Dombey ja Poika 2

by Charles Dickens

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Luottamusta ja onnettomuutta

Robilla ei enää ollut kapteeni Cuttlen ostamaa mustaa nuttua ja merimieslakkia, vaan ruskeasta verasta tehty oikea liveripuku, joka oli niin siisti ja täydellinen kuin taitava räätäli ainakin voi valmistaa, vaikka se oli olevinaan yksinkertainen palvelijan asu. Ulkonaiselta olemukseltaan näin muuttuneena ja sisällisesti välinpitämättömänä kapteenista ja merikadetista, paitsi milloin hän omisti joitakin minuutteja vapaa-ajastaan noiden molempain eroamattomien pilkkaamiseen ja puhalteli messinkistä soittokonettaan — omaatuntoaan — muistellen sitä komeaa tapaa, kuinka oli eronnut heidän seurastaan, hän palveli nyt uutta isäntäänsä Carkeria. Ollen Carkerin talon asukas ja hänen henkilökohtainen palvelijansa hän kiinnitti pyöreät silmänsä peläten ja vapisten valkeisiin hammasriveihin ja tunsi alituisesti, että hänen pitäisi välttämättä avata silmänsä vieläkin suuremmiksi.

Hänen koko olemuksensa ei olisi voinut väristä enemmän kunnioituksesta noita hampaita kohtaan, vaikka hän olisi joutunut jonkin mahtavan noidan palvelukseen ja ne olisivat olleet suurimpana taikavoimana. Poika näki isännässään sellaisen mahtavuuden ja arvovallan edustajan, että hänen koko huomionsa kohdistui siihen ja hänessä heräsi ehdoton alistuvaisuuden ja tottelevaisuuden tunne. Hän ei edes luullut voivansa oikein turvallisesti ajatellakaan isäntäänsä tämän poissa ollessa, jottei taas tuntisi kurkkuunsa tartuttavan niinkuin silloin aamulla, kun hän ensin joutui uuteen palvelukseensa, vaan joka ainoa noista hampaista oli tirkistävinään hänen sisimpäänsä ja olevinaan selvillä hänen kaikista mielikuvistaan. Kun Rob oli vastatusten isäntänsä kanssa, ei hänellä ollut pienintäkään epäilystä siitä, että Carker luki hänen salaisimmatkin ajatuksensa tai että hän saattoi lukea ne, jos viitsisi, ja tämä vaikutelma oli niin täydellinen ja piti häntä niin vallassaan, että hän tuskin uskalsi mitään ajatella. Hänen sielunsa oli niin kokonaan täynnä Carkerin vastustamattoman ylivallan aina kasvavaa vaikutusta ja tietoisuutta siitä, että Carker saattoi teettää hänellä mitä vain halusi, että hän koetti arvailla herransa mielitekoja jonkinlaisessa henkisessä jännityksessä.

Rob ei ehkä itse ollut selvillä siitä — hänen silloisessa mielentilassaan olisi ollut tavattoman rohkea teko kysyä sitä — alistuiko hän täydellisesti tähän vaikutukseen siksi, että silloin tällöin epäili herransa mahdollisesti olevan mestarin eräissä kavalissa taidoissa, joita hän itse oli vain mitättömänä harjoittelijana opiskellut hiojain koulussa. Mutta varmaa on, että Rob ihaili häntä yhtä paljon kuin pelkäsikin. Carker ehkä tunsi paremmin voimansa lähteen, joka ei suinkaan ammentamisesta tyrehtynyt.

Samana iltana, jolloin Rob erosi kapteenin palveluksesta, hän oli myytyään kyyhkysensä, vieläpä kiireissään halvasta hinnasta, lähtenyt suoraa päätä Carkerin kotiin ja esittänyt siellä itsensä uudelle herralleen tulipunaisin kasvoin, jotka näyttivät odottavan kiitosta.

»Mitä, sinä ilkimys!» sanoi Carker katsahtaen pojan kädessä olevaan myttyyn. »Oletko sinä karannut palveluksestasi ja tullut minun luokseni?»

»Oi, suokaa anteeksi, hyvä herra», änkytti Rob, »tehän sanoitte minun viimeksi ollessani täällä —»

»Minäkö sanoin?» vastasi Carker. »Mitä minä sanoin?»

»Suokaa anteeksi, hyvä herra, te ette sanonut mitään», virkkoi Rob, jonka se tapa, kuinka kysymys oli tehty, heti pakotti varovaiseksi, vaikka hän joutuikin ymmälle.

Hänen isäntänsä katsahti häneen näyttäen samalla mahdollisimman suuren osan ikenistään ja etusormellaan uhaten huomautti:

»Näyttää siltä, että sinut lopuksi paha perii, sinä kiertolainen.
Tuhosi on ihan varma!»

»Voi, älkäähän sanoko niin!» huudahti Rob säärtensä vavistessa. »En tosiaankaan halua mitään muuta kuin tehdä työtä teidän hyväksenne ja palvella teitä ja suorittaa tarkoin teidän käskynne, herra Carker.»

»Kyllä sinun tosiaan onkin parasta noudattaa tarkoin minun käskyjäni, jos haluat laisinkaan olla tekemisissä minun kanssani», vastasi hänen isäntänsä.

»Niin, sen tiedän, herra Carker», sanoi Rob rukoilevalla ja alistuvalla äänellä. »Olkaa niin hyvä ja koetelkaa minua, hyvä herra! Ja jos tapaatte minut jostakin pahasta tai rikkomasta teidän käskyjänne, niin saatte tappaa minut.»

»Sinä koira!» sanoi Carker nojautuen taaksepäin tuolissaan ja hymyillen hänelle tyynesti. »Tappaako? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tekisin sinulle, jos koettaisit pettää minua.»

»Niin, herra», vastasi toivoton hioja, »olen varma siitä, että te kohtelisitte minua kauheasti. Enhän minä koetakaan sitä tehdä, en vaikka minulle luvattaisiin palkinnoksi kasa kultarahoja.»

Perinpohjin pettyneenä kiitoksen odottamisessa seisoi nujerrettu Rob katsellen herraansa ja koettaen turhaan olla tuijottamatta häneen niin rauhattomana kuin koira usein esiintyy samanlaisessa tilanteessa.

»Olet siis luopunut aikaisemmasta paikastasi ja tullut pyrkimään minun palvelukseeni, vai mitä?» sanoi Carker.

