KUUDESVIIDETTÄ LUKU
Tutkintaa ja mietiskelyä
Niiden pikku muutoksien joukossa, joita alkoi näinä aikoina ilmetä Carkerin elämässä ja tavoissa, ei mikään muu ollut niin silmäänpistävä kuin hänen tavaton uutteruutensa liikkeen hoitamisessa ja hänen erinomainen intonsa tutkia kaikkia yksityiskohtia, joita hänelle toiminimen asiat paljastivat. Vaikka hän oli aina ollut toimelias ja teräväkatseinen sillä alalla, paisui hänen ilvesmäinen valppautensa nyt kymmenkertaiseksi. Hänen kiusallinen vaanimisensa ei ainoastaan kohdistunut kaikkeen nykyiseen, mikä esiintyi hänelle jossakin uudessa muodossa joka päivä, vaan keskellä näitä lukuisia puuhia hänellä oli vielä aikaa — hän näet otti itselleen aikaa — tarkastaa liikkeen entisiä asioita ja omaa osuuttaan niissä monien vuosikausien kuluessa. Usein, kun kaikkien kirjanpitäjien mentyä konttorihuoneet olivat pimeät ja tyhjät ja kaikki muut samanlaiset liiketalot jo kauan sitten oli suljettu, oli Carkerilla, jolla oli avoinna edessään kassakomeron koko anatomia, tapana tutkia kirjojen ja papereitten salaisuuksia niin kärsivällisesti ja tarkasti kuin lääkäri, joka tahtoo päästä selville leikeltävänsä pienimmistäkin hermoista ja säikeistä. Perch, liikkeen lähetti, joka silloin tavallisesti oli vielä jäänyt paikalleen, kuluttaen aikaansa hintaluettelon lukemiseen yhden kynttilän valossa tai torkkuen tulen ääressä ulommassa konttorihuoneessa, joka hetki uhkaavassa vaarassa kaatua pää edellä hiililaatikkoon, ei voinut olla ihailematta tätä Carkerin uurastusta, vaikka se kovasti supisti hänen kotielämänsä nautintoja. Tuon tuostakin hän puheli laajalti rouva Perchille (joka nyt imetti kaksoisia) heidän cityläisen konttoripäällikkönsä ahkeruudesta ja täsmällisyydestä.
Samaa lisääntynyttä ja terävää huomiota Carker soi myöskin omille yksityisasioilleen. Vaikka hän ei ollutkaan osakas liikkeessä — sitä kunniaa ei ollut tähän asti tullut vielä kenenkään muun kuin suuren Dombey-nimen perijöille — sai hän kuitenkin määräprosentin sen voitosta. Ja kun hän asemansa vuoksi myöskin kykeni sijoittamaan rahaa edullisesti, pitivät monet vähäpätöisemmät liikemiehet häntä rikkaana. Nämä ovelat huomioiden tekijät alkoivat jo väittää, että Dombeyn liikkeessä toimiva Jem Carker katseli ympärilleen nähdäkseen, minkä arvoinen hän oli, ja että hän teräväpäisenä miehenä alkoi ajoissa kerätä rahaa. Pörssissä jo lyötiin vetoa siitä, että Jem pian naisi rikkaan lesken.
Mutta nämä huolet eivät suinkaan estäneet Carkeria pitämästä silmällä päämiestään eivätkä vähentäneet hänen puhtauttaan, siisteyttään, kiiltävyyttään tai mitään muuta kissamaista ominaisuuttaan. Hän ei muuttanut pienintäkään tottumustaan, vaan koko mies tuntui kuin lisänneen tarmoaan. Kaiken sen, mitä hänessä oli ennen ollut näkyvissä, saattoi nytkin huomata, mutta entistä keskitetympänä. Hän suoritti jokaisen yksityisen asian sillä tavalla kuin hänellä ei olisi mitään muuta tehtävää, mikä on hänenlaisessaan nokkelassa ja tarkoituksestaan tietoisessa miehessä jokseenkin varma merkki siitä, että hän tekee sellaista, mikä terästää hänen valppauttaan ja pitää sitä vireillä.
Ainoa selvä muutos hänessä oli se, että hän ratsastaessaan pitkin katuja vaipui usein syviin mietteisiin, samanlaisiin, joissa oli lähtenyt Dombeyn talosta, sinä aamuna, kun onnettomuus oli tapahtunut. Sellaisina hetkinä hän vältti vain koneellisesti kaikkia esteitä tiellään eikä näyttänyt huomaavan tai kuulevan mitään, kunnes saapui päämääräänsä tai jokin äkillinen sattuma tai ponnistus herätti hänet.
Kun hän eräänä päivänä siinä mielentilassa ratsasti valkosäärisellä hevosellaan Dombey ja Pojan konttoriin päin, ei hän ollenkaan huomannut, että häntä tarkkasivat kahden naisen silmät samoin kuin Rob Hiojan lumottu katse. Rob odotti häntä täsmällisyytensä osoitukseksi jo yhtä kadunkulmaa lähempänä kuin määrä oli, tarttui tuon tuostakin hattuunsa suunnatakseen herransa huomion itseensä ja juoksi hänen rinnallaan valmiina pitämään jalustinta Carkerin astuessa maahan.
