NELJÄSVIIDETTÄ LUKU
Palveluksesta erotettu
Kun Susan Nipper aamulla nousi, olivat hänen harvinaisen terävät mustat silmänsä niin raskaat, että niiden säihky oli vähän laimentunut ja mieleen johtui se mahdollisuus — mitä ei suinkaan niistä tavallisesti olettanut — että ne joskus sulkeutuivat. Niinikään ne olivat vähän turvonneet, ikäänkuin olisivat itkeneet kaiken yötä. Mutta Nipper, joka ei suinkaan ollut masentunut, puuhaili erittäin reippaasti ja rohkeasti, ja hänen koko tarmonsa näytti suuntautuvan yhteen ainoaan suureen yritykseen. Sen huomasi hänen puvustaankin, joka oli tavallista tiukempi ja huolellisempi. Samoin ilmaisi erikoista päättäväisyyttä se, että hän nytkäytteli silloin tällöin päätänsä suorittaessaan töitään.
Sanalla sanoen, hän oli tehnyt päätöksen, vieläpä kovin kunnianhimoisen. Ei ollut puhetta mistään vähemmästä kuin aikeesta tunkeutua Dombeyn luo ja päästä puhelemaan kahden kesken hänen kanssaan. »Olen usein aikonut niin tehdä», huomautti hän itselleen uhkaavasti tänä aamuna ja nykäisi päätänsä monta kertaa, »ja nyt teen sen!»
Tuimasti kuten hänelle oli ominaista, hän kannusti itseään hurjan suunnitelman suorittamiseen ja käväisi aamupäivän kuluessa tuon tuostakin eteisessä ja portailla, saamatta sopivaa tilaisuutta hyökkäyksen tekemiseen. Tämä huono menestys ei ollenkaan masentanut hänen rohkeuttaan. Päinvastoin oli sillä virkistävä vaikutus, se yllytti häntä ja teki hänet entistä valppaammaksi. Illan lähetessä hän vihdoin keksi, että hänen vannoutunut vihollisensa rouva Pipchin sen tekosyyn nojalla, että oli muka istunut valveilla koko yön, torkkui omassa huoneessaan ja Dombey makasi yksin sohvallaan.
Nytkäyttäen — ei ainoastaan päätänsä, vaan tällä kerralla koko ruumistaan — Nipper hiipi varpaillaan Dombeyn ovelle ja koputti.
»Sisään!» huusi Dombey.
Susan rohkaisi itseään vielä viimeisellä nykäyksellä ja astui sisään.
Dombey, joka katseli uunissa hehkuvaa tulta, vilkaisi hämmästyneenä tulijaan ja kohottautui vähän käsivarteensa nojaten. Susan niiasi.
»Mitä haluatte?» kysyi Dombey.
»Suokaa anteeksi, herra, haluaisin puhella kanssanne», sanoi Susan.
Dombey liikutti huuliaan kuin toistaisi nuo sanat, mutta näytti olevan niin hämmästynyt nuoren naisen julkeudesta, ettei kyennyt löytämään sanoja sitä ilmaistakseen.
»Olen ollut teidän palveluksessanne, herra Dombey», jatkoi Susan Nipper nopeasti, niinkuin hänen tapansa oli, »kaksitoista vuotta nuoren emäntäni Floy-neidin apuna. Hän ei vielä osannut puhua selvästi, kun ensin tulin tänne, ja minä olin jo ollut kauan tässä talossa silloin, kun rouva Richards vasta tuli tänne, ja jollen juuri olekaan Methusalem, en myöskään ole mikään kapalolapsi.»
Käsivarteensa nojaava Dombey katseli yhä häntä eikä vastannut mitään tähän valmistelevaan tosiasioiden esittämiseen.
»Ei voi olla suloisempaa ja rakastettavampaa olentoa kuin nuori emäntää, herra Dombey», virkkoi Susan, »ja minä kai tiedän sen paljon paremmin kuin muutamat muut, sillä minä olen nähnyt hänet surussa ja ilossa (jota hänellä ei tosin ole paljon ollut), nähnyt hänet veljensä seurassa ja jälleen yksinäisyydessään, mutta eräät eivät ole nähneet häntä koskaan, ja minä sanon niille ja kaikille — niin juuri» — tässä mustasilmäinen Susan ravisti päätänsä ja polki hiljaa jalkaansa »että hän on suloisin ja rakastettavin enkeli, mikä koskaan on hengittänyt, ja mitä enemmän minua revitään kappaleiksi, sitä enemmän toistan sitä, vaikka en olekaan mikään marttyyri.»
