KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Loppu
Pullo, joka on kauan ollut piilossa päivänvalolta, pölyn ja hämähäkinseittien peitossa, on tuotu kellarista, ja sen kultainen viini luo loistettaan pöydälle.
Se on viimeinen pullo vanhaa madeiraa.
»Olette oikeassa, herra Gills», virkkaa Dombey. »Tämä on hyvin harvinaista ja mitä oivallisinta viiniä.»
Kapteeni, joka myöskin kuuluu seuraan, säteilee ilosta. Hänen hehkuvaa otsaansa ympäröi todellinen ilon sädekehä.
»Me sovimme keskenämme siitä», huomauttaa Sol Gills, »nimittäin Ned ja minä —»
Dombey nyökkää kapteenille, joka säteilee yhä enemmän sanattomassa ihastuksessaan.
»— että joisimme tämän viinin jonakin päivänä Walterin onneksi hänen palattuaan turvallisesti kotiin, vaikka emme koskaan osanneet kuvitella sellaista kotia. Jollei teillä ole mitään tätä vanhaa mielijohdettamme vastaan, niin juodaanpa ensimmäinen lasi Walterin ja hänen vaimonsa onneksi.»
»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», toistaa Dombey. »Florence, lapseni» — ja hän kääntyy suutelemaan tytärtään.
»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», lausuu myös Toots.
»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi!» huudahtaa kapteeni. »Hurraa!» Ja kun kapteeni näyttää kovin halukkaalta kilistämään lasiaan jonkun toisen lasia vasten, kurottaa Dombey auliisti omansa häntä kohti. Toiset seuraavat esimerkkiä, ja nyt kuuluu niin hilpeää ja iloista helinää kuin hääkellojen soitto.
* * * * *
Toiset kellareihin haudatut viinipullot vanhenevat samoin kuin vanha madeirapullokin aikoinaan, ja pölyn ja seittien kerros käy yhä paksummaksi niiden ympärillä.
Dombey on valkotukkainen ukko, jonka kasvoilla on syviä surun ja kärsimysten jälkiä, mutta ne ovat merkkejä myrskystä, joka on iäksi mennyt ja jättänyt jälkeensä kirkkaan illan.
Kunnianhimoiset suunnitelmat eivät enää vaivaa hänen mieltään. Hänen ainoana ylpeytenään ovat hänen tyttärensä ja vävynsä. Hänen esiintymisensä on vaiteliasta, miettiväistä ja rauhallista, ja hän viettää aikansa aina tyttärensä seurassa. Neiti Tox seurustelee usein tässä perheessä ja tuntee suurta kiintymystä sitä kohtaan, ollen itsekin suuressa suosiossa. Hänen ihailunsa ennen niin mahtavaa miestä kohtaan on ollut Prinsessan aukion varrella eräänä aamuna sattuneen järkytyksen jälkeen täysin platoonista, mutta ei lainkaan vähäisempää.
Dombeylle ei ole omaisuutensa haaksirikosta jäänyt muuta kuin eräs vuotuinen rahamäärä, joka tulee hänen tietämättään kuinka ja sen mukana harras pyyntö, ettei hän koettaisi saada selville lähettäjää, koska se on vanhan velan suorittamista ja vahingon hyvittämistä. Hän on neuvotellut asiasta entisen vanhimman konttoristinsa kanssa, jonka mielestä on luonnollista, että hän voi ottaa sen epäröimättä vastaan, koska se varmasti johtuu jostakin entisen toiminimen unohtuneesta liikeasiasta.
Tämä ruskeasilmäinen vanhapoika ei enää olekaan vanhapoika, vaan on mennyt naimisiin harmaatukkaisen Carkerin sisaren kanssa. Hän käy harvoin entisen päämiehensä luona. Harmaatukkaisen Carkerin elämäntarinaan ja vielä enemmän hänen nimeensä kätkeytyy syy, jonka vuoksi hän pysyy loitolla entisestä isännästään, ja koska hän asuu sisarensa ja lankonsa luona, eivät nämäkään seurustele paljon Dombeyn kanssa. Walter käy joskus heidän luonaan — samoin Florence — ja silloin kaikuvat iloisessa talossa yhtaikaa pianon ja viulun äänet, ja »Iloisten Seppäin» tuttu sävel täyttää huoneet.
