VIIDESTOISTA LUKU
Kapteeni Cuttlen hämmästyttävä oveluus ja Walter Gayn uusi toimi
Walter ei osannut muutamiin päiviin päättää, kuinka hänen oli meneteltävä Barbadosia koskevassa asiassa. Muuten hänellä oli heikko toivo, että Dombey ehkä ei ollut ajatellut, mitä oli sanonut, tai muuttaisi mielensä ja ilmoittaisi hänelle, ettei hänen tarvinnutkaan lähteä. Mutta kun ei tapahtunut mitään, mikä olisi antanut vähääkään vahvistusta tälle käsitykselle (se olikin kyllin epätodenmukainen jo semmoisenaan), ja kun aika kului eikä hänellä ollut päivääkään hukattavana, tuntui hänestä siltä, että oli ryhdyttävä toimiin enempää vitkastelematta.
Päävaikeutena oli se, että hänen oli kerrottava tämä olojensa muutos Sol-enolle, jolle hän tiesi sen olevan ankaran iskun. Sitä vaikeampi hänen oli masentaa Sol-enon mieltä niin hämmästyttävällä uutisella, kun he olivat hiljattain päässeet lujemmalle pohjalle ja ukko oli käynyt niin iloiseksi, että pieni takahuone oli taas entisensä kaltainen. Eno oli maksanut ensimmäisen määräosan velastaan Dombeylle ja sanoi selviävänsä lopustakin. Kovin surulliselta tuntui siis välttämättömyys lannistaa hänet taas, kun hän oli kolauksestaan niin miehekkäästi virkistynyt.
Mutta mahdotonta oli kadota salaa hänen näkyvistään. Hänen täytyi saada tietää se etukäteen, ja vaikeinta oli keksiä, millä lailla sen kertoisi. Walter käsitti, ettei hänen vallassaan ollut valita lähteäkö vai ei. Dombey oli puhunut totta sanoessaan häntä nuoreksi ja hänen enonsa taloudellista asemaa heikoksi. Sitäpaitsi Dombey oli selvästi ilmaissut sillä katseella, joka seurasi näitä huomautuksia, että jos hän kieltäytyisi lähtemästä, saisi hän jäädä kotiin, jos halusi, mutta ei hänen liikkeeseensä. Walter ja hänen enonsa olivat suuressa velassa Dombeylle, ja se johtui Walterin omasta pyynnöstä. Hän olisi voinut vähitellen itsekseen epäillä, voisiko hän koskaan saavuttaa esimiehensä suosiota, ja ajatella, että Dombey oli silloin tällöin taipuvainen kohtelemaan häntä niin halveksivalla tavalla, ettei se ollut oikeudenmukaista. Mutta se, mikä oli hänen velvollisuutensa ilman tätä asianhaaraa, oli hänen velvollisuutensa myöskin sen uhalla — tai se oli ainakin Walterin käsitys ja velvollisuus oli täytettävä.
Kun Dombey oli katsonut häneen ja sanonut, että hän oli nuori ja hänen enonsa varallisuus huono, oli hänen kasvoilleen levinnyt ylenkatseellinen ilme, joka selvästi lausui julki, että Walter varmaankin olisi kovin tyytyväinen voidessaan elää joutilaana ahtaisiin oloihin joutuneen vanhan miehen kustannuksella, mikä loukkasi syvästi pojan ylevää mieltä. Päättäen todistaa Dombeylle, mikäli se kävi päinsä ilman sanoja, että hän oli erehtynyt, Walter oli koettanut osoittaa tuon Länsi-Intiaa koskevan välikohtauksen jälkeen enemmänkin hilpeyttä ja toimeliaisuutta kuin ennen, jos se ylimalkaan oli mahdollista niin vilkkaalle ja innokkaalle pojalle. Hän oli liian nuori ja kokematon ajatellakseen, että ehkä juuri tämä ominaisuus ei miellyttänyt Dombeyta ja ettei se ollut mikään sopiva keino päästä esimiehensä suosioon, jos käyttäytyi tyytyväisesti ja toivehikkaasti ollessaan epäsuosiossa — joko ansiosta tai ansiotta. Mutta mahdollista on — ainakin mahdollista, että Dombey näki vain uhmaa nuoren rehellisen olennon muuttuneessa käytöksessä ja päätti sen musertaa.
"Niin, kerta kaikkiaan on enolle puhuttava asiasta", ajatteli Walter huoahtaen. Ja koska Walter pelkäsi, että hänen äänensä ehkä voisi vähän väristä ja että hänen kasvojensa ilme kenties ei olisi niin toivehikas kuin hän olisi halunnut, jos hän itse kertoisi asian ukolle ja näkisi sanojensa ensimmäiset vaikutukset ryppyisillä kasvoilla, päätti hän käyttää hyväkseen mahtavan välittäjän, kapteeni Cuttlen avustusta. Kun tuli sunnuntai, lähti hän siis aamiaisen jälkeen taas kapteeni Cuttlen asunnolle.
Matkalla sinne ei hänestä tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä muistaa, että rouva MacStinger lähti joka sunnuntaiaamu kauas kotoa kuuntelemaan kunnianarvoisaa pastori Melchisedech Howleria. Tämä kirkonmies oli erotettu toimestaan Länsi-Intian telakoilla sen väärän epäluulon vuoksi (jonka yhteinen sielun vihollisemme oli herättänyt häntä vastaan), että hän oli kaivertanut käsiporalla reikiä viiniastioihin ja sovittanut huulensa aukon kohdalle, ja sitten hän oli julistanut maailmanloppua tähän päivään asti kahden vuoden ajan kello kymmeneltä aamuisin ja hankkinut kokoussalin hihkujien lahkoon kuuluvia naisia ja herroja varten, joihin kunnianarvoisan kirkonmiehen pauhaaminen oli ensimmäisenä kokousiltana tehnyt niin valtavan vaikutuksen, että lopuksi suorittaessaan haltioituneena jotakin pyhää tanssia koko joukko putosi alapuolella olevaan keittiöön ja särki eräälle seurakunnan jäsenelle kuuluvan mankelin.
