Dombey ja Poika 2

by Charles Dickens

KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Unettomia öitä

Florence, joka oli jo kauan sitten herännyt haaveistaan, huomasi surukseen isänsä ja Edithin välisen kylmän suhteen ja näki sen käyvän yhä kylmemmäksi ja heidän molemminpuolisen katkeruutensa päivä päivältä yltyvän. Se loi entistä synkemmän varjon hänen rakkautensa ja toivonsa ylle, herätti vallan surun, joka oli vähän aikaa uinunut, ja teki sen vieläkin raskaammaksi kantaa kuin ennen.

Kovaa oli ollut — kuinka kovaa, sitä älköön kukaan muu kuin Florence koskaan saako kokea! — kun uskollisen ja vakavan olennon luonnollinen rakkaus oli muuttunut tuskaksi ja halveksiva tai tyly torjuminen oli tullut hellän suojelemisen ja huolenpidon tilalle. Hänestä oli ollut kovaa tuntea sydämensä sisimmässä, mitä hän oli tuntenut, ja olla koskaan saamatta osakseen sitä onnea, että olisi huomannut rakkautensa herättävän pienintäkään vastakaikua. Mutta vielä paljon kovempaa oli joutua pakostakin epäilemään isäänsä tai Edithiä, jotka olivat hänelle niin rakkaat, ja ajatella kiintymystään heihin kumpaankin vuoroin pelon, epäluulon ja ihmetyksen vallassa.

Ja kuitenkin Florence alkoi epäillä. Hänet pakotti siihen hänen sielunsa puhtaus, jolle hän ei mahtanut mitään. Hän näki isänsä olevan kylmän ja paatuneen Edithiä samoin kuin häntä itseäänkin kohtaan, kovan, taipumattoman, jäykän. Kyynelten pusertuessa hänen silmistään hän kyseli itseltään, saattoiko olla mahdollista, että hänen oma rakas äitinsä oli tullut onnettomaksi tuollaisen kohtelun kautta ja kiusaantunut kuoliaaksi ennen aikojaan. Sitten hän ajatteli, kuinka ylpeä ja kylmä Edith oli kaikkia muita paitsi häntä kohtaan, kuinka halveksivasti hän kohteli isää, kuinka etäällä hän pysyi hänestä ja mitä hän oli sanonut silloin illalla, kun oli asettunut uuteen kotiinsa. Sitten tuntui Florencesta äkkiä kuin rikokselta rakastaa ihmistä, joka oli noussut kapinaan hänen isäänsä vastaan. Sitten hänestä tuntui, että isä varmaankin tiesi sen ja yksinäisessä huoneessaan piti häntä luonnottomana lapsena, joka lisäsi tämän uuden rikoksen entiseen, paljon kyyneleitä aiheuttaneeseen, että hän näet syntymästään saakka oli ollut isänsä epäsuosiossa. Mutta Edithin seuraava ystävällinen sana, hänen seuraava ystävällinen silmäyksensä poisti taas nämä ajatukset ja sai ne näyttämään katalalta kiittämättömyydeltä, sillä kuka muu kuin Edith oli ilahduttanut hänen alakuloista, yksinäistä ja haavoittunutta sydäntään ja kuka oli ollut sen paras lohduttaja? Näin ikävöitsi hänen jalo mielensä päästä lähestymään kumpaakin, tuntien molempien onnettomuuden ja epäröiden, mikä hänen velvollisuutensa heitä kohtaan oli. Suuren rakkautensa vuoksi hän kärsi Edithin rinnalla enemmän kuin jos olisi säilyttänyt salaisuuttaan surullisessa kodissaan eikä hänen kaunis äitipuolensa olisi koskaan sinne ilmestynyt, Vain yksi suuri onnettomuus, joka olisi tuntunut entisiä vielä raskaammalta, säästyi Florencelta. Hänellä ei ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, että Edith häntä kohtaan osoittamallaan hellyydellä laajensi juopaa hänen ja isän välillä, joka siitä sai uutta tyytymättömyyden syytä. Jos Florence olisi käsittänyt, että tällainen syy saattaisi johtaa sellaiseen mahdollisuuteen, niin millaista tuskaa hän olisi tuntenutkaan, millaisia uhrauksia hän olisikaan koettanut tehdä, hellä tyttöparka, kuinka nopea ja varma olisikaan sen murheen seurauksena ollut hänen siirtymisensä korkeamman Isän luo, joka ei torju luotaan lastensa rakkautta eikä halveksi heidän koeteltuja ja murtuneita sydämiään, taivas sen tietää! Mutta niin ei ollut asian laita, ja se oli hyvä.

