Dombey ja Poika 1

by Charles Dickens

NELJÄSTOISTA LUKU

Paul lähtee kotiinsa loma-ajaksi

Kesäloman lähestyessä eivät tohtori Blimberin synkkäsilmäiset oppilaat suinkaan päästäneet kuuluville sopimattomia ilonilmaisuja. Niin voimakasta lausetapaa kuin "lehahtaa lentoon" olisi ollut mahdotonta käyttää tässä hienossa laitoksessa. Nuorukaiset vain "tihkuivat" puolivuosittain koteihinsa, he eivät koskaan lehahtaneet lentoon. Sellaista säädyttömyyttä he olisivat halveksineet.

Tozer, jota alituisesti ahdisti ja kidutti kankea valkoinen palttinainen kaulaliina, koska hänen äitinsä, rouva Tozer, oli nimenomaan käskenyt hänen sitä käyttää, määrättyään hänet kirkolliselle uralle ja ollen sitä mieltä, että hän ei voisi liian varhain valmistautua tulevaan toimeensa — Tozer sanoi, että jos hänen oli valittava kahden pahan välillä, jäisi hän mieluummin opistoon kuin matkustaisi kotiin. Mutta niin vähän kuin tämä selitys näyttikin olevan sopusoinnussa sen kanssa, mitä Tozer oli väittänyt eräässä ainekirjoituksessaan, että näet "rakkaan kodin ajatteleminen ja kaikki sen muistot herättivät hänen mielessään suloisia toivon ja riemun aavistuksia", — olipa hän verrannut itseään roomalaiseen sotapäällikköön, joka huumaantuneena iceneistä saamansa voiton johdosta tai kartagolaisilta ryöstettyä saalista kuljettaen lähestyy Capitoliumia, tämän tietysti vastatessa vertauksen nojalla rouva Tozerin asuntoa —, niin tuo yllämainittu huomautus oli kuitenkin lausuttu vilpittömässä mielessä. Sillä Tozerilla näytti olevan hirveä eno, joka ei ainoastaan tutkistellut häneltä loma-aikoina vaikeita asioita, vaan käytti myöskin viattomia ilmiöitä ja tapauksia samaan julmaan tarkoitukseen. Niinpä jos hänen enonsa esimerkiksi vei hänet ystävällisyyden varjolla teatteriin tai katsomaan jättiläistä tai kääpiötä tai temppujentekijää tai muuta sellaista, tiesi Tozer hänen lukeneen etukäteen jonkin klassillisen viittauksen tältä alalta. Silloin Tozer joutui kuolettavan pelon valtaan, sillä hän ei saattanut aavistaa, miltä kohdalta vanha herra hyökkäisi hänen kimppuunsa tai ketä arvovaltaa vastaan hänet haastettaisiin taistelemaan.

Mitä Briggsiin tulee, ei hänen isänsä käyttänyt niin monimutkaisia keinoja. Hän ei ylimalkaan koskaan jättänyt poikaparkaa rauhaan. Niin usein ja niin ankarasti hän pani onnettoman nuorukaisen henkiset voimat koetukselle loma-aikana, että perheen ystävät (Briggsit asuivat silloin Bayswaterin läheisyydessä Lontoossa) harvoin lähestyivät Kensington Gardenin lammikkoa ilman sitä hämärää aavistusta, että saisivat nähdä nuoren Briggsin hatun uiskentelevan sen pinnalla ja keskeneräisen kirjoitustehtävän lojuvan rannalla. Senvuoksi ei Briggs suinkaan ollut haltioissaan loma-aikaa ajatellessaan, ja molemmat Paulin huonetoverit olivat niin sopivat näytteet tohtori Blimberin oppilaitoksen pojista yleensä, että virkeimmätkin heistä ajattelivat loman alkamista tyynen alistuvaisina.

Toisin oli pikku Paulin laita. Tämän ensi loman loppuessa alkaisi hänen eronsa Florencesta, mutta kuka on ajatellut niiden lomapäivien loppumista, jotka eivät ole vielä alkaneetkaan! Ei ainakaan Paul. Onnellisen ajan lähestyessä muuttuivat makuuhuoneen seinillä kiipeilevät jalopeurat ja tiikerit hyvin kesyiksi ja leikkisiksi. Lattiamaton kuvioiden ja ruutujen ärtyisät ja ovelat kasvot kävivät suopeamman näköisiksi ja katselivat häntä vähemmän häijyin silmin. Vakavan vanhan kellon kaavamaisessa kysymyksessä tuntui enemmän henkilökohtaista osanottoa, ja levoton meri vyöryi kaiken yötä tosin alakuloisen, mutta kuitenkin suloisen säveleen mukaan, joka kohosi ja vaipui aaltojen keralla ja ikäänkuin tuuditti häntä uneen.

Kandidaatti Feeder näytti ajattelevan, että hänkin saisi perinpohjin nauttia loma-ajasta. Toots suunnitteli koko iän kestävää lomaa, sillä — niinkuin hän säännöllisesti sanoi Paulille joka päivä — tämä oli hänen viimeinen lukukautensa tohtori Blimberin luona, ja hän pääsisi jo pian käsiksi perintöönsä.

Niin suuri ero kuin Paulilla ja Tootsilla olikin iän ja aseman puolesta, olivat he kuitenkin täysin yksimielisiä siitä, että heidän välillään vallitsi ystävyys. Kun loma-aika lähestyi ja Toots huohotti kovemmin ja tuijotteli useammin kuin ennen Paulin seurassa, ymmärsi Paul hänen tarkoittavan olevansa pahoillaan siitä, että heidän täytyi nyt erota, ja oli hyvin kiitollinen niin ison toverin ystävyydestä ja suopeudesta.

Samoin olivat sekä tohtori, rouva ja neiti Blimber että kaikki oppilaatkin selvillä siitä, että Toots oli jotenkin asettunut Dombeyn suojelijaksi ja kaitsijaksi. Rouva Pipchinkin huomasi tämän seikan niin selvästi, että hänen vanha sydämensä täyttyi kateudella Tootsia kohtaan, minkä vuoksi hän tuon tuostakin mainitsi häntä oman kotinsa pyhäkössä "konnamaiseksi hölmöksi". Sensijaan ei viattomalla Tootsilla ollut enemmän aavistusta rouva Pipchinin kiukun heräämisestä kuin mitään määrättyä käsitystä muista mahdollisuuksista tai suhteista. Päinvastoin hän oli taipuvainen pitämään rouva Pipchiniä paremminkin etevänä ihmisenä, jolla oli monta mieltäkiinnittävää piirrettä. Tästä syystä hän hymyili niin kohteliaasti rouva Pipchinille ja kyseli rouvan käydessä Paulia tervehtimässä niin usein hänen vointiaan, että rouva Pipchin lopulta sanoi hänelle eräänä iltana suoraan olevansa tottumaton tuollaiseen, mitä tahansa Toots siitä ajattelikin. Hän ei sanonut voivansa eikä tahtovansakaan sietää moista Tootsin tai kenenkään toisenkaan penikan taholta, mikä odottamaton kiitos kohteliaisuudesta säikähdytti niin Tootsia, että hän kätkeytyi etäiseen loukkoon, kunnes rouva Pipchin oli poistunut, eikä milloinkaan enää ilmestynyt urhean vanhan rouvan näkyviin tohtori Blimberin talossa.

Puuttui vielä pari kolme viikkoa loman alkamiseen, kun Cornelia Blimber eräänä päivänä kutsui Paulin huoneeseensa ja virkkoi: "Dombey, minä lähetän kotiisi sinusta analysin."

"Kiitos, neiti", vastasi Paul.

"Ymmärrät kai mitä tarkoitan, Dombey?" kysyi neiti Blimber katsellen häntä terävästi silmälasiensa lävitse.

"En, neiti", vastasi Paul.

"Dombey, Dombey", sanoi neiti Blimber, "minä alan pelätä, että sinä olet ajattelematon lapsi. Kun et ymmärrä jonkin sanan merkitystä, niin miksi et pyydä, että se selitettäisiin?"

"Rouva Pipchin kielsi minua kysymästä mitään", vastasi Paul.

"Minun täytyy pyytää sinua olemaan mainitsematta minulle rouva Pipchiniä missään tapauksessa, Dombey", huomautti neiti Blimber. "Minun on mahdoton sallia sitä. Meidän opetustapamme on kaukana sellaisesta. Tuollaisten viittausten toistaminen tekisi minulle välttämättömäksi vaatia sinua oppimaan ulkoa huomispäivän aamiaiseksi verbum personalesta simillima cygnoon asti."

"En tarkoittanut, neiti —", aloitti pikku Paul.

"Minun täytyy pyytää sinua olemaan puhumatta tarkoituksistasi, Dombey", huomautti neiti Blimber, joka säilytti peloittavan kohteliaisuuden moitteissaan. "Sentapaisia sanoja en voisi uneksiakaan suvaitsevani."

Paul piti turvallisimpana olla puhumatta mitään ja alkoi vain katsella neiti Blimberin silmälaseja. Kun Cornelia oli pudistanut hänelle vakavasti päätänsä, otti hän käteensä edessään olevan paperin.

"Tässä on analysi Paul Dombeyn luonteesta. Jos muistan oikein", virkkoi neiti Blimber, "selittää Walker analysin synteesin vastakohdaksi seuraavaan tapaan: 'aineellisen tai henkisen maailman alaan kuuluvan ilmiön hajoittaminen alkutekijöihinsä'. Ymmärrätkö, se on vastakohta synteesille. Nyt tiedät, mitä analysi on, Dombey."