Näin oli kapteeni tavattoman hilpeyden hetkellä kertonut Walterille ja hänen enolleen, levähtäessään "Viehättävän Pegin" toistelemisessa samana iltana, jolloin Solomon Gills maksoi velkansa Brogleylle. Kapteeni itse kävi säännöllisesti eräässä läheisessä kirkossa, jonka katolle kohotettiin valtakunnan lippu joka sunnuntaiaamu ja jossa hän hyväntahtoisesti piti silmällä poikia, hänellä kun oli suuri vaikutusvalta heihin salaperäisen koukkunsa vuoksi, sillä varsinaista suntiota vaivasi sairaloisuus. Koska Walter tunsi kapteenin tapojen säännöllisyyden, kiirehti hän mahdollisimman nopeasti tavatakseen hänet vielä kotona. Ja niin hyvä oli hänen vauhtinsa, että hän Brig-aukiolle kääntyessään sai ilokseen nähdä leveän sinisen takin ja liivit riippumassa ulkona kapteenin avonaisesta ikkunasta auringonpaisteessa.
Näytti uskomattomalta, että mainitut vaatekappaleet saattoi ihmissilmin nähdä ilman kapteenia, mutta varmaa oli, että hän ei ollut niiden sisällä, sillä muuten hänen säärensä — Brigaukion talot kun eivät ole kovin korkeita — olisivat sulkeneet oven, josta nyt oli vapaa pääsy. Kovin ihmeissään tästä huomiosta Walter koputti kerran.
"Stinger", kuuli hän selvästi kapteenin sanovan ylhäällä huoneessaan ikäänkuin se ei olisi laisinkaan kuulunut häneen. Siksi Walter koputti kaksi kertaa.
"Cuttle", sanoi kapteeni silloin ja ilmestyi heti senjälkeen akkunaan, kumartuen takin ja liivien yli, yllään puhdas paita ja housunkannattimet, kaulaliinan riippuessa irrallaan kuin nuora. Päässä hänellä oli vahakankainen hattunsa.
"Walter!" huudahti kapteeni katsellen kummissaan alas häneen.
"Niin, kapteeni Cuttle, minä täällä olen", vastasi Walter.
"Mitä nyt kuuluu, poikaseni?" kysyi kapteeni huolestuneena.
"Ei suinkaan mitään pahaa ole taas tapahtunut Gillsille?"
"Ei, ei", sanoi Walter. "Enoni voi oikein hyvin, kapteeni Cuttle."
Kapteeni ilmaisi tyytyväisyytensä ja sanoi tulevansa alas avaamaan oven, kuten hän tekikin.
"Oletpa sinä varhainen, Walter", sanoi kapteeni katsellen häntä yhä epäluuloisesti heidän kiivetessään portaita ylös.
"Suoraan sanoen, kapteeni Cuttle", virkkoi Walter istuutuen, "minä pelkäsin, että te olisitte lähtenyt ulos, ja halusin kysyä teidän ystävällistä neuvoanne".
"Kysy vain", sanoi kapteeni. "Mitä sinä tahdot?"
"Minä tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne, kapteeni Cuttle", vastasi
Walter hymyillen. "Mitään muuta en tarvitse."
"Annappas siis kuulua", sanoi kapteeni. "Olen käytettävissäsi, poikaseni!"
Walter kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut ja kuinka vaikeaa oli puhua siitä enolle ja kuinka suuri huojennus hänelle olisi, jos kapteeni Cuttle ystävällisesti tulisi avuksi. Niin suuri oli kapteenin hämmästys, kun hän kuuli Walterin uutisen, että hänen kasvonsa menettivät ilmeensä, ikäänkuin sininen puku, vahakankainen hattu ja koukku olisivat jääneet omistajatta.
"Mitä minuun tulee, kapteeni Cuttle", jatkoi Walter, "olen nuori, niinkuin herra Dombey sanoi, eikä minusta tarvitse välittää. Ymmärrän hyvin, että minun on raivattava itselleni tie maailman läpi, mutta tänne tullessani ajattelin etenkin kahta seikkaa, jotka koskevat enoani. En tarkoita sitä, että ansaitsisin olla hänen elämänsä ylpeys ja ilo — uskottehan, että puhun totta — mutta se minä olen. Ettekö tekin ole samaa mieltä?"
Kapteeni näytti ponnistelevan päästäksensä ylös hämmästyksensä syvyyksistä ja saadakseen jonkinlaisen ilmeen leviämään kasvoilleen, mutta kun yritys ei tuottanut mitään tuloksia, nyökkäili vahakankainen hattu vain mykän merkitsevästi.
"Jos elän ja pysyn terveenä", jatkoi Walter, "enkä sitä epäilekään, voin Englannista lähtiessäni tuskin enää toivoa koskaan näkeväni enoa. Hän on vanha, kapteeni Cuttle, ja sitäpaitsi hän on tottunut tähänastiseen elämäänsä —"
"Juuri niin, Walter", vahvisti kapteeni äkkiä vilkastuen.
"Ja jos hän olisi äskettäin kuollut tavaravarastonsa ja kaikkien niiden esineitten menettämisen vuoksi, joihin hän oli tottunut monien vuosien kuluessa, niin ettekö luule, että hän kuolisi vielä pikemmin menettäessään —"
"Sisarenpoikansa", tokaisi kapteeni. "Varmasti."
