KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU
Neiti Tox uudistaa vanhan tuttavuuden
Yksinäinen neiti Tox kävi raskasmieliseksi ja kärsi paljon, kun hänen ystävänsä Louisa Chick oli hylännyt hänet ja Dombey tuottanut hänelle niin hirveän nolauksen — sillä hänen takkapeiliään ei koristanut mikään hopealangalla yhdistetty pari hienoja hääkortteja eikä sellaista myöskään näkynyt klaveerin kannella tai muulla koruesineiden telineellä, mistä sen olisi voinut ottaa esille suurina juhlapäivinä. Kului joku aika, jolloin lintuvalssia ei ollenkaan kuulunut Prinsessan aukion varrella. Kasvit saivat silloin olla hoidotta ja pölyä kokoontui neiti Toxin esi-isän pienoisvalokuvalle, jossa nähtiin puuteroitu pää ja niskapalmikko.
Mutta neiti Tox ei ollut siinä iässä eikä luonteenlaadultaan sellainen, että hän olisi pitkäksi aikaa antautunut hyödyttömään murehtimiseen. Vain kaksi klaveerin ääntä oli menettänyt sointinsa käyttämättömyyden vuoksi, kun lintuvalssi taas alkoi liverrellä ja väristä pikku vierashuoneessa; vain yksi geraniumin vesa joutui puutteellisen hoidon uhriksi, ennenkuin hän alkoi jälleen säännöllisesti joka aamu hoitaa vihreitä kukkakorejaan. Puuteroitu esi-isä oli ollut pölyn peitossa vain kuusi viikkoa, kun neiti Tox puhalsi sen lempeitä kasvoja ja kiilloitti sen säämiskänpalasella.
Mutta hän oli kuitenkin yksinäinen ja ymmällä. Kuinka naurettavalta hänen kiintymyksensä lieneekään näyttänyt, oli se todellinen ja voimakas, ja hän oli, niinkuin hän sanoi, »syvästi loukkaantunut ansaitsemattomasta ylenkatseesta Louisan puolelta».
Mutta neiti Toxin luonteen mukaista ei suinkaan ollut vihoitella kauan. Jos hän olikin sipsutellut elämän läpi omalla hiljaisella tavallaan ilman varsinaisia mielipiteitä, oli hän myöskin päässyt näin pitkälle ilman kuluttavia intohimoja. Pelkkä Louisa Chickin näkeminen kadulla eräänä päivänä huomattavan matkan päässä valtasi niin hänen aran luonteensa, että hän oli iloinen päästessään heti turvaan erään sokerileipurin myymälään ja saadessaan siellä purkaa tunteitaan itkemällä oikein sydämen pohjasta pienessä ummehtuneessa takahuoneessa, jota tavallisesti käytettiin liemiruokien nauttimiseen ja joka selvästi tuoksusi häränhäntäliemeltä.
Dombeyta kohtaan neiti Toxilla ei omasta mielestään edes ollut mitään valittamisen syytä. Hänen käsityksensä tämän herran suurenmoisuudesta oli niin rajaton, että hän nyt, jouduttuaan etäämmälle, tunsi välimatkan itsensä ja Dombeyn välillä aina olleen mittaamattoman, ikäänkuin Dombey olisi alentunut sietämään häntä ollenkaan. Neiti Toxin vilpitön usko oli, ettei mikään nainen voinut olla sellaiselle miehelle liian kaunis tai komea. Niinpä oli luonnollista, että Dombey etsiessään itselleen vaimoa etsi mahdollisimman korkealta. Parikymmentä kertaa päivässä neiti Tox kyynelsilmin totesi tämän asian. Hän ei enää ajatellut sitä ylpeää tapaa, kuinka Dombey oli häntä käyttänyt oman mukavuutensa ja omien oikkujensa palvelemiseen ja armollisesti sallinut hänen ottaa osaa pikku poikansa hoitamiseen. Hän ajatteli vain, niinkuin hän itse lausui, »että hän oli viettänyt siinä talossa monta onnellista hetkeä, joita hänen aina tuli muistaa kiitollisena, ja että hän ei voisi koskaan lakata kunnioittamasta herra Dombeyta yhtenä vaikutusvaltaisimmista ja arvokkaimmista miehistä».
