blimber. Tohtorin käynti oli majesteettista, ja sen nimenomaisena tarkoituksena oli herättää nuoressa mielessä juhlallisia tunteita. Se oli jonkinlaista marssia, mutta kun tohtori pisti eteenpäin oikean jalkansa, kääntyi hän vakavasti kuin akselillaan puoliympyrän muotoisessa kaaressa vasemmalle, ja kun hän pisti eteenpäin vasemman jalkansa, kääntyi hän samalla tavalla oikealle. Siitä johtui, että hän joka askeleellaan näytti aikovan sanoa: "Voiko kukaan olla niin ystävällinen ja mainita minulle millä suunnalla tahansa jonkin asian, josta minä en olisi selvillä? En oikein uskoisi sitä."

Rouva ja neiti Blimber palasivat tohtorin seurassa. Tohtori nosti pikku oppilaansa alas pöydältä ja jätti hänet neiti Blimberin huostaan.

"Cornelia", sanoi tohtori, "Dombeystä tulee aluksi sinun holhokkisi.
Pane hänen kasvatuksensa alulle."

Neiti Blimber otti nuoren holhokkinsa vastaan tohtorin käsistä, ja kun
Paul tunsi silmälasien tarkastelevan itseään, loi hän katseensa alas.

"Kuinka vanha sinä olet, Dombey?" kysyi neiti Blimber.

"Kuusi vuotta", vastasi Paul ihmetellen itsekseen katsahdettuaan salavihkaa nuoreen naiseen, miksi hänen tukkansa ei ollut kasvanut niin pitkäksi kuin Florencen ja miksi hän oli pojan näköinen.

"Mitä sinä tiedät latinan kieliopista, Dombey?" jatkoi neiti Blimber.

"En mitään" vastasi Paul. Aavistaen, että tämä vastaus loukkasi neiti Blimberin tunteellisuutta, hän katsahti niihin kolmiin kasvoihin, jotka tarkastelivat häntä, ja lisäsi:

"Minä en ole ollut terve. Minä olen ollut heikko lapsi. En voinut lukea latinan kielioppia, kun olin joka päivä ulkona vanhan Glubbin kanssa. Olkaa hyvä ja pyytäkää vanhaa Glubbia käymään tervehtimässä minua."

"Mikä hirveän arkipäiväinen nimi!" huudahti rouva Blimber.
"Epäklassillinen ihan tavattomassa määrässä! Kuka se hirviö on, lapsi?"

"Mikä hirviö?" kysyi Paul.

"Glubb", vastasi rouva Blimber, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä tuota nimeä kohtaan.

"Hän on yhtä vähän hirviö kuin te", vastasi Paul.

"Mitä!" huusi tohtori kauhealla äänellä. "Hm, hm, hm. Vai niin. Mitä tämä on?"

Paul oli hirveästi peloissaan, mutta hän puolusti kuitenkin poissaolevaa Glubbia, vaikkakin vavisten.

"Hän on hyvin kiltti vanha mies, rouva", sanoi hän. "Hänellä oli tapana vetää minun vaunujani. Hän tietää kaikki asiat syvästä merestä ja sen kaloista ja suurista hirviöistä, jotka nousevat mukailemaan kallioille auringonpaisteeseen ja sukeltavat taas takaisin veteen, pelästyessään puhaltaen ja räiskytellen niin, että sen voi kuulla penikulmien päähän. Sitten on vielä toisenlaisiakin olentoja", jatkoi Paul yhä innostuen aiheestaan, "jotka ovat niin monta metriä pitkiä, etten muistakaan, enkä muista enää niiden nimeäkään, mutta Florence tietää, ja ne ovat olevinaan hyvin onnettomia, ja kun ihminen menee säälistä niiden lähelle, avaavat ne suuren kitansa ja hyökkäävät hänen kimppuunsa. Mutta hänen ei tarvitse tehdä muuta", selitti Paul ilmaisten tämän tietonsa suoraan itse tohtorille, kuin paetessaan juosta ympyrässä. "Silloin hän varmasti voittaa ne, sillä ne pääsevät vain hitaasti kääntymään, kun ovat niin pitkiä eivätkä voi taipua. Ja vaikka Glubb-ukko ei tiedäkään, miksi meri saa minut ajattelemaan äiti-vainajaani ja mitä meri aina toistaa, tietää hän kuitenkin hyvin paljon siitä. Ja minä toivon", lopetti lapsi intonsa äkkiä laimetessa samalla kun katseli avuttoman ja yksinäisen näköisenä kolmiin vieraisiin kasvoihin, "että annatte Glubb-ukon tulla tänne tervehtimään minua, sillä minä tunnen hänet oikein hyvin, ja hän tuntee minut".

"Niinpä niin", virkkoi tohtori pudistaen päätään, "tämä kuuluu pahalta, mutta opiskeleminen saa paljon aikaan".

Rouva Blimber melkein värisi ja sanoi pitävänsä lasta kerrassaan käsittämättömänä ja katseli häntä melkein samalla tavalla kuin rouva Pipchin oli katsellut, mutta silloin on kuitenkin muistettava, että näillä molemmilla rouvilla oli muuten erilainen ilme.

"Vie hänet katselemaan taloa, Cornelia", sanoi tohtori, "ja tutustuta uuteen ympäristöön. Mene tämän nuoren neidin kanssa, Dombey."

Dombey totteli, ojensi kätensä merkilliselle Cornelialle ja katseli häntä sivulta ujon uteliaasti heidän lähtiessään pois yhdessä. Sillä neidin silmälasit tekivät välkkyessään hänet niin salaperäisen näköiseksi, ettei Paul tiennyt minne hän katseli eikä ollut tosiaankaan varma siitäkään, oliko hänellä ollenkaan silmiä lasien takana.

Cornelia vei hänet ensiksi kouluhuoneeseen, joka oli käytävän perällä. Sinne päästiin kahdesta paksulla villakankaalla verhotusta ovesta, jotka vaimensivat poikien äänet. Siellä oli kahdeksan nuorta herraa henkisen väsymyksen eri asteilla, kaikki kovassa työssä ja hyvin vakavina. Tootsilla vanhimpana oppilaana oli oma pulpettinsa nurkassa. Paulin silmissä hän näytti siinä istuessaan komealta mieheltä ja kovin iäkkäältä.

Kandidaatti Feeder, joka istui toisen pikku pulpetin ääressä, oli keskeyttänyt Virgiliuksen lukemisen ja jauhatti sitä hitaasti neljälle nuorukaiselle. Muista neljästä kaksi paineli suonenvedontapaisesti otsaansa koettaen ratkaista matemaattisia ongelmia. Toinen, jonka kasvot pitkän itkemisen vuoksi muistuttivat likaista akkunaa, koetti puskea toivottoman pitkän numerorivin läpi ennen päivällistä. Toinen tuijotti tehtäväänsä kivettyneen tylsänä ja epätoivoisena — ja ilmeisesti hän oli ollut tuossa tilassa jo aamiaisesta lähtien.