Dombey ei tosin näyttänyt kokonaan huikaistuvan hänen järkeensä osuvasta valosta, mutta kumarsi vähän neiti Blimberille.

"'Analysi Paul Dombeyn luonteesta'", toisti neiti Blimber, luoden silmänsä paperiin, ja luki siitä edelleen: "'Minun nähdäkseni ovat Dombeyn luontaiset lahjat aika hyvät, ja sama arvostelma sopeutuu hänen opinhaluunsa. Jos siis otamme kahdeksikon korkeimmaksi, määrittelisin nämä Dombeyn molemmat ominaisuudet numerolla kuusi ja kolme neljäsosaa' —"

Neiti Blimber vaikeni nähdäkseen, kuinka Paul otti vastaan tämän tiedon. Koska Paul oli epätietoinen siitä, tarkoittiko kuusi ja kolme neljäsosaa kuutta puntaa viittätoista shillingiä vai kuutta pennyä kolmea farthingia vai kuutta jalkaa kolmea tuumaa vai jotakin uutta kuutosta ja uutta kolmea neljännestä, joita hänelle ei vielä ollut opetettu, hieroi hän vain käsiään ja katseli suoraan neiti Blimberiin. Tällä vastauksella sattui olemaan yhtä paljon menestystä kuin millä muulla tahansa, ja Cornelia jatkoi:

"'Rajuus kaksi. Itsekkyys kaksi. Taipumus alhaiseen seuraan, mikä käy ilmi Glubb-nimistä henkilöä koskevassa suhteessa, alkujaan seitsemän, mutta sittemmin vähentynyt. Seurustelutaito neljä, mutta parantuu aikaa myöten.' Mutta erikoisesti tahtoisin kiinnittää sinun tarkkaavaisuuttasi, Dombey, analysin lopussa olevaan yleiseen huomautukseen."

Paul kuunteli mahdollisimman tarkkaavasti.

"'Ylimalkaan voi Dombeystä lausua'", luki neiti Blimber kovalla äänellä, joka toisen sanan kohdalla suunnaten silmälasinsa edessään olevaa pikku olentoa kohti, "'että hänen kykynsä ja taipumuksensa ovat hyvät ja että hän on edistynyt niin paljon kuin näissä oloissa on sopinut odottaa. Mutta valitettavaa on, että tämä nuori herra on luonteeltaan ja käytökseltään kummallinen (eli kuten tavallisesti sanotaan pikkuvanha) ja että hän tekemättä mitään nimenomaan moitittavaa on usein hyvin erilainen kuin muut hänen ikäisensä ja säätyisensä nuoret herrat.' No niin, Dombey", kysyi neiti Blimber laskien paperin kädestään, "ymmärrätkö sitä?"

"Luullakseni ymmärrän, neiti", vastasi Paul.

"Tämä analysi, Dombey", jatkoi Cornelia, "lähetetään sinun arvoisalle isällesi. Hänestä tietysti tuntuu kovin tuskalliselta kuullessaan, että sinä olet omituinen luonteeltasi ja käytökseltäsi. Meistäkin se luonnollisesti on tuskallista, sillä emme voi pitää sinusta senvuoksi, Dombey, niin paljon kuin haluaisimme."

Siinä hän kajosi lapsen arkaan kohtaan, sillä Paul oli eropäivän lähestyessä alkanut yhä hartaammin toivoa, että talon koko väki kiintyisi häneen. Jostakin salaisesta syytä, jota hän tajusi hyvin vähän tai ei ollenkaan, hän tunsi vähitellen kasvavaa rakkauden tarvetta melkein kaikkea ja kaikkia kohtaan tässä talossa. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että he olisivat täysin kylmäkiskoisia häntä kohtaan hänen lähdettyään. Hän kaipasi sitä, että he muistelisivat häntä ystävällisesti, olipa alkanut toivoa sitäkin, että saisi syntymään sovinnolliset välit suuren käheä-äänisen ja pörröisen koiran kanssa, joka oli ketjuilla kytketty talon taakse ja jota hän siihen asti oli kauheasti pelännyt, ja että sekin ikävöisi häntä, kun hän olisi poissa.

Hento Paul-parka, ajattelematta ollenkaan, että hän taas ilmaisi, kuinka suuresti hän erosi tovereistaan, esitti neiti Blimberille niin taitavin sanoin kuin osasi sen pyynnön, että tämä huolimatta tuosta virallisesta analysista koettaisi hyväntahtoisesti pitää hänestä. Rouva Blimberille, joka oli tullut paikalle, hän esitti saman anomuksen, ja kun rouva ei hänenkään läsnäollessaan voinut olla tuomatta ilmi usein lausumaansa mielipidettä, että Paul oli varhaisvanha lapsi, sanoi Paul olevansa varma siitä, että rouva Blimber oli oikeassa, ja arveli sen mahdollisesti johtuvan hänen luistaan, mutta toivoi rouva Blimberin antavan sen anteeksi, sillä hän piti heistä kaikista.

"En niin paljon", lisäsi Paul puolittain ujosti, puolittain suorasti, mikä oli hänen omituisimpia ja viehättävimpiä piirteitään, "en tietenkään niin paljon kuin Florencesta, sehän ei kävisi päinsä. Ettehän voisi sellaista odottaakaan, vai kuinka, rouva Blimber?"

"Voi tuota varhaisvanhaa pikku olentoa!" virkkoi rouva Blimber kuiskaten.

"Mutta minä pidän kaikista täällä hyvin paljon", jatkoi Paul, "ja minusta tuntuisi ikävältä, jos minun lähtiessäni pois joku olisi siitä iloinen tai ei vähääkään välittäisi".

Nyt rouva Blimber oli täysin varma siitä, että Paul oli maailman ihmeellisin lapsi, ja kun hän kertoi tohtorille, mitä oli tapahtunut, oli tämä yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta hän lisäsi samoin kuin oli ennenkin sanonut Paulin tullessa tähän taloon, että opiskeleminen saisi paljon aikaan, ja sitten hän neuvoi, kuten aikaisemmin: "Kehitä häntä eteenpäin, Cornelia, kehitä häntä eteenpäin!"

Cornelia oli aina koettanut kehittää häntä niin voimaperäisesti kuin oli osannut, ja Paul oli senvuoksi saanut kestää kovaa. Mutta lisänä ponnistukseensa suorittaa koulutehtävät oli Paulilla ollut kauan aikaa mielessä toinenkin päämäärä, johon hän yhä pyrki. Hän tahtoi näet olla kiltti, avulias ja hiljainen poika, joka koettaisi aina herättää rakkautta ja kiintymystä muissa. Ja vaikka hänet usein vieläkin nähtiin vanhalla paikallaan portailla tai katselemassa aaltoja ja pilviä yksinäisestä akkunastaan, oli hän usein myöskin toisten poikien joukossa, suorittaen heille ujosti jonkin vapaaehtoisen pikku palveluksen. Niinpä hän oli saavuttanut tohtori Blimberin talossa asuvien kankeiden ja sulkeutuneiden, itseään kiduttavien erakoidenkin kesken suosiota, ollen heille kuin pieni hauras leikkikalu, josta he kaikki pitivät ja jota ei kukaan olisi ajatellutkaan kohdella tylysti. Mutta hän ei voinut muuttaa luonnettaan tai kirjoittaa uudelleen analysiään, ja siksi olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Dombey oli varhaisvanha.

Mutta tämä luonteenpiirre soi hänelle eräitä erivapautuksia, joista ei kukaan muu saanut nauttia. Kun toiset pojat vain kumarsivat tohtori Blimberille ja hänen perheelleen toivottaessaan heille hyvää yötä, ojensi Paul kätösensä ja pudisti reippaasti tohtorin ynnä rouva Blimberin ja Cornelian kättä. Jos jotakuta koetettiin pelastaa uhkaavasta rangaistuksesta, oli Paul aina asiamiehenä. Olipa heikkosilmäinen palvelijakin kerran kysynyt häneltä neuvoa särjettyään porsliiniastian. Sellainenkin hämärä huhu oli päässyt liikkeelle, että synkkä pöydänkattaja, joka suosi Paulia, vaikkei koskaan ollut esiintynyt herttaisena kellekään pojalle, oli väliin sekoittanut portteria hänen pöytäolueensa vahvistaakseen häntä.

Paitsi näitä suuria etuoikeuksia oli Paulilla vapaa pääsy Feederin huoneeseen. Sieltä hän oli pari kertaa taluttanut raittiiseen ilmaan Tootsin, joka oli melkein pyörtynyt yrittäessään huonolla menestyksellä polttaa väkevää sikaaria. Toots oli näet salaa ostanut tukun sikaareja eräältä uhkarohkealta salakuljettajalta, joka oli tunnustanut kahden kesken, että tullilaitos oli luvannut kaksi sataa puntaa hänen päästään joko elävänä tai kuolleena. Kandidaatti Feederin huone oli hyvin siisti. Sen takana oli toinen pienempi, jossa oli hänen vuoteensa. Kamiinin yläpuolella riippui huilu, jota hän ei vielä osannut soittaa, mutta hän vakuutti kohta alkavansa todella opetella. Joitakin kirjoja siellä myöskin oli ja ongenvapa, sillä Feeder sanoi täydellä todella ryhtyvänsä opettelemaan kalastusta, kun vain saisi aikaa. Samoissa tarkoituksissa hän oli koonnut sinne käytetyn, kiemuraisen metsätorven, shakkilaudan nappuloineen, espanjan kieliopin, joukon piirustustarpeita ja nyrkkeilyhansikkaat. Feeder sanoi ehdottomasti päättäneensä oppia itsepuolustustaidon, koska se oli hänen mielestään jokaisen miehen velvollisuus, koska sillä kykenisi auttamaan hätään joutuneita naisia.