»Katso, tuolla hän ratsastaa!» huusi toinen naisista, vanha eukko, ja ojensi laihaa käsivarttaan näyttääkseen hänet seuralaiselleen, nuorelle naiselle, joka seisoi hänen vieressään ja oli vetäytynyt hänen kerallaan porttikäytävään.
Rouva Brownin tytär katsoi osoitettuun suuntaan, ja hänen kasvoillaan kuvastui vihaa ja kostonhalua.
»Toivoin, ettei minun olisi tarvinnut enää koskaan nähdä häntä», virkkoi hän hiljaa, »mutta ehkä on hyvä näinkin».
»Ei ollenkaan muuttunut!» virkkoi eukko, jonka katseessa ilmeni kiihkeää häijyyttä.
»Hänkö muuttunut!» vastasi toinen. »Miksi? Mitä hän on kärsinyt? Minä olen muuttunut kahdenkymmenen puolesta. Eikö se riitä?»
»Noin hän ratsastaa!» mutisi eukko luoden tyttäreensä punaiset silmänsä, »kevyesti ja soreasti hevosen selässä, samalla kun meidän pitää rämpiä liejussa —»
»Ja olemme sitä itsekin», täydensi tytär kärsimättömästi. »Me olemme liejua hänen hevosensa jalkojen alla. Mitä muuta me olisimme?»
Hän teki nopean liikkeen kädellään eukon aikoessa vastata ikäänkuin pelkkä äänikin olisi häirinnyt häntä katselemasta jännittyneenä ratsastajan jälkeen. Äiti, joka tarkasteli häntä eikä ratsastajaa, pysyi ääneti, kunnes tyttären säkenöivät silmät tyyntyivät ja hän veti syvän hengähdyksen kuin olisi vapautunut jostakin taakasta Carkerin kadottua näkyvistä.
»Kultaseni!» virkkoi eukko silloin. »Alice! Kaunis lapsi! Ally!» Hän nykäisi hiljaa tyttärensä hihaa herättääkseen hänen tarkkaavaisuuttaan. »Et suinkaan anna hänen noin mennä ohi, kun voit kiristää häneltä rahaa? Sehän on synti, tyttöseni.»
»Enkö ole sanonut sinulle, etten, huoli rahaa häneltä?» vastasi Alice. »Ja etkö vieläkään usko minua? Otinko hänen sisarensa rahoja? Koskettaisinko kolikkoakaan, jos tietäisin sen kulkeneen hänen valkeitten käsiensä kautta — jollen voisi myrkyttää sitä ja lähettää sitten takaisin hänelle! Ole hiljaa, äiti, ja tule pois täältä.» »
»Ja hän on niin rikas!» mutisi eukko. »Ja me niin köyhiä!»
»Köyhiä siinä suhteessa, ettemme voi maksaa hänelle takaisin sitä pahaa, jonka olemme hänelle velkaa», vastasi tytär. »Jos hän voisi antaa minulle sitä lajia rikkautta, ottaisin sen vastaan ja käyttäisin sitä. Tule pois! Mitä hyötyä meillä on hänen hevosensa katselemisesta? Tule pois, äiti!»
Mutta eukko silmäili Rob Hiojaa, joka juuri palasi katua myöten taluttaen ratsastajan jättämää hevosta ja näytti herättävän hänessä erikoista mielenkiintoa. Mitä epäilyksiä hänellä lieneekin ollut mielessään, ne haihtuivat Robin lähetessä. Hän katsahti tyttäreensä kirkastunein silmin ja painoi sormen huulilleen, astui esiin porttikäytävästä samalla hetkellä, jolloin Rob oli sivuuttamaisillaan sen, ja kosketti hänen olkapäätään.
»Kas vain, missä tämä hauska Robini on ollut kaiken tämän aikaa?» kysyi hän pojan kääntyessä äkkiä ympäri.
Hauska Rob, jonka hauskuus oli paljon vähentynyt hänen kuullessaan nuo sanat, näytti kerrassaan tyytymättömältä ja sanoi kyynelten kohotessa silmiin:
»Voi, rouva Brown, miksi ette voi jättää rauhaan poikaparkaa, joka ansaitsee rehellisesti leipänsä ja käyttäytyy säädyllisesti? Miksi te tulette pilaamaan poikaparan mainetta puhelemalla hänelle kadulla, kun hän taluttaa säädylliseen talliin herransa hevosta, jonka te möisitte kissan- tai koiranlihana, jos saisitte rehkiä oman mielenne mukaan! Ja tosiaankin», lisäsi Rob sinkauttaen loppuhuomautuksensa kuin se olisi kaikkien loukkausten huippu, »minä jo luulin teidän kauan sitten kuolleen!»
»Tuolla lailla», huudahti eukko kääntyen tyttäreensä päin, »hän puhuu minulle, joka olen tuntenut hänet viikkoja ja kuukausia, kultaseni, ja aina ollut avuliaana hänen rinnallaan hänen tapellessaan kyyhkysenryöstäjäin ja linnunpyydystäjäin kanssa».