Koskaan eivät Edith ja Florence enää vaihtaneet sanaakaan näistä asioista. Edith oli sanonut, että heidän välillään täytyi siinä suhteessa olla juopa ja hiljaisuus kuin hauta, ja Florence tunsi hänen olevan oikeassa.

Tällä kannalla olivat asiat, kun hänen isänsä tuotiin kotiin kärsivänä ja avuttomana. Synkkänä hän oli vetäytynyt omiin huoneisiinsa, jossa palvelijat häntä hoitivat. Edith ei käynyt hänen luonaan, eikä kukaan muu ystävä ollut hänen läheisyydessään kuin Carker, joka lähti levolle vasta puoliyöstä.

»Hänpä on hauska seuratoveri, Floy-neiti», virkkoi Susan Nipper. »Oi, hän on erinomaista lajia! Jos hän joskus tarvitsee todistusta, niin sanon hänelle vain, että älköön vaivautuko sitä minulta pyytämään.»

»Susan hyvä», pyysi Florence, »älä puhu noin!»

»Hyvähän on sanoa 'älä puhu noin', Floy-neiti», vastasi Nipper kiivastuen, »mutta suokaa anteeksi, tässä talossa joutuu sellaiseen asemaan, että veri muuttuu ruumiissa ihan nuppi- ja silmäneuloiksi, jotka pistelevät lakkaamatta. Älkää käsittäkö minua väärin, Floy-neiti, en tahdo sanoa mitään äitipuolestanne, joka on aina kohdellut minua hienon naisen tavalla, vaikka hän on jokseenkin ylpeä mitä vastaan ei minulla tietysti ole oikeutta sanoa mitään, mutta kun on saatu tuollaisia rouva Pipchinejä ja heidät on pantu käskijöiksemme ja vartioimaan isänne ovea kuin krokotiilit (Luojan kiitos, jolleivät vielä rupea munimaan!), silloin menee asia jo liian pitkälle!»

»Isä pitää paljon rouva Pipchinistä, Susan», huomautti Florence, »ja onhan hänellä oikeus valita taloudenhoitajattarensa. Älähän puhu noin!»

»No niin, Floy-neiti», vastasi Nipper, »kun niin sanotte, tottelen teitä, tietysti, mutta kun näen Pipchinin, tuntuu minusta kuin söisin raakoja karviaismarjoja, se on ihan totta, neiti!»

Tänä iltana oli Susan harvinaisen ponteva ja häikäilemätön sanoissaan. Se oli sama ilta, jolloin Dombey oli tuotu kotiin. Florence oli lähettänyt Susanin alakertaan kysymään isän vointia, ja niin oli Susanin täytynyt esittää asiansa veriviholliselleen rouva Pipchinille joka ei ollut pitänyt tarpeellisena mainita siitä Dombeylle, vaan oli omalla vastuullaan tokaissut jotakin. Sen oli Susan Nipper tulkinnut perulaisista kaivoksista kärsimään joutuneen malli-ihmisen julkeudeksi ja näki siinä nuorta emäntäänsä halventavan anteeksiantamattoman teon. Sikäli oli hänen pontevalla mielentilallaan omat syynsä. Mutta hän oli Dombeyn toisen avioliiton alusta lähtien hautonut mielessään epäluuloa, joka yhä lisääntyi, sillä samaten kuin useimmat hänen luonteisensa henkilöt, jotka tuntevat voimakasta ja vilpitöntä kiintymystä johonkin eri asemassa elävään henkilöön, ovat mustasukkaisia, oli Susankin mustasukkainen, ja hänen mustasukkaisuutensa kohdistui tietysti Edithiin, joka oli tullut hänen ja Florencen väliin ja jakanut hänen entisen valtakuntansa. Niin ylpeä ja iloinen kuin Susan Nipper itse asiassa olikin siitä, että hänen nuori emäntänsä oli saanut hänelle kuuluvan paikan sensijaan että hänen ennen oli pitänyt olla syrjässä ja että hänellä nyt oli toverinaan ja suojelijanaan isänsä kaunis vaimo, ei hän kuitenkaan voinut luovuttaa pienintäkään osaa entisestä alueestaan kauniille rouvalle nurisematta ja tuntematta häntä kohtaan epämääräistä nurjamielisyyttä, jota hän puolusteli muka epäitsekkääksi ja rouva Dombeyn ylpeydestä ja kiivaasta luonteesta johtuvaksi. Neiti Nipper siis katseli taka-alalta, jonne hän oli jonkin verran vetäytynyt isäntänsä uuden avioliiton jälkeen, kotoisia oloja ylimalkaan ja uskoi varmasti, ettei rouva Dombeyn mukana voinut olla mitään hyvää odotettavissa. Mutta hän piti aina tarkoin varansa ja julisti kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, ettei hänellä ollut mitään sanomista talon uutta emäntää vastaan.