Entä kuinka voi puinen merikadetti näinä muuttuneina aikoina? Tuolla se seisoo yhä oikea jalka eteenpäin ojennettuna, katsellen kiinteästi vuokravaunuja ja näyttäen entistä virkeämmältä, sillä se on äskettäin maalattu kolmikolkkaisesta hatustaan kenkiensä solkiin asti. Sen yläpuolella loistaa kauas kultaisin kirjaimin toiminimi Gills ja Cuttle.
Merikadetti ei ole laajentanut liiketoimintaansa tavallisen vähittäiskaupan ulkopuolelle. Mutta Leadenhall-torilla, sinisen sateenvarjon ympäristössä, väitetään, että eräät Gillsin vanhat rahansijoitukset tuottavat ihmeteltävän hyvin ja että hän, olematta näissä suhteissa ajastaan jäljellä, vaikka itse niin luuli, oli tosiaankin vähän edellä ja että hänen tarvitsi vain odottaa ajan täyttymistä. Ihmiset kuiskailevat, että Gillsin varat ovat alkaneet lisääntyä aika vauhtia. Varmaa ainakin on, että seisoessaan myymälänsä ovella kahvinruskea takki yllään, kello taskussa ja silmälasit otsalla hän ei näytä vaivaavan mieltään asiakkaiden vähyydellä, vaan on perin tyytyväisen, vaikka yhtä hajamielisen näköinen kuin ennenkin.
Mitä hänen yhtiökumppaniinsa kapteeni Cuttleen tulee, niin hän on luonut itselleen kauppaliikkeestä sellaisen käsityksen, joka on todellisuutta paljoa parempi. Kapteeni on yhtä mielissään merikadetin vaikutuksesta maan kauppaan ja merenkulkuun kuin voisi olla siinä tapauksessa, ettei ainoakaan laiva lähtisi Lontoon satamasta ilman merikadetin apua. Se ilo, jonka hänen oman nimensä näkeminen oven yläpuolella tuottaa, on suorastaan pohjaton. Hän menee kadun poikki parikymmentä kertaa päivässä katsellakseen sitä edempää ja sanoo aina silloin: »Ed'ard Cuttle, vanha veikko, jos äitisi olisi voinut tietää, että sinusta joskus tulee tiedemies, olisi vanha rakas olento varmasti lentänyt selälleen hämmästyksestä!»
Mutta tuolta tulee Toots hurjaa vauhtia merikadettia kohti, ja hänen kasvonsa hehkuvat kovasti hänen syöksyessään pieneen arkihuoneeseen.
»Kapteeni Gills», sanoo hän, »ja herra Sols, minulla on onni ilmoittaa, että rouva Toots on lisännyt perhettään».
»Ja se tuottaa hänelle kunniaa!» huudahtaa kapteeni.
»Toivotan teille onnea», virkkaa Sol-ukko.
»Kiitoksia», hihittää Toots, »olen teille hyvin kiitollinen. Arvasin, että kuulisitte sen mielellänne, ja siksi tulin itse ilmoittamaan. Me edistymme tosiaankin mainiosti. Ennestään on jo Florence ja Susan, ja nyt saimme taas uuden tulokkaan.»
»Naispuolisenko?» kysyy kapteeni.
»Niin, kapteeni Gills», vastaa Toots, »ja minä olen siitä iloinen. Minun käsitykseni on se, että mitä useammin voimme monistaa kerrassaan oivallisen naisen, sitä parempi.»
»Pysykää vain siinä käsityksessänne», sanoo kapteeni ottaen käteensä vanhan poikkikaulaisen pullon — sillä nyt on ilta ja merikadetin tavallinen vähäinen piippu- ja lasivarasto on pöydällä. »Rouva Tootsin malja, saakoon hän vielä monta!»
»Kiitoksia, kapteeni Gills», sanoo Toots iloisena. »Minä ehdotan samaa. Jos sallitte, poltan piipullisen tupakkaa, koska se ei näissä oloissa voine olla kenellekään vastenmielistä.»
Hän alkaa siis poltella ja on avomielisyydessään hyvin puhelias.
»Kaikkien niiden merkillisten esimerkkien joukossa, joita ihastuttava vaimoni on antanut oivallisesta järjestään, kapteeni Gills ja herra Sols, en usko minkään olevan niin merkillisen kuin sen, että hän täydellisesti ymmärtää kiintymykseni neiti Dombeyhin.»
Hänen molemmat kuulijansa myöntävät sen oikeaksi.
