Dombey ja Poika 2

by Charles Dickens

NELJÄSKYMMENES LUKU

Kotioloja

Dombeyn tapaisen miehen käskevä ja tyly luonne ei tietystikään voinut muuttua lempeämmäksi hänen joutuessaan joka päivä tekemisiin sen olennon kanssa, jonka itse oli nostanut itseään vastaan, eikä se kylmä ja kova ylpeyden panssari, joka häntä puristi, käynyt joustavammaksi, kun se tuon tuostakin törmäsi kopeaan ylenkatseeseen ja uhmaan. Sellaisen luonteen kirous — tärkein puoli siihen sisältyvää raskasta kostoa — on se, että kun myöntyväisyys ja alistuvaisuus paisuttavat sen pahoja ominaisuuksia ja antavat sille voimaa vahvistavat vastarinta ja liiallisten vaatimusten torjuminen sitä myös yhtä paljon. Siihen sisältyvä paha saa kasvamisen ja leviämisen tilaisuutta päinvastaisista mielenlaaduista, imien uutta elämää makeasta ja katkerasta. Jos sitä nöyrästi palvellaan tai halveksitaan, orjuuttaa se sittenkin sydäntä, johon se kerran on pysyvästi asettunut; jos ihaillaan tai torjutaan, on se yhä niin paatunut valtias kuin kolkkojen satujen paholainen.

Ensimmäistä vaimoaan Dombey oli kohdellut kylmän ja ylpeän julkeasti kuin jokin korkeampi olento, jollaisena hän melkein piti itseään. Hän oli ollut »herra Dombey» heidän tavatessaan ensimmäisen kerran, ja »herra Dombeyksi» nimitti hänen vaimonsa häntä vielä kuollessaankin. Hän oli osannut vaatia kunnioitusta suuruudelleen heidän koko avioliittonsa ajan, ja hänen vaimonsa oli taipunut siihen nöyrästi. Hän oli säilyttänyt ylvään asemansa valtaistuimen huipulla ja hänen vaimonsa, alhaisen sijansa sen juurella. Ja paljon onnea oli hänelle tuottanut näin elää ainoalaatuisen ajatuksensa orjuuttamana! Hän oli kuvitellut, että hänen toisen vaimonsa ylpeä luonne liittyisi hänen omaansa — sulaisi siihen ja kohottaisi hänen suuruuttaan. Hän oli haaveillut saavansa olla entistäänkin ylpeämpi, kun Edithin ylpeys olisi lisänä. Kertaakaan hän ei ollut ajatellut mahdolliseksi, että se saattaisi joskus asestautua häntä vastaan. Ja nyt, kun hän huomasi sen nousevan itseään vastaan joka askeleella ja joka käänteessä jokapäiväisen elämän polulla, kiinnittäen häneen kylmät, halveksivat ja uhmaavat kasvonsa, työnsi hänen ylpeytensä yhä uusia vesoja sensijaan että olisi kuihtunut tai lamautunut iskusta. Se muuttui tiukemmaksi ja kiihkeämmäksi, yhä synkemmäksi, äreämmäksi ja taipumattomammaksi kuin koskaan ennen.

Ihminen, jolla on sellainen varustus, laahaa mukanaan vielä aina toistakin raskasta rangaistusta. Hän on kova sovinnollisuutta, rakkautta ja luottamusta kohtaan, vastustaa kaikkea ulkoapäin tulevaa myötätuntoa, uskollisuutta, hellyyttä, kaikkia herkempiä tunteita, mutta itserakkautensa syviä pistoksia kohtaan hän on arka kuin paljas rinta teräsasetta kestämään. Sen mätähaavat märkivät pahemmin kuin mitkään muut, vaikka ne olisikin iskenyt itse ylpeyden panssaroitu käsi heikompaan, aseista riistettyyn ja kukistettuun ylpeyteen.

Sellaisia olivat hänen saamansa haavat. Ne vihloivat vanhojen huoneiden yksinäisyydessä, jonne hän nykyään alkoi usein vetäytyä, viettäen siellä monet pitkät ikävät hetket. Hänen kohtalonaan näytti olevan jäädä aina nöyryytetyksi ja voimattomaksi siinä, missä hän olisi tahtonut olla mahtavin. Kenet olikaan kohtalo määrännyt langettamaan sellaisen tuomion?

Kenet? Kuka liitti itseensä rakkaudella hänen vaimonsa samoin kuin hänen poikansakin? Kuka oli näyttänyt hänelle uuden voiton hänen istuessaan pimeässä nurkassa? Kenen pieninkin sana sai toimeen sen, mihin hänen äärimmäiset keinonsa eivät pystyneet? Kuka ilman hänen rakkautensa ja huomaavaisuutensa apua menestyi ja kasvoi kauniiksi, jotavastoin sen, jolle hän oli kaikkensa uhrannut, piti kuolla? Kuka muu se olisi voinut olla kuin sama lapsi, joka äidittömänä pienokaisena oli ollut hänen kiusanaan ja jota hän oli pelännyt kerran vielä alkavansa vihata? Niin, tämä hänen aavistuksensa olikin toteutunut, sillä hän vihasi Florencea sydämessään.

Hän tahtoi ja hänen täytyi vihata, vaikka vielä nytkin joskus tuntui heikko kajastus siitä valosta, jossa hän oli nähnyt tyttärensä muistorikkaana iltana, palattuaan kotiin nuoren puolisonsa kanssa. Hän tiesi nyt, että tyttö oli kaunis, ja myönsi hänen olevan suloisen ja miellyttävän, niin että alkavan naisellisuuden viehkeys oli suorastaan yllättänyt. Mutta hän käänsi tämänkin vain aseeksi tytärtään vastaan. Synkässä, sairaloisessa mietiskelyssään tämä onneton mies, joka hämärästi tajusi vieroittaneensa itsestään kaikki sydämet ja samalla kuitenkin epämääräisesti kaipasi, mitä kaiken ikänsä oli torjunut luotaan, loi itselleen vääristyneen kuvan siitä, mihin hänellä oli oikeus ja mitä vääryyttä oli kärsinyt, ja puolusteli sillä suhdettaan Florenceen. Mitä selvemmin tytöstä näytti tulevan hänen arvoisensa, sitä enemmän hän jo ennakolta vaati, että Florence täyttäisi velvollisuutensa häntä kohtaan ja alistuisi. Milloin Florence oli vähääkään osoittanut näitä ominaisuuksia? Sulostuttiko hän isänsä elämää vai — Edithin? Oliko hänen viehkeytensä ilmennyt ensin hänelle — vai Edithille? Eiväthän hän ja Florence olleet koskaan olleet kuin isä ja tytär! Heidän suhteensa oli aina ollut kylmä ja vieras. Kaikkialla ja kaikessa oli Florence ollut hänen tiellään ja nyt taas liittoutunut toisen kanssa häntä vastaan. Florencen pelkkä kauneus pehmensi sellaisia luonteita jotka olivat hänen isäänsä kohtaan kovia, ja loukkasi häntä luonnottomalla voitollaan.