»Kuulkaahan, rouva Brown, antakaa lintujen olla rauhassa», tokaisi Rob äänellä, josta ilmeni viiltävä tuska. »Minun mielestäni olisi poikaparan parempi tulla toimeen jalopeurojen kuin noiden pienten luontokappaleiden kanssa, sillä ne lentävät tuon tuostakin päin naamaa silloin kun vähimmin aavistaa. No niin, mitä teille kuuluu ja mitä oikein tahdotte?» Nämä kohteliaat kysymykset Rob lausui kuin vastalauseeksi hyvin katkeroituneena ja kostonhaluisena.
»Kuuleppas vain, kuinka hän puhuu vanhalle tuttavalle, kultaseni!» virkkoi rouva Brown ja kääntyi taas tyttäreensä päin. »Mutta hänellä on vielä pari muutakin vanhaa tuttavaa, jotka eivät ole niin kärsivällisiä kuin minä. Jos sanoisin parille niistä, joita hän on pettänyt ja puijannut, mistä hänet voi tavata —!»
»Pitäkää suunne kiinni, rouva Brown!» keskeytti hänet epätoivoinen Rob ja vilkaisi nopeasti ympärilleen kuin olisi odottanut näkevänsä herransa hampaitten loistavan kyynärpäänsä kohdalla. »Mitä iloa teillä siitä on, että syöksette perikatoon poikaparan, kun olette noin vanhakin ja kun teidän tosiaankin pitäisi ajatella ihan toisia asioita!»
»Kuinka komea hevonen!» virkkoi eukko taputtaen eläimen kaulaa.
»Antakaa sen olla, kuuletteko, rouva Brown!» huusi Rob ja työnsi pois hänen kätensä. »Tehän voitte tehdä katuvaisen poikaparan hulluksi.»
»Herrainen aika, mitä pahaa minä sinulle teen, lapsi?»
»Pahaako?» virkkoi Rob. »Tuolla hevosella on sellainen herra, joka tietää, milloin sitä on oljenkorrellakaan koskettu.» Ja hän puhalsi siihen kohtaan, jossa vanhan vaimon käsi oli hetkisen levännyt, ja silitti sitä hiljaa sormellaan kuin vakavasti uskoisi, mitä puhui.
Eukko katsahti mutisten ja mukisten tyttäreensä, joka astui hänen takanaan, ja pysytteli Robin kintereillä tämän taluttaessa hevosta suitsista pitkin katua. Sitten hän jatkoi keskustelua.
»Hyvä paikka, Rob, vai kuinka?» kysyi hän. »Sinulla on tosiaankin onnea, lapseni.»
»Voi, älkää puhuko onnesta, rouva Brown», vastasi epätoivoinen Rob, kääntyen ympäri ja jääden seisomaan. »Jollette olisi ollenkaan tullut tai jos edes lähtisitte pois, voisi minun kaltaistani poikaparkaa pitää verrattain onnellisena. Ettekö voisi lähteä ja lakata seuraamasta minua, rouva Brown?» Rob tuhersi itkua muuttuen äkkiä uhmaavaksi. »Jos tuo nuori nainen on ystävänne, miksei hän vie teitä pois mieluummin kuin antaa teidän käyttäytyä noin epämiellyttävästi!»
»Mitä!» vaakkui eukko kurkottaen kasvonsa Robin viereen ilkeästi virnistäen, niin että hänen kaulansa irtonainen nahka vetäytyi moniin poimuihin. »Tahdotko kokonaan kieltää van hän toverisi? Etkö ole hiipinyt asuntooni kymmeniä kertoja ja nukkunut sikeästi nurkassa, kun ei sinulla ollut mitään muuta vuodetta kuin katukivet, ja puhutko sinä minulle noin! Enkö minä ole ostanut ja myynyt sinun kanssasi ja auttanut sinua liikeasioissa, koulupoika, raukka ja mitä lienetkin, ja minua sinä käsket menemään pois! Huomisaamuna voin usuttaa kimppuusi kokonaisen lauman vanhoja tovereitasi, jotka ajavat sinua perikatoasi kohden kuin oma varjosi, ja minuun sinä suuntaat julkeita katseita! Minä menen! Tule, Alice.»
»Odottakaahan, rouva Brown!» huusi onneton Rob. »Mitä te sitten oikein tahdotte? Älkää kiihtykö! Älkää päästäkö häntä pois! Enhän minä tahtonut loukata. Minä sanoin ensiksi: 'Kuinka te voitte?' Enkö sanonutkin? Mutta te ette tahtonut vastata. Kuinka te voitte? Ja sitäpaitsi», virkkoi Rob surkeasti, »ajatelkaa asiaa! Kuinka voi poikaparka seisoa puhelemassa kadulla ja lörpöttelemässä, kun hänen on vietävä isäntänsä hevonen talliin harjattavaksi ja hänen isäntänsä nuuskii hänen joka askeleensa!»
Eukko oli olevinaan osittain leppynyt, mutta pudisti kuitenkin päätään ja mukisi ja napisi yhä.