Uuden pojan ilmestyminen ei tehnyt sellaista vaikutusta kuin olisi voinut odottaa. Kanditaatti Feeder (joka viileyden vuoksi ajeli tukkansa partaveitsellä, niin että hänen päälaellaan ei näkynyt muuta kuin pieniä harjaksia) ojensi hänelle luisevan kätensä ja sanoi olevansa iloinen nähdessään hänet — kuten Paulkin olisi hyvin mielellään sanonut, jos olisi voinut silloin olla edes vähänkään vilpitön. Sitten Paul Cornelian ohjaamana antoi kättä kandidaatti Feederin pulpetin vieressä istuville neljälle pojalle, senjälkeen niille kahdelle, jotka pulailivat ongelmien ratkaisemisessa ja olivat suorastaan kuumeessa, sitten sille pojalle, joka työskenteli runon oppimisessa ja oli musteen tahrima. Viimeksi hän tervehti tylsyyden tilaan vaipunutta nuorukaista, joka oli velton ja välinpitämättömän näköinen.

Kun Paul oli jo esitetty Tootsille, ei tämä tehnyt muuta kuin vain hihitti ja hengähti syvään, niinkuin hänen tapansa oli, ja sitten jatkoi äskeistä työskentelyään. Se ei ollut raskasta, sillä koska hän oli "suorittanut" niin paljon (useammassakin kuin yhdessä merkityksessä) ja — niinkuin jo aikaisemmin on mainittu — lakannut kukoistamasta elämänsä keväässä, oli hänellä erikoisoikeus noudattaa omaa menetelmäänsä opiskellessaan. Pääasiallisesti hän kirjoitteli itselleen huomattavien henkilöiden taholta pitkiä kirjeitä, joissa osoitteena oli "Herra P- Toots, Brighton, Sussex". Niitä hän sitten säilytteli huolellisesti pulpetissaan.

Kun nämä muodollisuudet oli suoritettu, vei Cornelia Paulin yläkertaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, sillä Paulin oli pakko panna ensin molemmat jalkansa samalle portaalle, ennenkuin hän nousi seuraavalle. Mutta lopulta he pääsivät matkansa päähän. Siellä Cornelia näytti hänelle etummaisessa huoneessa, josta oli näköala kuohuvalle merelle, hyvin likellä akkunaa sievän pikku vuoteen, jossa oli valkeat verhot. Sen yläpuolelle oli seinään kiinnitetty pahvilappu, jossa näkyi pyörein kirjaimin — perusviivat hyvin paksut ja hiusviivat hyvin ohuet — Dombey. Samassa huoneessa oli kaksi muutakin pikku vuodetta, jotka oli samalla tavalla ilmoitettu kuuluviksi Briggs ja Tozer nimisille.

Juuri kun he jälleen palasivat alakerran käytävään, näki Paul sen heikkosilmäisen nuoren miehen, joka oli pahasti loukannut rouva Pipchiniä, tarttuvan äkkiä suureen rummunpalikkaan ja rupeavan sillä lyömään riippuvaa käsirumpua kuin olisi tullut hulluksi tai halunnut kostaa jollekulle. Mutta sensijaan että olisi saanut nuhteita tai lähetetty vankilaan, hän poistui esteettömästi, pidettyään tuollaista hirveää meteliä. Sitten Cornelia Blimber sanoi Dombeylle, että päivällinen oli valmis neljännestunnin kuluttua ja että hänen oli ehkä parasta mennä kouluhuoneeseen "ystäviensä" joukkoon.

Dombey astui kunnioittavasti suuren kellon luo, joka kyseli yhtä uteliaasti kuin ennenkin, mitä hänelle kuului, avasi kouluhuoneen oven raolleen ja hiipi sisään kuin eksynyt poika. Oven sulkeminen oli hänestä aika hankalaa. Hänen kaikki ystävänsä olivat hajallaan huoneessa lukuunottamatta tylsistynyttä, joka istui yhä liikkumatta. Feeder ojenteli jäseniään harmaassa vaipassaan kuin olisi kustannuksista välittämättä päättänyt repäistä hihat irti.

"Hiihaahuu!" huudahteli Feeder pudistaen itseään kuin työhevonen. "Voi hyväinen aika, hyväinen aika! Hiihaahuu!"

Paulia oikein peloitti Feederin haukotteleminen. Se suoritettiin niin suurenmoisen mittakaavan mukaan, ja Feeder oli niin kovin tosissaan. Kaikki pojatkin (Tootsia lukuunottamatta) näyttivät uupuneilta ja valmistautuivat päivälliselle; muutamat sitoivat uudelleen jäykkiä kaulahuivejaan, toiset pesivät käsiään tai harjasivat tukkaansa viereisessä huoneessa — sennäköisinä kuin eivät olisi siitä odottaneet paljoakaan huvia.

Toots, joka oli jo kunnossa, niin ettei hänen tarvinnut ollenkaan siistiä itseään, ennätti omistaa aikansa Paulille ja sanoi kömpelön hyvänahkaisesti:

"Istu, Dombey."

"Kiitos", vastasi Paul.

Hänen yrityksensä heilauttaa itsensä oikein korkealle penkille ja lipeämisensä taas lattialle näytti valmistavan Tootsin älyä uuden keksinnön tekemiseen.

"Sinä olet kovin pieni poika", sanoi Toots.

"Niin, pieni minä olen", vastasi Paul. "Kiitoksia, herra."

Sillä Toots oli nostanut hänet penkille, vieläpä hyvin ystävällisesti.

"Mikä sinun räätälisi nimi on?" kysyi Toots tarkasteltuaan toista hetkisen.

"Tähän asti on minun vaatteeni ommellut nainen", vastasi Paul. "Hän on sisareni ompelija."

"Minun räätälini on Burgess ja Kumpp.", virkkoi Toots. "Hieno, mutta hyvin kallis."

Paulilla oli kylliksi älyä pudistaakseen päätänsä kuin olisi tahtonut sanoa, että helposti sen huomasi. Ja niin hän ajattelikin.

"Isäsihän on aika rikas, vai mitä?" kysyi Toots.

"Kyllä, herra", vastasi Paul. "Hän on Dombey ja Poika."

"Ja mikä?" kysyi Toots.

"Ja Poika", vastasi Paul.

Toots toisti toiminimen itsekseen parikin kertaa painaakseen sen mieleensä, mutta se ei oikein onnistunut, ja hän sanoi pyytävänsä Paulia huomisaamuna mainitsemaan sen uudelleen, koska se oli jokseenkin tärkeätä. Eikä hän tosiaankaan suunnitellut mitään vähempää kuin kirjoittaa itselleen heti yksityisen ja tuttavallisen kirjeen Dombey ja Pojalta.

Sillä välin olivat muut oppilaat (kivettynyttä poikaa lukuunottamatta) kokoontuneet heidän ympärilleen. He olivat kohteliaita, mutta kalpeita, puhuivat hiljaisella äänellä ja olivat kaikki niin masentuneita mieleltään, että tähän joukkoon verrattuna pikku Bitherstone oli täydellinen seuramies. Ja kuitenkin oli myös Bitherstonekin saanut puolestaan kärsiä loukkauksia.

