YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Leppyminen
Florence tarvitsi apua. Hänen isänsä oli alituisen hoidon tarpeessa. Ja senvuoksi Susan oli korvaamaton apua Florencelle. Kuolema vaani Dombeyn vuoteen ääressä. Entisen itsensä varjona, mieleltään järkytettynä ja ruumiiltaan vaarallisesti sairaana hän laski väsyneen päänsä sille leposijalle, jonka hänen tyttärensä kädet olivat valmistaneet, eikä ollut sen koommin siitä noussut.
Yleensä hän tunsi aina läsnäolevan tyttärensä, vaikka kuumehoureissaan usein sekoitti ne olot, joissa hän nyt puhui Florencelle. Niinpä hän toisinaan puheli siinä mielessä kuin hänen poikansa olisi vasta äsken kuollut. Silloin hän mainitsi, että vaikkei hän ollutkaan sanonut mitään Florencen alituisesta vaalimisesta pikku sairasvuoteen ääressä, hän kuitenkin oli nähnyt sen — hyvinkin nähnyt. Ja samalla hän peitti kasvonsa nyyhkyttäen ja ojensi taas kuihtuneen kätensä. Toisinaan hän kysyi Florencea häneltä itseltään. »Missä Florence on?» »Tässä, isä.» »En tunne häntä!» huusi sairas. »Me olemme olleet erossa niin kauan, etten tunne häntä!» Ja silloin valtasi hänet jäykistävä pelko, kunnes Florence sai hänen kiihtymyksensä hellillä sanoilla lauhtumaan ja hänen silmistään virtaamaan kyyneliä, joita toisilla kerroilla koetti niin innokkaasti kuivata.
Dombey houraili toisinaan tuntikausia entisissä vaikutelmissaan, jonne Florence ei voinut häntä seurata, vaikka kuuntelikin tarkoin. Hän toisteli lapsellista kysymystä: »Mitä on raha?» ja mietti ja pohti sitä tapaillen sopivaa vastausta, milloin hajanaisesti, milloin vähän johdonmukaisemmin, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ennen häneltä kysytty. Hän saattoi toistella entistä toiminimeään tuhansia kertoja ja käänsi joka kerta päätään pieluksella. Hän laski lapsiaan — yksi — kaksi — pysähtyi ja alkoi taas alusta samalla tavalla.
Mutta näin tapahtui vain silloin, kun hän oli pahimmin sekaisin. Kaikkina muina sairautensa vaiheina, etenkin silloin, kun hän oli selvimmillään, hän ajatteli vain Florencea. Useimmiten hän teki seuraavaa: hän palautti mieleensä sen yön, jota oli vielä niin hiljattain muistellut, sen yön, jolloin Florence tuli alas hänen huoneeseensa, ja kuvitteli, että hänen sydämensä iski häntä ja että hän lähti Florencen jäljestä ylös portaita häntä etsimään. Sitten hän taas sekoitti tämän ajan äskeisiin päiviin, jolloin lukemattomat jalan jäljet olivat häntä kiusanneet, hämmästyi niiden paljoutta ja alkoi laskea niitä seuratessaan Florencea. Silloin hän äkkiä huomasi verisiä jälkiä ilmestyneen toisten joukkoon. Ja tavantakaa avautui ovia, joiden lävitse hän näki kuvastimissa hirveitä aaveita, kuihtuneita miehiä, kätkemässä jotakin povelleen. Mutta lukemattomien jalanjälkien, veristenkin, seassa hän näki siellä täällä Florencen askelia yhä menossa edellä. Ja hänen rauhaton henkensä harhaili seuraten ja lukumäärää laskien yhä kauemmaksi ja korkeammalle, ikäänkuin valtavan tornin huippuun, jonne kesti vuosikausia kiivetä.
Eräänä päivänä hän kysyi, eikö se ollut Susan, jonka hän oli kuullut puhelevan pitkän aikaa sitten.
Florence vastasi: »Oli, isä kulta», ja kysyi, tahtoiko hän tavata
Susania.
Sairas vastasi: »Hyvin mielelläni», ja Susan ilmestyi väristen ja hämillään hänen vuoteensa viereen.
Se näytti suuresti huojentavan potilaan mieltä. Hän pyysi, ettei Susan lähtisi pois, vaan uskoisi, että hän antoi anteeksi kaikki, mitä Susan oli sanonut. Sitten hän kertoi, että Florencen ja hänen välinsä olivat nyt ihan toisenlaiset ja että he olivat hyvin onnellisia. Ja vahvistaakseen sanojaan hän tarttui Florencen päähän ja veti sen pielukselle viereensä.