»Tulkaa mukana talliin. Siellä annan teille lasillisen hyvää, rouva Brown, tulkaa nyt», virkkoi Rob. »Onhan se parempi kuin seisoa lörpöttelemässä tässä, mistä ei ole mitään hyötyä teille eikä kenellekään muullekaan. Ja tulkaa tekin mukaan, olkaa niin hyvä», sanoi hän Aliceen päin kääntyen. »Olenpa tosiaankin iloinen nähdessäni teidät taas, kun ei vain tuota hevosta olisi!»
Näin puolustaen itseään Rob lähti taas jatkamaan matkaansa surkeana epätoivon kuvana ja kääntyi suojatteineen eräälle sivukadulle. Eukko seurasi hänen kintereillään mukisten tyttärelleen, joka käveli hänen jäljessään.
Poikettuaan pienelle rauhalliselle aukiolle, rakennusten ympäröimälle pihalle, jonka yli kohosi korkea kirkontorni ja jonka varrella oli pakkaajan ja pullontekijän varastohuoneet, Rob Hioja jätti valkosäärisen hevosen tallirengille, joka seisoi nurkassa omituisen näköisen tallin edessä. Sitten Rob pyysi rouva Brownia ja hänen tytärtään istuutumaan tallin oven viereiselle kivipenkille, kiiruhti läheiseen ravintolaan ja palasi pian mukanaan tinakannu ja lasi.
»Menestyköön isäntäsi — herra Carker!» virkkoi eukko hitaasti, ennenkuin ryyppäsi. »Taivas häntä varjelkoon!»
»Mutta enhän minä ole sanonut teille hänen nimeään», huomautti Rob silmät suurina.
»Me tunnemme hänet ulkonäöltä», virkkoi rouva Brown, jonka väsymätön suu ja nyökyttelevä pää pysyivät hetkisen hiljaa hänen huomiokykynsä jännittyessä. »Näimme hänen ratsastavan ohi tänä aamuna, ennenkuin hän astui hevosen selästä, juuri silloin kun sinä olit valmiina ottamaan sen huostaasi.»
»Vai niin», vastasi Rob, joka näytti toivovan, että hänen vieraanvaraisuutensa olisi vienyt hänet minne muualle tahansa. »Mikä häntä vaivaa? Eikö hän tahdo juoda?»
Tämä kysymys tarkoitti Alicea, joka viittaansa kääriytyneenä istui vähän matkan päässä kiinnittämättä pienintäkään huomiota juuri täytettyyn lasiin, jota Rob hänelle tarjosi.
Eukko pudisti päätään. »Älä välitä hänestä. Hän on kummallinen olento, jos vain tuntisit hänet, Rob. Mutta herra Carker —»
»Hsh!» keskeytti Rob katsahtaen varovasti pakkaajan ja pullontekijän varastohuoneisiin päin ikäänkuin Carker voisi katsella jommankumman luukuista. »Puhukaa hiljaa!»
»Mutta eihän hän ole täällä!» huudahti rouva Brown.
»En ole siitä varma», kuiskasi Rob, jonka katse harhaili kirkontorniin asti, ikäänkuin Carker voisi olla siellä ylhäällä varustettuna yliluonnollisella kuulolla.
»Hyvä isäntä vai mitä?» kysyi rouva Brown.
Rob nyökkäsi ja lisäsi matalalla äänellä: »Hirveän ankara!»
»Asuu kaupungin ulkopuolella, eikö niin, poikaseni?»
»Kyllä, silloin kun hän on kotona», vastasi Rob, »mutta nykyään emme asu kotona».
»Missä sitten?»
»Vuokrahuoneissa lähellä herra Dombeyn taloa», selitti Rob. Nuorempi nainen loi äkkiä häneen silmänsä niin tutkivasti, että Rob joutui hämilleen ja tarjosi taas lasia, mutta yhtä huonolla onnella kuin ennenkin.
»Herra Dombey — niin, meillähän oli tapana puhella hänestä toisinaan», virkkoi Rob rouva Brownille. »Teillä oli tapana houkutella minut puhumaan hänestä.»
Eukko nyökäytti päätään.
»No niin, herra Dombey on pudonnut hevosen selästä», virkkoi Rob vastahakoisesti, »ja minun isäntäni täytyy nyt olla hänen luonaan useammin kuin ennen, joko hänen tai rouva Dombeyn tai jonkun muun luona siellä. Ja sen vuoksi me olemme muuttaneet kaupunkiin.»
»Ovatko he hyviä ystäviä, poikaseni?»
»Kutka?»
»Hän ja rouva Dombey?»
»Mitä, herra ja rouva Dombeyko?» sanoi Rob. »Kuinka minä sen tietäisin?»
»Eivät he — vaan sinun herrasi ja rouva Dombey», selitti eukko mairittelevalla äänellä.
»En tiedä», vastasi Rob katsahtaen taas ympärilleen. »Minä luulen niin. Kuinka utelias te olette, rouva Brown. Mitä vähemmän puhun, sitä parempi.»
»No, mitä vaaraa siinä voi olla!» huudahti eukko naurahtaen ja taputtaen käsiään. »Hilpeästä Robista on tullut kesy, kun hänen alkoi käydä hyvin. Eihän siinä mitään vaaraa ole!»