"Sinähän nukut minun kanssani samassa huoneessa?" kysyi muuan juhlallinen nuori herra, jonka paidankaulus kiersi korvannipukat pystyyn.

"Herra Briggs?" kysyi Paul.

"Tozer", vastasi toinen.

Paul vastasi myöntävästi. Tozer osoitti kivettynyttä poikaa ja sanoi, että se oli Briggs. Paul oli jo ollut varma siitä, että se oli joko Briggs tai Tozer, vaikka ei olisi osannut sanoa miksi.

"Oletko sinä vahva?" kysyi Tozer.

Paul sanoi, ettei hän luullut olevansa. Tozer sanoi olevansa samaa mieltä Paulin ulkomuodosta ja lisäsi sitten, että se oli vahinko, sillä täällä piti olla vahva. Sitten hän kysyi Paulilta, aikoiko hän ruveta opiskelemaan Cornelian johdolla. Kun Paul vastasi myöntävästi, voihkaisivat kaikki pojat hiljaa (Briggsiä lukuunottamatta).

Voihkaisu häipyi käsirummun pauhuun, joka taas kuului vimmattuna. Kaikki lähtivät silloin ruokasaliin lukuunottamatta kivettynyttä Briggsiä, joka pysyi entisellä paikallaan. Ruokasaliin mennessään huomasi Paul Briggsille tuotavan leipää, joka oli pantu lautaselle hienosti ruokaliinan päälle. Poikittain leivällä oli hopeinen haarukka.

Tohtori Blimber oli jo paikallaan ruokasalissa pöydän päässä rouva ja neiti Blimberin välissä. Mustatakkisen kandidaatti Feederin paikka oli pöydän alapäässä. Paulin tuoli oli neiti Blimberin vieressä, mutta kun hänen istuuduttuaan siihen huomattiin, etteivät hänen kulmakarvansa kohonneet paljonkaan yli pöydänsyrjän, tuotiin tohtorin työhuoneesta muutamia kirjoja hänen tuolilleen. Niiden päällä hän sai istua aina sen jälkeen — ja kantaa ne syöntiä varten itse sisään ja ulos kuin pieni norsu.

Kun tohtori oli lukenut pöytärukouksen, alkoi päivällinen. Ensiksi oli maukasta lientä, sitten paahtopaistia, keitettyä lihaa, vihanneksia, piirakkaa ja juustoa. Jokaisella pojalla oli raskas hopeahaarukka ja ruokaliina, ja kaikki oli järjestetty komeasti ja sirosti. Erikoisesti oli huomattava siniseen, kiiltonappiseen takkiin puettu pöytäpalvelija, joka antoi pöytäoluelle melkein viinin maun, sillä hän kaatoi sitä laseihin niin ylväästi.

Ei kukaan muu kuin tohtori puhunut mitään, jollei kysytty. Rouva ja neiti Blimber vaihtoivat silloin tällöin keskenään jonkin sanan. Milloin joku pojista ei ollut yksinomaan kiintynyt veitsen, haarukan tai lusikan käyttelyyn, etsi hänen katseensa ehdottomasti tohtorin, rouvan tai neidin silmiä, joihin se ujosti pysähtyi. Toots näytti olevan ainoa poikkeus säännöstä. Hän istui Feederin vieressä Paulin puolella pöytää ja kurkisti usein välillä olevien poikien takaa ja edestä nähdäkseen Paulin vilahdukselta.

Vain kerran koko päivällisen aikana esitti tohtori sellaisen keskusteluaiheen, johon pojatkin joutuivat osallisiksi. Se tapahtui juustoa syötäessä, jolloin tohtori juotuaan lasillisen portviiniä sanoi ensin pari kertaa "hm, hm" ja alkoi sitten:

"On merkillistä, herra Feeder, että roomalaiset —"

Kun tuo hirveä kansa, kaikkien poikien yhteinen leppymätön vihollinen, mainittiin, kiinnitti jokainen heistä katseensa tohtoriin ja omaksui mitä syvimmän harrastuksen ilmeen. Yksi, joka sattumalta juuri joi ja näki lasinsa reunan yli tohtorin silmien tuijottavan häneen, lakkasi niin äkkiä juomasta, että sai kulauksen väärään kurkkuunsa ja siten pilasi tohtorin koko esityksen.

"On merkillistä, herra Feeder", sanoi tohtori aloittaen taas hitaasti, "että roomalaiset upeissa ja tuhlaavaisissa kesteissään, joista luemme keisariajan kuvauksissa, jolloin ylellisyys oli kohonnut ennenkuulumattomaan määrään ja jolloin kokonaisia maakuntia ryöstettiin yksien ainoiden keisarillisten kemujen herkkujen valmistamiseksi —"

Nyt puhkesi häiritsijä, joka oli pullistunut ja pingoittunut hirveästi, turhaan odottaessaan pistettä, hurjaan yskimiseen.

"Johnson", virkkoi Feeder hiljaisella moittivalla äänellä, "juokaa vähän vettä".

Tohtori näytti hyvin tuikealta, pysyi vaiti, kunnes vesi oli tuotu, ja jatkoi sitten:

"Ja jolloin, herra Feeder —"

Mutta Feeder, joka näki, että Johnson ihan varmasti puhkeisi kohta taas yskimään, ja tiesi, että tohtori ei mitenkään pääsisi lauseen loppuun puhuessaan oppilailleen, ennenkuin oli sanonut kaiken sanottavansa, ei voinut irroittaa silmiään Johnsonista, ja niin hän joutui kiinni siitä rikoksesta, ettei katsonut tohtoriin, joka tietysti lakkasi puhumasta.

"Suokaa anteeksi", pyysi Feeder punastuen. "Antakaa anteeksi, tohtori
Blimber."

"Ja jolloin", jatkoi nyt tohtori korottaen ääntään, "niinkuin olemme lukeneet, eikä meillä ole mitään syytä sitä epäillä — niin uskomattomalta kuin se tuntuneekin meidän aikamme sivistymättömistä — jolloin Vitelliuksen veli valmisti juhla-aterian, jolla tarjottiin kaksituhatta eri lajia kalaruokia-—"

"Juokaa vähän vettä, Johnson — kalaruokia, tohtori Blimber", sanoi
Feeder.

"Viisituhatta eri lajia linturuokia —"

"Tai koettakaa leivänkappaleella", kuiskasi Feeder.

"Ja muuan ruokalaji", jatkoi tohtori Blimber korottaen ääntään yhä enemmän ja katsellen ympärilleen pöydän kumpaakin sivua pitkin, "jota sen suunnattoman koon vuoksi sanottiin Minervan kilveksi ja joka sisälsi muiden kallisarvoisten aineksien ohella fasaanin aivoja –"

"Ou, ou, ou!" puuskutti Johnson.

"Lehtokurppia —"

"Ou, ou, ou!"

"Scarus-nimisen kalan uimarakkoja —"

"Voitte saada repeämän aivoihinne", sanoi Feeder. "Parasta on päästää se valloilleen."