Tällaisena hän pysyi monta viikkoa. Vihdoin hän rauhoittui maatessaan vuoteellaan heikkona miehen varjona ja puhuen niin hiljaisella äänellä, että toiset saattoivat erottaa hänen sanansa vain panemalla korvansa hänen huultensa kohdalle. Hänelle tuotti hiljaista nautintoa maata siinä akkunan ollessa auki katsellen kesäistä taivasta ja puita ja iltaisin auringonlaskua, seurata silmillään pilvien ja lehtien varjoja, jotka herättivät hänessä myötätuntoa. Se olikin luonnollista, sillä hänelle eivät elämä ja maailma enää merkinneet muuta.
Nyt hän alkoi näyttää huomaavansa Florencen väsyvän ja koetti voittaa heikkoutensa kuiskaamalla hänelle: »Mene kävelemään, lapsi kulta, raittiiseen ilmaan. Mene hyvän miehesi luokse!» Kerran hän viittasi huoneeseen tulleen Walterin astumaan lähemmäksi ja kumartumaan, puristi hänen kättään ja vakuutti kuiskaten, että hän tiesi kuollessaan voivansa uskoa tyttärensä hänen haltuunsa.
Eräänä iltana, jolloin Florence ja Walter istuivat auringonlaskun aikana hänen huoneessaan, mikä oli hänelle hyvin mieluista, alkoi Florence hyräillä hiljaisella äänellä sylisään olevalle pienokaiselle vanhaa säveltä, jota oli niin usein laulanut velivainajalleen. Sairas ei sietänyt sitä silloin, vaan kohotti vapisevan kätensä pyytäen Florencea lopettamaan. Mutta seuraavana päivänä hän pyysi Florencea laulamaan sitä, vieläpä sitten useinkin iltaisin, kuten Florence tekikin. Sairas kuunteli kasvot kääntyneinä toisaalle.
Kerran Florence istui akkunan ääressä, käsityökori hänen ja Susanin välillä, joka yhä oli hänen uskollinen toverinsa. Sairas oli vaipunut unenhorrokseen. Ilta oli ihana; kestäisi vielä pari tuntia pimeän tuloon. Tämä rauhallisuuspa hiljaisuus teki Florencen hyvin miettiväiseksi. Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin vuoteessa makaava, nyt niin muuttunut mies oli ensiksi esittänyt hänelle kauniin uuden äitipuolen, ja hätkähti Walterin nojautuessa takaapäin hänen tuolinsa ylitse.
»Florence rakas», virkkoi Walter, »portailla on eräs, joka haluaa puhua kanssasi».
Walterin ilme näytti Florencesta kovin vakavalta ja pakotti hänet kysymään, oliko jotakin tapahtunut.
»Ei, ei mitään, kultaseni», vastasi Walter. »Minä olen itse tavannut sen herran ja puhunut hänen kanssaan. Ei mitään ole tapahtunut. Tule nyt.»
Florence pisti kätensä hänen kainaloonsa ja seurasi häntä alakertaan, uskoen isänsä mustasilmäisen rouva Tootsin hoitoon, joka istui työssään niin uutterana ja reippaana kuin mustasilmäiset naiset voivat. Puutarhan puolella olevassa hauskassa pikku vierashuoneessa istui muuan herra, joka nousi seisomaan ja lähestyi Florencea, mutta kääntyikin sitten kummallisten säärtensä ohjaamana toiseen suuntaan ja pysähtyi pöydän viereen.
Silloin Florence muisti Feenix-serkun, jota ei ollut ensiksi tuntenut varjossa. Feenix-serkku tarttui hänen käteensä ja onnitteli häntä hänen avioliittonsa vuoksi.
»Minä olisin tosiaankin suonut», virkkoi hän istuutuen sitten, kun Florencekin istui, »että olisin aikaisemmin saanut esittää onnentoivotukseni, mutta niin monta tuskallista tapausta on seurannut toinen toisensa kintereillä, että olen itsekin ollut kirotussa tilassa ja täysin kykenemätön kaikkeen seurusteluun. Ainoa seura, jonka kanssa olen ollut tekemisissä, olen ollut minä itse, ja kaikkea muuta kuin imartelevaa on ihmisen hyvälle käsitykselle hänestä itsestään tietää tosiaankin ikävystyttävänsä itsensä ihan kuoliaaksi.»
Florence arvasi tämän herran käytöksessä ilmenevästä epämääräisestä vähäisyydestä ja levottomuudesta ja yhtä paljon Walterin koko olemuksesta, että vielä seuraisi jotakin muuta, mikä lähemmin koskisi tiettyä päämäärää.
»Olen kertonut ystävälleni herra Gaylle, jos minulle suodaan kunnia häntä siksi sanoa, iloitsevan! kuullessani, että ystäväni Dombey on varmasti paranemassa», jatkoi Feenix-serkku. »Uskon, ettei ystäväni Dombey salli mielensä liiaksi lannistua pelkästä omaisuutensa menettämisestä. En voi väittää koskaan tunteneeni suurta surua omaisuuden menettämisen vuoksi, sillä minulla ei ole tosiaankaan koskaan ollut suurta omaisuutta menetettävänä. Mutta niin paljon kuin minulle on ollut mahdollista menettää, olen myös menettänyt enkä huomaa mielestäni erikoisesti siitä huolehtivani. Tiedän, että ystäväni Dombey on kirotun rehellinen mies, ja varmasti tuottaa hänelle suurta lohdutusta se tieto, että se on yleinen mielipide. Ei edes Tommy Screwzer — joka on erittäin sapekas mies ja jonka ystäväni Gay luultavasti tuntee — voi kiistää sitä tosiasiaa vastaan.»