"Meidän tulee siis", virkkoi Walter koettaen puhua iloisesti, "koettaa parhaamme mukaan saada hänet uskomaan, että ero on vain tilapäinen. Mutta minä pelkään, että koettaessani sitä vakuuttaa hänelle onnistuisin hyvin huonosti, koska tiedän tai arvelen tietäväni asian paremmin, kapteeni Cuttle, ja koska minulla on niin monta syytä tuntea häntä kohtaan kiintymystä ja rakkautta ja kunnioitusta. Se on syynä, miksi hartaasti toivon teidän kertovan uutisen hänelle, ja se on ensimmäinen kohta."
"Entä sitten?" kysyi kapteeni mietteissään.
Walter oli hetkisen vaiti päästäkseen varmuuteen siitä, oliko kapteenilla mitään erikoista lisättävää, mutta kun ei kuulunut mitään, jatkoi hän:
"Sitten toinen kohta, kapteeni Cuttle. Mielipahakseni on minun sanottava, etten ole herra Dombeyn suosiossa. Olen aina koettanut tehdä parastani ja tehnytkin, mutta hän ei pidä minusta. Hän ei ehkä voi mitään sille, kenestä hän pitää, kenestä ei, enkä häntä siitä moitikaan. Se vain on varmaa, että hän ei pidä minusta. Hän ei lähetä minua uuteen toimeen siksi, että se on hyvä, eikä edes viitsi kuvaillakaan sitä paremmaksi kuin se on, ja minä epäilen suuresti, että se ei koskaan auta minua ylenemään liikkeessä — jollei se ehkä päinvastoin työnnä minua iäksi syrjään, pois näkyvistä. Mutta älkäämme puhuko tästä mitään enolle, kapteeni Cuttle, vaan kuvailkaamme se mm edulliseksi ja lupaavaksi kuin suinkin osaamme. Kun kerron teille todellisen asianlaidan, teen sen vain siksi, että minulla olisi täällä kotona joku ystävä, joka tuntisi tilanteeni oikein, jos joskus tarjoutuisi tilaisuus käden ojentamiseen minulle."
"Walter poikaseni", vastasi kapteeni, "Solomonin sananlaskuista löydät seuraavat sanat: 'Älköön meiltä koskaan puuttuko ystävää hädässä eikä pulloa hänelle antaaksemme!' Kun löydät ne, paina ne mieleesi."
Kapteeni ojensi sitten kätensä Walterille niin vilpittömän ja uskollisen näköisenä, että se ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat. Samalla hän toisti: "Kun löydät ne, paina ne mieleesi" (sillä hän oli ylpeä tuon kehoituksen täsmällisyydestä ja sopivaisuudesta).
"Kapteeni Cuttle", sanoi Walter tarttuen kapteenin ojentamaan suunnattomaan kouraan molemmilla käsillään, joihin se tuskin mahtui, "Sol-enon jälkeen rakastan teitä enimmin. Olen varma siitä, että maan päällä ei ole ketään, johon voisin turvallisemmin luottaa. Mitä tulee lähtööni Englannista, en sitä sure. Miksi huolehtisinkaan siitä! Jos olisin vapaa etsimään omaa onneani — jos olisin vapaa lähtemään matkalle tavallisena merimiehenä — jos olisin vapaa retkeilemään omalla vastuullani maailman etäisimpään kolkkaan — niin lähtisin ilomielin. Olisin mielelläni lähtenyt jo vuosia sitten ja koettanut onneani, mitä tahansa olisi tullut. Mutta se olisi vastoin enoni tahtoa ja vastoin niitä suunnitelmia, joita hän on tehnyt minua varten, niin ettei siitä voi olla puhettakaan. Mutta nyt käsitän, kapteeni Cuttle, että olen kaiken aikaa vähän erehtynyt ja että mitä tulee toiveisiin asemani parantamisesta, en ole nyt laisinkaan paremmalla kannalla kuin ensin ruvetessani Dombey ja Pojan palvelukseen — ehkä päinvastoin vähän huonommalla, sillä mahdollisesti oltiin silloin ystävällisiä minua kohtaan."
"Käänny takaisin, Whittington", mutisi lohduton kapteeni katseltuaan
Walteria jonkin aikaa.
"Niin", sanoi Walter nauraen, "ja pelkäänpä, että hän saa kääntyä oikein monta kertaa, kapteeni Cuttle, ennenkuin sellaista onnea koskaan enää saa kuin hänen kohdalleen sattui. En sano tätä valittaakseni", lisäsi hän vilkkaalla, tarmokkaalla tavallaan. "Minulla ei ole mitään valittamista. Minusta on pidetty huolta. Voin elää. Kun lähden enoni luota, jätän hänet teidän haltuunne, kapteeni Cuttle, enkä voisi jättää häntä parempaan hoitoon. En ole kertonut teille asiaa siksi, että olisin epätoivoissani, vaan saadakseni teidät uskomaan, etten voi valita paikkaani Dombey ja Pojan liikkeessä, vaan että minun on mentävä, minne lähetetään, ja otettava vastaan, mitä minulle tarjotaan. Enolleni on parempi, että minut lähetetään pois, sillä herra Dombey on hänelle arvokas ystävä, kuten hän on osoittanutkin. Olen varma siitä, ettei hän muutu vähäarvoisemmaksi senjälkeen, kun minä en enää ole siellä herättämässä joka päivä hänen vastenmielisyyttään. Siis eläköön Länsi-Intia, kapteeni Cuttle! Kuinka taas kuuluvatkaan ne säkeet, joita merimiehet laulavat?
"Päin, poiat, Barbadosin satamaa,
hurraa ja hoi!
Jää, poiat, taakse jo Englannin maa,
hurraa ja hoi!"
