SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
Varoituksia
Florence, Edith ja rouva Skewton olivat seuraavana päivänä yhdessä, vaunujen odottaessa heitä ulko-ovella, sillä he aikoivat lähteä ajelulle. Kleopatra oli näet taas saanut omat ajoneuvot, ja päivällispöydässä seisoi Withers, joka ei enää ollut laiha, pystysuorana, yllään kyyhkysenvärinen takki ja jalassa sotilashousut, hänen pyörättömän tuolinsa takana eikä enää puskenut. Muuten tämän nuorukaisen tukka kiilsi hajuvoiteista näinä uuden onnen ensimmäisinä päivinä, ja hän käytti silohansikkaita ja tuoksui kölninvedeltä.
He olivat koolla Kleopatran huoneessa. Vanhan Niilin käärme (tahtomatta puhua hänestä halveksivasti) lepäsi sohvallaan maistellen aamusuklaataan kello kolmen ajoissa iltapäivällä. Kamarineiti Flowers kiinnitti häneen nuorekkaita kalvosimia ja röyhelöitä ja suoritti hänen hyväkseen jonkinlaisia yksityisiä kruunajaismenoja sovittelemalla hänen päähänsä persikan väristä samettihattua, jonka keinotekoiset ruusut pään vavistessa heilahtelivat tavattoman edullisesti kuin tuulen huojuttamina.
»Luullakseni olen vähän hermostunut tänä aamuna, Flowers», sanoi rouva
Skewton. »Käteni oikein tutisee.»
»Tehän olittekin eilen illalla koko seuran päähenkilö, armollinen rouva», virkkoi Flowers, »ja saatte nähtävästi tänään kärsiä siitä».
Edith, joka oli viitannut Florencen luokseen akkunan luo ja katseli ulos kadulle, selin arvoisan äitinsä pukeutumishommiin, peräytyi äkkiä akkunasta, ikäänkuin salama olisi leimahtanut.
»Lapsi kulta!» huudahti Kleopatra laimeasti. »Et suinkaan sinä ole hermostunut? Älä vain väitä, rakas Edith, että sinä, joka olet niin kadehdittavan maltillinen, alat myös olla marttyyri niinkuin äitiparkasi, jolla on heikko ruumiinrakenne! Withers, joku koputtaa.»
»Nimikortti», virkkoi Withers, antaen sen rouva Dombeylle.
»Minä olen lähdössä ulos», sanoi Edith katsahtamattakaan siihen.
»Lapsi kulta», puhui rouva Skewton venyttäen ääntään, »kuinka omituista on lähettää tuollainen vastaus nimeä näkemättä! Tuokaa kortti minulle, Withers! Hyväinen aika, kultaseni! Sehän on herra Carker! Hyvin järkevä mies!»
»Minä olen lähdössä», toisti Edith niin käskevällä äänellä, että Withers meni heti ovelle ja ilmoitti yhtä käskevällä äänellä odottavalle palvelijalle: »Rouva Dombey on lähdössä ulos. Mene tiehesi!» Samassa hän sulki oven toisen nenän edessä.
Mutta palvelija palasi oltuaan hetkisen poissa ja kuiskasi taas Withersille, joka lähestyi uudelleen rouva Dombeyta, joskin vastahakoisesti.
»Suokaa anteeksi, armollinen rouva, herra Carker lähettää kunnioittavan tervehdyksensä ja pyytää teitä suomaan hänelle yhden minuutin, jos suinkin voitte — hänellä on jotakin asiaa.»
»Tosiaankin, rakkaani», virkkoi rouva Skewton kaikkein lempeimmällä äänellään, sillä hänen tyttärensä kasvot näyttivät uhkaavilta, »jos sallisit minun lausua jonkin sanan, niin neuvoisin —»
»Opastakaa hänet tänne», sanoi Edith. Withersin kadotessa panemaan käskyä täytäntöön hän lisäsi kääntyen äitiinsä päin otsa rypyssä: »Koska hän tulee sinun suosituksestasi, tulkoon myös sinun huoneeseesi.»
»Saanko minä — pitääkö minun poistua?» kysyi Florence nopeasti.
Edith nyökkäsi myöntävästi, mutta mennessään ovelle Florence kohtasi vieraan, joka tuli sisään. Carker puhui hänelle nyt kaikkein lempeimmällä äänellään, johon oli epämiellyttävästi sekaantunut tuttavallisuutta ja sääliväisyyttä, niinkuin heidän ensi kohtauksessaankin — toivoi Florencen voivan hyvin — tarvitsematta kysyä sitä, koska jo ulkomuoto oli vastauksena — vakuutti eilen tuskin tunteneensa häntä, sillä hän oli muuttunut niin paljon — ja piti sitten ovea auki päästääkseen Florencen ohitseen, tuntien salaa nöyryydestään ja kohteliaisuudestaan huolimatta oman valtansa huomatessaan, kuinka Florence hätkähti hänet nähdessään.