Florence tunsi entistä selvemmin, että jotakin oli tulossa, ja odotti sitä vakavana, niin vakavana, että Feenix-serkku vastasi, ikäänkuin hän olisi puhunut.
»Asia on niin», virkkoi Feenix-serkku, »että ystäväni Gay ja minä olemme keskustelleet siitä, olisiko mahdollista pyytää teiltä erästä suosionosoitusta. Ystäväni Gay, joka on kohdellut minua erikoisen hyväntahtoisella ja avomielisellä tavalla, mistä olen hänelle oikein kiitollinen, on taipunut siihen, että pyytäisin sitä teiltä. Olen varma siitä, että niin rakastettava nainen kuin ystäväni Dombeyn viehättävä ja täydellinen tytär ei tarvitse monia rukouksia taipuakseen, mutta olen onnellinen tietäessäni, että minua tukee tässä ystäväni Gayn vaikutus ja suostumus. Kun edustaja-aikoinani jonkun henkilön oli tehtävä jokin ehdotus — mikä sattui harvoin niinä aikoina, sillä meitä pidettiin hyvin lujissa ohjaksissa, koska kummankin puolen johtajat olivat ankaran sotakurin miehiä, mikä olikin kirotun hyvä asia sekä upseerin arvoisille että tavallisille rivimiehille niinkuin minullekin ja esti meitä paljastamasta itseämme joka hetki kaikkien silmille, niinkuin moni meistä kiihkeästi halusi — niin, kun edustaja-aikoinani, kuten aioin sanoa, jollakin miehellä oli halu laukaista pienellä yksityisellä paukkupyssyllään, pidettiin aina suurena etuna hänelle, jos hän saattoi sanoa, että hänellä oli onni uskoa ajatustensa saavan vastakaikua herra Pittin, sen luotsin, rinnassa, joka oli kestänyt monta myrskyä. Silloin alkoi hiton suuri joukko edustajia heti hihkua ja yllytti siten hänen rohkeuttaan. Mutta asian laita oli niin, että nämä miehet, joiden oli käsketty hurrata oikein pontevasti, milloin vain herra Pittin nimi mainittiin, tulivat siinä niin harjaantuneiksi, että aina heräsivät sen kuullessaan. Ja he olivat niin täysin tietämättömiä siitä, mistä oli puhe, että hupaisten juttujen kertoja Brown — hän, joka kuului valtionvarain valiokuntaan ja joi neljä pulloa päivässä ja jonka ystäväni Gayn isä varmaankin tunsi, sillä se tapahtui ennen ystäväni Gayn aikoja — niin, Brown sanoi tavallisesti, että jos joku olisi noussut paikaltaan ja sanonut, että hänen täytyi mielipahakseen ilmoittaa parlamentille erään kunnioitettavan edustajan makaavan etuhuoneessa kuolemankielissä suonenvetokohtausten viimeisellä asteella ja että saman kunnioitettavan edustajan nimi oli Pitt, olisi tämä sanoma otettu äänekkäin hyväksymishuudoin vastaan.»
Tämä pääasian vältteleminen hämmensi Florencea, joka katseli vuoroin
Feenix-serkkua ja Walteria yhä levottomampana.
»Rakkaani, ei ole syytä huolestua», sanoi Walter.
»Kautta kunniani, ei ole syytä huolestua», vahvisti Feenix-serkku, »ja minä olen syvästi suruissani tuottaessani teille hetkisenkään levottomuutta. Vakuutan teille, ettei ole mitään hätää. Se suosionosoitus, jota pyydän, on yksinkertaisesti vain — mutta se näyttää tosiaankin niin tavattoman kummalliselta, että olisin sanomattoman kiitollinen ystävälleni Gaylle, jos hän hyväntahtoisesti suvaitsisi — niin, tosiaankin — suvaitsisi murtaa jään», sanoi Feenix-serkku.
Sekä tämä vetoaminen että yhtä paljon Florencen katse vaikuttivat, että
Walter virkkoi:
»Rakkaani, asia ei ole lainkaan kummallinen. Tässä on puheena vain se, että lähtisit Lontooseen yhdessä tämän herran kanssa, jonka tunnet.»
»Ja myöskin ystäväni Gay — jos saan huomauttaa», keskeytti
Feenix-serkku.
»Niin, minä tulen mukaan — käymään erään henkilön luona.»
»Kenen?» kysyi Florence katsellen toisesta toiseen.