Mutta Feederin tärkein kalleus oli suuri vihreä nuuskarasia, jonka Toots oli tuonut hänelle lahjaksi edelliseltä lomalta palatessaan ja josta hän oli maksanut suuren summan, koska sen sanottiin kuuluneen persoonallisesti prinssihallitsijalle. Ei Toots eikä Feeder voinut ottaa tästä tai mistään muustakaan rasiasta pienintä hyppysellistäkään nuuskaa saamatta suonenvedontapaisia aivastuskohtauksia. Sittenkin tuotti heille suurta iloa kostuttaa rasiallinen kylmällä teellä, sekoittaa nuuskaa paperiveitsellä pergamenttipalasen päällä ja heti sitten antautua sen nauttimiseen. Näin ahtaessaan nenänsä täyteen he kärsivät hämmästyttäviä tuskia niin uljaasti kuin marttyyrit ja tunsivat juodessaan välillä pöytäolutta kaikkea mässäilyn autuutta.

Pikku Paul, joka istui mitään puhumatta heidän seurassaan tärkeimmän suojelijansa Tootsin rinnalla, tunsi näissä hillittömissä tilaisuuksissa kauhunsekaista ihastusta. Kun Feeder puhui Lontoon kolkoista salaisuuksista ja sanoi Tootsille aikovansa lähteä nyt alkavana loma-aikana tutkimaan niitä kaikissa ilmenemismuodoissa, siinä tarkoituksessa vuokrattuaan itselleen asunnon kahden vanhan naisen luona Peckhamissa, silmäili Paul häntä kuin jonkin matka- tai hurjan seikkailukirjan sankaria ja melkein pelkäsi niin mahtavaa henkilöä.

Kun Paul meni tuohon huoneeseen eräänä iltana loma-ajan ollessa jo ihan lähellä, näki hän Feederin täyttävän painettujen kirjeiden tyhjiä kohtia, samalla kun Toots kääri kokoon ja sulki kuoriin valmiiksi laadittuja, joita oli hajallaan pöydällä. Feeder sanoi: "Ahaa, Dombey, siinäpä sinä olet!" — sillä he olivat aina ystävällisiä hänelle ja iloisia nähdessään hänet — ja lisäsi sitten, heittäen yhden kirjeen hänelle: "Ja tuossa on sinun nimesi, Dombey. Se on sinun."

"Minunko, herra Feeder?" kysyi Paul.

"Sinun kutsusi", vastasi Feeder.

Paul huomasi tarkastaessaan sitä, että siinä oli kaikki muu kivipainotyötä paitsi hänen nimensä ja päivämäärä, jotka olivat kandidaatti Feederin käsialaa. Siinä tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti pyysivät saada herra P. Dombeyn vieraakseen keskiviikkona, kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, illalliskutsuihin. Saapumisajaksi oli määrätty puolikahdeksan, ja ohjelmana oli katrillin tanssiminen. Toots näytti hänelle samanlaista paperiarkkia, jossa tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti pyysivät saada herra Tootsin vieraakseen keskiviikkona, kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, illalliskutsuihin, joihin saapumisajaksi oli määrätty puolikahdeksan, ja ohjelmaksi oli ilmoitettu katrillin tanssiminen. Niinikään Paul huomasi, että Feederin edessä pöydällä oli toisia kirjeitä, joissa tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti pyysivät herra Briggsiä, herra Tozeria ja muita nuorukaisia saapumaan tuohon samaan tilaisuuteen.

Sitten Feeder kertoi Paulin suureksi iloksi, että myös Paulin sisar oli kutsuttu, että tuollainen juhla vietettiin aina puolen vuoden kuluttua ja että Paul voisi, koska loma alkaisi juuri sinä päivänä, lähteä kutsujen jälkeen pois yhdessä sisarensa kanssa, jos halusi. Silloin Paul keskeytti hänet sanomalla, että hän tosiaankin hartaasti halusi niin tehdä. Senjälkeen Feeder selitti hänelle, että hänen odotettiin ilmoittavan tohtori ja rouva Blimberille sirolla käsialalla, että herra P. Dombey oli onnellinen saadessaan kunnian heidän kohteliasta kutsuaan noudattaen käydä tervehtimässä heitä. Lopuksi Feeder huomautti, että Paulin oli tohtorin ja rouva Blimberin läsnäollessa parasta olla mainitsematta tätä juhlatilaisuutta, koska sen varusteluissa ja koko järjestelyssä noudatettiin klassillisuuden ja hienon käytöksen periaatteita ja koska oletettiin, että tohtori ja rouva Blimber toiselta puolen ja nuorukaiset toiselta eivät opiskeluaikana aavistaisi pienimmässäkään määrässä, mitä oli tulossa.

Paul kiitti Feederiä näistä ohjeista, pisti kutsun taskuunsa ja istuutui tapansa mukaan jakkaralle Tootsin viereen. Mutta Paulin pää, joka oli tuntunut jo ennenkin enemmän tai vähemmän kipeältä, oli tänä iltana niin raskas, että hänen oli pakko nojata sitä käteensä. Ja kuitenkin se vaipui niin, että se vähitellen painui Tootsin polvea vastaan ja jäi siihen, ikäänkuin se ei enää haluaisi nousta. Silti hänen ei tarvinnut olla kuuro, mutta hän luuli varmasti olleensa, sillä hän tajusi Feederin huutavan korvaansa ja ravistelevan hiljaa käsivarresta herättääkseen hänen huomiotaan. Kun hän kohotti päätänsä pelästyneenä ja katseli ympärilleen, huomasi hän tohtori Blimberin tulleen huoneeseen, akkunan olevan auki ja otsansa olevan kostean siihen pirskoitetusta vedestä, vaikka hänestä tuntui hyvin kummalliselta, kuinka kaikki se oli tehty hänen tietämättään.

"Kas vain! Hyvä, hyvä! Kuinka pikku ystäväni nyt jaksaa?" kysyi tohtori rohkaisten.

"Kiitos, oikein hyvin, tohtori", vastasi Paul.

Mutta lattiassa tuntui olevan jotakin vikaa, sillä hän ei voinut seisoa sillä tukevasti, ja niinikään seinissä, sillä ne pyrkivät kääntyilemään ympäri eikä niitä voinut saada pysähtymään muutoin kuin katsomalla niihin oikein kiinteästi. Tootsin pää näytti olevan luonnottoman suuri ja perin kaukana, ja kun hän otti Paulin syliinsä kantaakseen hänet yläkertaan, huomasi Paul hämmästyksekseen, että ovi oli toisessa paikassa kuin missä hän oli luullut sen olevan. Tuntuipa hänestä aluksi melkein siltä kuin Toots marssisi ulos suoraa päätä savutorven kautta.

Toots menetteli hyvin ystävällisesti kantaessaan hänet niin hellästi yläkertaan, ja Paul sanoikin sen hänelle. Mutta Toots vastasi, että hän tekisi paljon enemmän, jos voisi, ja tosiaan hän tekikin enemmän, sillä hän auttoi Paulia riisuutumaan ja sitten vuoteeseen kaikkein ystävällisimmällä tavallaan; minkä jälkeen hän istuutui vuoteen viereen ja nauraa hihitti lakkaamatta, samalla kun kandidaatti Feeder, joka nojasi vuoteen jalkopäähän, veteli luisevilla käsillään päälaellaan kasvavia pikku harjaksia pystysuoraan ja sitten oli niin taitavasti rupeavinaan nyrkkeilemään Paulin kanssa hänen taas virkistyttyään, että Paul oli ymmällä siitä, pitikö hänen nauraa vai itkeä, ja teki kumpaakin samalla kertaa: niin hullunkuriselta ja ystävälliseltä Feederin käytös tuntui.

Paul ei koettanutkaan kysellä, kuinka sitten Toots hävisi ja Feeder muuttui rouva Pipchiniksi, eikä hän ollut edes uteliaskaan sitä tietämään, mutta kun hän näki rouva Pipchinin seisovan vuoteen jalkopäässä Feederin sijalla, huudahti hän: "Rouva Pipchin, älkää kertoko Florencelle!"

"Mitä en saa kertoa Florencelle, pikku Paul?" kysyi rouva Pipchin istuutuen tuolille vuoteen viereen.

"Minusta", vastasi Paul.

"En, en", myönsi rouva Pipchin.

"Mitä luulette minun tekevän suureksi tultuani, rouva Pipchin?" kysyi Paul kääntäen kasvonsa pieluksellaan rouva Pipchiniin päin ja nojaten leukaansa miettiväisenä ristissä oleviin käsiinsä.

Rouva Pipchin ei voinut arvata.

"Minä aion", sanoi Paul, "panna kaikki rahani pankkiin enkä tahdo koota lisää, sitten lähden maalle Florence-kullan kanssa, ostan kauniin puutarhan, peltoja ja metsää ja elän siellä hänen kanssaan koko ikäni!"

"Tosiaanko!" huudahti rouva Pipchin.

"Niin", sanoi Paul. "Sillä lailla minä aion tehdä, kun minä —" Hän vaikeni ja mietti hetkisen.