Mahdollisesti ilmeni kaikessa tässä erään hänen rinnassaan heränneen tunteen napinaa — kuinka itsekkäästi se lieneekään johtunut hänen epäedullisesta asemastaan, kun hän ajatteli, millaiseksi Florence olisi voinut tehdä hänen elämänsä. Mutta hän vaimensi ukkosen kaukaisen jyrinän antamalla ylpeytensä meren kohista korkeana. Hän ei tahtonut kuulla muuta kuin oman ylpeytensä ääntä, ja ylpeydessään, joka oli täynnä ristiriitaa, kurjuutta ja itsekidutusta, hän vihasi Florencea.

Synkkää, itsepäistä ja uhmailevaa pahaahenkeä vastaan, joka oli ottanut hänet valtoihinsa, hänen vaimonsa pani toisenlaatuisen ylpeytensä täydessä voimassaan. He eivät olisi voineet milloinkaan viettää onnellista yhteiselämää, mutta mikään ei olisi saattanut tehdä sitä onnettomammaksi kuin sellaisten voimien raivoisa ja yhtämittainen sota. Dombeyn ylpeys oli ottanut tehtäväkseen pitää pystyssä mahtavaa ylivaltaa, pakottaa Edithin sen tunnustamaan. Edith taas olisi antanut kiduttaa itsensä vaikka kuoliaaksi voidakseen suunnata mieheensä vielä viime hetkellään rauhallisen ja ylpeän katseen täynnä taipumatonta halveksimista. Saattoiko Edith mukaantua? Dombeylla ei ollut aavistusta siitä, millaisen myrskyn ja taistelun jälkeen Edith oli taipunut hyväksymään suurta kunniaa tuottavan kosinnan ja kuinka paljon Edith mielestään oli mukaantunut sietäessään, että Dombey nimitti häntä vaimokseen.

Dombey oli päättänyt näyttää hänelle olevansa mahtavampi heistä kahdesta. Ei saanut olla muuta tahtoa kuin hänen omansa. Ylpeä sai Edith hänen mielestään hyvinkin olla, mutta miehensä puolesta eikä häntä vastaan. Usein, kun hän istui yksinään paatuen yhä enemmän, hän kuuli Edithin lähtevän ulos ja palaavan kotiin, sillä Edith kierteli Lontoon seuraelämässä välittämättä miehensä suostumuksesta tai paheksumisesta enempää kuin jos tämä olisi ollut hänen palvelijansa. Edithin häneltä itseltään anastettu kiistämätön ominaisuus loukkasi häntä enemmän kuin mikään muu käytös olisi voinut. Ja niin hän päätti taivuttaa Edithin oman ylpeän ja mahtavan tahtonsa alaiseksi.

Kauan hän oli hautonut näitä ajatuksia, kun hän eräänä iltana meni tapaamaan Edithiä tämän omiin huoneisiin kuultuaan hänen palanneen kotiin myöhään kaupungilta. Edith oli yksinään, vielä yllään komea pukunsa, ja oli juuri tullut äitinsä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat surumieliset ja miettiväiset Dombeyn yllättäessä hänet, mutta ne pysähdyttivät Dombeyn hetkiseksi ovelle, sillä katsahtaessaan vastapäiseen kuvastimeen hän huomasi kuin taulunkehyksessä rypistyneet kulmakarvat ja synkistyneen kauneuden, jonka ennestään niin hyvin tunsi.

»Rouva Dombey», virkkoi hän astuessaan sisään, »pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen».

»Huomenna», kuului vastaus.

»Ei mikään muu hetki ole niin sopiva kuin tämä, madame», sanoi Dombey. »Te erehdytte asemastanne. Minä olen tottunut valitsemaan oman aikani enkä siedä toisen valintaa. Näyttää siltä kuin tuskin käsittäisitte, kuka ja mitä minä olen, rouva Dombey.»

»Luulen ymmärtäväni teidät oikein hyvin», vastasi Edith.

Hän katsahti mieheensä, pani kullasta ja jalokivistä välkkyvät valkeat käsivartensa ristiin kiivaasti kohoilevalle rinnalleen ja käänsi sitten silmänsä poispäin.

Jos hän olisi ollut vähemmän kaunis ja komea kylmässä tyyneydessään, ei hänellä ehkä olisi ollut voimaa herättää miehessään sitä tappiolle joutumisen tunnetta, joka tunkeutui äärimmäisen ylpeydenkin läpi. Mutta Edithillä oli se voima, ja Dombey tunsi sen hyvin elävästi. Hän katseli ympärilleen huoneessa ja näki kallisarvoisia koristeita ja ylellisiä pukuja lojuvan siellä täällä, jollaiseen huolettomuuteen (Dombeyn mielestä) ei ollut syynä pelkkä oikku tai velttous, vaan niiden itsepintainen ja ylpeä halveksiminen. Yhä selvemmin hän tajusi olevansa huonommalla puolella. Kukkaseppeleitä, höyhentöyhtöjä, jalokiviä, pitsejä ja silkkiä oli joka taholla, rikkautta, halveksittua, tuhlattua ja pilkattua rikkautta. Timantitkin — hänen antamansa huomenlahja — jotka koristivat Edithin kärsimättömästi kohoilevaa rintaa, näyttivät tahtovan läähättäen katkaista kaulaketjun ja vieriä alas lattialle, jotta kaunis olento saisi siinä tallata ne jalkoihinsa.

Dombey aavisti joutuvansa tappiolle eikä voinut sitä salatakaan. Juhlallisena ja outona keskellä tätä loistoa ja hekumallista välkettä, vieraana ja väkinäisenä sen ylpeää valtiatarta kohtaan, jonka kopea kauneus heijastui siitä kuin yhtä monesta kuvastimen kappaleesta, hän tunsi itsensä hämmentyneeksi ja kömpelöksi. Kaikki, mikä edisti Edithin ylenkatseellista itsehillintää, oli omansa häntä ärsyttämään. Vaivautuneena ja omaan itseensä suuttuneena hän istuutui ja jatkoi äskeistä pahatuulisemmin:

»Rouva Dombey, minusta on välttämätöntä, että meidän kesken tulee toimeen jokin yhteisymmärrys. Teidän käytöksenne ei miellytä minua, madame.»

Edith vilkaisi vain häneen ja käänsi sitten taas silmänsä poispäin, mutta vaikka hän olisi puhunut kokonaisen tunnin, ei hän olisi voinut ilmaista enempää kuin tällä katseellaan.