»Jos voisin pyytää teitä luopumaan vaatimasta vastausta kysymykseenne», sanoi Feenix-serkku, »niin tekisin mielelläni sen pyynnön».
»Tiedätkö sinä sen, Walter?»
»Tiedän.»
»Ja hyväksyt?»
»Hyväksyn, mutta vain siksi, että olen varma sinunkin hyväksymisestäsi. Silti ymmärrän kyllä, että saattaa olla asianhaaroja, jotka puolustavat sitä, ettei asiasta puhuta etukäteen enempää.»
»Jos isä nukkuu vielä tai jos hän valvoessaan voi tulla toimeen ilman minua, niin lähden heti» sanoi Florence. Hän nousi tyynesti, katsahti heihin kumpaankin vähän pelästyneen, mutta täysin luottavan näköisenä ja lähti huoneesta.
Hänen palatessaan valmiina seuraamaan heitä he puhelivat vakavasti yhdessä akkunan ääressä. Florence ei voinut olla ihmettelemättä, mikä puheenaihe oli saattanut tehdä heidät hyviksi tutuiksi näin lyhyessä ajassa. Mutta häntä ei lainkaan ihmetyttänyt se ylpeyttä ja rakkautta säteilevä katse, jonka hänen miehensä loi häneen keskeyttäen puhelunsa, sillä hän oli siihen tottunut.
»Tahtoisin jättää nimikorttini ystävälleni Dombeylle», virkkoi Feenix-serkku, »vilpittömästi toivottaen, että hän vahvistuisi niin pian kuin suinkin. Ja toivoakseni suo ystäväni Dombey minulle sen kunnian, että hän pitää minua miehenä, joka tuntee hiton lämmintä ihailua hänen luonnettaan kohtaan brittiläisenä kauppiaana ja rehellisenä miehenä. Minun maatilani on tavattomasti rappiolla, mutta jos ystäväni Dombey tarvitsisi ilmanmuutosta ja asettuisi sinne, saisi hän huomata sen erikoisen terveelliseksi paikaksi, kuten pitääkin, sillä siellä on tavattoman ikävää. Jos ystävääni Dombeyta vaivaa ruumiillinen heikkous ja hän sallisi minun suositella itselleen sellaista, mikä on perin usein ollut hyväksi minulle, kun tunsin olevani pinteessä elellessäni jokseenkin iloisesti muiden iloisten miesten tavalla, niin ehdottaisin tosiaankin seuraavaa vahvistuskeinoa: munanruskuainen sekoitetaan sokerin ja muskotin kanssa sherrylasiin ja nautitaan aamuisin paahdetun leipäviipaleen keralla. Jackson, jolla oli nyrkkeilyhuoneisto Bond Streetin varrella — erittäin lahjakas mies, jonka maineen ystäväni Gay epäilemättä tuntee — sanoi usein, että heillä oli harjoittelujen aikana tapana käyttää sherryn sijasta rommia. Mutta minä suosittelisin sherryä tässä tapauksessa, koska ystäväni Dombey on voimattomuuden tilassa, sillä rommi voisi nousta hänen päähänsä ja syöksisi hänet kirottuun pinteeseen.»
Kaiken tämän Feenix-serkku lausui ilmeisesti hyvin hermostuneesti ja levottomana. Sitten hän tarjosi käsivartensa Florencelle ja, koettaen mahdollisimman pontevasti ohjata uppiniskaisia sääriään, jotka näyttivät päättäneen johtaa hänet puutarhaan, talutti hänet ovelle ja vei odottaviin vaunuihin. Walter nousi niihin heidän jäljestään.
Matka kesti noin tunnin. Heidän ajaessaan muutamien synkkien ja komeiden katujen kautta Lontoon länsiosassa alkoi hämärtää. Florence oli pannut kätensä Walterin käteen ja katseli hyvin vakavana ja yhä levottomampana jokaista uutta katua, jolle he kääntyivät.
Kun vaunut vihdoin Brook Streetin varrella pysähtyivät sen talon kohdalle, missä hänen isänsä onnetonta avioliittoa oli juhlittu, virkkoi Florence: »Walter, mitä tämä merkitsee? Kuka täällä on?» Walter rauhoitti häntä, mutta kun hän ei vastannut mitään, katsahti Florence talon julkisivuun ja näki, että kaikki akkunat oli suljettu, ikäänkuin siellä ei asuisi ketään. Feenix-serkku oli tällä välin astunut maahan ja tarjosi Florencelle kätensä.
»Etkö sinä tule, Walter?»
»En, minä jään tänne. Älä vapise, ei ole mitään pelon syytä, rakkakin
Florence.»
»Tiedän sen, Walter, koska sinä olet niin lähellä. Olen varma siitä, mutta —»
Ovi avautui hiljaa kenenkään koputtamatta, ja Feenix-serkku ohjasi Florencen kesäillan ilmasta synkkään taloon. Se oli koleampi ja surullisempi kuin konsanaan ja näytti olleen suljettuna hääpäivästä saakka, ikäänkuin siellä siitä alkaen olisi majaillut vain pimeys ja surullisuus.