Rouva Pipchinin harmaa silmä tutki tarkoin hänen kasvojaan.

"Jos minä kasvan suureksi", jatkoi Paul. Sitten hän rupesi heti kertomaan rouva Pipchinille tulossa olevasta juhlasta, Florencen kutsumisesta, siitä ylpeydestä, jota hän tuntisi, kun kaikki pojat ihailisivat Florencea, ja kuinka he olivat ystävällisiä hänelle itselleen, kuinka hän piti heistä ja oli siitä iloinen. Senjälkeen hän vielä kertoi rouva Pipchinille analysistä ja siitä, että hän oli varhaisvanha, ja kysyi rouva Pipchinin mielipidettä siinä asiassa ja uteli, tiesikö hän, miksi se kirjoitettiin ja mitä se tarkoitti. Rouva Pipchin kielsi kaikki päästäkseen pulasta vähimmällä, mutta Paul ei suinkaan ollut tyytyväinen vastaukseen, vaan katseli rouva Pipchiniä niin tutkivasti saadakseen häneltä kuulla totuuden, että rouvan oli pakko nousta ja mennä katselemaan ulos akkunasta välttääkseen Paulin katsetta.

Silloin ilmestyi vuoteen viereen rouva Blimberin seurassa eräs apteekkari, hiljainen mies, jonka neuvoa aina kysyttiin tohtorin oppilaitoksessa, jos joku pojista sairastui. Paulilla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka he ilmestyivät tai kuinka kauan, he olivat siinä olleet, mutta kun hän näki heidät, nousi hän istumaan vuoteessaan ja vastasi kaikkiin apteekkarin kysymyksiin seikkaperäisesti ja pyysi apteekkarilta kuiskaten, että tämä ei puhuisi Florencelle tästä mitään ja että hän oli päättänyt saada Florencen tulemaan tohtorin juhlaan. Hän rupatteli paljon apteekkarin kanssa, ja he erosivat hyvinä ystävyksinä. Kun Paul taas makasi vuoteessaan silmät suljettuina, kuuli hän apteekkarin sanovan huoneesta poistuttuaan jossakin kaukana — tai ehkä hän näki unta — että syynä oli elinvoiman puute (Paul mietiskeli, mitä se merkitsi) ja suuri elimellinen heikkous. Sitten apteekkari vielä sanoi, että koska pienokainen oli päättänyt erota koulutovereistaan kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, olisi parasta noudattaa hänen mielihaluaan, jollei hän tulisi sairaammaksi. Niinikään hän sanoi olevansa iloinen kuultuaan rouva Pipchiniltä, että Paul lähtisi omaistensa luo Lontooseen kahdeksantenatoista päivänä. Hän lupasi kirjoittaa herra Dombeylle etukäteen, kun olisi päässyt paremmin selville taudin laadusta. Vielä ei ollut mitään suoranaista syytä — mihin? Paul ei kuullut sitä sanaa. Sitten apteekkari lisäsi, että Paul oli hyvin älykäs, mutta varhaisvanha pikku poika.

Paul mietiskeli läpättävin sydämin, mitä se saattoi merkitä, koska se oli niin selvästi huomattavissa hänessä ja pisti niin monen ihmisen silmään!

Hän ei voinut sitä ymmärtää eikä vaivatakaan itseään kauan sitä pohtimalla. Rouva Pipchin oli taas hänen vuoteensa vieressä kuin ei olisi ollutkaan poissa (Paul luuli hänen menneen pois tohtorin kanssa, mutta se oli ehkä vain unta), ja ikäänkuin taikavoimalla ilmestyi rouva Pipchinin käteen lasi ja pullo, josta hän kaatoi sairaalle juomaa. Senjälkeen Paul sai oikein hyvää hedelmähilloa, jota itse rouva Blimber toi hänelle. Se saattoi hänet niin hyvään vointiin, että rouva Pipchin lähti kotiin hänen hartaista pyynnöistään, ja Briggs ja Tozer tulivat makuuhuoneeseen. Briggs-parka nurisi kovasti omasta analysistään, joka olisi tuskin voinut olla tuhoisampi, vaikka olisi ollut kokoonpanoltaan kemiallinen. Mutta hän oli oikein hyvä Paulille, samoin Tozer ja kaikki muut, sillä he kävivät jokainen ennen nukkumaan menemistään häntä katsomassa ja sanoivat: "Kuinka nyt jaksat?" "Pysy vain reippaalla mielellä, pikku Dombey!" ja niin edespäin. Vuoteeseen mentyään Briggs makasi kauan aikaa valveilla surren yhä analysiään ja sanoen tietävänsä, että se oli ihan väärä, ja väitti, että he eivät olisi voineet murhaajasta antaa sen huonompaa analysiä; ja mitä tohtori Blimber sitten arvelisi, jos hänen taskurahansa riippuisivat siitä? Briggs sanoi, että hyvin helppoa oli kohdella poikaa puolen vuoden aikana kuin kaleriorjaa ja sitten merkitä hänet laiskaksi, kieltää häneltä kaksi päivällistä viikossa ja sitten leimata hänet ahneeksi, mutta sellaista ei saisi enää sietää, ei tosiaankaan, vai kuinka? Ohhoh sentään!

Ennenkuin heikkosilmäinen nuori mies seuraavana aamuna soitti käsirumpuaan, tuli hän yläkertaan Paulin luo ja ilmoitti, että hän saisi jäädä vuoteeseen, kuten Paul iloisena tekikin. Rouva Pipchin ilmestyi vähän ennen apteekkarin tuloa, ja vähän myöhemmin toi hänelle aamiaista se ystävällinen nuori nainen, jonka Paul oli nähnyt pesevän uunia ensimmäisenä aamuna tohtori Blimberin taloon tultuaan. Sitten oli taas jossakin kaukana uusi neuvottelu, tai Paul näki siitä unta. Senjälkeen tuli apteekkari tohtorin ja rouva Blimberin kanssa sisälle ja sanoi:

"Niin, tohtori Blimber, luullakseni voimme vapauttaa tämän nuoren herran nyt heti lukutyöstä, kun lomakin niin pian alkaa."

"Kaikin mokomin", virkkoi tohtori Blimber. "Rakkaani, ole hyvä ja ilmoita se Cornelialle."

"Kyllä, kyllä", sanoi rouva Blimber.

Apteekkari kumartui, tarkasti läheltä Paulin silmiä ja tunnusteli hänen päätään, valtimoaan ja sydäntään niin huolellisesti, että Paul sanoi: "Kiitoksia, herra."

"Meidän pikku ystävämme ei ole koskaan valittanut", huomautti tohtori.

"Tietysti ei", vastasi apteekkari. "Hän ei näytäkään sen tapaiselta."

"Teidän mielestänne hän voi nyt paremmin, vai mitä?" kysyi tohtori
Blimber.

"Kyllä, paljon paremmin, tohtori", myönsi apteekkari.

Paul oli alkanut omalla kummallisella tavallaan miettiä samaa asiaa, joka juuri sillä hetkellä lienee askarruttanut apteekkariakin, koska tämä oli niin ajatuksiinsa vaipuneena vastannut tohtorin kumpaankin kysymykseen. Mutta kun apteekkarin katse osui pikku potilaan silmiin, heräsi hän heti mietteistään ja alkoi ystävällisesti hymyillä. Paul hymyili myös puolestaan ja jätti mielestään koko asian.

Hän makasi kaiken päivää vuoteessaan, välillä torkahtaen la nähden unia ja katsellen Tootsia. Mutta seuraavana päivänä hän nousi ja lähti alakertaan. Kas, suurta kelloa vaivasi jokin. Tikapuilla seisova työmies oli ottanut taulun irti ja kaiveli koneistoa työkapineillaan kynttilän valossa. Se oli merkkitapaus Paulista, joka istuutui alimmalle portaalle ja katseli tarkkaavasti työntekoa. Silloin tällöin hän vilkaisi kellon tauluun, joka oli hänen vieressään nojallaan seinää vasten. Samalla häiritsi häntä vähän se tunne, että se vilkuili häneen.

Tikapuilla seisova työmies oli hyvin kohtelias ja Paulin huomattuaan kysyi hänen vointiaan. Niin he pääsivät keskustelun alkuun, ja Paul kertoi olleensa äskettäin vähän huonovointinen. Sitten hän kyseli kaikenlaista kelloista ja niiden soitosta, kuten esimerkiksi, valvoivatko ihmiset autioissa kirkontorneissa öisin saadakseen kellot lyömään, kuinka kelloja soitettiin ihmisten kuollessa ja olivatko hääkellot erittäin vai kaikuivatko kuolinkellot niin surullisesti vain ihmisten mielikuvituksessa. Kun Paul huomasi, että hänen uusi tuttavansa ei ollut oikein perillä entisajan iltakelloista, selitti Paul tarkoin niiden rakenteen ja kysyi myöskin, mitä hän käytännöllisenä miehenä arveli kuningas Alfredin suunnitelmasta mitata aikaa palavilla kynttilöillä. Siihen työmies vastasi, että jos sellainen tulisi jälleen käytäntöön, olisi se hänen mielestään kelloteollisuuden perikato. Paul viipyi siinä niin kauan, kunnes kello oli tullut entisensä näköiseksi ja alkanut rauhalliseen tapaansa toistella vanhaa kysymystään. Mies pani työkapineensa pitkään koriin, sanoi hyvästi ja lähti tiehensä. Mutta sitä ennen hän oli kuiskannut palvelijalle ovesta mennessään jotakin, mistä Paul erotti sanan "varhaisvanha".

