YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Kapteeni Cuttlen uusia seikkailuja
Varmoin askelin oli aika kiiruhtanut eteenpäin, niin että se vuosi, jonka kuluttua Solomon Gillsin määräyksen mukaan sinetöity mytty ja sitä seuraava kirje saataisiin avata, jo läheni loppuaan, ja kapteeni Cuttle alkoi eräänä iltana sitä tarkastella tuntien salaperäistä levottomuutta.
Suuressa rehellisyydessään kapteeni olisi yhtä hyvin voinut ajatella oman itsensä avaamista ja sisustensa tutkimista kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut avata myttyä tuntiakaan ennen määräajan loppumista. Hän otti sen vain esille ensimmäistä iltapiippuaan poltellessaan, pani sen pöydälle ja tuijotti siihen savun läpi hiljaisen vakavana, kääntämättä siitä katsettaan pariin kolmeen tuntiin. Toisinaan, kun hän oli sitä katsellut hyvin kauan, hän työnsi tuolinsa vähitellen yhä edemmäs kuin päästäkseen taikapiirin ulkopuolelle, mutta jos se oli hänen tarkoituksensa, ei hän siinä onnistunut, sillä vaikka hän oli sillä lailla siirtynyt huoneen seinään asti, veti mytty hänen katseensa yhä puoleensa. Tai jos hänen silmänsä harhailivat miettiväisinä kattoon tai tuleen, seurasi sen kuva heti ja asettui hyvin silmäänpistävänä hiilien joukkoon tai näkyvälle paikalle valkaistuun kattoon.
Siitä lähtien, kun hän viimeksi tapasi Carkerin, hän oli alkanut epäillä, oliko hänen aikaisempi sekaantumisensa Florencen ja rakkaan Walter-poikansa asioihin osoittautunut niin edulliseksi kuin hän oli toivonut ja aikanaan uskonut. Häntä vaivasi suoraan sanoen se paha aavistus, että hän oli tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ja tunnonvaivoissaan ja vaatimattomuudessaan hän sovitti rikoksensa parhaimmalla mahdollisella tavalla, väistymällä syrjään, jottei saattaisi vahingoittaa ketään, ja niin sanoaksemme heittämällä itsensä laivasta mereen vaarallisena henkilönä.
Senvuoksi kapteeni ei tullut esille itsekaivamastaan haudasta kauppatavaran keskeltä. Hän ei enää käynyt Dombeyn talossa eikä antanut itsestään mitään tietoja Florencelle tai neiti Nipperille. Irroittipa hän itsensä Perchistäkin ilmoittamalla kuivakiskoisesti tälle herralle kiittävänsä seurasta, mutta lopettaneensa kaiken seurustelun, koska ei tietänyt, kenen ruutisäiliön kulloinkin tahtomattaan räjähdytti ilmaan. Tässä itsevalitsemassaan yksinäisyydessä hän vietti päivä- ja viikkokausia vaihtamatta sanaakaan kenenkään muun kuin Rob Hiojan kanssa, jota hän piti epäitsekkään kiintymyksen ja uskollisuuden esikuvana. Istuessaan iltasin piippuaan poltellen ja myttyyn tuijottaen kapteeni ajatteli Florencea ja Walter-parkaa, kunnes he molemmat hänen yksinkertaisessa mielikuvituksessaan tuntuivat kuolleilta ja näyttivät siirtyneen ikuiseen nuoruuteen, missä he elivät kauniina ja viattomina pikku lapsina, niinkuin hän heitä entisiltä ajoilta muisteli.
Mutta kapteeni ei näitä ajatuksia hauteessaan silti laiminlyönyt omaa kehitystään tai Rob Hiojan henkistä kasvatusta. Tavallisesti hän vaati nuorukaista lukemaan itselleen jotakin kirjaa tunnin verran joka ilta ja sokeasti uskoen kaikkien kirjojen olevan tosia kokoili tällä lailla monta merkillistä seikkaa muistiinsa. Sunnuntai-iltaisin hän aina ennen maatapanoa luki itsekseen erään jumalallisen saaman, joka oli pidetty vuorella, ja vaikka hän olikin tottunut sanelemaan tekstin ilman kirjaa omalla tavallaan, näytti hän lukevan sitä kunnioittaen sen taivaallista henkeä niin paljon kuin olisi osannut sen ulkoa kreikaksi ja kyennyt kirjoittamaan kuinka monta jäykkää jumaluusopillista tutkimusta tahansa sen jokaisesta lauseesta.
Rob Hiojan kunnioituksen pyhää kirjaa kohtaan oli hiojakoulun ihailtava järjestelmä kehittänyt hänen henkisten sääriluittensa alituiseksi kolhiutumiseksi kaikkia Juudan heimojen erikoisnimiä vastaan ja siihen liittyi vaikeiden säkeistöjen yksitoikkoinen toistaminen, mitä hänelle oli etenkin käytetty rangaistuksena, sekä kituminen kuusivuotiaana nahkahousuissa kolme kertaa joka sunnuntai näytteillä hyvin korkealla hyvin kuumassa kirkossa, jossa suurten urkujen sävelet kumahtelivat hänen unista päätään vastaan kuin harvinaisen ahkera mehiläinen. Mutta sittenkin hän teeskenteli olevansa suunnattomasti ylentyneellä mielellä, kun kapteeni oli lakannut lukemasta, ja tavallisesti haukotteli ja nuokkui lukemisen kestäessä. Viimeksimainittuja ilmiöitä kelpo kapteeni ei osannut vähintäkään aavistaa.
Liikemiehenä oli kapteeni Cuttle alkanut hoitaa kirjanpitoakin. Hän teki muistiinpanoja ilmasta, vaunujen ja muiden ajoneuvojen kulusta, joiden hän väitti sillä puolella kaupunkia aamuisin ja melkein koko päivänkin mittaan suuntautuvan länteen ja iltaisin taas itään. Kun kerran eräällä viikolla pari kolme maankiertäjää kävi »haastattelemassa» kapteenia — niinkuin hän merkitsi sen kirjaansa — ja kysymässä silmälaseja, ostamatta mitään, mutta luvaten tulla toisen kerran, päätteli kapteeni, että liike alkaisi taas vaurastua, ja merkitsi päiväkirjaansa seuraavan muistiinpanon: »Vireä tuuli länsipohjasta, kääntynyt yön aikana.»
