Dombey ja Poika 2

by Charles Dickens

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU H

Ukkosenisku

Dombeyn ja hänen puolisonsa välinen kuilu ei pienentynyt ajan mukana. Näitä kahta huonosti yhteen sopivaa ihmistä, jotka olivat onnettomia sekä oman itsensä että toistensa vuoksi ja joita ei liittänyt yhteen mikään muu kuin käsiraudat, sitoen heidän kätensä ja hangaten ne rikki ihan luuhun asti heidän yrittäessään repiä niitä irti — näitä kahta ei aika, joka lohduttaa surun ja tyynnyttää tuskat, voinut mitenkään auttaa. Niin erilainen kuin heidän ylpeytensä olikin laatunsa ja aiheensa puolesta, niin samanvertainen se oli voimassaan. Heidän iskiessään vastakkain piikivien tavalla leimahtivat kipinät, jotka joko hehkuivat tai kimmahtivat ilmiliekkiin kulloinkin asianhaarojen mukaan, mutta polttivat kaiken niiden ulottuville osuvan ja tekivät heidän avioliittonsa kiirastuleksi.

Olkaamme oikeudenmukaiset Dombeylle. Hirveässä ja yhä yltyvässä harhakäsityksessään elämästä hän ajoi vaimoaan eteenpäin, lainkaan aavistamatta minne tai kuinka, mutta kuitenkin pysyi hänen tunteensa Edithiä kohtaan samanlaisena kuin se oli ollut alussakin. Edithillä oli se suuri varjopuoli, että hän selittämättömällä tavalla kieltäytyi tunnustamasta miehensä suurta merkitystä eikä tahtonut taipua täydellisesti alistumaan ja tarpeen mukaan parantamaan ja muuttamaan käytöstään. Mutta toiselta puolen hän yhä piti vaimoaan omalla kylmällä tavallaan naisena, joka saattoi, jos halusi, tuottaa kunniaa hänen vaalilleen ja nimelleen ja jonka omistaminen lisäsi hänen arvoaan.

Sensijaan Edith katseli synkästi kiihkeän ja ylpeän kostonhalunsa täyttämänä päivästä päivään ja tunnista tuntiin omassa huoneessaan vietetyn yön jälkeen, jolloin hän oli istunut tuijottaen seinällä olevia varjoja, siihen pitempään ja synkempään yöhön asti, joka lähestyi kovaa vauhtia — erästä olentoa, jolta oli tulossa yhä uusia katkeria nöyryytyksiä. Ja se olento oli hänen miehensä!

Oliko Dombeyn pääpahe, joka vallitsi häntä niin hellittämättömästi, luonnoton piirre? Toisinaan kannattaisi kysyä, mitä luonto oikeastaan on ja kuinka ihmiset menettelevät sitä muuttaessaan ja eikö luonnollinen käy luonnottomaksi, kun näin väkipakolla pannaan toimeen vääntelyitä ja vääristelyjä. Teljettäköön kuka tahansa mahtavan luonto-äitimme pojista tai tyttäristä ahtaalle alueelle, kahlehdittakoon vanki yhteen ainoaan ajatukseen ja yllytettäköön sitä ympärillä olevien muutamien arkojen tai viekkaitten ihmisten raatelevalla palvonnalla — mitä silloin merkitsee luonto tuolle vapaaehtoiselle vangille, joka ei ole milloinkaan kohonnut vapaan hengen siivillä — ne kun pian raukeavat ja putoavat hyödyttöminä — nähdäkseen luontoa sen kaikki käsittävässä totuudessa!

Voi, onko ympärillämme maailmassa tosiaankin niin vähän asioita, jotka ovat peräti luonnottomia ja kuitenkin varsin luonnollisia sinänsä? Kuulkaa vain tuomarin tai muun virkamiehen nuhtelevan yhteiskunnan luonnottomia hylkiöitä, luonnottomia raaoissa tavoissaan, luonnottomia säädyllisyydenpuutteessaan, luonnottomia siksi, etteivät enää tahdo tai osaa nähdä eroa hyvän ja pahan välillä, luonnottomia tietämättömyydessään, rikollisuudessaan, häikäilemättömyydessään, uppiniskaisuudessaan, hengessään, ulkonäössään, kaikessa. Mutta seuratkaa hyvää pappia tai lääkäriä, jonka elämä on joka hetki vaarassa hänen laskeutuessaan heidän luoliinsa, missä kuulee kaikuna meidän vaununpyöräimme tärinän ja jokapäiväiset askeleemme katukivityksellä. Katselkaa ympärillenne vastenmielisten näkyjen maailmassa miljoonat kuolemattomat olennot eivät tunnekaan muuta maailmaa eläissään — jonka ohimenevä mainitseminenkin jo kauhistuttaa ihmisyyttä ja saa seuraavalla kadulla asuvan hennon arkatuntoisuuden tukkimaan korvansa ja kuiskaamaan: »Sitä en voi uskoa!» Hengittäkää saastutettua ilmaa, jota turmelee kaikki mahdollinen epäpuhtaus, myrkyllinen terveydelle ja elämälle, antakaa jokaisen aistinne, jonka ihmissuku on saanut ilon ja onnen tajuamista varten, tulla loukatuksi, sairaaksi ja inhon kyllästämäksi, antakaa sen kehittyä kanavaksi, jota myöten voi tulla vain kurjuutta ja kuolemaa! Koettakaa turhaan ajatella yhtäkään kasvia tai kukkaa tai terveellistä yrttiä, joka tuollaiseen rikkaruohoiseen kukkasarkaan istutettuna saattaisi kasvaa luonnollisella tavalla tai ojentaa pikku lehtensä aurinkoa kohti, niinkuin Jumala on tarkoittanut. Ja kutsukaa sitten luoksenne jokin kalmankalpea lapsi, jolla on surkastunut vartalo ja häijyt kasvot, selittäkää sille sen luonnoton synnillisyys ja valittakaa sitä, että se jo niin nuorena on loitonnut niin kauas taivaasta — mutta ajatelkaa myöskin vähän sitä, että se on siitetty, syntynyt ja kasvanut — helvetissä!

Henkilöt, jotka tutkivat luonnontieteitä ja sovittavat tietonsa ihmiskunnan terveydeksi, sanovat meille, että jos ne vahingolliset ainekset, jotka turmeltunut ilma synnyttää, olisivat silmin havaittavissa, näkisimme kuinka ne asettuvat paksuina mustina pilvinä tyyssijojensa ylle ja leviävät vähitellen laajemmalle, saastuttaen kaupungin paremmatkin osat. Mutta jos myöskin se siveellinen rutto, joka kohoaa niiden keralla ja loukatun luonnon ikuisten lakien mukaan on niistä eroamaton, olisi silmin havaittavissa — niin kuinka kauheita asioita paljastuisikaan! Silloin näkisimme turmelusta, jumalattomuutta, juoppoutta, varkautta, murhaamista ja pitkän jonon ihmiskunnan luonnollista hyvyyttä ja rakkautta vastaan tehtyjä nimettömiä syntejä, jotka leijailevat noiden anastamiensa paikkojen yläpuolella ja hiipivät eteenpäin pahentaakseen viattomia ja levittääkseen turmelusta puhtaitten keskuuteen. Silloin näkisimme, että samat myrkytetyt lähteet, jotka valuvat sairaaloihimme, täyttävät myöskin vankilamme, sullovat liiallisen lastin rangaistussiirtoloihin lähteviin laivoihin ja leviävät merten ylitse peittäen laajat mantereet rikoksilla. Silloin pysähtyisimme kauhistuneina ja huomaisimme, että missä saamme aikaan turmelusta, joka kohtaa lapsiamme ja periytyy syntymättömille sukupolville, siinä myöskin saamme syntymään saman varman kehityskulun nojalla sellaisen lapsipolven, joka ei tiedä mitään viattomuudesta, nuorison, joka ei tunne kainoutta, kypsyneen iän ihmispolven, joka on kypsä vain kärsimyksissä ja rikoksissa, raihnaisen vanhuuden, joka on häpeäksi ihmissuvulle. Luonnoton sukukunta! Silloin kun voimme koota viinirypäleitä orjantappuroista ja viikunoita ohdakkeista, kun viljapellot kasvavat paheellisten kaupunkiemme syrjäkaduilla rikkakasoissa ja ruusut kukkivat niiden asuttamilla täpötäysillä — hautuumailla, silloin voimme toivoa luonnollisen ihmissuvun kasvavan sellaisesta kylvöstä.