Mitä olikaan tuo varhaisvanhuus, joka näytti tekevän ihmiset surullisiksi! Mitä ihmettä se oikein oli!

Kun Paulilla ei nyt ollut mitään lukemista, ajatteli hän sitä usein, vaikka ei niin usein kuin olisi ajatellut siinä tapauksessa, että hänellä ei olisi ollut niin paljon muita asioita mielessään. Mutta niitä oli kovin monta, ja hän ajatteli lakkaamatta, kaiken päivää.

Ensinnäkin tulisi Florence olemaan läsnä juhlassa. Florence… saisi nähdä, että pojat pitivät hänestä, ja iloitsisi siitä. Se oli pääasia. Kun selvästi näkyisi, että pojat olivat hänelle ystävällisiä ja kilttejä ja että hänestä oli tullut heidän pikku suosikkinsa, silloin Florence voisi surematta ajatella sitä aikaa, jonka hänen veljensä oli viettänyt tässä talossa, ja kenties olla vielä onnellisempikin loma-ajan loputtua, jolloin koulutyö taas alkaisi.

Niin, koulutyö alkaisi uudestaan! Viisikymmentä kertaa päivässä sipsuttivat Paulin pikku jalat äänettömin askelin ylös portaita hänen omaan huoneeseensa, sillä hän keräsi jokaisen kirjan ja paperipalan, jokaisen mitättömän kapineen, joka kuului hänelle, ja pani ne kaikki yhteen viedäkseen kotiin. Mutta Paulin mielessä ei ollut sitä ajatusta, että hän tulisi takaisin. Hänen puuhissaan tai mietteissään ei ilmennyt minkäänlaista valmistusta tai viittausta tuloon, paitsi mitä hän oli kuvitellut Florencea ajatellessaan. Päinvastoin hän mietiskelevällä tavallaan katseli liikkuessaan talossa kaikkialla jokaista esinettä sillä silmällä, että hänen olisi erottava siitä iäksi, ja senvuoksi hänellä oli lakkaamatta niin paljon ajattelemista.

Hänen piti kurkistaa jokaiseen yläkerran huoneeseen ja ajatella, kuinka yksinäisiä ne olisivat hänen lähdettyään ja kuinka monta hiljaista päivää, viikkoa, kuukautta ja vuotta ne viettäisivät yhtä vakavina ja häiritsemättömässä rauhassa. Hänen piti miettiä, liikkuisiko niissä joskus toinen lapsi (varhaisvanha niinkuin hän itsekin), joka erottaisi samat eriskummaiset kuvioiden ja huonekalujen väännökset kuin hän ja kertoisiko joku sille pojalle pikku Dombeysta, joka oli kerran ollut siellä.

Hänen oli ajateltava myös porraskäytävään ripustettua muotokuvaa, joka aina katseli vakavasti hänen jälkeensä, kun hän ohi mennessään loi siihen silmäyksen olkapäänsä yli, ja joka hänen sivuuttaessaan sen jonkun toverinsa kanssa näytti yhä tuijottavan häneen eikä hänen seuralaiseensa. Hänellä oli paljon miettimistä erään toisessa paikassa riippuvan Piirroksen takia, joka esitti ihmettelevän joukon keskellä hänelle tuttua olentoa sädekehä pään ympärillä, jalona, lempeänä ja armeliaana, osoittaen sormellaan ylöspäin.

Hänen oman makuuhuoneensa akkuna herätti lukemattomia ajatuksia, jotka sekaantuivat näihin ja seurasivat toinen toistaan kuin vyöryvät aallot. Missä olikaan niiden kesyttömien lintujen pesä, jotka aina liitelivät meren yläpuolella myrskyilmalla; mistä tulivat pilvet ja ensin alkoivat; mistä tuuli lähti kohisemaan ja missä se lakkasi; voisiko se paikka, jossa hän ja Florence olivat niin usein istuneet katselemassa ja puhelemassa näistä asioista, aina näyttää entisensä kaltaiselta ilmankin heitä ja pitäisikö, jos hän olisi kaukana, Florence sitä samanlaisena istuessaan siellä yksin?

Hänen piti ajatella myöskin Tootsia ja kandidaatti Feederiä, kaikkia poikia, tohtoria, rouva ja neiti Blimberiä, kotia, tätiään ja neiti Toxia, isäänsä, Dombey ja Poikaa, Walteria ja hänen köyhää vanhaa enoaan, joka oli saanut tarvitsemansa rahat, ja karheaäänistä, rautakätistä kapteenia. Sitäpaitsi hänen piti päivän mittaan tehdä monta pikku vierailua, kouluhuoneeseen, tohtori Blimberin työhuoneeseen, rouva Blimberin yksityiseen huoneeseen, neiti Blimberin luo ja koiraa katsomaan. Sillä hänellä oli nyt vapaa pääsy kaikkialle talossa, jossa hän sai liikkua mielensä mukaan, ja kun hän halusi erota kaikista hyvänä ystävänä, kävi hän kaikkien luona. Välillä hän haki kirjoista oikeat kohdat Briggsille, joka menetti ne tuon tuostakin näkyvistään, välillä hän haki sanakirjoista sanoja toisille pojille, jotka olivat pulassa, välillä taas piti silkkilankavyyhtiä, kun rouva Blimber keri sitä, ja toisinaan hän järjesti Cornelian kirjoituspöydän kuntoon. Joskus hän hiipi tohtorin työhuoneeseen, istui matolla hänen oppineitten jalkainsa juuressa, käänteli hiljalleen pallokarttoja ja kulki maailman ympäri tai teki lentomatkan etäisiin tähtiin.

Lyhyesti sanoen, näinä loma-ajan edellisinä päivinä, jolloin toiset pojat tekivät työtä henkensä kaupalla kertaamalla koko lukukauden opinnot, oli Paul sellaisen etuoikeutetun oppilaan asemassa, jollaista ei ollut koskaan ennen nähty tässä talossa. Hän tuskin saattoi uskoa sitä itsekään, mutta hänen vapautensa kesti tunnista tuntiin ja päivästä päivään, ja jokainen hyväili pikku Dombeyta. Tohtori Blimber oli niin tarkka hänen puolestaan, että Johnson kerran sai poistua päivällispöydästä, kun oli ajattelemattomasti sanonut häntä "pikku Dombey-raukaksi". Paulin mielestä oli rangaistus perin ankara, vaikka hän olikin nuo sanat kuullessaan punastunut ja ihmetellyt, miksi Johnson häntä sääli. Sitäkin epäilyttävämmältä tuntui hänestä tämä tuomio, kun hän oli edellisenä iltana varmasti kuullut, kuinka tohtori itse oli painavalla sanallaan myöntänyt oikeaksi rouva Blimberin väitteen, että pikku Dombey-parka oli entistäkin pikkuvanhempi. Ja nyt Paul alkoi ajatella, että varmaankin merkitsi pikkuvanha samaa kuin hyvin hoikka ja kevyt ja helposti väsyvä ja sellainen, joka pyrki asettumaan missä tahansa pitkäkseen lepäämään, sillä hän ei voinut olla huomaamatta, että päivä päivältä nämä taipumukset yhä enemmän saivat hänessä valtaa.

Vihdoin valkeni juhlapäivä. Tohtori Blimber sanoi aamiaispöydässä: "Hyvät herrat, me aloitamme lukumme ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä." Toots vapautti itsensä heti alamaisuudestaan ja pani sormuksen sormeensa. Mainitessaan heti senjälkeen sattumalta tohtoria keskustelussa hän lausui vain pelkästään "Blimber". Tämä itsenäisyyden ilmaus herätti vanhemmissa oppilaissa ihailua ja kateutta, mutta nuoremmat olivat kauhuissaan ja ihmettelivät, ettei mikään hirsi pudonnut alas ja murskannut häntä.

Illan juhlaan ei viitattu pienimmälläkään sanalla aamiaista! päivällispöydässä, mutta kaiken päivää oli talossa hälinää. Harhaillessaan kaikkialla Paul tutustui monenlaisiin ihmeellisiin penkkeihin ja kynttilänjalkoihin ja näki vierashuoneen oven ulkopuolella vihreällä kankaalla verhotun harpun. Päivällisellä näytti rouva Blimberin pää myöskin jonkin verran oudolta, ikäänkuin hän olisi sitonut tukkansa liian lujalle, Ja vaikka neiti Blimberillä oli kummallakin ohimollaan siro sileä suortuva, näyttivät hänen omat pikku kiharansa niiden alla olevan paperirullille käärittyinä, vieläpä teatteri-ilmoituksille, sillä Paul luki "Kuninkaallinen Teatteri" Cornelian toisen välkkyvän silmälasin ja "Brighton" toisen yläpuolelta.

Illan lähestyessä oli nuorten herrain makuuhuoneissa näkyvissä suuri varasto valkeita liivejä ja kaulaliinoja ja sellainen poltetun tukan haju, että tohtori Blimber lähetti yläkertaan palvelijan kysymään kohteliaasti, oliko talossa tulipalo. Mutta kähertäjä oli vain kähertämässä nuorukaisten hiuksia ja kuumensi ammatti-innossaan pihtejään liiaksi.