Dombey kävi suuttumuksesta ja hämmästyksestä vieläkin kalpeammaksi kuin ensin putoomisensa takia. Hän katseli Susania kuin epäilisi silmiensä tai korviensa pettävän.
»Ei kukaan ihminen voisi olla Floy-neitiä kohtaan muuta kuin uskollinen ja hyvä», jatkoi Susan, »enkä minä pidä sitä minään erikoisena ansiona, että olen palvellut häntä kaksitoista vuotta, sillä minä rakastan häntä — niin, sen minä sanon eräille ihmisille ja kaikille!» Tässä mustasilmäinen Susan taas pudisti päätään, polki lattiaa ja tukahdutti nyyhkytyksen. »Mutta uskolliset ja luotettavat palvelukseni antavat minulle toivoakseni oikeuden puhua, ja puhua minun täytyy ja puhua minä tahdon, olkoon se oikein tai väärin.»
»Mitä te tarkoitatte, nainen?» virkkoi Dombey tuijottaen häneen.
»Kuinka te uskallatte?»
»Mitäkö minä tahdon, herra? Minä tahdon puhua kunnioittavasti ja loukkaamatta, mutta suoraan. Ja kuinka minä uskallan, en tiedä, mutta uskallan vain!» sanoi Susan. »Herra Dombey, te ette tunne nuorta emäntääni, te ette tosiaankaan tunne, sillä ettehän voisi olla niin tietämätön, jos tuntisitte hänet.»
Raivoissaan Dombey ojensi kätensä tavoittamaan kellonnuoraa, mutta uunin sillä puolen ei ollut soittokelloa, eikä hän voinut ilman apua nousta ja mennä huoneen toiselle puolelle. Nipperin nopea silmäys huomasi hänen avuttomuutensa heti, ja nyt hän tunsi, niinkuin jälkeenpäin sanoi, saaneensa Dombeyn valtaansa.
»Floy-neiti on uskollisin ja kärsivällisin ja tunnollisin ja kaunein tytär, eikä ole ainoaakaan herrasmiestä, herra Dombey, vaikka hän olisi niin suuri ja rikas kuin kaikki Englannin suurimmat ja rikkaimmat yhteensä, jonka ei sopisi ja pitäisi olla hänestä ylpeä, jos olisi hänen isänsä. Jos hän tuntisi hänen arvonsa oikein, menettäisi hän mieluummin suuruutensa ja omaisuutensa, palan palalta, ja kulkisi ryysyisenä kerjäläisenä ovelta ovelle — sen sanon eräille ihmisille ja kaikillekin!» huudahti Susan Nipper purskahtaen itkuun. »Mieluummin hän tekisi niin kuin tuottaisi hänen hellälle sydämelleen niin raskaan surun kuin olen nähnyt hänen kärsivän tässä talossa!»
»Nainen!» huusi Dombey, »ulos täältä!»
»Suokaa anteeksi, herra Dombey», vastasi Nipper järkähtämättä, »vaikka menettäisin paikkanikin, joka minulla on ollut niin monta vuotta ja jossa olen nähnyt niin paljon — vaikka toivonkin, että te ette kehtaa minua erottaa Floy-neidin luota sellaisen syyn vuoksi — jatkan nyt, kunnes olen sanonut loputkin. Enhän minä ole mikään intialainen leski, herra Dombey, enkä tahdo enkä voikaan tulla sellaiseksi, mutta jos kerran olen päättänyt polttaa itseni elävältä, niin teen sen! Ja minä olen päättänyt puhua suuni puhtaaksi.»
Tämän ilmaisi Susan Nipperin kasvojen ilme yhtä selvästi kuin hänen sanansakin.
