Dombey ja Poika 2

by Charles Dickens

KUUDESKUUDETTA LUKU

Iloa ja pettymystä

Merikadetin tyyssijassa oli elämä vilkasta. Toots ja Susan olivat vihdoinkin saapuneet. Susan oli juossut portaita ylös niin innoissaan kuin järkensä menettänyt, ja Toots ja Kukonpoika olivat menneet takahuoneeseen.

»Ah oma rakas, suloinen neiti Floy!» huudahti Nipper, syösten Florencen huoneeseen. »Kuinka ihmeellistä on ajatella, että asiat ovat tulleet tänne kannalle ja saan tavata täällä teidät, oman kyyhkyskultani, eikä teillä ole palvelijaa eikä omaa kotia, minne päänne kallistaisitte, mutta minä en koskaan lähde luotanne, neiti Floy, sillä vaikkei minussa kasva sammalta, en kuitenkaan ole vierivä kivi eikä sydämenikään ole kivestä, sillä muutoin se ei olisi halkeamaisillaan niinkuin se nyt on, voi laupias taivas!

Työnnettyään ilmoille nämä sanat yrittämättäkään millään lailla pysähtyä, Susan Nipper syleili entistä emäntäänsä polvistuneena hänen viereensä.

»Voi hyvät ihmiset!» jatkoi Susan. »Minä tiedän kaikki, mitä on tapahtunut, tiedän sen, kultaseni, olen ihan tukehtua!»

»Susan, rakas Susan!» sanoi Florence.

»Taivas teitä varjelkoon! Minähän olin teidän pikku palvelijattarenne silloin, kun olitte pieni lapsi, ja aiotteko nyt tosiaankin mennä naimisiin?» intoili Susan tuskan ja mielihyvän, ylpeyden ja surun ja taivas tietää kuinka monenlaisten eri tunteitten myllertäessä hänen sydämessään.

»Kuka kertoi sinulle?»

»No, hyväinen aika, maailman viattomin olento Toots», vastasi Susan itkunsekaisesti nauraen. »Tiesin hänen varmasti olevan oikeassa, koska se koski häneen niin. Hän on uskollisin ja yksinkertaisin lapsi. Ja meneekö rakas neitini», jatkoi Susan syleillen häntä uudestaan ja puhjeten taas kyyneliin, »tosiaankin naimisiin?»

Se säälin, mielihyvän, hellyyden, suojelemisen ja huolehtimisen sekainen tunne, joka sai Nipperin yhä uudestaan palaamaan tähän aiheeseen ja silloin aina kohottamaan päätänsä, katsomaan nuoriin kasvoihin ja suutelemaan niitä, painaen sitten taas päänsä Florencen olkapäätä vasten, hyväillen ja nyyhkyttäen, oli omalla tavallaan niin naisellinen ja kaunis kuin maailmassa suinkin voi nähdä.

»Kas niin», virkkoi Florence tyynnyttäen, »nyt olet ihan oma itsesi,
Susan hyvä!»

Neiti Nipper istuutui lattialle Florencen jalkain juureen, nauroi ja nyyhkytti, painaen toisella kädellä nenäliinaa silmilleen ja taputellen toisella Diogenesta, joka nuoleskeli hänen kasvojaan. Sitten hän myönsi olevansa jo tyynempi ja nauroi ja itki taas enemmän sen vakuudeksi.

»Minä — minä — minä en ole koskaan nähnyt sellaista olentoa kuin se
Toots on», virkkoi Susan, »en ilmoisna ikänä!»

»Hän on niin ystävällinen», myönsi Florence.

»Ja niin hullunkurinen», huokasi Susan. »Voi, mitä hän jaaritteli matkalla vaunuissa! Hän istui vieressäni ja moukkamainen Kukonpoika ajurin seurana.»

»Mistä hän sitten puhui, Susan?» kysyi Florence arasti.

»Luutnantti Waltersista ja kapteeni Gillsistä ja teistä, rakas neiti
Floy, ja hiljaisesta haudasta.»

»Hiljaisesta haudasta?» toisti Florence.

»Hän sanoo», selitti Susan ja purskahti äänekkääseen itkunsekaiseen nauruun, »että hän menee nyt heti rauhallisella mielellä hautaan, mutta taivas sen tietää, Floy neiti, että hän ei niin tee, kun hän on liiankin iloinen nähdessään toiset onnellisina. Mahdollisesti hän ei ole Salomo», jatkoi Nipper tapansa mukaan suulaana, »enkä sitä väitäkään, mutta sen sanon, että epäitsekkäämpää inhimillistä olentoa en ole koskaan nähnyt!»

Koska hän ei vieläkään ollut oikein malttanut mieltään, nauroi hän hillittömästi tämän tarmokkaan selityksen lausuttuaan. Sitten hän kertoi Florencelle, että Toots odotti alakerrassa saadakseen tavata hänet, mikä olisi runsas palkkio kaikesta äskeisen matkan tuottamasta vaivasta.

Florence pyysi Susania kutsumaan Tootsin yläkertaan, lausuakseen kiitokset suurenmoisesta ystävällisyydestä, ja hetkisen kuluttua Susan toikin esille tämän nuoren herran, joka ulkoasultaan oli vielä pahasti epäkunnossa ja änkytti entistä saamattomammin.

»Neiti Dombey», virkkoi Toots, »minulla on siis taas onni — tuijottaa — ei tietenkään tuijottaa, mutta — en oikein tiedä mitä aioin sanoa, mutta eihän sillä ole väliä.»

»Minun tulee kiittää teitä niin usein», sanoi Florence ojentaen hänelle kummankin kätensä, viattoman kiitollisuuden säteillessä hänen kasvoistaan, »ettei minulla enää riitä sanoja enkä tiedä, kuinka sen lausuisin.»

»Neiti Dombey», sanoi Toots juhlallisella äänellä, »jos olisi mahdollista, että enkelimäisen luonteenne uhalla voisitte kirota minut — jos minun on lupa niin sanoa — masentaisitte minua paljon vähemmän kuin näillä suopeuden ansaitsemattomilla ilmauksilla. Niiden vaikutus minuun on — mutta», lopetti Toots äkkiä, »se poikkeaa asiasta, eikä sillä ole väliä».

Tähän ei näyttänyt olevan muuta vastattavaa kuin kiittää, ja siksi
Florence kiitti häntä taas.

»Minun tekisi mieleni, neiti Dombey, käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni», sanoi Toots, »lausuakseni muutamia sanoja selitykseksi. Minun olisi pitänyt voida ilokseni palata Susanin kanssa aikaisemmin, mutta ensiksikään emme tietäneet sen sukulaisen nimeä, jonka luokse hän oli asettunut, ja toiseksi, koska hän oli sieltä muuttanut erään kauempana asuvan luokse, luulen, että tuskin mikään muu kuin Kukonpojan nokkeluus olisi auttanut meitä pääsemään ajoissa hänen jäljilleen.»

Florence oli siitä myös varma.

»Mutta tämä ei ole pääasia», jatkoi Toots. »Susanin seura, uskokaa minua, neiti Dombey, on ollut minulle lohdutukseksi ja tyydytykseksi nykyisessä mielentilassani, jota on helpompi ajatella kuin kuvata. Matka on ollut oma palkintonsa. Mutta siitäkään en aikonut puhua. Neiti Dombey, olen jo ennen maininnut tietäväni, etten ole niin sanottuja älykkäitä ihmisiä. Olen täysin selvillä siitä. En luule, että kukaan muu paremmin kuin minä ymmärtää oman paksupäisyytensä — jollei se ole liian voimakas puhetapa. Mutta, neiti Dombey, siitä huolimatta käsitän millainen on asiain tila — tai suhde luutnantti Waltersiin. Mitä tuskaa tämä asiain tila lieneekin minulle tuottanut (vaikkei sillä olekaan väliä), on minun sanottava, että luutnantti Walters on sellainen mies, joka näyttää ansaitsevan otsalleen sidotun onnenseppeleen. Saakoon hän pitää sitä kauan ja suuressa arvossa, niinkuin eräs toinen ja kerrassaan mitätön henkilö, jonka nimeäkään ei kannata mainita, olisi pitänyt. Mutta sekään ei vielä ole pääasia. Neiti Dombey, kapteeni Gills on ystäväni, ja luultavasti hän mielellään soisi minun silloin tällöin pistäytyvän täällä. Minustakin olisi hauska käydä hänen luonaan. Mutta en voi unohtaa, että kerran Brightonissa torin kulmassa tein onnettoman kepposen, ja jos läsnäoloni on vähänkään epämieluisa teille, niin pyydän teitä sanomaan sen nyt ja vakuutan ymmärtäväni teidät täydellisesti. En pitäisi sitä lainkaan epäystävällisenä, vaan tuntisin itseni hyvin iloiseksi ja onnelliseksi, jos kunnioitatte minua luottamuksellanne.»