Nyt yhtyi kapteeni täyttä kurkkua kuoroon:
"Hei, hurraa ja hoi, hurraa ja hoi!"
Loppusanat kantautuivat erään vastapäätä asuvan vilkkaan, vaillinaisesti raittiin laivurin korviin, joka heti hypähti pystyyn vuoteestaan, työnsi akkunan auki ja yhtyi kadun poikki lauluun niin kovalla äänellä kuin suinkin jaksoi, saaden aikaan komean vaikutuksen. Kun hänen oli mahdoton venyttää loppuääntä enää pitemmälle, karjui hän hirvittävällä äänellä "ohoi!" mikä oli tarkoitettu osittain ystävälliseksi tervehdykseksi osittain ilmaisemaan, että hän ei ollut laisinkaan hengästynyt. Sitten hän sulki akkunan ja meni taas nukkumaan.
"Ja nyt, kapteeni Cuttle", sanoi Walter ojentaen hänelle sinisen takin ja liivit touhuissaan, "jos tulette kertomaan uutisen Sol-enolle, jonka olisi oikeastaan pitänyt saada se tietää jo aikoja sitten, saatan teitä kotiovelle ja lähden kävelemään iltapäivään asti".
Mutta kapteenia ei näyttänyt tämä tehtävä ilahduttavan eikä hän liene uskonut voivansa sitä kunnollisesti suorittaa. Hän oli suunnitellut Walterin myöhemmän elämän ja kokemukset niin toisenlaisiksi ja kokonaan oman mielensä mukaisiksi, niin usein onnitellut itseään tämän suunnitelman näppäryydestä ja kaukonäköisyydestä ja pitänyt sitä täydellisenä ja oivallisena joka suhteessa, että häneltä nyt vaadittiin suurta ponnistusta ja päättäväisyyttä, kun täytyi nähdä sen menevän silmänräpäyksessä pirstaleiksi, vieläpä auttaakin sen särkemistä. Samoin tuntui kapteenista vaikealta purkaa vanhoja perusteitaan ja ottaa niin kiireesti kuin asianhaarat vaativat ihan uusi lasti sekoittamatta molempia yhteen. Sensijaan että olisi pukeutunut vähänkään nopeasti ja Walterin kiihkoa vastaavalla tavalla, hän kieltäytyi ottamasta takkia ja liivejä ylleen ja ilmoitti Walterille, että hänen täytyi niin vakavassa asiassa saada ensin "vähän pureskella kynsiään".
"Se on vanha tapani, Walter", selitti kapteeni, "viidenkymmenen vuoden vanha. Kun näet Ned Cuttlen pureskelevan kynsiään, Walter, silloin voit tietää hänen olevan karilla."
Sitten kapteeni pisti rautakoukkunsa hampaittensa väliin, ikäänkuin se olisi ollut käsi, ja alkoi miettiä asiaa ja sen eri puolia viisaan ja syvämielisen näköisenä, kuten ainakin hyvin vakavaa ongelmaa harkittaessa.
"Minulla on eräs ystävä", mutisi kapteeni hajamieliseen tapaan, "mutta nykyään hän on matkalla Whitbyn satamaan. Hän osaisi lausua tästä ja mistä muusta asiasta tahansa pätevän mielipiteen, sillä hänen sopisi antaa parlamentillekin kuusi pistettä etukäteen, ja hän voittaisi sittenkin. Se mies luiskahti kaksi kertaa yli laidan, mutta ei ollut siitä milläänkään. Kun hän oli laivapoika, rusikoitiin hänen nuppiaan kolmen viikon aikana joka päivä rengaspultilla. Eikä kuitenkaan ole olemassa sen selväjärkisempää miestä."
Vaikka Walter kunnioittikin suuresti kapteeni Cuttlea, ei hän voinut olla itsekseen iloitsematta moisen neropatin poissaolosta ja hartaasti toivomatta, ettei niin selväpäinen ystävä joutuisi ratkaisemaan hänen ongelmaansa, ennenkuin se olisi valmiiksi selvitetty.
"Jos näyttäisit tuolle miehelle Noren poijun", jatkoi kapteeni Cuttle entiseen tapaan, "ja kysyisit hänen mielipidettään siitä, Walter, antaisi hän siitä sinulle sellaisen lausunnon, joka muistuttaisi poijua yhtä vähän kuin enosi napit. Ei ole yhtäkään miestä — ainakaan kaksijalkaista — joka voi vetää hänelle vertoja. Ei yhtäkään!"
"Mikä hänen nimensä on, kapteeni Cuttle?" kysyi Walter päättäen harrastaa kapteenin ystävän asioita.
"Hänen nimensä on Bunsby", vastasi kapteeni. "Mutta onhan yhdentekevää mikä se on, kun on sellainen pää kuin hänellä!"
Kapteeni ei lähemmin selittänyt, mitä hän tarkoitti tällä viimeisellä kiitoksellaan. Walterkaan ei koettanut kysellä sitä tarkemmin. Sillä kun hän aikoi harkita omien asioittensa pääkohtia, huomasi hän pian, että kapteeni oli taas vaipunut äskeiseen mielentilaansa eikä katsellessaan häntä herkeämättä tuuheitten kulmakarvojen varjostamilla silmillään ilmeisesti nähnyt tai kuullut mitään.