»Teidän palveluksessanne ei ole ainoatakaan ihmistä», jatkoi mustasilmäinen tyttö, »joka olisi koskaan tuntenut teitä kohtaan sellaista pelkoa ja kunnioitusta kuin minä. Ja itse voitte arvata, kuinka totta se on kun olen kyllin rohkea sanoakseni, että olen satoja kertoja aikonut puhua teille, mutta en ole koskaan saanut tehdyksi siitä varmaa päätöstä, ennenkuin viime yönä.»
Dombey tavoitti vimmoissaan taas kellonnuoraa, joka ei ollut ulottuvilla, ja sen puutteessa repi omaa tukkaansa, kun ei muuta saanut käsiinsä.
»Olen nähnyt Floy-neidin uurastavan ja uurastavan, kun hän vielä oli vain lapsi, mutta niin suloinen ja kärsivällinen lapsi, että parhaatkin naiset olisivat voineet oppia häneltä jotakin. Olen nähnyt hänen istuvan kerta kerran perästä puoleen yöhön asti auttaen heikkoa veljeään läksyjen lukemisessa ja nähnyt hänen muinakin aikoina auttavan häntä ja valvovan hänen vieressään — jotkut kyllä tietävät milloin — nähnyt hänen ilman mitään rohkaisua ja apua kasvavan naiseksi, jonka suloisuudesta — Jumalan kiitos! — saa ylpeillä millaisessa seurapiirissä tahansa, mihin hän joutuu, ja olen nähnyt hänen aina saavan osakseen julmaa laiminlyöntiä ja tuntevan sen katkerasti — sen sanon eräille ihmisille ja kaikille! — eikä hän koskaan ole lausunut sanaakaan siitä, ja vaikka ihminen käyttäytyykin nöyrästi ja kunnioittavasti ylempiään kohtaan, ei hän silti ole mikään epäjumalanpalvelija, ja minä tahdon ja minun täytyy puhua!»
»Eikö siellä ole ketään?» huusi Dombey kovaa. »Missä ovat palvelijat?
Missä kaikki naiset? Eikö ketään ole siellä?»
»Kun läksin eilen illalla myöhään rakkaan nuoren emäntäni luota, ei hän ollut vielä mennyt vuoteeseen», pitkitti Susan hätääntymättä, »ja minä tiedän miksi, sillä te olitte sairas, herra Dombey, eikä hän tietänyt kuinka sairas, ja se teki hänet kerrassaan onnettomaksi. Vaikken olekaan riikinkukko, on minulla silmät päässäni, ja niin minä jäin sitten vielä hetkiseksi valveille omassa huoneessani, kun ajattelin, että hän voisi tuntea itsensä yksinäiseksi ja tarvita minua. Silloin näin hänen hiipivän alakertaan tälle ovelle kuin olisi rikos käydä katsomassa omaa isäänsä ja sitten hiipivän taas takaisin ja palaavan suureen saliin, itkien niin, että tuskin jaksoin sitä kuulla. Enkä minä enää voi kuulla sitä», virkkoi Susan Nipper pyyhkien mustia silmiään ja luoden ne pelottomasti Dombeyn raivostuneisiin kasvoihin. »En kuullut sitä ensimmäistä kertaa, en läheskään ensimmäistä kertaa herra Dombey. Te ette tunne omaa tytärtänne ettekä tiedä, mitä teette. Sen minä sanon muutamille ja kaikille!» huusi Susan Nipper vihansa vieläkin kuohahtaessa, »ja se on synti ja häpeä!»
»Mitä hullua!» kuului rouva Pipchinin ääni samalla kun perulaisten kaivosten uhrin musta puolisilkkipuku leijaili huoneeseen. »Mitä tämä on?»
Susan loi rouva Pipchiniin katseen, jonka oli nimenomaan keksinyt nähdessään hänet ensimmäisen kerran, ja jätti vastaamisen Dombeyn tehtäväksi.
»Mitäkö tämä on?» toisti Dombey melkein vaahdoten vihasta. »Mitä tämä on, rouva Pipchin? Teillä on tosiaankin syytä kysyä, sillä te olette tämän talouden ylihoitaja, ja teidän velvollisuutenne on pitää se järjestyksessä. Tunnetteko tätä naista?»
»En tiedä hänestä paljonkaan hyvää, herra Dombey», vaakkui rouva
Pipchin. »Kuinka tämä letukka uskaltaa tulla tänne?