»Herra Toots», vastasi Florence, »jos te, joka olette niin vanha ja uskollinen ystäväni, jäisitte tästedes pois, tekisitte minut hyvin onnettomaksi. En koskaan, koskaan voi tuntea muuta kuin mielihyvää teidät nähdessäni.»

»Neiti Dombey», sanoi Toots ottaen nenäliinansa esiin, »jos vuodatan kyyneleen, on se ilon kyynel. Sillä ei ole väliä, ja minä olen hyvin kiitollinen teille. Minun lienee lupa huomauttaa senjälkeen, mitä olette niin ystävällisesti sanonut, että tarkoitukseni ei ole enää heittää itseäni hunningolle.»

Florence näytti tätä tiedonantoa kuullessaan perin hämmentyneeltä.

»Tarkoitan sitä», selitti Toots, »että katson velvollisuudekseni lähimmäisenä ylimalkaan, kunnes hiljainen hauta minut ottaa helmaansa, pitää parasta huolta itsestäni ja — harjauttaa kenkäni niin kiiltäviksi kuin asianhaarat suinkin sallivat. Tämä on viimeinen kerta, neiti Dombey, kun tein minkään yksityisluontoisen ja henkilökohtaisen huomautuksen. Kiitän teitä sydämestäni. Jollen olekaan ylimalkaan niin järkevä kuin ystäväni toivoisivat tai kuin itse soisin, niin olen tosiaankin, kautta kunniani, erittäin herkkä huomaamaan, mikä on hienotunteista ja ystävällistä. Minusta tuntuu», lisäsi hän intomielisesti, »kuin voisin tällä hetkellä ilmaista tunteeni erikoisella tavalla, jos — jos vain pääsisin alkuun».

Koska hän ei näyttänyt pääsevän alkuun, vaikka oli pari minuuttia sitä odottanut, lausui hän nopeasti jäähyväiset ja lähti alas etsimään kapteenia, jonka tapasikin myymälässä.

»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »se, mitä nyt sanotaan täällä meidän kahden kesken, on pyhä salaisuus. Se on seuraus siitä, mitä neiti Dombey ja minä olemme yläkerrassa puhuneet. Niin, kapteeni Gills, meneehän neiti Dombey pian naimisiin luutnantti Waltersin kanssa?»

»Juuri niin, nuorukainen, jahka vain pappi ensin paukuttaa pöntössä», kuiskasi kapteeni Gills hänen korvaansa.

»Pöntössä?» toisti Toots.

»Tuolla kirkossa», selitti kapteeni viitaten peukalollaan olkapäänsä ylitse. »Lukee kuulutukset.»

»Jaha, nyt ymmärrän», sanoi Toots.

»Ja mitä sitten seuraa?» kysyi kapteeni käheästi kuiskaten, taputtaen Tootsia rintaan kätensä selkäpuolella ja peräytyen hänestä ihastuneen näköisenä. »Tuo sievä tyttö, jota on kasvatettu niin hellävaroen kuin ulkomaan lintua, lähtee myrskyävälle merelle Walterin kanssa ja matkustaa Kiinaan.»

»Hyvä Jumala, kapteeni Gills!» huudahti Toots.

»Varmasti», sanoi kapteeni nyökäyttäen päätään. »Kun Walterin laiva oli ajautunut oikealta reitiltä hirmumyrskyssä ja mennyt pirstoiksi, korjasi hänet merestä eräs toinen laiva, joka oli matkalla Kiinaan. Sillä tavalla joutui Walterkin sinne ja pääsi suosioon sekä laivalla että maissa — sillä hän on niin taitava ja kelpo poika kuin suinkin — ja kun sitten lastenvalvoja kuoli Kantonissa, pääsi Walter hänen sijalleen (olihan hän aikaisemmin toiminut samalla alalla konttoristina), ja nyt hän on lastinvalvojana toisella laivalla, joka kuuluu samoille omistajille.» Sitten hän lisäsi miettiväisenä: »Ja nähkääs, niin lähtee tuo sievä tyttö myrskyävälle merelle Walterin kanssa ja matkustaa Kiinaan.»

Toots ja kapteeni huokasivat yhtaikaa.

»Ja mitä sitten?» jatkoi kapteeni. »Hän rakastaa Walteria uskollisesti. Walter rakastaa häntä uskollisesti. Ne, joiden olisi pitänyt rakastaa ja hoivailla tyttöä, kohtelivat häntä kuin pedot. Kun hän kotoaan ajettuna tuli tänne luokseni ja vaipui noille lattialaudoille, oli hänen haavoittunut sydämensä murtunut. Tiedän sen. Minä, Ed'ard Cuttle, näin sen. Vain uskollinen, lempeä, luja rakkaus voi parantaa sellaisen sydämen. Jollen tietäisi, että niin on asian laita, ja jollen olisi varma siitä, että he rakastivat toisiaan alusta asti, antaisin hakata nämä siniset käsivarteni ja sääreni poikki, ennenkuin päästäisin tytön menemään. Mutta minä tiedän sen varmasti, ja mitä sitten? Niin, minä siis sanon, että taivas kaitkoon heitä kumpaakin, ja niin se kaitseekin! Aamen!»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »sallikaa minun ilokseni puristaa kättänne. Teillä on sellainen tapa puhua asioista, että lämpimät väreet käyvät pitkin selkäpiitä. Minäkin sanon aamen. Tiedätte varmaankin, kapteeni Gills, että minäkin olen ollut neiti Dombeyn ihailija.»

»Reippaalla mielellä vain», virkkoi kapteeni laskien kätensä Tootsin olkapäälle. »Älkää menettäkö malttianne, nuorukainen!»

»Minä aionkin reipastua, kapteeni Gills», vastasi Toots innostuneena. »Aionpa malttaa mielenikin, mikäli se suinkin on mahdollista. Kun hiljainen hauta ammottaa, kapteeni Gills, olen valmis sinne laskettavaksi, en ennen. Mutta kun en ole varma siitä, että voisin tällä hetkellä hillitä tunteitani, tahdon puhua teille ja pyytää erikoisena suosionosoituksena mainitsemaan siitä luutnantti Waltersille.»

»Jaha, jaha, uljaasti vain», kehoitti kapteeni.

»Koska neiti Dombey on ollut niin sanomattoman ystävällinen», jatkoi Toots vesissä silmin, »että on selittänyt minun läsnäoloni olevan hänelle mieluisen, ja koska te ja kaikki täällä olette yhtä suopeita ja suvaitsevaisia erästä kohtaan, joka — tosiaankin», virkkoi Toots tuokioksi masentuneena, »näyttää vahingossa syntyneen tähän maailmaan, käväisen täällä silloin tällöin iltaisin sen lyhyen ajan kuluessa, jonka voimme kaikki olla yhdessä. Mutta seuraavaa pyydän teiltä. Jos jonakin hetkenä huomaan, etten voi kestää luutnantti Waltersin autuuden näkemistä, ja syöksyn ulos, niin toivon, kapteeni Gills, että te ja hän pidätte sitä kumpikin onnettomuutenani eikä virheenäni tai sisäisen kamppailun puutteena. Teidän tulee olla varma siitä, etten ole pahanilkinen kellekään elävälle olennolle, kaikkein vähimmin luutnantti Waltersille, ja toivoakseni sellaisissa tapauksissa selitätte minun lähteneen kävelemään tai todennäköisesti katsomaan, paljonko pörssitalon kello on. Kapteeni Gills, jos voisitte suostua tähän asiain järjestelyyn ja saada luutnantti Waltersinkin taipumaan siihen, olisi se niin suuri helpotus tunteilleni, että pitäisin halpana korvauksena siitä, vaikka luovuttaisin tuntuvan osan omaisuuttani.»

»Poikaseni», virkkoi kapteeni, »älkää enää puhuko mitään. Saatte hinata mastoon millaisen lipun kulloinkin tahdotte, Walter ja minä kyllä vastaamme samanlaisella.»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tunnen suurta mielenhuojennusta. Toivon, että kaikki täällä ajattelevat minua ystävällisesti. Minullakin on, kautta kunniani, hyvä tarkoitus kaikkia kohtaan, niin huonosti kuin sitä osannenkin näyttää. Se on nähkääs samanlaista kuin jos Burgess ja Kumpp. haluaisivat olla erikoisen kohteliaita jollekin asiakkaalleen ja valmistaa harvinaisen hienot housut, mutta eivät osaisi leikata sellaisia kuin ovat kuvitelleet.»