Sitten hän kumartui hetkiseksi rouva Skewtonin suopean käden puoleen ja lopuksi taivutti päätänsä Edithin edessä. Tämä vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä katsahtamatta häneen, ei istunut itse eikä kehoittanut häntä istumaan, vaan odotti, että hän alkaisi puhua.
Seisoessaan siinä ylpeytensä ja valtansa tunnossa, koko mielenlujuus koottuna, Edithillä oli rinnassaan sittenkin jäljellä vanha vakaumuksensa, että tuo mies tunsi sekä hänet että hänen äitinsä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen kaikkein huonoimmalta puolelta; että jokainen nöyryytys, jonka hän oli kärsinyt omissa silmissään, oli yhtä tuttu Carkerille kuin hänelle itselleenkin; että tämä mies luki hänen elämäänsä kuin huonoa kirjaa ja selaili sen lehtiä halveksivin katsein ja sanoin, joita ei kukaan muu käsittänyt kuin Edith itse. Kaikki tuo teki häneen lamauttavan vaikutuksen. Niin ylpeästi kuin hän käyttäytyikin Carkeria kohtaan, käskevällä ilmeellään vaati häneltä alamaisuutta ja suunsa nyrpistyksellä torjui luotansa, niin kovasti kuin hänen rintansa kohoilikin Carkerin tunkeilevaisuuden vuoksi, tummien silmäripsien verhotessa hänen silmiään, ettei ainoakaan säde niistä osuisi Carkeriin — ja niin alamaisena kuin mies seisoikin hänen edessään pyytävän ja loukkaantuneen näköisenä, mutta täydellisesti mukautuen hänen tahtoonsa — tiesi hän sisimmässään, että asian laita oli oikeastaan päinvastoin, että Carker oli voiton puolella ja tiesi sen hyvin.
»Minä olen rohjennut», virkkoi Carker, »pyytää puheillepääsyä ja ilmoittaa haluavani keskustella eräästä asiasta, koska —»
»Ehkä herra Dombey on antanut teille tehtäväksi toimittaa perille jonkin nuhteen», keskeytti Edith. »Te omistatte herra Dombeyn luottamuksen niin tavattomassa määrässä, hyvä herra, että minua tuskin hämmästyttäisi, vaikka olisitte saanut sellaisen tehtävän.»
»Minulla ei ole mitään viestiä sille naiselle, joka antaa hänen nimelleen niin suuren loiston», vastasi Carker. »Mutta pyydän omasta puolestani olemaan oikeudenmukainen nöyrälle anojalle — joka on vain herra Dombeyn alamainen — ja samalla ajattelemaan täydellistä avuttomuuttani eilen illalla, kun minulle oli mahdotonta olla joutumatta osalliseksi siihen kohtaukseen, johon kiusallinen sattuma minut johti.»
»Rakkahin Edith», virkkoi Kleopatra matalalla äänellä pitäessään lornettia helmassaan, »herra — mikä hänen nimensä nyt onkaan — käyttäytyy suurenmoisesti. Ja niin sydämellisesti!»
»Sillä minä uskallan», sanoi Carker luoden rouva Skewtoniin kiitollista alamaisuutta ilmaisevan katseen, »minä uskallan nimittää sitä kiusalliseksi tilanteeksi, vaikkakin yksinomaan minulle, joka onnettomuudekseni jouduin olemaan läsnä. Niin mitätön mielipiteiden ero niiden välillä, jotka rakastavat toinen toistaan sydämellisesti ja ovat valmiit millaisiin uhrauksiin tahansa sellaisissa tapauksissa ei merkitse mitään. Niinkuin rouva Skewtonkin itse eilen illalla sanoi niin vakavasti ja tunteellisesti, ei se ole mitään.»
Edith ei voinut katsoa häneen, vaan sanoi hetken kuluttua:
»Ja teidän asianne sitten, hyvä herra —»
»Edith, kultaseni», virkkoi rouva Skewton, »herra Carkerhan seisoo yhä.
Hyvä herra Carker, suvaitkaa istuutua.»
Carker ei vastannut mitään äidille, vaan kiinnitti silmänsä ylpeään tyttäreen kuin ottaisi vastaan vain hänen taholtaan tulevan tarjouksen. Vasten tahtoaan Edith istuutui ja viittasi kädellään kuin kehoittaen vierastaan tekemään samoin. Ei mikään voinut olla kylmempää, ylpeämpää ja loukkaavampaa mahtavuudessaan ja halveksimisessaan kuin tämä pikku liike, mutta Edith oli turhaan taistellut tätäkin pientä myönnytystä vastaan, ja nyt hänet pakotettiin siihen. Se sai riittää. Carker istuutui.
»Sallitteko minun, arvoisa rouva», sanoi Carker kääntäen rouva Skewtoniin päin valkeat hampaansa kuin valon, — »nainen, jolla on teidän erinomainen ymmärryksenne ja hienoaistinne, luottaa minuun täydellä syyllä, siitä olen varma — sallitteko siis minun kohdistaa sanottavani rouva Dombeylle ja jättää hänen ilmaistavakseen sen teille, joka olette hänen paras ja rakkain ystävänne — herra Dombeyn jälkeen?»