»Susan», sanoi Florence, joka istui mietteissään pöytänsä ääressä, »nyt on myöhä. Tänä iltana en enää tarvitse mitään.»

»Oi, Floy-neiti!» vastasi Nipper, »toivonpa tosiaankin usein takaisin entisiä aikoja, jolloin istuin valveilla kanssanne tuntikausia myöhempään kuin mitä kello nyt on ja vaivuin uneen, väsynyt kun olin, ja te olitte valpas kuin silmälasit, mutta nyt on teillä äitipuoli, joka tulee istumaan luoksenne, ja minä olen tosiaankin kiitollinen siitä, sillä minulla ei ole mitään häntä vastaan muistuttamista».

»Minä en unohda kuka oli toverini silloin, kun ei minulla ollut ketään muuta, Susan», vastasi Florence lempeästi, »en koskaan».

Sitten hän laski käsivartensa palvelijaystävänsä kaulalle, veti hänen kasvonsa puoleensa ja suuteli häntä hyvää yötä toivottaen, mikä niin hellytti neiti Nipperiä, että hän purskahti nyyhkyttämään.

»Nyt, rakas Floy-neiti», pyysi Susan, »antakaa minun mennä taas alakertaan kysymään isänne vointia. Tiedän teidän olevan huolissanne hänen vuokseen. Antakaa minun mennä vielä alakertaan itse ja koputtaa hänen ovelleen.»

»Ei», virkkoi Florence, »mene nukkumaan. Aamulla kuulemme lähemmin hänen voinnistaan. Menen sitten itse ottamaan selvää. Luullakseni on äiti käynyt alhaalla» — Florence punastui, sillä hän ei itse asiassa voinut sitä toivoa — »tai ehkä hän on paraikaa siellä. Hyvää yötä!»

Susan oli liian lempeässä mielentilassa ilmaistakseen yksityisen käsityksensä siitä mahdollisuudesta, että rouva Dombey olisi tervehdyskäynnillä miehensä sairasvuoteen ääressä, ja poistui ääneti. Yksin jäätyään Florence peitti pian kasvonsa käsillään, niinkuin oli usein tehnyt entisinä aikoina, eikä enää pidättänyt kyyneleitä, vaan antoi niiden virrata poskiaan pitkin. Tämän kotoisen rikkinäisyyden ja onnettomuuden kurjuus, se häipyvä toivo, jota hän yhä vielä tunsi — jos sitä ylimalkaan voi nimittää toivoksi — että hän joskus saavuttaisi isänsä rakkauden; hänen pelkonsa ja epäilyksensä, kun hän ajatteli isän ja äitipuolen suhdetta; kaipaus, jota hän viattomassa sydämessään tunsi heitä molempia kohtaan; tällaisen lopun katkera pettymys ja mielipaha verrattuna siihen valoisaan ja toivehikkaaseen mielentilaan, jossa hän oli kerran elänyt, kaikki tämä tulvi hänen mieleensä ja sai hänen kyyneleensä vierimään nopeammin. Hänen äitinsä ja veljensä olivat kuolleet, hänen isänsä oli kylmä ja kova häntä kohtaan, Edith työnsi isän luotaan ja asettui vastarintaan samalla kun rakasti häntä itseään ja sai vastarakkautta osakseen — kaikkea tuota ajatellessaan alkoi Florence uskoa, ettei hänen rakkautensa voisi koskaan menestyä eikä löytää levähdyspaikkaa. Tämän alakuloisen ajatuksen hän tosin karkoitti pian, mutta ne mietteet, joista se oli johtunut, olivat liiankin tosia ja voimakkaita haihtuakseen samalla. Ja ne tekivät hänen yönsä lohduttomaksi.