Mutta erotettuna leppymättömästä Louisasta ja tuntien jonkinlaista arkuutta majuria kohtaan (jota hän nyt katseli vähän epäluuloisesti) neiti Tox kärsi siitä, ettei saanut lainkaan kuulla, mitä Dombeyn kotona tapahtui. Ja kun hän tosiaankin oli tottunut pitämään Dombey ja Poikaa maailman keskipisteenä, päätti hän mieluummin kuin pysyisi tietämättömänä näistä ihmisistä etsiä käsiinsä vanhan tuttavansa rouva Richardsin, jonka hän tiesi seurustelevan Dombeyn palvelijoiden kanssa senkin jälkeen, kun oli tehnyt viimeisen muistettavan vierailun Dombeyn taloon. Lähtiessään tapaamaan Toodlen perhettä hänellä oli ehkä myös se hellä vaikutin, että hän halusi saada puhella Dombeysta jonkun ihmisen kanssa, kuinka vähäpätöinen tämä olisikin.
Joka tapauksessa neiti Tox suuntasi eräänä iltana askeleensa Toodlen asuntoon, vieläpä sellaiseen aikaan, jolloin Toodle tomuisena ja mustana virkisti itseään teellä perheensä keskuudessa. Toodle tunsi vain kolme olemassaolon vaihetta. Hän joko virkisti itseään juuri mainitussa piirissä tai syöksyi kahdenkymmenenviiden mailin nopeudella tunnissa maan halki tai sitten nukkui ponnistustensa jälkeen. Hän oli aina joko pyörremyrskyssä tai rasvatyynessä, ja kummassakin tilassa rauhallinen, tyytyväinen ja huoleton mies näytti purkaneen kaiken perimänsä kuohumisen ja riehumisen vetureihin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin ja jotka huohottivat ja läähättivät ja puhisivat ja uuvuttivat itseänsä säälimättömästi hänen viettäessään hiljaista ja tasaista elämää.
»Polly, eukkoseni», virkkoi Toodle, jolla oli pikku Toodle kummallakin polvella kahden toisen valmistaessa hänelle teetä ja monien muiden puuhaillessa siellä täällä huoneessa — Toodle ei näet koskaan ollut ilman pikku lapsia, vaan hänellä oli niitä aina useampia — »oletko äskettäin nähnyt Robiamme?»
»En», vastasi Polly, »mutta jokseenkin varmasti hän käy tänä iltana täällä. Nythän on juuri se ilta, ja hän on kovin säännöllinen.»
»Arvatenkin», virkkoi Toodle, nauttien mielihyvin ateriasta, »menestyy Robimme nyt niin hyvin kuin se ylimalkaan on mahdollista pojalle, vai mitä, Polly?»
»Oi, hän menestyy mainiosti!» vastasi Polly.
»Hänhän ei ole käynyt ollenkaan salaperäiseksi — vai mitä, Polly?» kysyi Toodle.
»Ei», vastasi rouva Toodle päättävästi.
»Minusta on hauskaa, että hän ei ole käynyt salaperäiseksi, Polly», huomautti Toodle hitaalla ja tasaisella tavallaan, pistellen kääntöveitsellä voileivän palasia suuhunsa, »sillä se ei näytä hyvältä, vai mitä sinä arvelet, Polly?»
»Ei tietenkään, ukkoseni. Kuinka voit sitä kysyä?»
»Nähkääs, pojat ja tytöt», virkkoi Toodle katsellen ympärillään olevia perheensä jäseniä, »mihin te pyrkinettekään rehellisesti, on mielipiteeni se, ettette voi sitä hyvin tehdä muutoin kuin olemalla avomielisiä. Jos joudutte tunneliin tai holviin, niin älkää harrastako mitään salapeliä. Pitäkää höyrypillit hyvässä kunnossa, jotta tiedetään, missä olette.»
Toodlen nouseva polvi päästi kuuluville kimeän mutinan, joka ilmaisi heidän päätöksensä käyttää hyväkseen isän antamaa neuvoa.
»Mutta mikä saa sinut noin puhumaan Robista, isä?» kysyi hänen vaimonsa huolestuneena.