»Sillä teidän pitää tietää, että minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan eivät ole lainkaan muuttuneet», selittää Toots. »Ne ovat samat kuin aina ennenkin. Hän on minulle yhä sama kirkas näky kuin ennen tutustumistani Waltersiin. Kun vaimoni ja minä aloimme ensiksi puhua — lyhyesti sanoen, hellemmistä tunteista, tehän ymmärrätte, kapteeni Gills —»
»Niin, niin, poikani», sanoo kapteeni, »niistä tunteista, jotka panevat meidät kaikki päästä pyörälle — sen voi tarkemmin ottaa selville eräästä kirjasta —»
»Kyllä otankin, kapteeni Gills», sanoo Toots hyvin vakavasti. »Niin, kun aloimme puhua sellaisista asioista, selitin hänelle olevani kuin pakkasen purema kukka.»
Kapteenia miellyttää tämä vertauskuva kovasti, ja hän mutisee, että ruusu on kukista kaunein.
»Mutta totisesti hän oli täysin yhtä hyvin selvillä tunteistani kuin minä itse. Ei ollut mitään kertomista hänelle. Hän oli ainoa ihminen, joka seisoi minun ja äänettömän haudan välillä, ja hän teki sen sellaisella tavalla, joka herätti minussa ikuisen ihailun häntä kohtaan. Hän tietää, ettei maailmassa ole kukaan minun mielestäni niin korkealla kuin neiti Dombey. Hän tietää, ettei maailmassa ole mitään, mitä en tekisi neiti Dombeyn puolesta. Hän tietää, että pidän neiti Dombeyta kauneimpana, rakastettavimpana ja enkelimäisimpänä kaikista naisista. Ja mitä on vaimollani siihen huomauttamista? Ei mitään, hän ymmärtää sen täydellisesti. 'Rakkaani, sinä olet oikeassa. Minähän olen samaa mieltä.'»
»Niin minäkin!» huudahtaa kapteeni.
»Ja minä», virkkaa Sol Gills.
»Ja kuinka teräväsilmäinen nainen minun vaimoni onkaan», jatkaa Toots puhallettuaan miettiväisenä joitakin savuja piipustaan, jolloin hänen kasvoillaan on kuvastunut mitä suurin tyytyväisyys. »Millainen viisaus hänessä piilee! Millaisia huomioita hän tekee! Vielä eilisiltana, kun istuimme nauttimassa perhe-elämän onnesta — mikä, kautta kunniasanani, on heikko sana ilmaisemaan tunteitani ollessani vaimoni seurassa — hän huomautti, kuinka ihmeellistä oli katsella ystävämme Waltersin nykyistä asemaa. 'Täällä hän nyt on', huomautti vaimoni, 'vapautettuna merellä kulkemisesta sen ensimmäisen pitkän matkan jälkeen, jonka hän teki nuorikkonsa kanssa' — kuten tekin tiedätte, herra Sols.»
»Totta, totta», sanoo vanha laivakojeiden kauppias hieroen käsiään.
»'Täällä hän nyt on', sanoo vaimoni, eikä hänen enää tarvitse ollenkaan purjehtia merellä, sillä sama liike on antanut hänelle kotimaassa luottamustoimen, jonka arvoiseksi hän on osoittautunut ja nousee askel askeleelta tavattoman nopeasti. Kaikki rakastavat häntä, ja hän saa enoltaan apua juuri silloin, kun eno on parhaissa varoissaan — niinkuin asia luullakseni on, herra Sols? Vaimoni on aina oikeassa.»
»Tietysti, tietysti — muutamat tietymättömissä olleista kullalla lastatuista laivoistamme ovat tosiaankin tulleet kotiin», vastaa Sol-ukko nauraen. »Pieniä aluksia, mutta kumminkin hyödyllisiä pojalleni, herra Toots!»
»Juuri niin», myöntää Toots. »Saatte nähdä, ettei vaimoni osu koskaan väärään. 'Täällä hän on', sanoo tämä ihmeellinen nainen, 'sellaisessa asemassa, — ja mitä seuraa? Mitä seuraa?' sanoo vaimoni. Pankaapa nyt, kapteeni Gills ja herra Sols, tarkoin merkille vaimoni tarkkanäköisyys. 'Niin, siitä seuraa se, että ihan herra Dombeyn silmäin edessä luodaan perustus, ja sille kohoaa — rakennus', juuri sitä sanaa vaimoni käytti», virkkaa Toots ylpeydestä säteillen, »'sille perustukselle kohoaa rakennus, ehkä yhtä suuri, mahdollisesti komeampikin kuin se, jonka päämiehenä herra Dombey itse on ollut ja jonka vähäpätöinen alku on häneltä kokonaan unohtunut (mikä on tavallinen, mutta paha virhe, sanoi vaimoni). Ja sillä tavalla', sanoi vaimoni, 'herra Dombeyn tyttärestä kuitenkin kaikitenkin alkaa uusi ja voitokas Dombey ja Poika'. Niin hän sanoi.»