Lausuttuaan tämän pätevän vertauskuvan, josta hän näytti olevan jonkin verran ylpeä, Toots hyvästeli ja lähti kapteeni Cuttlen luota.

Kelpo kapteeni, jolla oli Florence luonaan ja Susan tätä palvelemassa, oli säteilevän onnellinen mies. Päivien kuluessa hän kävi yhä säteilevämmäksi ja onnellisemmaksi. Neuvoteltuaan vähän Susanin kanssa (jonka viisautta kohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta ja jonka reipasta hyökkäystä rouva MacStingeriä vastaan hän ei voinut koskaan unohtaa) hän ehdotti Florencelle, että sen vanhan rouvan tytär, joka tavallisesti istui sinisen päivänvarjon alla Leadenhall-torilla, varovaisuus- ja viisaussyistä vapautettaisiin hoitamasta täällä taloustehtäviä ja että hänen tilalleen hankittaisiin eräs toinen, joka ei ollut tuntematon ja johon he voisivat varmasti luottaa. Silloin Susan, joka oli läsnä, mainitsi sovittuaan asiasta etukäteen kapteenin kanssa, rouva Richardsin nimen. Florencen kasvot kirkastuivat. Niinpä Susan lähti samana iltapäivänä Toodlein kotiin puhuttelemaan rouva Richardsia ja palasi voitonriemuisena samana iltana mukanaan entinen punaposkinen Polly, jonka tunteenpurkaukset hänen nähdessään Florencen olivat tuskin vähemmän helliä kuin itse Susan Nipperin.

Kun tämä sotajuoni oli suoritettu, joka tuotti kapteenille tavatonta mielentyydytystä samoin kuin kaikki muutkin onnelliset kepposet, piti Florencen valmistella Susania heidän lähestyvään eroonsa. Se oli paljon vaikeampi tehtävä, koska neiti Nipper oli lujasti päättänyt olla enää koskaan eroamatta entisestä emännästään.

»Mitä palkkaan tulee, Floy-neiti», virkkoi Susan, »niin ette suinkaan aio loukata minua puhumalla siitä, sillä minä olen pannut rahaa säästöön enkä myy rakkauttani ja uskollisuuttani tällaisessa tapauksessa, vaikka minulla ei olisikaan mitään säästöpankissa ja vaikka pankit hajoaisivat pirstaleiksi, mutta rakas neiti, ette ole koskaan ollut ilman minua siitä lähtien, kun rakas äitiparkanne otettiin pois, ja vaikkei minussa ole mitään kehumista, olette tottunut minuun, oh, rakas oma emäntäni, niin monien vuosien kuluessa älkääkä ajatelko lähtemistä minnekään ilman minua, sillä te ette saa ettekä voi!»

»Susan kulta, minä lähden kauas, niin kauas.»

»No, mitä se haittaa, Floy-neiti? Sitä enemmän tarvitsette minua. Matkan pituus ei merkitse, Jumalan kiitos, minun silmissäni mitään», sanoi Susan innoissaan.

»Mutta, Susan, minä lähden Walterin kanssa ja menisin hänen kanssaan minne tahansa — kaikkialle. Walter on köyhä, ja minä olen köyhä, ja minun täytyy nyt oppia tulemaan toimeen ja auttamaan häntä.»

»Rakas Floy-neiti!» huudahti Susan, pudistaen kovasti päätään, »se ei ole mitään uutta, että tulette toimeen ja autatte toisiakin ja olette kärsivällisin ja uskollisin kaikista jalomielisistä ihmisistä, mutta antakaa minun puhua asiasta herra Walter Gayn kanssa ja järjestää se hänen avullaan, sillä en voi enkä tahdo sietää, että te lähtisitte yksin läpi maailman!»

»Yksinkö, Susan?» virkkoi Florence. »Yksinkö, kun Walter on kanssani!»
Kuinka kirkas, hämillinen ja hurmaava hymy olikaan hänen huulillaan!
Walterin olisi pitänyt nähdä se. »Olen varma siitä, ettet puhu asiasta
Walterille, jos pyydän sinua», lisäsi hän hellästi. »Älä tee sitä,
Susan kulta.»

Susan huokasi. »Miksi en, Floy-neiti?»

»Siksi», vastasi Florence, »että minusta tulee hänen vaimonsa, antaakseni hänelle koko sydämeni, elääkseni ja kuollakseni hänen kanssaan. Jos sanoisit hänelle, mitä olet minulle sanonut, voisi hän ajatella, että pelkään sitä, mikä on edessä, tai että sinulla on syytä pelätä minun puolestani. Ja minähän rakastan häntä, Susan kulta!»

Neiti Nipper oli niin liikutettu näiden sanojen hiljaisesta intomielisyydestä ja yksinkertaisesta, sydämellisestä vakavuudesta, joka loi Florencen kasvoille tavallistakin kauniimman ja puhtaamman heijastuksen, ettei osannut muuta kuin taas syleillä ja huokailla ihmeissään kysellen, aikoiko hänen pikku emäntänsä tosiaankin, tosiaankin mennä naimisiin, ja säälitellä ja hyväillä ja hoivailla niinkuin ennen.

Mutta vaikka Nipper olikin taipuvainen ilmaisemaan naisellista heikkoutta, kykeni hän melkein yhtä hyvin hillitsemään itsensä samoin kuin oli osannut hyökätä peloittavan rouva MacStingerin kimppuun. Sen koommin hän ei kertaakaan palannut tähän asiaan, vaan oli aina hilpeä, toimelias ja toivorikas. Tootsille hän kuitenkin kertoi salaavansa tunteensa vain toistaiseksi ja lisäsi, että kun kaikki olisi lopussa ja neiti Dombey lähtenyt pois, hän olisi sydäntäsärkevä näky. Toots väitti, että samoin kävisi hänen itsensäkin ja että he voisivat sekoittaa kyyneleensä yhteen. Mutta Susan ei koskaan päästänyt tunteitaan valloille Florencen läsnäollessa tai merikadetin alueella.

Niin rajoitettu ja vaatimaton kuin Florencen vaatevarasto olikin — kuinka suuri vastakohta sille, joka hänelle oli valmistettu ennen hänen isänsä toisia häitä! — riitti aika paljon puuhaa sen kuntoon saamisessa, ja Susan Nipper työskenteli Florencen apuna kaiket päivät viidenkymmenen ompelijattaren innolla. Ne ihmeelliset lisät, joita kapteeni Cuttle olisi lahjoittanut näihin kapioihin, jos hänen olisi sallittu — kuten vaaleanpunaiset päivänvarjot, värilliset silkkisukat, siniset kengät ja muut laivalla matkustettaessa yhtä välttämättömät kapineet — vaatisivat melko tilan tässä selostuksessa. Mutta hänet saatiin kuitenkin muutamilla eksyttävillä selityksillä supistamaan lahjansa ompelulippaaseen ja matkalaukkuun, jotka molemmat hän hankki niin suuret kuin rahalla suinkin voi ostaa. Parin seuraavan viikon aikana hän istui melkein koko päivän tuijottamassa näihin kapineihin, milloin tuntien tavatonta ihailua niitä kohtaan milloin epäillen alakuloisena, etteivät ne olleet kyllin upeita. Välistä hän taas riensi ulos katsellakseen minkä ihmeellisen esineen ostaisi, joka olisi välttämätön molempien edellisten täydennykseksi. Mutta hänen mestaritemppunsa oli se, että hän vei eräänä aamuna molemmat laatikot mukanaan ja kaiverrutti kummankin sydämenmuotoiseen, messinkiseen kansilevyyn kaksi sanaa: Florence Gay. Sitten hän poltti ypöyksin neljä piipullista yhteen mittaan pienessä takahuoneessaan, ja hänet tavattiin yhtä monen tunnin kuluttua siellä itsekseen hihittämässä.

Walter puuhaili kaupungilla kaiket päivät, mutta tuli tänne joka aamu varhain tapaamaan Florencea ja vietti illan aina hänen seurassaan. Florence ei milloinkaan muulloin laskeutunut yläkerrasta kuin hiipiäkseen Walteria odottamaan, kun läheni se aika, jolloin hän tavallisesti tuli, saattaakseen häntä ylpeän, suojelevan käsivarren tukemana ovelle ja joskus kurkistaakseen kadulle. Oi, suloista aikaa! Oi, rauhattomien sydänten lepoa, rakkauden syvää, ehtymätöntä, valtavaa lähdettä, johon niin paljon oli vaipunut!