»Polly, eukkoseni», vastasi Toodle, »enpä tosiaankaan luule sanoneeni sitä erikoisesti Robista. Minä vain aloitin matkan Robista, sitten saavuin tienristeykseen ja otin sieltä mukaani, mitä löysin, ja niin liittyy häneen kokonainen vaunujono ajatuksia, ennenkuin tiedän, missä olen tai mistä ne tulevat. Millainen ratojen risteys ihmisen ajatukset ovatkaan!»
Tämän syvän mietelmän hän huuhtoi alas isolla kipolla teetä ja tiivisti sitä vielä monilla voileivillä. Samalla hän antoi pikku tyttärilleen määräyksen pitää valmiina kuumaa vettä kannussa, koska hänellä oli tavaton jano, niin että hän tarvitsisi »määrättömän joukon kipollisia», ennenkuin jano lakkaisi.
Omien tarpeittensa tyydyttämisen ohella Toodle ei unohtanut perheen nuorempia vesoja. Vaikka nämä jo olivatkin syöneet oman illallisensa, tähystelivät he yhä uusia ylimääräisiä paloja, jotka olivat heistä erikoisen maittavia. Niitä hän silloin tällöin pisteli odottavalle piirille ojentamalla suurta leivän? viipaletta, josta perheen jäsenet laillisessa järjestyksessä saivat haukata, ja jakelemalla samoin lusikalla pieniä teeannoksia. Näillä välipaloilla oli niin herkullinen maku pikku Toodlein suussa, että he päästyään niistä osallisiksi alkoivat yhteisesti suorittaa erikoisia tansseja, seisoivat yhdellä jalalla, hyppelivät ympäri ja muutenkin ilmaisivat vallatonta iloaan. Kun he näin olivat purkaneet riemuaan, kokoontuivat he vähitellen taas Toodlen ympärille ja katselivat häntä tarkasti hänen ryhtyessään jatkamaan ateriaansa. Samalla he kuitenkin olivat sennäköisiä kuin eivät odottaisikaan saavansa lisää herkkupaloja, vaan puhelivat ihan toisista asioista ja kuiskailivat keskenään.
Toodle, joka istui keskellä tätä perheryhmää ja antoi lapsilleen erinomaisen näytteen ruokahalustaan, kuljetti molempia pikku Toodleja polvellaan Birminghamiin erikoisella veturilla ja katseli toisia voileipäpinon yli, kun Rob Hioja merimieshattu päässä ja surupuku yllä ilmestyi. Veljet ja sisaret ottivat hänet hälisten vastaan.
»No niin, äiti!» virkkoi Rob suudellen häntä velvollisuutensa mukaan, »kuinka sinä voit, äiti?»
»Siinähän poikani on!» huudahti Polly syleillen häntä ja taputtaen selkään. »Salaisuuksiako! Eikö mitä, isä, ei hänellä ole salaisuuksia!»
Tämä tarkoitettiin Toodlelle yksityiseksi selitykseksi, mutta Rob Hioja, jonka arkaan paikkaan oli koskettu, käsitti sanat silmänräpäyksessä.
»Mitä, onko isä taas sanonut minusta jotakin pahaa?» huudahti viattomasti loukkaantunut. »Voi, kuinka raskasta on, että jos poika on joskus tehnyt pienen hairahduksen, hänen oma isänsä aina heittää sen hänen silmilleen hänen selkänsä takana! Se on ihan kylliksi», huudahti Rob hieroen tuskaisena silmiään hihansuulla, »se on kylliksi yllyttämään pojan vielä johonkin ilkityöhön!»
»Poikaparkani», valitti Polly, »isä ei tarkoittanut mitään».
»Jollei isä tarkoittanut sillä mitään», muistutti loukattu poika, »miksi hän sitten sanoi niin, äiti? Ei kukaan ajattele minusta puoleksikaan niin pahaa kuin oma isäni. Kuinka luonnotonta! Toivon, että joku hakkaisi pääni poikki. Luullakseni isä sen tekisi mielellään, ja ennemmin antaisinkin hänen tehdä sen kuin kenenkään muun.»