"Ja Karpathian mereltä tuotua nahkiaisen mätiä", pitkitti tohtori hyvin tuikealla äänellä, "ja kun luemme tuontapaisista kalliista kemuista ja pidämme vielä mielessämme, että on olemassa Titus —"

"Miltä tuntuisikaan äidistänne, jos kuolisitte halvaukseen!" sanoi
Feeder Johnsonille.

"Domitianus —"

"Nyt olette jo ihan sininen kasvoiltanne", huomautti Feeder.

"Nero, Tiberius, Caligula, Heliogabalus ja monta muuta", jatkoi tohtori, "on, herra Feeder — jos suvaitsette kunnioittaa minua kuuntelemalla — merkillistä, hyvin merkillistä —"

Mutta Johnson, joka ei enää voinut hillitä itseään, puhkesi sillä hetkellä niin hurjasti yskimään, että vaikka hänen molemmat lähimmät naapurinsa paukuttivat hänen selkäänsä ja Feeder piti vesilasia hänen huulillaan ja pöytäpalvelija kävelytti häntä muutamia kertoja edestakaisin hänen tuolinsa ja sivupöydän välillä kuin vahtisotamiestä, kesti ainakin viisi minuuttia, ennenkuin hän jonkin verran tointui. Sitten seurasi syvä hiljaisuus.

"Hyvät herrat", sanoi tohtori Blimber, "nouskaamme lukemaan pöytäsiunaus. Cornelia, auta Dombey alas" — minkä jälkeen pikku Paulista ei näkynyt muuta kuin päälaki pöydänreunan yläpuolella. "Johnson saa lukea minulle huomenna ennen aamiaista ilman kirjaa kreikkalaisesta testamentista Pyhän Paavalin efesolaiskirjeen ensimmäisen luvun. Puolen tunnin kuluttua, herra Feeder, ryhdymme taas työhön."

Pojat kumarsivat ja poistuivat huoneesta, samoin Feeder. Seuraavan puolen tunnin kuluessa pojat kävelivät parittain käsi kädessä edestakaisin talon takana pikku nurmikolla tai koettivat herättää Briggsin rinnassa edes vähäisen innon kipinää. Mutta mitään niin alhaista kuin leikkiä ei ajateltukaan. Täsmälleen määräaikana kuului käsirummun ääni, ja niin aloitettiin taas opinnot tohtori Blimberin ja Feederin yhteisen valvonnan alaisina.

Koska olympolainen kävelyleikki oli tällä kerralla keskeytetty tavallista lyhyempään Johnsonin vuoksi, pääsivät kaikki oppilaat ulos ennen teenjuontia. Briggskin otti osaa tähän ajanviettoon, jonka kuluessa hän katsahti pari kolme kertaa synkästi kallionsyrjän yli. Tohtori Blimber seurasi heitä. Paulin osaksi tuli se kunnia, että tohtori itse talutti häntä. Se oli kovin suuri kunnianosoitus ja sai Paulin näyttämään kovin pieneltä ja heikolta.

Teetä tarjottiin yhtä hienolla tavalla kuin päivällistäkin. Senjälkeen pojat nousivat pöydästä ja kumarsivat samoin kuin ennenkin ja vetäytyivät sitten pois suorittaakseen sen päivän keskeneräisen työn tai valmistuakseen huomispäivän jo häämöittävään tehtävään. Paul istui nurkassa mietiskellen, ajatteliko Florence häntä ja mitä he kaikki nyt puuhasivat rouva Pipchinin luona.

Toots, jota oli pidättänyt erittäin tärkeän kirjeen laatiminen Wellingtonin herttualta, huomasi vähän ajan kuluttua pikku Paulin ja tapansa mukaan katseltuaan häntä kysyi, pitikö hän liiveistä.

Paul vastasi: "Kyllä, herra."

"Niin minäkin", virkkoi Toots.

Sinä iltana ei Toots enää puhunut sanaakaan. Hän vain katseli Paulia sennäköisenä kuin olisi pitänyt hänestä, ja koska siinä oli kyllin seuraa eikä Paulia haluttanut puhella, vastasi se hänen seurustelutarpeitaan paremmin kuin keskustelu.

Noin kello kahdeksan ajoissa käsirumpu taas kutsui rukouksiin ruokasaliin, ja sitten pöytäpalvelija tarjoili sivupöydän ääressä leipää, juustoa ja olutta niille pojille, jotka niitä halusivat. Tämän aterian lopulla tohtori sanoi: "Hyvät herrat, me aloitamme opintomme kello seitsemän huomisaamuna." Silloin näki Paul ensi kerran Cornelia Blimberin silmät ja huomasi niiden olevan itseensä suunnattuina. Kun tohtori oli puhunut, kumarsivat oppilaat taas ja menivät nukkumaan.

Yläkerran turvallisessa makuuhuoneessa Briggs sanoi päätänsä särkevän niin, että se oli halkeamaisillaan, ja lisäsi, että hän mielellään kuolisi, jollei olisi äitiä ja mustaa rastasta kotona. Tozer ei puhunut paljon, huokaili vain ja käski Paulin olla varuillaan, sillä huomenna olisi hänen vuoronsa. Lausuttuaan nämä profeetalliset sanat hän riisuutui synkkänä ja meni vuoteeseensa. Briggskin oli jo vuoteessa ja samoin Paul, ennenkuin heikkosilmäinen miespalvelija ilmestyi ottamaan pois kynttilän toivottaen samalla hyvää yötä ja hauskoja unia. Mutta hänen hyväntahtoiset toivotuksensa olivat turhat, mitä Briggsiin ja Tozeriin tuli, sillä Paul, joka makasi valveillaan pitkän aikaa ja sen jälkeenkin usein heräsi, huomasi läksyjen ahdistavan Briggsiä painajaisena ja Tozerin, jota häiritsivät unessa samanlaiset aiheet, vaikka vähemmässä määrässä, puhelevan vierailla kielillä tai mutisevan katkonaisia kreikan- tai latinankielisiä lauseita — se kaikki oli Paulista samaa sotkua ja teki yön hiljaisuudessa sanomattoman pahan ja kammottavan vaikutuksen.

Paul nukahti sitten ja näki unta, että hän käveli käsi kädessä Florencen kanssa kauniiden puutarhojen kautta. Siellä he tulivat suuren auringonkukan luo, joka äkkiä laajeni käsirummuksi ja alkoi soida. Avatessaan silmänsä hän huomasi, että oli pimeä tuulinen aamu ja tihkusade ja että todellinen käsirumpu alakerran käytävässä kehoitti hirveällä äänellä valmistautumaan päivän varalle.