Kapteenin pahimpia pulmia oli Toots, joka kävi usein ja puhumatta paljonkaan näytti pitävän pientä myymälän takaista huonetta sopivana suojana, jossa saattoi hyvin nauraa hihittää, sillä usein hän istui siellä pitkät ajat joutumatta silti lähempiin väleihin kapteenin kanssa. Viime kokemustensa vuoksi varovaiseksi käynyt kapteeni ei oikein päässyt rauhalliseen käsitykseen siitä, oliko Toots todella sellainen vaaraton olento kuin oli olevinaan vai perinpohjin ovela ja tekopyhä. Se, että hän usein otti puheeksi neiti Dombeyn, tuntui epäilyttävältä, mutta kapteeni tunsi kuitenkin jonkinlaista salaista ystävällisyyttä Tootsia kohtaan hänen ilmeisen luottamuksensa vuoksi ja päätti olla arvelematta hänestä mitään pahaa toistaiseksi, pitäen häntä vain tarkasti ja ovelasti silmällä, milloin tahansa hän kosketti sitä aihetta, joka oli lähinnä hänen sydäntään.
»Kapteeni Gills», tokaisi Toots eräänä päivänä äkkiä, niinkuin hänen tapansa oli, »luuletteko voivanne käsitellä suosiollisesti ehdotustani ja suoda minulle kunnian päästä tuttavaksenne?»
»No, sanonpa teille, kuinka asia on, nuorukainen», vastasi kapteeni, joka oli lopulta valinnut menettelytapansa. »Minä olen pohtinut sitä asiaa.»
»Kapteeni Gills, sepä on ystävällistä teidän puoleltanne!» huudahti
Toots. »Olen kovin kiitollinen teille. Kautta kunniasanani, kapteeni
Gills, tekisitte armeliaisuustyön suodessanne minulle kunnian päästä
tuttavaksenne. Todellakin tekisitte.»
»Nähkääs, veli, minähän en tunne teitä», selitti kapteeni hitaasti.
»Mutta ettehän koskaan voi oppiakaan tuntemaan minua, kapteeni Gills», vastasi Toots, joka pyrki suoraan päämääräänsä, »jollette suo minulle kunniaa päästä tuttavaksenne».
Kapteeniin näytti kovasti vaikuttavan tämän huomautuksen alkuperäisyys ja voima, ja hän katsahti Tootsiin kuin olisi luullut hänessä olevan paljon enemmän kuin oli odottanutkaan.
»Oikein sanottu, nuorukainen, vieläpä totuudenmukaisesti», huomautti kapteeni nyökäyttäen miettiväisenä päätänsä. »Kuulkaahan nyt: te olette tehnyt minulle pari huomautusta, joista päättelen teidän ihailevan erästä suloista olentoa — vai kuinka?»
»Kapteeni Gills», vastasi Toots viittoillen hurjasti kädellään, jossa hän piti hattua, »ihailu ei ole oikea sana. Kautta kunniani, teillä ei ole minkäänlaista käsitystä tunteistani. Jos minut voitaisiin maalata mustaksi ja tehdä neiti Dombeyn orjaksi, pitäisin sitä siunauksena. Jos uhraamalla kaiken omaisuuteni voisin muuttua neiti Dombeyn koiraksi, niin minä — minä en kai tosiaankaan lakkaisi heiluttamasta häntääni. Olisin niin täydellisen onnellinen, kapteeni Gills!»
Toots sanoi sen kyynelsilmin ja painoi hattuaan rintaansa vasten syvästi liikutettuna.
»Nuorukainen», virkkoi kapteeni, jonka sääli oli herännyt, »jos tarkoitatte vakavasti —»
»Kapteeni Gills!» huudahti Toots, »minä olen sellaisessa mielentilassa ja niin hirveästi vakavissani, että jos voisin vannoa kuuman raudanpalan, hehkuvan hiilen, sulan lyijyn tai palavan sinettilakan tai minkään muun sentapaisen kautta, olisin iloinen voidessani tuottaa tuskaa itselleni helpottaakseni tunteitani». Ja Toots loi pikaisen silmäyksen ympärilleen kuin etsien jotakin kyllin tuskallista keinoa suorittaakseen julman aikomuksensa.
Kapteeni työnsi vahakankaisen hattunsa takaraivolleen, siveli kasvojaan raskaalla kädellään — jolloin hänen nenänsä kävi tavallistakin kirjavammaksi — ja asettui vastapäätä Tootsia, tarttui hänen takkinsa rintapieleen ja puheli hänelle seuraavaan tapaan Tootsin tuijottaessa hänen kasvoihinsa hyvin tarkkaavasti ja jonkin verran hämmästyneenä:
»Nähkääs, nuorukainen, jos teillä on vakava tarkoitus, niin saatte osaksenne laupeutta, ja laupeus on kirkkain jalokivi brittiläisen kruunussa. Sen voitte huomata jo vakiomuodostakin sellaisena kuin se esiintyy Rule Britanniassa, ja kun löydätte sen, on siinä se peruslaki, josta suojelusenkelit lauloivat niin monta kertaa. Huomio! Tämä teidän ehdotuksenne tuntuu minusta vähän oudolta. Ja miksi? Koska minä nähkääs purjehdin yksin näillä vesillä eikä minulla ole ketään toveria enkä ehkä kaipaakaan ketään. Rauhoittukaa! Te tervehditte minua ensiksi erään nuoren naisen vuoksi, jonka nimessä te purjehditte. Mutta nyt sanon teille, että jos me, te ja niinä, ollenkaan jatkamme seurusteluamme, ei mainitun nuoren olennon nimeä saa koskaan mainita tai edes viitatakaan siihen. En tiedä, kuinka paljon onnettomuutta onkaan jo saatu aikaan mainitsemalla sitä liian usein, ja senvuoksi sanon tämän teille lyhyesti ja jyrkästi. Ymmärrättekö oikein, veli?»
»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills», vastasi Toots, »jollen aina voi käsittää teitä täydelleen. Mutta kautta kunniani, minä — on tosiaankin liian vaikeata olla mainitsematta neiti Dombeyta. Minulla on niin hirveä paino täällä!» Samalla Toots kosketti syvästi liikutettuna kummallakin kädellään paidanrintaansa. »Minusta tuntuu öin ja päivin siltä kuin joku istuisi päälläni.»
»Sellaiset ovat minun ehtoni», sanoi kapteeni. »Jos ne tuntuvat teistä kovilta, veli, niinkuin ne ehkä ovat, niin nostakaa ankkuri, kääntäkää laivanne ja purjehtikaa pois yksinänne iloisin mielin!»
»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tuskin tiedän mistä se johtuu mutta sen jälkeen, mitä sanoitte käydessäni täällä ensimmäistä kertaa, minusta tuntuu, että mieluummin ajattelen teidän seurassanne neiti Dombeyta kuin puhelen hänestä kenen muun kanssa tahansa. Siis, kapteeni Gills, jos suotte minulle kunnian päästä tuttavaksenne, on minulle mieluista suostua siihen tarjoamillanne ehdoilla. Tahdon olla rehellinen, kapteeni Gills», jatkoi Toots, vetäen hetkiseksi takaisin ojentamansa käden, »ja senvuoksi on velvollisuuteni sanoa, etten voi olla ajattelematta neiti Dombeyta. Minun on mahdotonta luvata olla häntä ajattelematta.»