»Niin, jos tahtoisitte ottaa minut», vastasi Rob, joka oli niin menetellessään vain noudattanut herransa määräyksiä, mutta ei uskaltanut puolustaa itseään sentapaisella viittauksella.

»Hyvä on», sanoi Carker. »Sinähän tunnet minut, poika?»

»Kyllä, hyvä herra», vastasi Rob hypistellen hattuaan samalla kun Carkerin katse piti häntä yhä vallassaan ja hän koetti turhaan päästä siitä vapaaksi.

Carker nyökkäsi. »Ole siis varuillasi!»

Rob ilmaisi nopeilla toinen toistaan seuraavilla pikku kumarruksilla ymmärtävänsä selvästi tämän neuvon ja kumarteli kaiken matkaa perääntyessään ovelle, tuntien suurta huojennusta ajatellessaan pääsevänsä ulos. Silloin hänet pysäytettiin.

»Hei!» huusi Carker kutsuen Robin takaisin. »Sinulla on ollut tapana — suljeppas ovi!»

Rob totteli kuin olisi hänen henkensä riippunut hänen nopeudestaan.

»Sinulla on ollut tapana kuunnella salaa, pitää silmällä, ja niin edespäin.»

»Enhän minä täällä niin tee, hyvä herra», vastasi Rob, »kunniasanallani vakuutan, en tee niin. Tahtoisinpa kuolla, jos tekisin niin, vaikka minulle luvattaisiin mitä, paitsi jos te niin käskette, herra Carker.»

»Parasta onkin, että luovut siitä tavasta. Sitäpaitsi sinä olet tottunut lörpöttelemään ja kielimään», sanoi hänen isäntänsä järkähtämättömän kylmäverisesti. »Varo sitä täällä, sillä muuten sinut hukka perii, lurjus», ja Carker hymyili taas uhaten Robia etusormellaan.

Hiojan hengitys salpaantui hämmennyksestä. Hän koetti vakuuttaa tarkoituksiensa puhtautta, mutta ei voinut muuta kuin tuijottaa hymyilevään herraan alistuvan huumaantuneena, mikä näytti erittäin miellyttävän hymyilevää herraa, sillä hän käski Robin lähteä alakertaan, tarkasteltuaan häntä kotvan aikaa mitään puhumatta, ja antoi hänen ymmärtää ottaneensa hänet nyt palvelukseensa.

Sillä lailla joutui Rob Carkerin taloon, ja hänen kauhunsekainen kunnioituksensa tätä herraa kohtaan voimistui joka hetki hänen palvelusaikanaan.

Oltuaan täällä muutamia kuukausia hän eräänä varhaisena aamuna avasi puutarhan veräjän Dombeylle, joka oli sopimuksen mukaan tullut aamiaiselle hänen isäntänsä luo. Samassa tuli paikalle Carkerkin kiiruhtaen vastaanottamaan arvokasta vierastaan ja lausumaan hänet tervetulleeksi hammasriviensä välkkyessä.

»Uskokaa minua, en ole milloinkaan rohjennut toivoa näkeväni teitä täällä luonani», virkkoi Carker autettuaan Dombeyta astumaan alas hevosen selästä. »Tämä on erikoinen päivä kalenterissani. Teidän kaltaisellenne miehelle, joka saa aina tehdä mitä haluaa, ei mikään päivä voi olla kovin merkillinen, mutta minun tapaiseni ihmisen laita on toisin.»

»Teillä on täällä aistikas asunto, Carker», sanoi Dombey alentuen pysähtymään nurmikolle katsellakseen ympärilleen.

»Olette kovin ystävällinen saneessanne niin», vastasi Carker.
»Kiitoksia.»

»Mutta sehän täytyy jokaisen tunnustaa», virkkoi Dombey mahtavan suojelevasti. »Niin pitkälle kuin voin nähdä on tämä hyvin mukava ja hauskasti järjestetty paikka — suorastaan hienon aistikas.»

»Niin tosiaankin, mikäli voitte nähdä», vastasi Carker. »Se rajoitus on tarpeellinen. No niin, olemme puhuneet siitä kylliksi, ja vaikka te vain alentuvaisuudesta kiitätte taloani, en ole teille vähemmän kiitollinen. Suvaitsetteko astua sisään?»

Mentyään sisälle Dombey huomasi tietysti huoneitten erinomaisen järjestelyn ja ne lukuisat mukavuudet, joita siellä näkyi joka suunnalla. Kerskailevan nöyränä Carker otti vastaan tätä koskevan huomautuksen hymyillen ja sanoi ymmärtävänsä hienon tarkoituksen ja antavansa sille arvoa, lisäten, että olihan tämä maja kyllin hyvä hänen asemassaan olevalle henkilölle — ehkä kaikessa vähäpätöisyydessään liiankin hyvä hänen tapaiselleen.

»Ja ehkä se tosiaan näyttääkin teistä, joka olette niin paljon korkeammalla, paremmalta kuin mitä se on», virkkoi hän levittäen vilpillisen suunsa mahdollisimman suureksi, »samoin kuin kerjäläisten elämällä on jonkinlainen vetovoima kuninkaisiin».

Samassa hän loi Dombeyhin tuikean katseen ja hymyili terävästi, ja vielä tuikeamman katseen hän loi ja vielä terävämmin hymyili, kun Dombey asettui tuleen eteen siihen asentoon, jota hänen lähin miehensä niin usein jäljitteli, ja alkoi katsella ympärilleen seinillä olevia kuvia. Dombeyn katseen siirtyessä pintapuolisesti taulusta toiseen seurasivat Carkerin terävät silmät sitä aste asteelta tarkaten sen suuntaa. Kun se pysähtyi erääseen kuvaan, näytti Carker tuskin hengittävän, ja hänen silmäinsä ilme kävi kissamaiseksi ja valppaaksi, mutta hänen suuren esimiehensä katse siirtyi siitä pois samoin kuin toisistakin näyttämättä erikoisesti kiintyneen tähän muotokuvaan.

Carker katseli sitä — se oli se maalaus, joka oli Edithin näköinen — ikäänkuin se olisi elävä olento, ja hänen kasvoilleen levisi ilkeä äänetön hymy, joka näytti osittain kohdistuvan kuvaan, vaikka se pääasiassa tarkoittikin suurta miestä, joka seisoi hänen vieressään aavistamatta rahtustakaan koko asiasta. Aamiainen tuli pian pöytään. Tarjoten Dombeylle tuolin, jonka selkä oli kuvaan päin, Carker istuutui itse vastapäätä sitä, niinkuin hänen tapansa oli.