»Toistan vielä, rouva Dombey, käytöksenne ei miellytä minua. Olen jo kerran käyttänyt hyväkseni tilaisuutta, pyytäen teitä muuttamaan sitä toisenlaiseksi. Nyt vaadin sitä uudelleen.»

»Te valitsitte sopivan tilaisuuden ensimmäistä moitettanne varten, herra Dombey, ja toista moitettanne varten valitsitte sopivan käytöstavan ja sopivat sanat. Te vaaditte! Minulta!»

»Madame», vastasi Dombey niin juhlallisen hyökkäävästi kuin suinkin, »minä olen ottanut teidät vaimokseni. Teillä on minun nimeni. Te olette liittynyt minun asemaani ja minun maineeseeni. En tahdo väittää, että ylimalkaan maailman mielestä olette solminnut kerrassaan kunniakkaan liiton, mutta sanon tottuneeni 'vaatimaan', kun asia koskee omaisiani ja alaisiani.»

»Kumpanakohan suvaitsette pitää minua?» kysyi Edith.

»Mahdollisesti voisin olla sitä mieltä, että vaimoni on — että hänen täytyy olla — kumpaakin lajia, rouva Dombey.»

Edith tuijotti häneen jäykästi ja puristi yhteen vapisevat huulensa. Dombey näki hänen rintansa kohoilevan ja hänen kasvojensa vuorotellen punastuvan ja kalpenevan. Kaiken sen hän pani merkille, mutta ei voinut kuulla sitä yhtä sanaa, joka kuiskaili Edithin sydämen sisimmässä sopukassa pyytäen häntä pysymään rauhallisena. Se sana oli Florence.

Sokea tyhmyri, joka syöksyi kuilua kohti! Hän luuli itse peloittavansa
Edithiä!

»Te olette liian tuhlaava, rouva Dombey», jatkoi Dombey. »Te kulutatte paljon rahaa — tai ainakin tuntuisi siltä useimpien miesten kukkarossa — seurustellessanne sellaisissa piireissä, joista minulla ei ole mitään hyötyä ja jotka suorastaan ovat minulle vastenmielisiä. Minun täytyy vaatia täydellistä muutosta kaikissa näissä suhteissa. Tosin tiedän, että naiset ovat taipuvaisia menemään ensi alussa liiallisuuteen saadessaan äkkiä haltuunsa kymmenennenkään osan sellaisesta omaisuudesta, jonka onni on toimittanut teidän käytettäväksenne. Mutta tätä ylellistä elämää on jo kestänyt liiaksikin. Pyydän siis, että ne päinvastaiset elämykset, jotka rouva Granger on kokenut, tulisivat nyt hyödyksi rouva Dombeylle.»

Yhä sama jäykkä katse, värisevät huulet, kiivaasti kohoileva rinta, vuoroin kalpenevat, vuoroin punaisiksi lehahtavat kasvot ja yhä sama kuiskaus sydämen sisimmässä: »Florence! Florence!» joka toistui samassa tahdissa hänen sydämensä tykytyksen kanssa.

Dombeyn ylimielinen itseluottamus paisui hänen nähdessään tämän muutoksen Edithissä. Sitä kiihdytti yhtä paljon Edithin aikaisemmin osoittama ylenkatse ja äskeinen tappion pelko kuin nykyinen alistuvaisuus (jona hän piti Edithin käytöstä), niin että se kävi liian valtavaksi pysyäkseen hänen rinnassaan ja mursi kaikki esteet. No niin, kuka saattoikaan kauan vastustaa hänen ylpeää tahtoaan ja mielivaltaansa! Hän oli päättänyt voittaa Edithin, ja kah, näin helposti se luonnistuikin!

»Ja muuten suvainnette ottaa huomioon, madame», jatkoi Dombey mahtavan käskevällä äänellä, »että minä vaadin mukautumista ja kuuliaisuutta. Minä vaadin, että osoitatte minulle maailman silmissä tottelevaisuutta, koska olen siihen tottunut. Vaadin sitä oikeutenani. Lyhyesti sanoen, minä tahdon sitä. Minä pidän sitä luonnollisena korvauksena niistä maallisista eduista, jotka ovat tulleet teidän osaksenne, enkä luule kenenkään ihmettelevän, että vaadin sitä teiltä tai että te taivutte siihen — osoitatte sitä minulle — minulle!» lisäsi hän pontevasti.

Ei sanaakaan Edithin suusta. Ei pienintäkään muutosta hänessä. Hänen katseensa oli yhä suunnattuna Dombeyhin.

»Olen kuullut äidiltänne, rouva Dombey», sanoi Dombey koulumestarimaisen mahtipontisesti, »minkä tekin epäilemättä tiedätte, nimittäin että Brightonia on suositeltu hänelle terveydellisistä syistä. Herra Carker on ollut niin ystävällinen…»

Edith muuttui äkkiä. Hänen kasvonsa ja rintansa hehkuivat, ikäänkuin niihin äkkiä olisi heijastunut vihaisen auringonlaskun punainen loiste. Dombeylta ei tämä jäänyt huomaamatta, mutta hän selitti sen omalla tavallaan ja jatkoi:

»Herra Carker on ollut niin ystävällinen, että on matkustanut sinne vuokraamaan asunnon joksikin ajaksi. Kun talous sitten jälleen muutetaan Lontooseen, ryhdyn sellaisiin toimenpiteisiin, joita pidän välttämättöminä sen järjestämiseksi paremmalle kannalle. Yksi niistä on se, että palkkaan taloudenhoitajattareksi Brightonissa (jos se suinkin käy päinsä) erään kunnollisen, köyhissä oloissa elävän naisen, rouva Pipchinin, jolla jo aikaisemmin on ollut luottamustoimi perheessäni. Meidän taloutemme vaatii pätevää eikä ainoastaan nimellistä johtajaa, rouva Dombey.»

Edith oli muuttanut asentoaan, ennenkuin Dombey ehti näin pitkälle, ja nyt hän istui — tuijottaen yhä hievahtamatta mieheensä ja kierteli lakkaamatta käsivarttaan kaunistavaa rannerengasta. Hän ei hypistellyt sitä kevyesti ja naisellisesta vaan puristi ja työnsi sitä hentoa ihoaan vasten niin, että valkealle käsivarrelle ilmestyi punainen juova.