Tällä haavaa kapteeni hautoi tosiaan niin suuria suunnitelmia, ettei suinkaan ollut karilla, vaan pian painui syvimpään veteen eikä tavannut ollenkaan pohjaa. Vähitellen kapteenille selvisi, että oli tapahtunut jokin erehdys, epäilemättä Walterin eikä hänen omalla tahollaan, että jos tosiaankin oli tekeillä jokin Länsi-Intian suunnitelma, se oli ihan toisenlainen kuin miksi Walter nuoruudessaan ja äkkipikaisuudessaan oli kuvitellut ja että se ei voinut olla mikään muu kuin uusi aie, joka jouduttaisi Walterin onnea tavattoman nopeasti. "Tai jos heidän välillään on jotakin pientä kahnausta", ajatteli kapteeni tarkoittaen Walteria ja Dombeyta, "ei tarvita muuta kuin yksi sana sopivana aikana yhteiseltä ystävältä, ja kaikki tulee taas ennalleen". Kapteeni Cuttle teki tästä sen johtopäätöksen, että koska hänellä jo oli ilo tuntea Dombey vietettyään hänen seurassaan Brightonissa hauskan puolituntisen (sinä aamuna, jolloin he kävivät lainaamassa rahaa) ja että koska kaksi kokenutta miestä, jotka ymmärsivät toisiaan ja kumpikin olivat halukkaita järjestämään asiat, saattoivat helposti poistaa tämänlaatuisen pikku hankaluuden, olisi parasta lähteä Walterille mitään sanomatta suoraa päätä Dombeyn luo — sanoa palvelijalle: "Olkaa hyvä ja ilmoittakaa kapteeni Cuttle" — puhutella Dombeytä tuttavallisella äänensävyllä — tarttua koukullaan hänen napinreikäänsä — kertoa asia perinpohjin — selvittää kaikki — ja palata voitonriemuisena.
Kun nämä mietteet heräsivät kapteenin mielessä ja hahmottuivat vähitellen tällaiseen muotoon, kirkastuivat hänen kasvonsa kuin epävarma aamu, joka väistyy kirkkaan päivän tieltä. Hänen kulmakarvansa, jotka olivat olleet kerrassaan pahaenteisesti kurtussa, silisivät tyytyväisen näköisiksi. Hänen silmänsä, oltuaan melkein ummessa henkisen ponnistuksen pakotuksesta, avautuivat vapaasti. Hymy, jota oli alussa edustanut vain kolme pientä kohtaa — yksi oikeanpuolisessa suupielessä ja yksi kummankin silmän nurkassa — levisi vähitellen hänen kasvojensa ylitse, väreili hänen otsalleen asti ja kohotti hänen vahakankaista hattuaan ikäänkuin sekin olisi ollut karilla kapteeni Cuttlen kanssa ja päässyt nyt samoin kuin hänkin taas onnellisesti kellumaan.
Vihdoin kapteeni lakkasi pureskelemasta kynsiään ja sanoi: "Kas niin,
Walter poikaseni, autappas minua nyt pukeutumaan noihin vehkeisiin."
Näillä kapteeni tarkoitti takkiaan ja liivejään.
Walterilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi kapteeni oli niin kovin tarkka kaulahuivin solmiamisessa, hän kun sitoi riippuvat päät jonkinlaiseksi palmikoksi ja veti ne raskaan kultasormuksen läpi, jonka oli saanut muistoksi joltakin ystävävainajaltaan ja johon oli kuvattu hautapatsas, siro rauta-aita ja puu. Sitä hän myöskään ei ymmärtänyt, miksi kapteeni veti paidankauluksensa niin ylös kuin suinkin sen alapuolella oleva irlantilainen palttina salli ja siten koristi itsensä täydellisillä kaihtimilla. Niinikään hän ei aavistanut, miksi kapteeni vaihtoi kenkiä ja veti jalkaansa ainoalaatuisen parin puolisaappaita, joita hän käytti vain erikoisissa tilaisuuksissa. Kun kapteeni lopulta oli mieleisissään täysissä tamineissa ja oli tarkastellut itseään kiireestä kantapäähän parranajokuvastimestaan, jonka sitä varten otti naulasta irti, tarttui hän kuhmuiseen keppiinsä ja sanoi olevansa valmis.
Kapteenin astunta oli tavallista ryhdikkäämpää hänen päästyään kadulle, mutta Walter luuli sen johtuvan puolisaappaista, eikä välittänyt siitä enempää. Ennenkuin he olivat päässeet kovin kauas, kohtasivat he kukkia kaupittelevan naisen. Silloin kapteeni pysähtyi äkkiä kuin olisi onnellinen ajatus juolahtanut hänen mieleensä ja osti myyjättären vasusta suurimman kukkavihon, viuhkan muotoisen, jonka ympärysmitta oli noin kaksi ja puoli jalkaa ja joka oli pantu kokoon kaikkein rehevimmistä kukista.
Varustettuna tällä pikku lahjalla, joka oli tarkoitettu Dombeylle, kapteeni Cuttle jatkoi matkaansa Walterin kanssa, kunnes he saapuivat Solomon Gillsin ovelle ja kumpikin pysähtyi.
"Menettekö sisään?" kysyi Walter.
"Menen", vastasi kapteeni, joka tunsi, että hänen täytyi päästä eroon Walterista, ennenkuin hän ryhtyi muihin toimenpiteisiin, ja että hänen oli parasta lykätä suunnittelemansa vierailu vähän myöhemmäksi ajaksi samana päivänä.
"Ettekä unohda mitään?"
"En", vastasi kapteeni.
"Minä lähden nyt heti kävelylle", virkkoi Walter, "jotten olisi tiellä, kapteeni Cuttle".
"Tee oikein pitkä kierros, poikaseni!" huusi kapteeni hänen jälkeensä.
Walter heilutti kättään myöntymisen merkiksi ja lähti tiehensä.
Hänellä ei ollut mitään varmaa päämäärää. Hän aikoi vain lähteä maaseudulle päin, missä saisi miettiä rauhallisesti pian alkavaa tuntematonta tulevaisuutta ja levähtää jonkin puun juurella. Hän ei tietänyt parempaa paikkaa kuin Hampsteadin läheiset vainiot eikä mukavampaa tietä kuin sen, joka sivuutti Dombeyn talon.