Näihin ajatuksiin sekaantui, samoin kuin pitkin päivääkin, kuva hänen isästään, joka makasi haavoittuneena ja tuskien kiusaamana yksinään huoneessaan, samalla kun hänen lähimpänsä eivät olleet häntä hoitamassa, vaan antoivat hänen viettää hitaasti kuluvat tunnit yksinään vaivoissaan. Kauhea ajatus, joka sai hänet hätkähtämään ja ristimään kätensä — vaikka se ei ollutkaan hänelle uusi — että isä saattaisi kuolla näkemättä häntä tai mainitsematta hänen nimeään, sai koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Levottomuudessaan hän päätti ja vapisi sen päätöksen tehdessään — hiipiä vielä kerran alakertaan isän ovelle asti.

Ensin hän kuunteli omalla ovellaan. Talossa oli hiljaista, ja kaikki kynttilät oli sammutettu. Hänen mielestään oli pitkän pitkä aika siitä, kun hänellä oli tapana tehdä yöllisiä pyhiinvaellusretkiä isänsä ovelle, kun hän oli astunut isänsä huoneeseen puoliyön aikana ja isä oli taluttanut hänet takaisin portaiden juurelle!

Yhtä lapsellisena sydämeltään kuin silloinkin, vieläpä samoin suloisin ja aroin lapsensilminkin ja kiharaisin hiuksin hiipi Florence, joka oli tyttöikänsä kukoistuksessa isälleen yhtä vieras kuin lapsuusvuosinaankin, alas portaita ja kuunteli jännittyneenä lähestyessään isänsä ovea! Koko talossa ei kuulunut liikahdustakaan. Ovi oli jätetty raolleen ilmanvaihdon vuoksi, ja sisällä oli niin hiljaista, että hän saattoi kuulla tulen palamisen ja laskea uuninreunukselle pannun kellon naksahdukset.

Hän katsahti sisään. Huoneessa istui taloudenhoitajatar peitteeseen kääriytyneenä tulen edessä nojatuolissa ja nukkui sikeästi. Sen ja viereisen huoneen välinen ovi oli puoliavoinna ja sen eteen oli vedetty irtosuojus, mutta sisällä loisti valoa sairasvuoteen reunaan. Kaikki oli niin kovin hiljaista, että Florence saattoi kuulla isänsä hengityksestä, että hän nukkui. Se antoi hänelle rohkeutta kiertää irtosuojuksen ohi ja katsahtaa toiseen huoneeseen. Nähdessään isän nukkuvat kasvot hän hätkähti kovasti, ikäänkuin ei olisi odottanutkaan niitä näkevänsä. Hän seisoi kuin naulittuna, ja jos Dombey olisi silloin herännyt, ei Florence olisi jaksanut liikahtaakaan paikaltaan.

Isän otsassa oli haava ja hänen tukkaansa oli kostutettu, niin että se sekaisena levisi pielukselle.

Toinen sidottu käsi varsi lepäsi peitteellä, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Mutta se ei pitänyt Florencea naulittuna lattiaan, sittenkun hän ensimmäisen pikaisen silmäyksen jälkeen oli huomannut, että isä nukkui rauhallisesti, vaan siinä oli muuta tärkeämpää, mikä sai Dombeyn näyttämään niin juhlalliselta tyttärensä silmissä.