Florencen rinnassa oli vielä merkki isän julmasta iskusta. Joka hengenvedolla se muistutti olemassaolostaan, joka kerta Walterin painaessa häntä sydäntään vasten se tuli hänen mieleensä. Mutta hän koetti unohtaa. Kun Walterin ja hänen oma sydämensä tykyttivät samassa tahdissa, ei mitään rumempaa soitantoa kuulunut, kaikki tylyt, itsekkäät sydämet unohtuivat. Niin hento ja heikko kuin hän olikin, asusti hänessä sellainen rakkauden voima, että se jaksoi luoda Walterin kuvasta uuden maailman, jonne oli hyvä turvautua.

Kuinka usein johtuivatkaan suuri kotitalo ja entiset ajat hänen mieleensä hämärän hetkinä, jolloin Walterin käsivarsi suojasi häntä niin ylpeästi ja hellästi ja hän painuen lähemmäksi sulhastaan värisi muistellessaan! Kuinka usein hän kohottikaan silmänsä niihin, jotka katselivat häntä niin lempeän vakavasti, ja itki onnesta saatuaan tällaisen turvapaikan, kun mieleen palasi se ilta, jolloin hän oli mennyt alas isänsä huoneeseen ja kohdannut unohtumattoman silmäyksen! Mitä innokkaammin hän turvautui Walteriin, sitä selvemmin hän muisti rakkaan velivainajansa, mutta kun hän muisteli isäänsä, ei hän koskaan ajatellut sen pitemmälle kuin siihen hetkeen asti, jolloin isänsä nukkuessa oli suudellut hänen kasvojaan.

»Rakas Walter», virkkoi Florence eräänä iltana, kun oli melkein pimeä, »tiedätkö, mitä olen tänään ajatellut?»

»Varmaankin sitä, kuinka aika kiitää ja kuinka pian olemme jo merimatkalla, Florence kulta.»

»En tarkoita sitä, Walter, vaikka sekin on mielessäni. Olen ajatellut, millainen taakka sinulle olen.»

»Kallis, pyhä taakka, kultaseni. Minäkin ajattelen sitä joskus.»

»Sinä naurat, Walter. Varmaankin sinä ajattelet sitä paljon enemmän kuin minä. Mutta minä tarkoitan kustannuksia.»

»Kustannuksia, rakkaani?»

»Niin, rahamenoja. Olen kyennyt hyvin vähän itse suorittamaan niistä vaatetarpeista, joiden valmistamisessa Susanilla ja minulla on puuhaa. Sinä olit köyhä jo ennenkin. Mutta kuinka paljon köyhemmäksi minä teenkään sinut, Walter!»

»Ja kuinka paljon rikkaammaksi, Florence!»

Florence pudisti nauraen päätänsä.

»Sitäpaitsi», virkkoi Walter, »kauan sitten — ennenkuin lähdin merille — sain lahjaksi kukkaron, jossa oli rahaa, rakkaani.»

»Voi!» huudahti Florence surullisesti naurahtaen. »Hyvin vähän, hyvin vähän, Walter! Mutta sinä et saa ajatella», lisäsi hän laskien kätensä kevyesti Walterin olkapäälle ja katsellen hänen kasvoihinsa, »että minua surettaa olla taakkanasi. Ei, rakkaani, iloitsen siitä ja olen onnellinen. En millään muotoa soisi asian olevan toisin!»

»En minäkään, Florence kulta.»

»Mutta sinusta, Walter, ei voi koskaan tuntua samanlaiselta kuin minusta. Olen niin ylpeä sinusta! Sydämeni on tulvillaan iloa tietäessäni kaikkien niiden, jotka puhuvat sinusta, varmasti sanovan, että menit naimisiin kodittoman tyttöparan kanssa, joka oli etsinyt turvapaikkaa täältä, jolla ei ollut mitään muuta kotia, ei mitään muita ystäviä, jolla ei ollut mitään — ei mitään! Oi, Walter, jos olisin voinut tuoda sinulle mukanani miljoonia, en olisi ollut niin onnellinen sinun tähtesi kuin nyt!»

»Ja sinä, Florence kulta, etkö sinä ole mitään?» kysyi Walter.

»En, Walter, en mitään muuta kuin vaimosi.» Käsivarsi kiertyi kevyesti Walterin kaulan ympärille, ja ääni tuli yhä lähemmäksi. »Minä en ole mitään enää ilman sinua. Minulla ei ole mitään muuta toivetta maan päällä kuin saada olla omanasi. Minulla ei ole enää mitään muuta rakasta kuin sinä.»

Tosiaankin oli Tootsilla sinä iltana syytä lähteä pois pikku seurasta, käydä pari kertaa tarkistamassa kelloaan pörssitalon ajanmittarin mukaan, pistäytyä kerran neuvottelemassa erään pankkiirin kanssa, jonka hän äkkiä muisti, ja lopuksi vielä tehdä kävelyretki Aldgate-kaivon luokse!

Mutta ennenkuin hän lähti näille asioille tai oikeastaan ennenkuin hän oli tullutkaan ja lamput sytytetty, virkkoi Walter:

»Florence rakkaani, laivamme lastaus on nyt melkein lopussa, ja luultavasti se lähtee jokea alas juuri hääpäivänämme. Lähdemmekö liikkeelle jo saman päivän aamuna ja pysähdymme Kentissä, kunnes nousemme laivaan Gravesendissa viikon kuluttua?»

»Kuten haluat, Walter. Minä olen onnellinen missä tahansa. Mutta —»

»Mitä sitten, rakkaani?»

»Sinähän tiedät, ettei tule ensinkään häävieraita eikä kukaan vaatteittemme vuoksi erota meitä muista ihmisistä. Ennenkuin lähdemme sinä päivänä, vietkö minut — vietkö minut erääseen paikkaan aamulla, Walter — varhain — ennenkuin menemme kirkkoon?»

Walter näytti ymmärtävän, kuten olikin luonnollista niin uskollisesti rakastavan puolelta, ja vakuutti olevansa siihen valmis, vahvistaen sanansa suudelmalla — ehkä useammallakin kuin yhdellä tai kahdella tai kolmella. Florence tunsi itsensä hyvin onnelliseksi tänä vakavana, hiljaisena iltana.

Sitten tuli Susan Nipper heidän rauhalliseen huoneeseensa tuoden kynttilöitä, ja vähän sen jälkeen teetä. Pian ilmestyi myös kapteeni ja sitten Toots, joka — niinkuin aikaisemmin on mainittu — vietti perin levottoman illan ja pistäytyi usein kaupungille asioilleen. Mutta tavallisesti hän ei niin tehnyt, vaan sieti asemaansa oikein hyvin, pelaten korttia kapteenin kanssa neiti Nipperin neuvoessa, pelistä johtuvat pikku laskutoimitukset olivat hänelle tepsivänä keinona saada päänsä perinpohjin pyörälle.

Tällaisissa tilaisuuksissa kapteeni Cuttlen kasvoilla näkyi perätysten mitä ihmeellisimpiä tunteitten vaihteluita. Hänen vaistomainen hienotunteisuutensa ja ritarillisuutensa Florencea kohtaan sai hänet ymmärtämään, ettei ollut sopiva aika suuriäänisesti ilmaista hilpeyttään tai tyytyväisyyttään. Alituisesti kuitenkin toiselta puolen pyrki kuuluville joitakin irrallisia säveleitä viehättävästä Pegistä, ja ne sotkivat kapteenin käytöksen ihan auttamattomasti. Toisinaan sentään hänen ihailunsa Florencea ja Walteria kohtaan — jotka tosiaankin olivat suloinen pari nuoruudessaan, rakkaudessaan ja kauneudessaan, istuessaan vähän erossa muista — valtasi hänet niin kokonaan, että hän laski kortit käsistään, katsellen vain säteilevänä nuoria ja pyyhkien päätänsä nenäliinallaan. Siitä hän heräsi vasta nähdessään, kuinka Toots äkkiä syöksyi ulos, ja muistaessaan, että hän oli tietämättään haavoittanut nuoren miehen mieltä. Tämä ajatus teki hänet kovin alakuloiseksi, kunnes Toots palasi, jolloin hän taas kävi käsiksi kortteihinsa, iskien silmää ja nyökkäillen ja viitaten koukullaan kohteliaasti Susanille ilmaistakseen, ettei enää toista kertaa semmoista sattuisi. Ja nyt seurannut mielentila oli ehkä hänen parhaansa, sillä silloin hän koetti poistaa kasvoiltaan kaikki mahdolliset ilmeet ja istua tuijottaen ympärilleen huoneessa, samalla kun kuitenkin eri tunteet vaihtelivat hänen kasvoillaan taistellen keskenään ylivallasta. Riemukas ihailu Florencea ja Walteria kohtaan voitti aina muut ja pysyi ylivoimaisena, jollei Toots rynnännyt uudelleen ulos, jolloin kapteeni istui katuvan rikollisen näköisenä odottaen nuoren miehen paluuta ja silloin tällöin hiljaisella, moittivalla äänellä lausui itselleen kehoituksia, esim. »Reippaasti vain!» tai mutisi joitakin nuhteita »Ed'ard Cuttle miekkoselle», joka oli niin laiminlyönyt kaiken varovaisuuden.