Dombey oli entistäkin vakavampi, suorastaan vaitelias. Papukaija, joka kiikkui kultaisella vanteella komeassa häkissään, koetti turhaan suunnata itseensä huomiota, sillä Carker oli liiaksi vaipunut vieraansa tarkastelemiseen välittääkseen linnusta. Vieras taas, joka näytti syventyneen mietteisiinsä, tuijotti jäykästi, melkeinpä synkästi kankean kaulahuivinsa ylitse kohottamatta silmiään pöytäliinasta. Mitä tuli Robiin, joka huolehti tarjoilusta, oli hänen taitonsa ja tarmonsa niin kokonaan kohdistunut hänen isäntänsä tarkastelemiseen, että hän tuskin uskalsi päästää mieleensä sitä ajatusta, että vieras oli sama suuri herra, jonka eteen hänet lapsuusvuosina oli viety todistuskappaleena perheen terveydestä ja jolle hän oli kiitollisuudenvelassa nahkahousuistaan.

»Sallikaa minun», virkkoi Carker äkkiä, »kysyä, kuinka rouva Dombey voi».

Hän kumartui orjamaisesti eteenpäin tehdessään tämän kysymyksen, nojaten leukaansa käteen. Samalla hänen katseensa suuntautui ylös kuvaan kuin sanoen sille: »Katsoppas nyt tarkoin, kuinka minä ohjaan häntä!»

Dombey punastui vastatessaan:

»Rouva Dombey voi oikein hyvin. Kysymyksellänne johdatte mieleeni sen asian, josta haluaisin puhella kanssanne.»

»Robin, sinä saat lähteä pois», virkkoi Carker, jonka lempeän äänensävyn kuullessaan Robin säpsähti ja katosi silmät viimeiseen asti isäntään suuntautuneina. »Te ette tietenkään muista tuota poikaa?» lisäsi hän sitten.

»En», vastasi Dombey ylhäisen kylmäkiskoisesti.

»Eihän ole todennäköistäkään, että teidän kaltaisenne mies muistaisi. Tuskin mahdollistakaan», mutisi Carker. »Hän kuuluu siihen perheeseen, josta te otitte imettäjän. Mutta ehkä voitte muistaa ottaneenne jalomielisesti huolehtiaksenne hänen kasvatuksestaan.»

»Onko se sama poika?» virkkoi Dombey rypistäen otsaansa. »Hän tuottaa luullakseni hyvin vähän kunniaa kasvatukselleen.»

»Niin, pelkäänpä, että hän on heittiön alku», vastasi Carker kohauttaen hartioitaan. »Ainakin hän on siinä maineessa. Mutta totta puhuen otin hänet palvelukseeni vain siksi, ettei hän kyennyt saamaan mitään muuta tointa ja kuvitteli (luullakseni hänelle oli kotona sanottu niin) että hänellä oli jokin oikeus vedota teihin, ja siksi hän koetti lähestyä teitä anomuksineen. Ja vaikka tarkalleen määritelty ja tunnustettu yhteyteni teidän kanssanne on yksinomaan liikeasioita koskeva, tunnen kuitenkin vaistomaista mielenkiintoa kaikkeen, mikä teitä koskee, niin että —»

Hän vaikeni äkkiä kuin ottaakseen selville, oliko jo johtanut Dombeyn kyllin kauas. Ja taas hän vilkaisi kuvaan nojaten leukaansa käteen.

»Carker», virkkoi Dombey, »minä tiedän hyvin, ettette rajoita…»

»Palveluksiani», täydensi talon isäntä hymyillen.

»Ei, sanon mieluummin huolenpitoanne», huomautti Dombey, joka oli täysin selvillä siitä, että hän lausui näillä sanoillaan Carkerille kauniin ja imartelevan kohteliaisuuden, »pelkkiin liikeasioihin. Teidän osanottonne tunteisiini, toiveisiini ja pettymyksiini siinä mitättömässä tapauksessa, jonka juuri olette maininnut on esimerkkinä siitä. Olen teillä kiitollisuudenvelasssa, Carker.»

Carker taivutti päätänsä hitaasti ja hieroi hiljaa käsiään kuin olisi pelännyt keskeyttävänsä Dombeyn luottamuksen virran jollakin teollaan.

»Teidän viittauksenne tuohon asiaan sattui sopivaan aikaan», jatkoi Dombey, oltuaan hetkisen kahden vaiheilla, »sillä se valmistaa minulle, tietä siihen, mitä aioin sanoa teille, ja muistuttaa minulle ettei tämä mitenkään muuta suhdettamme toisenlaiseksi, vaikka se ehkä vaatii minun taholtani enemmän henkilökohtaista luottamusta kuin olen tähän asti —»

»Niin suuressa määrin osoittanut minulle», täydensi Carker kumartaen taas. »Minä en tahdo sanoa teille, kuinka suuresti tunnen teidän kunnioittavan minua, sillä teidän tapaisenne mies tietää hyvin, kuinka suuren kunnian hän saattaa tuottaa toiselle.»

»Rouva Dombey ja minä», jatkoi Dombey sivuuttaen tämän kohteliaisuuden ylevän uhrautuvasti, »emme ole oikein yhtä mieltä muutamissa kohdin. Me emme näytä vielä ymmärtävän toinen toistamme. Rouva Dombeylla on yhtä ja toista oppimista.»

»Rouva Dombey on saanut luonnolta monta harvinaista viehättävää piirrettä ja on epäilemättä hyvin tottunut saamaan ihailua», virkkoi liukaskielinen, ovela Carker, joka piti tarkoin silmällä toisen jokaista ilmettä ja pienintäkin äänenvivahdusta. »Mutta missä on rakkautta, velvollisuudentuntoa ja kunnioitusta, voidaan pian oikaista kaikki sellaisista syistä johtuvat pikku erehdykset.»

Dombeyn ajatukset palasivat vaistomaisesti niihin kasvoihin, jotka olivat tuijottaneet häneen hänen puolisonsa pukuhuoneessa, samalla kun käskevä käsi viittasi ovelle. Ja kun hän muisti niissä kuvastuvan rakkauden, velvollisuudentunnon ja kunnioituksen, tunsi hän veren kohoavan kasvoilleen yhtä selvästi kuin häntä tarkastelevat valppaat silmätkin sen huomasivat.