Florence nousi väristen pimeitä portaita ja pysähtyi saattajansa kanssa vierashuoneen ovelle. Feenix-serkku avasi mitään puhumatta ja viittasi Florencea pyytävällä liikkeellä astumaan sisempään huoneeseen hänen itsensä jäädessä ulkopuolelle. Hetkisen epäröityään Florence myöntyi.
Akkunan lähellä pöydän ääressä istui nainen, joka näytti kirjoitelleen tai piirrelleen ja nojasi päätään käteensä, katsellen himmenevää valoa kohti. Florence astui epävarmasti lähemmäksi, mutta pysähtyi sitten kuin olisi menettänyt liikuntokykynsä. Nainen käänsi päätänsä.
»Hyvä Jumala!» sanoi hän. »Mitä tämä on?»
»Ei, ei!» huudahti Florence vetäytyen taaksepäin, kun toinen nousi, ja ojentaen kätensä kuin pitääkseen häntä loitolla. »Äiti!»
He seisoivat toisiaan katsellen. Intohimo ja ylpeys olivat kuluttaneet Edithin kasvoja, mutta hän se oli, kauniina ja komeana vieläkin. Florencen kasvoissa taas ilmeni kaiken kauhun ja epäröimisen lävitse sääliä, surua ja kiitollisia, helliä muistoja. Kummankin kasvoilla näkyi selvästi hämmästys ja pelko. Kumpikin seisoi hiljaa ja ääneti, tuijottaen peruuttamattoman menneisyyden mustan kuilun ylitse.
Florencessa tapahtui muutos ensiksi. Puhjeten kyyneliin hän huudahti sydämensä kyllyydestä: »Oi äiti, äiti, miksi kohtaamme toisemme näin? Miksi olit koskaan ystävällinen minulle silloin, kun ei minulla ollut ketään muuta, koska meidän nyt täytyy näin tavata toisemme?»
Edith seisoi hänen edessään mykkänä ja liikkumattomana. Hänen silmänsä olivat kiintyneet Florencen kasvoihin.
»Minä en uskalla ajatella sitä», jatkoi Florence. »Tulen juuri isän sairasvuoteen äärestä. Me emme ole nyt vähääkään erossa emmekä aio koskaan erota. Jos tahdot, että pyydän häneltä anteeksi puolestasi, teen sen, äiti. Olen melkein varma siitä, että hän nyt taipuu, jos pyydän häneltä. Suokoon myös taivas sinulle anteeksi ja lohduttakoon sinua!»
Edith ei vastannut sanaakaan.
»Walter — minä olen naimisissa hänen kanssaan, ja meillä on poika», virkkoi Florence arasti, »odottaa ulkona ja on tuonut minut tänne. Minä kerron hänelle, että sinä kadut ja että olet muuttunut», lisäsi Florence katsoen häneen surullisesti, »ja hän puhuu minun kanssani isälle. Voinko tehdä jotakin muuta?»
Edith keskeytti hiljaisuuden liikauttamatta silmiään tai jäseniään ja virkkoi hitaasti:
»Tahra on sinun ja miehesi ja lapsesi nimessä. Voiko sen saada koskaan anteeksi, Florence?»
»Voiko sen saada, äiti? Sehän on jo annettu anteeksi. Walter ja minä olemme antaneet sen täydestä sielustamme, koko sydämestämme anteeksi. Jos se tuottaa sinulle jotakin lohdutusta, saat uskoa, ettei mikään muu ole sen varmempaa. Sinä et — et puhu isästä, mutta olen varma siitä, että toivot minun pyytävän hänenkin anteeksiantoaan.»
Edith ei vastannut siihen.
»Minä teen sen!» sanoi Florence. »Minä tuon sinulle hänen anteeksiantonsa, jos sallit, ja sitten ehkä voimme lausua jäähyväiset toisillemme sillä tavalla kuin ennen kohtelimme toisiamme. Minä en ole», lisäsi Florence hiljaa, lähestyen häntä, »vetäytynyt loitommaksi sinusta senvuoksi, että kaihtaisin sinua tai pelkäisin sinun häpäisevän itseäni. Tahdon vain täyttää velvollisuuteni isää kohtaan. Hän on minulle hyvin rakas ja samoin minä hänelle. Mutta en voi koskaan unohtaa, että sinä olit niin hyvä minulle. Oi, rukoile taivasta», pyysi Florence syleillen häntä, »rukoile taivasta antamaan anteeksi kaikki tämä synti ja häpeä ja antamaan anteeksi minulle, kun en voi olla heltymättä (jos se on väärin) muistaessani, millainen sinä olit minua kohtaan!»
Edith lyyhistyi hänen kosketuksestaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulalleen.