Oi, jospa joku hyvä henki tempaisi katot auki voimakkaammalla ja siunauksellisemmalla kädellä kuin sadun rampa paholainen ja näyttäisi kristityille, mitä synkkiä olentoja lähtee keskeltä heidän kotejaan sankkana saattojoukkona hävityksen enkelille sen kulkiessa tietään heidän seassaan. Ei tarvittaisi enempää kuin yksi ainoa yö kalpeiden kummitusten näkemiseen, näiden kohotessa liian kauan laiminlyömiltämme paikoilta ja siitä paksusta ja raskaasta ilmasta, jossa rikos ja kuume rehoittavat yhdessä, sirotellen ympärilleen hirveää yhteiskunnallista kostoa purkautumaan ylitsemme ja käyden yhä uhkaavammiksi. Millainen kirkas ja siunattu aamu voisikaan seurata sellaista yötä, sillä ihmiset, joita eivät enää kiusaisi omatekoiset loukkauskivet, pelkät pölyhiutaleet heidän ja ikuisuuden välisellä tiellä, ryhtyisivät silloin, niinkuin ainakin samasta alkuperästä lähteneet olennot, joilla on sama velvollisuus yhteisen perheen isää kohtaan ja jotka pyrkivät samaan päämäärään, tekemään maailmaa paremmaksi asuinpaikaksi!

Se päivä ei olisi vähemmän kirkas ja siunattu, jos se herättäisi jonkun, joka ei ole koskaan katsellut ympärillään olevaa ihmiselämää, tajuamaan selvästi, että hän on sukulaissuhteissa siihen, ja avaisi hänen silmänsä näkemään omien ahdasmielisten tunteittensa ja mielipiteittensä kierouden, joka on niin suuri ja kuitenkin kerran alkaneessa kehityksessään yhtä luonnollinen kuin syvin turmelus.

Mutta sellainen päivä ei ollut koskaan koittanut Dombeylle tai hänen puolisolleen, ja kumpikin oli valinnut tiensä.

Kuusi kuukautta Dombeyn tapaturman jälkeen pysyi heidän suhteensa samanlaisena. Marmorikallio ei olisi voinut sulkea Dombeyn tietä itsepintaisemmin kuin hänen vaimonsa. Eikä jäälähde, jota ei yksikään valonsäde ilahduta syvän luolan pohjalla, olisi voinut olla kolkompi ja kylmempi kuin Dombey.

Se toivo, joka oli virinnyt Florencen sydämessä, kun hän tiesi kotinsa muuttuvan uudeksi, oli nyt kokonaan hävinnyt. Tämä koti oli melkein kaksi vuotta vanha, eikä hänenkään kärsivällinen ja luja uskonsa voinut kestää jokapäiväisten kokemusten yhä pettäessä. Joskin hänessä vielä eli epämääräinen toive, että Edith ja isä voisivat elää onnellisempina yhdessä joskus kaukaisena aikana, ei hän enää haaveillutkaan itse saavuttavansa isän rakkautta. Se lyhyt aika, jolloin hän kuvitteli huomanneensa isän sydämen leppyvän, unohtui hänen muistellessaan sen edellä vallinnutta ja sitä seurannutta pitkää kylmyyttä, tai se esiintyi hänen mielessään vain tuskallisena pettymyksenä.

Florence rakasti häntä vieläkin, mutta oli vähitellen johtunut ajattelemaan häntä jonakin rakkaana olentona joka oli ennen elänyt tai ainakin olisi voinut elää, eikä joka päivä näkyvissä olevana kovana todellisuutena. Jotakin siitä lempeästä surumielisyydestä, joka liittyi pikku Paulin tai äidin muistoon, tuntui nyt tulevan hänen mieleensä myös silloin, kun ajatukset kohdistuivat isään, muuttuen ikäänkuin rakkaiksi muistoiksi. Hän ei voinut tehdä itselleen selvää, tapahtuiko se senvuoksi, että isä oli kuin kuollut häneltä ja liittyi hänen ennen rakastamiinsa henkilöihin ja että hän oli pannut isäänsä niin kauan toiveita, jotka olivat rauenneet tyhjiin, ja hellyyttä, johon oli vastattu jäätävän kylmästi. Mutta rakastettu isä alkoi muuttua hänelle epämääräiseksi unikuvaksi eikä oikeastaan vaikuttanut hänen todellisessa elämässään paljon enempää kuin se kuva, jonka hän toisinaan loihti silmiensä eteen rakkaasta veljestään, kuvitellen hänen vielä elävän ja kasvavan mieheksi, suojelijakseen ja helläksi ystäväkseen. Tämä muutos, jos sitä voi siksi sanoa, oli tapahtunut hänessä huomaamatta samoin kuin kehitys lapsesta naiseksi ja sen keralla. Florence oli melkein seitsentoistavuotias, kun hän yksin mietiskellessään tuli tietoiseksi näistä ajatuksista.

Hän oli nyt usein yksin, kun entinen suhde hänen ja Edithin välillä oli suuresti muuttunut. Niihin aikoihin, jolloin isä tapaturman kohtaamana makasi huoneessaan alakerrassa, oli Florence ensiksi huomannut, että Edith vältteli häntä. Tuskaisena ja pahoilla mielin, voimatta kuitenkaan sovittaa tätä käytöstä yhteen sen hellyyden kanssa, jota Edith osoitti heidän tavatessaan toisensa, hän lähti kerran myöhään illalla äitipuolensa huoneeseen.

»Äiti», virkkoi Florence hiipien hiljaa hänen viereensä, »olenko loukannut sinua?»

Edith vastasi: »Et.»

»Minun on täytynyt tehdä jotakin», väitti Florence. »Sano minulle, mitä se on. Sinä olet muuttanut käytöksesi minua kohtaan, rakas äiti. En osaa sanoa, kuinka herkästi ja heti tunnen pienimmänkin muutoksen, sillä minä rakastan sinua koko sydämestäni.»

»Niin minäkin sinua», sanoi Edith. »Voi, Florence, älä usko minua enää koskaan enemmän kuin nyt!»

»Miksi kartat minua niin usein ja pysyttelet poissa?» kysyi Florence. »Ja miksi katselet minua toisinaan niin oudosti, äitikulta? Sinä teet niin, etkö teekin?»

Edithin tummissa silmissä näkyi myöntävä ilme.

»Miksi?» tiedusti Florence rukoillen. »Sano minulle syy, jotta tietäisin, kuinka voisin paremmin miellyttää sinua, ja lupaa minulle, ettei sitä enää jatku.»

»Rakas Florence», vastasi Edith tarttuen käteen, joka oli kiertynyt hänen kaulalleen, ja katsellen silmiin, jotka tähystivät häntä niin rakastavasti Florencen polvistuessa hänen viereensä lattialle, »minä en voi sanoa sinulle, miksi niin on laita. Minä en saa sitä sanoa, etkä sinä sitä kuulla, mutta tiedän, että niin on ja että niin täytyy olla. Tekisinkö niin, jollen tietäisi?»

»Täytyykö meidän vieraantua toisistamme, äiti?» kysyi Florence tuijottaen häneen säikähtyneenä.'

Edithin äänettömillä huulilla näkyi vastaus: »Täytyy.»

Florence katsahti häneen pelon ja kummastuksen yhä lisääntyessä, kunnes ei enää voinut nähdä häntä sumentavien kyynelten lävitse, jotka valuivat hänen poskiaan pitkin.

»Florence kultaseni!» virkkoi Edith hätääntyneenä, »kuuntele minua. Minä en siedä nähdä tuota murhetta. Ole rauhallisempi. Sinähän näet, että minäkin olen tyyni, mutta onko se helppoa minulle?»

