KOLMASTOISTA LUKU
Liikeasioita
Dombeyn liikehuoneiston pihan varrella oli vanhoista ajoista lähtien ollut hedelmäkojuja, joissa kuljeskelevat myyjät ja myyjättäret tarjosivat kymmenen ja viiden välillä kaupaksi myös tohveleita, taskukirjoja, sieniä, koirien kaulaketjuja, Windsorin saippuaa ja välillä jonkin lintukoiran tai öljymaalauksen.
Lintukoira joutui aina tänne, kun pidettiin silmällä läheistä arvopaperipörssiä, missä on vallalla urheiluharrastus (tavallisesti alkuna vedonlyönti uusista hatuista). Muita kauppatavaroita tarjottiin suurelle yleisölle, mutta ei koskaan Dombeylle. Kun hän ilmestyi, vetäytyivät myyjät kunnioittavasti syrjään. Tohvelien, koirien ja kaulaketjujen tärkein kauppias — joka piti itseään julkisena henkilönä ja jonka muotokuva oli kiinnitetty erään taiteilijan ovelle Cheapsidessa — nosti etusormensa hattunsa reunalle Dombeyn sivuuttaessa hänet. Jollei portinvartija ollut lähtenyt jollekin asialle, juoksi hän aina palvelushaluisesti edeltä avaamaan Dombeyn liikkeen oven mahdollisimman leveälle ja pitämään sitä avoinna hattu kädessä siihen asti, kunnes Dombey oli astunut sisään.
Sisällä olivat konttoristit myös yhtä kunnioittavia käytöksessään. Dombeyn mennessä etumaisen konttorihuoneen läpi vallitsi siellä juhlallinen hiljaisuus. Liikkeen pilkkakirveskin oli hetkisen vaiti samoin kuin hänen takanaan rivissä riippuvat nahkaiset palosangot. Laimeassa ja haalistuneessa hämärässä, joka siivilöityi akkunoiden läpi ja jätti tumman varjon laudoitukselle, näkyivät kirjat ja paperit ja niiden yli kumartuneet olennot ahkerina ja vakavina ja tuntuivat olevan ulkomaailmasta yhtä eristetyt kuin jos olisivat kokoontuneet merenpohjalle. Silloin olisi perällä häämöittävä pieni kassaholvi, jossa aina paloi varjostettu lamppu, voinut esittää näihin syvyyden salaisuuksiin punaisella silmällään tuijottavan merihirviön luolaa.
Kun Perch, lähetti, jolla oli lepopaikkana pieni koroke kuin pöytäkellolla, näki Dombeyn tulevan sisään tai paremminkin tunsi hänen tulevan (sillä tavallisesti hän vaistomaisesti tunsi isäntänsä lähestymisen), kiiruhti hän Dombeyn huoneeseen, kohensi tulta, kaivoi uusia hiiliä laatikosta, ripusti sanomalehden kuivamaan tuliristikolle, siirsi tuolin ja suojuksen oikealle paikalleen, ja kääntyi ympäri samalla hetkellä, jolloin Dombey astui sisään, otti vastaan hänen päällystakkinsa ja hattunsa ja ripusti ne naulaan. Sitten Perch otti sanomalehden, käänsi sitä kerran pari käsissään tulen edessä ja laski sen kunnioittavasti Dombeyn viereen pöydälle. Niin vähän oli Perchillä halua kieltäytyä olemasta nöyrä viimeiseen asteeseen saakka, että jos hän olisi voinut laskeutua Dombeyn jalkoihin tai puhutella häntä jollakin sellaisella arvonimellä kuin kalifi Harunal-Rashidia, olisi hän ollut vieläkin tyytyväisempi.
Mutta koska tämä kunnianosoitus olisi ollut uudistusta ja kokeilua, tyytyi Perch ilmaisemaan käytöksellään niin hyvin kuin osasi: "Sinä olet silmäini valo, sieluni henkäisy, uskollisen Perchin valtias." Tämän epätäydellisen onnellisuuden virkistämänä hän sulki oven hiljaa, poistui varpaillaan ja jätti mahtavan isäntänsä yksin huoneeseen. Siellä tuijottivat Dombeyhin lyijypuitteisen kaariakkunan läpi rumat savuhatut ja talojen takaseinät ja etenkin erään ensi kerroksessa olevan suuren parturiliikkeen akkuna, jossa vahakuva, aamulla kaljuna kuin turkkilainen, mutta kello yhdentoista jälkeen päivällä varustettuna tuuhealla tukalla ja parralla kristittyjen viimeisimmän kuosin mukaan, aina näytti hänelle takaraivoaan.