»Nuorukainen», sanoi kapteeni, jonka mielipide Tootsista oli muuttunut paljon edullisemmaksi hänen avomielisen tunnustuksensa jälkeen, »ihmisen ajatukset ovat kuin tuuli, eikä kukaan voi vastata niistä varmasti pitkäksi ajaksi. Mutta sopimuksemme on voimassa, mitä tulee puhumiseen — eikö niin?»
»Siinä suhteessa voin kyllä vastata itsestäni, kapteeni Gills», vastasi
Toots.
Asian vahvistukseksi Toots ojensi kätensä kapteeni Cuttlelle, joka nyt otti hänet nimenomaan tuttavakseen, osoittaen ystävällisesti ja miellyttävästi alentuvaisuuttaan. Toots näytti tulevan hyvin iloiselle ja huojentuneelle mielelle tämän saavutuksensa vuoksi ja nauraa hihitti ihastuneena vierailunsa loppuajan. Kapteeni puolestaan ei näyttänyt tyytymättömältä tähän suojelija-asemaansa ja oli tavattomasti mielissään omasta viisaudestaan ja varovaisuudestaan.
Mutta niin runsaasti kuin kapteeni Cuttlella lieneekin ollut tätä viimeksimainittua ominaisuutta, tuli hänen osakseen samana iltana vielä suuri yllätys, eikä kenenkään viattomamman nuorukaisen kuin Rob Hiojan taholta. Tämä vilpitön poika, joka joi isäntänsä kanssa teetä saman pöydän ääressä ja istui vaatimattomasti kumartuneena kuppinsa ja lautasensa yli, tarkasteli jonkin aikaa salavihkaa kapteenia, joka luki sanomalehteä vaivaloisesti, mutta arvokkaasti silmälasiensa läpi. Sitten Rob katkaisi hiljaisuuden sanomalla:
»Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta ette kai te juuri tarvitse kyyhkysiä, vai mitä?»
»En, poikaseni», vastasi kapteeni.
»Sillä minä haluaisin käyttää omiani toisaalla, kapteeni», sanoi Rob.
»No mutta mitä ihmettä!» huudahti kapteeni kohauttaen tuuheita kulmakarvojaan.
»Niin, se on aikomukseni, kapteeni, jollei teillä ole mitään sitä vastaan.»
»Lähdetkö sinä? Ja minne?» kysyi kapteeni katsahtaen häneen silmälasiensa yli.
»Mitä? Ettekö tiennyt, että aion lähteä luotanne, kapteeni?» kysyi Rob hymyillen matelevasti.
Kapteeni pani lehden pois, otti silmälasit nenältään ja suuntasi katseensa karkuriin.
»Niin, kapteeni, minä sanon itseni irti. Mielestäni olisi teidän pitänyt arvata se jo aikaisemminkin», virkkoi Rob hieroen käsiään ja nousten. »Jos tahtoisitte olla hyvä ja kuulustella jostakin seuraajaa, kapteeni, olisi se minulle hyvin mieluista. Huomisaamuksi ette kai vielä voi saada ketään, kapteeni, vai mitä arvelette?»
»Ja sinä aiot karata lippusi luota, poikaseni?» virkkoi kapteeni tarkastettuaan kauan hänen kasvojaan.
»Olettepa peräti kova poikaparkaa kohtaan»! huudahti herkkätuntoinen Rob, joka heti loukkaantui ja vihastui, »kun ette salli hänen laillisesti pyytää eroa paikastaan katselematta vihaisesti ja moittimatta karkuriksi. Eihän teillä, kapteeni, ole mitään oikeutta antaa haukkumanimiä syyttömälle poikaparalle. Eihän teidän tarvitse siksi halventaa minua, että olette herra ja minä palvelija. Mitä vääryyttä minä olen tehnyt? Kuulkaahan, kapteeni, sanokaapas minulle, mikä on rikokseni.»
Loukkaantunut nuorukainen itki ja pyyhki silmiään takkinsa hihalla.
»Kuulkaa, kapteeni!» huusi vääryyttä kärsinyt, »sanokaa rikokseni. Mitä olen tehnyt? Olenko varastanut teiltä? Olenko sytyttänyt talon palamaan? Jos olen, niin miksette anna minua ilmi ja tutkituta asiaa? Mutta viedä kunnia ihmiseltä, joka on ollut teille hyvä palvelija, senvuoksi, ettei hän voi teidän tähtenne tuottaa vahinkoa itselleen — mikä vääryys se onkaan ja huono palkinto uskollisesta palveluksesta! Niin, sillä lailla nuoria poikia viedään turmioon ja pahuuden helmaan. Tosiaankin ihmettelen teitä kovasti, kapteeni.»
Kaiken tämän hän esitti uikuttaen ja peräytyen samalla varovasti ovea kohti.
»Olet siis hankkinut itsellesi toisen kajuutan, poikaseni?» kysyi kapteeni katsellen häntä terävästi.
»Kyllä, kapteeni, koska tahdotte nimittää sitä niin, minulla on toinen kajuutta», huudahti Rob peräytyen yhä enemmän, »parempi kajuutta kuin täällä, vieläpä sellainen, jonne en onneksi tarvitse teidän suositustannekaan, kapteeni, mikä on tosiaankin onneksi minulle kaiken sen lian jälkeen, jota olette heittänyt kasvoilleni, sillä minä olen köyhä, eikä minun kannata tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne. Niin, minä olen päässyt toiseen kajuuttaan, ja jollei asian laita olisi niin, että te joutuisitte pulaan, kapteeni, niin lähtisin paikalla mieluummin kuin sallisin teidän ladella minulle haukkumanimiä senvuoksi, että olen köyhä ja että minun ei kannata tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne. Miksi moititte minua siitä, että olen köyhä enkä voi tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne, kapteeni? Kuinka voitte niin alentua?»
»Kuuleppas, poikaseni», vastasi rauhaa rakastava kapteeni, »älä laskettele enää tuollaisia sanoja!»
»Hyvä on, älkää tekään sitten enää lasketelko omia sanojanne, kapteeni», vastasi loukkaantunut viaton poika vikisten yhä kovemmin ja peräytyen myymälään. »Mieluummin antaisin teidän riistää minulta vereni kuin hyvän maineeni.»
»Sanoppas, poikaseni», jatkoi kapteeni rauhallisesti, »oletko ehkä koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta kapineesta kuin nuoranpätkästä?»
»Olenko kuullut siitä, kapteeni!» huudahti julkea hioja. »En ole. En koskaan ole kuullut sellaisesta kapineesta!»