»Minä huomasin», jatkoi Dombey, »ja tähän päättyykin se, mitä pidin välttämättömänä sanoa teille nyt, rouva Dombey minä huomasin hetki sitten, että otitte vastaan herra Carkeria koskevan viittaukseni erikoisella tavalla. Kun eräässä tilaisuudessa sattumalta huomautin teille tämän luottamushenkilön kuullen, etten hyväksynyt teidän tapaanne ottaa vastaan vieraitani, suvaitsitte te esittää vastaväitteen hänen läsnäolonsa vuoksi. Teidän täytyy masentaa tuollainen vastenmielisyytenne, rouva Dombey, sillä hyvin todennäköisesti on teidän pakko sietää häntä monessa samanlaisessa tilaisuudessa vastakin, jollette turvaudu siihen ainoaan keinoon, joka on teidän omassa vallassanne: että näet olette antamatta minulle valittamisen aihetta. Koska herra Carker», jatkoi Dombey, jolla oli äsken Edithissä huomaamansa mielenliikutuksen vuoksi suuri luottamus tähän keinoon ylpeän vaimonsa taivuttamiseksi ja joka ehkä myöskin halusi Carkerille näyttää valtaansa uudessa ja voitonriemuisessa valossa, »koska herra Carker omistaa täyden luottamukseni, rouva Dombey, sopinee hänen saada teiltäkin sen verran luottamusta. Toivon, rouva Dombey», lisäsi hän hetken kuluttua, jolla välin oli kehitellyt ajatustaan ylpeytensä yhä kasvaessa, »ettei minun ole välttämätöntä milloinkaan uskoa herra Carkerin perille tuotavaksi mitään vastaväitettä tai moitetta teille. Mutta koska olisi alentavaa asemalleni ja maineelleni väitellä kovin usein mitättömistä seikoista naisen kanssa, jolle olen osoittanut suurimman mahdollisen kunnian, en epäröi käyttää hyväkseni herra Carkerin palveluksia, jos näen siihen olevan aihetta.»

Ja nyt hän tuntee minut ja tietää päätökseni, — ajatteli hän nousten seisomaan siveellisessä mahtavuudessaan jäykempänä ja pöyhkeämpänä kuin milloinkaan ennen.

Käsi, joka oli kaiken aikaa puristanut rannerengasta, painui raskaasti Edithin rinnalle, mutta hän katseli yhä Dombeyta muuttumattomin kasvoin ja virkkoi matalalla äänellä:

»Malttakaa! Jumalan tähden! Minun täytyy puhua teille!»

Mutta miksi hän ei puhunut? Ja mikä oli se sisäinen taistelu, joka mykisti hänet monen minuutin ajaksi, samalla kun hänen kasvonsa suurella ponnistuksella pysyivät liikkumattomina kuin kuvapatsaan? Hänen katseessaan ei ilmennyt mukautuvaisuutta eikä uhmaa, ei rakkautta eikä vihaa, ei ylpeyttä eikä nöyryyttä, ei mitään muuta kuin jäykkä, tutkiva ilme.

»Olenko koskaan houkutellut teitä puolelleni? Olenko käyttänyt joitakin keinoja saavuttaakseni suosionne? Olinko suopeampi teitä kohtaan mielistellessänne minua kuin olen ollut avioliittomme aikana? Olenko milloinkaan ollut toisenlainen?»

»Tuo on ihan tarpeetonta, rouva Dombey», virkkoi Dombey.

»Luulitteko ehkä minun rakastavan teitä? Tiesittekö, ettei asian laita ollut niin? Oletteko milloinkaan välittänyt sydämestäni, mies, tai oletteko aikonutkaan sitä suostutella? Oliko sydämellä pienintäkään osaa meidän kaupassamme? Teidän puoleltanne tai minun?»

»Nuo kysymykset poikkeavat kauas pääasiasta», vastasi Dombey.

Edith asettui hänen ja oven väliin estääkseen häntä pääsemästä pois. Sitten hän oikaisi majesteetillisen vartalonsa täyteen pituuteen ja silmäili miestänsä yhä hellittämättä.

»Te vastaatte minulle kumpaankin. Te näytte vastaavan, ennenkuin kysynkään. Kuinka voisittekaan olla vastaamatta, kun olette yhtä hyvin kuin minäkin selvillä viheliäisestä totuudesta? No, kuulkaapa, jos rakastaisin teitä hartaasti, voisinko tehdä muuta kuin alistaa koko tahtoni ja olemukseni teidän käskyihinne, niinkuin juuri olette vaatinut? Jos sydämeni olisi puhdas ja koskematon ja te sen epäjumala, voisitteko pyytää enempää? Voisinko antaa teille enemmän?»

»Mahdollisesti ette, madame», vastasi Dombey kylmästi.

»Te tiedätte, kuinka erilainen minä olen. Te näette nyt katseeni, jonka olen luonut teihin, ja voitte lukea piirteistäni sen kiihkeän rakkauden, jota tunnen teitä kohtaan.» Näihin sanoihin ei liittynyt pienintäkään värähdystä ylpeiltä huulilta tai leimausta tummista silmistä — ei mitään muuta kuin sama tutkiva katse. »Te tunnette yleisin piirtein elämäntarinani. Olette puhunut äidistäni. Luuletteko voivanne alentaa tai taivuttaa tai pakottaa minut tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen?»

Dombey hymyili samoin kuin olisi hymyillyt kysymykselle, luuliko hän voivansa saada kokoon kymmenentuhatta puntaa.

»Jos täällä on jotakin tavatonta», virkkoi Edith nostaen kätensä otsan kohdalle, silti muuttamatta tuokioksikaan jäykkää ja muuten ilmeetöntä katsettaan, »kuten myös tiedän täällä olevan epätavallisia tunteita» — hän painoi kädellään kovasti rintaansa — »niin harkitkaa, ettei se pyyntöni, jonka nyt aion teille esittää, myöskään ole tavallinen merkitykseltään. Niin, minä aion esittää teille erään pyynnön», toisti hän kuin kiireisenä vastauksena johonkin Dombeyn ilmeeseen.

Dombey oli taivuttanut alentuvasti leukaansa niin, että hänen jäykkä kaulahuivinsa oli kahissut ja ratissut, ja istuutui sitten läheiselle sohvalle kuunnellakseen vaimonsa pyyntöä.

»Jos voitte uskoa minun luonteeni olevan sellaisen, että se, mitä nyt tulen teille sanomaan, tuntuu itsestänikin melkein uskomattomalta, etenkin kun sanon sen miehelleni ja ennen kaikkea teidän kaltaisellenne miehelle, niin osaatte ehkä panna sille enemmän arvoa.» Dombey luuli nähneensä kyyneleitä välkkyvän hänen silmissään ja ajatteli tyytyväisenä pusertaneensa ne esiin, vaikka ei ainoakaan niistä vierinyt poskelle ja Edith katseli häntä yhtä hievahtamatta kuin ennenkin. »Siihen synkkään loppuun, jota kohti riennämme ja joka varmasti tulee, emme sotke ainoastaan itseämme (se ei olisikaan paljon), vaan vedämme vielä muitakin ihmisiä.»

Muitakin! Dombey tiesi, keneen tuo sana viittasi ja rypisti synkkänä otsaansa.