Hänen mennessään sen ohi ja vilkaistessaan ylös synkkään julkisivuun se oli yhtä juhlallisen ja pimeän näköinen kuin koskaan ennen. Kaikki akkunakaihtimet oli vedetty alas, mutta yläakkunat olivat auki, ja niiden verhoja heilutteleva suloinen tuulenhenki oli ainoa elonmerkki koko talon ulkoasussa. Walter käveli hiljaa ohitse ja oli iloinen päästyään talon tai parin päähän siitä.
Sitten hän katsahti taakseen, tuntien tuota paikkaa kohtaan samaa harrastusta kuin Florencen monta vuotta sitten sattuneen eksymisen jälkeen, ja vilkaisi erittäinkin yläakkunoihin. Samassa saapuivat oven eteen vaunut, ja niistä astui maahan komea mustiin puettu herra, jolla oli raskaat kellonvitjat, ja meni sisään. Kun Walter jälkeenpäin muisteli tätä herraa ja hänen ajoneuvojaan yhdessä, ei hän epäillytkään sitä, että se oli ollut lääkäri. Hän mietiskeli itsekseen, kuka siellä oli sairaana, mutta ei saanut sitä selville, ennenkuin oli kävellyt hyvän matkaa.
Vaikka hän ajatteli omia asioitaan, liittyi niihin myös yhä se, mitä Dombeyn talo toi mieleen, sillä hänestä oli hauskaa kuvitella, että ehkä tulisi sellainen aika, jolloin se kaunis lapsi, joka oli hänen vanha ystävänsä ja oli aina ollut niin kiitollinen hänelle ja niin iloinen nähdessään hänet senjälkeen, herättäisi veljensä harrastusta häntä kohtaan ja siten vaikuttaisi jotakin hänen hyväkseen. Hänestä tuntui mieluiselta luulotella näin käyvän — tällä hetkellä enemmän siksi, että sai kuvitella Florencen yhä muistelevan häntä kuin minkään maallisen edun vuoksi, jonka saattoi ajatella saavuttavansa. Mutta toinen ja järkevämpi ääni kuiskasi hänelle, että jos hän itse olisi vielä silloin elossa merten takana ja unohdettuna, olisi Florence naimisissa rikkaana, ylpeänä ja onnellisena. Eikä ollut mitään syytä uskoa, että Florence muistelisi häntä niin muuttuneissa oloissa sen enempää kuin jotakin entistä leikkikaluansa. Ei, ei niinkään paljon.
Mutta Walter ihannoi kuitenkin niin suuresti sitä lasta, jonka oli tavannut harhailemassa kaduilla, ja kuvitteli häneen niin ehdottomasti kuuluvan tuona iltana ilmenneen viattoman ja vilpittömän kiitollisuuden, että punastui itsekseen kuin olisi ollut jonkin herjausjutun sepustaja olettaessaan, että Florence voisi joskus muuttua ylpeäksi. Toiselta puolen olivat hänen mietteensä niin haaveellista lajia, että tuskin tuntui vähemmän herjaavalta ajatella Florencea täysikasvuisena naisena, jonakin muuna kuin samana teeskentelemättömänä, lempeänä, suloisena pikku olentona, jollainen hän oli ollut rouva Brownin käsissä. Sanalla sanoen, Walter huomasi olevan järjetöntä ruveta ollenkaan kuvittelemaan Florencea toisenlaiseksi. Siksi hän ei voinut tehdä mitään parempaa kuin säilyttää hänen kuvansa mielessään kalliina, saavuttamattomana, muuttumattomana ja epämääräisenä — epämääräisenä kaikessa muussa paitsi siinä, että se tuotti hänelle iloa ja pidätti häntä kuin enkelin käsi kaikesta alhaisesta.
Sinä päivänä Walter teki pitkän kierroksen maalle, kuunnellen lintujen viserrystä, sunnuntaikelloja ja kaupungin etäistä kohinaa, hengittäen suloisia tuoksuja, vilkaisten välistä hämärään taivaanrantaan, jonka takana oli hänen matkansa päämäärä, ja katsellen ympäröivää vihannuutta ja kotoista maisemaa. Mutta tuskin kertaakaan tuli hänen mieleensä selvää kuvaa edes siitä, että hän lähtisi pois. Hän näytti lykkäävän kaiken ajattelemisen tunnista tuntiin ja minuutista minuuttiin, samalla kun hänen mietteensä harhailivat kaiken aikaa asiasta toiseen.
Walter oli jättänyt vainiot taakseen ja käveli ajatuksiinsa vaipuneena kotiin päin, kun kuuli erään miehen huutavan ja naisen äänen mainitsevan häntä nimeltä. Kääntyessään hämmästyneenä katsomaan sinne päin hän näki, että päinvastaiseen suuntaan ajavat vuokravaunut olivat pysähtyneet vähän matkan päähän, että ajuri katseli taaksepäin istuimellaan ja teki hänelle merkkejä ruoskallaan ja että vaunuissa istuva nuori nainen kurottautui ulos akkunasta ja viittasi hänelle tavattoman tarmokkaasti. Juostessaan kutsujia kohti hän huomasi, että nuori nainen oli neiti Nipper ja että tämä oli tavattomasti kiihkoissaan. H
"Staggsin puutarhat, herra Walter!" huudahti neiti Nipper, "voi, olkaa niin hyvä!" 4
"Kuinka?" kysyi Walter. "Mikä on hätänä?"
"Voi, herra Walter, Staggsin puutarhat, olkaa niin hyvä!" toisti Susan.