»No niin», sanoi kapteeni, »minä uskon sinun pian tutustuvan siihen lähemmin, jollet ole tarkoin varuillasi. Ymmärrän jo hyvin merkinantosi, poikaseni. Saat mennä.»
»Saanko mennä nyt heti, kapteeni!» huusi Rob riemuiten menestyksestään. »Mutta muistakaa se, etten minä vaatinut päästä heti lähtemään, kapteeni. Te ette saa ottaa minulta hyvää nimeäni lähettämällä minut pois omasta määräyksestänne. Ettekä myöskään saa pidättää palkkaani, kapteeni!»
Tämän viimeisen ehdon täytti hänen isäntänsä vetämällä esille peltirasian ja laskemalla Robin täyden palkan pöydälle. Tyrskivä, nyyhkyttävä ja syvästi loukkaantunut Rob otti rahat käteensä yksitellen ja tyrskähtäen jokaiselle erittäin ja sitoi ne kunkin eri solmuun nenäliinaansa. Sitten hän nousi talon katolle, täytti hattunsa ja taskunsa kyyhkysillä ja tuli taas alas myymäläpöydän alla olevan vuoteensa luo, sitoi käärönsä tyrskien ja nyyhkyttäen yhä kovemmin, ikäänkuin vanhat muistot repisivät hänen sydäntään. Senjälkeen hän vikisi: »Hyvää yötä, kapteeni, en kanna ollenkaan kaunaa teitä kohtaan», ja lähtiessään ulos nykäisi pientä merikadettia nenästä kuin erojaiskiusaksi ja alkoi astella katua pitkin voitonriemuisesti virnistellen.
Yksin jäätyään kapteeni ryhtyi taas lukemaan sanomalehteään, niinkuin ei mitään tavatonta tai odottamatonta olisikaan sattunut, ja luki peräti uutterasti ja tarkkaavasti. Mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan, vaikka hikikin kauan aikaa, sillä Rob Hioja livisti palstaa ylös ja toista alas koko sanomalehden läpi.
Epätietoista on, oliko kelpo kapteeni koskaan tätä ennen tuntenut itseään täysin hyljätyksi. Mutta vasta nyt hän oikein menetti vanhan Sol Gillsin, Walterin ja Florencen, ja vasta nyt Carker petti ja loukkasi häntä julmasti. Heitä kaikkia edusti vilpillinen Rob, jolle hän oli usein puhellut rakkaista muistoistaan. Hän oli uskonut petolliseen Robiin ja ollut iloinen voidessaan häneen uskoa. Hän oli ottanut toverikseen pojan, joka oli viimeiseksi jäänyt hänen kanssaan vanhaan laivaan. Hän oli ryhtynyt hoitamaan pikku merikadettia, Rob oikeana kätenään, luullut täyttävänsä velvollisuutensa ja tuntenut melkein yhtä suurta hyväntahtoisuutta poikaa kohtaan kuin jos he olisivat tehneet haaksirikon ja yhdessä joutuneet autiolle saarelle. Ja nyt, kun vilpillinen Rob oli tuonut epäluottamusta, petollisuutta ja alhaisuutta tähän samaan huoneeseen, joka oli jonkinlainen pyhättö, tuntui kapteeni Cuttlesta kuin koko huone voisi vajota maan alle hämmästyttämättä häntä vähääkään tai tuottamatta hänelle suurtakaan surua.
Kapteeni siis luki sanomalehteä hyvin tarkkaavasti, käsittämättä siitä mitään, eikä senvuoksi sanonut itsekseen mitään Robista tai myöntänyt edes ajattelevansakaan häntä eikä tahtonut lainkaan uskoa Robin olevan syypään siihen, että hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin Robinson Crusoe.
Yhtä rauhallisesti ja asiallisesti kapteeni meni hämärissä Leadenhail-torille ja teki sopimuksen erään siellä toimessa olevan yksityisvartijan kanssa, että tämä tulisi panemaan paikoilleen ja ottamaan alas puisen merikadetin akkunaluukut joka ilta ja aamu. Sitten hän poikkesi ruokapaikkaan, antoi määräyksen vähentää puolella jokapäiväiset ruoka-annokset, jotka sieltä tuotiin, ja pistäytyi anniskeluun lakkauttaakseen petturin olutannoksen. »Nuorukainen on parantanut tapansa», sanoi kapteeni selitykseksi tarjoilupöydän takana seisovalle nuorelle naiselle. Ja hyväksi lopuksi kapteeni päätti tästedes nukkua myymäläpöydän alla olevalla vuoteella, koska hän nyt oli koko omaisuuden ainoa vartija.
Tältä vuoteelta kapteeni Cuttle siis nousi joka aamu kello kuusi ja painoi päähänsä vahakankaisen hattunsa yhtä lohduttoman näköisenä kuin Robinson Crusoe, joka viimeisteli asuansa vuohennahkalakilla. Ja vaikka hänen pelkonsa, että MacStingerin vihamielinen heimo voisi ilmestyä, oli osaksi hälvennyt, niinkuin mainitun yksinäisen haaksirikkoutuneen samantapainen pelko tavallisesti laimeni, kun oli kulunut vähän aikaa eikä mitään merkkejä ihmissyöjistä näkynyt, ei hän kuitenkaan luopunut puolustustoimista eikä milloinkaan mennyt naisolentoa vastaan tarkastelematta sitä ensin varustetusta linnoituksestaan. Mutta nyt seuranneina päivinä (jolloin hänen luonaan ei käynyt edes Toots, tämä kun oli kirjoittanut lähteneensä matkalle) alkoi hänen oma äänensä kaikua oudolta hänen korvissaan. Kiilloittaessaan ja järjestellessään tavaroita myymälässä tai istuessaan pöydän takana lukemassa ja tuijottamassa ulos akkunasta hän tottui niin ponnistamaan ajatuksiaan, että kovan vahakangashatun hänen otsaansa painamaa punaista juovaa toisinaan särki liiallisesta miettimisestä.
Kun vuosi nyt oli kulunut loppuun, piti kapteeni Cuttle sopivana avata mytyn. Mutta koska hänellä oli aina ollut tarkoitus avata se Rob Hiojan läsnäollessa, joka oli sen tuonutkin hänelle, ja koska hän oli sitä mieltä, että avaamisen piti tapahtua säädyllisyyden vuoksi jonkun läsnäollessa, tuli hänelle paha pulma todistajan puutteessa. Tässä vaikeassa asemassa hän eräänä päivänä tervehti tavattoman iloisesti laivailmoituksissa uutista, että kapteeni John Bunsbyn komentama alus oli taas saapunut satamaan rannikkomatkaltaan. Hän lähetti siis heti mainitulle filosofille kirjeen, jossa pyysi häntä tarkoin vaikenemaan hänen olinpaikastaan ja jonakin lähi-iltana tulemaan luokseen vierailulle.