Ulos täältä!»
Mutta taipumaton Nipper vilkaisi vain toisen kerran rouva Pipchiniin ja pysyi paikallaan.
»Sanotteko sitä minun talouteni hoitamiseksi, hyvä rouva», virkkoi Dombey, »että annatte tuollaiselle henkilölle tilaisuuden tulla tänne puhelemaan minun kanssani! Herrasmies — omassa talossaan — omassa huoneessaan — ei ole turvassa palvelijan hävyttömyyksiltä!»
»Valitan sitä sydämeni pohjasta, herra Dombey», vastasi rouva Pipchin, jonka kovat harmaat silmät kiiluivat kostonhimosta, »mikään ei voi olla sopimattomampaa, mikään ei niin mene yli kaikkien rajojen ja yli ymmärryksen, mutta minun täytyy mielipahakseni sanoa, että tätä nuorta naista on mahdoton pitää kurissa. Neiti Dombey on pilannut hänet, eikä kukaan ole hänestä vastuussa. Hän tietää sen itse parhaiten», jatkoi hän terävästi ja pudisti päätään Susan Nipperille.
»Häpeä, letukka! Ulos täältä!»
»Jos huomaatte minun palveluksessani olevan ihmisiä, joita ei voi pitää kurissa», sanoi Dombey kääntyen jälleen tuleen päin, »niin luulisin teidän tietävän, mitä niille on tehtävä. Tiedätte kai, minkävuoksi olette täällä. Toimittakaa hänet pois!»
»Herra Dombey, minä tiedän, mitä on tehtävä», vastasi rouva Pipchin terävästi, »ja tietysti teenkin sen. Susan Nipper, tästä päivästä kuukauden päähän lähdette talosta», sanoi hän sähisten.
»Tosiaanko!» huudahti Susan ylpeästi.
»Niin», vastasi rouva Pipchin, »eikä siinä ole mitään nauramista, heilakka. Tahtoisinpa tietää, mitä naurun syytä siinä on. Heti ulos täältä!»
»Voitte luottaa siihen, että lähden heti», sanoi suulas Nipper.
»Olen palvellut tässä talossa nuorta emäntääni kaksitoista vuotta,
mutta en jää tunniksikaan sen jälkeen kun olen saanut erokäskyn
Pipchin-nimiseltä henkilöltä, uskokaa minua, rouva P.!»
»Hyvä on päästä eroon tuollaisesta hylystä!» sanoi raivostunut vanha rouva. »Pois täältä, tai käsken kantaa teidät ulos!»
»Minun lohdutukseni on», virkkoi Susan katsahtaen taakseen Dombeyhin, »että olen tänä päivänä puhunut palasen totuutta, joka olisi pitänyt kertoa jo kauan ennen ja jota ei voi mainita liian usein eikä liian selvästi ja jota eivät kaikki maailman Pipchinit yhteensä — toivoakseni ei heitä ole kovin paljon (tässä huudahti rouva Pipchin terävästi: »Ulos täältä!» ja neiti Nipper loi häneen samanlaisen katseen kuin aikaisemminkin) — voi tehdä sanomattomaksi, vaikka toitottaisivat irtisanomisia kokonaisen vuoden aloittaen kello kymmenen aamupäivällä eivätkä lopettaisi ennen puoliyötä ja kuolisivat uupumuksesta, mikä olisi oikea riemujuhla!»
Samassa neiti Nipper peräytyi vihollisensa edellä huoneesta ja asteli hyvin ylpeästi yläkertaan omaan huoneeseensa vimmastuneen rouva Pipchinin joutuessa tukehduttavan katkeruuden valtaan. Siellä hän istuutui arkkujensa väliin ja alkoi itkeä.
Tästä hellästä mielentilasta hänet kuitenkin pian tempaisi hyvin terveellisellä ja virkistävällä tavalla oven ulkopuolelta kuuluva rouva Pipchinin ääni.
»Ottaako julkeanaamainen hulttio vastaan erokäskyn vai ei!» huusi hurjistunut Pipchin.