Kuullessaan näin epätoivoisia sanoja alkoivat kaikki nuoret Toodlet kirkua. Se teki syvästi liikuttavan vaikutuksen, jota Rob lisäsi vannottamalla heitä olemaan itkemättä hänen vuoksensa, sillä heidän olisi tosiaankin vihattava häntä, jos olivat kunnon poikia ja tyttäriä. Tämä liikutti niin lähinnä nuorinta Toodlea, joka oli herkkämielinen, että se ei ainoastaan koskenut hänen sydämeensä, vaan myöskin hengityselimiin, tehden hänet niin tummanpunaiseksi, että Toodle kantoi hänet hädissään ulos vesitynnyrin luo ja olisi pannut hänet hanan alle, jollei hän olisi tullut tajuihinsa nähdessään tuon laitoksen.
Kun asiat olivat kehittyneet näin pitkälle, selitti Toodle tarkoituksensa, ja kun hänen poikansa loukkaantunut oikeudentunto siitä rauhoittui, pudistivat he toistensa kättä, ja niin pääsi taas sopusointu vallalle.
»Etkö ota osaa ateriaani, Puskuri?» kysyi isä ryhtyen uusin voimin käsiksi illalliseensa.
»En, kiitoksia, isä. Join jo isäntäni kanssa teetä.»
»Ja kuinka voi isäntäsi, Rob?» kysyi Polly.
»No, en oikein tiedä, äiti. Ei siinä ole paljon kehumista. Me emme näet tee mitään kauppoja. Hän ei ymmärrä siitä mitään, nimittäin kapteeni. Tänään esimerkiksi tuli myymälään eräs mies, joka sanoi: 'Minä haluaisin sitä ja sitä', sanoo hän — jokin tuollainen vaikea nimitys. 'Mitä?' sanoo kapteeni. 'Sitä ja sitä', sanoo mies. 'Toveri', virkkaa kapteeni, 'katselkaa nyt oikein ympärillenne täällä myymälässä'. 'No, sanoo mies, 'nyt olen katsellut'. 'Näettekö, mitä haluatte?' sanoo kapteeni. 'En näe', sanoo mies. 'Tunnetteko sen, jos näette?' sanoo kapteeni. 'En, en oikein', sanoo mies. 'No, sanonpa teille jotakin, nuorukainen', virkkaa kapteeni; 'teidän on parasta lähteä takaisin kysymään, miltä se esine näyttää, jota haluatte, sillä minä en tiedä asiasta enempää kuin tekään!'»
»Saattaako sitten tuolla lailla tosiaankin ansaita rahaa?» sanoi Polly.
»Rahaako, äiti! Hän ei ansaitse rahaa koskaan. Hänellä on sellaisia tapoja, joita en ole koskaan nähnyt. Hän ei suinkaan ole paha isäntä, sen voin hänestä sanoa. Mutta se on minusta jokseenkin yhdentekevää, sillä en luultavasti viivy hänen luonaan kauan.»
»Etkö aio pysyä paikassasi, Rob!» huudahti hänen äitinsä, Toodlen silmien levitessä selkoselälleen.
»En ehkä siinä paikassa», vastasi poika iskien silmää. »Minua ei ihmetyttäisi — nähkääs, minulla on ystäviä hovissa — mutta älähän vielä huolehdi siitä, äiti, minulla ei ole tosiaankaan mitään hätää.»
Näihin viittauksiin ja Robin salaperäiseen käytökseen sisältyvä epäämätön todistus siitä, että hän oli syypää virheeseen, josta Toodle oli häntä moittinut, olisi voinut johtaa uuteen rettelöön ja saanut taas aikaan hälinää perheessä, mutta sen esti sopivasti uuden vieraan saapuminen, joka ilmestyi ovelle Pollyn suureksi hämmästykseksi, hymyillen kaikille hyväntahtoisesti ja ystävällisesti.
»Kuinka voitte, rouva Richards?» kysyi neiti Tox. »Olen tullut tervehtimään teitä! Saanko astua sisään?»
Rouva Richardsin iloisilta kasvoilta loisti vieraanvarainen vastaus, ja neiti Tox otti vastaan tarjotun tuolin, nyökkäsi kohteliaasti Toodlelle, irroitti hattunsa nauhat ja sanoi, että hänen ennen kaikkea täytyi pyytää lapsikultia, kutakin erikseen, tulemaan likemmäksi saadakseen suudella heitä.