Kun Paul oli pukeutunut — mikä tapahtui hyvin pian, sillä hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja väsyneeksi — lähti hän alakertaan vierashuoneeseen ja tapasi siellä tohtori Blimberin kävelemässä edestakaisin täysin puettuna, mutta arvokkaan ja huolettoman näköisenä ikäänkuin olisi ajatellut vain mahdolliseksi, että joku tuttava voisi kohdakkoin pistäytyä tervehtimään. Vähän myöhemmin ilmestyi rouva Blimber, Paulin mielestä oikein rakastettavana, yllään niin monta hametta, että täytyi tehdä oikein retki kiertääkseen hänen ympärinsä. Pian äitinsä jälkeen tuli alas neiti Blimber, vähän puristuneen näköisenä tosin, mutta hyvin miellyttävänä.

Sitten saapuivat Toots ja Feeder. Kummallakin oli hattu kädessään kuin olisivat asuneet jossakin muualla, ja kun pöydänkattaja ilmoitti heidät, virkkoi tohtori Blimber: "Kas vain, sepä hauskaa!" ja näytti olevan kovin iloinen nähdessään heidät. Toots oikein loisti jalokivineen ja nappeineen ja oli niin selvillä tästä asiasta, että käteltyään tohtoria ja kumarrettuaan rouva ja neiti Blimberille veti Paulin syrjään ja kysyi: "Mitä arvelet tästä, Dombey?"

Mutta vaikka Toots tunsikin tällaista ujoa itseluottamusta, näytti hän olevan aika lailla epätietoinen siitä, oliko ylimalkaan sopivaa panna kiinni alinta liivinnappia ja oliko, kun kylmästi harkitsi kaikkia asianhaaroja, parasta pitää kalvosimia ylös vai alas käännettyinä. Kun hän huomasi, että Feederin kalvosimet oli käännetty ylös, teki hän samoin. Mutta kun seuraavalla uudella vieraalla oli kalvosimet käännetty alas, muutti Tootskin omansa niin. Vieraiden saapuessa nopeammin toinen toisensa jäljestä olivat eroavaisuudet liivinnappien, ei ainoastaan alimman, vaan ylimmänkin, kiinnittämisessä niin lukuisat ja monimutkaiset, että Toots lakkaamatta hypisteli mainittua vaatekappalettaan kuin olisi näppäillyt soittokonetta ja näytti joutuvan kerrassaan ymmälle tästä lakkaamattomasta puuhailusta.

Kun kaikki nuoret herrat, kaulahuivi sidottuna tiukalle, tukka käherrettynä, kiiltävät tanssikengät jalassa ja paras hattu kädessä oli toinen toisensa jälkeen ilmoitettu ja esitelty, saapui tanssinopettaja Baps ynnä hänen rouvansa, jota kohtaan rouva Blimber oli erittäin ystävällinen ja alentuva. Baps oli hyvin vakava herra, joka puheli hitaasti ja tasaisesti. Ennenkuin hän oli seisonut lampun alla viittä minuuttia, alkoi hän kysellä Tootsilta (joka oli kaikessa hiljaisuudessa verrannut tanssikenkiään hänen kenkiinsä), kuinka hänen mielestään olisi parasta käsitellä niitä raaka-aineita, joita tuotiin Englannin satamiin korvaukseksi ulkomaille virtaavasta kullasta. Toots, jonka mielestä kysymys tuntui sotkuiselta, vastasi, että parasta olisi ne keittää. Mutta Baps ei tuntunut pitävän sitä sopivana.

Paul liukui nyt alas pieluksilla varustetusta sohvannurkasta, jossa hän oli tehnyt havaintojaan, ja lähti alakertaan teehuoneeseen odottaakseen siellä Florencea, jota ei ollut nähnyt lähes pariin viikkoon, sillä hänen oli täytynyt pysyä tohtori Blimberin talossa edellinen lauantai ja sunnuntai, jotta ei olisi vilustunut. Florence saapuikin heti näyttäen kovin kauniilta yksinkertaisessa tanssiaispuvussaan, tuoreita kukkia kädessä, ja kun hän polvistui lattialle kiertääkseen käsivartensa Paulin kaulaan ja suudellakseen häntä (sillä saapuvilla ei ollut muita kuin se palvelijatar, joka oli osoittanut ystävällisyyttä Paulia kohtaan, ja eräs toinen nuori tyttö, jonka oli määrä tarjoilla teetä), oli Paulin vaikea päästää häntä irti ja loitota hänen rakkautta loistavista silmistään.

"Mutta mikä sinun on, Floy?" kysyi Paul melkein varmana siitä, että oli nähnyt kyyneleen sisarensa silmässä.

"Ei mikään, kultaseni, ei mikään", vastasi Florence.

Paul kosketti hänen poskeaan lempeästi sormellaan — ja siinä oli kyynel! "Mutta miksi, Floy!" huudahti hän.

"Pian lähdetään kotiin yhdessä, ja minä hoidan sinua, rakkaani", virkkoi Florence.

"Hoidat minua!" kertasi Paul.

Paul ei voinut ymmärtää, mitä se tähän kuului tai miksi molemmat palvelijattaret katselivat heitä niin vakavasti tai miksi Florence käänsi päänsä hetkiseksi pois ja sitten taas Pauliin päin, hymyillen ystävällisesti.

"Floy", sanoi Paul, pidellen kiinni sisarensa tummista kiharoista, "sanoppas, olenko minä sinunkin mielestäsi käynyt varhaisvanhaksi."

Florence naurahti, hyväili häntä ja vastasi: "Et."

"Mutta ne väittävät niin", sanoi Paul, "ja minä tahtoisin tietää, mitä he tarkoittavat".

Siihen katkesi heidän keskustelunsa, sillä ovelta kuului kova kaksoiskoputus, jolloin Florence kiirehti teepöydän luo. Paulia kummastutti taas, kun hän näki toisen palvelijattaren kuiskaavan jotakin Florencelle ikäänkuin lohduttaakseen, mutta se haihtui pian hänen mielestään, kun huoneeseen saapui uusia vieraita.

Ne olivat sir Barnet Skettles, lady Skettles ja nuori herra Skettles. Tämän nuorukaisen oli määrä tulla tohtori Blimberin oppilaaksi loman jälkeen. Kaikkitietävä huhu oli jo tuonut Feederin huoneeseen tiedon siitä, että sir Barnet Skettles oli Alahuoneen jäsen ja että kun hän vihdoin saisi itseensä kiintymään puhemiehen huomion (niinkuin jo kolme neljä vuotta oli odotettu) hän varmaankin ravistelisi tuntuvasti radikaaleja.

"Ja mikä huone tämä sitten on?" kysyi lady Skettles Paulille ystävälliseltä palvelijattarelta.

"Tohtori Blimberin työhuone, arvoisa rouva", kuului vastaus.

Lady Skettles tarkasteli huonetta lornettinsa läpi ja virkkoi sir Barnet Skettlesille hyväksyvästi nyökäten: "Oikein hyvä." Sir Barnet myönsi sen, mutta nuori herra Skettles näytti epäluuloiselta ja arvostelevalta.

"Ja tämä pikku olento sitten", virkkoi lady Skettles kääntyen Pauliin päin, "onko hän —"

"Yksi oppilaista, arvoisa rouva", sanoi palvelijatar.

"Ja mikä on sinun nimesi, kalpea lapsi?" kysyi lady Skettles.

"Dombey", vastasi Paul.

Nyt sekaantui sir Barnet Skettles heti keskusteluun ja sanoi, että hänellä oli ollut kunnia tavata Paulin isä yleisillä päivällisillä, ja lausui sen toivomuksen, että hän jaksoi hyvin. Sitten Paul kuuli hänen sanovan lady Skettlesille: "City — hyvin rikas — hyvin kunnianarvoisa — tohtori mainitsi siitä." Ja senjälkeen hän virkkoi Paulille: "Sanoppa arvoisalle isällesi, että sir Barnet Skettles oli iloinen kuullessaan hänen jaksavan oikein hyvin ja lähetti hänelle parhaat terveisensä."

"Kyllä, herra", vastasi Paul.

"Tässä on minun reipas poikani", virkkoi sir Barnet Skettles. "Barnet", virkkoi hän pojalleen, joka koetti saada etukäteen korvausta tuleville opinnoilleen luumukakusta, "tässä on nuori herra, joka sinun pitää tuntea. Tässä on nuori herra, jonka sinä saat tuntea, Barnet", lisäsi sir Barnet Skettles, ilmaisten erikoisen painokkaasti tämän lupansa.

"Millaiset silmät! Millainen tukka! Kuinka rakastettavat kasvot!" huudahti lady Skettles hiljaisella äänellä katsellessaan Florencea lornettinsa läpi.

"Sisareni", sanoi Paul esittäen hänet.

Skettlesien tyytyväisyys oli nyt täydellinen. Ja kun lady Skettles oli ensi näkemältä tuntenut mieltymystä Paulia kohtaan, lähtivät he kaikki yhdessä yläkertaan sir Barnet Skettlesin pitäessä huolta Florencesta ja nuoren Barnetin tullessa heidän jäljessään.

Nuori Barnet ei jäänyt pitkäksi ajaksi taustalle senjälkeen kun he olivat astuneet vierashuoneeseen, sillä tohtori Blimber oli ennen pitkää saanut hänet tanssimaan Florencen kanssa. Paulin mielestä hän ei näyttänyt erikoisen onnelliselta eikä juuri miltään muultakaan kuin nyrpeältä eikä tuntunut välittävän siitä, mitä teki; mutta kun Paul kuuli lady Skettlesin sanovan rouva Blimberille lyöden tahtia viuhkallaan, että hänen poikakultansa oli silminnähtävästi ihan kuolettavasti ihastunut pikku enkeliin, neiti Dombeyhin, täytyi Paulin otaksua hänen olevan autuuden tilassa, vaikkei sitä päältä päin huomannut.