Florence oli ennen nähnyt isänsä kasvot vain silloin, kun niissä ainakin hänen mielestään kuvastui jokin vaivaantunut ilme tyttären läsnäolon vuoksi. Silloin oli Florencen toivo aina haihtunut ja hänen arka katseensa vaipunut jäykän, kylmän ja torjuvan kovuuden edessä. Kun hän nyt katseli isänsä kasvoja, näki hän ne ensimmäistä kertaa ilman sitä pilveä, joka oli luonut varjonsa hänen lapsuuteensa. Sen tilalla oli tyyni, rauhallinen yö. Florence olisi voinut uskoa, että isä uneen vaipuessaan oli siunannut häntä viimeiseksi.

Herää, tyly isä! Herää, töykeä mies! Aika pakenee, vihaisin askelin lähestyy määrähetki. Herää!

Dombeyn kasvoilla ei näkynyt mitään muutosta, ja kun Florence katseli niitä arastellen palautti niiden liikkumaton tyyneys hänen mieleensä rakkaitten vainajien kasvot. Tuollaisilta ne näyttivät, tuollaiselta tulisi isäkin kuolleena näyttämään, sellaiselta hän itsekin, itkevä lapsi, kuka voi sanoa milloin! Sellaisilta näyttäisivät kaikki ihmiset, jotka elämässään ovat rakastaneet, vihanneet tai olleet välinpitämättömiä! Kun se aika tulisi, ei se tuntuisi isästä sen vaikeammalta, vaikkakin hän nyt tekisi mitä aikoi, ja hänen itsensä taas ehkä olisi parempikin olla.

Hän hiipi vuoteen ääreen ja henkeään pidättäen kumartui ja suuteli hiljaa isän kasvoja, joiden viereen painoi omat kasvonsa silmänräpäykseksi, ja kietoi käsivartensa, jolla ei uskaltanut koskettaa häntä, vain pieluksen ympäri.

Herää, onneton mies, ennenkuin tyttäresi poistuu! Aika pakenee, vihaisin askelin lähestyy määrähetki; sen toinen jalka on jo talossa. Herää!

Sisimmässään Florence rukoili Jumalaa siunaamaan hänen isäänsä ja muuttamaan hänen mielensä lempeämmäksi, jos se vain olisi mahdollista, ja jollei, suomaan isälle anteeksi, jos hän oli väärässä, ja myös hänelle itselleen anteeksi tämän rukouksen, joka tuntui melkein röyhkeältä. Niin rukoillen ja katsahtaen taakseen kyyneleisin silmin ja hiipien arkana pois hän lähti huoneesta, pujahti viereisen huoneen läpi ja katosi.

Raskas ja surullinen oli Florencen sydän hänen hiipiessään yläkertaan. Hiljainen talo tuntui tällä välin käyneen vielä, synkemmäksi. Se uinailu, jota hän oli katsellut yön äänettömyydessä, oli tehnyt häneen niin juhlallisen vaikutuksen kuin elämä ja kuolema yhdessä. Hänen oman käytöksensä salaperäisyys ja äänettömyys tekivät yön salaperäiseksi, hiljaiseksi ja painostavaksi. Hänestä tuntui vastenmieliseltä, melkein mahdottomalta mennä omaan huoneeseensa. Senvuoksi hän kääntyi vierashuoneeseen, jonka akkunaverhojen läpi pilven peittämä kuu paistoi sisään. Siellä hän katseli akkunasta tyhjille kaduille.

Tuuli ulvoi surullisesti. Katulamput olivat kalpeita ja tutisivat, ikäänkuin niiden olisi vilu. Kaukana taivaanrannalla hämärsi jotakin, mikä ei ollut täyttä pimeyttä, mutta vielä vähemmän valoa. Aavistuksia herättävä yö värisi levottomana kuin kuoleva, jolla on vaikea loppu. Florence muisti, kuinka hän valvoessaan yksin erään sairasvuoteen ääressä oli huomannut tämän kolean hetken lähestyvän, ja tunsi taas sen vaikutusta.

Hänen äitipuolensa ei ollut käynyt hänen huoneessaan sinä iltana, mikä oli yhtenä syynä siihen, että hän oli pysynyt niin myöhään valveilla. Yleisen rauhattomuutensa vaivaamana, tuntien samalla palavaa halua puhella jonkun kanssa ja vapautua tästä synkkyyden ja äänettömyyden lumouksesta Florence suuntasi askeleensa sitä huonetta kohti, jossa Edith nukkui.