Bunsby, yksi niitä viisaita, jotka toimivat vakaumuksesta, tarvitsi muutamia päiviä, ennenkuin hänessä kypsyi varma vakaumus, että hän oli saanut tuollaisen kirjeen. Mutta kun hän oli paininut tämän ilmiön kanssa ja voittanut sen, lähetti hän kiireesti pojan viemään ilmoitusta: »Tänään tulee.» Poika, joka oli saanut määräyksen lausua nämä sanat ja heti hävitä, täytti tehtävänsä kuin tervainen aave, jonka huoleksi on annettu lausua salaperäinen varoitus.
Kapteeni, joka oli hyvin mielissään ilmoituksesta, valmisteli kuntoon piippuja ja rommia ja vettä ja odotti vierastaan takahuoneessa. Kello kahdeksan ilmoitti myymälänoven takaa kuuluva syvä murina kuin merihärän ammunta, jota seurasi kepin koputus akkunaluukkuun, kapteeni Cuttlen kuuntelevalle korvalle, että Bunsby oli saapunut hänen laivansa kylkeen. Heti hän päästi sisälle partaisen ja huolimattomasti puetun toverinsa, jolla oli rehelliset mahonginväriset kasvot. Tapansa mukaan Bunsby ei näyttänyt vähääkään tajuavan mitä hänellä oli edessään, vaan kohdistavan kaiken huomionsa siihen, mitä tapahtui jossakin etäisessä maailmankolkassa.
»Bunsby», virkkoi kapteeni tarttuen hänen käteensä, »mitä kuuluu, kelpo veikko?»
»Oikein hyvää, oikein hyvää, kaveri», vastasi Bunsbyn ääni, mutta sanoja ei vahvistanut ainoakaan ele.
»Bunsby», virkkoi kapteeni Cuttle voimatta salata ystävänsä lahjakkuutta kohtaan tuntemaansa kunnioitusta, »vihdoinkin siis olet täällä sinä mies, jonka järki on jalokiveä loistavampi — lähetithän luokseni pojan, joka tervahousuissaankin loisti kuin timantti — voit katsoa Stanfellin vuosikirjasta ja löydettyäsi merkitä sen muistiin. Sinähän olet jo kerran ennen tällä samalla paikalla lausunut mielipiteen, joka on toteutunut pienintäkin kirjainta myöten» (kuten kapteeni vilpittömästi uskoikin).
»Vai niin», murisi Bunsby.
»Joka kirjainta myöten», vahvisti kapteeni.
»Miksi?» murisi Bunsby katsahtaen ystäväänsä ensimmäisen kerran.
»Minne? Jos niin on, niin miksi ei. Niinpä niin.»
Näiden oraakkelimaisten sanojen jälkeen, jotka melkein huimasivat kapteenin päätä, sillä ne heittivät hänet oikealle arvelujen ja otaksumien merelle, filosofi salli riisua päältään meritakkinsa ja seurasi ystäväänsä takahuoneeseen, missä hän heti tarttui rommipulloon ja sekoitti itselleen vahvan annoksen, Pian senjälkeen hän otti piipun, täytti sen ja sytytti palamaan, alkaen vedellä savuja.
Kapteeni Cuttle teki samoin kuin hänen ystävänsäkin, vaikka hänelle olikin ylivoimaista tarkoin jäljitellä suuren ylipäällikön järkkymättömän rauhallista menettelyä, ja istuutui sitten vastapäätä tulen ääreen tarkastellen häntä kaiken aikaa kunnioittavasti kuin odottaisi Bunsbyn taholta jonkinlaista rohkaisun tai uteliaisuuden ilmaisua päästäkseen käsiksi omiin asioihinsa. Mutta kun mahonginvärinen filosofi ei ilmaissut tuntevansa muuta kuin lämmön ja tupakan tarvetta, lukuunottamatta ainoata kertaa, jolloin hän otti piipun suustaan valmistaakseen tilaa rommilasille ja samalla kuin sattumalta huomautti tavattoman karheasti, että hänen nimensä oli Jack Bunsby — mikä selitys ei paljonkaan auttanut keskustelua pääsemään vauhtiin — alkoi kapteeni Cuttle herättää ystävänsä huomiota pienellä kohteliaalla esipuheella, kertoi koko jutun Sol-ukon lähdöstä asti ja siitä johtuneen muutoksen omassa elämässään ja kohtalossaan. Hän lopetti esityksensä panemalla mytyn pöydälle.
Pitkän vaitiolon jälkeen Bunsby nyökkäsi.
»Avaanko?» kysyi kapteeni.
Bunsby nyökkäsi taas.
Kapteeni mursi siis sinetin ja veti esille kaksi kokoontaitettua paperia, joiden kummankin osoitteen hän luki ääneen näin: »Solomon Gillsin viimeinen tahto ja testamentti». —
»Kirje Ned Cuttlelle.»
Bunsby, joka katseli henkensä silmillä Grönlannin rannikkoa, näytti odottavan kuullakseen, mitä ne sisälsivät. Kapteeni siis karisteli kurkkuaan ja luki kirjeen ääneen.
»Rakas Ned Cuttle! Kun lähdin kotoa matkustaakseni Länsi-Intiaan —-»
Iässä kapteeni pysähtyi ja katsoi terävästi Bunsbya, joka yhä tarkasteli Grönlannin rannikkoa.
— »etsimään tietoja rakkaasta pojastani, tiesin, että jos olisit tuntenut suunnitelmani, olisit vastustanut sitä tai seurannut minua, ja senvuoksi pidin sitä salassa. Jos joskus luet tämän kirjeen, Ned, olen luultavasti kuollut. Silloin suot auliisti anteeksi tämän päähänpiston vanhalle ystävällesi ja tunnet sääliä sen rauhattomuuden ja epävarmuuden vuoksi, jonka vallassa hän on lähtenyt niin hurjalle matkalle. Ei siis enempää siitä. Minulla ei ole paljonkaan toivoa, että poikaparkani koskaan lukisi näitä sanoja tai ilahduttaisi enää silmiäsi avomielisillä kasvoillaan.» (»Ei, ei, ei koskaan enää», virkkoi kapteeni surumielisesti mietteissään, »ei enää koskaan. Siellä hän nyt makaa tuomiopäivään asti —»)
Bunsby, jolla oli soitannollinen korva, karjaisi äkkiä: »Biskajan lahdessa, oo!» mikä niin liikutti kelpo kapteenia, joka piti sitä vainajan muistolle pyhitettynä kunnianosoituksena, että hän pudisti kiitollisena ystävänsä kättä ja oli iloinen saadessaan pyyhkiä silmiään.