Pikku Paulin mielestä oli omituinen sattuma, ettei kukaan ollut anastanut hänen paikkaansa pielusten välissä ja että hänen palatessaan kaikki tekivät hänelle tilaa, niin että hän pääsi jälleen sinne, ja muistivat sen kuuluvan hänelle. Kukaan ei myöskään seisonut hänen edessään, kun he huomasivat hänen haluavan katsella Florencen tanssimista, vaan jättivät hänen edessään näköalan vapaaksi, niin että hän saattoi tarkata sisartaan. Olivatpa he niin ystävällisiä, oudotkin, joita pian saapui lukuisasti, että tulivat tuon tuostakin puhelemaan hänen kanssaan ja kyselivät, kuinka hän jaksoi, särkikö hänen päätään ja oliko hän väsyksissä. Hän oli kovin kiitollinen heille kaikesta heidän ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan ja nojasi selkäänsä pieluksiin. Rouva Blimber ja neiti Skettles istuivat samalla sohvalla, ja Florence istahti hänen viereensä aina kun oli päässyt tanssimasta, ja se teki Paulin hyvin onnelliseksi.

Florence olisi tahtonut istua hänen vieressään kaiken iltaa tanssimatta ollenkaan omasta aloitteestaan, mutta Paul sai hänet tanssimaan sanomalla, että se tuottaisi hänelle suurta iloa. Ja totta hän puhuikin, sillä hänen pikku sydämensä paisui ja hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän näki, kuinka kovasti kaikki ihailivat hänen sisartaan, joka oli koko salin kaunis pieni ruusunnuppu.

Pehmeästä pieluspesästään Paul saattoi nähdä ja kuulla melkein kaikki, mitä tapahtui, ikäänkuin juhla olisi pantu toimeen hänen huvikseen. Muiden pikku huomioiden joukossa hän pani merkille, että tanssinopettaja Baps ryhtyi keskusteluun sir Barnet Skettlesin kanssa ja kysyi hyvin pian samoin kuin oli kysynyt Tootsilta, kuinka olisi käsiteltävä niitä raaka-aineita, joita tulvi Englannin satamiin korvaukseksi ulkomaille valuvasta kullasta. Se tuntui Paulista niin salaperäiseltä, että häntä kovasti halutti tietää, mitä niillä olisi tehtävä. Sir Barnet Skettlesillä oli paljon sanomista siitä asiasta, ja hän sanoikin, mutta se ei näyttänyt ratkaisevan kysymystä, sillä Baps virkkoi: "Niin kyllä, mutta jos Venäjä toisi tänne talinsa?" Se mykistytti sir Barnetin, sillä hän ei osannut sen kuultuaan muuta kuin pudistaa päätään ja sanoa: "No, silloin kai olisi taas turvauduttava puuvillavarastoihin."

Sir Barnet Skettles katseli Bapsin jälkeen ja meni ilahduttamaan rouva Bapsia (tämä kun yksin jääneenä oli katselevinaan harppua soittavan herran nuottivihkoa) sennäköisenä kuin olisi pitänyt häntä varsin arvokkaana miehenä. Pian senjälkeen hän huomauttikin siitä tohtori Blimberille ja kysyi, saisiko hän udella, kuka tuo herra oli ja oliko hän ehkä kauppakamarin jäsen. Tohtori Blimber vastasi: "Ei, luultavasti ei; muuten hän on professori —"

"Tilastotieteessä tai jollakin sentapaisella alalla, eikö niin?" huomautti sir Barnet Skettles.

"Ei, sir Barnet", vastasi tohtori Blimber hieroen leukaansa, "eipä juuri".

"Sen ainakin uskallan, väittää, että hänellä on tekemistä numerojen kanssa", sanoi sir Barnet Skettles.

"Niin tosiaankin", myönsi tohtori Blimber, "mutta ei sellaisten. Herra Baps on hyvin kunnianarvoisa mies, sir Barnet, mutta oikeastaan tanssitaidon professori."

Paul hämmästyi nähdessään, kuinka perinpohjin tämä uutinen muutti sir Barnet Skettlesin mielipiteen herra Bapsista ja että sir Barnet joutui suorastaan raivoihinsa ja tuijotti Bapsia kiukkuisesti huoneen poikki. Menipä hän niinkin pitkälle, että puhuessaan tapauksesta lady Skettlesille toivotti Bapsin hiiteen ja sanoi tuollaisen ammatin sopivan oikein hyvin yhteen Bapsin suunnattoman ja kirotun häpeämättömyyden kanssa.

Paul huomasi vielä muutakin. Juotuaan muutamia lasillisia kuumennettua viiniä alkoi Feeder olla iloisella tuulella. Tanssi suoritettiin ylimalkaan jäykästi, ja soitto oli hyvin juhlallista — suorastaan kuin kirkkomusiikkia — mutta viinilasillisten jälkeen Feeder sanoi Tootsille aikovansa antaa vähän vauhtia tälle puuhalle. Sitten hän alkoi tanssia ikäänkuin ei olisi muuta ajatellutkaan kuin tanssimista ja houkutteli salaa soitonkin hurjiin säveliin. Sitäpaitsi hän kävi erittäin huomaavaksi naisia kohtaan ja tanssiessaan neiti Blimberin kanssa kuiskasi — kuiskasi hänelle! — mutta ei niin hiljaa, ettei Paul olisi sitä kuullut, seuraavan huomattavan runon:

"Vaikk' inha vilpin pesä mielen' ois, en sulle koskaan pahoin tehdä vois."

Nämä säkeet Paul kuuli hänen toistavan neljälle neitoselle peräkkäin. Niinpä Feederillä olikin syytä sanoa Tootsille, että hän pelkäsi itselleen käyvän huonosti huomenna!

Rouva Blimber kävi levottomaksi tästä jokseenkin sopimattomasta käytöksestä ja etenkin soiton sävyn muuttumisesta, sillä nyt alkoi kuulua alhaisia sävelmiä, jotka olivat tavallisia kaduilla ja senvuoksi saattaisivat loukata lady Skettlesiä. Mutta lady Skettles oli niin ystävällinen, että pyysi rouva Blimberiä olemaan puhumatta siitä enempää ja kuunteli mahdollisimman kohteliaasti selitystä, kuinka kandidaatti Feeder joskus meni liiallisuuksiin näissä tilaisuuksissa, ja huomautti, että tuo herra oli asemaansa nähden hyvin puoleensavetävä mies ja että häntä erikoisesti miellytti vaatimaton tukan malli. (Kuten aikaisemmin on mainittu, oli Feederin tukka noin neljännestuuman pituinen.)

Eräällä tanssien väliajalla lady Skettles kysyi Paulilta, pitikö hän paljon soitosta. Paul vastasi pitävänsä soitosta ja laulusta ja lisäsi, että jos lady Skettlesillä oli sama maku, pitäisi hänen kuulla Florencen laulavan. Lady Skettles keksi heti olevansa ihan nääntymäisillään tätä nautintoa odottaessaan, ja vaikka Florence aluksi kovin pelästyi, kun häntä pyydettiin laulamaan niin suurelle seuralle, ja hartaasti tahtoi vapautusta siitä, meni hän kuitenkin suoraa päätä pianon luo ja aloitti, kun Paul kutsui hänet luokseen ja sanoi: "Laulathan, Florence? Minun tähteni, rakkaani!" Kun kaikki vetäytyivät vähän syrjään, jotta Paul voisi katsella sisartaan, ja kun hän näki Florencen istuvan siinä yksin niin nuorena ja hyvänä ja kauniina ja ystävällisenä häntä kohtaan ja kuuli värisevän äänen kaikuvan niin luonnollisena ja suloisena ja tajusi hiljaisuudesta kohoavan esiin kultaisen ketjun, joka yhdisti hänet kaikkeen elämän rakkauteen ja onneen, silloin hän käänsi kasvonsa poispäin kätkeäkseen kyyneleensä. Ei senvuoksi, että laulu oli liian kaihoisa tai surumielinen, vaan siksi, että Florence oli niin rakas hänelle, niinkuin hän selitti toisille, jotka kyselivät syytä hänen kyyneliinsä.

Kaikki he pitivät Florencesta. Ja kuinka olisi muu ollut mahdollistakaan! Paul oli etukäteen arvannut niin käyvän. Hänen istuessaan siinä sohvan nurkassa pielusten varassa kädet rauhallisesti ristissä, toinen sääri allaan, saattoivat harvat aavistaa, millainen voitonriemu ja ilo täytti hänen lapsenrintansa, kun hän katseli sisartaan, tai millaista suloista rauhallisuutta hän tunsi. Haltioituneita ihastuksen ilmaisuja "Dombeyn sisaresta" kuului hänen korviinsa kaikkien poikien suusta. Jokaisen huulilta tulvi ylistystä maltilliselle ja ujolle pikku kaunottarelle. Lakkaamatta hän kuuli mainittavan Florencen lahjakkuutta ja taitavuutta, ja kuin kesäillan ilmassa leijaillen oli kaikkialle levinnyt Florenceen ja häneen kohdistunut epämääräinen ystävällisyyden tunne, joka teki niin hyvää ja liikutti häntä.