»Ei, tiedänhän minä, ettei siinä ole mitään vaaraa», vastasi Rob ja loi taas epäluuloisen silmäyksen pakkaajan ja pullontekijän varastohuoneisiin ja kirkkoon päin, »mutta lörpöttelemään minä en rupea, en edes herrani takin napeista. Sanon teille, ettei se käy päinsä, kun on puhe hänestä. Siinä tapauksessa olisi minun paras hukuttaa itseni veteen. Hän on niin sanonut. Minä en olisi ilmaissut hänelle edes hänen nimeäänkään, jollette olisi tietänyt sitä. Puhukaa jostakin toisesta.»
Robin vieläkin tähystäessä eri puolille pihaa eukko antoi sälää merkin tyttärelleen. Se tapahtui silmänräpäyksessä, mutta tyttären silmistä ilmeni, että hän oli käsittänyt asian, ja hän siirsi katseensa pois pojasta ja istui viittaansa kääriytyneenä kuin ennenkin.
»Rob, kultaseni», virkkoi eukko ja viittasi häntä tulemaan penkin toiseen päähän. »Sinä olet aina ollut suosikkini ja lemmikkini. Etkö olekin?»
»Olen», rouva Brown», vastasi Rob hyvin happamen näköisenä.
»Ja sinä olet voinut jättää minut!» jatkoi eukko kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa. »Hylkäsit minut, niin että melkein kokonaan kadotin sinut näkyvistäni. Etkä ole kertaakaan tullut vanhan ystäväparkasi luo kertomaan, kuinka onnellinen sinä olit, ylpeä poika! Ohhoh!»
»Voi, tämä on kauhea juttu poikaparalle, jonka herra on niin lähellä vartioimassa häntä!» huudahti Rob onnettomana. »Kun pitääkin joutua näin itkettävään kohtaukseen!»
»Etkö tulisi tervehtimään minua, Robby!» virkkoi rouva Brown kuivaten kyyneliä ryppyisiltä kasvoiltaan ja pusertaen häntä hellästi. »Asun vielä entisessä paikassa, Rob!»
»Kyllä», vastasi poika.
»Pian, Robby kulta?» kysyi rouva Brown, »ja usein?»
»Kyllä, kyllä, kyllä», vastasi Rob. »Minä tulen, kautta sieluni ja ruumiini.»
»Ja sitten», jatkoi rouva Brown kohottaen kätensä taivasta kohti ja taivuttaen vapisevan päänsä taaksepäin, »jos pidät sanasi, en tule koskaan tapaamaan sinua, vaikka tiedän missä olet, enkä hiiskahda sanaakaan sinusta! En koskaan!»
Tämä vakuutus näytti olevan lohdutuksen pisara onnettomalle Robille, joka senvuoksi pudisti rouva Brownin kättä ja rukoili häntä kyyneleet silmissä jättämään rauhaan poikaparan ja olemaan tuhoamatta hänen tulevaisuudentoiveitaan. Syleillen vielä uudelleen Robia suostui rouva Brown tähän, mutta ollen jo seuraamaisillaan tytärtään pois hän kääntyi vielä kerran, piti sormeaan salavihkaa pystyssä ja pyysi käheästi kuiskaten vähän rahaa.
»Shillingi, kultaseni!» virkkoi hän kasvoillaan saaliinhimoinen ilme, »tai edes puoli shillingiä! Vanhan tuttavuuden vuoksi! Olen niin köyhä. Ja kaunis tyttöni» — samassa hän katsahti olkansa yli — »tuo on näet minun tyttöni, Rob — näännyttää minut puolittain nälkään».
Mutta kun Rob vastahakoisesti pisti rahan hänen käteensä, tarttui
Alice, joka oli hiljaa palannut, äitinsä käteen ja väänsi rahan pois.
»Mitä, äiti!» huudahti hän. »Aina rahaa, rahaa aluksi ja rahaa lopuksi.
Niinkö vähän sinä välität siitä, mitä juuri sanoin sinulle? Tässä on.
Ota rahasi takaisin!»
Eukko voihkaisi syvään, kun raha luovutettiin takaisin Robille, mutta ei vastustanut mitenkään muuten, vaan kompuroitsi tyttärensä rinnalla pihalta ja pitkin sitä syrjäkatua, joka vei sieltä pois. Rob, joka tuijotti heidän jälkeensä hämmästyneenä ja suuttuneena, näki heidän pysähtyvän ja syventyvän vakavaan keskusteluun. Useammin kuin kerran hän huomasi nuoremman naisen tekevän uhkaavan kädenliikkeen (nähtävästi se oli tarkoitettu jollekin henkilölle, josta he puhuivat). Eukko matki sitä heikolla ja surkealla tavalla, ja se sai Robin hartaasti toivomaan, ettei hän itse olisi heidän keskustelunsa aiheena.