»Rouva Dombeylla ja minulla», virkkoi Dombey, »oli ennen rouva Skewtonin kuolemaa vähän keskustelua tyytymättömyyteni syistä, joista teillä varmaankin on ylimalkainen käsitys, koska olitte silminnäkijänä siinä kohtauksessa, joka aiheutui rouva Dombeyn ja minun kesken samana iltana, kun olitte meidän — minun talossani».

»Silloin pahoittelin kovin läsnäoloani», sanoi hymyilevä Carker. »Niin ylpeä kuin minun asemassani oleva mies ehdottomasti onkin teidän osoittamastanne erikoisesta luottamuksesta — tosin en mitenkään lue sitä teille erikoiseksi ansioksi, sillä te saatte tehdä, mitä haluatte, menettämättä mitään arvostanne — ja niin suuri kunnia kuin minua onkin kohdannut tullessani niin varhain esitellyksi rouva Dombeylle, ennenkuin hän vielä oli oikeutettu käyttämään teidän nimeänne, vakuutan teille kuitenkin, että silloin melkein pahoittelin, että olin joutunut niin erinomaisesta onnesta osalliseksi.»

Dombey ei saattanut käsittää sellaista siveellistä ilmiötä, että kukaan ihminen missä tahansa oloissa saattoi pahoitella joutuneensa hänen alentuvaisuutensa ja suosionsa esineeksi. Senvuoksi hän vastasi arvontuntonsa kohotessa: »Tosiaanko! Ja miksi niin, Carker?»

»Minä pelkään», vastasi luottamusasemassa oleva konttoripäällikkö, »että rouva Dombey, joka ei ole koskaan ollut taipuvainen katselemaan minua suosiollisesti — minun asemassani oleva mies ei saa sitä odottaakaan naisen taholta, joka on luonnostaan ylpeä ja jonka ylpeys pukee häntä niin hyvin — pelkään, ettei hän voi koskaan antaa anteeksi sitä viatonta osaa, joka minulla oli siinä keskustelussa. Älkää unohtako, että teidän epäsuosionne ei ole mikään pikku seikka, ja kun joutuu sitä kokemaan kolmannen henkilön läsnäollessa —»

»Carker», sanoi Dombey omahyväisesti, »oletan kuitenkin, että minut on ensi sijassa otettava huomioon».

»Oi, voisiko siitä olla epäilystäkään?» vastasi toinen kärsimättömästi niinkuin ainakin mies, joka myöntää yleisesti tunnetun ja eittämättömän tosiasian.

»Minun käsitykseni mukaan otetaan rouva Dombey vasta toisessa sijassa huomioon, kun on puhe meistä kummastakin», huomautti Dombey. »Eikö niin?»

»Eikö niin?» vastasi Carker. »Tehän tiedätte paremmin kuin kukaan muu, ettei teidän tarvitse sitä kysyä.»

»Toivon siis, Carker», virkkoi Dombey, »että teidän mielipahanne rouva Dombeyssa herättämänne tyytymättömyyden takia saa jossakin määrin korvausta siitä ilosta, että minun luottamukseni ja hyvä käsitykseni teistä on pysynyt muuttumattomana.»

»Huomaan siis onnettomuudekseni joutuneeni hänen epäsuosioonsa», vastasi Carker. »Rouva Dombey on sanonut sen teille, niinkö?»

»Rouva Dombey on tuonut julki erinäisiä mielipiteitä», vastasi Dombey ylhäisen kylmästi, »joihin en itse yhdy ja joita en ylimalkaan halua käsitellä tai muistella. Jonkin aikaa sitten ilmoitin rouva Dombeylle, niinkuin jo olen sanonut teille, vaativani häneltä ehdottomasti alistuvaisuutta ja kunnioitusta muutamissa kotoisissa asioissa. Minun ei onnistunut herättää rouva Dombeyssa sitä vakaumusta, että hänen oli parasta heti muuttaa käytöksensä noissa suhteissa oman rauhansa ja menestymisensä ja minun arvoni vuoksi, ja minä huomautin rouva Dombeylle, että jos vielä pitäisin tarpeellisena moittia tai nuhdella häntä, ilmoittaisin hänelle mielipiteeni teidän, luottamusmieheni, kautta.»

Samalla kun Carker katsoi häneen, loi hän myös hänen päänsä yläpuolella olevaan kuvaan pirullisen katseen, joka osui siihen kuin salaman välähdys.

»Nyt, Carker», jatkoi Dombey, »en epäröi sanoa teille, että minä vien tahtoni perille. Minä en anna kujeilla kanssani. Rouva Dombeyn täytyy ymmärtää, että minun tahtoni on laki ja että minä en voi sietää ainoatakaan poikkeusta elämänohjeestani. Olkaa siis niin hyvä ja ottakaa tehtäväksenne viedä perille tämä huomautus, joka minun taholtani tullen ei toivoakseni tunnu teistä mahdottomalta, vaikka kohteliaisuudesta ilmaisisittekin valittelunne, mistä olen rouva Dombeyn puolesta teille kiitollinen. Olen varma siitä, että hyväntahtoisesti suoritatte tämän tehtävän yhtä täsmällisesti kuin kaikki muutkin.»

»Tiedättehän, että teidän tarvitsee vain käskeä minua», sanoi Carker.

»Minä tiedän, että minun tarvitsee vain käskeä teitä», vastasi Dombey tehden ylhäisen, myöntymystä ilmaisevan eleen. »Minun on välttämättä meneteltävä tällä lailla. Rouva Dombeylla on monessa suhteessa epäilemättä erinomaiset lahjat, jotka —»

»Jotka tuottavat teidänkin valinnallenne kunniaa», täydensi Carker näyttäen liehittelevästi hammasrivinsä.

»Niin, jos suvaitsette valita tuollaisen sanamuodon», virkkoi Dombey kaikkein ylhäisimmällä äänellään. »Tällä hetkellä en vielä huomaa rouva Dombeyn antavan valinnalleni sitä arvoa, joka sille oikeuden mukaan kuuluu. Rouva Dombeyssa on vastustuksen itu, joka täytyy nyhtää juurineen. Minun täytyy päästä siitä eroon. Rouva Dombey ei näytä käsittävän, että on hirvittävää ja naurettavaa ajatellakaan minun vastustamistani», lisäsi Dombey pontevasti.