"Kuulkaapas!" huudahti ajuri vedoten Walteriin jonkinlaisen riemuitsevan epätoivon vallassa, "tuolla lailla on tämä nuori nainen käyttäytynyt enemmän kuin tunnin ajan, ja minun on täytynyt alituisesti peräytyä umpikujista, joihin hän on pakottanut minut ajamaan. Kyllä minulla on ollut monenlaisia kuljetettavia näissä vaunuissani vuosien kuluessa, mutta ei koskaan tällaista."
"Tahdotteko päästä Staggsin puutarhoihin, Susan?" kysyi Walter.
"No sinne hän tahtoo välttämättä. Mutta missä ne ovat?" murisi ajuri.
"Minä en tiedä, missä ne ovat!" valitti Susan onnettomana. "Herra Walter, minä olin siellä kerran Floy-neidin ja meidän rakkaan Paul-herramme kanssa samana päivänä, jolloin löysitte Floy-neidin Citystä, sillä me kadotimme hänet kotimatkalla, rouva Richards ja minä ja villi härkä ja rouva Richardsin esikoinen, ja vaikka minä kävin siellä myöhemminkin, en voi muistaa missä se paikka on. Luulen sen vajonneen maan alle. Voi, herra Walter, älkää jättäkö minua, Staggsin puutarhat, olkaa niin hyvä. Floy-neidin lemmikki — meidän kaikkien lemmikki — pieni suloinen, onneton Paul-herra! Voi, herra Walter!"
"Hyväinen aika!" huudahti Walter. "Onko hän kovin sairas?"
"Se suloinen olento", sanoi Susan käsiään väännellen, "on saanut päähänsä, että hänen pitää nähdä ensimmäinen hoitajattarensa, ja minä olen tullut noutamaan häntä lapsen vuoteen ääreen, rouva Staggsia Polly Foodien puutarhoista. Voi, olkaa niin hyvä!"
Suuresti liikutettuna kuulemastaan ja muuttuen heti yhtä kiihkeäksi kuin Susankin Walter käsitti hänen asiansa erinomaisen tärkeyden ja ryhtyi siihen niin innokkaasti, että ajurin oli työlästä seurata hänen kintereillään, kun hän juoksi edeltä ja kaikkialla kyseli tietä Staggsin puutarhoihin.
Sellaista paikkaa ei ollut olemassakaan. Se oli hävinnyt maan päältä. Siellä, missä kerran oli ollut luhistuneita kesämajoja, kohosi nyt palatseja, ja jättimäisen paksut graniittipylväät avasivat näköalan takana olevalle rautatiealueelle. Surkea autiomaa, johon oli ennen vanhaan kerätty kaikenlaista törkyä, oli peittynyt ja hävinnyt näkyvistä. Sen ummehtuneella paikalla oli rivittäin varastohuoneita, jotka olivat täpötäynnä kallisarvoista kauppatavaraa. Entisillä kujilla tungeksi nyt kulkijoita ja kaikenlaatuisia ajoneuvoja; uudet kadut toivat mukanaan terveellistä mukavuutta ja viihtyisyyttä, jollaista ei ollut ennen koetettu tai ajateltukaan. Sillat, jotka eivät ennen olleet johtaneet mihinkään, veivät nyt huviloihin, puutarhoihin, kirkkoihin ja terveellisille julkisille kävelyteille. Talojen kehiä ja uusien katujen alkuja ilmestyi höyryn nopeudella ja jatkui maaseudullekin päin.
Mitä tulee naapureihin, jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rautatietä sen alkuaikoina, olivat he viisastuneet ja katuivat nyt silloista kantaansa kristityn tavalla, kerskaillen mahtavasta ja rikkaasta sukulaisestaan. Kangaskaupoissa oli näkyvissä rautatien kuvia ja sanomalehtimyymälöiden akkunoissa aikatauluja. Siellä oli rautatiehotelleja, kahviloita, kalustettuja vuokrataloja, ruokaloita, ajurien odotuspaikkoja, raitiovaunuja, rautatien katuja, rakennuksia, kuokkavieraita ja imartelijoita loppumattomasti. Kellotkin näyttivät rautatlen aikaa, ikäänkuin aurinko itse olisi himmennyt. Voitettujen joukossa oli nuohoojamestari, joka ennen muinoin oli ollut epäuskoisin Staggsin puutarhojen asukkaitten joukossa ja nyt asui kolmikerroksisessa rapatussa talossa, nimittäen itseään kullalla kirjaillussa, vernissatussa kilvessä "rautatien uuninpiippujen koneellisen puhdistamisen urakoitsijaksi".
Tämän suuren uutisalueen sydän sykkäili lakkaamatta yötä päivää ottaen vastaan ihmisvirtoja kuin ne olisivat sen omaa verta. Ihmisjoukot ja tavaravuoret, joita lähti ja saapui monia kymmeniä kertoja vuorokauden kuluessa, saivat seudulla aikaan herkeämättömän liikenteen. Talotkin näyttivät halukkailta kasaamaan tavaransa ja tekemään huvimatkan. Kummalliset parlamentinjäsenet, jotka kolmattakymmentä vuotta aikaisemmin olivat nauraneet insinöörien hurjille rautatiesuunnitelmille ja letkautelleet ristikuulustelussa mitä myrkyllisimpiä pistosanoja, saapuivat asemalle kello kädessä ja lähettivät tulostaan etukäteen tiedon sähkölennättimellä. Yötä päivää kohisivat kaikkivoittavat koneet kaukana tai etenivät tasaisesti matkansa päämäärään ja liukuivat kuin kesyt lohikäärmeet niille määrättyihin komeroihin, jotka oli valmistettu tuumalleen niiden vastaanottamista varten. Siellä ne seisoivat puhisten ja vavisten ja saaden seinätkin tutisemaan, ikäänkuin niitä olisi paisuttanut salainen tietoisuus siitä suuresta voimasta, joka niissä oli kätkettynä, ja vielä keskeneräisistä valtavista tehtävistä.