Tuntien hetkellistä huojennusta heidän lähtönsä vuoksi ja lohduttaen mieltään sillä tulevaisuudentoivolla, ettei rouva Brown voinut elää ikuisesti eikä todennäköisesti eläisikään kauan kiusatakseen häntä, joka katui ilkitöitään vain silloin kun niillä sattumalta oli epämieluisat seuraukset, Rob sai kiihtyneet kasvonpiirteensä palautumaan rauhallisemmiksi ajatellessaan sitä ihmeellistä tapaa, kuinka oli eronnut kapteeni Cuttlesta (mikä muisto oli harvoin saattamatta häntä erinomaiselle tuulelle), ja lähti Dombey ja Pojan konttorihuoneistoon päin ottamaan vastaan käskyjä herraltaan.
Täällä jätti Carker, jolla oli niin terävät ja valppaat silmät, että Rob värisi hänet nähdessään odottaen melkein varmasti saavansa moitteita keskustelustaan rouva Brownin kanssa, Robille salkun, joka sisälsi tavalliset aamulehdet Dombeylle ynnä pikku kirjeen rouva Dombeylle, vain nyökäten merkiksi, että piti toimia varovasti ja nopeasti. Se oli salaperäinen kehoitus, johon Robin mielikuvituksessa liittyi mitä kamalimpia varoituksia ja uhkauksia ja joka vaikutti häneen voimakkaammin kuin mitkään sanat.
Kun Carker taas oli yksinään omassa huoneessaan, ryhtyi hän työhön koko päiväksi. Hän otti vastaan paljon kävijöitä, tarkasti joukon asiapapereita, liikkui edestakaisin toiminimen eri osastojen välillä eikä antanut enää minkään sivuasian häiritä mieltään ennenkuin päivän työt oli tehty. Mutta niin pian kuin hän oli tuttuun tapaansa puhdistanut pöytänsä papereista, vaipui hän taas syviin mietteisiin.
Hän seisoi entisellä paikallaan ja vanhassa asennossaan katse hievahtamatta suunnattuna lattiaan, kun hänen veljensä tuli sisään tuoden takaisin kirjeitä, jotka päivän kuluessa olivat joutuneet toisiin huoneisiin. Hän pani ne rauhallisesti pöydälle ja aikoi lähteä heti pois, kun konttoripäällikkö, joka oli katsellut häntä siitä hetkestä asti kun hän tuli sisään, sanoi hänelle:
»No, John Carker, mikä sinut tuo tänne?»
Hänen veljensä osoitti kirjeitä ja aikoi poistua.
»Minua ihmetyttää», virkkoi konttoripäällikkö, »että sinä voit tulla ja mennä kysymättä, kuinka meidän isäntämme jaksaa».
»Olemme tänä aamuna saaneet kuulla konttorissa, että herra Dombey voi paremmin.»
»Sinä olet niin nöyrä mies», virkkoi nuorempi veli hymyillen, »todellakin olet käynyt sellaiseksi vuosien kuluessa, että saattaisin vannoa sinun tulevan onnettomaksi, jos hänelle tapahtuisi jotakin pahaa».
»Minä olisin tosiaankin pahoillani!» James!» vastasi toinen.
»Hän olisi pahoillaan!» huudahti konttoripäällikkö osoittaen häntä, ikäänkuin olisi saapuvilla jokin muu henkilö, jolle hän paraikaa puhui. »Hän olisi tosiaankin pahoillaan! Tämä minun veljeni! Tämän liikkeen vähäpätöisin henkilö, tämä halveksittu romu, joka on työnnetty syrjään ja käännetty kasvot seinään päin kuin turmeltunut taulu ja jätetty siihen, taivas tietää kuinka moneksi vuodeksi. Hän on täynnä kiitollisuutta ja kunnioitusta ja uhrautuvaisuutta. Sellaista hän tahtoo uskotella minulle!»
»En tahdo uskotella sinulle mitään, James, mutta ole yhtä oikeudenmukainen minulle kuin kelle tahansa, joka on sinua alempana. Sinä kysyit minulta, ja minä vastasin.»
»No eikö sinulla ole mitään moittimisen syytä häntä kohtaan, liehakoitseva koira?» kysyi konttoripäällikkö tavattoman ärtyisästi. »Ei ylpeää kohtelua kostettavana, ei loukkausta, minkäänlaista kiristystä. Mitä hittoa! Oletko sinä mies vai hiiri?»
»Olisi harvinaista, jos kaksi ihmistä saattaisi olla yksissä niin monta vuotta, etenkin isäntänä ja palkollisena, eikä toisella olisi mitään moittimisen syytä toista kohtaan — edes omasta mielestään», vastasi John Carker. »Mutta riippumatta siitä, kuinka minun kävi tässä liikkeessä —»
»Sepä se», keskeytti konttoripäällikkö. »Se juuri tekee hänen asemansa erikoiseksi, työntää hänet kaikkien muiden ulkopuolelle. No, entä sitten?»
»Riippumatta siitä jutusta, joka — niinkuin viittasit — antaa minulle yksinään (onneksi kaikille muille) syytä olla kiitollinen, uskon varmasti, ettei täällä ole ainoatakaan ihmistä, joka ei tuntisi ja ajattelisi edes sen vertaa. Et suinkaan luule, että toiminimen päämiestä kohdannut onnettomuus olisi kenestäkään täällä yhdentekevä eikä herättäisi vilpitöntä surua?»