»Me cityläiset tunnemme teidät paremmin», vastasi Carker levittäen hymynsä korvasta toiseen.

»Te tunnette minut paremmin», sanoi Dombey. »Toivottavasti tunnette. Mutta minun on tosiaankin tunnustettava, että rouva Dombeyhin näytti mainitussa tilaisuudessa tekevän hyvin valtavan vaikutuksen jokseenkin ankarasti julkituomani paheksumisen ja päättäväisyyden ilmaisu — niin vähän kuin hän lieneekin silti muuttanut käytöstään.»

Dombey lausui nämä sanat pahaenteisen mahtavasti.'

»Minä toivon siis, Carker, että te olette hyvä ja ilmoitatte rouva Dombeylle minun puolestani, että minun täytyy palauttaa hänen muistiinsa aikaisempi keskustelumme ja samalla ilmaista hänelle kummastukseni siitä, ettei se vielä ole vaikuttanut mitään. Että minun täytyy vaatia häntä muuttamaan käytöksensä niiden määräysten nojalla, jotka silloin esitin hänelle. Etten ole tyytyväinen hänen käytökseensä. Että paheksun sitä kovasti. Ja että minun on vasten tahtoani pakko antaa teidän vietäväksenne perille vieläkin epätervetulleempia ja selvempiä määräyksiä, jollei hänellä ole niin hyvää tahtia ja sopivaisuuden käsitystä, että hän mukaantuu toiveisiini niinkuin ensimmäinen rouva Dombeykin on mukaantunut — luulen voivani lisätä — niinkuin kuka muu toinen nainen tahansa hänen sijassaan tekisi.»

»Ensimmäinen rouva Dombey oli hyvin onnellinen», huomautti Carker.

»Ensimmäisellä rouva Dombeylla oli suuressa määrin hyvää tahtoa ja oikeat tunteet», lausui Dombey ylevän suvaitsevasti vainajasta.

»Luuletteko neiti Dombeyn tulevan äitiinsä?» kysyi Carker.

Äkkiä kävivät Dombeyn kasvot synkiksi. Hänen luottamusmiehensä piti häntä tarkoin silmällä.

»Kosketin tuskallista asiaa», virkkoi hän hiljaisen pahoittelevalla äänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen ankaran katseensa kanssa. »Olkaa hyvä ja suokaa anteeksi minulle. Se harrastus, jota tunnen teitä kaikkia kohtaan, on saanut minut unohtamaan tuon yhdyssiteen äidin ja tyttären välillä. Suokaa anteeksi.»

Mutta huolimatta kaikista hänen sanoistaan tutkivat hänen vaanivat silmänsä Dombeyn alas luotuja kasvoja yhtä tarkoin. Sitten hän suuntasi omituisen riemuitsevan katseensa kuvaan ikäänkuin tahtoisi kutsua sen todistamaan, kuinka pitkälle hän johtaisi Dombeyn ja mitä vielä tulisi.

»Carker», virkkoi Dombey katsellen pöydän eri kohtiin ja puhuen jonkin verran muuttuneella ja kiireisellä äänellä, samalla kun hänen huulensa kalpenivat, »teidän ei tarvitse puolustella itseänne. Te erehdytte. Tässä on puhe nykyisyydestä eikä menneestä ajasta, vaikka niin otaksuitte. Minä en hyväksy rouva Dombeyn käytöstä tytärtäni kohtaan.»

»Suokaa anteeksi», virkkoi Carker, »en oikein ymmärrä».

»Tietäkää siis», jatkoi Dombey, »että te voitte — että teidän täytyykin tehdä siitä todellinen moitteen aihe rouva Dombeyta vastaan. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että hänen osoittamansa kiintymys tytärtäni kohtaan ei miellytä minua. Todennäköisesti se vetää ihmisten huomiota puoleensa. Luultavasti se saa heidät arvostelemaan rouva Dombeyta suhteessaan tyttäreeni ja suhteessaan minuun. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa rouva Dombeylle selvästi, että minä en hyväksy sitä ja että odotan hänen hetkistäkään viivyttelemättä ottavan huomioon paheksumiseni. Mahdollisesti se on vakavaa rouva Dombeyn taholta, tai hän noudattaa jotakin oikkua tai tekee niin vain vastustaakseen minua, mutta minä en salli sen jatkua missään tapauksessa. Jos rouva Dombeylla on vakavat tunteet tässä suhteessa, niin sitä vähemmällä hän kai luopuu niiden paljastamisesta, sillä tyttärelleni ei suinkaan ole hyötyä hänen nykyisestä käytöksestään. Jos vaimoni sydämessä on jäljellä ylimääräistä lempeyttä ja velvollisuudentuntoa minulle kuuluvan alistuvaisuuden ohella, saa hän minun puolestani sijoittaa ne minne haluaa, mutta ensi sijassa vaadin alistuvaisuutta! — Carker, olkaa niin hyvä älkääkä laiminlyökö tai sivuuttako tätä kohtaa», lisäsi Dombey, koettaen tukahduttaa sen harvinaisen liikutuksen, joka hänessä oli tullut esille, ja palaten äänensävyyn, joka enemmän muistutti hänen tottumustaan vaatimaan kunnioitusta suuruudelleen, »vaan pitäkää sitä erittäin tärkeänä puolena ohjeissanne».

Carker taivutti päätänsä, nousi pöydästä ja asettui miettiväisenä tulen eteen, siveli kädellään sileää leukaansa ja katseli Dombeyta häijyn viekkaasti kuin jokin munkkia esittävä puuveistos, joka on puolittain ihmisen, puolittain eläimen näköinen, tai kuin jotkin viekkaat kasvot vanhassa suihkukaivossa. Dombey, joka vähitellen malttoi mielensä tai viilensi kiihtymystään sillä tietoisuudella, että oli asettunut korkealle kannalle, istui paikallaan käyden yhä jäykemmäksi ja katsellen, kuinka papukaija heilui edestakaisin häkissään.

»Suokaa anteeksi», sanoi Carker vaitiolon jälkeen, istuutuen tuoliinsa ja siirtäen sen vastapäätä Dombeyta, »mutta haluaisin käsittää asian perinpohjin. Tietääkö rouva Dombey siitä mahdollisuudesta, että ehkä käytätte minua tyytymättömyytenne ilmaisijana?»