Viimeisen edellinen Toodle, joka usein sattuvista kotoisista pulmista päättäen oli syntynyt onnettoman tähden alla, ei päässyt osalliseksi tästä yleisestä tervehdyksestä, sillä Rob-veljen uusi hattu, jolla hän oli kaiken aikaa leikkinyt, oli painunut syvälle hänen silmilleen eikä hän päässyt siitä eroon. Tämä pulma herätti hänen kauhistuneessa mielikuvituksessaan sen surullisen ajatuksen, että hän saisi viettää lopun ikänsä pimeydessä, toivottomasti erotettuna tuttavistaan ja omaisistaan, ja kauhu antoi hänelle voimaa rimpuilla pontevasti vastaan ja päästää tukahtuneita huutoja. Kun hän vihdoin vapautui, olivat hänen kasvonsa hyvin kuumat ja punaiset ja kosteat, minkä jälkeen neiti Tox otti uupuneen pojan syliinsä.
»Olette kai jo melkein unohtanut minut, herra Toodle», virkkoi neiti
Tox.
»Ei, neiti, en ole», vastasi Toodle. »Mutta mehän olemme kaikki vähän vanhentuneet siitä lähtien.»
»Ja kuinka te voitte?» kysyi neiti Tox suloisesti.
»Mainiosti, neiti, kiitoksia kysymästä», vastasi Toodle. »Kuinka te sitten voitte, neiti? Oletteko säästynyt luuvalolta? Meidän täytyy kaikkien olla valmiit joutumaan sen uhreiksi aikaa myöten.»
»Kiitoksia», vastasi neiti Tox. »En ole tosiaankaan vielä joutunut vähääkään kärsimään siitä vaivasta.»
»Onpa teillä ollut hyvä onni», sanoi Toodle. »Monia teidän ikäisiänne ihmisiä se jo vaivaa kovasti. Esimerkiksi vanha äitini —» Mutta kohdattuaan tässä vaimonsa katseen Toodle kätki lauseen lopun teelasiinsa.
»Ette suinkaan väitä, rouva Richards», huudahti neiti Tox Robiin katsahtaen, »että tuo on teidän —»
»Esikoiseni, hyvä neiti», sanoi Polly. »Onpa tosiaankin. Sama pieni poikaparka, joka oli viattomana syynä niin moneen kiusaan.»
»Niin, neiti», lisäsi Toodle, »tämä on se lyhytsäärinen — ja ne sääret olivatkin», virkkoi Toodle äänessään runollinen vivahdus, »harvinaisen lyhyet nahkahousuihin — ja hänestä tahtoi herra Dombey tehdä hiojan».
Muistaessaan tämän asian neiti Tox tunsi syvää liikutusta. Heti alkoi Rob herättää hänen erikoista harrastustaan. Hän kätteli poikaa ystävällisesti ja onnitteli äitiä esikoisen avomielisten vilpittömien kasvojen vuoksi. Kuullessaan nämä sanat Rob koetti ilmeillään vahvistaa ylistystä, mutta tuskin se ilme kuitenkaan oli oikea.
»Ja kuulkaapa nyt, rouva Richards», jatkoi neiti Tox, »ja tekin, herra Toodle, nyt kerron teille avoimesti ja rehellisesti, miksi olen tullut tänne. Ehkä olette huomannut, rouva Richards — ja mahdollisesti tekin, hyvä herra, — että minä ja eräät ystäväni olemme vähän vieraantuneet toisistamme ja etten enää seurustele siinä kodissa, jossa minulla ennen oli tapana oleskella niin paljon.»
Polly, joka naisen vaistolla heti käsitti tämän, ilmaisi sen pikaisella katseella. Toodle, jolla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, mistä neiti Tox puhui, ilmaisi sen tuijottamalla häneen silmät selällään.
»Tietenkään ei ole tarpeellista lähemmin selittää, kuinka meidän väliemme pieni kylmeneminen on alkanut — sehän ei vaikuta asiaan mitään», sanoi neiti Tox. »Riittää, kun sanon tuntevani mahdollisimman suurta kunnioitusta ja harrastusta herra Dombeyta kohtaan» — neiti Toxin ääni värisi — »ja myös kaikkea kohtaan, mikä on yhteydessä hänen kanssaan».