»Niin, sinulla on tosiaankin syytä olla kiitollinen hänelle!» virkkoi nuorempi veli ylenkatseellisesti. »Etkö siis ymmärrä, että sinua pidetään täällä halpana esimerkkinä Dombey ja Pojan suurenmoisesta jalomielisyydestä, lisäämässä tämän erinomaisen liikkeen mainetta?»
»En», vastasi John lempeästi, »vaan olen ollut kauan siinä uskossa, että minua pidetään täällä ystävällisemmistä ja epäitsekkäämmistä syistä».
»Sinä aiot kai esittää jonkin kristillisen ohjeen», virkkoi James
Carker muristen kuin tiikerikissa.
»En», vastasi toinen; »vaikka veljesside meidän välillämme onkin kauan ollut poikki —»
»Kumpi sen katkaisi?» kysyi konttoripäällikkö.
»Minä, rikokseni vuoksi. En syytä sinua siitä.»
James Carker vastasi tekemällä mykän liikkeen ulkonevilla huulillaan kuin sanoakseen: »Vai et syytä siitä minua», ja käski hänen jatkaa.
»Niin, vaikkei veljessidettä olekaan välillämme, älä silti hyökkää kimppuuni tarpeettomilla pilkkasanoilla tai selitä väärin, mitä sanon tai voisin sanoa. Aioin vain selittää sinulle, että erehdyt luullessasi, että vain sinä, joka olet ennen kaikkia muita valittu kohoamiseen, luottamukseen ja huomattavaan asemaan (tiedän, että alusta asti jouduit siihen suuren kykysi ja luotettavaisuutesi vuoksi) ja joka seurustelet herra Dombeyn kanssa vapaammin kuin kukaan ja olet, se on myönnettävä, kuin hänen vertaisensa ja saanut häneltä osaksesi suosiota ja rikkautta — että erehdyt luullessasi, että sinä yksin huolehdit hänen menestyksestään ja hyvästä maineestaan. Vilpittömästi uskon, ettei tässä talossa ole ainoatakaan sinusta itsestäsi alimpaan asti, jolla ei olisi samoja tunteita.»
»Sinä valehtelet!» huudahti James Carker ihan punaisena kiukusta. »Sinä olet tekopyhä, John Carker, ja valehtelet.»
»James!» huudahti toinen vuorostaan punastuen. »Mitä sinä tarkoitat noin loukkaavilla sanoilla? Miksi käytät niitä niin halpamaisesti minulle, vaikken ole antanut siihen mitään aihetta?»
»Minä sanon sinulle, että tekopyhyytesi ja nöyryytesi — että koko tämän liikkeen tekopyhyys ja nöyryys — ei ole minusta tuonkaan arvoinen» — hän näpsäytti sormiaan — »ja että näen sen läpi kuin se olisi ilmaa! Koko liikkeessä ei ole ainoatakaan henkilöä, minusta alimpaan asti (jonka otat niin tarkoin huomioon, ja syystä kyllä, sillä hän ei ole kovin kaukana), joka ei olisi sydämestään iloinen nähdessään isäntänsä nöyryytettynä, joka ei vihaisi häntä salaa, joka ei mieluummin soisi hänelle pahaa kuin hyvää ja joka ei kääntyisi häntä vastaan, jos hänellä vain olisi voimaa ja rohkeutta. Mitä lähempänä hänen suosiotaan, sitä lähempänä hänen hävyttömyyttään. Mitä enemmän hänen seurassaan, sitä kauemmas hänestä pyrkii. Se on tämän liikkeen uskontunnustus!»
»En tiedä», virkkoi veli, jonka kiihtymys oli pian väistynyt hämmästyksen tieltä, »kuka lienee kertonut sinulle noin vääriä asioita tai miksi olet valinnut minut kokeilujesi esineeksi jonkin toisen asemesta. Mutta nyt olen varma siitä, että olet vain pannut minut koetukselle ja tahtonut johtaa minut harhaan. Sinulla on sekä toisenlaiset tavat että toisenlainen ilme kuin ennen koskaan olen sinussa huomannut. Toistan sinulle vieläkin, että sinua on petetty.»
»Sen tiedänkin», vastasi konttoripäällikkö. »Niinhän sanoinkin sinulle.»
»Mutta minä en ole pettänyt», sanoi hänen veljensä, »vaan joku muu, jos sinulle on tuolla tavalla kerrottu. Jollei, niin omat ajatuksesi ja epäilysi ovat vieneet sinut harhaan.»
»Minulla ei ole mitään epäilyksiä, sillä minulla on varmuus! Te arat, kurjat, kyyristelevät koirat! Kaikki esitätte samaa näytelmää, kaikki veisaatte samaa virttä, kaikki vikisette samoja vakuutuksia, kaikilla teillä on sama läpinäkyvä salaisuus sisimmässänne.»
Hänen veljensä poistui sanomatta enää mitään ja sulki oven toisen lakattua puhumasta. Konttoripäällikkö Carker veti nojatuolin tulen ääreen ja ryhtyi koputtelemaan hiiliä hangolla.