»Kyllä», vastasi Dombey. »Olen sen sanonut.»

»Vai niin», virkkoi Carker nopeasti, »mutta miksi?»

»Miksikö?» toisti Dombey epäröiden. »Koska sanoin hänelle niin.»

»Aivan oikein», huomautti Carker. »Mutta miksi sanoitte sen hänelle? Nähkääs», jatkoi hän hymyillen ja laski samalla sametinpehmeän kätensä Dombeyn käsivarrelle, samoin kuin kissa olisi painanut sisäänvedetyt kyntensä, »jos ymmärrän täydellisesti tarkoituksenne, tulee tuottamani hyöty todennäköisesti paljon suuremmaksi, ja minua kohtaa se onni, että voin avustaa teitä tuntuvammin. Minä luulen ymmärtäväni. Minulla ei ole kunnia olla rouva Dombeyn suosiossa eikä mitään syytä odottaakaan sitä minun asemassani, mutta oletan asian todella olevan niin. Vai kuinka?»

»Mahdollisesti», vastasi Dombey.

»Siis tulee rouva Dombeysta varmasti tuntumaan erittäin vastenmieliseltä saada nämä tiedot minun kauttani», jatkoi Carker.

»Minun mielestäni», virkkoi Dombey ylpeän pidättyvästi ja kuitenkin jonkin verran hämillään, »ei rouva Dombeyn mielipiteellä tässä asiassa ole mitään vaikutusta siihen, mitä te ja minä siitä arvelemme, Carker. Mutta mahdollisesti on asia niin.»

»Ja — suokaa anteeksi — käsitänköhän teidät väärin, ajatellessani, että todennäköisesti olette keksinyt tässä keinon nöyryyttää rouva Dombeyn ylpeyttä — käytän tuota sanaa ilmaistakseni ominaisuutta, joka sopivissa rajoissa pysyen kaunistaa ja sulostuttaa naista, jos hän on saanut osakseen niin harvinaisen kauneuden ja viisauden — joskaan emme sano rangaistuksenne häntä, niin ainakin pakottaaksenne hänet alistuvaisuuteen, jota olette niin oikeutettu vaatimaan häneltä.»

»Niinkuin tiedätte, Carker, en ole tottunut määrittelemään niin tarkoin niiden toimitatapojeni perusteita, joita pidän tarpeellisina ottaa käytäntöön, mutta en kuitenkaan väitä käsitystänne vastaan», sanoi Dombey. »Jos voitte esittää perusteltuja vastaväitteitä, on asia tietysti toinen. Ja jo pelkkä väite, että olette sitä mieltä, riittää. Mutta minun täytyy tunnustaa, etten aavistanut minkään teille uskomani luottamustehtävän alentavan teitä —»

»Alentavanko minua!» huudahti Carker. »Teidän palveluksessanne.»

»— tai saattavan teidät kieroon asemaan», jatkoi Dombey.

»Minut kieroon asemaan! Minä olen ylpeä — olen ihastunut — saadessani suorittaa määräyksenne. Tosin tunnustan toivovani, etten antaisi uutta vastenmielisyyden aihetta sille naiselle, jonka jalkojen juureen tahtoisin mielelläni laskea velvollisuudentuntoni ja palvomiseni — onhan hän teidän puolisonne! — mutta teidän yksikin toiveenne tietysti painaa maahan kaikki muut asianhaarat. Sitäpaitsi, kun rouva Dombey peruuttaa nuo pienet järjen polulta syrjään astumansa harha-askeleet, jotka — niinkuin tahtoisin väittää — ovat vain satunnaisia ja riippuvat hänen asemansa uutuudesta, toivon hänen huomaavan siinä pikku osuudessa, joka minulla on ollut asian selvittämisessä, rahtusen — sillä alhainen asemani ei juuri oikeuta minua enempään — siitä kunnioituksesta, jota tunnen teitä kohtaan. Hän huomaa siinä silloin kaikkien näkökohtien uhraamisen teidän vuoksenne, ja jonakin päivänä hän varmasti ponnistelee itse tehdäkseen uhrauksen toisensa perästä.»

Tällä hetkellä näki Dombey mielikuvituksessaan Edithin osoittamassa hänelle ovea. Luottamusmiehensä lempeässä puhelussa hän luuli taas kuulevansa kaiun vaimonsa sanoista: »Ei mikään voi tehdä meitä vieraammiksi toisillemme kuin jo tällä hetkellä olemme!» Mutta hän karkoitti tämän mielikuvan eikä horjunut päätöksessään, vaan sanoi: »Varmasti! Epäilemättä!»

»Siinäkö kaikki?» kysyi Carker työntäen tuolinsa sen entiselle paikalle — sillä tähän asti he olivat syöneet vasta hyvin vähän aamiaista — ja odotti vastausta ennenkuin istuutui.

»Siinä kaikki», vastasi Dombey. »Ja suvaitkaa huomata, ettei mihinkään sanomaan, jonka viette nyt tai vastedes rouva Dombeylle, tarvitse odottaa vastausta. Olkaa niin hyvä älkääkä tuoko minulle mitään vastausta. Rouva Dombeylle on jo ilmoitettu, ettei minun sovi neuvotella mistään meidän välisestämme mielipiteiden eroavaisuudesta ja että se on lopullista, mitä minä sanon.»

Carker ilmaisi käsittävänsä valtakirjansa laadun, ja he ryhtyivät syömään aamiaista niin hyvällä ruokahalulla kuin saattoivat. Määräaikana Rob taas tuli sisään katsellen isäntäänsä silmää räpäyttämättä ja viettäen aikaansa kunnioituksen ja kauhun sekaisissa haaveissa. Kun aamiainen oli syöty, tuotiin Dombeyn hevonen oven eteen. Myös Carker nousi oman hevosensa selkään, ja he lähtivät yhdessä ratsastamaan Cityä kohti.