Mutta erääseen kaikkein ankarimmista koettelemuksistaan oli Toots itse syypää. Sen sunnuntain lähestyessä, jolloin suoritettaisiin viimeinen kapteenin mainitsemista kuulutuksista, ilmaisi Toots tunteensa seuraa vaan tapaan Susan Nipperille.

»Susan», virkkoi hän, »minua vetää tuota kirkkoa kohti. Sanat, jotka erottavat minut lopullisesti neiti Dombeysta, kajahtavat korvissani kuin hautajaiskellot, mutta — kautta kunniasanani — minun täytyy ne kuulla. Tahdotteko siis huomenna saattaa minua pyhään rakennukseen?»

Neiti Nipper sanoi olevansa siihen valmis, jos se tuottaisi jonkinlaista tyydytystä Tootsille, mutta pyysi häntä kuitenkin luopumaan siitä ajatuksesta.

»Susan», sanoi silloin Toots hyvin juhlallisesti, »ennenkuin viiksiäni huomasi kukaan muu kuin minä itse, ihailin neiti Dombeyta. Ollessani vielä Blimberin orjuudessa ja uhrina ihailin neiti Dombeyta. Kun ei minua enää voitu lain voimalla estää pääsemästä omaisuuteeni käsiksi ja — kun siis sain sen haltuuni, ihailin neiti Dombeyta. Se kuulutus, joka liittää hänet luutnantti Waltersiin ja minut kolkkouteen, voi olla kauhea ja varmasti onkin», virkkoi hän tapailtuaan ensin tarpeeksi voimakasta sanankäännettä, »mutta, tietäkää se, minusta tuntuu, että minun pitää se kuulla. Minusta tuntuu kuin pitäisi omin korvin päästä varmuuteen siitä, että maa tosiaankin temmataan altani ja ettei minulla ole enää toivoa tai — niin, lyhyesti sanoen — jalkaa, jolla kävelisin.»

Susan Nipper ei voinut muuta kuin sääliä Tootsin onnetonta tilaa ja suostua asiain näin ollen tulemaan hänen mukanaan, kuten hän tekikin seuraavana päivänä.

Kirkko, jonka Walter oli valinnut siihen tarkoitukseen, oli lahonnut vanha kirkko pienen hautuumaan keskellä ja joka taholla monimutkaisten takakatujen ja pihojen ympäröimänä. Naapuritalot loivat sen ylle tavallaan holvikaton. Muuten se oli suuri, synkkä rakennus korkeine tammisine penkkeineen joihin sunnuntaisin näytti häviävän parisenkymmentä ihmistä papin äänen uneliaasti kaikuessa tyhjyydessä ja urkujen humistessa ja kohistessa ikäänkuin kirkko olisi potenut ähkyä, koska ei ollut seurakuntaa, joka olisi pitänyt tuulta ja kosteutta loitolla. Mutta tältä keskikaupungin kirkolta ei kuitenkaan puuttunut toisten kirkkojen seuraa, sillä joka taholla sen ympärillä kohoili torneja kuin mastonhuippuja joella. Melkein jokaisella läheisellä, mitättömällä aukiolla oli kirkko. Niiden yhtaikaa kuuluva kellonsoitto oli suorastaan huomaava Susanin ja Tootsin astellessa sitä kohti sunnuntai-aamuna.

He joutuivat suntion opastamina tilavaan penkkiin ja koska oli varhaista, oli heillä hyvää aikaa laskea seurakunnan lukumäärää tai katsella pientä, nukkavierua ukkoa, joka polkimen avulla soitti kelloa, seisten pylväistössä suojaseinän takana. Tarkasteltuaan rukouspöydälle tuotuja suuria kirjoja, Toots kuiskasi Susanille haluavansa mielellään tietää, missä kirjassa kuulutuksia pidettiin, mutta nuori nainen pudisti vain päätänsä ja rypisti otsaansa merkiksi, ettei ollut sopiva hetki kiinnittää huomiotaan maallisiin asioihin.

Mutta Tootsin näytti olevan mahdotonta estää ajatuksiaan yhä palaamasta samaan asiaan, ja ilmeisesti hän etsi silmillään kuulutuksia jumalanpalveluksen koko alkupuolen kestäessä. Kun lähestyi se aika, jolloin ne luettaisiin, ilmaisi nuorukaisparka suurta levottomuutta ja värisi, mitä ei vähentänyt kapteenin odottamaton ilmestyminen parvekkeen ensi riviin. Kun kirkonpalvelija ojensi papille luettelon, tarttui Toots kummallakin kädellään edessään olevan penkin selustaan, mutta Walter Gayn ja Florence Dombeyn nimiä luettaessa kovaa kolmannesti kuulutettuina hän joutui niin kokonaan tunteittensa valtaan, että syöksyi kirkosta ulos unohtaen hattunsa. Hänen jälkeensä kiiruhtivat suntio ja kaksi välskäriä, jotka sattuivat olemaan saapuvilla. Ensiksimainittu ilmestyi pian takaisin noutamaan puuttuvaa päähinettä ja kertomaan kuiskaamalla neiti Nipperille, ettei tarvinnut olla levoton herran vuoksi, joka oli sanonut, ettei hänen pahoinvoinnillaan ollut väliä.

Neiti Nipper, joka tunsi olevansa seurakunnan tarkasteltavana, olisi joutunut jo kylliksi hämilleen tästä välikohtauksesta, vaikkei sen enempää olisi sattunutkaan. Mutta sitä vaikeammaksi kävi tilanne, kun kapteeni peittelemättä ilmaisi jollakin tavalla olevansa asianosainen ja kaikki ihmiset pakostakin sen huomasivat. Tootsin tavaton rauhattomuus lisäsi ja pitkitti Susanin kiusallista asemaa. Koska nuoren miehen oli nykyisessä mielentilassaan mahdoton jäädä yksin kirkkomaalle yksinäisten mietteittensä raadeltavaksi ja koska hän myöskin epäilemättä halusi osoittaa kunnioitustaan sitä kirkollista toimitusta kohtaan, jonka hän oli jossakin määrin keskeyttänyt, palasi hän äkkiä, mutta ei enää penkkiin, vaan istuutui vapaalle paikalle sivukuoriin kahden vanhahkon naisen väliin, jotka olivat tottuneet saamaan viikottaisen henkisen leipänsä sinne hyllylle tuotuna. Tähän ryhmään Toots jäi häiriten kovasti seurakuntaa, jonka oli mahdotonta olla katselematta häneen päin, kunnes hän taas tunteittensa valtaamana äkkiä lähti hiljaa pois. Kun hän ei sitten enää uskaltanut tulla kirkkoon, mutta kuitenkin halusi päästä osalliseksi siitä, mitä sisällä tapahtui, ilmestyi hän tuon tuostakin jonkin akkunan taakse tähystämään surkean näköisenä sisälle. Koska hän ylettyi moneen akkunaan ulkoapäin ja hänen levottomuutensa oli hyvin suuri, ei ainoastaan ollut hyvin vaikea aavistaa, mihin akkunaan hän milloinkin ilmestyisi, vaan seurakunta käytti saarnan suomaa jokseenkin vapaata aikaa arvaillakseen, minkä akkunan vuoro seuraavalla kerralla olisi. Tootsin liikkeet olivat niin odottamattomat, että hän tavallisesti petti kaikki odotukset ja ilmestyi kuin silmänkääntäjän hahmo sinne, missä häntä vähimmin osattiin epäillä. Tätä salaperäisten ilmestymisten vaikutusta lisäsi vielä paljon se, että vaikka hänen oli vaikea nähdä sisään, jokaisen kirkossa olijan oli helppo nähdä ulos, mistä johtui, että hän viipyi akkunan kohdalla joka kerta kauemmin kuin oli osattu odottaa, kasvot lasia vasten likistettyinä, kunnes äkkiä huomasi kaikkien silmien olevan itseensä suunnattuina ja hävisi näkyvistä.

Tämä Tootsin menettely ja kapteenin selvästi huomattava osallisuus teki Susan Nipperin aseman niin kiusalliseksi, että hän tunsi suurta huojennusta jumalanpalveluksen päättyessä. Paluumatkalla hän ei ollut oikein ystävällinen Tootsille, kun tämä kertoi hänelle ja kapteenille, että hän nyt tuntiessaan olevansa varma siitä, ettei ollut mitään toivoa eräästä asiasta, oli tyynempi — tai ei juuri tyynempi, vaan tyynemmin ja täydellisemmin onneton.