Hän nousikin heti ja huomasi Briggsin, jolla tuskin näkyi olevan silmiä, painajainen ja huolet kun olivat pöhöttäneet hänen kasvonsa, vetävän saappaita jalkaansa. Tozer seisoi lattialla värisevänä ja pahantuulisen näköisenä ja hieroi hartioitaan. Paul-paralta kävi pukeutuminen työläästi, hän kun ei ollut siihen tottunut, ja senvuoksi hän pyysi tovereitaan hyväntahtoisesti sitomaan pari nauhaa hänen vaatteissaan. Mutta kun Briggs sanoi vain "anna olla" ja Tozer "kyllä maar", meni hän lähimpään kerrokseen, kun oli muuten valmis. Siellä hän näki sievän nuoren naisen nahkahansikkaat käsissä puhdistavan uunia. Tämä nuori nainen näytti hämmästyvän huomatessaan hänet ja kysyi, missä hänen äitinsä oli. Kun Paul sanoi, että hän oli kuollut, riisui tyttö hansikkaansa ja teki, mitä pyydettiin; sitäpaitsi hän vielä hieroi Paulin käsiä lämmittääkseen niitä ja suuteli häntä sitten ja sanoi, että milloin tahansa Paul tarvitsisi tuontapaista — nimittäin pukeutumisapua —, hänen pitäisi vain kysyä Meliaa. Paul kiitti häntä lämpimästi ja lupasi tehdä niin. Sitten hän meni hiljaa alakertaan sitä salia kohti, jossa pojat taas aloittivat opintonsa. Hänen sivuuttaessaan erään raollaan olevan oven kuului sisäpuolelta ääni: "Onko se Dombey?" Kun Paul vastasi: "Kyllä, neiti", sillä hän tunsi tuon äänen neiti Blimberin ääneksi, sanoi neiti Blimber: "Tule sisään, Dombey." Paul totteli.

Neiti Blimber oli samannäköinen kuin edellisenäkin päivänä, paitsi että hänellä oli huivi hartioillaan. Hänen lyhyt vaalea tukkansa oli yhtä kiharainen kuin ennenkin. Niinikään oli hänellä jo nenällään silmälasit, niin että Paul ihmetteli itsekseen, pitikö hän niitä vuoteessakin. Cornelialla oli täällä oma pieni viileä huone, jossa oli muutamia kirjoja eikä ollenkaan tulta. Mutta neiti Blimberiä ei koskaan palellut eikä nukuttanut.

"Dombey, minä lähden ulos terveyteni vuoksi", sanoi neiti Blimber.

Paul ei päässyt selville, mitä hän sillä tarkoitti ja miksi hän ei lähettänyt palvelijaa tuolle asialle, kun sää oli niin ruma. Mutta hän ei ilmaissut ajatuksiaan ääneen, sillä hänen huomionsa kiintyi pieneen kirjapinoon, jota neiti Blimber näytti juuri järjestelleen.

"Nämä kuuluvat sinulle, Dombey", virkkoi neiti Blimber.

"Kaikkiko?" kysyi Paul.

"Niin", vastasi neiti Blimber, "ja herra Feeder valitsee sinulle pian muutamia lisää, jos olet niin oppivainen kuin odotan sinun olevan, Dombey."

"Kiitoksia, neiti", virkkoi Paul.

"Minä lähden ulos terveyteni vuoksi", toisti neiti Blimber, "ja sillä välin kun olen poissa, nimittäin tästä aamiaiseen asti, Dombey, toivon sinun lukevan läpi sen, mitä olen merkinnyt näissä kirjoissa, ja sanovan sitten minulle, oletko ymmärtänyt sen kaiken ja mitä mieleesi on siitä jäänyt. Älä hukkaa aikaa, Dombey, sillä sinulla ei ole sitä ollenkaan liikaa, vaan vie ne alakertaan ja aloita heti."

"Kyllä, neiti", vastasi Paul.

Niitä oli niin monta, että vaikka Paul pani toisen kätensä alimman kirjan alle ja toisen ynnä leukansa ylimmälle ja puristi niitä lujasti rintaansa vasten, luiskahti keskimmäinen kirja pois, ennenkuin hän oli päässyt ovelle, ja sitten ne putosivat kaikki lattialle. Neiti Blimber sanoi: "Voi, Dombey, Dombey, tuo näyttää huolimattomalta!" ja järjesti ne taas pinoksi Paulin syliin. Tällä kerralla onnistui Paulin taitavasti säilyttämällä tasapainonsa päästä ulos huoneesta ja muutamia porrasaskelmia alaskin, ennenkuin kaksi kirjaa taas tipahti. Mutta hän piti toisista kiinni niin lujasti, ettei häneltä enää pudonnut muita kuin yksi alakerroksen lattialle ja yksi käytävään. Kun hän oli saanut muut kirjat viedyksi kouluhuoneeseen, lähti hän taas portaita ylös kokoamaan pudonneita. Saatuaan lopulta yhteen koko kirjavarastonsa ja kiivettyään paikalleen hän ryhtyi työhön Tozerin rohkaisemana sillä huomautuksella, että "hän nyt oli päässyt siihen käsiksi". Se olikin ainoa keskeytys, joka hänelle sattui ennen aamiaista. Tällä aterialla hänellä ei ollut laisinkaan ruokahalua, mutta kaikki oli yhtä juhlallista ja hienoa kuin muillakin kerroilla. Kun se oli päättynyt, seurasi hän neiti Blimberiä portaita ylös.

"Jaha, Dombey", sanoi neiti Blimber. "Mitä olet oppinut kirjoistasi?"

Niihin sisältyi vähän englantia ja jonkin verran latinaa — esineiden nimiä, artikkelien ja nimisanojen taivutuksia, niiden harjoituksia ja alkeissääntöjä — hiukan oikeinkirjoitusta, silmäys muinaisajan historiaan, viittaus tai pari nykyajan historiaan, muutamia taulukoita, joista pari kolme käsitteli painoja ja mittoja, ja vähän yleistietoa. Kun Paul-parka oli tavaillut numero kahden läpi, huomasi hän, ettei aavistanut enää mitään numero yhdestä. Katkelmia siitä tunkeutui sitten numero kolmeen, joka sekaantui numero neljään, ja tämä taas takertui numero kahteen. Lopulta hän ei ollut oikein varma siitä, tekikö kaksikymmentä Romulusta Remuluksen tai oliko hic haec hoc jokin painomitta tai teonsana aina samaa sukua kuin muinainen britti tai oliko kolme kertaa neljä taurushärkä — kaikesta tuosta hän oli kerrassaan epäselvillä.

"Voi, Dombey, Dombey", sanoi neiti Blimber, "tämähän on kovin ikävää".

"Suokaa anteeksi", sanoi Paul, "jos saisin jonkin kerran vähän puhella
Glubbs-ukon kanssa, osaisin luullakseni paremmin".

"Joutavia, Dombey", sanoi neiti Blimber. "En tahdo kuulla tuollaista. Tämä paikka ei ole sovelias minkäänlaisille Glubbseille. Sinun täytyy luullakseni viedä kirjat yksitellen alakertaan ja oppia ensin täydellisesti päivän osuus A, ennenkuin siirryt B:hen. Niin, Dombey, vie nyt mukaasi päällimmäinen kirja ja palaa sitten, kun olet oppinut siitä läksysi."

Neiti Blimber ilmaisi mielipiteensä Paulin sivistymättömästä tilasta synkän iloisesti ikäänkuin olisi odottanut tällaista tulosta ja ollut mielissään huomatessaan, että heidän piti olla alituisesti tekemisissä toistensa kanssa. Paul poistui vieden päällimmäisen kirjan, niinkuin oli käsketty, ja rupesi puskemaan läpi alakerrassa. Välillä hän muisti siitä joka sanan, välillä taas unohti kaikki ja samalla muunkin maailman. Vihdoin hän uskalsi mennä yläkertaan läksynsä kuulusteluun. Nyt se oli jälleen vähällä haihtua hänen päästään, ennenkuin hän oli päässyt alkuunkaan, kun neiti Blimber sulki kirjan ja sanoi: "Anna kuulua, Dombey!" Tämä temppu ilmaisi niin selvästi neidillä olevan kaikki tiedot tallella mielessään, että Paul katseli häntä hämmästyksen vallassa kuin skolastisilla oljilla täytettyä keinotekoista mörköä.

Mutta hän selviytyi kuitenkin aika hyvin. Neiti Blimber kehui häntä toivorikkaaksi aluksi, joka nopeasti menestyisi, ja antoi hänelle heti suoritettavaksi läksyn B. Siitä hän sai siirtyä vielä ennen päivällistä läksyihin C ja D. Raskasta oli jatkaa lukuja heti päivällisen jälkeen. Paul tunsi päätään ihan huimaavan. Hän oli sekaisin kaikesta, uninen ja haluton. Mutta kaikilla muillakin pojilla oli samanlaiset tunteet, ja heidän oli kuitenkin pakko ruveta myös lukuihin käsiksi — jos se muuten oli miksikään lohdutukseksi. Kumma kyllä, eteisen suuri kello toisti yhä uudelleen ensimmäistä kysymystään eikä kertaakaan sanonut: "Hyvät herrat, nyt käymme taas käsiksi opintoihin", sillä se sai lakkaamatta kuulla sitä lausetta lähellään. Opinnot kiersivät ympäri kuin mahtava pyörä, jonka päällä nuorukaisia hellittämättä venytettiin.

Teen jälkeen oli taas harjoituksia ja valmistuksia seuraavan päivän varalle kynttilän valossa. Ja sitten määräaikana oli mentävä vuoteeseen, jossa sai nauttia levosta ja unhotuksen suloisuudesta, mikäli päivän opinnot eivät kummitelleet unessa.

Oi lauantaipäiviä, suloisia lauantaita, jolloin Florence aina tuli puolenpäivän aikana eikä suostunut jäämään pois minkäänlaisella ilmalla, vaikka rouva Pipchin mutisi ja torui ja kiusasi häntä kovasti. Nämä lauantait olivat todellisia sapatteja ainakin kahdelle pikku kristitylle kaikkien juutalaisten joukossa, ja silloin suoritettiin pyhitystä vahvistamalla yhä kiinteämmiksi veljen ja sisaren rakkautta.

Eivät edes sunnuntai-illat — raskaat sunnuntai-illat, joiden varjo pimitti jo aamun ensimmäistä valonkoittoa — voineet turmella näitä kalliita lauantai-päiviä. Paul ei välittänyt siitä, oltiinko laajalla merenrannalla, missä he istuskelivat tai kävelivät yhdessä, vai ainoastaan rouva Pipchinin synkässä takahuoneessa, jossa Florence lauloi Paulille niin lempeästi, pidellen hänen väsynyttä päätänsä sylissään. Hän ei välittänyt muusta kuin Florencesta. Mitään muuta hän ei ajatellut. Sunnuntai-iltaisin taas ammotti tohtorin synkkä ovi nielaistakseen hänet viikoksi, ja silloin oli aika lausua jäähyväiset Florencelle.

Rouva Wickam oli viety takaisin kotiin Lontoon-taloon, ja neiti Nipper, joka nyt oli sievä nuori nainen, oli tullut Brightoniin, joutuen moneen rivakkaan otteluun rouva Pipchinin kanssa. Jos vanha rouva oli koskaan tavannut vertaistaan, oli hän nyt tavannut. Neiti Nipper oli vetänyt miekkansa esille huotrasta heti ensimmäisenä aamuna rouva Pipchinin talossa herättyään. Hän ei pyytänyt eikä antanut armoa. Hän halusi sotaa, ja sota syttyikin, ja rouva Pipchin sai siitä päivästä lähtien alituisesti pelätä yllätyksiä, kiusantekoa, pilkkaa ja kahakoita. Hyökkäsipä vihollinen hänen kimppuunsa käytävästä hänen nauttiessaan kaikessa rauhassa kyljyksistään eikä säästänyt edes hänen paahtoleipäänsä.

Neiti Nipper oli palannut eräänä sunnuntai-iltana Florencen kanssa saattamasta Paulia tohtorin luo, kun Florence otti poveltaan pienen paperipalan, johon oli kirjoittanut muutamia sanoja lyijykynällä.

"Katsoppas tätä, Susan", virkkoi hän. "Tässä on niiden pikku kirjojen nimet, jotka Paul tuo kotiin harjoitellakseen tehtäviä silloinkin, kun hän on kovin väsynyt. Jäljensin ne eilen illalla hänen kirjoittaessaan."

"Älkää näyttäkö niitä minulle, Floy-neiti", vastasi Nipper. "Yhtä mielelläni näkisin vaikka rouva Pipchinin."

"Susan, ole niin hyvä ja osta ne minulle huomisaamuna. Minulla on rahaa kylliksi", pyysi Florence.

"Mutta hyväinen aika, Floy-neiti!" huudahti neiti Nipper, "kuinka voitte puhua tuollaista, kun teillä on jo kyllin kirjoja ennestään ja opettajia ja opettajattaria, jotka lakkaamatta opettavat teille jotakin, vaikka minun uskoni on se, ettei teidän isänne olisi opettanut teille mitään eikä olisi ajatellutkaan sellaista, jollette olisi pyytänyt häneltä, eikä hän silloin voinut suoraan kieltää; mutta myöntyminen pyydettäessä on ihan eri asia kuin jos vapaaehtoisesti tarjoaisi jotakin. Minulla ei voi olla mitään sitä vastaan, jos nuori mies seurustelee kanssani, ja kun hän kosii, voin ehkä vastata myöntävästi, mutta se ei ole samaa kuin jos sanoisin: Tahtoisitteko olla hyvä ja rakastaa minua?"

"Mutta voithan sinä ostaa minulle nuo kirjat, Susan. Ja kyllähän sinä ostatkin, kun tiedät minun haluavan niitä."

"Kyllä, neiti, mutta mihin te tarvitsette niitä?" virkkoi Nipper ja lisäsi hiljaisemmalla äänellä: "Jos olisi tarkoitus heitellä niitä rouva Pipchinin päähän, ostaisin kokonaisen vaununlastillisen."

"Luulisin voivani ehkä vähän auttaa Paulia, Susan, jos minulla olisi nuo kirjat", sanoi Florence, "ja tehdä tulevan viikon vähän helpommaksi hänelle. Ainakin haluaisin koettaa. Osta ne siis minulle, hyvä Susan, niin en koskaan unohda, kuinka kiltti sinä olet!"

Olisi täytynyt olla kovempi sydän kuin Susan Nipperillä, jotta olisi voinut kieltäytyä vastaanottamasta sitä pikku kukkaroa, jota Florence tarjosi, tai vastustaa ystävällistä, harrasta katsetta, joka seurasi hänen pyyntöään. Susan pani kukkaron taskuunsa sanaakaan vastaamatta ja lähti heti suorittamaan asiaa.

Kirjoja ei ollut helppo hankkia. Muutamissa myymälöissä vastattiin, että ne olivat heiltä juuri loppuneet tai etteivät he koskaan myyneet sellaisia tai että heillä oli ollut hyvin monta kappaletta viime kuussa tai että suurta lähetystä odotettiin ensi viikolla. Mutta Susan ei peräytynyt vähällä, vaan sai houkutelluksi mukaansa etsintäretkelle vaaleatukkaisen, mustaesiliinaisen nuorukaisen eräästä kirjakaupasta, jossa hän oli tuttu, ja kiusasi häntä niin perin pohjin koko ajan, että nuorukainen edes päästäkseen vapaaksi hänestä lopulta haali kokoon kaikki tarvittavat kirjat ja Susan saattoi palata kotiin voitonriemuisena.

Näiden aarteiden ääressä Florence istui omien oppituntiensa jälkeen iltaisin seuratakseen Paulin jälkiä tieteen okaisilla poluilla. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän pääsi Paulin kintereille, saavutti hänet, vieläpä meni hänen ohitseenkin, sillä hänellä oli nopea ja selvä käsityskyky ja apuna kaikkein ihmeellisin opettaja, nimittäin rakkaus.

Ei sanaakaan tästä hiiskuttu rouva Pipchinille, mutta monena yönä, kun kaikki jo olivat vuoteessa ja neiti Nipper, tukka paperikäärylöissä ja itse nukkumassa jossakin epämukavassa asennossa Florencen rinnalla, lepäsi mitään aavistamatta ja kun kamiinin ritisevä hiillos oli muuttunut kylmäksi ja harmaaksi ja kynttilät paloivat loppuun ja kovertuivat pohjaa myöten, koetti Florence niin innokkaasti asettua pienen Dombeyn tilalle, että hänen mielenlujuutensa ja kestävyytensä nostivat hänet melkein oikean Dombeyn tasolle.

Ja suuri oli hänen palkintonsa, kun hän eräänä lauantai-iltana Paulin istuuduttua tapansa mukaan lukujensa ääreen saattoi asettua hänen rinnalleen ja tehdä helpoksi kaikki, mikä tuntui vaikealta, ja valaista ja selventää kaiken hämärän. Tosin oli palkintona vain hämmästynyt ilme Paulin kalpeilla kasvoilla — punastus — hymy — ja sitten luja syleily — mutta taivas tietää, kuinka Florence iloitsi siitä runsaasta korvauksesta, jonka hän näin sai vaivoistaan.

"Oi, Floy!" huudahti veli, "kuinka minä rakastan sinua! Kuinka minä rakastan sinua, Floy!"

"Ja minä sinua, kultaseni!"

"Niin, senhän tiedän, Floy."

Paul ei puhunut siitä enempää, mutta istui koko illan hiljaa sisarensa vieressä, ja yöllä hän huusi omasta pikku huoneestaan, joka oli Florencen huoneen vieressä, kolme neljä kertaa rakastavansa häntä.

Siitä päivästä alkaen valmistautui Florence istumaan Paulin vieressä joka lauantai-iltapäivä ja kärsivällisesti auttamaan häntä seuraavan viikon työssä, mikäli he osasivat arvata sen etukäteen. Se ilahduttava ajatus, että sai tehdä juuri samaa työtä, jota Florence oli tehnyt hänen edellään, olisi jo sinänsä ollut Paulille yllykkeenä ryhtymään uutterasti lukuihin käsiksi, mutta kun ottaa huomioon kuorman kevennyksen, jonka tämä apu tuotti, on juuri ehkä sen ansioksi laskettava, ettei hän uupunut kuorman alle, jonka kelpo neiti Blimber oli sälyttänyt hänen selkäänsä.

Asia ei suinkaan ollut niin, että neiti Blimber olisi tahallaan ollut hänelle liian ankara tai että tohtori Blimber olisi tahtonut kohdella poikia liian ankarasti. Cornelia vain piti kiinni siitä uskosta, jossa hänet oli kasvatettu, ja tohtori jonkinlaisen käsitteiden hämmennyksen vallassa katseli poikia sellaisin silmin kuin he kaikki olisivat tohtoreita ja täysikasvuisina syntyneitä. Oppilaittensa lähimpien omaisten kiitoksen rohkaisemana ja heidän sokean turhamaisuutensa ja harkitsemattoman kiireensä yllyttämänä tohtori Blimber ei tietysti voinut huomata erehdystään tai kääntää pullistuneita purjeitaan toiseen suuntaan.

Samoin kävi Paulinkin. Kun tohtori Blimber sanoi hänen edistyvän aika lailla ja osoittavan hyviä luontaisia lahjoja, vaati Dombey entistä enemmän jouduttamaan hänen opintojaan. Kun tohtori Blimber taas Briggsistä ilmoitti, ettei hän edistynyt paljon eikä ollut luonnostaan lahjakas, vaati pojan isä hellittämättä ankaraa opetusta jatkettavaksi. Lyhyesti sanoen, kuinka korkea ja väärä lämpötila tohtorin ansarissa olikin, olivat kasvien omistajat aina valmiit tarttumaan kiinni palkeisiin ja lietsomaan tulta.

Sen vähän iloisuuden, mitä Paulilla ehkä alussa oli, hän menetti tietysti pian. Mutta kaiken sen hän säilytti, mikä hänen luonteessaan oli omituista ja varhaisvanhaa ja miettiväistä, ja eläessään oloissa, jotka olivat niin suosiollisia näiden ominaisuuksien kehittymiselle, hän kävi entistäänkin omituisemmaksi ja varhaisvanhemmaksi ja miettiväisemmäksi.

Ainoa erotus oli se, että hän säilytti luonteensa oman itsensä salaisuutena. Päivä päivältä hän muuttui yhä miettivämmäksi ja umpimielisemmäksi eikä pannut ainoaankaan henkilöön tohtorin talossa samantapaista uteliasta huomiota kuin aikoinaan rouva Pipchiniin. Hän oli mielellään yksin, ja niinä lyhyinä välihetkinä, jolloin hän ei ollut vaipunut lukuihinsa, ei häntä miellyttänyt mikään niin paljon kuin vaeltelu talossa yksikseen tai istuminen portailla kuuntelemassa eteisen suurta kelloa. Hän tunsi tarkoin kaikki talon seinäpaperit ja näki niiden kuvioissa sellaista, mitä ei kukaan muu huomannut. Hän keksi pieniä tiikereitä ja jalopeuroja juoksentelemassa makuuhuoneen seinillä ja kierosilmäisiä kasvoja vilkuilemassa lattiamaton kuvioissa ja ruuduissa.