Mutta Staggsin puutarhat oli hävitetty juurineen päivineen. Voi sitä hetkeä, jolloin ei "ainoakaan tuuma Englannin maata" Staggsin puutarhojen kaltaista — ole turvassa!
Vihdoin Walter tapasi vaunujen ja Susanin edellä rientäessään monien hyödyttömien kyselyjen jälkeen miehen, joka oli kerran asunut tällä hävinneellä seudulla. Se ei ollut kukaan muu kuin mainittu nuohoojamestari, joka oli käynyt lihavaksi ja paraikaa koputti omalle ovelleen. Hän sanoi tuntevansa Toodlen hyvin. "Palveli rautatiellä, eikö niin?"
"Kyllä, kyllä, herra!" huudahti Susan Nipper vaunujen akkunasta.
"Missä hän nyt asuu?" kysyi Walter kiireesti.
Toodle asui eräässä rautatieyhtiön omista rakennuksista, oikealle käännyttäessä toisessa; piti mennä suoraan pihan poikki ja sitten taas oikealle. Sen ovi oli numero yksitoista, he eivät voineet erehtyä siitä, mutta jos he erehtyivät, piti vain kysyä veturinlämmittäjä Toodlea, ja kuka tahansa näyttäisi heille hänen asuntonsa. Tämän odottamattoman onnenpotkauksen suosimana Susan Nipper laskeutui vaunuista maahan, tarttui Walterin käteen ja lähti täyttä vauhtia liikkeelle, jättäen ajurin odottamaan heidän paluutaan.
"Onko pikku poika ollut kauan sairaana, Susan?" kysyi Walter heidän kiirehtiessään eteenpäin.
"Hän on ollut kivuloinen hyvän aikaa, mutta kukaan ei ole tiennyt kuinka pahasti", vastasi Susan ja lisäsi tavattoman katkerasti: "Voi niitä Blimberejä!"
"Blimberejä?" toisti Walter.
"Minä en voisi antaa anteeksi itselleni, herra Walter", sanoi Susan, "jos tällaisena aikana, kun on niin paljon vakavaa ja surullista ajattelemista, puhuisin pahaa kenestäkään, etenkään sellaisista, joista pikku Paul-kulta puhuu vain hyvää, mutta sittenkin soisin, että se perhe pantaisiin muokkaamaan kivistä maata uusiksi teiksi ja että neiti Blimber marssisi etunenässä kärkikuokka kädessä".
Sitten neiti Nipper veti ilmaa keuhkoihinsa ja lähti astumaan entistä nopeammin. Walter, joka hengitti läähättämällä, kiirehti eteenpäin kyselemättä enempää. Pian he kärsimättömyytensä jouduttamina saapuivat pienelle ovelle ja astuivat sisään siistiin arkihuoneeseen, joka oli täynnä lapsia.
"Missä rouva Richards on?" huusi Susan Nipper katsellen ympärilleen. "Voi, rouva Richards, rouva Richards, tulkaa minun kanssani, hyvä ihminen!"
"Mutta eikös se olekin Susan!" ihmetteli Polly, jonka rehelliset kasvot ja äidillinen vartalo kohosivat näkyviin joukon keskeltä.
"Niin, minä tässä olen, rouva Richards", vahvisti Susan, "mutta soisin, etten olisi täällä, vaikkei se kuulosta imartelulta. Pikku Paul-herra on hyvin sairas ja sanoi isälleen tänään, että hän tahtoo nähdä vanhan hoitajattarensa kasvot, ja hän ja Floy-neiti — ja herra Walter, rouva Richards — toivovat, että te tulette minun kanssani, unohdatte entisen ja teette suloisen lapsikullan mieliksi, joka kuolee. Voi, rouva Richards, hän kuolee pian!"
Kun Susan itki, vuodatti Pollykin kyyneleitä hänet nähdessään ja kuullessaan hänen sanansa. Kaikki lapset (niihin luettuina monta ihan pientä) kokoontuivat heidän ympärilleen. Toodle, joka oli juuri tullut kotiin Birminghamista ja söi päivällistä, pani pois veitsensä ja haarukkansa ja antoi vaimolleen hänen hattunsa ja hartiahuivinsa, jotka riippuivat seinällä oven takana. Sitten hän taputti häntä selkään ja virkkoi paremminkin isällisesti kuin kaunopuheisesti: "Polly, nyt matkalle!"
Ja niin he lähtivät takaisin ajoneuvoihin paljon ennen kuin ajuri osasi odottaakaan. Walter työnsi Susanin ja rouva Richardsin sisään ja asettui itse ajurinistuimelle, jottei enää sattuisi mitään erehdyksiä. Hän saattoi heidät varmuuden vuoksi Dombeyn eteiseen. Siellä hän näki muun mukana valtavan kukkavihon, joka johti hänen mieleensä kapteeni Cuttlen aamulla ostamat kukat heidän ollessaan yhdessä liikkeellä. Hän olisi mielellään viipynyt saadakseen kuulla lisää pikku potilaasta tai odottanut jonkun aikaa siltä varalta, että voisi toimittaa jonkin pikku palveluksen, mutta tuntien mielipahakseen, että Dombey ehkä pitäisi sellaista käytöstä julkeana ja tungettelevana, hän poistui hitaasti alakuloisena ja levottomana.
Hän ei ollut kävellyt vielä viittäkään minuuttia, kun eräs mies juoksi hänen jäljessään ja pyysi häntä palaamaan. Walter tuli samaa tietä takaisin mahdollisimman nopeasti ja astui synkkään taloon mieli täynnä murheellisia aavistuksia.