Neiti Nipper vastasi sisäpuolelta, että henkilö, johon mokoma mainesana soveltui, ei asunut tässä paikassa taloa mutta että hänen nimensä oli Pipchin ja että hänet tapaisi taloudenhoitajattaren huoneessa.
»Hävytön letukka!» tiuskasi rouva Pipchin tempoen oven lukkoa. »Ulos heti paikalla! Kapineet kokoon! Kuinka tuollainen ihminen uskaltaa puhua noin naiselle, joka on nähnyt parempia päiviä?»
Siihen vastasi neiti Nipper linnoituksestaan, että hän sääli noita parempia päiviä, joiden oli täytynyt nähdä rouva Pipchin ja että hän puolestaan piti vuoden huonoimpia päiviä sopivina mainitulle rouvalle. Muuta vikaa niissä ei ollut kuin että ne olivat hänelle liian hyviä.
»Mutta teidän ei tarvitse ollenkaan vaivautua metelöimään ovellani», jatkoi Susan, »eikä saastuttamaan avaimenreikääni silmällänne. Minä panen kokoon tavarani ja lähden, siitä voitte vaikka mennä valalle.»
Leskirouva ilmaisi vilpittömän tyytyväisyytensä tämän uutisen johdosta ja lausuttuaan muutamia yleisiä arvosteluja nuorten letukoiden rodusta semmoisenaan ja heidän virheistään etenkin silloin, kun neiti Dombey on pilannut heidät, poistui laskemaan Nipperin palkan valmiiksi. Sitten Susan ryhtyi järjestelemään arkkujaan voidakseen kohta lähteä arvokkaalla tavalla. Kaiken aikaa hän nyyhkytti rajusti ajatellessaan Florencea.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Florence tuli hänen luokseen, sillä pian levisi talossa uutinen, että Susan Nipperillä oli ollut riita rouva Pipchinin kanssa, että he olivat kumpikin vedonneet herra Dombeyhin, että herra Dombeyn huoneessa oli ollut sellainen kohtaus, jollaista ei koko talossa ollut ennen nähty ja että Susan lähtisi pois. Tämän sekavan huhun viimeisen osan huomasi Florence hänen huoneeseensa astuessaan oikeaksi, sillä Susan oli lukinnut viimeisen arkkunsa ja istui sen kannella hattu päässä.
»Susan!» huudahti Florence. »Jätätkö sinä minut! Sinä!»
»Floy-neiti», vastasi Susan nyyhkyttäen, »älkää taivaan tähden puhuko minulle sanaakaan, sillä muuten häpäisen itseni tuollaisten Pi-i-ipchinien nähden enkä soisi mistään hinnasta heidän näkevän, että itken!»
»Susan, tyttö kulta, vanha ystäväni! Mitä minä teen ilman sinua!
Raskitko lähteä noin pois?»
»E-e-ei, rakas neiti Floy-kulta, en tosiaankaan raskisi», nyyhkytti Susan. »Mutta sitä ei voi auttaa, minä olen tehnyt velvollisuuteni, se on varmaa. Se ei ole minun syyni. Minä mukaannun kaikkeen. En voi jäädä kuukauden loppuun, sillä silloin minun olisi mahdoton erota teistä, neiti kulta, ja senhän täytyy joka tapauksessa niin käydä. Älkää puhuko minulle, Floy-neiti, sillä vaikka olen jokseenkin vahva, en kuitenkaan ole mikään marmorinen ovenpilari, oma rakas neitini.»
»Mitä se oikein on? Miksi sinä lähdet?» kysyi Florence, sillä Susan pudisti päätänsä. »Etkö kerro sitä minulle?»
»E-e-en, rakas neiti», vastasi Susan. »Älkää kysykö minulta, sillä minä en saa kertoa, ja mitä tehnettekin, älkää lausuko ainoaakaan hyvää sanaa minun puolestani pidättääksenne minua, sillä niin ei saa käydä, ja te vain vahingoittaisitte itseänne, ja siunatkoon Jumala teitä, ainokaiseni, ja antakaa minulle anteeksi kaikki se paha, mitä olen teille tehnyt, ja kaikki se pahantuulisuus, jota olette minussa huomannut näinä monina vuosina!»
Susan sulki emäntänsä syliinsä esitettyään tämän pyynnön, joka lähti hänen sydämensä sisimmästä.