Toodle, jolle asia nyt alkoi selvitä, pudisti päätänsä ja sanoi kuulleensa väitettävän ja myös omasta puolestaan olevansa samaa mieltä, että herra Dombey oli hankala ihminen.
»Älkäähän sanoko niin, herra Toodle», vastasi neiti Tox. »Minun täytyy oikein hartaasti pyytää, hyvä herra, ettette puhuisi niin nyt tai vastakaan. Sellaiset huomautukset vaikuttavat minuun ehdottoman kiusallisesti, ja olen varma siitä, etteivät ne voi tuottaa pysyvää tyydytystä herrasmiehelle, jolla on sellainen mielenlaatu kuin tiedän teillä varmasti olevan.»
Toodle, joka ei ollut epäillyt silmänräpäystäkään, että hänen huomautuksensa voitaisiin ottaa vastaan muutoin kuin hyväksyvästi, ällistyi aika lailla.
»Nyt selitän, mitä haluan, rouva Richards», aloitti neiti Tox uudelleen, »ja tässä asiassa käännyn teidänkin puoleenne, hyvä herra. Jokainen teidän korviinne tullut tieto sen perheen toimista, menestymisestä ja terveydestä on minulle aina kovin mieluinen. Minulle tuottaa suurta iloa puhella rouva Richardsin kanssa siitä perheestä ja entisistä ajoista. Ja koska rouva Richardsilla ja minulla ei ole ollut pienintäkään kiistaa (vaikka nyt soisin, että olisimme olleet lähemminkin tutut, mistä minun ei kuitenkaan ole syytettävä ketään muuta kuin itseäni), toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, että olemme nyt oikein hyvät ystävät ja että te sallitte minun käydä täällä usein, milloin haluan, pitämättä minua outona. Toivonpa tosiaankin, rouva Richards», jatkoi neiti Tox vakavasti, »että käsitätte tämän niinkuin tarkoitan, sillä tehän olette aina ollut niin hyväntahtoinen».
Polly oli mielissään ja ilmaisikin sen. Toodle ei ollut itsestään selvillä, oliko hän mielissään, ja pysyi senvuoksi järkkymättömän rauhallisena.
»Nähkääs, rouva Richards», lisäsi neiti Tox, »ja toivottavasti tekin huomaatte sen, hyvä herra, että on olemassa monta pikku tapaa, joilla voin olla teille vähäiseksi hyödyksi, jollette pidä minua vieraana. Ja se tuottaa minulle itsellenikin iloa. Minäkin voin opettaa lapsillenne jotakin. Tuon mukanani muutamia pikku kirjoja, jos sallitte, ja joitakin käsitöitä, ja niin he oppivat silloin tällöin iltaisin — niin, hyväinen aika, oppivat luullakseni aika paljon ja tuottavat opettajalleen suurta kunniaa.»
Toodle, joka suuresti kunnioitti oppimista, nyökkäsi hyväksyvästi vaimolleen.
»Koska en siis ole mikään vieras, en ole kenenkään tiellä», sanoi neiti Tox, »ja kaiken täytyy tapahtua ikäänkuin en olisikaan täällä. Rouva Richards paikkaa ja silittää ja hoitaa lapsiaan, välittämättä minusta, ja tekin, herra Toodle, poltatte kaikessa rauhassa piippuanne, eikö niin?»
»Kiitoksia, neiti», sanoi Toodle. »Kyllä minä otan tavallisen tupakka-annokseni.»
»Olette erittäin ystävällinen saneessanne niin, hyvä herra», sanoi neiti Tox, »ja minä vakuutan teille vilpittömästi, että se on minulle erittäin mieluista ja että mitä hyvää mahdollisesti voinenkin tehdä lapsillenne, sen te korvaatte yllin kyllin suostumalla ystävällisesti tähän pikku sopimukseen tuhlaamatta siihen enää sanaakaan».