Hän virkkoi nämä viime sanat tavallisella tasaisella äänellään ja lisäsi sitten:

»Me emme vieraannu kokonaan. Vain osaksi ja näennäisesti, Florence, sillä sisimmässäni olen sinulle yhä sama ja tulen aina olemaan. Mutta sitä, mitä teen, en tee itseni vuoksi.»

»Minunko vuokseni, äiti?» kysyi Florence.

»Se riittää, kun tiedät, mitä se on», virkkoi Edith hetkisen kuluttua. »Miksi niin on laita, se ei ole tärkeätä. Florence kulta, on parempi — ja välttämätöntä — että seurustelemme harvemmin. Välillämme vallinnut tuttavallinen suhde täytyy katkaista.»

»Milloin!» Florence huudahti. »Voi, äiti, milloin?»

»Nyt», virkkoi Edith.

»Ikuisiksi ajoiksiko?» kysyi Florence.

»Sitä en väitä», vastasi Edith, »enkä tiedäkään. En tahdo myöskään sanoa, että tuttavuutemme on parhaassakin tapauksessa sopimaton ja turmiollinen suhde, joka ei tietääkseni voisi tuottaa hyviä hedelmiä. Minä olen täällä joutunut vaeltamaan sellaisia polkuja, joita sinun ei koskaan tarvitse polkea, ja tieni vienee tästä lähtien — Jumala tietää — en tiedä minne —»

Hänen äänensä raukeni, ja hän istui katsellen Florencea ja melkein vetäytyen pois hänestä saman oudon pelon ja väittelemisen pakottamana, jonka Florence oli huomannut jo aikaisemmin. Sitä seurasi synkkä ylpeys ja raivo, kulkien koko hänen olemuksensa ja piirteittensä läpi kuin hurjasti soivan harpun kieliin lyöty vihainen sävel. Mutta sitten ei enää tullut lempeyttä tai nöyryyttä. Hän ei nyt painanut päätään alas eikä itkien sanonut, että hänen ainoa toivonsa oli Florencessa, vaan piti sitä pystyssä kuin olisi kaunis Medusa, joka katseli miestään kasvoista kasvoihin, tahtoen lumota hänet kuoliaaksi. Hän olisikin niin tehnyt, jos hänellä olisi ollut siihen taikavoima.

»Äiti», virkkoi Florence levottomana, »sinussa on tapahtunut muutos muussakin kuin tahdot minulle ilmaista, ja se on minusta tuskallista. Anna minun jäädä hetkeksi tänne.»

»Ei», vastasi Edith, »ei, kultaseni. Minun on nyt paras jäädä yksin ja pysyä ennen kaikkea erossa sinusta. Älä kysy minulta mitään, vaan usko, että näyttäessäni mielestäsi epävakaiselta ja oikulliselta en ole sellainen omasta tahdostani tai itseni vuoksi. Usko, että vaikka olemme toisillemme vieraampia kuin ennen, sittenkin sisimmässäni tunnen samaa sinua kohtaan. Suo anteeksi, että olen koskaan synkistänyt synkkää kotiasi — tiedän hyvin, että luon siihen varjon — älkäämmekä enää koskaan puhuko tästä.»

»Äiti», nyyhkytti Florence, »ei suinkaan meidän tarvitse erota?»

»Me teemme näin, jotta meidän ei tarvitse erota», selitti Edith. »Älä enää kysy. Mene, Florence! Rakkauteni ja tunnonvaivani seuraavat sinua.»

Hän syleili tyttöä ja päästi hänet menemään. Kun Florence poistui huoneesta, katseli Edith hänen jälkeensä ikäänkuin hänen hyvä enkelinsä olisi häviämässä ja jättäisi hänet ylpeiden ja vihaisten intohimojen huostaan, jotka nyt anastivat hänet omakseen ja painoivat leimansa hänen otsalleen.

Siitä hetkestä lähtien Florence ja hän pysyivät tällä vikaantumisen kannalla. Päiväkausiin he eivät tavanneet toisiaan juuri muulloin kuin ruokapöydässä ja Dombeyn läsnäollessa. Silloin Edith istui käskevän näköisenä, taipumattomana ja äänettömänä, katsahtamattakaan Florenceen. Aina kun Carker oli mukana, niinkuin hän usein oli Dombeyn toipumisen aikana ja jälkeenpäinkin, pysytteli Edith tavallista loitommalla. Mutta kahden kesken hän ei koskaan tavannut tyttöä syleilemättä häntä hellästi niinkuin ennenkin, joskaan ei voinut yhtä selvästi vapautua ylpeästä ilmeestään. Usein, kun hän oli ollut myöhään kaupungilla, hän hiipi pimeässä yläkertaan Florencen huoneeseen, niinkuin oli tottunut tekemään, ja kuiskasi hyvää yötä vuoteen vieressä. Florence ei nukkuessaan tiennyt näistä käynneistä, mutta joskus hän heräsi kuin unessa kuultuaan hiljaa lausuttavan näitä sanoja ja luuli tuntevansa huulten kosketusta kasvoillaan. Mutta niin tapahtui yhä harvemmin, mitä pitemmälle aika kului.

Ja nyt alkoi Florencen oman sydämen tyhjyys taas luoda yksinäisyyttä hänen ympärilleen. Samoin kuin hänen rakastamansa isän kuva oli huomaamatta muuttunut pelkäksi käsitteeksi, samoin Edithkin, seuraten kaikkien niiden kohtaloa, jotka olivat olleet hänelle rakkaita, väistyi pois, häipyi ja kävi päivä päivältä hämärämmäksi etäisyydessä. Vähitellen hän katosi Florencelta niinkuin entisen olemuksensa pakeneva aave; vähitellen heidän välisensä kuilu laajeni ja näytti syvenevän, ja kaikki se vakavuuden ja hellyyden voima, joka oli ilmennyt Edithissä, jäätyi rohkean vihaiseksi itsepäisyydeksi, jonka tukemana hän seisoi Florencelle näkymättömän syvän jyrkänteen reunalla ja uskalsi tuijottaa alas.

Vain yhdellä asialla voi Florence korvata Edithin menetystä, ja vaikka se olikin pieni lohdutus hänen raskautetulle sydämelleen, koetti hän ajatella sitä jonkinlaisena huojennuksena. Nyt kun hänen ei enää tarvinnut jakaa rakkauttaan ja kuuliaisuuttaan Edithin ja isän välillä, saattoi hän rakastaa molempia tekemättä vääryyttä kummallekaan. Ikäänkuin rakastavan mielikuvituksen luomille olennoille hän saattoi antaa heille samanlaisen sijan rinnassaan, loukkaamatta heitä millään epäluulolla.

Niin hän koettikin tehdä. Toisinaan, vieläpä useinkin, hänen täytyi ihmetellä ja mietiskellä, miksi Edith oli muuttunut, ja silloin se peloittikin häntä, mutta yksinäisyydessään ja äänettömässä surussaan hän ei ollut taipuvainen uteliaisuuteen. Hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin muistella, kuinka hänen toivontähtensä oli peittynyt talon yllä lepäävään yleiseen pilveen, ja itkien alistua kohtaloonsa.

Niin Florence täytti seitsemäntoista vuotta, eläen unessa, jossa hänen nuoren sydämensä tulviva rakkaus kohdistui kuviteltuihin olentoihin, ja todellisessa maailmassa, jossa hänen osakseen oli tullut hyvin vähän muuta kuin tämän voimakkaan nousuveden vetäytymistä hänestä poispäin. Niin araksi ja sulkeutuneeksi kuin yksinäinen elämä olikin hänet tehnyt, ei se ollut katkeroittanut hänen suloista mieltään tai hänen vakaata luonnettaan. Viattomassa yksinkertaisuudessa lapsi ja nainen näyttivät ilmenevän hänen kauniissa kasvoissaan ja hennossa, sirossa vartalossaan ja yhtyvän niissä viehättävästi — ikäänkuin kevät olisi haluton pakenemaan kesän tullessa ja koettaisi sekoittaa kukkain kevätihanuutta niiden täyteen kukoistukseen. Mutta hänen sydämeenkäyvässä äänessään, hänen rauhallisissa silmissään ja toisinaan siinä ylimaailmallisessa valossa, joka näytti lepäävän hänen päänsä päällä, ja hänen vakinaisessa miettivässä ilmeessään oli jotakin samanlaista kuin hänen velivainajassaankin. Palvelijat kuiskailivat siitä omalla puolellaan, pudistivat päitään ja söivät ja joivat sitä enemmän hyvän toveruushengen vallitessa.