Piippunsa avulla — jota hän erittäin mielellään käyttää kaunopuheisiin tarkoituksiin, koska sen varsinainen käytäntö tuottaa hänelle erittäin epämieluisia tunteita — Toots selittää niin havainnollisesti tätä vaimonsa ennustusta, että kapteeni innostuu heittelemään hattuaan ilmaan tavattoman innostuneena ja huutaa:
»Sol Gills, sinä tiedemies ja vanha liiketoverini, mitä minä sanoin
Walterille sinä iltana, kun hän ensimmäisen kerran lähti liikealalle?
Enkö sanonut, että sir Richard Whittington nai isäntänsä tyttären?
Siitä miehestähän tuli Lontoon pormestari. Muistatko?»
»Varmasti, Ned, muistan sen hyvin.»
»Sittenpä ehdotan teille jotakin», sanoo kapteeni nojautuen taaksepäin ja vetäen keuhkoihinsa kylliksi ilmaa valtavan karjumisen varalle. »Nyt esitän teille Viehättävän Pegin alusta loppuun asti. Ja avustakaa te kumpikin loppukerrossa!»
* * * * *
Kellareihin haudattu viini vanhenee samoin kuin vanha madeirakin aikanaan, ja pulloja peittävä pölyn ja seittien kerros käy yhä paksummaksi.
Syyspäivät ovat kirkkaat, ja merenrannalla näkee usein nuoren naisen ja valkotukkaisen herran. Heidän vieressään tai heidän lähettyvillään on kaksi lasta, poika ja tyttö. Ja vanha koira on tavallisesti mukana.
Valkotukkainen herra kävelee pikku pojan kanssa, puhelee hänelle, auttaa leikissä, hoivailee ja vartioi häntä ikäänkuin pienokainen olisi hänen elämänsä päämäärä. Jos lapsi vaipuu mietteisiinsä, käy vanhuksen samoin. Ja joskus lapsen istuessa hänen vieressään ja katsellessa hänen kasvoihinsa jotakin kysellen hän ottaa hennon käden omaansa ja pitää sitä siinä unohtaen vastata.
Silloin lapsi sanoo: »Kuuleppa, isoisä, olenko nyt taas niin kovasti pienen eno-vainajani näköinen?»
»Olet, Paul. Mutta hän oli heikko, ja sinä olet hyvin vahva.»
»Niin, minä olen hyvin vahva.»
»Ja hän makasi pienessä vuoteessa rannalla, mutta sinä jaksat juoksennella mielin määrin.»
Ja niin he lähtevät taas liikkeelle puuhakkaina, sillä valkotukkaisesta herrasta on hauskinta nähdä lapsi vapaudessaan telmimässä, ja heitä seuraa tarina heidän rakkaudestaan.
Mutta ei kukaan paitsi Florence tiedä, kuinka suuresti valkotukkainen herra rakastaa pikku tyttöä. Sitä tarinaa ei kukaan kerro. Lapsi itsekin melkein ihmettelee jonkinlaista salaperäisyyttä, jolla isoisä sen verhoo, pitäen sitä sydämensä kätkössä. Hän ei siedä nähdä pilven varjoakaan lapsen otsalla eikä jätä häntä yksin istumaan. Hän kuvittelee, että lapsi tuntee olevansa laiminlyöty, ellei ketään ole likellä. Hän hiipii katsomaan pienokaista tämän nukkuessakin. Hänestä on hauskaa, kun lapsi aamulla tulee häntä herättämään. Kun ei ketään muita ole saapuvilla, osoittaa hän pienokaiselle rakkauttaan hellimmin. Silloin tyttönen joskus virkkaa:
»Rakas isoisä, miksi itket minua suudellessasi?»
Vanhus vastaa vain: »Pikku Florence, pikku Florence!» ja silittää hänen vakavia silmiään varjostavat kiharat syrjään.
Jälkimmäisen osan loppu.