»Rakas neiti, moni voi vielä palvella teitä ja olla iloinen saadessaan palvella teitä ja palvella teitä hyvin ja uskollisesti», jatkoi Susan, »mutta ei voi olla ketään, joka samalla rakastaisi teitä puoleksikaan niin kuin minä, se on lohdutukseni. Hy-yvästi, suloinen Floy-neiti!»
»Minne sinä sitten lähdet, Susan?» kysyi hänen itkevä emäntänsä.
»Minulla on veli maalla — vuokraaja Essexissä», vastasi murtunut Nipper. »Hänellä on oikein paljon le-ehmiä ja si-iikoja, ja minä matkustan sinne posti vaunuilla ja jä-ään hänen luokseen, ja älkää te vain huolehtiko minusta, sillä minulla on rahaa säästöpankissa, rakas neiti, eikä minun tarvitse ihan heti ottaa toista paikkaa. Sitä en voisikaan, en voisi, oma rakas emäntäni!»
Susanin valtasi taas uusi tuskanpuuska, jonka onneksi keskeytti alakerrasta kuuluva rouva Pipchinin ääni. Silloin Susan kuivasi punaiset ja turvonneet silmänsä ja teki haikean ponnistuksen koettaen huutaa reippaasti Towlinsonille, että piti hakea ajuri ja kantaa arkut alas.
Florence oli kalpea, levoton ja surullinen, mutta häntä pidätti hyödyttömästä väliintulosta tässäkin se pelko, että hän voisi sillä lisätä epäsopua isänsä ja Edithin välillä, jonka jälkimäisen jäykkä, loukkaantunut ilme oli äsken varoittanut häntä. Toisaalta hän pelkäsi jo jollakin lailla tietämättään joutuneensa syypääksi monivuotisen palvelijansa ja ystävänsä erottamiseen. Niinpä he yhdessä menivät alakertaan Edithin pukuhuoneeseen, jossa Susan tahtoi suorittaa lähtöniiauksensa.
»No niin, ajuri on tullut, ja tuossa ovat arkut. Ja nyt nopeasti pois!» virkkoi rouva Pipchin, joka ilmestyi heti hänen perässään. »Suokaa anteeksi, rouva, mutta herra Dombeyn käskyt ovat ehdottomat.»
Edith, joka istui kamarineitonsa puettavana — hän oli lähdössä päivälliskutsuille — säilytti ylpeän ilmeensä eikä kiinnittänyt rouva Pipchiniin mitään huomiota.
»Tässä on palkkanne», jatkoi rouva Pipchin, joka järjestelmäänsä noudattaen ja muistaen kaivoksiaan oli tottunut marssittamaan palvelijoita niinkuin oli marssittanut nuoria brightonilaisia ruoka vieraitaan, pikku Bitherstonen alituiseksi kiusaksi, »ja mitä pikemmin käännätte selkänne tälle talolle, sitä parempi».
Susanilla ei ollut kyllin rohkeutta edes luoda rouva Pipchiniin sellaista katsetta, jonka tämä oikeuden mukaan olisi ansainnut. Hän siis niiasi rouva Dombeylle (joka taivutti päätään sanaakaan virkkamatta ja jonka silmät karttoivat kaikkia muita paitsi Florencea) ja syleili eronhetkellä nuorta emäntäänsä, joka vuorostaan syleili häntä jäähyväisiksi. Tässä pulmallisessa tilanteessa Susan-paran kasvoilla seurasivat toinen toistaan mitä eriskummaisimmat ilmeet, jollaisia ei usein voi nähdä, sillä hänen tunteensa olivat peräti voimakkaat, ja samalla hän koetti päättävästi tukehduttaa nyyhkytyksensä, jottei rouva Pipchin saisi niitä riemukseen kuulla.
»Pyydän anteeksi, neiti», virkkoi Towlinson Florencelle seisoessaan oven ulkopuolella laatikkojen ja arkkujen keskellä, »mutta vierashuoneessa on herra Toots, joka lähettää teille terveisiä ja kysyy, kuinka Diogenes ja herra voivat».