»Niinpä niin!» sanoi kapteeni huoahtaen, kun Bunsbyn valitus oli häipynyt kaikumasta. »Ja painoi murhe suuri niin kauan häntä juuri — katsotaan sitä lähemmin kirjasta, sieltä sen löydämme.»
»Lääkärit eivät mahtaneet mitään», huomautti Bunsby.
»Voi, voi», huoahti kapteeni, »mitäpä hyötyä heistä voisi olla kahden-, kolmensadan sylen syvyydessä meren pohjalla!» Sitten hän kävi taas käsiksi kirjeeseen ja luki edelleen: »Mutta jos hän olisi saapuvilla kirjettä luettaessa (kapteeni katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja pudisti päätään) tai saisi siitä kuulla joskus myöhemmin (kapteeni pudisti taas päätään), niin ottakoon hän vastaan siunaukseni! Jollei mukana seuraava paperi ole kirjoitettu laillisesti, ei se haittaa mitään, sillä ketään muuta se ei koske kuin sinua ja häntä, ja vilpitön toivoni on, että jos hän elää, hän saa sen vähäisen, mitä minulla on, ja jollei elä, kuten pelkään, silloin saat sinä sen, Ned. Tiedän sinun kunnioittavan tätä päätöstäni. Jumala siunatkoon sinua siitä ja kaikesta ystävällisyydestä, jota sinulta on saanut Solomon Gills».
»Bunsby! sanoi kapteeni vedoten juhlallisesti häneen, »mitä arvelet tästä? Siinä sinä istut, mies, joka olet lapsuudesta alkaen saanut kolhauksia päähäsi ja samalla joka kerta uuden ajatuksen aivoihisi. Mitä nyt arvelet tästä?»
»Jos asia on niin», vastasi Bunsby tavattoman nopeasti, »että hän on kuollut, on käsitykseni, ettei hän enää palaa. Jos hän elää, tulee hän arveluni mukaan takaisin. Sanonko, että hän palaa? En. Miksi en? Senvuoksi, että tämän huomautuksen arvo riippuu siitä, kuinka sitä soveltaa.»
»Bunsby!» sanoi kapteeni, joka nähtävästi piti erinomaisen ystävänsä mielipiteitä yhtä arvokkaina kuin niiden käsittäminen oli vaikeata ja nytkin oli ihailusta ihan sekaisin, »sinä kannat niin tavattoman kevyesti hengessäni taakkaa, joka pian upottaisi minut kaikkineni. Mutta mitä tähän testamenttiin tulee, en aio käydä käsiksi omaisuuteen — taivas varjelkoon! — vaan säilytän sitä oikeammalle omistajalle ja toivon yhä vielä, että Sol Gills, oikea omistaja, elää ja tulee takaisin, niin omituista kuin onkin, ettei hän ole lähettänyt mitään tietoja. Mitä arvelet siitä, jos käärin nämä paperit talteen ja merkitsen päälle, että ne avattiin sinä ja sinä päivänä John Bunsbyn ja Edward Cuttlen läsnäollessa?»
Koska Bunsby ei keksinyt Grönlannin rannikolta eikä muualtakaan mitään estettä tätä ehdotusta vastaan, toteutettiin se, ja tämä suuri mies kohdisti hetkiseksi katseensa nykyhetkeen, liittäen nimikirjoituksensa käärepaperiin, mutta vaatimattomaan tapaansa välttäen suurten kirjainten käyttämistä. Kun kapteeni Cuttle oli kirjoittanut vasenkätisesti nimensä ja lukinnut mytyn rautaiseen kassakaappiin, pyysi hän vierastaan sekoittamaan toisen lasin ja polttamaan toisen piipullisen. Itse hän teki samoin ja mietiskeli tulen ääressä vanhan Gillsin mahdollisia kohtaloita.
Ja nyt tapahtui yllätys, niin valtava ja hirveä, että kapteeni Cuttle olisi vaipunut sen painon alle ja ollut tästä kohtalokkaasta hetkestä alkaen mennyttä miestä, jollei häntä olisi tukenut Bunsbyn läsnäolo.
Kuinka kapteeni oli saattanut edes niin erinomaisen vieraan tulosta ilostuneena unohtaa oven lukitsemisen vedettyään sen vain kiinni, jollaiseen laiminlyöntiin hän epäilemättä oli syypää, on niitä kysymyksiä, joiden ratkaisu pysyy ikuisesti pelkkänä otaksumana, tai se on vain ylimalkaan pantava kohtalon laskuun. Mutta lukitsemattomasta ovesta syöksähti nyt rauhallisena hetkenä sisään julma MacStinger kantaen äidillisessä sylissään Alexander MacStingeriä. Hänen jäljessään tulivat hämmennys ja kosto (puhumattakaan Juliana MacStingeristä ja tämän suloisen lapsen veljestä Charles MacStingeristä, jota yleensä hänen lapsuusleikkiensä näyttämöllä sanottiin Chowleyksi). Rouva MacStinger tuli niin nopeasti ja äänettömästi kuin Itä-Intian telakoita hyväilevä tuulenhenkäys, niin että kapteeni Cuttle jo tuijotti häneen, ennenkuin hänen rauhalliset kasvonsa, jollaisina ne olivat olleet koko ajan hänen ajatellessaan kadonnutta ystäväänsä, muuttuivat kauhua ilmaiseviksi.
Mutta kohta kun kapteeni Cuttle käsitti onnettomuutensa täyden laajuuden, yllytti itsesäilytysvaisto häntä pyrkimään pakoon. Hän syöksyi suinpäin pienelle ovelle, joka vei huoneesta jyrkille kellarinportaille, tahtoen mistään ruhjevammoista ja kolhauksista välittämättä kätkeytyä maan uumeniin. Tämä yritys olisi luultavasti onnistunutkin, jollei Julianan ja Chowleyn hellä luonto olisi tullut esteeksi. He näet takertuivat hänen sääriinsä — yksi kumpaankin — ja huusivat surkealla äänellä, että hän oli heidän ystävänsä. Sillä välin rouva MacStinger, joka ei milloinkaan ryhtynyt tärkeään tekoon kääntämättä ensin nurinpäin Alexander MacStingeriä saadakseen hänet pirteän läimäyskuuron ulottuville ja sitten istuttamatta häntä tyyntymään, missä tilassa lukijakin hänet ensiksi näki, suoritti tämän juhlallisen tempun, ikäänkuin se tässä tapauksessa olisi raivottarille pyhitetty uhri. Sitten hän laski uhrilampaansa lattialle ja hyökkäsi kapteenin kimppuun niin päättävästi, että väliin ehättävä Bunsby oli vaarassa saada naarmuja.