Ovi ei ollut sisäpuolelta lukossa ja painui hiljaa auki hänen työntäessään sitä epäröiden. Hän hämmästyi huomatessaan siellä palavan kirkkaan valon. Vielä enemmän hän hämmästyi katsoessaan sisään ja nähdessään äitipuolensa osittain riisuutuneena istuvan hiipuvan tulen edessä, joka oli jo melkein kokonaan rauennut hiilokseksi. Edithin silmät tuijottivat hievahtamatta ylöspäin. Niiden loisteessa, hänen kasvoissaan ja vartalossaan ja siinä tavassa, kuinka hän oli tarttunut tuolinsa käsinojiin kuin hypähtääkseen pystyyn, Florence näki niin hirveän kiihtymyksen, että se kauhistutti.

»Äiti!» huudahti hän, »mikä sinun on?»

Edith säpsähti ja katsahti häneen niin outo pelko ilmeessään, että
Florence pelästyi vielä enemmän kuin äsken.

»Äiti!» sanoi Florence mennen nopeasti hänen luokseen. »Äiti kulta, mikä sinua vaivaa?»

»En ole voinut hyvin», vastasi Edith, väristen ja katsellen Florencea vieläkin yhtä oudosti. »Olen nähnyt pahoja unia, kultaseni.»

»Etkä vielä ole pannut maata, äiti?»

»En», vastasi Edith. »Olen uneksinut puolittain valveilla.»

Hänen piirteensä pehmenivät vähitellen, ja hän antoi Florencen tulla luokseen. Sitten hän veti tytön syliinsä ja sanoi hellällä äänellä: »Mutta miksi lintuseni tulee tänne? Mitä lintuseni täällä tekee?»

»Olen ollut levoton, äiti, kun en saanut tavata sinua tänä iltana ja kun en tietänyt, kuinka isä voi, ja minä…»

Florence vaikeni eikä lisännyt mitään.

»Onko nyt myöhä?» kysyi Edith pyyhkäisten hellästi pois tytön vaaleat kiharat, jotka sekaantuivat hänen mustaan tukkaansa ja pyrkivät hänen kasvoilleen.

»Hyvin myöhä. Melkein jo aamu.»

»Melkein aamu!» toisti Edith hämmästyneenä.

»Äiti kulta, mikä sinun käteesi on sattunut?» kysyi Florence.

Edith vetäisi sen äkkiä takaisin ja katseli häntä hetkisen yhtä oudon kauhistuneena kuin aikaisemminkin, mutta sitten hän sanoi nopeasti:

»Ei mitään, ei mitään. Loukkasin sitä vähän.» Ja sitten hän lisäsi: »Florence kulta!» Hänen rintansa kohoili raskaasti, ja hän purskahti rajuun itkuun.

»Äiti!» huudahti Florence. »Oi äiti, mitä minä voin tehdä, mitä minun pitää tehdä, jotta tulisimme onnellisemmiksi? Onko mitään keinoa?»

»Ei mitään», vastasi Edith.

»Oletko varma siitä? Eikö milloinkaan? Etkö suutu, jos nyt puhun siitä, mitä minulla on mielessäni, vaikka olemmekin toisin sopineet?»

»Se on hyödytöntä, ei kannata. Olenhan sanonut sinulle, lapsi kulta, että olen nähnyt pahoja unia. Mikään ei voi muuttaa niitä, eikä kukaan voi estää niitä palaamasta.»

»En ymmärrä», sanoi Florence katsahtaen Edithin kiihtyneisiin kasvoihin, jotka yhä synkkenivät.

»Olen nähnyt unta», virkkoi Edith hiljaisella äänellä »ylpeydestä, joka on voimaton hyvään, mutta täysin kykenevä pahaan, ylpeydestä, jota on ärsytetty ja loukattu monina häpeällisinä vuosina ja joka ei ole koskaan kimmahtanut takaisin muuhun kuin omaan itseensä, ylpeydestä, joka on nöyryyttänyt omistajaansa kaikkein syvimmän alennuksen tietoisuudella eikä koskaan auttanut häntä vihaamaan tai välttämään sitä tai sanomaan, ettei niin saa tapahtua, ylpeydestä, joka oikein ohjattuna olisi ehkä voinut johtaa parempaan, mutta väärään suunnattuna ja turmeltuneena on vienyt omistajansa vain itsehalveksimiseen ja kovettumiseen ja turmioon, niinkuin kaikki muukin tuolle olennolle kuuluva.»