Näillä huomiontekijöillä oli paljon puhumista Dombeysta ja hänen rouvastaan ja Carkerista, joka näytti olevan jonkinlainen välittäjä heidän asiassaan ja liikkui edestakaisin kuin koettaen rakentaa rauhaa, mutta ei koskaan onnistunut. He valittivat kaikki asiain ikävää tilaa ja olivat yksimielisiä siitä, että tässä oli osansa rouva Pipchinillä, joka jo muutenkin oli kyllin vihattu. Mutta ylipäätänsä oli hyvä, että oli keksitty jokin sopiva puheenaihe. He käyttivät sitä oivallisesti hyväkseen ja nauttivat siitä aika lailla.

Talon vakinaisten vieraitten ja niiden mielestä, joiden luona herra ja rouva Dombey silloin tällöin kävivät, oli tämä avioliitto hyvinkin sopiva, ainakin ylpeyden puolesta. Sen pitemmälti eivät he asiaa pohtineet. Avoselkäistä nuorta naista ei näkynyt muutamaan aikaan rouva Skewtonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsi naurahtaen tapansa mukaan hurmaavasti joillekin läheisille ystäville, että hänen täytyi tätä perhettä ajatellessaan kuvitella hautakiviä ja muita sentapaisia kauheuksia, mutta kun hän taas ilmestyi, ei hän huomannut muuta outoa kuin että Dombeylla oli kellossaan nippu kultaisia sinettejä, mikä kauhistutti häntä kovasti kuin hylättävä taikausko. Tämä nuorekas lumoojatar oli periaatteessa tytärpuolta vastaan, mutta muuten hänellä ei ollut Florencesta sen pahempia sanomisia kuin että tytöltä valitettavasti puuttui »tyyliä» — mikä ehkä merkitsi avonaista selkää. Monet, jotka kävivät talossa vain juhlallisemmissa tilaisuuksissa, tuskin tiesivät, kuka Florence oli, ja virkkoivat kotiin palatessaan: »Oliko se tosiaankin neiti Dombey, se siellä nurkassa? Hyvin sievä, mutta vähän hento ja miettivän näköinen!»

Ja tänään Florence oli varmaankin syvemmissä mietteissä kuin kenties kertaakaan viimeisten kuuden kuukauden aikana, kun hän istuutui päivällisaterialle isänsä ja Edithin kaksivuotisen hääpäivän aattona (viime vuonna tähän aikaan oli rouva Skewton maannut halvattuna), tuntien samalla omituista levottomuutta, joka melkein muuttui peloksi. Hänellä ei ollut siihen muuta syytä kuin merkkipäivä sinänsä, isän kasvojen ilme, jonka hän oli pikaisella silmäyksellä huomannut, ja Carkerin läsnäolo, joka hänestä nyt oli entistäkin kiusallisempi.

Edith oli upeasti puettu, sillä hän ja Dombey oli illaksi kutsuttu johonkin suureen seuraan ja päivällinen syötiin tänään myöhään. Edith ilmestyi vasta toisten jo istuutuessa pöydässä, ja Carker nousi saattamaan hänet paikalleen. Niin kaunis ja loistava kuin hän olikin, oli hänen kasvoillaan ilme, joka näytti ijäksi erottaneen hänet Florencesta ja kaikista muistakin. Ja kuitenkin Florence huomasi äkkiä hänen silmissään ystävällisyyden välähdyksen, mutta se teki sitä surettavammaksi ja raskaammaksi pitkän välimatkan, jonka päähän Edith oli vetäytynyt.

Päivällisen aikana puhuttiin hyvin vähän. Florence kuuli isänsä silloin tällöin virkkavan Carkerille jonkun sanan liikeasioista ja toisen hiljaa vastaavan, mutta ei kiinnittänyt paljon huomiota siihen, mitä he sanoivat, vaan toivoi päivällisen päättyvän. Kun jälkiruoka tuotiin pöydälle ja palvelijat poistuivat, sanoi Dombey karisteltuaan kurkkuaan muutamia kertoja tavalla, joka ei ennustanut hyvää:

»Rouva Dombey, luullakseni tiedätte ilmoittaneeni taloudenhoitajattarelle, että saamme huomenna joitakin päivällisvieraita.»

»Minä en syö päivällistä kotona», vastasi Edith.

»Ei monta vierasta», jatkoi Dombey kuin ei olisi kuullut mitään, »ainoastaan noin kaksi- tai neljätoista henkeä. Sisareni, majuri Bagstock ja joitakin muita, jotka tunnette vain pintapuolisesti.»

»Minä en syö päivällistä kotona», toisti Edith.

»Niin epäiltävä syy kuin minulla lieneekin muistella hääpäiväämme mieluisalla tavalla, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen yhtä mahtipontisesti kuin jos Edith ei olisikaan puhunut, »on näissä asioissa kuitenkin maailman takia otettava huomioon jonkinlaisia muodollisuuksia. Jollei teillä olekaan itsekunnioitusta, rouva Dombey —»

»Minulla ei ole», kuului vastaus.

»Madame, suvaitkaa kuulla mitä puhun», huudahti Dombey lyöden kätensä pöytään. »Minä sanon, että jollei teillä olekaan itsekunnioitusta —»

»Ja minä sanon, että minulla ei ole.»

Dombey katsahti häneen, mutta ne kasvot, joihin hän loi silmänsä, eivät olisi muuttuneet, vaikka itse kuolema olisi niihin tuijottanut.

»Carker», sanoi Dombey kääntyen tyynemmin tämän herran puoleen, »koska olette ollut välittäjäni asiassa rouva Dombeyn kanssa aikaisemmissa tilaisuuksissa ja koska haluan säilyttää elämän ulkonaisen säädyllisyyden, mikäli se nimenomaan koskee itseäni, pyydän teitä hyväntahtoisesti ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jollei hänellä olekaan itsekunnioitusta, on sitä ainakin minulla ja että senvuoksi pysyn päätöksessäni, mitä tulee huomispäivän ohjelmaan».

»Sanokaa ylimmäiselle valtiaallenne, herra Carker», virkkoi Edith, »että minä tahdon puhua hänen kanssaan tästä asiasta myöhemmin, mutta kahden kesken».

»Herra Carker tietää syyn, jonka vuoksi en voi suostua tuohon pyyntöönne», sanoi hänen miehensä. »Sentähden hänen ei tarvitse sitä ilmoittaa minulle.» Puhuessaan hän huomasi Edithin katseen muuttavan suuntaansa ja seurasi sitä silmillään.

»Tyttärenne on läsnä, herra Dombey», huomautti Edith.

»Tyttäreni pysyköön täällä», sanoi Dombey.

Florence, joka oli noussut seisomaan, istuutui taas, peitti käsillään kasvonsa ja värisi.

»Minun tyttäreni, madame» — aloitti Dombey.

Mutta Edith keskeytti hänet äänellä, joka käymättä rahtustakaan tavallista kovemmaksi, oli niin kirkas ja ponteva ja selvä, että sen olisi saattanut kuulla pyörremyrskyssäkin.

»Sanoinhan, että tahdon puhua kanssanne kahden kesken. Jollette ole hullu, niin ottakaa huomioon, mitä sanon.»

»Minulla on valta puhua teille, rouva Dombey, milloin ja missä minua haluttaa», vastasi hänen miehensä, »ja minua miellyttää puhua teille täällä ja nyt».

Edith nousi seisomaan kuin aikoen poistua huoneesta, mutta sitten hän taas istuutui ja katsoen mieheensä ulkonaisesti täysin hillittynä virkkoi samanlaisella äänellä kuin äsken:

»Puhukaa siis!»

»Minun täytyy ensiksikin sanoa teille, että teidän käytöksessänne on jotakin uhkaavaa, mikä ei laisinkaan sovi teille», huomautti Dombey.