Sitten kului aika hyvin nopeasti häiden aattoon asti. Merikadetin yläkerrassa istui taas entinen seura koolla kaikessa rauhassa. He olivat vakavia ja hiljaisia ajatellessaan seuraavaa päivää, mutta kuitenkin sisimmässään iloisia. Florence istui Walterin vieressä ja lopetteli pientä käsityötä, joka oli tarkoitettu kapteenille lähtölahjaksi. Kapteeni pelasi korttia Tootsin kanssa, joka kyseli neuvoja Susan Nipperiltä. Tämä puolestaan jakeli niitä asiaankuuluvan salaisesti ja varovasti. Diogenes kuunteli ja päästi silloin tällöin juron, puoleksi tukahdutetun haukahduksen näyttäen jälkeenpäin itsekin sitä häpeilevän kuin epäillen oliko siihen syytä.

»Siivolla, siivolla», virkkoi kapteeni sille. »Mitä sinulta oikein puuttuu? Sinä et tunnu rauhalliselta tänä iltana, toveri!»

Diogenes heilutti häntäänsä, mutta höristi heti senjälkeen korviaan ja haukahti taas, pyydellen kohta kapteenilta anteeksi häntäänsä heiluttamalla.

»Melkeinpä arvelen, Di, että epäilet rouva Richardsia», virkkoi kapteeni katsellen miettiväisenä korttejaan ja sivellen leukaansa koukullaan, »mutta jos olet se eläin, joksi sinua luulen, niin harkitset asiaa lähemmin, sillä hänen kasvonsa ovat hänen suosituksensa. Kas niin, toveri», lisäsi hän Tootsille, »jos olette valmis, niin lyökää kortti pöytään».

Kapteeni puhui rauhallisena ja kiinnitti huomionsa vain peliin, mutta äkkiä kortit putosivat hänen kädestään, hänen suunsa ja silmänsä levisivät, hänen säärensä kohosivat ja ojentuivat sitten pitkälle eteenpäin, samalla kun hän tuijotti oveen sanattoman ällistyksen vallassa. Katsahdettuaan toisiin ja huomattuaan, ettei kukaan pannut merkille hänen kummastuksensa syytä, hän tointui syvään huokaisten, iski hirvittävällä voimalla kätensä pöytään ja huusi jyrisevällä äänellä: »Sol Gills, hoi!» Sitten hän ryntäsi syleilemään vanhalta merimieheltä näyttävää ukkoa, joka oli tullut sisään Pollyn kanssa.

Seuraavana hetkenä Walter oli saman merimiehen sylissä, ja vähän myöhemmin Florence. Heti sen jälkeen kapteeni Cuttle syleili rouva Richardsia ja neiti Nipperiä, ravisti pontevasti Tootsin kättä ja heiluttaen koukkuaan päänsä päällä huusi: »Hurraa, toveri, hurraa!» Toots, joka ei ymmärtänyt mitään viime hetkien tapauksista, vastasi hyvin kohteliaasti: »Juuri niin, kapteeni Gills, mikä lieneekin tarkoituksenne!»

Kauhtunut merimiesmekko ja yhtä kauhtunut lakki ja kaulahuivi kääntyivät kapteenista ja Florencesta takaisin Walteriin, ja näiden vaatekappaleiden sisältä kuului kuin vanhan miehen nyyhkytyksiä karkeiden hihojen syleillessä lujasti Walteria. Silloin kaikki olivat ääneti, ja kapteeni hankasi nenäänsä hyvin hartaasti. Mutta kun merimiesmekko, lakki ja kaulahuivi taas oikaisivat itsensä, lähestyi Florence niitä lempeästi. Hän ja Walter riisuivat ne, kuorien siten näkyviin laivakojeiden kauppiaan vähän ohuempana ja riutuneempana kuin ennen, jolloin hänellä oli walesilainen tekotukka ja vanha kahvinvärinen, irtonappinen takki, entisen pettämättömän kellon tikittäessä hänen taskussaan.

»Täpötäynnä tiedettä», virkkoi kapteeni säteillen, »niinkuin aina ennenkin! Sol Gills, Sol Gills, mitä sinä olet puuhannut näinä pitkän pitkinä aikoina, vanha veikko?»

»Olen puolisokea, Ned», virkkoi ukko, »ja melkein kuuromykkä ilosta».

»Hänen oma äänensä», sanoi kapteeni katsellen ympärilleen niin haltioissaan ilosta, etteivät hänenkään kasvonsa voineet oikein ilmaista hänen tunteitaan, »hänen oma äänensä niin täpötäynnä tiedettä kuin ennen konsanaan! Sol Gills, asetu omain viiniköynnöstesi ja viikunapuittesi varjoon tanakkana vanhana patriarkkana, jollainen oletkin, ja julista meille kuuluvasti kaikki seikkailusi vanhalla rakkaalla äänelläsi.» Sitten hän heilautti koukkuaan merkiksi, että nyt seuraisi lainattu lause. »Se on kuhnurin ääni, kuulin hänen valittavan, sinä olet herättänyt minut liian pian, minun täytyy jälleen uinahtaa. Lyö hajalle hänen vihollisensa ja kaada heidät!»

Kapteeni istuutui sennäköisenä kuin olisi onnellisesti ilmaissut kaikkien läsnäolevien ajatukset ja nousi taas heti esittelemään Tootsin, joka oli pahasti hämmentynyt, kun seuraan oli ilmestynyt mies, joka näytti vaativan itselleen Gillsin nimeä.

»Vaikkei minulla ollut iloa tuntea teitä», änkytti Toots, »ennenkuin olitte — ennenkuin olitte —»

»Poissa näkyvistä, muistossa rakkaana», täydensi kapteeni hiljaisella äänellä.

»Juuri niin, kapteeni Gills!» myönsi Toots. »Vaikkei minulla ollut iloa tuntea teitä, herra — herra Sols», virkkoi Toots, joka keksi tämän nimen onnellisen ajatuksen välähtäessä hänen mieleensä, »ennenkuin se tapahtui, olen erittäin iloinen, sen vakuutan, saadessani tutustua teihin. Toivoakseni voitte asianhaarojen mukaan hyvin.»

Nämä kohteliaat sanat lausuttuaan hän istuutui punastuen ja nauraa hihittäen.

Vanha laivakojeiden kauppias istui nurkassa Walterin ja Florencen välissä, nyökkäili Pollylle, joka katseli heitä iloisesti hymyillen, ja vastasi kapteenille seuraavasti:

»Ned Cuttle, vanha veikko, vaikka olen kuullut jotakin täällä tapahtuneista muutoksista tuolta herttaiselta ystävältäni — kuinka suloiselta kulkijasta tuntuukaan nähdä tervetuliaisiksi hänen viehättävät kasvonsa!» Siihen ukko keskeytti jääden hieromaan käsiään entiseen uneksivaan tapaansa.

»Kuulkaa häntä!» huudahti kapteeni vakavasti. »Nainen viettelee miessuvun.» Sitten hän lisäsi syrjään Tootsille: »Siitä asiasta voitte katsoa lähemmin Aatamia ja Eevaa käsittelevää lukua, toveri.»

»Sen teen varmasti, kapteeni Gills», virkkoi Toots.

»Vaikka olen kuullut jotakin täällä tapahtuneista muutoksista», toisti Sol Gills ottaen taskustaan esiin silmälasinsa ja pannen ne otsalleen vanhaan tapaansa, »ovat ne niin suuret ja odottamattomat, ja minä olen niin kokonaan ilon vallassa nähdessäni rakkaan Walterin ja — ja» — hän vilkaisi Florencen alas luotuihin silmiin mainitsematta nimeä — »että — etten voi puhua paljon tänä iltana. Mutta, rakas Ned Cuttle, miksi et kirjoittanut?»

Kapteenin kasvoilla kuvastuva hämmästys suorastaan pelästytti Tootsia, joka tuijotti häneen hellittämättä.

»Kirjoittanut!» toisti kapteeni. »Kirjoittanut, niinkö, Sol Gills?»

»Niin, joko Barbadosiin tai Jamaikaan tai Demeraraan. Sitä minä kysyin.»

»Vai sitä sinä kysyit?»

»Niin. Etkö muista, Ned? Ethän ole voinut unohtaa. Joka kerta mainitsin sinulle osoitteeni.»