Nyt hän ei enää katsonut Florenceen eikä puhunut hänelle, vaan jatkoi kuin olisi ollut yksin:

»Minä olen uneksinut paatumuksesta ja kovuudesta, jotka ovat johtuneet itsehalveksimisesta. Voi, tuota kurjaa, voimatonta, surkeaa ylpeyttä! Se on astunut huolettomin askelin alttarin juurelle asti, totellen vanhan tutun sormen viittausta — voi, äiti, äiti! — vaikka se olikin halveksittavaa, ja tahtoi mieluummin iäti vihata itseään kuin suostua loukkauksiin joka päivä yhä uudella tavalla. Kehno olentoparka!»

Edithin kiihtymys yltyi ja kävi yhä synkemmäksi, ja hän katseli
Florencea samoin kuin hänen sisään tullessaankin.

»Ja sitten näin vielä unta», jatkoi hän, »että se poljettiin maahan, tehdessään liian myöhään ensi ponnistuksen erään päämäärän saavuttamiseksi. Sen polki maahan alhainen jalka, mutta se rimpuilee vielä vastaan. Olen nähnyt unta, että koirat sitä repivät, ajavat takaa, mutta se nousee vastarintaan eikä tahdo taipua. Se ei voisi, vaikka tahtoisikin, mutta se vihaa tuota jalkaa, nousee vastustamaan ja uhmaa sitä!»

Hänen kätensä kiristi Florencen vapisevaa käsivartta, ja kun hän katsahti alas tytön pelästyneisiin ja hämmästyneisiin kasvoihin, lieveni hänen oma jännityksensä.

»Oi, Florence», virkkoi hän, »olen luultavasti ollut melkein mielipuoli tänä yönä!» Sitten hän painoi ylpeän päänsä tytön kaulaa vasten ja alkoi taas itkeä.

»Älä jätä minua, ole minun luonani! Sinä olet ainoa toivoni!» Näitä sanoja hän toisti monta kertaa.

Pian hän rauhoittui, ja hänen sydämensä täyttyi säälistä Florencen kyynelien vuoksi ja siitä ajatuksesta, että tyttö oli valveilla niin omituiseen aikaan. Päivä alkoi koittaa. Edith otti tytön syliinsä ja vei hänet vuoteeseen. Itse hän ei mennyt levolle, vaan jäi istumaan Florencen viereen ja kehoitti häntä koettamaan nukkua.

»Sillä sinä olet väsynyt, lapsi kulta, ja onneton. Sinun pitäisi levätä.»

»Minä olen tosiaankin onneton tänä yönä, äiti rakas», virkkoi Florence.
»Mutta sinäkin olet väsynyt ja onneton.»

»En silloin, kun sinä nukut lähelläni, kultaseni.»

He suutelivat toisiaan, ja lopen uupunut Florence vaipui vähitellen lempeään uneen, mutta kun hänen silmänsä sulkeutuivat, oli niin surullista ajatella alakerrassa olevia kasvoja, että hänen kätensä tarttui lujemmin Edithin käteen lohtua etsien, mutta sekin sai hänet vähän epäröimään, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi sillä loukannut isäänsä. Niin hän koetti unissaankin sovittaa heitä kahta yhteen ja osoittaa rakastavansa heitä kumpaakin, mutta ei voinut, ja se tuska, jota hän valveillaan tunsi, oli mukana myös nukkuessa.

Edith istui hänen vieressään ja katseli hänen tummia silmäksihän, jotka lepäsivät kosteina kiihtyneen punaisilla poskilla. Täynnä sääliä ja hellyyttä hän silmäili nukkuvaa, sillä hän tiesi totuuden. Mutta hänen omiin silmiinsä ei tullut unen rahtuakaan. Päivän valjetessa hän istui vielä katsellen ja valvoen ja pidellen kädessään tytön pehmeää kättä ja kuiskaten välillä vilkaistessaan tyyniin kasvoihin: »Pysy luonani, Florence. Sinä olet ainoa toivoni!»