Edith nauroi. Hänen hiuksiinsa pistetyt jalokivet värisivät. On olemassa tarinoita kallisarvoisista kivistä, jotka kalpenevat niiden omistajan joutuessa vaaraan. Jos nämä olisivat olleet sellaisia, olisivat niiden vangitut valosäteet paenneet sillä hetkellä lyijynharmaina.

Carker kuunteli silmät alas luotuina.

»Mitä tyttäreeni tulee, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen keskustelua siitä, mihin se oli katkennut, »niin ei ole suinkaan ristiriidassa hänen velvollisuutensa kanssa minua kohtaan, että hän saa oppia näkemään, millaista käytöstä on vältettävä. Tällä hetkellä olette hänelle siitä erittäin selvänä esimerkkinä, ja minä toivon hänen käyttävän opetusta hyväkseen.»

»Nyt minä en keskeytä teitä», vastasi hänen vaimonsa, silmät, ääni ja asento jäykistyneinä kuin äsken. »Minä en nouse paikaltani, en poistu täältä enkä estä teitä lausumasta sanaakaan, vaikka tuli olisi nurkan alla.»

Dombey nyökkäsi kuin ivallisesti kiittääkseen tästä huomaavaisuudesta ja jatkoi sitten, mutta ei niin hillitysti ja varmasti kuin aikaisemmin, sillä Edithin arkatuntoisuus Florencen puolesta ja välinpitämättömyys miestään ja hänen arvosteluaan kohtaan kuohutti ja kirveli häntä kuin avoin haava.

»Rouva Dombey, tyttäreni kehitykselle ei varmaankaan ole hyödytöntä oppia, kuinka kovin valitettava ja suuressa määrin parannuksen tarpeessa on uppiniskainen luonne, etenkin jos se ilmenee — kiittämättömästi ilmenee, lisättäköön se — sen jälkeen kun kunnianhimo ja oma etu on tyydytetty. Ja minä uskon niiden kummankin osaltaan vaikuttaneen siihen, että otitte vastaan sen paikan, jolla nyt istutte tämän pöydän ääressä.»

»Ei, minä en nouse paikaltani, en poistu täältä enkä estä teitä lausumasta sanaakaan, vaikka koko huone palaisi», toisti Edith.

»Tosin on jonkun verran luonnollista, rouva Dombey», jatkoi Dombey, »että teistä on kiusallista kuulla näitä epämiellyttäviä totuuksia muiden läsnä ollessa, mutta turhaan koetan arvata» — nyt hän ei voinut salata todellisia tunteitaan tai estää silmiään suuntautumasta synkkinä Florenceen — »miksi kukaan muu voi antaa niille enemmän voimaa ja pontta kuin minä, jota ne niin läheisesti koskevat. Myöskin on ymmärrettävää, että teistä on vastenmielistä kuulla kenenkään läsnä ollessa, että teissä on kapinallinen henki, jota ette voi kyllin pian lannistaa, mutta joka teidän on lannistettava, rouva Dombey, ja jonka minä — valitettavasti on minun se mainittava — muistan huomanneeni käytöksessänne äitivainajaanne kohtaan ja herättäneen mielessäni epäilyksiä ja ikävyyttä useammin kuin kerran ennen vihkiäisiämme. Mutta teillä on omassa vallassanne ryhtyä sitä parantamaan. Alkaessani puhua en suinkaan unohtanut, että tyttäreni on läsnä, rouva Dombey. Pyydän teitä olemaan unohtamatta huomenna, että läsnä on muutamia vieraita ja että teidän pitää ottaa heidät vastaan noudattaen jonkinlaista ulkonaista kohteliaisuutta.»

»Ei siis ole kylliksi se, että tiedätte, mitä on tapahtunut teidän ja minun välilläni», virkkoi Edith, »ei siis riitä, että voitte katsoa tuonne» — hän osoitti Carkeria, joka yhä kuunteli silmät alas luotuina — »ja ajatella, kuinka olette minua häväissyt, eikä riitä sekään, että voitte katsoa tuonne» — hän viittasi Florenceen kädellä, joka vähän aikaa vapisi — »ja muistella, mitä olette tehnyt ja kuinka olette kekseliäästi pannut minut kärsimään tuskaa päivästä päivään, ilman hetkenkään rauhaa. Teille ei myöskään ole kylliksi se, että tämä päivä selvemmin kuin mikään muu vuoden päivä tuo mieleeni sen taistelun (hyvin ansaitun, mutta teidän kaltaisellenne käsittämättömän), jossa olisin suonut kuolevani! Te lisäätte kaikkeen tähän sen lopullisen halpamaisuuden, että sallitte tyttärenne nähdä, kuinka syvälle olen vajonnut, vaikka tiedätte pakottaneenne minut hänet rauhansa vuoksi uhraamaan elämäni ainoan lempeän tunteen ja harrastuksen, vaikka tiedätte, että hänen vuokseen tahtoisin, jos voisin — mutta minä en voi, kun olette minulle niin sydänjuuriin asti vastenmielisesti — alistua kokonaan tahtoonne ja olla nöyrin orjanne!»

Tämä ei ollut oikea tapa miellyttää Dombeyn suuruudentuntoa. Edithin sanat kiihdyttivät Dombeyn vanhan vihankaunan entistä hurjemmaksi. Kapinallisen naisen sanoista hän sai kuulla tässäkin elämänsä kohtalokkaassa vaiheessa laiminlyödyn lapsensa nousevan häntä vastaan voimakkaana siinä, missä hän oli voimaton, ja kaikkena siinä, missä hän itse ei ollut mitään!

Hän kääntyi Florenceen päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut, ja käski hänen poistua huoneesta. Florence totteli peittäen kasvot käsillään ja meni vapisten ja itkien.

»Minä ymmärrän sen vastustushengen, joka käänsi teidän rakkautenne siihen suuntaan», virkkoi Dombey karahtaen punaiseksi vihasta ja voitonriemusta, »mutta sen tie on tukittu, rouva Dombey, ja se on käännetty takaisin!»

»Sitä pahempi teille!» vastasi Edith muuttamatta ääntään tai käytöstään. »Niin», vahvisti hän, sillä Dombey oli kääntynyt äkkiä häneen päin, »mikä on minulle pahaa, se on miljoona kertaa pahempaa teille. Ajatelkaa sitä, jollette mitään muuta ajattelekaan!»

Hänen tummaa tukkaansa sitova jalokivinauha välkkyi ja kimmelsi kuin tähtisiltä. Mutta jalokivet eivät varoittaneet ketään, tai muuten ne olisivat muuttuneet värittömiksi ja himmeiksi kuin tahrattu kunnia. Carker istui yhä ja kuunteli silmät alas luotuina.

»Rouva Dombey», virkkoi Dombey puhuen taas niin ylpeästi ja hillitysti kuin osasi, »te ette saavuta tyytyväisyyttäni tai käännä minua pois suunnitelmistani tällaisella käytöksellä».

»Tämä on ainoa vilpitön käytöstapani, mutta sittenkin vain heikko ilmaus siitä, mitä on sydämessäni», vastasi Edith. »Jos taas luulisin sen herättävän tyytyväisyyttänne, käyttäytyisin toisin, mikäli se olisi ihmisvoimin mahdollista. En tee mitään, mitä pyydätte.»

»En ole tottunut pyytämään, rouva Dombey», vastasi hänen miehensä, »vaan minä vaadin».

»Minä en istu teidän talossanne emännän paikalla huomenna enkä koskaan muulloinkaan sitä päivää viettämässä. Minä en tahdo sellaisena päivänä esiintyä kenenkään nähden vastahakoisena orjana, jonka olette ostanut. Jos viettäisin hääpäivääni, viettäisin sitä häpeän päivänä. Itsekunnioitusta! Ulkonainen säädyllisyys maailman silmissä! Mitä ne merkitsevät minulle? Te olette yrittänyt kaikkenne saattaaksenne ne minun silmissäni yhdentekeviksi, ja ne ovatkin yhdentekeviä.»