»Minä puhun teille toisten tähden. Myöskin teidän ja itseni tähden. Häistämme alkaen olette ollut pöyhkeä minua kohtaan, ja minä olen maksanut teille samalla mitalla. Te olette osoittanut minulle ja kaikille muille ympäristössämme joka päivä ja joka hetki, että minä teidän mielestänne olen saanut osakseni erikoisen armon ja kunnian, mennessäni naimisiin teidän kanssanne. Minulla on toinen käsitys, ja olen sen ilmaissutkin. Näyttää siltä kuin ette ymmärtäisi tai (niin laajalle kuin teidän valtanne tässä suhteessa voi ulottua) ette tarkoittasikaan, että me kumpikin kulkisimme omaa tietämme. Sensijaan te vaaditte minulta alamaista kunnioitusta, jota ette milloinkaan saa.»

Vaikka Edithin kasvot pysyivät yhä muuttumatta, huokui hänen jokaisesta hengenvedostaan ponteva vahvistus sanalle »milloinkaan».

»Minä en tunne vähääkään hellyyttä teitä kohtaan, sen te tiedätte. Ettekä välittäisikään siitä, vaikka tuntisin tai voisin tuntea. Niinikään tiedän, ettei teidän sydämessänne ole minkäänlaista rakkautta minuun. Mutta me olemme sidotut toisiimme, ja siinä solmussa, joka yhdistää meitä, on — niinkuin jo sanoin — toisiakin kiinni. Meidän täytyy kummankin kuolla, ja me liitymme jo molemmat kuolleeseen, kumpikin pienen lapsen kautta. Malttakaamme mielemme.»

Dombey hengähti syvään kuin olisi sanonut: »No siinäkö kaikki?»

»Eivät mitkään maailman aarteet», jatkoi Edith kalveten yhä, samalla kun hänen silmänsä loistivat entistä kirkkaammin vakavuudessaan, »voisi ostaa minulta näitä sanoja ja sitä tarkoitusta, joka niillä on. Kun ne on kerran lausuttu, ei mikään rikkaus tai voima voi niitä peruuttaa. Lausuin ne vakavassa mielessä; olen harkinnut niitä ja pysyn uskollisena sille, mihin ryhdyn. Jos lupaatte pysyä maltillisena omasta puolestanne, lupaan minäkin hillitä mieleni. Me olemme sanomattoman onneton pari, eri syistä menettänyt kaikki tunteet, jotka tuottavat siunausta avioliitolle tai oikeuttavat sen. Mutta ajan kuluessa voi välillemme kehittyä jonkinlainen ystävyys tai yhteenkuuluvaisuuden tunne. Koetan pysyä siinä toivossa, jos tekin pyritte siihen. Ja luulen voivani käyttää myöhempää ikääni paremmin ja onnellisemmin kuin olen käyttänyt nuoruutta tai kukoistusta.»

Kaiken tämän hän oli sanonut matalalla, tasaisella äänellä. Vaiettuaan hän antoi kätensä vaipua, jolla oli pakottanut itsensä pysymään rauhallisena. Mutta katsettaan, joka oli ollut kaiken aikaa hievahtamatta suunnattuna Dombeyhin, hän ei luonut alas.

»Madame», virkkoi Dombey juhlallisen arvokkaasti, »minä en voi hyväksyä näin omituista ehdotusta».

Edith katseli häntä vieläkin, muuttamatta ilmettään.

»En voi», jatkoi Dombey nousten seisomaan, »taipua sovittelemaan tai neuvottelemaan kanssanne asiasta, josta jo tiedätte mielipiteeni ja toiveeni. Olen ilmaissut uhkavaatimukseni, madame, enkä voi muuta kuin neuvoa teitä kiinnittämään siihen vakavasti huomiotanne.»

Heti palasi Edithin kasvoille niiden entinen ilme, mutta vieläkin selvempänä. Hän käänsi silmänsä muualle kuin pois jostakin alhaisesta, vastenmielisestä esineestä. Ja kuinka salamoikaan hänen ylpeä otsansa! Kuinka voimakkaina ilmestyivätkään ylenkatse, viha, raivo ja kammo kalpean hiljaisen vakavuuden tilalle, joka haihtui kuin sumu. Dombey ei voinut muuta kuin katsella, vaikka tämä näky värisyttikin häntä.

»Ulos!» huusi Edith tehden käskevän eleen ovea kohti. »Meidän ensimmäinen ja viimeinen tuttavallinen keskustelumme on nyt lopussa. Mikään ei voi tehdä meitä vieraammiksi toisillemme kuin tästedes olemme.»

»Olkaa varma siitä, madame», sanoi Dombey, »ettei mikään ylimalkainen intoilu teidän taholtanne peloita minua poikkeamaan siltä tieltä, jota pidän oikeana».

Edith käänsi hänelle selkänsä ja istuutui sanaakaan vastaamatta kuvastimensa ääreen.

»Minä luotan siihen, että velvollisuudentuntonne selviää ja että opitte paremmin harkitsemaan, madame», jatkoi Dombey.

Vastaukseksi ei tullut sanaakaan. Dombey näki kuvastimesta, että Edith ei kiinnittänyt hänen läsnäoloonsa enempää huomiota kuin jos hän olisi ollut näkymätön hämähäkki seinällä tai kovakuoriainen lattialla, tai paremminkin kuin jos hän olisi ollut jompikumpi, jonka Edith olisi käännyttyään hänestä poispäin nähnyt ja murskannut ja sitten unohtanut inhoittavana ja kuolleena itikkana.

Dombey katsahti mennessään ulos ovesta vielä kerran kauniisti valaistuun ja upeaan huoneeseen, kaikkialla näkyvissä oleviin hienoihin ja välkkyviin koruihin, komeasti puettuun, kuvastimen edessä istuvaan vaimoonsa ja hänen kasvoihinsa, jotka näkyivät kuvastimesta. Sitten hän lähti takaisin vanhaan huoneeseensa, jossa hänen oli tapana mietiskellä, ja vei mielessään elävän kuvan kaikesta näkemästään, samalla kun hän koetti arvailla ja kuvitella (niinkuin ihmiset joskus tekevät), millaisilta ne kaikki näyttäisivät hänen nähdessään ne seuraavalla kerralla.

Muuten Dombey oli hyvin vaitelias ja hyvin arvokas ja uskoi varmasti voivansa toteuttaa suunnitelmansa. Sellaisena hänen mielentilansa pysyikin.

Hänen aikomuksenaan ei ollut seurata perhettään Brightoniin. Mutta parin päivän kuluttua hän ilmoitti lähtöaamuna ruokapöydässä Kleopatralle tahtovansa piakkoin käydä heitä tervehtimässä. Ei saanut menettää aikaa, jotta Kleopatra pääsisi sellaiseen paikkaan, jota hänelle oli suositeltu terveellisenä, sillä hän näytti tosiaankin päivä päivältä kutistuvan kokoon ja muuttuvan maan tomuksi.