Kapteeni otti päästään vahakangashattunsa, ripusti sen koukkuunsa, silitteli sitten tukkaansa niskasta otsalle päin ja tuijotti kaikkia huoneessa olijoita ihmetyksen ja neuvottomuuden perikuvana.

»Et näytä ymmärtävän minua, Ned», huomautti Sol-ukko.

»Sol Gills», vastasi kapteeni tuijotettuaan häneen ja toisiin pitkän aikaa mitään puhumatta, »minä ajelehdin nyt tuulen heiteltävänä. Valaise sanalla tai parilla tätä seikkailua, ole niin hyvä! Enkö tosiaankaan voi laskea minnekään? Enkö minnekään?» kysyi hän miettiväisen näköisenä.

»Sinähän tiedät, Ned, miksi lähdin täältä», sanoi Sol Gills.

»Avasitko kääröni, Ned?»

»Totta kai», sanoi kapteeni. »Tietysti minä avasin sen.»

»Ja luit myös?»

»Luin kun luinkin», vastasi kapteeni katsellen häntä tarkkaavasti ja alkaen toistaa kirjettä ulkomuististaan. »'Rakas Ned Cuttle, kun lähdin kotoa Länsi-Intiaan koettaakseni epätoivoissani saada tietoja rakkaasta —’ Tuossa hän istuu! Tuossa on Walter!» virkkoi kapteeni ikäänkuin olisi tuntenut huojennusta päästessään käsiksi johonkin todelliseen ja eittämättömän varmaan.

»Juuri niin, Ned. Malta hetkinen», virkkoi ukko. »Kun ensiksi kirjoitin — nimittäin Barbadosista — sanoin, että vaikka saisitkin sen kirjeen paljon ennen kuin vuosi olisi umpeen kulunut, olisin iloinen, jos avaisit käärön, koska se ilmaisisi sinulle lähtöni syyn. Juuri niin, Ned. Kun kirjoitin toisen, kolmannen ja ehkä neljännenkin kerran — nimittäin Jamaikasta — sanoin olevani vielä samassa tilassa, en voinut levätä enkä tulla pois siitä maailmankolkasta saamatta varmuutta, oliko Walter pelastunut vai hukkunut. Kun seuraavan kerran kirjoitin — luullakseni Demerarasta, eikö niin?»

»Hän luulee kirjoittaneensa Demerarasta, eikö niin?» toisti kapteeni katsellen toivottoman näköisenä ympärilleen.

»Silloin sanoin», jatkoi ukko, »etten vieläkään ollut saanut mitään varmaa tietoa. Että olin siellä tavannut monta kapteenia ja muitakin henkilöitä, jotka olivat tunteneet minut kauan sitten ja auttoivat minua pääsemään toisille seuduille ja joita voin toisinaan vähän auttaa omalla alallani. Että jokainen otti osaa suruuni ja kohtalooni ja että aloin ajatella joutuvani harhailemaan kuolemaani asti hankkimassa tietoja Walterista.»

»Alkoi luulla itseään joksikin tieteelliseksi lentäväksi hollantilaiseksi!» huomautti kapteeni toisille hyvin vakavasti.

»Mutta kun sitten sain kuulla, Ned — se tapahtui Barbadosissa palattuani sinne — että oli puhuteltu erästä laivuria, joka oli kotimatkalla Kiinaan ja jolla oli myös Walter mukanaan, silloin ostin matkalipun ensimmäiseen laivaan, palasin kotiin, saavuin tänne tänä iltana ja huomasin sen tiedon todeksi, Jumalan kiitos!»

Taivutettuaan päätään hyvin kunnioittavasti kapteeni tuijotti kaikkiin, aloittaen Tootsista ja lopettaen laivakojeiden kauppiaaseen. Sitten hän virkkoi:

»Sol Gills! Se huomautus, jonka nyt teen, repäisee varmasti irti pienimmänkin purjeenkappaleen, mikä sinulla lienee, ja paiskaa sinut kerrassaan kallelleen. Ei ainoakaan niistä kirjeistäsi ole tullut Ed'ard Cuttlen käsiin. Ei ainoakaan niistä kirjeistä», toisti kapteeni tehdäkseen selityksensä vieläkin juhlallisemmaksi ja vaikuttavammaksi, »tullut koskaan Englannissa asuvan merikapteeni Ed'ard Cuttlen käsiin, joka elää kaikessa rauhassa kotimaassaan nauttien jokaisesta aurinkoisesta hetkestä.»

»Ja minä itse panin ne postiin! Ja osoitin ne omakätisesti. Brig-aukion numero yhdeksään!» huudahti Sol Gills.

Kapteeni kalpeni kovasti, lehahtaen sitten taas tulipunaiseksi. »Mitä tarkoitat, Sol Gills, ystäväni, Brig-aukion numero yhdeksällä?» kysyi kapteeni.

»Mitäkö tarkoitan? Sinun asuntoasi, Ned», vastasi ukko, »Rouva — mikä hänen nimensä olikaan! Varmaankin unohdan vielä oman nimeni, mutta olen jäänyt niin jäljelle ajastani — muistathan, että aina olen ollut sellainen — ja hyvin hajamielinen. Rouva —»

»Sol Gills!» sanoi kapteeni kuin ehdottaen lauseen täytteeksi kaikkein mahdottomina, »et suinkaan koeta muistella rouva MacStingerin nimeä?»

»Tietysti, ihan oikein, sitä juuri!» huudahti laivakojeiden kauppias.
»Rouva MacStingeriä minä tarkoitin.»

Kapteeni Cuttle, jonka silmät nyt olivat niin leveinä kuin mahdollista ja jonka kasvojen nyppylät suorastaan hehkuivat, vihelsi kimeästi ja alakuloisesti ja seisoi paikallaan tuijottaen jokaiseen mitään puhumatta.

Vihdoin hän virkkoi: »Ole niin hyvä, Sol Gills, ja toista se vielä.»

»Kaikki ne kirjeet panin itse postiin ja osoitin ne kapteeni Cuttlelle, rouva MacStingerin luo, Brig-aukion numero yhdeksään», sanoi Sol Gills. lyöden oikean käden etusormella tahtia vasemman käden kämmeneen niin täsmällisesti ja selvästi, että se olisi suorastaan ollut kunniaksi hänen erehtymättömälle taskukellolleen.

Kapteeni otti koukusta vahakangashattunsa, katsoi sen sisään, pani sen päähänsä ja istuutui.

»Mutta, hyvät ystävät, minähän karkasin sieltä», sanoi kapteeni katsellen ympärilleen perinpohjin tyrmistyneenä.

»Eikö kukaan tiennyt, minne lähditte, kapteeni Cuttle?» kysyi Walter nopeasti.

»No, no, Walter», sanoi kapteeni pudistaen päätään. »Hän ei olisi ikänään päästänyt minua ottamaan haltuuni tätä omaisuutta. Ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin lähteä livistämään. Laupias taivas, Walter, sinä olet nähnyt hänet vain rauhallisessa mielentilassa. Mutta jos näkisit hänen vihansa leimuavan — silloin tietäisit toista!»

»Minäpä nitistäisin hänet!» huomautti Nipper hiljaa.

»Tosiaanko, ihan varmastiko?» kysyi kapteeni raukeasti ihaillen. »No niin, se tuottaa teille kunniaa. Mutta minä puolestani seisoisin silloin mieluummin vaikka minkä villieläimen edessä. Sain sieltä arkkuni pois erään ystäväni avulla, jolle ei kukaan voi vetää vertoja. Sinne ei kannattanut lähettää mitään kirjeitä. Rouva MacStinger ei tietysti näin ollen ottanut kirjeitä vastaan. Siellä on postinkantaja käynyt turhaan.»

»Niinpä on päivänselvää, kapteeni Cuttle, että meidän kaikkien ja teidän ja etenkin Sol-enon sopii kiittää rouva MacStingeriä aika suuresta levottomuudesta», sanoi Walter.

Yleinen kiitollisuudentunne MacStinger-vainajan lujaluontoista leskeä kohtaan oli niin ilmeinen, ettei kapteeni kiistänyt sitä vastaan. Mutta koska hän jonkun verran häpesi asemaansa, vaikkei kukaan jatkanut tätä asiaa pitemmältä, Walterin nimenomaan välttäessä sitä, kun muisti viime keskustelunsa kapteenin kanssa siitä asiasta, pysyi hän synkän näköisenä melkein viisi minuuttia — mikä oli hänelle pitkä aika — ja sitten taas hänen aurinkoiset kasvonsa säteilivät erikoisen kirkkaasti kaikille läsnäolijoille, ja hän ryhtyi oikein pontevasti ravistelemaan kaikkien läsnäolevien käsiä.