Carker oli erinomaisella tuulella ja puheli paljon. Dombey kuunteli hänen sanojaan paljastaen ilmeellään ylemmyyttä, kuten ainakin mies, jolla on oikeus saada osakseen kohteliaisuutta, ja alentui silloin tällöin lausumaan jonkin sanan pitääkseen keskustelua vireillä. Niin he ratsastivat edelleen totuttuun tapaansa. Mutta arvonsa tunnossa Dombey ratsasti jalustimet hyvin pitkällä ja suitset höllällä ja suvaitsi hyvin harvoin vilkaista alas nähdäkseen, mihin hänen hevosensa astui. Seuraus tästä oli, että hänen tasaista ravia kulkeva hevosensa kompastui muutamiin irtokiviin, heitti hänet maahan, vieri hänen ylitseen ja potkaisi häntä kengitetyllä kaviollaan koettaessaan päästä ylös.

Teräväsilmäisenä ja lujakätisenä, tottuneena ratsastajana Carker laskeutui heti maahan, sai rimpuilevan hevosen pystyyn ja piteli sitä suitsista. Muussa tapauksessa olisi tämän aamun tuttavallinen keskustelu ollut Dombeyn viimeinen. Mutta vielä punaisena hetken kiihtymyksestä ja kiireestä Carker kumartui maassa makaavan herransa yli, paljastaen joka ainoan hampaansa, ja mutisi: »Jos rouva Dombey tietäisi, kuinka suuren suuttumuksen aiheen olen nyt antanut hänelle!»

Koska Dombey oli tunnoton ja hänen päästään ja kasvoistaan vuoti verta, kantoivat muutamat tien korjaajat hänet Carkerin opastamina lähimpään majataloon, jonne ei ollut pitkä matka. Siellä hän sai pian apua haavureilta, joita saapui nopeasti toinen toisensa perästä kaikilta suunnilta ja jotka näyttivät tulevan jonkin salaperäisen vaiston ohjaamina niin kuin korppikotkien sanotaan kokoontuvan erämaassa kuolevan kamelin ympärille. Kun oli jonkin verran ponnisteltu, jotta saataisiin haavoittunut tajuihinsa, tutkivat nämä herrat hänen vammojensa laatua. Eräs lähellä asuva haavuri oli jyrkästi sitä mieltä, että sääri oli murtunut, mikä oli myöskin majatalon isännän käsitys, mutta kaksi muuta, jotka asuivat kauempana ja vain sattumalta oleskelivat läheisyydessä, väittivät tätä käsitystä vastaan niin epäitsekkäästi, että lopulta päätettiin, ettei potilaalta ollut taittunut muita luita kuin eräs lyhyt kylkiluu, vaikkakin hän oli saanut vakavia ruhjevammoja ja haavoja, joten hänet voitaisiin vielä ennen iltaa suurta varovaisuutta noudattaen kuljettaa kotiin. Sittenkun haavat oli puhdistettu ja sidottu, mikä kesti pitkän aikaa, ja lopulta jätetty hänet lepäämään, nousi Carker taas hevosensa selkään ja ratsasti viemään sanaa tapaturmasta hänen kotiinsa.

Niin viekkaat ja julmat kuin hänen kasvonsa olivat parhaimmillaankin, vaikkakin niissä muotonsa ja piirteittensä säännöllisyyden puolesta ei ollut vikaa, näyttivät ne nyt kuitenkin erityisen vastenmielisiltä hänen lähtiessään tälle asialle. Salaisten ajatustensa viekkauden ja julmuuden elähdyttämänä hän ratsasti eteenpäin paremminkin kaukaisen mahdollisuuden kuin määrätyn suunnitelman tai tarkoituksen houkuttelemana, tekipä sen vielä sillä tavalla kuin olisi ajanut takaa ihmisiä. Vihdoin hän veti ohjakset kireämmälle ja hiljensi vauhtiaan, kun saapui vilkasliikkeisemmille kaduille. Hän antoi valkosäärisen hevosensa hakea itse tiensä, niinkuin tavallisestikin, ja kätkeytyi ovelan, äänettömän ja kyyristelevän käytöksensä ja norsunluisen hymynsä turviin parhaansa mukaan.

Saavuttuaan Dombeyn talon luo hän astui hevosensa selästä ja pyysi päästä rouva Dombeyn puheille tärkeän asian vuoksi. Palvelija, joka oli opastanut hänet Dombeyn yksityishuoneeseen, palasi pian sanomaan, että nyt ei ollut rouva Dombeyn vastaanottoaika ja että hänen täytyi pyytää anteeksi, kun ei ollut ilmoittanut sitä heti.

Carker, joka oli täysin valmistautunut kylmään vastaanottoon, kirjoitti kortille, että hänen täytyi vaatimalla pyytää puheillepääsyä ja ettei hän olisi ollut kyllin rohkea tehdäkseen niin toisen kerran (nämä sanat hän alleviivasi), jollei olisi yhtä varma siitä, että hänen asiansa oli kyllin tärkeä oikeuttaakseen hänen tunkeilevaisuutensa. Lyhyen ajan kuluttua ilmestyi rouva Dombeyn kamarineito ja johti Carkerin yläkerran arkihuoneeseen, jossa Edith ja Florence olivat yhdessä.

Hänen mielestään Edith ei ollut koskaan ennen näyttänyt puoleksikaan niin kauniilta. Niin suuresti kuin Carker ihailikin hänen kasvojensa ja vartalonsa suloja ja niin tuoreena kuin niiden muisto olikin säilynyt hänen aistillisessa mielikuvituksessaan, sai hän niistä nyt kuitenkin uuden vaikutelman.

Kun hän ilmestyi oviaukkoon, osui Edithin ylpeä katse häneen, mutta hän loi silmänsä Florenceen — vaikkakin vain hetkiseksi kumarruksensa ohella sisään tullessaan — samalla kun hänen kasvoillaan näkyi selvästi kajastus siitä uudesta vallasta, jonka hän oli saanut. Riemukseen hän huomasi Edithin siirtävän katseensa muualle ja puolittain nousevan vastaanottaakseen vieraan.

Carker lausui olevansa hyvin pahoillaan ja suruissaan: hän ei voinut kuvuillakaan, kuinka vastahakoisesti oli tullut valmistamaan rouva Dombeyta kuulemaan uutista eräästä pienestä tapaturmasta. Hän vannotti rouva Dombeyta malttamaan mielensä. Pyhällä kunniasanallaan hän vakuutti, ettei ollut mitään syytä levottomuuden. Mutta herra Dombey oli —

Florencelta pääsi äkkiä kirkaisu. Carker ei katsahtanutkaan häneen, vaan piti silmiään Edithiin suunnattuina. Edith tyynnytti ja rauhoitti tytärpuoltaan. Häneltä ei ollut päässyt mitään hätääntymisen huutoa. Ei, ei.