Mitään varsinaista uutta taudinkohtausta ei ollut sattunut, mutta vanhan rouvan vointi oli hänen ensimmäisestä parantumisestaan lähtien kuitenkin vähitellen huonontunut. Hän oli käynyt entistä laihemmaksi, henkisesti tylsemmäksi, sekoittaen kerrassaan omituisesti asioita muistissaan. Tämän vian muiden oireiden joukossa oli sekin, että hän sotki molempien vävyjensä nimet, elävän ja kuolleen, ja sanoi Dombeytä tavallisesti joko »Grangebyksi» tai »Domberiksi» tai erotuksetta kummaksikin.

Mutta nuorekas hän oli, hyvin nuorekas yhä, ja siksi hänellä oli viimeisellä aamiaisella ennen lähtöään uusi vartavasten sommiteltu hattu ja matkapuku, joka oli kirjailtu ja nyöreillä koristettu kuin vanhan sylilapsen. Ei ollut helppoa sovittaa hänen päähänsä kevyttä ilmavaa hattua tai pitää sitä alallaan, kun se kerran oli saatu sijoitetuksi tutisevalle takaraivolle. Nyt sillä ei ainoastaan ollut pyrkimyksenä luiskahtaa alituisesti toiselle puolelle, vaan tuon tuostakin piti takana seisovan kamarineidon, Flowersin, taputtaa sitä oikealle paikalleen, seisoessaan koko aamiaisen ajan emäntänsä tuolin takana täyttämässä tätä velvollisuutta.

»Juuri niin, rakas Grangeby», virkkoi rouva Skewton, »teidän täytyy eh-masti luv» — hän lyhensi keskeltä tai pätki sanoja ja jätti toisia kokonaan pois — »tulla sinne hyvin pian».

»Minähän sanoin juuri», vastasi Dombey kovalla äänellä ja vaivaloisesti, »että tulen päivän parin kuluttua».

»Jumala teitä siunatkoon, Domber!»

Tässä yhtyi keskusteluun majuri, joka oli tullut lausumaan jäähyväisiä naisille ja tuijotti rouva Skewtoniin halvaantuneilla silmillään niin epäitsekkään tyynesti kuin kuolematon olento ja sanoi:

»No mutta, madame, tehän ette ollenkaan pyydä vanhaa Joea käymään luonanne!»

»Kuka tuo on?» kysyi Kleopatra. Mutta kun Flowers taputti hänen hattuaan, näytti hänen muistinsa virkistyvän, ja hän lisäsi: »Te tarkoitatte kai itseänne, te paha ihminen!»

»Hiton kummallista», kuiskasi majuri Dombeylle. »Paha juttu. Ei ole koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä.» Hän itse oli napittanut takkinsa kurkkuun asti. »No, ketä sitten J.B. tarkoittaisi Joella, jollei vanhaa Joe Bagstockia — Josephia — teidän orjaanne — Joea, hyvä rouva. Tässä! Tässä on se mies! Tässä ovat Bagstockin palkeet, madame!» huusi majuri lyöden rintaansa niin, että kajahti.

»Rakkahin Edit — Grangeby — se on kerrassaan eriskum», virkkoi
Kleopatra äreästi, »että majuri —»

»Bagstock! J.B.!» huusi majuri huomatessaan rouva Skewtonin tapailevan hänen nimeään.

»No, se ei tee mitään», sanoi Kleopatra. »Edith kulta, sinähän tiedät, etten ole koskaan voinut muistaa nimiä — mistä minä nyt taas pulminkaan? Niin, kerrassaan eriskum, että niin monet ihmiset tahtovat tulla tervehtimään minua. Enhän minä viivy kauan siellä, vaan tulen takaisin. He voivat tosiaankin odottaa paluutani!»

Samassa hän loi silmäyksen pöydän ympärillä istuviin ja näytti hyvin rauhattomalta.

»Minä en halua vieraita — en tosiaankaan kaipaa, vaan sensijaan vähän lepoa — ja muuta sellaista — sitä minä tarvitsen. Mitkään villieläimet eivät saa lähestyä minua, ennenkuin olen päässyt eroon puutumuksesta.»

Hän koetti entiseen tapaansa tyrkätä majuria viuhkallaan, mutta kaatoikin Dombeyn aamiaiskupin, joka oli toisella suunnalla. Sitten hän kutsui luokseen Withersin ja käski hänen huolehtia erikoisesti siitä, että hänen huoneessaan pantaisiin toimeen eräitä muutoksia ennen hänen paluutaan. Korjaustyöt piti toimittaa viipymättä, koska ei ollut laisinkaan tietoa siitä, kuinka pian hän tulisi takaisin, sillä hänen piti käydä tervehtimässä kaikenlaisia ihmisiä. Withers otti nämä määräykset vastaan kunnioittavasti ja takasi, että ne pantaisiin toimeen, mutta peräytyessään pari askelta näytti hänen olevan mahdotonta olla katsahtamatta omituisesti majuriin, joka ei voinut olla samoin katsahtamatta Dombeyhin. Tämä taas ei voinut olla katsahtamatta omituisesti Kleopatraan, joka ei voinut olla pudistamatta hattuaan toisen silmän päälle ja kalistelematta veistään ja haarukkaansa lautasellaan kuin olisi helistellyt kastanjetteja.

Edit ei kohottanut silmiään kehenkään eikä näyttänyt olevan pahoillaan mistään äitinsä puheista tai teoista, vaan kuunteli hänen hajanaista jutteluaan tai käänsi ainakin päänsä häneen päin saatuaan häneltä jonkin kysymyksen, vastasi muutamilla hiljaisilla sanoilla, kun se oli välttämätöntä, ja toisinaan keskeytti hänen sekasotkunsa palauttaen jollakin yksitavuisella sanalla hänen ajatuksensa takaisin siihen kohtaan, jossa hän oli poikennut asiasta. Mutta kuinka häilyvä rouva Skewton olikin muissa asioissa, oli hän yhdessä horjumaton — hän piti tytärtään kaiken aikaa silmällä, tarkasteli kauniita kasvoja, niiden marmorimaista tyyneyttä ja vakavuutta, milloin aran ihailevasti, milloin typerästi nauraa hihittäen, ja koetti saada niille ilmestymään hymyä. Välistä taas hänen silmiinsä kohosivat oikulliset kyyneleet, ja hän pudisti mustasukkaisesti päätänsä kuin kuvitellen olevansa tyttärensä hylkäämä. Mutta joka hetki oli Edithin kauneudella häneen sellainen vaikutus, että se ei koskaan horjahdellut niinkuin hänen muut ajatuksensa, vaan piti häntä hellittämättä vallassaan. Edithistä hän joskus loi silmänsä Florenceen ja sitten takaisin Edithiin kerrassaan omituisella tavalla. Toisinaan hän koetti katsella muualle kuin välttääkseen tyttärensä silmiä, mutta yhä uudelleen hänen näytti olevan pakko kääntyä Edithiin päin, vaikka tämä ei koskaan omasta aloitteestaan tapaillut hänen katsettaan tai vaivannut häntä ainoallakaan silmäyksellä.