»Carker», virkkoi Dombey puhuen kulmakarvat kurtussa, hetkisen mietittyään, »rouva Dombey unohtaa tässä niin itsensä kuin minutkin ja panee minut luonteelleni niin sopimattomaan tilanteeseen, että minun täytyy tehdä asiasta loppu».

»Vapauttakaa minut siis siitä kahleesta, joka minua sitoo», sanoi Edith muuttamatta ääntään tai ilmettään tai käytöstään. »Antakaa minun mennä.»

»Madame!» huudahti Dombey.

»Vapauttakaa minut. Päästäkää menemään.»

»Rouva Dombey! Mitä nyt?»

»Sanokaa hänelle», virkkoi Edith kääntäen ylpeät kasvonsa Carkeriin päin, »että haluan avioeroa. Että se olisi meille parasta. Että suosittelen sitä hänelle. Sanokaa hänelle, että se saadaan panna toimeen hänen määräämiensä ehtojen mukaan — hänen rikkautensa ei merkitse minulle mitään — mutta että se ei voi tapahtua liian pian.»

»No no, rouva Dombey!» sanoi hänen miehensä perin hämmästyneenä, »kuvitteletteko mahdolliseksi, että voisin edes kuunnella moista ehdotusta? Tiedättekö kuka olen, madame? Tiedättekö, mitä edustan? Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Dombey ja Pojasta? Että ihmiset voisivat sanoa: 'herra Dombey — herra Dombey! — erosi vaimostaan!' Että alhaiset ihmiset voisivat puhua herra Dombeysta ja hänen perheasioistaan! Ajatteletteko vakavasti, rouva Dombey, että minä sallisin nimeäni mainittavan sellaisessa yhteydessä? Hohhoh, madame! Hyi häpeä! Olette mieletön!» Dombey ihan nauroi.

Mutta ei niinkuin Edith, joka olisi ennemmin saanut olla vainaja kuin nauraa sillä tavalla vastaukseksi, katse hellittämättä luotuna mieheensä, ja Dombeykin olisi saanut ennemmin olla haudassa kuin pöyhkeänä istua siinä kuuntelemassa vaimonsa sanoja.

»Ei, rouva Dombey», jatkoi hän. »Ei, madame. Ei ole mitään mahdollisuutta avioeroon teidän ja minun välilläni, ja senvuoksi minä sitäkin hartaammin kehoitan teitä vihdoin tajuamaan velvollisuutenne. Kuulkaa, Carker, niinkuin aioin sanoa teille —»

Carker, joka oli istunut koko ajan kuunnellen, kohotti nyt silmänsä, joissa oli kirkas, outo loiste.

»Niinkuin aioin sanoa teille», jatkoi Dombey, »täytyy minun pyytää teitä asiain jouduttua tälle asteelle ilmoittamaan rouva Dombeylle, etten ole tottunut sallimaan kenenkään — kenenkään, Carker — vastustaa minua tai sietämään, että esitetään minua tärkeämpänä huomioonotettavana joku henkilö, jonka velvollisuus on totella minua. Se tapa, kuinka tytärtäni on tässä mainittu ja käytetty minun vastakohtanani, on luonnoton. En tiedä enkä välitä tietää, onko tyttäreni tosiaankin samalla kannalla kuin rouva Dombey, mutta sen jälkeen, mitä rouva Dombey on tänään sanonut ja tyttäreni kuullut, pyydän teitä ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jos hän edelleenkin tekee tästä talosta riitaisen, pidän tytärtäni vaimoni oman tunnustuksen mukaan jossakin määrin vastuunalaisena ja rankaisen häntä jyrkällä epäsuosiollani. Rouva Dombey on kysynyt, eikö jo ole kylliksi, että hän on tehnyt niin ja niin. Suvaitkaa vastata: ei, se ei ole kylliksi.»

»Malttakaa!» huudahti Carker väliin. »Sallikaa minun lausua pari sanaa! Niin tuskallinen kuin minun asemani onkin joka tapauksessa ja erikoisen tuskallinen silloin, kun näytän olevan eri mieltä teidän kanssanne, täytyy minun kysyä, eikö olisi kuitenkin parempi vielä harkita avioeroa. Minä tiedän, kuinka suuressa ristiriidassa se tuntuu olevan korkean julkisen asemanne kanssa, ja tiedän myös, kuinka luja olette antaessanne rouva Dombeyn ymmärtää» — hänen katseensa osui Edithiin hänen lausuessaan nämä sanat niin selvästi kuin olisi kellolla soitettu — »ettei mikään muu kuin kuolema voi koskaan teitä erottaa. Ei mikään muu. Mutta kun ajattelette, että rouva Dombey eläessään tässä talossa ja tehdessään sen omien sanojenne mukaan riitakohtausten näyttämöksi samalla toimittaa neiti Dombeyn joka päivä pahaan välikäteen (sillä tiedänhän, kuinka päättäväinen olette), niin ettekö vapauta häntä alituisesta mielenkiihtymyksestä ja siitä melkein sietämättömästä tunteesta, että hän menettelee väärin toista kohtaan? Eikö tämä näytä siltä — minä en sano, että niin on laita — kuin uhraisitte rouva Dombeyn erittäin korkean ja järkähtämättömän asemanne vuoksi?»

Taas suuntautui hänen katseensa Edithiin, joka seisoi katsellen miestään ja hymyillen oudolla ja kaamealla tavalla.

»Carker», vastasi Dombey kurtistaen ylpeästi kulmiaan ja puhuen äänellä, joka oli tarkoitettu ilmaisemaan keskustelun loppuneeksi, »te käsitätte asemanne väärin ruvetessanne neuvomaan minua tällaisessa asiassa ja erehdytte myöskin minuun itseeni nähden (mikä hämmästyttää minua kovin) antaessanne tuontapaisen neuvon. Minulla ei ole muuta sanomista.»

»Ehkä», virkkoi Carker, jonka ilmeessä näkyi harvinainen ja kummallinen pilkallisuus, »ehkä te käsitätte väärin minun asemani, kun kunnioititte minua ottamalla minut välittäjäksi tässä asiassa». Hän viittasi kädellään rouva Dombeyta kohti.

»En laisinkaan, Carker, en suinkaan», vastasi toinen ylpeästi. »Teille oli annettu tehtäväksi —»

»Käskynalaisena henkilönä nöyryyttää rouva Dombeyta. Sen unohdin. Niin, oikein, sehän sovittiin nimenomaan. Suonette anteeksi.»

Samalla kun hän kumarsi Dombeylle kunnioittavalla tavalla, joka ei vähääkään pitänyt yhtä hänen sanojensa kanssa, niin nöyrästi kuin ne lausuttiinkin, vilkaisi hän syrjästä Edithiin.

Edith olisi ennemmin saanut vaipua kuolleena paikalleen kuin seisoa sillä tavoin hymyillen, majesteettisen ylenkatseellisena ja kauniina kuin langennut enkeli. Hän kohotti kätensä päässään välkkyvään kirkkaaseen jalokivikoristeeseen ja repäisi sen pois niin rajusti, että se hajoitti hänen suuren mustan tukkansa säälimättä ja heitti sen hänen hartioilleen. Sitten hän paiskasi jalokivet lattialle. Kummastakin käsivarrestaan! hän irroitti jalokivisen rannerenkaan, viskasi ne maahan ja polki välkkyvää kasaa. Sanaakaan virkkamatta, yhdenkään varjon hämmentämättä hänen silmäinsä hehkua ja lieventämättä vähääkään kamalaa hymyään hän katsahti vielä viimeisen kerran mieheensä mennessään ovelle. Sitten hän poistui.

Florence oli kuullut kylliksi ennen huoneesta lähtöään tietääkseen, että Edith rakasti häntä vielä ja oli kärsinyt hänen vuokseen, salaten uhrauksensa, ettei häiritsisi hänen rauhaansa. Hän ei halunnut puhua Edithille tästä asiasta eikä olisi tohtinutkaan muistaessaan, kenelle niin tehdessään olisi tottelematon, mutta hän toivoi saavansa äänettömällä ja hellällä syleilyllä vakuuttaa ymmärtävänsä tämän menettelyn täydellisesti ja olevansa kiitollinen. Dombey meni yksin kaupungille sinä iltana. Florence lähti pian senjälkeen huoneestaan ja haki äitipuoltaan kaikkialta, mutta turhaan. Edith pysytteli omissa huoneissaan, joissa Florence ei ollut enää pitkiin arkoihin käynyt, eikä hän uskaltanut mennä sinne nytkään, jottei tahtomattaan antaisi aihetta uuteen riitaan. Hän toivoi kuitenkin tapaavansa Edithin ennen nukkumaan menoaan, siirtyi huoneesta toiseen ja kuljeskeli kaikkialla talossa, joka oli niin loistava ja synkkä, mutta ei pysähtynyt minnekään.