Herra Dombeyta oli kohdannut tapaturma ratsastusmatkalla. Hänen hevosensa oli kompastunut ja heittänyt hänet maahan.

Florence huusi hurjasti, että hän oli varmaankin pahasti loukkaantunut, että hän oli kuollut!

Ei. Kunniasanallaan vakuutti Carker, että vaikka herra Dombey olikin alussa pyörtynyt, hän oli kuitenkin taas pian tullut tuntoihinsa, ja vaikka hän oli haavoittunut, ei minkäänlaista vaaraa ollut. Jollei asia ollut niin, ei hänellä, onnettomalla tunkeilijalla, olisi tosiaankaan ollut rohkeutta ilmestyä rouva Dombeyn näkyviin. Hän vakuutti pyhästi, että asian laita oli niin.

Kaiken tämän hän sanoi kuin vastaukseksi Edithille eikä Florencelle ja tuijotti Edithiin hymyillen.

Sitten hän mainitsi, missä herra Dombey makasi, pyytäen saada käytettäväkseen vaunut, joilla voisi tuoda loukkaantuneen kotiin.

»Äiti», sopersi Florence nyyhkyttäen, »jospa uskaltaisin lähteä mukaan?»

Carker, joka ei irroittanut silmiään Edithistä kuullessaan nämä sanat, antoi hänelle salaisen merkin ja pudisti vähän päätänsä. Hän näki, kuinka Edith taisteli itsensä kanssa, ennenkuin vastasi hänelle kauniilla silmillään, mutta hän kiristi esille vastauksen — hän näytti Edithille, että hänen täytyi saada se, sillä muussa tapauksessa hän puhuisi ja haavoittaisi Florencea sydänjuuriin asti — ja Edith antoikin vastauksen. Samoin kuin hän oli aamulla katsellut muotokuvaa, samoin katseli hän nyt Edithiä, kun tämä oli kääntänyt hänestä silmänsä.

»Minua on neuvottu pyytämään», huomautti Carker, »että uusi taloudenhoitajatar — rouva Pipchin lienee hänen niemensä —»

Mitään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän tajusi silmänräpäyksessä, että Dombey oli tahtonut loukata vaimoaan ottamalla tuon rouvan taloonsa.

»— saisi tiedon siitä, että herra Dombey haluaa saada vuoteensa kuntoon omaan huoneistoonsa alakertaan koska hän viihtyy siellä paremmin kuin missään muualla. Nyt palaan suoraa päätä herra Dombeyn luo. Minun ei tarvitse vakuuttaa teille, hyvä rouva, että hänen mukavuudestaan on pidetty huolta mahdollisimman tarkoin ja että hänen tuskiaan on huojennettu parhaimman mukaan. Sallikaa minun vielä uudelleen huomauttaa, ettei ole pienintäkään levottomuuden syytä. Uskokaa minua, tekin saatte olla täysin rauhallinen.»

Hän kumarteli moneen kertaan ennenkuin poistui, osoittaakseen oikein perinpohjin alamaisuuttaan ja nöyryyttään. Sitten hän meni Dombeyn huoneeseen ja määräsi vaunut lähetettäväksi häntä noutamaan Citystä, nousi hevosensa selkään ja ratsasti hitaasti pois. Matkalla hän oli hyvin miettiväinen, perillä hän oli hyvin miettiväinen, ja hyvin miettiväinen hän oli palatessaan vaunuissa siihen taloon, johon oli jättänyt Dombeyn. Vasta esimiehensä vuoteen ääressä istuessaan hän oli taas kokonaan oma itsensä ja täysin tietoinen hampaistaan.

Hämärissä siirrettiin Dombey, jota särky ja tuskat vaivasivat, vaunuihin. Toiselle puolen pantiin hänen tuekseen peitteitä ja pieluksia, toiselta puolen häntä taas kannatti hänen luottamusmiehensä. Koska häntä ei saanut ravistella, ajettiin melkein käymäjalkaa, ja senvuoksi oli jo ihan pimeä heidän saapuessaan perille. Kovana ja töykeänä, muistaen yhä perulaiset kaivokset, niinkuin koko talo yleensä saattoi tunnustaa, otti rouva Pipchin hänet vastaan ovella, virkistäen palvelijoita muutamilla pikku pisaroilla sanavarastonsa etikkaa, kun he auttoivat Dombeyn kantamisessa sisälle. Carker jäi hänen luokseen, kunnes hän oli turvallisesti vuoteessa. Sitten hän pyrki jälleen rouva Dombeyn puheille ilmoittamaan, missä tilassa hänen herransa ja miehensä oli, koska Dombey oli kieltäytynyt vastaanottamasta muita naisia kuin sen erinomaisen syöjättären, joka hoiti hänen talouttaan.

Taas hän tapasi Edithin yksin Florencen kanssa ja taas kohdisti rauhoittavan puheensa yksinomaan Edithille, ikäänkuin tämä olisi ollut mitä rajuimman ja hellimmän tuskan vallassa. Niin vakava oli Carkerin kunnioittava myötätunto, että hän jäähyväisiä lausuessaan uskalsi — luotuaan vielä pikaisen silmäyksen Florenceen — tarttua Edithin käteen, kumartua sen yli ja koskettaa sitä huulillaan.

Edith ei vetänyt kättään pois, ei myöskään lyönyt häntä vasten kasvoja, vaikka punastuikin ja vaikka hänen silmänsä säkenöivät ja hänen rintansa huohotti. Mutta kun hän oli yksin omassa huoneessaan löi hän marmorista uuninreunusta niin, että kädestä alkoi juosta verta. Sitten hän ojensi sen kauas itsestään, hehkuvan tulen yläpuolelle, kuin heittääkseen sen tuleen poroksi palamaan..

Myöhään yöhön hän istui yksinään himmenevän tulen edessä synkän, uhkaavan kauniina katsellen, kuinka tummat varjot häilähtelivät seinällä, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat silminnähtäviä ja hän voisi heittää ne sinne. Millaisia häväistyksen ja loukkauksen ja tulevaisuuteen kohdistuvien synkkien aavistusten varjoja liehuikaan epäselvinä ja jättiläismäisinä hänen silmissään? Yksi vastenmielinen haamu ohjasi niitä häntä kohti — ja se haamu oli hänen miehensä.