»Florence!» huudahti hän. »Hyvä enkelini! Ennenkuin taas menen sekaisin, ennenkuin uhmani palaa ja tekee minut mykäksi, usko minua: sieluni autuuden nimessä minä olen viaton.»
»Äiti!»
»Syyllinen paljoon! Syyllinen siihen, mikä luo ikipäiviksi syvän kuilun meidän välillemme. Syyllinen sellaiseen, minkä täytyy erottaa minut koko loppuiäkseni puhtaudesta ja viattomuudesta — sinusta, koko maailmasta. Syyllinen sokeaan ja kiihkeään kostonhimoon, jota en kadu, en voi enkä tahdo nyt enkä koskaan katua, mutta en syyllinen kuolleen miehen kanssa. Sen vannon Jumalan edessä!»
Polvistuneena lattialle hän piti molempia käsiään koholla.
»Florence», jatkoi hän, »puhtain ja parhain kaikista maan päällä — sinä, jota rakastan — joka olisit voinut muuttaa minut kauan sitten ja sait ajaksi minunkin tapaiseni naisen muuttumaan — usko minua, minä olen viaton siihen, ja salli minun vielä viimeisen kerran painaa tämä rakas käsi lohduttomalle sydämelleni.»
Hän oli syvästi liikutettu ja itki. Jos hän olisi entisinä aikoma ollut useammin tällainen, olisi hän nyt ollut onnellisempi.
»Ei mikään muu koko maailmassa olisi saanut puserretuksi tätä tunnustusta huuliltani», sanoi Edith. »Ei rakkaus ei viha ei toivo, ei mikään uhkaus. Olen sanonut, että voisin kuolla antamatta ainoatakaan merkkiä siihen suuntaan. Jollen olisi tavannut sinua, Florence, olisin varmasti pysynyt vaiti.
»Minä uskon», sanoi Feenix-serkku ovella, puhuen vuoroin sisä-, vuoroin ulkopuolella, »että rakastettava sukulaiseni antaa minulle anteeksi, vaikka pienen sotajuonen avulla toimitin tämän kohtauksen. En voi väittää ensi hetkestä lähtien olleeni täysin epäuskoinen sitä mahdollisuutta kohtaan että rakastettava sukulaiseni oli mitä onnettomimmalla tavalla joutunut syylliseksi valkeahampaisen vainajan kanssa sillä tosiaankin näkee tässä maailmassa — joka on tunnettu kirotun kummallisista tapauksista ja on ehdottomasti käsittämättömin ilmiö, minkä kanssa ihminen voi tulla tekemisiin — kerrassaan kummallisia tuontapaisia suhteita. Mutta niinkuin sanoin ystävälleni Dombeylle, en voinut uskoa rakastettavaa sukulaistani rikolliseksi, ennenkuin se olisi täydellisesti toteennäytetty. Ja kun tuon vainajan jouduttua kirotun kamalan kuoleman saaliiksi tajusin, että sukulaiseni asema oli kerrassaan tuskallinen — ja koska sitäpaitsi tunsin, että meidän suvussamme oli myös vähän moittimisen syytä, koska emme olleet kiinnittäneet häneen enemmän huomiota, ja että me olemme välinpitämätöntä sukua — ja että tätini, niin hiton vilkas nainen kuin hän olikin, ei ehkä kuulunut parhaisiin äiteihin — katsoin oikeaksi hakea Edithin käsiini Ranskasta ja tarjosin hänelle sellaista suojelusta kuin minunlaiseni typötyhjä mies voi. Silloin tämä rakastettava sukulaiseni soi minulle sen kunnian, että hän sanoi uskovansa minun olevan omalla tavallani hiton kelpo miehen ja suostui siis suojeltavakseni. Sen minä tosiaankin ymmärsin erittäin ystävälliseksi teoksi viehättävän sukulaiseni taholta, koska minä alan jo käydä kovin tutisevaksi, ja hänen huolenpitonsa on ollut minulle suureksi lohdutukseksi.»
Edith oli vienyt Florencen istumaan sohvaan ja viittasi kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut pyytää Feenix-serkkua lopettamaan juttelunsa.