Hän ei tietänyt miksi. Sillä kaikki se, mitä Paul katseli ja tunsi ja ajatteli tuona iltana — läsnä ja poissa olevia, nykyisyyttä ja menneisyyttä — sekaantui yhteen kuin sateenkaaren värit tai eri vivahdukset monikirjavissa linnuissa auringon paistaessa niihin tai värit vaalenevalla taivaanrannalla auringon laskiessa. Ne monet asiat, joita hänen oli pitänyt viime aikoina ajatella, liitelivät hänen silmiensä editse laulun aikana. Ei niin, että ne olisivat jälleen vaatineet hänen tarkkaavaisuuttaan tai koskaan enää vaatisivat, vaan rauhallisesti loppuun käsiteltyinä ja menneisyyteen siirtyneinä. Yksinäinen akkuna, josta hän oli katsellut aikoja sitten, avautui merelle monien penikulmien päähän. Aalloilla keinuteltiin ja tyynnytettiin lepoon mielikuvia, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä vielä eilispäivänä ja nyt häipyivät näkymättömiin kuin murtuneet laineet. Hän luuli vielä erottavansa sisarensa laulussa, äänten sorinassa ja jalkojen kopinassa saman salaperäisen kohinan, jota oli ihmetellyt maatessaan lepovuoteellaan meren rannalla. Samaa muistuttivat hänelle ohi kiitävät kasvot ja Tootsin kömpelö kohteliaisuus, tämä kun kävi tuon tuostakin puristamassa hänen kättään. Paul luuli vielä kuulevansa salaperäistä kohinaa yleisen ystävällisyyden läpi, ja se yleinen usko, että hän oli varhaisvanha, tuntui olevan yhteydessä sen kanssa, hänen käsittämättään oikein millä lailla. Näin istui pikku Paul mietiskellen, kuunnellen, katsellen ja uneksien ja oli hyvin onnellinen.

Vihdoin tuli lähdön aika, ja silloin saattoi huomata seurassa mielenliikutusta. Sir Barnet Skettles toi nuoremman Skettlesin Paulin luo hyvästelemään ja pyysi, että Paul muistaisi sanoa arvoisalle isälleen sir Barnet Skettlesin parhaat terveiset ja kertoa hänen toivovan, että molemmat pojat tulisivat hyviksi ystäviksi. Lady Skettles suuteli häntä, pyyhkäisi hänen tukkansa pois otsalta ja syleili häntä. Tulipa rouva Bapskin — ja se ilahdutti Paulia — harppua soittavan miehen nuottivihkon äärestä ja lausui hänelle jäähyväiset yhtä sydämellisesti kuin kuka muu tahansa huoneessa olijoista.

"Hyvästi, tohtori Blimber", sanoi Paul ojentaen kätensä.

"Hyvästi, pikku ystäväni", vastasi tohtori.

"Olen hyvin kiitollinen teille, tohtori", lisäsi Paul katsellen viattomasti hänen ankaroihin kasvoihinsa. "Olkaa hyvä ja käskekää pitämään huolta Diogeneesta."

Diogenes oli koira, jolla ei ollut elämässään ollut ainoaakaan ystävää ennen Paulia. Tohtori lupasi, että Paulin poissa ollessa huolehdittaisiin tarkoin Diogeneesta, ja kun Paul oli taas kiittänyt ja kätellyt häntä, lausui hän rouva Blimberille ja Cornelialle jäähyväiset niin sydämellisen vakavasti, että rouva Blimber unohti puhua Cicerosta lady Skettlesille, vaikka hänellä oli ollut sellainen aikomus koko illan. Cornelia tarttui Paulin molempiin käsiin ja sanoi: "Dombey, Dombey, sinä olet aina ollut lempioppilaani. Jumala sinua siunatkoon!" Ja Paulin mielestä se osoitti, kuinka helposti voi tehdä väärin jollekin henkilölle, sillä neiti Blimber oli nyt tosiaankin vilpitön, niin ankara kuin hän olikin ollut vaatimuksissaan.

Sitten kuului poikien kesken suhinaa: "Dombey lähtee! Pikku Dombey lähtee!" ja kaikki riensivät Paulin ja Florencen jäljestä alas portaille ja käytävään, koko Blimberin perhe mukana. Sellaista, sanoi Feeder ääneensä, ei ollut hänen aikanaan kertaakaan ennen sattunut ainoallekaan pojalle, mutta vaikeata oli tietää, oliko tämä totta vai viinipikarien ansiota. Palvelijat, pöydänkattaja etunenässä, halusivat kaikki saattaa pikku Dombeyta. Olipa heikkosilmäinen nuori mieskin kantaessaan Paulin kirjoja ja matkatavaroita vaunuihin, joiden oli määrä kuljettaa Florence veljineen rouva Pipchinin luokse yöksi, ilmeisesti liikutettu.

Ei edes hellempien tunteitten vaikutus pojissa — he olivat kaikki järjestään hullaantuneet Florenceen — voinut estää heitä lausumasta hyvin äänekkäitä jäähyväisiä Paulille heiluttamalla hattujaan hänen jälkeensä, tunkeutumalla alakertaan puristamaan hänen kättään ja huutamalla hänelle kukin vuorostaan: "Dombey, älä unohda minua!" He ilmaisivat tunteitaan muutenkin kovin meluisasti, mikä oli kerrassaan tavatonta näiden opiskelijain kesken. Paul kysyi kuiskaten Florencelta, joka kääri hänet vaatteisiin ennenkuin ovi avattiin, kuuliko hän poikain melua. Unohtaisiko hän sitä koskaan? Oliko hän iloinen siitä? Ja voimakas ilo loisti Paulin silmistä hänen puhellessaan Florencelle.

Vielä kerran Paul kääntyi jäähyväisiksi ja katsoi niin moniin kasvoihin, jotka olivat suuntautuneet häneen, ihmetellen nähdessään kuinka ne kaikki loistivat ja säteilivät ja kuinka ne olivat kokoontuneet vieretysten kuin täpötäydessä teatterissa. Samalla ne näyttivät aaltoilevan kuin heiluvassa peilissä, ja sitten hän oli ulkona pimeissä vaunuissa, nojautuen Florenceen. Milloin tahansa hän senjälkeen muisteli tohtori Blimberin taloa, palasi se hänen mieleensä sellaisena kuin hän oli nähnyt sen tänä iltana, eikä se koskaan enää tuntunut todelliselta paikalta, vaan unelta, jossa oli silmä silmän vieressä.

Mutta se ei ollut kuitenkaan viimeinen muisto tohtori Blimberin talosta. Tapahtui vielä jotakin. Toots näet esiintyi vielä. Hän laski odottamatta alas vaunujen akkunan, kurkisti sisään ja sanoi kerrassaan kummallisesti hihittäen: "Onko Dombey siellä?" ja pani sen taas heti kiinni odottamatta vastausta. Eikä edes se ollut Tootsin viimeinen temppu, sillä ennenkuin ajaja ennätti panna vaunut liikkeelle, laski hän alas toisen akkunan, kurkisti sisään samalla lailla hihittäen ja virkkoi samanlaisella äänenpainolla: "Onko Dombey siellä?" minkä jälkeen hän katosi samoin kuin äskenkin.

Kuinka Florence nauroikaan! Paul muisti sen usein ja nauroi silloin aina itsekin.

Mutta monista asioista, joita pian jälkeenpäin sattui — seuraavana päivänä ja senjälkeen — oli Paulilla vain hämärä muisto, kuten esimerkiksi, miksi he viipyivät rouva Pipchinin luona päiviä ja öitä sensijaan että olisivat lähteneet kotiin, miksi hän makasi vuoteessa Florencen istuessa hänen vieressään, oliko huoneessa käynyt hänen isänsä vai oliko se vain suuri varjo seinällä, oliko hän kuullut lääkärin sanovan jostakin henkilöstä, että jos hänet olisi siirretty pois ennen sitä tilaisuutta, jonka herättämät mielikuvat olivat liian voimakkaita hänen omaan heikkouteensa verrattuina, olisi hän kaiketi kokonaan riutunut.

Eikä hän liioin voinut muistaa, oliko hän usein sanonut Florencelle: "Oi, Floy, vie minut kotiin äläkä milloinkaan jätä minua!" mutta hän luuli niin tapahtuneen. Toisinaan hän kuvitteli kuulleensa itsensä toistelevan: "Vie minut kotiin, Floy. Vie minut kotiin!"

Mutta hän muisti kotiin tullessaan, kun häntä kannettiin ylös tuttuja portaita, että vaunut olivat tärisseet monta tuntia yhtä mittaa, samalla kun hän oli maannut Florencen istuessa hänen vieressään ja vanha rouva Pipchin istui vastapäätä. Niinikään hän muisti vanhan vuoteensa, kun hänet laskettiin sille, tätinsä, neiti Toxin ja Susanin, mutta myös jotakin muuta äsken tapahtunutta, mikä yhä pani hänet ymmälle.

"Tahtoisin mielelläni puhua Florencen kanssa", sanoi hän. "Nyt heti kahden kesken!"

Sisar kumartui hänen puoleensa, ja toiset vetäytyivät syrjään.

"Floy kulta, eikö isä ollut käytävässä, kun minut tuotiin vaunuista?"

"Oli, rakkaani."

"Eihän hän itkenyt mennessään huoneeseensa, kun oli nähnyt minun tulevan, vai kuinka, Floy?"

Florence pudisti päätään ja painoi huulensa hänen poskeaan vastaan.

"Minusta on oikein hauskaa, ettei hän itkenyt", virkkoi pikku Paul.
"Minä luulin hänen itkeneen. Älä kerro toisille, että kysyin."