Nopeasti kuin ajatus pujahti Florence ulos ja juoksi alakertaan, jossa Toots kaikkein upeimmissa vaatteissaan läähätti kovasti, sillä hän oli niin epävarma ja levoton odotellessaan Florencea.
»Ah, kuinka voitte, neiti Dombey?» kysyi Toots. »Jumala varjelkoon!»
Tämän viimeisen huomautuksen syynä oli Tootsin suuri osanotto hänen nähdessään Florencen kasvoilla tuskaa. Se sai hänet äkkiä keskeyttämään hihityskohtauksen ja jäykistymään epätoivon kuvaksi.
»Hyvä herra Toots», virkkoi Florence, »te olette niin ystävällinen minua kohtaan ja niin rehellinen, että saan varmaankin pyytää teiltä erästä suosionosoitusta».
»Neiti Dombey», vastasi Toots, »jospa vain mainitsisitte yhdenkin, niin antaisitte — antaisitte minulle ruokahaluni takaisin. Se on kadonnut minulta aikoja sitten», lisäsi hän jonkun verran haaveellisesti.
»Susan, joka on vanha ystävättäreni, suorastaan vanhin», sanoi Florence, »lähtee täältä pois äkkiä ja ihan yksin, tyttöparka. Hän matkustaa kotiinsa maalle, jonne on jonkin verran matkaa. Saisinko pyytää teitä huolehtimaan hänestä, kunnes hän on postivaunuissa?»
»Neiti Dombey», vastasi Toots, »te tuotatte minulle tosiaankin suuren kunnian ja olette kovin ystävällinen. Tämä luottamuksenne osoitus sen kelvottoman tavan jälkeen, joka ilmeni käytöksessäni Brightonissa —»
»Niin», virkkoi Florence nopeasti, »ei — älkää ajatelko sitä. Tahtoisitteko sitten olla ystävällinen ja — ja mennä ja ottaa hänet vastaan, kun hän tulee ulos? Tuhansia kiitoksia! Se on minulle suuri helpotus. Hänestä ei ulkonaisesti huomaa, kuinka onneton hän on. Ette voi kuvitellakaan, kuinka suurta kiitollisuutta tunnen teitä kohtaan! Olen varma siitä, että te olette hyvä ystäväni!» Ja Florence kiitteli häntä vakavasti yhä uudelleen. Toots, joka myöskin oli hyvin vakava, kiiruhti pois — mutta takaperin, jottei menettäisi vilahdustakaan hänestä.
Florencella ei ollut rohkeutta lähteä ulos, kun hän näki Susan-paran käytävässä rouva Pipchinin hoputtaessa häntä ja Diogeneen hypellessä hänen ympärillään kauhistuttaen rouva Pipchiniä hirveästi nykimällä hänen puolisilkkistä pukuaan, ja ulvoen levottomana kuullessaan hänen äänensä — sillä kelpo taloudenhoitajatar herätti sen rinnassa rajatonta vastenmielisyyttä. Mutta hän näki Susanin kättelevän kaikkia palvelijoita ja kääntyvän sitten vielä kerran katsomaan vanhaa kotiaan ja Diogeneen hyppivän ajoneuvojen takana aikoen seurata niitä, sillä sitä oli mahdoton saada tajuamaan, ettei sillä ollut enää mitään tekemistä matkalle lähteneen kanssa. Sitten suljettiin ovi, ja hälinä loppui. Florencen kyyneleet juoksivat vuolaina, kun hänen oli täytynyt erota vanhasta ystävästä, jota ei kukaan voinut korvata. Ei kukaan, ei kukaan.
Uskollinen Toots kertoi Susan Nipperille luottamustoimestaan, ja silloin Susan itki entistä enemmän.
»Kunniasanallani vakuutan», virkkoi Toots nousten ajoneuvoihin hänen viereensä, »että tunnen osanottoa teitä kohtaan. Tuskin voitte itse ymmärtää tunteitanne paremmin kuin minä ne aavistan. En voi käsittää mitään kauheampaa kuin on eroaminen neiti Dombeysta.»
Susan heittäytyi taas kokonaan surunsa valtaan. Tosiaankin oli liikuttavaa katsella häntä.
»Kuulkaahan», sanoi sitten Toots, »älkää tehkö niin. Oikeastaan tarkoitan sentään: tehkää niin.»