Jokseenkin pian, mutta ei ennenkuin Sol Gills ja Walter olivat kyselleet toisiltaan kaikenlaista matkoistaan ja vaaroistaan, he kaikki paitsi Walter lähtivät Florencen huoneesta alakertaan. Täällä heihin pian yhtyi Walter, joka sanoi Florencen olevan vähän alakuloisen ja raskasmielisen ja menevän jo nukkumaan. Vaikka he eivät olisikaan voineet häiritä häntä äänillään, puhuivat he kuitenkin tämän jälkeen hiljaa. Jokainen tunsi omalla tavallaan rakkautta ja ystävällisyyttä Walterin nuorta kaunista morsianta kohtaan, ja Sol Gillsin tyydytykseksi kerrottiin nyt kaikki, mikä koski Florencea. Tootsille oli täysi syy olla Walterille kiitollinen siitä, että hienotunteisesti mainittiin hänen nimensä ja tärkeä apunsa ja hänen välttämätön läsnäolonsa heidän yhteisissä neuvotteluissaan.

»Herra Toots», virkkoi Walter erotessaan hänestä ulko-ovella, »tapaammehan toisemme huomisaamuna?»

»Luutnantti Walters», vastasi Toots tarttuen innokkaasti hänen käteensä, »minä olen silloin varmasti läsnä».

»Sitten emme tapaa toisiamme pitkään aikaan — mahdollisesti emme koskaan», sanoi Walter. »Sellainen jalo sydän kuin teidän tuntee varmaankin milloin toinen on teihin kiintynyt. Toivoakseni uskotte, että olen hyvin kiitollinen teille.»

»Walters», vastasi Toots hyvin liikutettuna, »olisin iloinen voidessani tuntea, että teillä on siihen syytä».

»Florence on luvannut minulle tänä iltana, jolloin hänellä on viimeistä kertaa entinen nimensä — se tapahtui juuri äsken teidän jätettyänne meidät kahden kesken — että saan tuoda teille hänen sydämelliset terveisensä —»

Toots laski kätensä ovenpieleen ja painoi silmänsä kättään vasten.

»— hänen sydämelliset terveisensä», jatkoi Walter »ja sanoa, ettei hän voi koskaan saada ystävää, jota pitäisi suuremmassa arvossa kuin teitä. Että hän ei voi koskaan unohtaa uskollista myötätuntoanne. Että hän muistaa teitä rukouksissaan tänä iltana ja toivoo teidän ajattelevan häntä, kun hän on kaukana poissa. Saanko sanoa teidän puolestanne jotakin hänelle?»

»Sanokaa, Walters», vastasi Toots epäselvällä äänellä, »että ajattelen häntä joka päivä, mutta en muulla tavoin kuin tuntien itseni onnelliseksi siitä, että hän on mennyt naimisiin miehen kanssa, jota rakastaa ja joka puolestaan rakastaa häntä. Sanokaa, olkaa niin hyvä, että tiedän hänen miehensä varmasti ansaitsevan hänet — hänetkin! — ja että iloitsen hänen vaalistaan.»

Tootsin ääni selveni sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän pääsi lauseensa loppua. Viimeiset sanat hän lausui kuuluvalla äänellä ja hellitti silmänsäkin ovenpielestä. Sitten hän taas tarttui Walterin käteen hyvin sydämellisesti ja lähti kotiinsa.

Häntä seurasi Kukonpoika, jonka hän oli viime aikoina tuonut tullessaan joka ilta ja jättänyt myymälään siltä varalta, että ulkoapäin voisi ilmestyä arvaamattomia seikkoja, jolloin erinomaisen urheilijan miehuus saattaisi olla suureksi hyödyksi merikadetille. Kukonpoika ei näyttänyt tällä kertaa olevan erikoisen hyvällä tuulella. Joko katulamput loivat häneen väärentävää valoa tai sitten hän loi hyvin rumia katseita ympärilleen ja vääristeli nenäänsä, kun Toots astui kadun toiselle puolelle ja katseli taakseen Florencen huoneen akkunaan. Kotimatkalla hän teki toisia jalankulkijoita kohtaan niin ilmeisen hyökkääviä liikkeitä, ettei se ollut laisinkaan sopusoinnussa rauhallisen itsepuolustusopin professorin kanssa. Kun he saapuivat Tootsin ovelle, ei Kukonpoika eronnutkaan hänestä, vaan jäi seisomaan hänen eteensä heilutellen valkeaa hattuaan kummallakin kädellään reunasta, ravistellen päätänsä ja väännellen nenäänsä (jotka molemmat hän oli monta kertaa osittain murskannut ja saanut vain vaillinaisesti korjatuiksi) ilmeisesti halveksivan näköisenä..

Koska hänen suosijansa oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, ei hän huomannut sitä aluksi. Vasta sitten se selvisi hänelle, kun Kukonpoika, joka ei sietänyt, että hänen tunnepurkauksiaan noin sivuutettiin, oli kielellään ja hampaillaan naksautellut muutamia kertoja.

»No niin, herra», sanoi Kukonpoika jurosti, kun vihdoin oli saanut kiinnitetyksi itseensä Tootsin huomion, »nyt tahdon tietää, jatketaanko tätä narripeliä vai aiotteko, sen lopettaa?»…

»Kukonpoika», vastasi Toots, »en ymmärrä tarkoitustasi». »Tulkoon siis asia selvästi julki», sanoi Kukonpoika. »Minä en ole sellainen mies, joka peittelee tarkoitustaan. Näin se on. Pitääkö minun nujertaa niistä joku?»

Tämän kysymyksen tehdessään Kukonpoika pudotti hattunsa, väistyi äkkiä syrjään ja teki hyökkäyksen vasemmalla kädellään kuin tappelussa, iski oletettua vihollistaan hurjasti oikealla kädellään, pudisti päätänsä kiivaasti ja asettui taas entiseen asentoonsa.

»Kuulkaapa, herra», virkkoi hän, »onko kaikki vain pilaa vai tehdäänkö asiasta totta? Kumpaa tahdotte?»

»Kukonpoika», vastasi Toots, »sinun sanasi ovat raakoja ja tarkoituksesi hämärä».

»No, nyt sanon asian suoraan», virkkoi Kukonpoika. »Näin se on: se on halpamaista.»

»Mikä on halpamaista?» kysyi Toots.

»Se on», vastasi Kukonpoika väännellen hirveällä tavalla murskaantunutta nenäänsä. »Juuri niin, hyvä herra. Nythän voisitte mennä paljastamaan koko tämän naimapuuhan itse öykkärille» — jälkeenpäin sopi arvata, että tämä halveksiva nimitys tarkoitti Dombeyta — »ja nujertaa voittajan ja koko joukkion perinpohjin, mutta aiotteko perääntyä — nimenomaan perääntyä?» toisti hän pannen ylenkatseellisen painon tälle sanalle. »Se on halpamaista!»

»Kukonpoika», virkkoi Toots vakavasti, »sinä olet ihan täydellinen korppikotka! Mielihalusi ovat verenhimoisia.»

»Minun haluni ovat reippaat ja vauhdikkaat», huomautti Kukonpoika. »Sellaiset ne ovat. Minä en voi sietää halpamaisuutta. Minä olen julkinen henkilö. Pikku Norsun kapakassa minun ääneni kuuluu ylinnä, eikä kukaan minun suosijoistani saa mennä tekemään mitään halpamaista. Niin, se on halpamaista», vahvisti hän yhä pontevammin. »Sitä se juuri on. Se on halpamaista.»

»Kukonpoika», sanoi Toots. »Tuo on vastenmielistä.»

»Hyvä herra», virkkoi Kukonpoika pannen hatun päähänsä, »me kaksi olemme eri lajia. Nyt sanon teille jotakin. Olette minulle pari kertaa puhunut ravintolan ostamisesta. Jääköön se sikseen! Antakaa minulle huomenna viisikymmentä puntaa, ja erotkaamme sitten.»

»Kukonpoika», vastasi Toots, »niiden kauheiden sanojen jälkeen, jotka olet lausunut, eroan sinusta mielelläni sillä ehdolla».

»Se on siis sovittu», sanoi Kukonpoika. »Se kauppa pitää. Teidän käytöksenne on jo kauan aikaa suututtanut minua; Se on halpamaista», lisäsi hän, sillä hänen näytti olevan mahdotonta päästä irti tästä aiheesta. »Niin, sitä se juuri on. Se on halpamaista!»

Näin päättivät Toots ja Kukonpoika erota käsitystensä ristiriidan vuoksi. Nukkumaan mentyään Toots näki onnellisena unta Florencesta, joka oli ajatellut häntä ystävänään tyttöaikansa viimeisenä iltana ja lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä.