Dombey ja Poika 2

by Charles Dickens

VIIDESKUUDETTA LUKU

Rob menettää paikkansa

Siinä rautaportissa, joka erotti pihan kadusta, oli vartija jättänyt kapean sivuluukun lukitsematta ja lähtenyt pois, kaiketi ottaakseen selville, mistä johtui pääportaiden taholta kuuluva melu. Kohottaen salpaa hiljaa Carker hiipi ulos ja sulki narisevan luukun takanaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Sitten hän kiirehti tiehensä.

Nöyryytyksensä ja voimattoman raivonsa kiihkossa hän joutui täydelleen sen kauhun valtaan, joka oli tarttunut hänen sydämeensä. Se yltyi niin hurjaksi, että hän olisi sokeasti syössyt melkein mihin vaaraan tahansa mieluummin kuin astunut sen miehen näkyviin, josta pari tuntia sitten ei vähääkään välittänyt. Dombeyn äkillisen saapumisen, jota hän ei ollut arvannut odottaa, hänen äänensä kaiun, sen seikan, että he olivat vähällä olleet kohdata toisensa kasvoista kasvoihin, hän olisi kyllä kestänyt ensimmäisen kauhuntunteen tasaannuttua ja voinut esiintyä niin julkeasti kuin mikä veijari tahansa. Mutta se, että hänen juonensa oli vienyt hänet itsensä satimeen, tuntui riistäneen hänen koko rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Hyljittynä kuin mikäkin matelija, yllätettynä ja pilkattuna, sen ylpeän naisen polkemana, jonka sielun hän luuli vähitellen myrkyttäneensä ja nyt vihdoinkin alistaneensa pelkäksi mielihalujensa orjaksi, pettyneenä omassa petoksessaan ja ketunnahkansa menettäneenä hän hiipi pois häpeissään, nolattuna, pelko sydämessä.

Äkkiä hänet valtasi uusi kauhu, jolla ei ollut mitään yhteyttä takaa-ajon kanssa. Se oli aiheetonta, käsittämätöntä ja selittämätöntä pelkoa, joka johti mieleen maanjäristyksen — ikäänkuin jotakin olisi lentänyt ja kohahtanut ilman halki, muistuttaen kuoleman siipien lyöntiä. Hän kyyristyi kuin antaakseen tuon tuntemattoman liitää ohitse. Se ei mennyt, sitä ei ollut olemassakaan, mutta kuinka järkyttävän kauhuntunteen se olikaan jättänyt jälkeensä!

Hän kohotti kurjat, levottomuutta kuvastavat kasvonsa yön taivasta kohti, jossa tähdet rauhallisina loistivat samoin kuin hänen äsken pujahtaessaan sisältä ulkoilmaan. Sitten hän pysähtyi miettimään, mitä oli tehtävä. Se pelko, että hän joutuisi takaa-ajettavaksi kaukaisessa vieraassa paikassa, jossa lait eivät häntä suojelisi — sen tunteen uutuus, että paikka tosiaankin oli kaukainen ja vieras, koska hän oli niin äkkiä jäänyt yksin suunnitelmainsa raunioille — ja vielä suurempi pelko etsiä nyt pakopaikkaa Italiasta tai Sisiliasta, missä hänen kuvittelujensa mukaan sopi palkata salamurhaajia käymään häneen käsiksi jossakin pimeässä kadunkulmassa — syyllisyyden ja pelon sekamelska — ehkä jokin halu kääntää selkänsä kaikille suunnitelmilleen ja ryhtyä uusiin toimiin — kaikki se pakotti hänet kääntymään takaisin Englantia kohti.

»Siellä olen ainakin paremmassa turvassa», ajatteli hän. »Jollen päättäisikään astua tuota narria vastaan, on vähemmän todennäköistä, että minut tavataan siellä kuin täällä vieraassa maassa. Ja jos minut saataisiin kiinni (kun tämä kirottu puuska on ohitse), niin en ainakaan ole niin yksin, ilman ainoatakaan olentoa, jonka kanssa voisin puhella tai jolta voisin saada apua ja neuvoja. Minua ei siellä ahdisteta kuin rottaa.»

Hän mutisi Edithin nimen ja puristi kätensä nyrkiksi. Hiipiessään eteenpäin korkeiden rakennusten varjossa hän kiristeli hampaitaan, purki hirveitä sadatteluja Edithiä ajatellessaan ja katseli puolelta toiselle kuin häntä etsien. Sillä tavoin hän joutui erään majatalon portille. Sen väki oli nukkumassa, mutta hänen kellonsoittonsa toimitti pian esille lyhtyä pitelevän miehen, jonka kanssa hän sitten hämärässä vajassa hieroi kauppaa vanhojen vaunujen vuokraamisesta matkalle Pariisiin.

Asiasta sovittiin pian, ja hevosia lähetettiin heti noutamaan. Hän määräsi, että ajoneuvot oli pantava tulemaan hänen jälkeensä, ja jatkoi vaellustaan ulos kaupungista entisten vallien ohitse, pitkin aukeaa maantietä, joka näytti kiitävän synkän tasangon ylitse kuin virta.

Minne se johti? Mikä oli sen päätepiste? Tämäntapaisia arveluita risteili hänen mielessään hänen pysähtyessään katselemaan kolkkoa lakeutta, jossa hoikat puut osoittivat tien kohtaa. Silloin taas tuntui kuin kuoleman siipien kohina, ylivoimaisena ja rajuna, ja hänen sielunsa oli täynnä kauhua, joka oli niin synkkä kuin ympäristö ja epämääräinen kuin sen äärimmäinen raja.

Ei kuulunut pienintäkään ääntä, ilma oli täysin tyyni, eikä yön synkkyydessä erottanut minkäänlaista varjoa. Kaupunki, jossa siellä täällä tuikki valoja, oli hänen takanaan. Kokonaisia tähtimaailmoita peittyi sen huippujen ja kattojen taakse, joita tuskin saattoi nähdä taivaanlakea vasten. Synkkä ja yksinäinen välimatka erotti hänet kaikesta muusta. Kello kuului etäällä lyövän kaksi.

Hän käveli mielestään kauan aikaa ja pitkän matkaa eteenpäin pysähtyen usein kuuntelemaan. Vihdoin hänen jännittyneet korvansa erottivat hevosten aisakellojen kilinää. Se läheni kuuluen milloin hiljempää, milloin kovempaa, milloin hitaasti helähdellen tien huonommalla kohdalla, milloin taas reippaasti ja iloisesti. Vihdoin pysähtyivät Carkerin kohdalle neljän hevosen vetämät vaunut, joita ohjasi tumman varjon näköinen mies, takinkaulus nostettuna silmiin asti.

»Kuka siinä kävelee? Herrako?»

»Niin, minä.»

»Herra on marssinut pitkän matkan yön pimeydessä.»

»Eipä haittaa. Kukin makunsa mukaan. Oliko tilattu muita hevosia?»

»Tuhannen pirua! — anteeksi, muitako hevosia? Tähän aikaan? Ei.»

»Kuulkaahan, ystävä. Minulla on hyvin kiire. Näyttäkääpä nyt, kuinka kovasti pääsemme eteenpäin. Mitä nopeammin, sitä enemmän juomarahaa saatte. Lähdetään siis!» »Noh, noh, — hep, hep!» Eteenpäin täyttä neliä mustan maiseman halki, niin että tomu ja lika sinkoilivat ympärille kuin ryöppy.

Kolina ja vinha vauhti olivat sopusoinnussa pakolaisen kiireen ja mielenkuohunnan kanssa. Ei mitään kirkasta ulkona, ei mitään kirkasta sisällä. Yksityisiä esineitä häipyi ohitse sulautuen toisiinsa, näkyen epäselvästi hetkisen ja sitten kadoten silmistä pimeyteen. Tien sivulla nopeasti vilahtelevien pensasaitojen ja asumusten takana oli kolkko erämaa. Samoin väijyivät hänen mielessään lakkaamatta vaihtelevien kuvien takana synkkä kauhu ja raivo ja nolattu konnuus. Silloin, tällöin lehahti etäisiltä Jura-vuorilta ylänkötuuli, joka vaimeni tasangolla. Välistä taas välähti Carkerin mielikuvituksessa hänen aikaisemmin tuntemansa kauhu, joka hälvettyäänkin jätti kylmänväreet hänen vereensä.

Lamput, joiden valossa näkyivät hämäränä sekamelskana hevosten päät, varjomainen ajaja ja hänen takkinsa liehuminen, loivat lukemattomia erilaisia kuvia vastaamaan hänen ajatuksilleen: Siinä oli tuttujen henkilöiden varjoja pulpettiensa ääressä, kirjojensa ylitse kumartuneina asennoissa, jotka hän muisti hyvin, omituisia hahmoja siitä miehestä, jota hän nyt pakeni, tai Edithistä. Tavantakaa hän luuli kuulevansa kellonsoittoa ja pyörien jyrinää tai oven takaa kuulemiensa sanojen toistamista. Ajan ja paikan käsitteetkin menivät sekaisin: eilisen illan tapaukset tuntuivat jo kuukauden vanhoilta ja päinvastoin, koti näytti olevan milloin saavuttamattoman kaukana, milloin ihan edessä. Sekä hänen mielessään että kaikkialla hänen ympärillään oli sekavuutta, ristiriitaa, kiirettä ja pimeyttä. — Hep, hep, yhä eteenpäin täyttä neliä mustan maiseman halki, niin että tomu ja lika sinkoilivat ympärille kuin ryöppy! Höyryävät hevoset korskuivat ja kuopivat, ikäänkuin kullakin niistä ratsastaisi joku pahahenki. Niin syöstiin eteenpäin mieletöntä vauhtia — minne?

Taas valtasi Carkerin nimetön kauhu, ja sen laimennuttua soivat kellot hänen korvissaan: »Minne?» Pyörät ulvoivat hänen korviinsa: »Minne?» Kaikki äänet ja kaikki kolina yhtyivät samaksi huudoksi. Valot ja varjot tanssivat hevosten päiden yläpuolella kuin peikot. Ei mitään pysähtymistä, ei mitään tyyntymistä! Yhä vain eteenpäin! Hurjaa vauhtia pitkin synkkää tietä!

Hän ei voinut mitään suunnitella täsmällisesti. Hän ei kyennyt erottamaan yhtä asiaa toisesta, syventyäkseen siihen riittävästi edes minuutiksi kerrallaan. Hänen juonensa epäonnistuminen, kun hänen olisi pitänyt saada hekumallinen palkinto entisestä pidättyväisyydestään, hänen petollisuutensa hyödyttömyys sitä miestä kohtaan, joka oli ollut hänelle rehellinen ja ylevämielinen, mutta jonka pienimmänkin ylpeän sanan ja katseen hän oli vuosikausien kuluessa pannut korkoa kasvamaan — sillä petolliset ja ovelat ihmiset tuntevat aina salaista ylenkatsetta ja vastenmielisyyttä liehakoimaansa henkilöä kohtaan ja kostavat osoittamansa kunnioituksen, jonka kuitenkin tietävät arvottomaksi — tällaiset ajatukset askarruttivat enimmin hänen mieltään. Vaaniva raivo sitä naista kohtaan, joka oli niin saanut hänet ansaan ja kostanut hänelle, ei myöskään jättänyt häntä rauhaan. Hirveitä, muodottomia kostosuunnitelmia välähti hänen aivoissaan, mutta mikään niistä ei ollut selvä. Kiireellisyys ja ristiriitaisuus hämmensi kaikki hänen ajatuksensa. Silloinkin, kun nämä kuumeentapaiset, tehottomat mietteet täyttivät hänen mielensä, oli hänellä ainoana pysyvänä ajatuksena lykätä asioiden pohtiminen johonkin epämääräiseen aikaan.

Sitten johtuivat hänen mieleensä entiset ajat ennen Dombeyn toista avioliittoa. Hän muisti, kuinka mustasukkainen hän oli ollut pojalle, kuinka mustasukkainen hän oli ollut tytölle, kuinka ovelasti hän oli pitänyt etäämmällä tungettelijoita ja luonut petetyn herransa ympärille kehän, jonka lävitse ei kenenkään muun kuin hänen onnistuisi päästä. Ja hänen mielessään heräsi kysymys, oliko hän tehnyt tämän kaiken ollakseen nyt pelästyneen varkaan tavalla pakoretkellä tuon samaisen halveksitun narrin tieltä.

Hän olisi voinut ottaa hengen itseltään tämän raukkamaisuutensa vuoksi, mutta hän ei kyennyt hetkeksikään vapautumaan tappionsa tuottamasta kiukusta ja koston vimmasta. Nähdessään kaiken luottamuksen omaan konnuuteensa yhdellä iskulla muserretuksi — tietäessään olevansa vain kurja välikappale — hän melkein herpaantui. Voimattoman raivon vallassa hän ajatteli Edithiä ja vihasi Dombeyta ja vihasi itseään, mutta pakeni kuitenkin pystymättä mihinkään muuhun.

Vähän väliä hän kuunteli erottaakseen takaapäin pyörien jyrinää. Hänen mielikuvituksensa kuuli sitä yhä selvemmin. Vihdoin hän oli niin varma siitä, että huusi: »Seis!» pitäen ajan menettämistäkin parempana kuin tätä epävarmuutta.

Vaunut, hevoset, ajaja, kaikki pysähtyivät yhtenä rykelmänä poikkipäin tielle.

»Piru vieköön!» huusi ajaja katsahtaen taakseen. »Mikä hätänä?»

»Kuulkaa! Mitä se on?»

»Mikä?

»Tuo meteli.»

»Hemmetti sentään, pysy hiljaa, kirottu elukka!» huudahti ajaja hevoselle, joka ravisteli kulkusia. »Mikä meteli?»

»Tuolta takaa. Eikö siellä ole nelistämässä toisia vaunuja? »Nyt taas!
Mitä se on?»

»Sinä, sianpäinen konna, seiso hiljaa!» kiljui mies toiselle hevoselle, joka puri viereistä hevosta, saaden siten molemmat toisetkin pelkäämään ja kuopimaan. »Ei sieltä mitään tule.»

»Eikö mitään?»

»Ei, ei mitään muuta kuin nouseva aurinko tuolta.»

»Taidatte olla oikeassa. En minäkään nyt kuule mitään. Ajakaa eteenpäin!»

Hevosista nousevaan höyryyn puolittain peittyneet vaunut lähtivät taas liikkeelle, ensiksi hitaasti, sillä ajaja, joka oli tarpeettomasti pysähdytetty, otti pahantuulisena esiin taskuveitsen ja pani uuden nuoran ruoskaansa. Sitten kuului jälleen: »Hep, hep'» Ja niin alkoi sama hurja vauhti.

Sitten sammuivat tähdet, ja päivä alkoi koittaa. Seisoen vaunuissa taakseen katsellen Carker saattoi erottaa tien, jota pitkin oli ajettu, ja nähdä, ettei niin kauas kuin silmä kantoi ollut ainoatakaan matkustajaa tulossa. Pian oli kirkas päivä, ja aurinko alkoi paistaa viljapelloille ja viinitarhoihin. Yksinäisiä työmiehiä, jotka olivat viettäneet yönsä pienissä tilapäisissä vajoissa kiviröykkiöiden vieressä, näkyi nyt työssä korjaamassa maantietä tai syömässä eväitään. Vähän ajan kuluttua ilmestyi talonpoikia, jotka menivät jokapäiväiseen työhönsä tai torille tai vetelehtivät kurjien asumusten ovilla, katsellen laiskannäköisinä hänen menoaan. Sitten ilmestyi näkyviin nilkkaan asti ulottuvaan liejukerrokseen vaipuneena kievaritalo, jonka lähellä oli höyryäviä lantatunkioita ja puoleksi luhistuneita ulkohuonerakennuksia. Tätä mehevää näköalaa katseli suuri, vanha, varjoton ja aution kolea kivilinna, jonka akkunoista toinen puoli oli laudoilla peitetty ja jonka seinät olivat vihreän kosteat kaiteen reunustamalta pengermältä tornien pienimpiin suippokärkiin asti.

Synkkänä ja alakuloisena vaunujen nurkkaan kyyristyneenä ajattelematta muuta kuin että vain pääsisi nopeasti eteenpäin — paitsi silloin, kun hän tuokioksi nousi tähystämään taakseen, jos sattui aukea taipale — Carker matkasi yhä, lykäten muun ajattelemisen epämääräiseen aikaan ja kuitenkin tuntien tarkoituksettomien mietteiden kiusaavan itseään hellittämättä.

Hänen sydäntään jäytivät häpeä, pettymys ja suunnitelmain raukeaminen. Alituinen pelko, että hän joutuisi kiinni — sillä hän pelkäsi aiheettomasti myöskin matkustajia, jotka tulivat vastaan tiellä — painoi häntä raskaasti. Sama sietämätön kauhu, joka oli vallannut hänet edellisenä yönä, palasi heikentymättömänä päivälläkin. Kulkusten yksitoikkoinen kilahtelu ja hevosten jalkojen töminä, hänen levottomuutensa itsepintaisuus ja raivonsa hyödyttömyys, pelon, katumuksen ja intohimon vuorottainen vaihteleminen, josta hän ei voinut vapautua — kaikki se sai matkan tuntumaan harhanäyltä, jossa, ei mikään muu ollut todellista kuin hänen oma tuskansa.

Tässä harhanäyssä vilisi pitkiä teitä, jotka ulottuivat yhä loittonevaan ja aina saavuttamattomaan taivaanrantaan asti, kukkulain rinteillä lepääviä huonokatuisia kaupunkeja, joissa ilmestyi kasvoja pienille oville ja rikkinäisiin akkunoihin, samalla kun likaisia härkiä ja lehmiä seisoi yhteen sidottuina ja myytävinä pitkillä kapeilla kaduilla, puskien toisiaan ja kyräillen ja saaden paksuihin päihinsä iskuja lyijypäisistä kalikoista, jotka olisivat voineet puhkaista pääkuoren, siltoja, ristejä, kirkkoja, kievareita, uusien vastahakoisten hevosten vaihtoja vaunujen eteen ja viime taipaleen hevosten höyryämistä, huohottamista ja seisomista tallin ovella päät alakuloisesti toisiinsa painuneina, pieniä hautuumaita mustine risteilleen, jotka seisoivat kallellaan kummuilla kuihtuneiden seppelten varistessa, sitten taas pitkiä teitä, jotka ulottuivat mäkiä ylös ja alas petollista taivaanrantaa kohti.

Hän näki kuin unessa aamun, keskipäivän ja auringonlaskun, yön ja varhaisen kuun nousemisen, pitkiä teitä, jotka hetkisen kuluttua jäivät taakse vaunujen saapuessa huonolle katukiveykselle. Sen ylitse rämistiin ja jyskytettiin täyttä vauhtia, ja sitten hän näki kohottaessaan katseensa talonkattojen joukossa korkean kirkontornin, laskeutui ajoneuvoista, söi kiireesti, siemaisi viiniä, joka ei virkistänyt mieltä, käveli keskellä kerjäläisjoukkoa, sokeita miehiä, joilla silmäluomet värisivät ja joita vanhat naiset taluttivat pitäen kynttilöitä heidän kasvojensa kohdalla, tylsämielisiä tyttöjä, halvaantuneita, kaatuvatautisia ja luuvaloisia, sivuutti tämän hälinän ja katseli istuimeltaan ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja ojennettuja käsiä, tuntien levottomuutta ja pelkoa kuvitellessaan takaa-ajajan rientävän — ajoi taas täyttä neliä eteenpäin, kyyristyi tylsänä ja huumaantuneena nurkkaansa tai nousi katselemaan kauas sinne, missä kuu valaisi heikosti jotakin kohtaa loputtomasta tiestä, tai vilkuili taakseen nähdäkseen oliko joku tulossa.

Hän ei nukkunut kertaakaan, torkahti vain välistä silmät auki ja hätkähti sitten pelästyneenä pystyyn, luullen kuulevansa jonkin äänen vastaavan. Hän noitui itseään siitä, että oli paennut, että oli päästänyt Edithin livahtamaan käsistään, ettei ollut jäänyt puolustamaan itseään ja uhmaamaan entistä isäntäänsä. Hän kävi taistelua elämästä ja kuolemasta koko maailman, mutta ennen kaikkea itsensä kanssa. Hän tunsi pilaavansa kaikki masennuksellaan kiitäessään siinä hurjaa vauhtia eteenpäin.

Hänen mielikuvituksessaan sekaantuivat kuumeisena houreena kaikki entiset ja nykyiset asiat, hänen elämänsä ja matkansa sulautuivat yhteen. Hän tunsi olevansa mielettömästi hoputettavana jonnekin, minne täytyi mennä. Vanhoja näkyjä sekaantui niiden uusien joukkoon, jotka nyt avautuivat hänen silmiinsä. Hän pohti mennyttä ja kaukaista eikä näyttänyt välittävän niistä todellisista esineistä, joita kohtasi, vaan tunsi uupuneena, että ne vain hämmensivät, ja näki ne kaikki yhtenä sekasotkuna kiihottuneissa aivoissaan niiden jäätyä jo kauas taakse.

Hänestä tuntui, että kaikki yhä muuttui, ja kuitenkin kuului lakkaamatta sama kulkusten ja pyörien ja kavioiden töminän yksitoikkoinen meteli, ilman tuokionkaan lepoa. Hän näki kaupunkeja ja maaseutua, majataloja, hevosia, ajajia, mäkiä ja laaksoja, valoa ja pimeyttä, tietä ja katukiveystä, kukkuloita ja kuiluja, märkää ilmaa ja kuivaa, ja yhä vain kuului sama kulkusten ja pyörien ja kavioiden yksitoikkoinen ääni. Vihdoin hän kuin unessa tiesi lähestyvänsä kaukaista pääkaupunkia, kun tiet olivat vilkasliikkeisemmät ja hän kiiti vanhojen kirkkojen ohitse ja syöksyi pienten kaupunkien ja kylien läpi, jotka olivat tiheämmässä kuin entiset. Silloin hän istui kokoon kyyristyneenä nurkassaan viitta kasvoille kohotettuna ohikulkijain tuijottaessa häneen.

Niin hän kiiti yhä eteenpäin lykäten ajattelemisen tuonnemmaksi ja tuntien kuitenkin joka hetki ajatusten kidutusta. Hänen oli mahdoton laskea, kuinka monta tuntia hän oli tällä matkalla viettänyt. Hän oli nääntynyt ja pyörällä päästään, melkein järjiltään. Niin hän syöksyi eteenpäin kaiken uhallakin kuin ei voisi pysähtyä ja saapui Pariisiin, jossa samea joki häiritsemättä solui nopeasti eteenpäin vilinän ja liikkeen meluavien virtojen välillä.

Sitten hän taas näki kuin unessa siltoja, laitureita, loppumattomia katuja, viinimyymälöitä, vedenkantajia, suuria ihmisjoukkoja, sotilaita, ajoneuvoja, paraateja, kaarikäytäviä. Vihdoinkin häipyi kulkusten ja pyörien ääni ja kavioiden kapse yleiseen hälinään ja meluun. Mutta tämäkin vaimeni taas vähitellen hänen ajaessaan toisissa vaunuissa ulos kaupungista päinvastaiseen suuntaan kuin mistä oli tullut. Ja sitten taas hänen kiitäessään merenrantaa kohden alkoi kuulua kulkusten ja pyörien yksitoikkoinen ääni ja hevosten kavioiden töminä ilman tuokionkaan lepoa.

Taas laski aurinko ja tuli yö, pitkiä teitä, kolkkoutta, joistakin akkunoista tuikkivia himmeitä valoja; sitten alkoi sarastaa, ja päivä koitti. Vaunut vierivät hitaasti vuorta ylös, sen huipulla tuntui raitis meren henkäys, ja valo kimmelsi etäisten aaltojen harjoilla. Hän saapui satamaan nousuveden ollessa korkeimmillaan ja näki kalastajaveneiden lipuvan rantaa kohti iloisten naisten ja lasten odotellessa niitä. Siellä saattoi myös erottaa verkkoja ja merimiesten vaatteita kuivamaan levitettyinä, ja reippaita meripoikia kiipeili ylhäällä laivojen mastoissa ja köysistössä huudellen toisilleen. Vesi välkehti kirkkaasti, ja kaikki näytti säteilevän.

Sitten hän näki rannan loittonevan taakseen ja luodessaan siihen silmäyksen laivankannelta erotti sumua vedenpinnalla, samalla kun siellä täällä vilahti kirkasta maata auringon säteiden osuessa sinne. Meri paisui ja välähteli ja kohisi. Siellä näkyi laivan edessä toinen harmaa viiva, joka nopeasti erottui yhä selvempänä ja korkeampana. Nyt saattoi jo nähdä kallioita ja taloja ja tuulimyllyn ja kirkon. Vihdoin laiva saapui tyynelle vedelle ja laski ankkuriin satamassa, jossa ihmisryhmiä seisoi katselemassa merelle ja tervehtimässä kannella näkemiään tuttavia. Sitten lähdettiin maihin, ja Carker meni nopeasti kaikkien ohitse peläten jokaista. Ja niin hän oli taas vihdoin Englannissa.

Hän oli sekavasti suunnitellut lähtemistä erääseen kaukaiseen maaseutupaikkaan, jonka hän tiesi, aikoen pysyä siellä hiljaa, kunnes saisi salaa otetuksi selville, mitä oli tullut ilmi, ja päättäisi, kuinka oli toimittava. Ollen yhä huumaustilassaan hän muisti erään rautatieaseman, jossa hänen piti siirtyä toiseen junaan päästäkseen määräpaikkaansa ja jossa oli rauhallinen majatalo. Hän teki vaistomaisen päätöksen jäädä sinne lepäämään.

Siinä mielessä hän pujahti rautatievaunuun niin pian kuin pääsi ja paneutui siellä viittaansa kääriytyneenä makaamaan kuin olisi nukuksissa. Ja niin hän kiiti pian kauas merestä syvälle vihreään sisämaahan päin. Määräasemalle saavuttuaan hän katseli ulos ja tarkasteli seutua huolellisesti. Hän ei ollut erehtynyt tämän paikan laadusta. Se oli rauhaisa kolkka pienen metsän reunassa. Siellä näkyi vain yksi sievän puutarhan ympäröimä talo, vastarakennettu tai uudelleen muovailtu. Lähin pikku kaupunki oli puolen penikulman päässä. Hän astui siis junasta, meni suoraa päätä ravintolaan kenenkään häntä huomaamatta ja tilasi kaksi yläkerran huonetta, jotka olivat yhteydessä keskenään ja tarpeeksi syrjäiset.

Hänen tarkoituksensa oli levätä ja malttaa mielensä. Mutta mieletön raivo oli niin vallannut hänet, että hän kiristeli hampaitaan astellessaan edestakaisin huoneessa. Hänen ajatuksensa, joita oli mahdoton pysähdyttää tai minnekään ohjata harhailivat yhä minne itse halusivat ja laahasivat häntä mukanaan. Hän oli huumaantunut ja ihan kuollakseen uupunut.

Mutta ikäänkuin häntä olisi painanut kirous, ettei hänen sallittaisi enää koskaan levätä, hänen nääntyneet aistinsa eivät tahtoneet menettää tietoisuuttaan. Hänellä ei ollut niihin siinä suhteessa suurempaa vaikutusvaltaa kuin jos ne olisivat olleet toisen miehen. Tosin ne eivät pakottaneet häntä kiinnittämään huomiotaan sen hetken ääniin tai esineisiin, mutta mitä oli mahdoton saada irti hänen matkansa kuumeentapaisista näyistä. Kaikki oli äkkiä taas hänen silmiensä edessä Edith seisoi siinä tummat, ylenkatseelliset silmät häneen luotuina, hän itse ajoi siitä huolimatta eteenpäin läpi kaupunkien ja maaseudun, valon ja pimeyden, märän ja kuivan sään, pitkin maanteitä ja katuja, vuoria ja laaksoja, kukkuloita ja kuiluja ja hänen korviinsa kuului kiusallisen yksitoikkoisena kulkusten ja pyörien ääni ja kavioiden kapse, eikä missään ollut lepoa.

»Mikä päivä nyt on?» kysyi hän tarjoilijalta, joka järjesteli hänen päivällisateriaansa.

»Mikä päiväkö, herra?»

»Onko nyt keskiviikko?»

»Keskiviikkoko? Ei, herra, torstai.»

»Unohdin sen. Mitä kello on? Oma kelloni on jäänyt vetämättä.»

»Se on muutamia minuutteja vailla viisi. Herra on varmaankin matkustanut kauan?»

»Olen.»

»Rautateitsekö?»

»Niin.»

»Se on hyvin uuvuttavaa. En ole puolestani paljon matkustanut, mutta niin herrat usein sanovat.»

»Majaileeko täällä usein vieraita?»

»Kyllä, herra, yleensä. Nyt ei täällä ole ketään. Nämä aikoina on hyvin hiljaista. Nykyään on kaikkialla hiljaista.»

Carker ei vastannut mitään. Hän oli noussut istumaan sohvalla, jolla oli tähän asti loikonut, nojautui nyt eteenpäin käsivarsi kummallekin polvelle painettuna ja tuijotti lattiaan. Hän ei voinut hillitä ajatuksiaan yhtäkään minuuttia kerrallaan. Ne karkasivat minne milloinkin, mutta eivät hetkeksikään tyyntyneet lepoon.

Hän joi päivällisen jälkeen runsaasti viiniä, mutta turhaan. Mikään tuollainen keinotekoinen apu ei tuonut unta hänen silmiinsä. Hänen ajatuksensa, entistäänkin hajanaisempina, laahasivat häntä yhä armottomammin jäljessään, ikäänkuin hurjat hevoset raahaisivat jäljessään kuolemaan tuomittua rikollista. Ei missään unohdusta, ei missään lepoa.

Hän itse olisi kaikkein vähimmin voinut sanoa, kuinka kauan hän istui juoden ja miettien ja antaen mielikuvituksensa heitellä itseään sinne tänne. Mutta siitä hän oli selvillä että hän oli istunut kauan aikaa kynttilän valaisemassa huoneessa, kun hän äkillisen kauhun valtaamana hypähti pystyyn ja kuunteli.

Sillä nyt se ei ainakaan ollut harhakuvitelmaa. Maa tärisi, talo jytisi ja ilmassa tuntui taas kammottava hurja kohina. Hän tunsi sen lähestyvän ja menevän ohitse kovaa vauhtia. Vielä sittenkin, kun hän oli rientänyt katselemaan akkunasta! mitä se oli, hän kavahti kauemmaksi kuin olisi vaarallista sitä nähdä.

Hän kirosi hurjaa paholaista, joka suhahti eteenpäin niin tasaisesti, häviten kauas, jättäen jälkeensä vain valonleimauksen ja synkän savun. Hänestä tuntui kuin hänet olisi temmattu pois sen tieltä ja pelastettu joutumasta rikki revittäväksi. Se sai hänet kyyristymään ja värisemään vielä nytkin, kun sen pieninkin kohina oli vaiennut, ja kun ne rautakiskot, jotka hän saattoi kuunvalossa hyvin erottaa kaukaisuudessa yhtyvinäkin, olivat yhtä tyhjät ja äänettömät kuin erämaa.

Kykenemättä lepäämään ja tuntien vastustamatonta vetovoimaa — kuten ainakin luuli — tuota latua kohtaan hän lähti ulos ja käveli pitkin radan reunaa, erottaen junan uran niistä kipenistä, jotka vieläkin hehkuivat. Astuskeltuaan hitaasti puolisen tuntia siihen suuntaan, jonne juna oli hävinnyt, hän kääntyi toisaalle, pysytellen yhä ratavallilla, ja sivuutti majatalon puutarhan, mennen vielä pitkän matkaa eteenpäin. Hän katseli uteliaasti siltoja, merkinantopaikkoja, lamppuja ja mietiskeli itsekseen, milloin toinen paholainen kohahtaisi ohitse.

Silloin tuntui maa vavahtavan, hänen korvissaan värisi jokin, ja pian kuului kaukainen huuto. Yhä lähenevä himmeä valo selveni kahdeksi punaiseksi silmäksi, ja voimakkaasta tulesta putoili hehkuvia hiiliä. Suuri kohiseva, yhä paisuva rykelmä lähestyi vastustamattoman nopeasti. Kävi kova tuuli ja kohina — toinen hirviö oli tullut ja kiitänyt ohitse, ja Carker nojautui aitaa vasten pelastaakseen itsensä.

Hän odotti kolmatta ja neljättä. Hän asteli takaisin äskeiselle paikalleen, palasi samoja jälkiä ja odotteli kuin matkansa kiusallisten harhanäkyjen ahdistamana näitä lähestyviä hirviöitä. Niin hän harhaili aseman vaiheilla odottaen, kunnes jokin juna pysähtyisi siihen. Kun sitten tuli muuan ja seisahtui ottamaan vettä, pysytteli hän sen vieressä, katsellen raskaita pyöriä ja rautaista otsaa ja ajatellen kuinka julma voima ja mahti siinä piili. Uh, kauheata oli nähdä valtavien pyörien hitaasti kääntyvän ja kuvitella joutuvansa niiden alle murskattavaksi. Koska hän oli sekaisin päästään viininjuonnista ja levon puutteesta — mitä tarvetta oli mahdoton tyydyttää, niin väsynyt kuin hän olikin — saivat nämä ajatukset ja esineet sairaloisen merkityksen hänen aivoissaan. Kun hän vasta lähempänä keskiyötä palasi huoneeseensa, vaivasivat samat kuvittelut häntä yhä, ja hän istuutui kuuntelemaan uuden junan tuloa.

Samoin oli asian laita vielä sittenkin, kun hän oli jo vuoteessa. Hän makasi yhä kuunnellen, ja erottaessaan tärinää ja kohinaa hän nousi ja meni akkunan ääreen katselemaan, kuinka himmeä valo vaihtui kahdeksi punaiseksi silmäksi ja rajusta tulesta putoili hehkuvia hiiliä. Senjälkeen hän saattoi nähdä jättiläisen kohahtavan ohitse ja laakson peittyvän kipeniin ja savuun. Sitten hän loi katseensa siihen suuntaan, johon aikoi lähteä aamun koittaessa, koska ei saanut mitään lepoa tällä seudulla, ja laskeutui taas makaamaan, jolloin häntä alkoivat uudelleen kiusata matkan harhakuvat ja kellojen ja pyörien yksitoikkoinen ääni ja hevosten kavioiden töminä. Tällaista jatkui kaiken yötä. Sensijaan että hän olisi malttanut mieltään hän näytti — mikäli mahdollista — menettävän malttiaan yhä enemmän yön pimeinä hetkinä. Aamun sarastaessa häntä yhä kiusasivat mietteet, yhä hän koetti lykätä ajatukset tuonnemmaksi, kunnes kykenisi paremmin harkitsemaan asemaansa. Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki tulivat sekaisin hänen mieleensä, ja hän oli menettänyt kaiken kyvyn tarkastella ainoatakaan niistä järkevästi.

»Mihin aikaan lähtee se juna, jolla aion täältä matkustaa?» kysyi hän mieheltä, joka oli eilen illalla palvellut häntä ja nyt astui sisään kynttilä kädessä.

»Neljännestä yli neljän. Pikajuna tulee täsmälleen neljältä — mutta se ei pysähdy tänne.»

Carker vei käden otsalleen, jossa suonet tuntuivat kovasti tykyttävän, ja katsoi kelloaan. Oli jo melkein puolineljä.

»Luullakseni ei kukaan lähde yhtaikaa teidän kanssanne», huomautti mies. »Täällä on kaksi herraa, mutta he odottavat Lontooseen menevää junaa.»

»Muistaakseni sanoitte, että täällä ei ollut toisia matkustajia», virkkoi Carker kääntyen miehen puoleen kasvoillaan vanha hymynsä, joka esiintyi aina silloin, kun hän oli vihainen tai epäilevä.

»Ei ollutkaan silloin illalla, herra. Vasta myöhemmin saapui kaksi herraa sillä junalla, joka pysähtyy tänne. Haluatteko lämmintä vettä?»

»En, ja viekää kynttilä pois. Täällä on kyllin valoisaa minulle.»

Hän heittäytyi vuoteelleen puoleksi pukeutuneena, mutta kiirehti heti akkunaan ääreen palvelijan hävittyä huoneesta. Aamun kylmä valo oli seurannut yötä, ja taivaanrannalla näkyi jo nousevan auringon punainen kajastus. Hän valeli päänsä ja kasvonsa vedellä — mikä ei kuitenkaan vilvoittanut häntä — pukeutui kiireesti, maksoi laskunsa ja lähti ulos.

Tuuli puhalsi kylmänä ja kiusallisena häntä vastaan. Ruoho oli paksun kasteen peitossa, ja häntä alkoi värisyttää, sillä hänen oli äsken ollut hyvin kuuma. Hän vilkaisi siihen paikkaan, jossa oli kävellyt edellisenä yönä, merkinantovaloihin, jotka paloivat heikosti aamun kirkkaudessa menettäen siten merkityksensä, ja kääntyi sitten katsomaan, kuinka aurinko nousi säteilevänä yli maiseman.

Niin värisyttävänä, niin yliluonnollisen ihanana kauneudessaan, niin jumalallisen juhlallisena. Kun hän loi väsyneen katseensa sinne, missä aurinko nousi rauhallisena ja selkeänä tietämättä mitään siitä vääryydestä ja kurjuudesta, jota sen säteet olivat valaisseet maailmanalusta lähtien, kuka voi väittää, ettei Carkerin mielessä herännyt jokin aavistus siitä, että maailmassa on hyvettäkin, joka saa palkkansa taivaassa? Kuka voi kieltää, ettei hänen mielessään herännyt jonkinlainen hellyyden ja katumuksen tunne, jos hän vähänkin muisteli sisartaan tai veljeään?

Nyt hän tarvitsikin sellaista tunnetta, sillä kuolema liiteli hänen kintereillään. Hänet oli merkitty temmattavaksi elävien maailmasta; hän oli vaipumassa hautaansa.

Hän osti matkalipun sille maalaisasemalle, jonne oli suunnitellut lähtevänsä, ja käveli edestakaisin yksinään, katsellen pitkin raiteita, jotka johtivat laaksoon toisella puolella ja läheistä pimeää siltaa kohti toisella. Mutta kääntyessään taas kerran puisen asemasillan toisessa päässä hän näki sen miehen, jota oli paennut, tulevan esille odotussalin ovesta. Heidän katseensa osuivat yhteen.

Tämän näyn odottamattomuus hämmensi häntä niin, että hän horjahti radalle, joka oli vähän alempana. Mutta kohta hän pääsi jälleen tasapainoon, peräytyi pari askelta saadakseen välimatkan pitemmäksi ja katseli takaa-ajajaansa hengittäen läähättämällä.

Hän kuuli huudon, toisenkin, näki vastustajansa kasvoissa kostonhimon muuttuvan halventavaksi kauhuksi, tunsi maan tärisevän ja ymmärsi silmänräpäyksessä, että paholainen nyt lähestyi todellisuudessa. Hän kirkaisi, katsahti sivulleen, näki ihan lähellä punaiset silmät päivänvalon himmentäminä ja paiskautui nurin. Valtava ratas tarttui häneen ja vieri eteenpäin pyörittäen häntä mukanaan, repien hänet jäsen jäseneltä ja ahmi hänen elinvoimansa ja verensä tulisella vimmallaan, sinkauttaen sitten murskaantuneet jäännökset ilmaan.

Kun se matkustaja, jonka hän oli äsken tuntenut, toipui huumauksestaan, näki hän kannettavan kaukaa peitteen alla jotakin, mikä lepäsi laudalla raskaana ja äänettömänä neljän miehen välissä. Samalla hän näki toisten hätyyttävän pois koiria, jotka nuuskivat maata, ja siroittelevan tuhkaa veriläikkiin.