»Arat, matelevat konnat!» mutisi hän paljastaen molemmat välkkyvät hammasrivinsä. »Niiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei koettaisi teeskennellä mielenjärkytystä ja kauhistusta —! Pyh! Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan, joka ei, jos vain olisi voimaa ja taitoa ja uskallusta, tuhoaisi Dombeyn ylpeyttä ja musertaisi sitä yhtä säälimättömästi kuin minä nämä hiilet!»
Rikkoessaan niitä ja hajoittaessaan uunin pohjalle hän katseli mietiskelevästi hymyillen työtään. »Ja sitäpaitsi on samanlainen naismajesteetti pöyhistelemässä», lisäsi hän, »täynnä ylpeyttä, se on muistettava — siitä on todistuksena oma kokemuksemme!» Niin sanoen hän vaipui yhä syvemmälle mietteisiin ja istui pohtien asioitaan sammuvan tulen ääressä, kunnes nousi ikäänkuin luettuaan vaikeatajuista teosta, katseli ympärilleen, otti sitten hattunsa ja hansikkaansa, meni odottavan hevosensa luo, nousi sen selkään ja ratsasti pois pitkin valaistuja katuja, sillä nyt oli jo ilta.
Hän ratsasti Dombeyn yksityisasunnolle päin, antoi sen likelle ehdittyhän hevosensa kävellä ja katseli ylös akkunoihin. Se akkuna, jossa hän oli kerran nähnyt Florencen istuvan koirineen, kiinnitti hänen huomiotaan ensiksi, vaikka se ei ollutkaan valaistu, mutta hän hymyili kohottaessaan katseensa talon korkeaan julkisivuun ja näytti unohtaneen sen asian, jota äsken oli ajatellut.
»Oli aika», virkkoi hän, »jolloin kannatti pitää silmällä sinunkin nousevaa pikku tähteäsi ja olla selvillä siitä, miltä suunnalta tuli pilviä voidakseen varjostaa sinut, jos se olisi tarpeellista. Mutta nyt on noussut kiertotähti, ja sen valo on pimittänyt sinut».
Hän käänsi valkosäärisen hevosensa kadunkulman ympäri ja etsi silmillään valoa talon takaseinän akkunoista. Siihen liittyi muisto komeasta olennosta, hansikoidusta kädestä, ihanan linnun höyhenistä, jotka oli siroitettu lattialle, ynnä siitä, kuinka pukua koristava valkea untuvareunus oli värissyt kuin ennustaen etäisen myrskyn lähenemistä. Tämä muisto mielessään hän kääntyi taas pois ja ratsasti läpi pimenevien ja autioiden puistokatujen nopeaa ravia. Ja sama muisto oli kohtalon toimesta mielessä eräällä naisella, ylpeällä naisella, joka vihasi häntä, mutta oli vähitellen varmasti joutunut hänen viekkautensa ja oman ylpeytensä ja kostonsa vuoksi väkisinkin sietämään hänen seuraansa ja ottamaan yhä useammin hänet vastaan, ja silloin miehellä oli kuin etuoikeus puhella siitä uhmailevasta ylenkatseesta, jota nainen osoitti puolisolleen menettäen samalla itsekunnioituksensa. Tämä nainen vihasi häntä syvästi, tunsi hänet tarkoin eikä luottanut häneen, koska he olivat selvillä toistensa luonteesta, vaan yllytti ylpeää katkeruuttaan suvaitsemalla hänen lähestyä itseään joka päivä vihansa uhallakin. Sillä sen pohjalla, tosin vielä liian syvällä, jotta hänen uhkaava silmänsä olisi voinut tunkea sinne asti, joskin hän saattoi nähdä sen hämärästi, oli synkkä kosto, jonka heikoinkin varjo — vaikka hän olisi nähnyt sen vain kerran ja pelästynyt sitä koskaan enää näkemättä — olisi voinut kylliksi tahrata naisen sielun.
Leijailiko tuollaisen naisen kuva Carkerin lähettyvillä hänen ratsastaessaan? Oikein todellisuutta vastaava ja silminnähtävä?
Kyllä. Hän näki sen hengessään juuri sellaisena kuin se oli. Se oli hänen seuranaan täynnä ylpeyttä, vihaa ja kostonhalua, ja kaiken sen Carker näki yhtä selvästi kuin hänen kauneutensakin, mutta mikään muu ei ollut niin silmäänpistävää kuin viha. Toisin hetkin hän näki naisen rinnallaan ylpeänä ja torjuvana, toisinaan taas hevosensa jalkoihin vaipuneena pölyssä. Mutta aina Carker näki hänet sellaisena kuin hän oli, naamiotta, ja katseli sitä vaarallista tietä, jota nainen vaelsi.
Ja kun hän oli lopettanut ratsastuksensa ja muuttanut pukua ja astui pää kumarassa, ääni lempeänä ja huulillaan rauhoittava hymy tuon naisen valaistuun ja komeaan huoneeseen, näki hän kaikki vielä yhtä selvästi. Aavistipa hän hansikoidun käden salaisuudenkin ja piti sitä vain sitä kauemmin kädessään. Samalla vaarallisella tiellä, jota nainen astui, oli hän itsekin, ja joka ainoaan hänen jalan jälkeensä Carker painoi heti oman jalkansa.