Sopimus vahvistettiin heti, ja neiti Tox oli mielestään jo niin kotiutunut, että viipymättä ryhtyi alustavasti tutkimaan ympärillä olevia lapsia — mikä herätti Toodlessa suurta ihastusta — ja merkitsi muistiin heidän ikänsä, nimensä ja taitonsa paperipalaselle. Tämä toimitus ja siihen liittyvä rupattelu venyi niin pitkälle, että tavallinen nukkumaanmenon aika oli kauan sitten sivuutettu ja neiti Tox oli viipynyt Toodlen lieden ääressä, kunnes oli liian myöhäistä hänen lähteä yksin kotiin. Mutta ritarillinen Rob, joka oli yhä siellä, tarjoutui kohteliaasti saattamaan häntä. Ja koska neiti Toxista oli jonkin arvoista saada saattajakseen nuorukainen, jonka Dombey oli ensimmäisenä puettanut harvoin nimeltä mainittaviin miehisiin vaatekappaleisiin, suostui hän halukkaasti ehdotukseen.
Käteltyään Toodlea ja Pollya ja suudeltuaan kaikkia lapsia neiti Tox lähti talosta perin suosittuna henkilönä ja niin kevein sydämin, että rouva Chick olisi siitä loukkaantunut, jos tälle kunnon naiselle olisi ollut mahdollista harkita asiaa.
Rob Hioja olisi vaatimattomana tahtonut astella hänen jäljessään, mutta neiti Tox halusi kuitenkin, että he pysyttelivät rinnatusten voidakseen paremmin keskustella, ja houkutti — niinkuin jälkeenpäin selitti pojan äidille — hänet puhelemaan asioistaan matkalla.
Rob osoittautui niin kirkkaaksi ja selväksi ja loistavaksi, että neiti Tox oikein ihastui häneen. Mitä enemmän neiti Tox uteli häneltä, sitä hienommaksi hän kävi, kuten sähkölanka, jota venytetään. Ei voinut olla parempaa tai lupaavampaa nuorukaista — hellempää, vakavampaa, viisaampaa, kohtuullisempaa, kunniallisempaa, nöyrempää ja avomielisempää kuin Rob sinä iltana.
»Olen hyvin iloinen opittuani tuntemaan teidät», virkkoi neiti Tox saavuttuaan ovensa eteen. »Toivon, että pidätte minua ystävänänne ja käytte tervehtimässä minua niin usein kuin haluatte. Onko teillä säästölaatikkoa?»
»Kyllä, hyvä neiti», vastasi Rob, »minä säästän joka rovon ja sitten vien pankkiin».
»Kerrassaan kiitettävää», virkkoi neiti Tox. »Sitäpä on hauska kuulla.
Olkaa hyvä ja lisätkää tämä puoli kruunua entisiin.»
»Kiitoksia, hyvä neiti», vastasi Rob, »mutta en tosiaankaan kehtaisi riistää teiltä».
»Minua miellyttää itsenäinen luonteenne», sanoi neiti Tox, »mutta uskokaa minua, se ei ole riistämistä. Minä loukkaannun, jollette ota sitä merkiksi suopeudestani. Hyvää yötä, Robin.»
»Hyvää yötä, neiti», sanoi Rob, »ja kiitoksia!»
Sitten poika juoksi nauraa hihittäen vaihtamaan rahaa ja ostamaan katukaupustelijalta piirakoita. Mutta hiojain koulussa ei ollutkaan opetettu kunniallisuutta. Siellä oli päinvastoin vallalla sellainen järjestelmä, joka erikoisesti sopi kehittämään ulkokultaisuutta, jopa siinä määrin, että monet entisten hiojain ystävät ja isännät väittivät, että jos tuo oli ainoa tapa kasvattaa kansaa, olisi parempi, ettei sitä ollenkaan kasvatettaisi. Muutamat järkevämmät sanoivat, että pitäisi huolehtia paremmasta kasvatuksesta. Mutta hiojain yhdistyksen johtavat henkilöt olivat aina valmiit mainitsemaan muutamia poikia, joista oli tullut kunnon miehiä järjestelmästä huolimatta, ja silloin he pontevasti väittivät, että heistä oli tullut kunnon miehiä vain järjestelmän vuoksi. Se tukki moittijain suun ja vahvisti uudelleen ammattikunnan maineen.