Dombeyn ja tavallisen maailman välillä — mikäli hän joutui sen kanssa tekemisiin ulomman konttorihuoneen välityksellä, johon Dombeyn läsnäolon hänen omassa huoneessaan voi sanoa vaikuttaneen hillitsevästi tai viilentävästi — oli kaksi astetta alaspäin mennessä. Carker omassa huoneessaan oli yksi aste, Morfin omassa huoneessaan toinen. Kummallakin näistä herroista oli hallussaan oma pieni kamarinsa, johon päästiin samasta käytävästä kuin Dombeynkin huoneeseen. Carkerilla suurvisiirinä oli se huone, joka oli lähinnä sulttaania; Morfinilla alempiarvoisena virkamiehenä se huone, joka oli lähinnä konttoristeja.
Viimeksimainittu mies oli iloisennäköinen, ruskeasilmäinen vanhapoika, yläruumis vakavaan mustaan puettu, sääret taas pippurin- ja suolanvärisiin housuihin. Hänen mustassa tukassaan oli siellä täällä harmaita täpliä, ikäänkuin ajan askeleet olisivat niihin sattuneet, ja hänen poskipartansa oli jo valkea. Hän tunsi suurta kunnioitusta Dombeytä kohtaan, jolle myös osoitti asiaankuuluvaa arvonantoa, mutta kun hän itse oli hyväntuulinen eikä koskaan oikein hyvin viihtynyt Dombeyn juhlallisessa seurassa, ei hänessä koskaan herännyt kateutta niiden monien neuvottelujen vuoksi, joita Carker sai pitää Dombeyn kanssa, vaan oli salaa mielissäänkin siitä, että hänellä oli täytettävänään sellaisia velvollisuuksia, jotka harvoin soivat hänelle tilaisuuden joutua moisen kunnianosoituksen esineeksi. Hän oli suuri soitonharrastaja omalla tavallaan, liikeajan jälkeen, ja tunsi isällistä kiintymystä selloviuluaan kohtaan. Se tuotiin kerran viikossa Islingtonista, hänen asuntopaikastaan, erääseen Englannin pankin läheiseen klubihuoneistoon, jossa joka keskiviikkoilta yksityinen seurue esitti kiduttavia ja sietämättömiä kvartetteja.
Carker oli kahdeksanneljättä tai neljänkymmenen vuoden ikäinen herra, jolla oli kukoistava kasvojen väri ja kaksi niin täydellisen eheää ja loistavaa hammasriviä, että niiden säännöllisyys ja valkeus oikein tuskastutti. Mahdotonta oli olla huomaamatta niitä, sillä hän näytti niitä aina puhuessaan, ja hänen kasvoillaan oli niin leveä hymy (joka tosin vain harvoin ulottui hänen suutaan laajemmalle), että siinä oli jotakin kissan virnistyksen tapaista. Hän käytti jäykkää valkeaa kaulaliinaa päämiehensä esimerkin mukaan ja piti takkinsa nappeja aina kiinni kaulaan asti ja tiukkaa pukua.
Hänen käytöksensä Dombeytä kohtaan oli tarkoin harkittua ja täydellisesti ilmaistua, toisaalta tuttavallista, toisaalta kuitenkin sen suunnattoman juovan säilyttämistä, joka erotti heidät toisistaan. "Herra Dombey, teidän asemassanne olevan miehen ja minunkaltaiseni välillä ei ole minkäänlaista liiketoimiin soveltuvaa palvelevaisuuden osoitusta, jota pitäisin riittävänä. Sanon teille suoraan, herra Dombey, etten sitä yritäkään. Tunnen olevani kykenemätön tyydyttämään omaa mieltäni, ja taivas tietää, herra Dombey, että te tulette ilman sitä toimeen." Jos hän olisi pitänyt näitä sanoja aina mukanaan pahville painettuina ja takkinsa rintaan kiinnitettyinä Dombeyn nähtäviksi, ei hän olisi voinut selvemmin ilmaista kantaansa.
Sellainen oli konttoripäällikkö Carker. Toinen Carker, niin sanottu Carker nuorempi, Walterin ystävä, oli hänen veljensä, pari kolme vuotta vanhempi, mutta paljon jäljessä hänestä asemansa puolesta. Nuoremman veljen paikka oli virkaportaitten yläpäässä ja vanhemman niiden juurella. Vanhempi veli ei koskaan kohonnut askeltakaan tai nostanut jalkaansakaan pyrkiäkseen ylöspäin. Nuoret miehet sivuuttivat hänet ja kiipesivät yhä, mutta hän pysyi aina alhaalla. Hän tyytyi täydellisesti vähäpätöiseen asemaansa, ei koskaan valittanut eikä varmaankaan toivonut siitä pääsevänsä.
"Kuinka voitte tänä aamuna?" kysyi konttoripäällikkö Carker astuessaan äsken saapuneen Dombeyn huoneeseen eräänä päivänä kädessään nippu papereita.
"Kiitos, entä te, Carker?" vastasi Dombey nousten tuolistaan ja asettuen seisomaan selin tulisijaan. "Onko teillä siinä jotakin minulle?"
"Tuskin luulen olevan syytä vaivata teitä", selitti Carker, selaillen kädessään olevia papereita. "Teillähän on toimikunnan kokous tänään kello kolme."
"Ja toinen neljännestä vailla neljä", lisäsi Dombey.
"Unohtanetteko te koskaan mitään!" huudahti Carker. "Jos Paul-herra perii teidän muistinne, tulee hänestä hankala jäsen liikkeeseen. Yksi sellainen riittää."
"Teillähän on itsellännekin hyvä muisti", huomautti Dom "Oi, minullako?" vastasi konttoripäällikkö. "Sehän on minunkaltaiseni miehen ainoa pääoma."
Dombey ei näyttänyt vähemmän mahtavalta tai tyytyväiseltä nojatessaan uunia vasten, katsellessaan kiireestä kantapäähän apulaistaan, joka ei tietenkään huomannut sitä. Carkerin puvun jäykkyys ja sirous ja määrätty annos julkeutta, joko luontaista tai läheisen esikuvan mukaan matkittua, lisäsi tuntuvasti hänen nöyryytensä vaikutusta. Hän näytti mieheltä, joka rimpuilisi nujertavaa mahtia vastaan, jos suinkin jaksaisi, mutta oli kokonaan lannistunut Dombeyn suuruudesta ja ylemmyydestä.
"Onko Morfin täällä?" kysyi Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka aikana Carker oli selaillut papereita ja mutissut itsekseen yksityisiä sanoja niiden sisällyksestä.
"Kyllä hän on täällä", vastasi Carker kohottaen katseensa ja samalla hymyillen mahdollisimman leveästi. "Morfin on täällä ja hyräilee sävelten katkelmia, kaiketi eilisestä kvartetti-illastaan — niinkuin olen luullut kuulevani välillämme olevan seinän läpi. Hän saa minut sillä ihan vimmastumaan. Toivoisinpa hänen polttavan ilotulituksena selloviulunsa ja nuottivihkonsa."
"Ette taida kunnioittaa ketään, Carker", virkkoi Dombey.
"Enkö?" kysyi Carker näyttäen taaskin hampaansa vetämällä suunsa leveään kissamaiseen hymyyn. "No niin, en luullakseni monia ihmisiä. En ole varma muista kuin yhdestä", mutisi hän ikäänkuin olisi vain ajatellut ääneen.
Vaarallinen ominaisuus, jos se oli tosi, eikä suinkaan vähemmän vaarallinen, jos se oli teeskennelty. Mutta Dombey tuskin näytti niin ajattelevan seisoessaan yhä selin uuniin täyteen pituuteensa ojentuneena, katsellen lähintä apumiestään arvokkaasti ja tyynesti, mihin näytti sisältyvän tavallista voimakkaampi oman mahtavuuden tunto.
"Morfinista puhuttaessa", jatkoi Carker, ottaen erään paperin esille toisten joukosta, "muistan hänen ilmoittaneen, että muuan konttoristi on kuollut Barbadosin asioimistossa, ja ehdottavan varattavaksi paikan hänen seuraajalleen Pojassa ja Perillisessä, joka purjehtii täältä noin kuukauden kuluttua. Teille kai on yhdentekevää, kuka sinne lähtee? Meillä ei ole täällä sopivaa."
Dombey pudisti päätänsä äärimmäisen kylmäkiskoisesti.
"Se ei ole mikään erinomainen toimi", huomautti Carker ottaen käteensä kynän, jolla merkitsi jonkin sanan paperin takasivulle. "Hän voisi antaa sen jonkin soitannollisen ystävänsä orvolle veljenpojalle. Ehkä se lopettaisi hänen viulunsoittonsa, jos hänellä olisi siihen suuntaan taipumusta. Kuka siellä on? Sisään!"
"Suokaa anteeksi, herra Carker. En tietänyt teidän olevan täällä", sanoi Walter ilmestyen kädessään muutamia vastasaapuneita avaamattomia kirjeitä. "Herra Carker nuorempi —"
Kun tämä nimi mainittiin, joutui konttoripäällikkö Carker tai oli joutuvinaan äkkiä häpeän ja nöyryytyksen valtaan. Hän loi katseensa suoraan Dombeyhin masentunein ja puolustelevin ilmein, laski sen sitten ja pysyi hetkisen mitään puhumatta.
"Luulen jo ennen pyytäneeni teitä olemaan mainitsematta herra Carker nuoremman nimeä", virkkoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Walteriin päin.
"Pyydän anteeksi", vastasi Walter. "Aioin vain huomauttaa, että herra
Carker nuorempi oli sanonut minulle luulevansa teidän lähteneen ulos.
Muuten en olisi koputtanut ovelle teidän ollessanne keskustelemassa
herra Dombeyn kanssa. Tässä on herra Dombeylle kirjeitä."
"Hyvä on", vastasi Carker temmaten ne hänen kädestään. "Menkää työhönne."
Mutta ottaessaan kirjeet näin kursailematta Carker pudotti niistä yhden lattialle eikä huomannut, mitä oli tehnyt, eikä Dombeykaan nähnyt kirjettä jalkojensa juuressa. Walter epäröi hetkisen ajatellen, että jompikumpi panisi sen merkille, mutta kun hän näki, ettei se osunut kummankaan silmiin, pysähtyi hän ja palasi, otti kirjeen lattialta ja jätti sen Dombeyn pulpetille. Kirjeet olivat tulleet postitse, ja sattui niin, että lattialle pudonnut oli rouva Pipchinin tavanmukainen tiedonanto, jonka oli samoin kuin ennenkin laatinut Florence, sillä rouva Pipchin oli huonohko kynäniekka. Kun Walterin palaaminen sai Dombeyn huomaamaan kirjeen, hätkähti hän ja katsoi vihaisesti nuorukaiseen kuin olisi luullut hänen tahallaan valinneen sen muiden joukosta.
"Voitte poistua", sanoi Dombey ylpeästi.
Hän rypisti kirjeen kädessään ja pani sen avaamattomana taskuunsa, kun oli nähnyt Walterin sulkevan oven mennessään.
"Joku on siis lähetettävä Länsi-Intiaan, vai mitä?" huomautti Dombey äkkiä.
"Niin", vastasi Carker.
"Lähettäkää Gay."
"Hyvä, kerrassaan mainiota. Mikään ei ole helpompaa", sanoi Carker osoittamatta minkäänlaista hämmästyksen merkkiä ja ottaen taas kynän käteensä tehdäkseen merkinnän kirjeen takasivulle yhtä tyynesti kuin ennenkin. "Lähettäkäämme Gay."
"Kutsukaa hänet takaisin", sanoi Dombey.
Carker noudatti käskyä nopeasti, ja Walter palasi pian.
"Gay", sanoi Dombey kääntyen vähän nähdäkseen hänet olkapäänsä yli, "meillä on täällä —"
"Paikka", täydensi Carker hymyillen leveästi.
"Länsi-Intiassa. Barbadosissa. Lähetän teidät", virkkoi Dombey huolimatta kaunistella paljasta totuutta, "täyttämään erään nuoremman kirjanpitäjän paikan, joka nyt on avoinna toimistossani Barbadosissa. Ilmoittakaa enollenne minun puolestani, että olen valinnut teidät lähtemään Länsi-Intiaan."
Walterin hengitys oli niin kokonaan pysähtynyt hämmästyksestä, että hän tuskin jaksoi toistaa sanan "Länsi-Intiaan".
"Jonkun täytyy lähteä", sanoi Dombey, "ja te olette nuori ja terve, eikä enonne taloudellinen asema ole hyvä. Sanokaa enollenne, että teidät on sinne määrätty. Te ette lähde vielä. Kestää vielä kuukauden, ehkä parikin, ennenkuin matkalle on lähdettävä."
"Pitääkö minun jäädä sinne?" kysyi Walter.
"Jäädä sinne!" toisti Dombey kääntyen vähän enemmän häneen päin. "Mitä te tarkoitatte? Mitä hän tarkoittaa, Carker?"
"Asua siellä?" sammalsi Walter.
"Luonnollisesti", vastasi Dombey.
Walter kumarsi.
"Ei muuta", virkkoi Dombey ottaen taas kirjeet käteensä. "Te tietysti annatte hänelle aikanaan tiedon asianmukaisista varustuksista ja niin poispäin, Carker. Hänen ei tarvitse odottaa, Carker."
"Teidän ei tarvitse odottaa, Gay", huomautti Carker näyttäen ikeniään.
"Paitsi siinä tapauksessa", lausui Dombey lakaten lukemasta, mutta nostamatta katsettaan ja näyttämättä kuuntelevansa, "että hänellä on jotakin sanottavaa".
"Ei, herra", vastasi Walter levottomana ja hämillään ja melkein huumaantuneena, sillä loppumaton sarja erilaisia kuvia ilmestyi hänen mieleensä, joiden joukossa olivat etualalla kapteeni Cuttle vahakangashattu päässään hämmästyksestä jäykistyneenä istumassa huoneessaan rouva MacStingerin luona ja hänen enonsa suremassa hänen lähtöään pienessä takahuoneessaan. "Tuskin tiedän, mitä sanoa — olen hyvin kiitollinen."
"Hänen ei tarvitse odottaa, Carker", toisti Dombey.
Ja kun Carker uudisti hänen sanansa ja kokosi paperinsa kuin lähteäkseen pois, tunsi Walter, että jos hän viipyisi kauemmin, olisi se anteeksiantamatonta tungettelevaisuutta — etenkin koska hänellä ei ollut mitään sanomista — ja senvuoksi hän poistui pää sekaisena uusista ajatuksista.
Astuessaan pitkin käytävää vain puoleksi tajuissaan ja avuttomana kuin unessa hän kuuli Dombeyn oven taas sulkeutuvan, kun Carker tuli sieltä. Heti senjälkeen tämä herra kutsui häntä.
"Olkaa hyvä ja tuokaa ystävänne, herra Carker nuorempi, minun huoneeseeni."
Walter meni ulompaan konttorihuoneeseen ja ilmoitti asian Carkerille. Tämä tuli heti näkyviin väliseinän takaa, missä oli istunut yksinään nurkassa, ja lähti Walterin kanssa konttoripäällikkö Carkerin huoneeseen. Viimemainittu seisoi selin uuniin, pitäen käsiään takkinsa liepeitten alla ja katsellen valkean kaulaliinansa yli niin tylyn näköisenä kuin suinkin Dombey itse olisi voinut katsella. Hän otti heidät vastaan muuttamatta vähintäkään asentoaan tai kovaa ja synkkää ilmettään ja viittasi vain Walteria sulkemaan oven.
"John Carker", virkkoi hän sitten kääntyen äkkiä veljeensä päin ja näyttäen molemmat hammasrivinsä niin tuimana kuin aikoisi purra häntä, "minkä liiton sinä olet tehnyt tuon nuoren miehen kanssa, koska minua senvuoksi ahdistetaan ja vainotaan sinun nimesi mainitsemisella? Eikö riitä sinulle, John Carker, että olen läheinen sukulaisesi enkä voi vapautua siitä —"
"Sano häpeästä, James", keskeytti toinen hiljaisella äänellä huomatessaan veljensä tapailevan sanaa. "Sinä tarkoitat sitä, ja onhan sinulla syytäkin puhua häpeästä."
"Niin, häpeästä", myönsi konttoripäällikkö korostaen sanaa terävästi, "vai pitääkö sitä asiaa vielä hälyttää ja toitottaa ja julistaa lakkaamatta koko toiminimen kuullen? Vieläpä tuttavallisina hetkinä? Luuletko sinä, että nimesi on omiaan herättämään tässä liikkeessä luottamusta, John Carker?"
"En", vastasi toinen. "En, James. Taivas tietää, etten ole sellaista ajatellut."
"Mitä sitten ajattelet?" kysyi hänen veljensä, "ja miksi sinä tunkeudut minun tielleni? Etkö ole jo tehnyt kylliksi vahinkoa?"
"En ole koskaan vahingoittanut sinua tahallani, James."
"Olet, veljeni", sanoi konttoripäällikkö. "Siinä on kyllin loukkausta."
"Toivoisin voivani korjata sen asian, James."
"Minäkin toivoisin, että voisit ja tahtoisit niin tehdä."
Tämän keskustelun aikana Walter oli katsellut vuorotellen kumpaakin veljestä tuskan ja hämmästyksen vallassa. Se, joka oli iältään vanhempi, mutta toimeltaan vähäarvoisempi, seisoi silmät lattiaan luotuina ja pää kumarassa, nöyrästi kuunnellen toisen moitteita. Vaikka ne tuntuivat kovin katkerilta äänenpainon ja ilmeen vuoksi, joka niihin liittyi, ja myös Walterin läsnäolon johdosta, ei asianomainen itse lausunut muuta vastalausetta kuin vain kohotti vähän oikeaa kättään rukoilevasti kuin olisi tahtonut sanoa: "Säästä minua!" Sellaisena hän olisi voinut seisoa teloittajansa edessä, jos nuo sanat olisivat olleet iskuja ja hän urhoollinen mies, mutta ankaran väkivallan alainen ja ruumiillisten kärsimysten heikontama.
Jalomielisenä ja herkkätunteisena, samalla pitäen itseään näiden herjausten viattomana aiheuttajana, sekaantui Walter nyt asiaan innokkaasti ja vakavasti.
"Herra Carker", virkkoi hän kääntyen konttoripäällikön puoleen, "tämä on tosiaankin yksinomaan minun syyni. Jonkinlainen varomattomuus, josta en voi kyllin moittia itseäni, on ollut syynä siihen, että olen maininnut herra John Carkerin nimen useammin kuin on ollut tarpeellista ja antanut hänen nimensä livahtaa huuliltani toisinaan vastoin teidän nimenomaista tahtoanne. Mutta se on ollut vain oma erehdykseni. Emme ole koskaan vaihtaneet sanaakaan tästä asiasta — ja suoraan sanoen hyvin vähän puhelleet muustakaan. Eikä se ole ollut", lisäsi Walter lyhyen äänettömyyden jälkeen, "yksinomaan varomattomuutta minun taholtani, sillä koko sinä aikana, jonka olen täällä ollut, olen tuntenut mieltymystä herra Carkeriin ja tuskin voinut olla hänestä joskus puhumatta, kun olen häntä niin paljon ajatellut."
Walter puhui näin syvimmästä sydämestään ja rehellisessä innossa. Sillä hän katseli kumaraista päätä, painuneita silmiä ja kohotettua kättä ja ajatteli: "Niin minusta on tuntunut. Miksi siis en myöntäisi sitä tämän hyljityn, murtuneen miehen hyväksi?"
"Olettepa suorastaan välttänyt minua, herra Carker", virkkoi Walter kyynelten noustessa hänen silmiinsä vilpittömästä myötätunnosta, "ja se on tuottanut minulle pettymystä ja mielipahaa. Alusta saakka olen tosiaankin koettanut olla teidän ystävänne niin läheisesti kuin minun ikäiselleni on soveliasta, mutta siitä ei ole ollut mitään hyötyä."
"Ja huomatkaa", keskeytti hänet konttoripäällikkö nopeasti, "että siitä on vieläkin vähemmän hyötyä, Gay, jos itsepintaisesti yhä pakotatte ihmiset kuulemaan hänen nimeään. Sillä lailla ette pääse herra John Carkerin ystäväksi. Kysykääpä häneltä, uskooko hän sitä."
"Se ei ole mikään hyvä asia minulle", sanoi hänen veljensä. "Se johtaa vain tämäntapaiseen keskusteluun, ja tuskinpa minun tarvitsee mainita, että tahtoisin tätä välttää. Kukaan ei voi osoittaa minulle paremmin ystävyyttään", jatkoi hän hyvin selvästi kuin tahtoisi oikein painaa sanansa Walterin mieleen, "kuin unohtamalla minut ja antamalla minun kulkea omaa tietäni kenenkään kyselemättä ja huomaamatta minua".
"Koska teidän muistinne, Gay, ei ole kovin vahva tallettamaan, mitä toiset teille sanovat", virkkoi konttoripäällikkö, joka nyt tunsi yhä suurempaa tyydytystä, "pidin sopivana, että saisitte kuulla tämän asianomaiselta henkilöltä itseltään". Tässä hän nyökkäsi veljeensä päin. "Toivottavasti ette unohda sitä nyt heti. Ei muuta, Gay. Saatte mennä."
Walter astui ulos ovesta ja oli sulkemaisillaan sen takanaan, kun kuuli taas veljesten äänet ja erotti samalla omaa nimeäänkin mainittavan. Hän jäi seisomaan epäröiden käsi lukossa ja ovi raollaan, tietämättä oikein, oliko palattava vai lähdettävä pois. Tällöin hän ei voinut olla kuulematta seuraavaa keskustelua.
"Ajattele minua suopeammin, jos voit, James", virkkoi John Carker, "kun sanon sinulle, että tuo Walter Gay on herättänyt mielenkiintoani — ja kuinka muuten voisi ollakaan, kun minulla on painamassa sellainen juttu täällä?" Samalla hän löi rintaansa. "Hänen ensin tullessaan tänne näin hänessä melkein toisen itseni."
"Toisen itsesi!" toisti veli ylenkatseellisesti.
"Ei sellaisena kuin nyt olen, vaan sellaisena kuin olin ensin tänne tullessani, yhtä herkkätunteinen, huimapäinen, nuorekas, kokematon, mieli tulvillaan samanlaisia levottomia ja seikkailunhaluisia haaveita ja täynnä samanlaisia ominaisuuksia, jotka voivat johtaa yhtä hyvin hyvään kuin pahaankin."
"Toivottavasti ei", huomautti hänen veljensä äänessään jokin kätketty ja ivallinen tarkoitus.
"Sinä isket lujasti, kätesi on voimakas ja pistosi syvä", virkkoi toinen puhuen (niin ainakin Walterista tuntui) kuin olisi tosiaankin jokin julma ase pistänyt häntä. "Kuvittelin kaikkea tuollaista, kun hän vielä oli lapsi. Uskoin niin. Se oli minulle todellisuutta. Näin hänen kevein askelin kävelevän näkymättömän kuilun partaalla, jolla niin monet muut astuivat yhtä iloisesti ja jolta —"
"Vanha puolustus", keskeytti hänen veljensä kohentaessaan tulta. "Niin monet. Jatka. Sano: niin monet suistuvat."
"Jolta yksi suistui", oikaisi toinen, "lähdettyään eteenpäin samanlaisena poikana kuin Gay ja sitten menettäen yhä enemmän pohjaa altaan ja luisuen vähitellen yhä alemmaksi, hoiperrellen kuitenkin niin kauan, että vihdoin putosi suinpäin ja huomasi olevansa alhaalla murskaantuneena miehenä. Ajattele, mitä kärsin, kun katselin tuota poikaa."
"Siitä saat kiittää vain itseäsi", vastasi veli.
"Vain itseäni", myönsi toinen huokaisten. "Minä en koeta jakaa häpeääni enkä syytäni toisille."
"Sinä olet jakanut häpeäsi", mutisi James Carker hampaittensa välistä. Ja niin monien ja tiivisten hampaitten välistä hän saattoi mutista hyvin.
"Voi, James", sanoi veli puhuen ensimmäistä kertaa nuhtelevasti ja äänensoinnusta päättäen käsillään peittäen kasvonsa, "minä olen siitä lähtien ollut hyödyllinen vastakohta sinulle. Sinä olet vapaasti tallannut minua kiivetessäsi ylös. Elä potki minua kannuksillasi!"
Näitä sanoja seurasi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua kuului konttoripäällikkö kahistelevan papereitaan kuin olisi päättänyt lopettaa keskustelun. Samalla vetäytyi hänen veljensä lähemmäksi ovea.
"Siinä kaikki", jatkoi hän. "Minä tarkastelin häntä niin väristen ja peläten, että kärsin kuin rangaistusta, kunnes hän sivuutti sen kohdan, jossa minä ensin kompastuin. Ja luulenpa, että vaikka olisin hänen oma isänsä, en olisi voinut kiittää taivasta hartaammin. En uskaltanut varoittaa ja neuvoa häntä, mutta jos minulla olisi ollut siihen suoranainen syy, olisin kertonut hänelle oman varoittavan esimerkkini. Pelkäsin, että minun nähtäisiin puhelevan hänen kanssaan ja luultaisiin vahingoittavan häntä, houkuttelevan pahuuteen ja turmelevan hänet tai että tosiaankin niin tekisin. Minussahan voi olla sellaista tartuntaa; en itsekään oikein tiedä. Yhdistä minun tarinani Walter Gayhin ja ajattele, mitä tunteita hän on minussa herättänyt, ja muistele minua suopeammin, James, jos voit."
Näin sanoen hän tuli ulos ja tapasi Walterin seisomassa oven takana. Nähdessään pojan siinä hän kalpeni ja vielä enemmän, kun Walter tarttui hänen käteensä ja sanoi kuiskaten:
"Herra Carker, sallikaa minun kiittää teitä ja sanoa, kuinka paljon minä pidän teistä! Kuinka pahoillani olenkaan siitä, että onnettomasti jouduin tuon kaiken syyksi! Nyt pidän teitä melkein suojelijana ja kaitsijana. Kuinka kovin suurta kiitollisuutta ja sääliä tunnen teitä kohtaan!" virkkoi Walter puristaen hänen molempia käsiään ja tuskin tietäen mielenliikutuksessaan, mitä teki tai sanoi.
Koska Morfinin huone oli juuri vieressä ja tyhjänä ja ovi auki, menivät he sinne kuin yhteisestä sopimuksesta, sillä käytävä oli harvoin vapaa ihmisistä, joita aina liikkui jompaankumpaan suuntaan. Kun he olivat siellä ja Walter huomasi Carkerin kasvoissa joitakin jälkiä mielenliikutuksesta, näytti hänestä melkein siltä kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt noita kasvoja, sillä niin muuttuneet ne olivat.
"Walter", sanoi Carker laskien kätensä hänen olkapäälleen. "Minä olen syvällä teidän alapuolellanne, ja olkoon aina niin. Tiedättekö, mikä minä olen?"
"Mikäkö te olette!" näytti Walter tapailevan huulillaan, katsellessaan häntä tarkkaavasti.
"Se alkoi", selitti Carker, "ennen minun ensimmäistäkolmatta syntymäpäivääni — se oli alkanut kyteä jo kauan ennen, mutta ei päässyt esille ennenkuin niihin aikoihin. Olin varastellut toiminimeltä ennen täysi-ikäiseksi tulemistani ja varastelin jälkeenpäinkin. Ennen kahdettakolmatta syntymäpäivääni saatiin se kaikki ilmi. Silloin, Walter, minä kuolin ihmisten joukosta."
Taas tapailivat Walterin vapisevat huulet hänen viimeisiä sanojaan, mutta hän ei voinut niitä lausua eikä mitään omastakaan puolestaan.
"Tämä liike oli hyvin ystävällinen minulle. Palkitkoon taivas vanhukselle hänen suvaitsevaisuutensa! Ja myöskin tälle hänen pojalleen, joka oli silloin vähää ennen ryhtynyt liiketoimiin. Minulla oli tässä liikkeessä ollut suuri luottamus. Minut kutsuttiin siihen huoneeseen, joka nyt on isännän hallussa — sen koommin en ole sinne jalallanikaan astunut — ja sieltä tulin ulos sellaisena kuin nyt olen. Monet vuodet istuin nykyisellä paikallani, yksin kuten nytkin, mutta silloin tunnettuna ja tunnustettuna esimerkkinä kaikille muille. He olivat kaikki sääliväisiä minua kohtaan, ja minä elin. Aika on muuttanut sen puolen kovaonnisesta sovituksestani, ja minä luulen, että lukuunottamatta liikkeen kolmea päämiestä ei kukaan täällä oikein tunne tarinaani. Ennenkuin pikku poika varttuu mieheksi ja saa kuulla asiasta, voi minun nurkkani olla tyhjä. Toivoisinpa, että niin kävisi! Tämä on ainoa muutos elämässäni senjälkeen kun jätin nuoruuteni, toiveeni ja hyvien ihmisten seuran. Jumala siunatkoon teitä, Walter, ja pitäköön teidät ja kaikki teille rakkaat henkilöt rehellisyyden tiellä tai suokoon heidän kuolla!"
Kun Walter jälkeenpäin koetti muistella heidän välillään sattunutta kohtausta, ei hän voinut lisätä siihen muuta kuin että Carker vapisi kiireestä kantapäähän kuin palellen ja sitten puhkesi kyyneliin.
Heidän senjälkeen nähdessään toisensa Carker istui kumarassa pulpettinsa ääressä entiseen hiljaiseen, alakuloiseen ja nöyrään tapaansa. Kun Walter samalla tajusi hänen jyrkästi päättäneen, ettei heidän välillään saisi aloittaa mitään lisäkeskustelua, ja ajatteli yhä uudelleen kaikkea, mitä oli niin lyhyessä ajassa kuullut ja nähnyt molempien Carkerien oloista, saattoi hän tuskin uskoa, että hänet oli määrätty Länsi-Intiaan ja että hän pian olisi kaukana Sol-enosta ja kapteeni Cuttlesta ja että hänellä ei kohta enää olisi tilaisuutta nähdä Florence Dombeyta — ei, hän tarkoitti Paulia — eikä myöskään ketään niistä, joita hän rakasti ja kaipasi.
Mutta se oli totta, ja tieto siitä oli jo levinnyt ulompaan konttorihuoneeseen, sillä hänen istuessaan raskain sydämin miettimässä kaikkia näitä asioita ja nojaamassa päätään käsivarteensa laskeutui lähetti Perch alas mahonkiselta korokkeeltaan, tyrkkäsi häntä kyynärpäähän, pyysi anteeksi ja sanoi vain haluavansa kysyä kuiskaamalla, luuliko hän voivansa lähettää Englantiin purtilon säilykeinkivääriä halvalla rouva Perchin vahvistukseksi hänen toipumisaikanaan seuraavan lapsivuoteen jälkeen.