Molempien vanhempien MacStingerien kirkuna ja siihen liittyvä valitus pikku Alexanderin taholta, jonka saattoi sanoa viettäneen kirjavaa lapsuutta, koska hän tästä aikakaudesta oli elänyt toisen puolen mustakasvoisena, lisäsivät äkillisen hyökkäyksen kauheutta. Mutta kun sitten tuli hiljaisuus ja kapteeni huohottaen katseli neuvottomana rouva MacStingeriä, silloin saavutti kauhu korkeimman asteensa.
»Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni Cuttle!» huudahti rouva MacStinger nostaen leukansa entistä pystympään ja pudisti sitä samalla kuin erästä toistakin jäsentään, jota sopisi sanoa nyrkiksi, jollei ottaisi huomioon hänen heikompaa sukupuoltaan. »Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni Cuttle! Uskallatteko katsoa minua kasvoihin vaipumatta maan sisään?»
Kapteeni, joka ei suinkaan näyttänyt uskaliaalta, mutisi heikosti: »No, no!»
»Voi minua heikkoa ja liian luottavaista hupsua, kun otin tuon miehen kattoni alle!» huusi rouva MacStinger. »Kun ajattelee, mitä kaikkia hyviätöitä olen tuhlannut tuohon mieheen ja millä lailla opetin lapseni rakastamaan ja kunnioittamaan häntä kuin hän olisi heidän oma isänsä! Eikä koko meidän kadullamme ole ainoaakaan talonomistajaa tai vuokralaista, joka ei tietäisi kuinka suuren tappion tuo mies on minulle tuottanut viekastelullaan ja kielastelullaan» — jälkimäistä sanaa hän käytti oikeastaan vain loppusoinnun ja vahvistuksen takia eikä ilmaistakseen uutta ajatusta — »ja kaikki he huusivat yhtaikaa, että miehen on häpeällistä niin pettää ahkeraa naista, joka on aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen liikkeellä lastensa hyväksi ja pitää köyhän kotinsa niin puhtaana, että kuka tahansa voisi nauttia päivällisensä ja iltateensäkin, jos haluttaisi, lattialta tai portailta. Ja vaikka tuo mies viekasteli ja kielasteli, sai hän niin paljon hoitoa ja huolenpitoa osakseen!»
Rouva MacStinger pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa, ja hänen kasvonsa punastuivat voitonriemusta, kun oli uudestaan sopivasti mainittu kapteeni Cuttlen kielastelu.
»Ja hän karkaa po-o-o-ois!» huusi rouva MacStinger venyttäen viime sanaa niin, että onnettoman kapteenin täytyi pitää itseään kaikkein kelvottomimpana miehenä, »ja pysyy poissa kokonaista kaksitoista kuukautta! Naisparan luota! Sellainen omatunto hänellä on! Hän ei uskalla tulla puheilleni, vaan luikkii tiehensä kuin lurjus. Jos esimerkiksi tämä minun pikku lapseni», jatkoi rouva MacStinger rajusti, »saisi päähänsä lähteä karkuun, täyttäisin äidinvelvollisuuteni häntä kohtaan, kunnes hän olisi ihan täynnä juovia ja viiruja!»
Pikku Alexander piti näitä viime sanoja selvänä lupauksena, joka heti täytettäisiin, ja kaatui pelon ja tuskan valtaamana lattialle. Siinä hän makasi kengänpohjat ylöspäin ja päästi niin vihlovan huudon, että rouva MacStinger piti välttämättömänä ottaa hänet syliinsä ja tyynnytteli häntä silloin tällöin, ravistelemalla niin, että melkein piti pelätä lapsen maitohampaitten irtaantuvan.
»Kerrassaan oivallinen mies tuo kapteeni Cuttle», lisäsi rouva MacStinger, korostaen hänen nimensä ensimmäistä tavua. »Kannattaapa tosiaankin nähdä sellaista vaivaa hänen vuokseen — menettää unensa — ja pyörtyä — ja luulla häntä kuolleeksi — ja juosta ristiin rastiin läpi koko kaupungin kuin mielipuoli kyselemässä häntä! Kerrassaan oivallinen mies! Hahahahahaa! Hän ansaitsee kaiken sen tuskan ja vaivan ja paljon enemmänkin. Sehän ei ole mitään, hyväinen aika! Hahahahaa! Kapteeni Cuttle!» sanoi sitten rouva MacStinger muuttaen äänensä ja käytöksensä hyvin vakavaksi, »haluaisinpa tietää, aiotteko tulla kotiin.»
Pelästynyt kapteeni tuijotti hattunsa sisään ikäänkuin ei olisi muuta keinoa kuin panna se päähänsä ja antautua.
»Kapteeni Cuttle», toisti rouva MacStinger yhtä päättävästi, »haluaisinpa tietää aiotteko tulla kotiin».
Kapteeni näytti olevan jo valmis lähtemään, mutta ehdotti vielä, ettei rouva MacStinger nostaisi asiasta niin pahaa hälinää.
»Niin, niin, niin», virkkoi Bunsby rauhoittavalla äänellä, »siivolla, eukkoseni, siivolla!»
»Ja kukahan tekin olette, jos saan luvan kysyä», vastasi rouva MacStinger siveän ylpeästi. »Oletteko koskaan asunut numero yhdeksässä Brig-torin varrella, hyvä herra? Muistini ehkä pettää joskus, mutta ei käsittääkseni tässä tapauksessa. Ennen minua asui numero yhdeksässä eräs rouva Jollson, ja mahdollisesti erehdytte luulemaan minua häneksi. Muuten en ymmärrä, kuinka selittäisin teidän liiallisen tuttavallisuutenne, hyvä herra.»
»No, no, eukkoseni, siivolla, siivolla», toisti Bunsby.
Kapteeni Cuttle saattoi tuskin uskoa edes tuon suuren miehen kykenevän siihen, mitä nyt tapahtui, vaikka näkikin sen omin silmin. Bunsby astui rohkeasti rouva MacStingerin luo, kiersi karvaisen sinisen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja rauhoitti hänet tällä taikurimaisella tavalla ynnä äskeisillä muutamilla sanoilla, puhumatta muuta, niin että rouva MacStinger suli kyyneliin, tuijotettuaan Bunsbyn silmiin joitakin silmänräpäyksiä, ja huomautti, että lapsikin voittaisi hänet nyt, kun hän oli niin lannistunut.
Mykistyneenä ja ällistyneenä katseli kapteeni, kuinka Bunsby vähitellen ohjasi heltymättömän naisen myymälään, palasi sitten noutamaan rommia ja vettä ja kynttilän, vei ne rouva MacStingerille ja rauhoitti hänet nähtävästi sanaakaan lausumatta. Pian sen jälkeen hän kurkisti takahuoneeseen merimiestakki yllään ja virkkoi: »Cuttle, minä menen saattamaan hänet kotiin.»