Kun aamiainen oli syöty, vietiin vaunuihin rouva Skewton, joka oli nojaavinaan tyttömäisen kevyesti majurin käsivarteen, mutta jota toiselta puolen tuki Flowers raskaasti ja takaapäin kannatteli hovipoika Withers. Hänen oli nyt määrä lähteä Edithin ja Florencen kanssa Brihgtoniin.

»No, onko Joseph ehdottomasti pannaan julistettu?» kysyi majuri työntäen punaiset kasvonsa vaunujen akkunasta sisään. »Hitto vieköön, madame, onko Kleopatra niin kovasydäminen, että kieltää uskollisen Antonius Bagstockin lähestymästä itseään?»

»Menkää tiehenne!» sanoi Kleopatra. »En voi sietää teitä. Saatte nähdä minut, kun palaan, jos olette oikein kiltti.»

»Sanokaa Josephille, että hän saa elää toivossa, armollinen rouva», virkkoi majuri, »tai hän kuolee epätoivoon».

Kleopatraa värisytti, ja hän nojautui taaksepäin. »Edith kulta», virkkoi hän. »Sano hänelle —»

»Mitä?»

»Tuollaisia kauheita sanoja!» virkkoi Kleopatra. »Hän käyttää niin kauheita sanoja.»

Edith viittasi majuria peräytymään, antoi lähtömääräyksen ja jätti vastustelevan majurin Dombeyn haltuun, jonka luo majuri palasikin hiljaa viheltäen.

»Sanon teille jotakin, hyvä herra», virkkoi majuri kädet selän takana ja sääret hajallaan. »Eräs hyvä ystävättäremme on kääntynyt omituiselle tielle.»

»Mitä tarkoitatte, majuri?» kysyi Dombey.

»Tahdon sanoa, Dombey», vastasi majuri, »että teistä tulee pian anopista orpo».

Dombeyta näytti tämä leikillinen viittaus häneen itseensä miellyttävän niin vähän, että majuri päästi ilmoille hevosköhää ilmaistakseen vakavuuttaan.

»Hitto vieköön, Dombey», sanoi majuri, »ei kannata salailla totuutta. Joe on suorasukainen, Dombey. Hänen luonteensa on sellainen. Jos ylimalkaan hyväksytte vanhan Joshin, pitää teidän hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, ja hän on nyt kerta kaikkiaan hiton ruostunut vanha raastinrauta, terävähampainen J.B.-viila. Dombey», jatkoi hän, »teidän rouvanne äiti on lähellä loppuaan».

»Pelkään», vastasi Dombey hyvin filosofisesti, »että rouva Skewton on vakavasti sairas.»

»Sairasko, Dombey!» huudahti majuri. »Suorastaan luhistunut!»

»Ehkä kuitenkin ilmanmuutos ja hyvä hoito saavat paljon toimeen», jatkoi Dombey.

»En usko sitä», väitti majuri. »Hitto vieköön, Dombey, hän ei ole koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä. Jollei ihminen pidä itseään lämpimänä», lisäsi hän pannen vielä yhden napin kiinni säämiskäliiveissään, »ei hänellä ole vastustus voimaa. Mutta jotkut ihmiset tahtovat kuolla. Hitto vieköön, ihan tahtovat. He ovat itsepäisiä. Sanonpa teille jotakin, Dombey. Se ei ehkä ole kaunista tai hienoa, vaan mahdollisesti raakaa ja tylyä, mutta jokin annos vanhaa oikea Bagstock-ydintä tekisi kerrassaan hyvää koko ihmissuvulle.»

Tehtyään tämän arvokkaan huomautuksen majuri suuntasi hummerinsilmänsä ja pöhöttyneen ruhonsa klubiin ja oli siellä tukehtumaisillaan koko päivän.

Kleopatra, joka oli milloin ärtyinen, milloin itsetyytyväinen, milloin valveilla, milloin nukuksissa, mutta kaiken aikaa hyvin nuorekas, saapui Brightoniin samana iltana, hajosi siellä tapansa mukaan kappaleiksi ja joutui vuoteeseen. Synkkä mielikuvitus olisi voinut ajatella siinä makaavan todellisen luurangon, mutta kamarineitsyt istui rauhallisena hänen vieressään vartioiden ruusunpunaisia uutimia, jotka oli tuotu mukana luomaan nuorekasta väriä Kleopatraan.

Lääkärit päättivät yhteisessä neuvottelussa, että rouva Skewtonin piti joka päivä liikkua ulkona. Pidettiin erittäin tärkeänä, että hän olisi raittiissa ilmassa ja — jos mahdollista — kävelisi. Edith oli aina valmis saattamaan häntä koneellisen huomaavaisena ja jäykän kauniina. Vaunuissa ajellessaan he olivat aina kahden, sillä Edith tunsi itsensä jonkin verran vaivaantuneeksi Florencen läsnäollessa nyt, kun hänen äitinsä vointi oli huonontunut. Hän sanoi Florencelle, suudellen häntä jäähyväisiksi, lähtevänsä mieluummin yksin äitinsä kanssa.

Eräänä päivänä oli rouva Skewton tuollaisella epävarmalla, vaativalla ja mustasukkaisella tuulella, joka oli kehittynyt hänessä hänen parantumisestaan alkaen ensimmäisen halvauskohtauksen jälkeen. Istuttuaan vaunuissa jonkin aikaa ääneti katsellen Edithiä hän tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kiihkeästi. Kättä ei ojennettu eikä vedetty pois. Edith vain antoi myöten, kun äiti kohotti sen huulilleen, ja laski sen taas äidin päästäessä irti, ikäänkuin se olisi turtunut. Silloin rouva Skewton alkoi valitella ja voihkailla, millainen äiti hän oli ollut ja kuinka hänet nyt oli unohdettu. Tätä hän jatkoi epäsäännöllisin väliajoin vielä sittenkin, kun he olivat astuneet alas vaunuista ja hän ontui eteenpäin Withersin ja kepin yhteisesti tukemana Edithin kävellessä hänen rinnallaan ja ajoneuvojen seuratessa hitaasti pienen matkan päässä.