Niin eleli yksinäinen lapsi kaikkien näiden kuvittelemainsa ilmiöiden keskellä, eikä kukaan häntä ymmärtänyt. Rouva Blimber piti häntä "kummallisena", ja toisinaan sanoivat palvelijat pikku Dombeyn "haaveilevan", mutta siinä oli kaikki.

Vain nuori Toots käsitti häntä hiukan, mutta ei kyennyt sitä ilmaisemaan. Käsitteiden laita on samoin kuin kummitusten (ainakin sen mukaan kuin yleensä ajatellaan kummituksia), että niille pitää puhua vähän ennenkuin ne selittävät olemuksensa lähemmin, ja Toots oli jo kauan sitten lakannut rasittamasta mieltään omintakeisilla kysymyksillä. Mahdollisesti kohosi hänen aivoistaan jonkinlaista sumua, joka olisi kehittynyt mahtavaksi hengeksi, jos se olisi voinut valautua johonkin muotoon, mutta se ei pystynyt siihen, vaan noudatti siinä määrin arabialaisessa sadussa mainitun savun esimerkkiä, että tuli näkyviin paksuna pilvenä ja jäi paikalleen leijailemaan. Siitä jäi kuitenkin pieni olio yksinäiselle rannikolle, ja Toots tuijotti siihen hellittämättä.

"Mitä kuuluu?" oli hänellä tapana kysyä Paulilta viitisenkymmentä kertaa päivässä.

"Kiitos, oikein hyvää", vastasi Paul.

"Paiskaappas kättä", jatkoi Toots tavallisesti.

Paul totteli tietysti heti. Tuijotettuaan kauan Pauliin ja läähätettyään kovasti Toots jatkoi tavallisesti: "Mitä kuuluu?" Siihen Paul taas vastasi: "Kiitos, oikein hyvää."

Eräänä iltana Toots istui pulpettinsa ääressä vaipuneena kirjeitten kirjoittamiseen, kun hänen mieleensä näytti juolahtavan suurenmoinen aie. Hän laski kynän kädestään ja lähti etsimään Paulia, jonka vihdoin löysi pitkän hakemisen perästä katselemassa ulos pienen makuuhuoneensa akkunasta.

"Kuuleppa", huudahti Toots ruveten puhumaan samalla kun avasi oven, jottei unohtaisi, mitä aikoi sanoa, "mitä sinä ajattelet?"

"Voi, minä ajattelen niin monia asioita", vastasi Paul.

"Tosiaanko?" kysyi Toots näyttäen pitävän jo tätä seikkaa sinänsä hämmästyttävänä.

"Jos teidän täytyisi kuolla", virkkoi Paul katsoen hänen kasvoihinsa —

Toots säpsähti ja näytti kovin levottomalta.

"— niin ettekö mieluummin kuolisi kuutamoisena yönä, jolloin taivas on oikein kirkas ja tuuli puhaltaa niinkuin viime yönä?"

Toots katseli epäröivän näköisenä Paulia ja sanoi päätänsä pudistaen, ettei hän sitä tiennyt.

"Ei tarvitse tuulla kovasti", jatkoi Paul, "vaan soida ilmassa samoin kuin laineet soivat näkinkengissä. Oli kaunis yö. Kun olin kuunnellut kauan aikaa laineitten kohinaa, nousin makuulta ja katselin ulos akkunasta. Silloin näin veneen tuolla täydessä kuuvalossa, purjeveneen."

Lapsi katseli Tootsiin niin kiinteästi ja puheli niin vakavasti, että toinen tunsi velvollisuudekseen sanoa jotakin veneestä ja virkkoi: "Salakuljettajia." Mutta puolueettomasti muistettuaan, että kaikella on kaksi puolta, hän lisäsi: "Tai tullivartijoita."

"Purjevene", toisti Paul, "täydessä kuuvalossa. Purje kuin käsivarsi, puhdasta hopeaa. Se poistui kauas, ja mitä luulette sen näyttäneen tekevän heiluessaan aalloilla?"

"Kaatuvan kumoon", sanoi Toots.

"Se näytti viittaavan", virkkoi lapsi, "viittaavan minua tulemaan! —
Tuolla hän on! Tuolla hän on!"

Toots oli melkein suunniltaan pelosta kuullessaan tämän äkillisen huudahduksen äskeisen jälkeen ja huusi: "Kuka?"

"Sisareni Florence!" vastasi Paul. "Hän katselee ylös tänne ja heiluttaa kättään. Hän näkee minut — hän näkee minut! Hyvää yötä, Florence, hyvää yötä, hyvää yötä."

Hänen nopea siirtymisensä rajattoman ilon valtaan, kun hän seisoi siinä akkunan ääressä lähettäen lentosuukkoja ja taputtaen käsiään, ja kirkkauden häipyminen hänen piirteistään Florencen kadotessa näkyvistä, jolloin hänen pikku kasvoilleen jäi alistuva surumielisyys, olivat niin silmäänpistävät, ettei Tootskaan voinut olla niitä huomaamatta. Heidän puhelunsa keskeytyi juuri silloin, sillä viemisille tuli rouva Pipchin, joka tavallisesti ilmestyi mustassa puvussaan Paulia tervehtimään juuri ennen hämärän tuloa kerran pari viikossa, mutta alulle pantu keskustelu oli vaikuttanut niin tuntuvasti Tootsin mieleen, että hän vaihdettuaan tavalliset tervehdykset palasi pari kertaa kysymään rouva Pipchiniltä, mitä hänelle kuului. Tätä piti pikavihainen vanha rouva harkitusti keksittynä ja kauan suunniteltuna loukkauksena, joka oli kypsytetty alakerrassa asustavan heikkosilmäisen miehen pirullisissa aivoissa. Mainittua nuorta miestä vastaan hän tekikin nimenomaisen valituksen tohtori Blimberille vielä samana iltana. Tohtori ilmoitti asianomaiselle heti, että jos hän kerrankaan vielä käyttäytyisi samoin, olisi pakko erottaa hänet toimestaan.

Kun illat nyt olivat pitemmät, hiipi Paul joka ilta akkunansa ääreen odottaakseen Florencea, joka käveli määräaikana edestakaisin, kunnes näki Paulin. Heidän molemminpuolinen tervehdyksensä oli auringonvalon välähdys Paulin jokapäiväisessä elämässä. Usein pimeän tultua käveli toinenkin olento yksinään tohtorin talon edustalla. Harvoin hän enää tuli lauantaisin tapaamaan. Hän ei voinut kestää sitä. Hän tuli mieluummin tuntemattomana katselemaan ylös niihin akkunoihin, joiden takana hänen poikansa valmistautui mieheksi. Hän odotti ja katseli ja suunnitteli ja toivoi.

Voi, jospa hän olisi voinut nähdä samoin kuin toiset hennon, laihan pojan ylhäällä katselemassa aaltoja ja pilviä hämärissä vakavin silmin ja nojautumassa yksinäisen häkkinsä akkunaan lintujen lentäessä ohi, ikäänkuin olisi tahtonut itsekin lähteä lentämään pois kilpaa niiden kanssa!