Kapteeni Cuttle hämmästyi enemmän kuin jos hänet itsensä olisi pantu kahleisiin turvallisesti vietäväksi Brig-torille. Nyt hän näki koko perheen rauhallisesti lähtevän liikkeelle, rouva MacStinger etunenässä. Tuskin hänellä oli aikaa ottaa alas peltirasia ja sujauttaa salavihkaa vähän rahaa Juliana MacStingerille, entiselle suosikilleen, ja Chowleylle, jolla merimiesmäisen ruumiinsa vuoksi oli jonkinlainen oikeus vaatia hänen ystävyyttään, ennenkuin koko seurue jo oli kääntänyt selkänsä merikadetille. Bunsby kuiskasi toimittavansa asian nopeasti ja tulevansa vielä tervehtimään Ned Cuttlea, ennenkuin lähtisi alukselleen, ja sulki oven takanaan retkikunnan viimeisenä jäsenenä.
Kun kapteeni palasi takahuoneeseen ja huomasi olevansa yksin, valtasi hänen mielensä aluksi se epämieluisa kuvitelma, että hän käveli unissaan tai että hänen kimpussaan oli ollut aaveita eikä ilmielävä perhe. Rajaton luottamus ja suunnaton ihailu Bunsbyä kohtaan heräsi sitten hänen mielessään, johtaen kapteenin ihmettelevään hurmiotilaan.
Mutta kun aika kului yhä pitemmälle eikä Bunsbyä ilmestynyt, alkoi kapteenin mielessä herätä toisenlaisia ikäviä epäluuloja. Olikohan Bunsby viekkaasti houkuteltu Brig-torille ja pidätetty siellä tarkasti vartioituna panttivankina ystävänsä puolesta? Siinä tapauksessa olisi kapteenin kunnianmiehenä vapautettava hänet uhraamalla oma vapautensa. Mahdollisesti oli rouva MacStinger hyökännyt hänen kimppuunsa ja voittanut hänet, jollaisen tappion jälkeen hän häpesi näyttäytyä. Vai olikohan rouva MacStinger, vaihteleva kun oli mielenlaadultaan, katsonut parhaaksi kääntyä takaisin ja palata tänne, jolloin Bunsby ehkä oli ohjaavinaan häntä oikoteitse ja koetti eksyttää perhettä Cityn sekavilla kaduilla ja sokkeloissa? Ja ennen kaikkea, mikä olisi hänen, kapteeni Cuttlen, velvollisuus, jollei hän kuulisi enää mitään MacStingereistä tai Bunsbystä, sillä saattaisihan niinkin käydä asioiden liittyessä toisiinsa näin ihmeellisesti ja aavistamattomasti.
Hän pohti kaikkea tätä, kunnes oli lopen väsynyt. Mutta Bunsbystä ei kuulunut mitään. Hän valmisti vuoteensa myymäläpöydän alle, niin että hän saattoi oikaista itsensä sinne millä hetkellä tahansa, eikä vieläkään näkynyt Bunsbyä. Kun kapteeni vihdoin oli jo luopunut toivosta ainakin siksi illaksi ja alkanut riisuutua, kuului lähestyvien vaunujen räminää. Ne pysähtyivät oven eteen, ja Bunsby huusi tervehdyksen.
Kapteeni vapisi ajatellessaan, että rouva MacStingeristä oli ollut mahdotonta päästä irti ja että hänet nyt oli tuotu takaisin vaunuilla.
Mutta ei. Bunsbylla ei ollut mukanaan muuta kuin iso laatikko, jonka hän laahasi myymälään omin käsin, istuutuen sen päälle kohta kun oli saanut sen sisälle. Kapteeni Cuttle tunsi sen siksi arkuksi, jonka oli jättänyt entiseen asuntoonsa, ja katsellessaan Bunsbyä tarkkaavammin kynttilä kädessä tuli siihen käsitykseen, että hänen ystävänsä oli hyvässä humalassa. Mutta vaikea oli päästä siitä varmuuteen, koska hänen kasvoillaan ei selvänäkään ollessa näkynyt mitään ilmettä.
»Cuttle», virkkoi Bunsby nousten arkulta ja avaten kannen, »ovatko nämä sinun kampsujasi?»
Kapteeni Cuttle katsoi arkun sisään ja tunsi omaisuutensa.
»Täsmällisesti ja oikein suoritettu, vai mitä, vanha veikko?» virkkoi
Bunsby.
Kiitollinen ja yhä vielä ymmällään oleva kapteeni tarttui hänen käteensä ja aikoi juuri purkaa sanoiksi hämmästystään, kun Bunsby irroitti itsensä nykäisemällä äkkiä rannettaan ja näytti yrittävän iskeä silmää, mutta se ponnistus oli vähällä heilahduttaa hänet tasapainosta nykyisessä tilassaan. Sitten hän avasi äkkiä oven ja lähti aika vauhtia tavoittamaan alustaan. Sellainen oli hänen tapansa aina silloin, kun hän luuli tehneensä mestaritempun.
Koska Bunsby ei mielellään sietänyt tiheitä vierailuja, päätti kapteeni Cuttle olla menemättä hänen luokseen seuraavana päivänä tai lähettämättä häntä hakemaan, kunnes hän itse antaisi jonkin elonmerkin, tai jos ei niin kävisi, kunnes jonkin verran aikaa olisi kulunut. Kapteeni siis jatkoi seuraavasta aamusta yksinäistä elintapaansa ja ajatteli monena aamuna, monena päivänä ja yönä vanhaa Sol Gillsiä, Bunsbyn mielipidettä hänestä ja sitä toivoa, joka vielä oli jäljellä hänen palaamisestaan. Ja tällöin vahvistuikin hänen toivonsa. Menipä hän toivossaan niin pitkälle, että asettui ulko-ovelle odottamaan kadonnutta ystäväänsä, niinkuin hän nyt uskalsi tehdä omituisella tavalla saavuttamassaan vapaudessa. Hän pani myös Sol Gillsin nojatuolin paikalleen ja järjesti pienen takahuoneen entiselleen sen varalta, että Sol-ukko palaisi odottamatta. Hellässä huolenpidossaan hän otti alas seinältä pienoisvalokuvan, joka esitti Walteria koulupoikana, koska pelkäsi sen tuottavan suurta tuskaa vanhukselle hänen palatessaan. Olipa kapteenilla toisinaan aavistuksia, että Sol Gills saapuisi jonakin määräpäivänä. Eräänä sunnuntaina hän tilasi kaksin kertaisen päivällisannoksenkin: niin herkkäuskoinen hän oli toiveissaan. Mutta häntä ei kuulunut, vanhaa Solomonia. Naapurit näkivät yhä merenkulkijan, vahakankainen hattu päässään, seisovan iltaisin myymälän ovella, katsellen katua pitkin kumpaankin suuntaan.