Oli synkkä, kolea tuulinen päivä; he olivat hiekkasärkillä eivätkä nähneet itsensä ja taivaanlaen välillä mitään muuta kuin alastoman kentän. Äiti, jolle hänen oman valituksensa yksitoikkoisuus tuotti haikeaa tyydytystä, toisteli sitä yhä matalalla äänellä, ja hänen tyttärensä komea vartalo liikkui hitaasti hänen rinnallaan. Silloin tuli heitä vastaan tumman hiekkasärän takaa kaksi muuta olentoa, jotka matkan päästä muistuttivat heitä itseään vaikkakin niin vääristeltyinä, että Edith pysähtyi.

Melkein samassa pysähtyivät nuo vastaan tulevatkin. Se niistä, joka Edithin mielestä oli vääristelty kuva hänen äidistään, puhui toiselle vakavasti ja osoitti heitä kädellään. Hän näytti halukkaalta kääntymään takaisin, mutta toinen, jossa Edith tunsi niin paljon omaa itseään, että se tuntui hänestä oikein peloittavalta ja kummalliselta, tuli vain eteenpäin. Ja niin he astuivat toisiaan vastaan.

Enimmäkseen teki Edith nämä huomionsa jo ennen tapaamistaan, sillä hänen pysähtymisensä oli tapahtunut äkkiä. Lähempi tarkastelu ilmaisi heille, että vieraat olivat köyhästi puettuja kuin kiertelevät kerjäläiset. Nuoremmalla näytti olevan kannettavanaan jonkinlaisia kudoksia tai muuta kauppatavaraa. Vanhempi taas laahusteli eteenpäin tyhjin käsin.

Mutta kuitenkaan, niin suuri kuin ero olikin puvun, arvokkuuden ja kauneuden puolesta, Edith ei voinut olla yhä vertailematta nuorempaa naista itseensä. Mahdollisesti hän huomasi vieraan kasvoilla joitakin piirteitä, jollaisia tiesi asustavan omassakin sielussaan, jolleivät ne vielä näkyneetkään tuolla tavalla. Mutta kun nainen tuli lähemmäksi, vastasi hänen katseeseensa ja loi loistavat silmänsä häneen, samalla kun ilmeessä ja ryhdissä varmasti oli jotakin samantapaista kuin hänessä itsessään ja heidän ajatuksensa tuntuivat olevan heijastuksia toisistaan, tunsi Edith kylmien väreiden puistatusta kuin päivä olisi synkistynyt ja tuuli käynyt kolkommaksi.

Nyt he olivat jo vastatusten. Vanhus ojensi kättään julkeasti ja pysähtyi kerjäämään rouva Skewtonilta. Nuorempikin seisahtui, ja hän ja Edith tuijottivat toisiinsa.

»Mitä myytävää teillä on?» kysyi Edith.

»Vain tällaista», vastasi nainen ojentaen tavaroitaan katsahtamattakaan niihin. »Itseni olen myynyt kauan sitten.»

»Kaunis rouva, älkää uskoko häntä», vaakkui vanhus rouva Skewtonille, »älkää uskoko, mitä hän sanoo. Hän puhuu mielellään tuollaista. Hän on minun kaunis ja tottelematon tyttäreni. Häneltä en saa kuulla mitään muuta kuin moitteita kaikesta, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen, arvoisa rouva. Katsokaahan nyt, kaunis rouva, millaisia katseita hän luo vanhaan äitiparkaansa.»

Kun rouva Skewton veti vapisevin käsin kukkaronsa esille ja etsi kiihkeästi muutamia rahakolikoita vanhan vaimon katsellessa häntä ahneesti — samalla heidän päänsä kiireen ja voimattomuuden vaikutuksesta melkein koskettivat toisiaan — virkkoi Edith vanhuksen puoleen kääntyen: »Minä olen nähnyt teidät jo ennen.»

»Niin, kaunis rouva», sanoi vanhus niiaten, »Warwickshiressä. Aamulla puiden alla. Kun ette tahtonut antaa minulle mitään. Mutta se herra, hän antoi jotakin! Oi, Herra häntä siunatkoon!» mutisi vanhus ojentaen perin laihaa kättään ja virnistellen hirveällä tavallaan tyttärelleen.

»Ei se auta, vaikka sinä koetat pidättää minua, Edith», sanoi rouva Skewton, joka varustautui ennakolta kuulemaan jotakin vastaväitettä tyttäreltään. »Sinä et tiedä mitään siitä, minä en tahdo kuulla kieltelemistä. Olen varma, että tämä on erinomainen nainen ja hyvä äiti.»

»Niin, armollinen rouva, juuri niin», rupatteli vanhus pitäen kättään ahneesti ojennettuna. »Kiitoksia, kaunis rouva. Herra teitä siunatkoon, kaunis rouva. Antakaa minulle vielä vähän lisää, koska itsekin olette hyvä äiti.»

»Ja voinpa vakuuttaa teille, että saan osakseni ihan tarpeeksi tottelemattomuuttakin välillä, kelpo eukko», virkkoi rouva Skewton valittelevalla äänellä. »Kas tuossa! Ojentakaa minulle nyt kätenne. Olette oikein hyvä vanha olento — ja täynnä — miksi sitä nyt taas sanotaankaan — enhän minä koskaan muista — ja kaikkea tuollaista. Tehän olette täynnä rakkautta ynnä muuta sellaista, eikö niin?»

»Kyllä, kaunis rouva!»

»Niin, siitä olen varma, ja sellainen on hieno herra Grangebykin. Minun täytyy tosiaan vieläkin pudistaa teidän kättänne. Ja nyt voitte lähteä, ja minä toivon», lisäsi hän kääntyen eukon tyttären puoleen, »että osoitatte enemmän kiitollisuutta ja luonnollista — mikä sen nimi nyt taas onkaan — ja kaikkea muuta — mutta minä en ole koskaan muistanut nimiä — sillä ei ole milloinkaan ollut parempaa äitiä kuin tämä vanha kelpo olento on ollut teille. Tulehan, Edith!»

Kun Kleopatra-raunio hoippui pois vikisten ja pyyhkien silmiään muistamatta paljonkaan, että niiden lähellä oli punamaalia, ontui toinen vanhus päinvastaiseen suuntaan mutisten ja laskien rahojaan. Edith ja toinen nuori nainen eivät olleet enää vaihtaneet sanaakaan tai tehneet elettäkään, mutta kumpikaan ei ollut siirtänyt silmiään toisestaan hetkeksikään. He olivat seisoneet tähän asti vastatusten, kunnes Edith ikäänkuin unesta heräten lähti hitaasti kävelemään poispäin.

»Sinä olet kaunis nainen», mutistiin hänen jälkeensä, »mutta kaunis ulkomuoto ei pelasta meitä. Ja sinä olet ylpeä nainen, mutta ylpeys ei pelasta meitä. Meidän pitäisi tuntea toisemme ensi kerran tavatessamme!»