»Rakastettava sukulaiseni», aloitti taas Feenix-serkku yhä teikkaroiden ovella, »suonee anteeksi, jos hänen tyydytyksekseen ja omakseni ja ystäväni Dombeyn tyydytykseksi, jonka rakastettavaa ja täydellistä tytärtä me niin ihailemme, seuraan loppuun asti huomautusteni johtolankaa. Hän muistanee, että ensimmäisestä hetkestä alkaen emme ole kertaakaan koskettaneet hänen karkaamisensa aihetta. Minulla on tosiaankin koko ajan ollut se tunne, että asiassa on jotakin salaperäistä, minkä hän voisi itse selittää, jos tahtoisi. Mutta koska rakastettava sukulaiseni on hiton päättäväinen nainen, tiesin tosiaankin, että hän ei sallisi laskea kanssaan leikkiä enkä senvuoksi ryhtynyt mihinkään keskusteluihin silta asiasta. Mutta huomatessani äskettäin, että hänen luonteensa herkkä kohta näytti olevan erittäin voimakas rakkaus ystäväni Dombeyn tytärtä kohtaan, johtui mieleeni, että jos saisin aikaan kohtauksen kummankaan etukäteen sitä aavistamatta, se voisi johtaa onnelliseen tulokseen. Oleskellessamme Lontoossa kenenkään meistä tietämättä, ennenkuin lähdemme Etelä-Italiaan asettuaksemme sinne tosiaankin niin kauaksi aikaa, kunnes lähdemme kaukaiseen kotiimme, mikä on kirotun epämiellyttävä ajatus minun tapaiselleni miehelle, ryhdyin ottamaan selkoa ystäväni Gayn asunnosta — hän on kaunis mies ja tavattoman avomielinen, kuten viehättävä sukulaiseni varmaankin tietää — ja minulla oli onni tuoda hänen rakastettava puolisonsa mukanani tänne. Ja nyt», lisäsi hän todellisen, vilpittömän vakavuuden puhjetessa esiin hänen kevyen käytöksensä ja huolimattoman puhelunsa lävitse, »vannotan sukulaistani olemaan pysähtymättä puolitiehen ja korjaamaan, mikäli mahdollista, tekemänsä vääryyden — ei sukunsa kunnian eikä oman maineensa eikä niiden syiden vuoksi, joita onnettomat asianhaarat ovat saaneet hänet pitämään tyhjänpäiväisinä ja suorastaan hölynpölyä muistuttavina — vaan sen vuoksi, että se on väärin eikä voi olla oikein.»
Feenix-serkun sääret suostuivat nyt viemään hänet pois, ja jättäen naiset kahden kesken hän sulki oven.
Edith istui vaiti muutamia minuutteja, Florence vieressään. Sitten hän otti poveltaan sinetöidyn paperin.
»Taistelin sisimmässäni kauan aikaa», sanoi hän hiljaisella äänellä, »kirjoittaisinko tätä sen varalta, että sattuisin äkkiä tai tapaturmaisesti kuolemaan, mutta tunsin sen sittenkin pakottavaksi tarpeeksi. Siitä lähtien, kun kirjoitin sen, olen miettinyt, milloin ja kuinka sen hävittäisin. Ota se, Florence. Totuus on siinä.»
»Onko se isälle?» kysyi Florence.
»Kenelle tahansa haluat antaa», vastasi Edith. »Nyt se on sinun hallussasi. Hän ei olisi milloinkaan saanut sitä toisella tavalla.»
Taas he istuivat hiljaa pimeyden yhä lisääntyessä.
»Äiti», virkkoi Florence, »hän on menettänyt omaisuutensa ja ollut kuolemankielissä. Kenties hänen paranemisensa ei ole vieläkään varmaa. Voinko sanoa hänelle jotakin sinun puolestasi?»
»Etkö kertonut minulle olevasi hyvin rakas hänelle?» kysyi Edith.
»Niin olen», vastasi Florence värisevällä äänellä.
»Sano hänelle minun olevani pahoillani siitä, että koskaan kohtasimme toisemme.»
»Eikö mitään muuta?» kysyi Florence lyhyen vaitiolon jälkeen.
»Sano hänelle, jos hän kysyy, etten kadu, mitä tein — en vielä — sillä jos se olisi taas huomenna tehtävä, tekisin samoin. Mutta jos hän on muuttunut mies —»
Hän vaikeni. Florencen käden hiljaisessa kosketuksessa oli jotakin, mikä oli hänet vaientanut.
»Mutta koska hän on muuttunut mies, tietää hän, ettei sellaista enää voisi sattua. Sano hänelle minun toivovan, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.»
»Saanko sanoa», kysyi Florence, »että sinua suretti kuullessasi hänen kärsimistään onnettomuuksista?»
»Et», vastasi Edith. »Nehän ovat opettaneet häntä rakastamaan tytärtään. Kerran koittaa päivä, jolloin hän ei itsekään sure niitä, koska ne ovat opettaneet hänelle sen läksyn, Florence.»
»Sinä toivotat hänelle hyvää ja soisit hänet onnelliseksi. Siitä olen varma!» sanoi Florence. »Oi, salli minun sanoa niin, jos minulle joskus tulevaisuudessa tarjoutuu siihen tilaisuus.»
Edith katseli tummilla silmillään vakavasti eteensä eikä vastannut, ennenkuin Florence toisti pyyntönsä. Silloin hän veti Florencen käden kainaloonsa ja sanoi katsellen yhä miettiväisenä ulos pimeyteen:
»Sano hänelle, että jos hänen oma nykyisyytensä antaa hänelle jonkinlaisen syyn sääliä minun menneisyyttäni, lähetin hänelle terveisiä pyytäen häntä niin tekemään. Sano hänelle, että jos hän nykyisessä tilassaan on voinut huomata jonkin syyn ajatellakseen minua vähemmän katkerasti, pyysin häntä niin ajattelemaan. Sano hänelle, että niin kuolleet kuin olemmekin toisiltamme nyt emmekä koskaan voi tavata toisiamme ikuisuuden tällä puolen, hän tietää, että meillä nyt kumminkin on yksi yhteinen tunne, jota ei meillä milloinkaan ennen ollut.»