Hän oli juuri menossa erään välikäytävän poikki, joka avautui vähän matkan päässä pääportaista ja valaistiin vain juhlatiloissa, kun hän näki kaarioven lävitse miehen tulevan alas vastapäisiä rappusia. Vaistomaisesti peläten isäänsä, joksi hän luuli tulijaa, hän pysähtyi pimeään ja katseli oven lävitse valaistulle puolelle. Mutta se olikin Carker, joka tuli yksin alas ja katseli käsinojan ylitse käytävään. Kello ei soinut ilmoittaakseen hänen lähtöään, eikä palvelijaa ollut saattamassa häntä. Hän meni alas hiljaa, aukaisi itse, pujahti ulos ja sulki taas oven hiljaa takanaan.

Florencen voittamaton vastenmielisyys tätä miestä kohtaan ja ehkä myös se, että hän nyt oli salaa väijynyt, mikä niinkin viattomissa oloissa on tavallaan rikollista ja ahdistaa mieltä, vapisutti häntä kiireestä kantapäähän. Hänen verensä tuntui hyytyvän. Niin pian kuin hän jaksoi — sillä aluksi hän tunsi voittamatonta pelkoa liikkua paikaltaan — hän kiirehti omaan huoneeseensa ja sulki oven. Mutta vielä sittenkin hän, istuessaan siellä koiransa kanssa, tunsi jäätävää kauhua, ikäänkuin vaara vaanisi jossakin hänen lähellään.

Se tunkeutui hänen uniinsakin ja häiritsi hänen koko yötänsä. Noustuaan aamulla raukeana ja muistaen tuskallisesti edellisen päivän perheriidan hän etsi taas Edithiä kaikista huoneista ja yritti yhä uudestaan pitkin aamua. Mutta Edith pysyi omalla puolellaan, eikä Florence nähnyt häntä vilahdukseltakaan. Saatuaan sitten kuulla, että suunniteltu juhlapäivällinen oli peruutettu, Florence piti todennäköisenä, että Edith lähtisi illalla niille vieraskutsuille, joista oli puhunut, ja päätti silloin koettaa tavata häntä portailla.

Illalla hän kuuli siihen huoneeseen, jossa tätä varten istui, askeleita portailta ja luuli Edithin olevan siellä. Lähdettyään kiireesti liikkeelle hänen huonettaan kohti Florence kohtasi hänet tulemassa alas yksinään. »

Kuinka Florence pelästyikään ja kummastui nähdessään, että Edith huomatessaan hänen kyyneleiset kasvonsa ja ojennetut käsivartensa peräytyi ja kirkaisi!

»Älä tule lähelleni!» huusi Edith. »Pysy poissa! Anna minun mennä ohitse!»

»Äiti!»

»Älä mainitse minua sillä nimellä! Älä puhu minulle! Älä katso minuun! — Florence!» varoitti Edith peräytyen, kun tyttö astui askelen lähemmäksi, »älä koske minuun!» Seisoessaan kuin paikalleen naulattuna vastapäätä vääntyneitä piirteitä ja tuijottavia silmiä Florence sai nähdä, että Edith peitti kasvonsa käsillään, värisi koko ruumiiltaan, kyyristyen seinää vasten ryömi hänen ohitseen kuin pahantekijä ja sitten pystyyn hypähtäen pakeni.

Florence pyörtyi portaille, mistä hänet löysi rouva Pipchin. Hän ei tiennyt mistään, ennenkuin huomasi makaavansa omassa vuoteessaan rouva Pipchinin ja muutamien palvelijain seistessä ympärillä.

»Missä äiti on?» kysyi Florence ensiksi.

»Hän on lähtenyt viemisille», vastasi rouva Pipchin.

»Ja isä?»

»Herra Dombey on omassa huoneessaan, neiti Dombey», sanoi rouva Pipchin, »ja parasta, mitä voitte tehdä, on riisuutua ja heti nukkua». Se oli viisaan rouvan lääke kaikkiin vaivoihin, etenkin alakuloisuuteen ja unettomuuteen, joiden syntien vuoksi moni nuori uhri oli lähetetty vuoteeseen kello kymmenen aamulla Brightonin vankeuden aikoina.

Lupaamatta totella, mutta esittäen syyksi halun saada olla rauhassa, Florence vapautti itsensä mahdollisimman pian rouva Pipchinin ja palvelijain huolenpidosta. Yksin jäätyään hän muisteli, mitä portailla oli tapahtunut, ensiksi epäillen sen todenperäisyyttä, sitten itkien kuvaamattoman ja kauhean pelon vallassa, jollaista oli tuntenut edellisenä iltana.

Hän päätti olla panematta maata, ennenkuin saisi kuulla Edithin taas olevan turvallisesti kotona, vaikkei näkisikään häntä itseään. Mikä selittämätön ja hämärä pelko pani hänet tekemään tämän päätöksen, siitä hän ei ollut perillä eikä uskaltanut sitä ajatellakaan. Hän tiesi vain, että oli mahdotonta saada vähääkään lepoa kivistävälle päälle ja jyskyttävälle sydämelle, ennenkuin Edith tulisi takaisin.

Ilta pimeni yöksi, tuli puoliyö, mutta Edithiä ei kuulunut. Florence ei voinut lueskella eikä levähtää hetkistäkään. Hän käveli edestakaisin huoneessaan, avasi oven ja meni sen ulkopuolella olevaan käytävään, katseli akkunasta ulos yöhön, kuunteli tuulen kohinaa ja sateen rapinaa, istuutui ja tuijotti tulen muovailemiin kuvioihin, nousi taas ja silmäili kuinka kuu lensi myrskyn ajaman laivan näköisenä pilvimeren lävitse.

Koko talo nukkui paitsi paria palvelijaa, jotka odottivat alhaalla emäntänsä paluuta.

Kello yksi. Kaukaa kuuluva ajoneuvojen räminä kääntyi sivukadulle tai pysähtyi äkkiä tai meni ohitse. Hiljaisuus muuttui vähitellen yhä selvemmäksi. Nyt sitä ei enää keskeyttänyt juuri mikään muu kuin tuulen kohina ja sadekuuro. Kello kaksi. Ei Edithiä!

Florence asteli yhä levottomampana edestakaisin huoneessaan ja käytävässä ja tähysteli ulos yöhön, joka näytti samealta ja epäselvältä sadepisaroiden valuessa pitkin ruutuja ja kyynelten täyttäessä hänen silmänsä. Sitten hän katseli pilvien kiireistä lentoa, joka oli alhaalla vallitsevan liikkumattomuuden jyrkkä vastakohta ja kuitenkin niin täynnä rauhaa ja yksinäisyyttä. Kello kolme! Jokainen tuulenlehahdus lisäsi hänen kauhuaan. Ei vieläkään Edithiä!

Yhä tuskaisempana Florence liikkui huoneessaan ja käytävässä ja katseli kuuta, joka hänen mielikuvituksessaan esiintyi kalpeana pakolaisena rientämässä kauas, peittäen syyllisiä kasvojaan. Kello löi neljä! Viisi! Ei vieläkään Edithiä!

Mutta sitten kuului jotakin varovaista liikettä talossa. Florence huomasi, että toinen valvovista palvelijoista oli herättänyt rouva Pipchinin, joka oli noussut ja mennyt alakertaan hänen isänsä ovelle. Florence hiipi alemmaksi portaille, katsoi mitä oli tekeillä, ja näki isänsä tulevan huoneestaan aamupuvussa ja säpsähtävän kuullessaan, ettei hänen vaimonsa ollut vielä palannut. Hän lähetti erään palvelijan talliin kysymään, oliko ajaja siellä. Miehen poistuttua hän pukeutui hyvin nopeasti.