»Kuinka niin, herra Toots?» kysyi Susan itkien.
»Tulkaa kotiini syömään päivällistä kanssani, ennenkuin lähdette matkalle», vastasi Toots. »Minun keittäjättäreni on oikein kelpo nainen — verrattoman äidillinen olento — ja hänestä on hauskaa viihdyttää teitä. Hänen poikansa», jatkoi Toots kuin lisäsuositukseksi, »kasvatettiin sinitakkisten koulussa ja lensi sitten ilmaan ruutitehtaan mukana».
Susan otti tämän ystävällisen tarjouksen vastaan, ja Toots vei hänet asuntoonsa. Siellä heidät otti vastaan äsken mainittu naishenkilö, joka täydellisesti vahvisti isäntänsä kuvauksen oikeaksi. Niinikään oli siellä saapuvilla Kukonpoika, joka nähdessään ajoneuvoissa naisen ensi hetkellä luuli, että Dombey oli hänen vanhan kehoituksensa mukaan nujerrettu ja sitten neiti Dombey ryöstetty. Tämä herrasmies herätti muuten neiti Nipperissä tavatonta hämmästystä, sillä sittenkun hänet oli eräässä ottelussa voittanut Leivosenpoika, olivat hänen kasvonsa niin surkeassa tilassa, että niitä tuskin olisi iljennyt seurassa näyttää. Kukonpoika itse pani onnettomuutensa sen seikan syyksi, että hän oli heti ottelun alussa antanut yllättää itsensä petollisella keinolla. Mutta suuren tappelun virallisesta kuvauksesta päättäen oli toinen alusta pitäen ollut voiton puolella. Kukonpoikaa oli koputeltu ja tyrkitty ja mukiloitu ja löylytetty ja nöyryytetty, niin että hänen oli vihdoin täytynyt mukautua ja lopettaa.
Syötyään hyvän aterian ja saatuaan osakseen runsaasti vieraanvaraisuutta Susan lähti postitaloon toisilla vaunuilla, Tootsin istuessa hänen rinnallaan niinkuin ennenkin. Ajurinistuimella kyykötti Kukonpoika, joka siveellisellä painavuudellaan ja luonteensa sankarillisuudella antoi pikku seurueelle jonkinmoisen arvokkuuden leiman, mutta ulkonaisesti tuskin oli sille koristukseksi lukuisien laastarilappujensa tähden. Sillä hän oli salaa vannonut olevansa koskaan eroamatta Tootsista (joka muuten yhtä salaa halusi päästä hänestä irti) paitsi sillä ehdolla, että tämä hyväntahtoisesti perustaisi hänelle kapakan. Ja koska hänen koko kunnianhimonsa suuntautui sille taholle ja hän halusi mahdollisimman pian juoda itsensä kuoliaaksi, piti hän velvollisuutenaan tehdä itsensä sietämättömäksi seuratoveriksi.
Iltavaunut, johon Susanin oli määrä joutua, olivat juuri lähdössä. Kun Toots oli auttanut hänet sisälle, viipyi hän vielä epävarmana akkunan luona, kunnes ajuri nousi istuimelleen. Sitten hän seisoi vaunujen portailla, työnsi akkunasta sisään kasvonsa, jotka lampun valossa näyttivät huolestuneilta ja hämmästyneiltä, ja virkkoi äkkiä:
»Kuulkaahan, Susan! Neiti Dombey, tehän tiedätte —»
»Kyllä, herra Toots.»
»Luuletteko, että hän voisi — ymmärrättehän?»
»Suokaa anteeksi, herra Toots», sanoi Susan, »mutta minä en kuule».
»Luuletteko, että hänet voisi saada, tehän tiedätte — ei tietysti ihan heti, mutta aikaa myöten — pitkän ajan kuluessa — rakastamaan minua, nähkääs!» virkkoi Toots-parka.
»Ei, ei!» huudahti Susan pudistaen päätään. »Voin kyllä sanoa, ettei koskaan. Ei — koskaan!»
»Kiitoksia», vastasi Toots. »Eihän sillä ole väliä. Hyvää yötä. Ei ole väliä, kiitoksia!»