Hänen jäykkyytensä näytti sulavan, ja kyyneliä nousi hänen tummiin silmiinsä.
»Sen tunteen vaikutuksesta», jatkoi hän, »hän oppii ajattelemaan parempaa minusta ja minä hänestä. Rakastaessaan Florenceaan enimmin hän vihaa minua vähimmin. Ollessaan ylpeimmillään ja onnellisimmillaan Florencen ja hänen lastensa vuoksi hän katuu syvimmin omaa osaansa meidän avioliittomme synkässä näytelmässä. Silloin minäkin kadun — sano se hänelle silloin — ja ajattelen, että miettiessäni niin paljon niitä syitä, jotka tekivät minut sellaiseksi kuin olin, minun olisi pitänyt myöskin enemmän ajatella niitä vaikuttimia, jotka tekivät hänet sellaiseksi kuin hän oli. Minä koetan silloin antaa hänelle anteeksi hänen osuutensa meidän yhteisessä syyllisyydessämme. Koettakoon hän suoda anteeksi minun osuuteni!»
»Oi, äiti!» huudahti Florence. »Kuinka paljon keveämmältä sydämeni tuntuukaan näitä sanoja kuullessani, vaikka kohtauksemme ja eromme on tällainen!»
»Ne ovat outoja sanoja omissakin korvissani», sanoi Edith, »ja oudolta kuuluu ääneni sointukin. Mutta vaikka olisinkin ollut sellainen kurja olento, joksi annoin hänen kuvitella minua, olisin ne luullakseni kuitenkin lausunut kuullessani sinun ja hänen rakastavan toisianne. Tuntekoon hän silloin, kun hän enimmin rakastaa sinua, ajatuksissaan olevansa niin suopea minulle kuin suinkin ja samoin minun ajattelevan häntä ystävällisesti. Ne ovat viimeiset terveiseni hänelle! Hyvästi nyt, kultaseni!»
Hän sulki Florencen syliinsä ja tuntui purkavan esille koko naissydämensä hellyyden ja rakkauden.
»Tämä suudelma lapsellesi! Nämä suudelmat siunaukseksi sinulle itsellesi! Oma rakas Florenceni, suloinen lapseni, hyvästi!»
»Näkemiin!» huudahti Florence.
»Hyvästi iäksi! Jättäessäsi minut tähän pimeään huoneeseen ajattele jättäväsi minut hautaan. Muista vain se, että olen kerran elänyt ja rakastanut sinua!»
Ja Florence erosi hänestä näkemättä enää hänen kasvojaan, mutta tuntien vielä hänen syleilynsä ja hyväilynsä.
Feenix-serkku tapasi hänet ovella ja vei hänet alakertaan Walterin luokse synkkään ruokasaliin. Siellä Florence painoi itkien päänsä Walterin olkapäätä vasten.
»Olen kirotun pahoillani siitä», virkkoi Feenix-serkku kohottaen luontevasti kalvosimensa silmilleen ilman pienintäkään salailua, »että ystäväni Dombeyn rakastettavan ja täydellisen tyttären ja ystäväni Gayn viehättävän puolison tunteellinen mieli on tullut niin kovin murheelliseksi ja alakuloiseksi äsken päättyneen kohtauksen aikana. Mutta sittenkin toivon ja uskon toimineeni parhaimpani mukaan ja kunnioitettavan ystäväni Dombeyn tulevan keveämmälle mielelle äskeisten paljastusten vuoksi. Valitan suuresti, että ystäväni Dombey on liittymällä meidän sukuumme joutunut niin hiton hankalaan sotkuun, mutta olen vakavasti sitä mieltä, että jollei olisi ollut pirullista Barker-roistoa — valkeahampaista miestä — kaikki olisi luistanut omaa tasaista latuaan. Mitä tulee sukulaiseeni, joka on osoittanut minulle suuren kunnian omaksumalla minusta tavattoman hyvän käsityksen, voin vakuuttaa ystäväni Gayn rakastettavalle puolisolle, että hän saa tosiaankin luottaa siihen, että pidän isän tavalla huolta Edithistä. Ja mitä tulee ihmiselämän vaiheisiin ja omituiseen tapaamme niissä käyttäytyä, en voi lausua siitä muuta kuin vedota ystävääni Shakespeareen — mieheen, joka ei elänyt vain yhtä vuosisataa, vaan kaikkia aikoja varten ja jonka ystäväni Gay epäilemättä tuntee — ja sanoa kuten hän, että se on kuin unen varjo vain.»