Palvelija palasi kiireesti tuoden kerallaan ajajan, joka sanoi tulleensa kotiin kello kymmenen ja menneensä heti levolle, sittenkun oli vienyt emäntänsä hänen entiseen asuntoonsa Brook Streetin varrelle, missä herra Carker oli häntä odottanut.

Florence seisoi juuri samalla paikalla, josta oli edellisenä iltana katsellut Carkerin tuloa portaita alas. Taas häntä värisytti silloisen näyn selittämätön kauhu, ja tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä kuunnellakseen ja ymmärtääkseen, mitä sitten seurasi.

Mies lisäsi herra Carkerin ilmoittaneen hänelle, ettei hänen emäntänsä tarvinnut vaunuja kotiin palatakseen, ja käskeneen hänen poistua.

Florence näki isänsä kalpenevan ja kuuli hänen kysyvän hätäisellä, väräjävällä äänellä rouva Dombeyn kamarineitoa. Nyt alkoi koko talossa hälinä, ja kamarineito ilmestyi pian hyvin kalpeana ja hajanaisin lausein.

Hän sanoi pukeneensa emäntänsä varhain — ainakin kaksi tuntia ennen hänen lähtöään kotoa — ja silloin rouva Dombey oli sanonut hänelle, niinkuin usein ennenkin, ettei hänen tarvinnut illalla odottaa. Hän oli juuri tullut emäntänsä huoneista, mutta —

»Mutta mitä! Mitä sitten?» kuuli Florence isänsä kysyvän kuin mielettömänä.

»Mutta sisempi pukuhuone oli lukossa ja avain poissa.»

Dombey sieppasi kynttilän, joka lepatti lattialla — joku oli laskenut sen kädestään ja unohtanut siihen —, ja juoksi yläkertaan niin raivoissaan, että pelästynyt Florence tuskin ennätti paeta hänen tieltään. Hän kuuli isänsä lyövän oven puhki ja juoksi kädet ojossa, tukka hajallaan ja kasvot vääristyneinä kuin mielipuoli takaisin omaan huoneeseensa.

Kun ovi painui sisään ja Dombey syöksyi vaimonsa huoneeseen, mitä hän näki siellä? Sitä ei kukaan saanut tietää. Mutta lattialle heitettynä kallisarvoisena kasana oli jokainen koristus, jokainen puku ja kaikki muu, mitä Edith oli käyttänyt tai omistanut avioliittonsa aikana. Tässä samassa huoneessa Dombey oli nähnyt kuvastimesta heijastuneena sen ylpeän olennon, joka oli osoittanut hänet ovelle. Tämä oli sama huone, jossa Dombey oli sen enempää ajattelematta kysynyt itseltään; millaiselta siellä näyttäisi hänen tullessaan sinne seuraavan kerran!

Dombey työnsi vaatteet ja korut lattialta laatikkoihin, jotka lukitsi raivoissaan nopeasti. Silloin hän huomasi pöydällä joitakin papereita. Siinä oli avioliittosopimus, jonka hän itse oli allekirjoittanut, ynnä kirje. Siitä hän sai lukea, että Edith oli lähtenyt. Hän sai lukea, että hänen kunniansa oli häväisty. Hän sai lukea, että Edith oli karannut häpeällisenä hääpäivänään sen miehen kanssa, jonka hänen puolisonsa oli valinnut hänen nöyryyttäjäkseen. Dombey syöksyi ulos huoneesta ja talosta sen mielettömän ajatuksen valtaamana, että voisi vielä tavata Edithin siellä, minne hän oli vaunuilla ajanut, ja saisi nyrkillään lyödä kauneuden kaikki jäljet olemattomiin hänen voitonriemuisista kasvoistaan.

Florence, joka huumaantuneena ei tiennyt, mitä teki, otti huivin hartioilleen ja pani hatun päähänsä aikoen lähteä juoksemaan pitkin katuja, kunnes löytäisi Edithin, sulkisi hänet syliinsä, pelastaisi ja toisi hänet takaisin. Mutta kun hän kiirehtiessään portaita alas näki pelästyneiden palvelijoiden juoksevan edestakaisin kynttilöineen, kuiskailevan keskenään ja väistävän Dombeyta tämän tullessa portaita alas, silloin hän ymmärsi oman voimattomuutensa, kätkeytyi erääseen niistä suurista huoneista, jotka olivat tällaista loppua varten sisustetut niin ylellisesti, ja tunsi kuin hänen sydämensä olisi pakahtumaisillaan surusta.

Sääli isää kohtaan oli ensimmäinen selvä tunne, joka pysähdytti hänen ylitseen kuohuvan murheen virran. Hänen uskollinen luonteensa kääntyi isään päin niin lämpimästi ja vilpittömästi kuin isä olisi onnensa päivinä ollut sen tunteen ruumiillistuma, joka sitten oli vähitellen käynyt niin heikoksi ja kalpeaksi. Vaikka hän ei voinutkaan aavistaa isänsä onnettomuuden täyttä määrää muutoin kuin epämääräisen pelkonsa mittaamana, oli isä hänen edessään nyt vääryyttä kärsineenä ja yksinäisenä. Ja taas ajoi Florencen hellä rakkaus hänet isän luokse.

Isä ei viipynytkään kauan poissa, sillä Florence itki vielä suuressa huoneessa pohtien näitä ajatuksia, kun kuuli hänen palaavan. Dombey käski palvelijain ryhtyä tavallisiin töihinsä ja meni omiin huoneisiinsa, missä sitten asteli edestakaisin niin raskaasti, että Florence saattoi sen kuulla.

Noudattaen äkkiä rakkautensa käskyä, Florence kiirehti huivi hartioilla ja hattu päässä alakertaan. Vaikka hänen rakkautensa olikin arka aina muulloin, oli se nyt rohkea uskollisuudessaan isää kohtaan turmion hetkellä eikä pelännyt, vaikka oli saanut monta kertaa niin tylyn vastaanoton. Florencen astuessa kevein askelin käytävään hänen isänsä tuli ulos huoneestaan. Florence riensi häntä vastaan pysähtymättä, kädet ojennettuina, ja huusi: »Oi, rakas, rakas isä!» näyttäen aikovan kietoa kätensä hänen kaulaansa.

Ja niin hän olisikin tehnyt. Mutta vimmoissaan Dombey kohotti armottoman käsivartensa ja löi häntä niin kovasti, että hän lyyhistyi marmorilattialle. Lyödessään Dombey sanoi, mikä Edith oli, ja käski Florencen mennä samaa tietä, koska he olivat aina olleet liitossa.

Florence ei heittäytynyt hänen jalkoihinsa, ei peittänyt vapisevin käsin silmiään ollakseen häntä näkemättä, ei itkenyt eikä lausunut moitteen sanaakaan. Mutta hän katsahti isäänsä, ja epätoivon huuto kohosi hänen sydämestään. Sillä hän näki isänsä antavan surmaniskun sille rakkaudenkuvitelmalle, josta hän oli viimeiseen asti pitänyt kiinni. Florence näki hänen julmuutensa, laiminlyöntinsä, vihansa, joka oli kaikkea muuta voimakkaampi ja polki kaikki maahan. Hän näki, ettei hänellä ollut isää maan päällä, ja juoksi ulos orpona.

Tuokion aikaa hän piteli lukkoa, ja huuto pyrki hänen huulilleen. Hän näki isänsä kasvot äskeistäkin kalpeampina, sillä niihin osui keltainen heijastus kynttilöistä, jotka oli kiireessä laskettu lattialle ja jotka nyt paloivat valuen loppuun, ja oven yläpuolelta pilkistävä päivänvalo. Sitten väistyi suljetun talon (jonka akkunaluukkuja ei ollut muistettu avata, vaikka päivä oli jo aikoja koittanut) synkkä pimeys aamun äkillisen kirkkauden ja vapauden tieltä. Niin seisoi Florence kadulla pitäen päätänsä kumarassa salatakseen tuskaisia kyyneleitään.