Rouva Skewton olisi poistunut, mutta Edith pysähdytti hänet. Edithin olisi tehnyt mieli vihastuneena käskeä Carker puhua avoimesti tai kokonaan vaieta, jollei tämä olisi kuiskaamalla lisännyt: »Neiti Florencen — sen nuoren neidon, joka juuri lähti täältä —»
Edith antoi hänen jatkaa ja katseli häntä nyt. Kun Carker kumartuen eteenpäin ollakseen lähempänä teeskenteli hyvin suurta hienotunteisuutta ja kunnioitusta ja hampaitaan näytellen hymyili anteeksipyytävästi, tuntui Edithistä siltä kuin olisi tehnyt mieli lyödä hänet kuoliaaksi.
»Neiti Florencen asema», aloitti Carker, »on ollut onneton. Minusta tuntuu vaikealta viitata siihen seikkaan puhuessani teidän kanssanne, jonka kiintymys hänen isäänsä luonnollisesti vaikuttaa, että te olette mustasukkaisen arka jokaisesta herra Dombeyta koskevasta sanasta.» Hänen puheensa oli aina selvää ja pehmeää, mutta ei mikään kieli voi kuvailla, kuinka selvästi ja pehmeästi hän lausui nämä sanat. »Mutta miehenä, joka on myöskin kiintynyt herra Dombeyhin, vaikkakin toisella tavalla, ja jonka elämä on kulunut herra Dombeyn luonteen ihailemisessa, sellaisena miehenä voin sanoa loukkaamatta teidän arkatuntoisuuttanne puolisona, että neiti Florencea on surullisella tavalla laiminlyönyt — juuri hänen oma isänsä. Saanko sanoa: hänen isänsä?»
Edith vastasi: »Sen tiedän.»
»Tiedätte sen!» virkkoi Carker ja teeskenteli suurta mielenhuojennusta. »Se nostaa vuoren painon sydämeltäni. Voinko toivoa teidän tietävän, mistä tuo laiminlyönti on johtunut, mistä herra Dombeyn ylpeyden — tarkoitan, luonteen rakastettavasta vaiheesta?»
»Sen voitte sivuuttaa, hyvä herra», vastasi Edith, »päästäksenne pikemmin sen loppuun, mitä aiotte sanoa».
»Tajuan todellakin, armollinen rouva», vastasi Carker, »uskokaa minun täydellisesti tajuavan, että herra Dombey ei tarvitse minkäänlaisia puolusteluja teidän kannaltanne. Mutta suvaitkaa arvostella minun sydäntäni omanne mukaan — silloin annatte anteeksi harrastukseni häntä kohtaan, jos se ei pysy sovinnaisissa rajoissa.»
Mikä pisto ylpeälle sydämelle istua vastapäätä Carkeria ja pakosta kuulla, kuinka yhä uudelleen muistutettiin alttarin luona vannotusta väärästä valasta ja tyrkytettiin sitä hänelle kuin inhoittavaa sakkaa sisältävää maljaa, jota hän ei voinut tunnustaa kammoavansa eikä voinut kieltäytyä juomasta!
Kuinka raivosivatkaan hänen rinnassaan häpeä, tunnontuskat ja vimma, kun hän tunsi henkisesti olevansa toisen jalkojen juuressa, niin ylpeä ja suora kuin hän olikin Carkerin edessä majesteetillisessa ulkonaisessa kauneudessaan!
»Florence-neiti», jatkoi Carker, »jätettiin palvelijoiden ja palkattujen henkilöiden hoitoon — jos sitä voi hoidoksi sanoa — jotka olivat joka suhteessa hänen alapuolellaan. Hän tarvitsi siis välttämättä lapsuusaikanaan ohjausta ja johtoa, ja sen puutteessa hän luonnollisesti menetteli ajattelemattomasti ja jossakin määrin unohti asemansa. Hänellä oli jonkinlainen lapsellinen suhde erääseen Walter-nimiseen, halpasäätyiseen poikaan, joka nyt onneksi on kuollut. Ja mielipahakseni on minun vielä mainittava perin ikävä tuttavuus joidenkin rannikkolaivurien kanssa, joilla ei suinkaan ole hyvä maine, ja siihen joukkoon kuuluu myös eräs vanha karannut, vararikon tehnyt mies.»
»Olen kuullut niistä asioista puhuttavan», virkkoi Edith luoden
Carkeriin halveksivan katseen, »ja tiedän, että vääristelette niitä.
Toivottavasti ette ole siitä selvillä.»
»Suokaa anteeksi», sanoi Carker, »en luule kenenkään tuntevan niitä asioita paremmin kuin minä. Teidän jalomielistä, hehkuvaa luonnettanne, hyvä rouva — samaa luonnetta, joka puolustaa niin ylevän käskevästi rakastettua ja kunnioitettua puolisoa ja tuottaa herra Dombeylle hyvin ansaittua onnellisuutta — täytyy minun kunnioittaa ja pitää arvossa ja sen edessä kumartua. Mutta mitä tulee tähän asiaan, jonka vuoksi juuri rohkeninkin tänne tulla, en voi ollenkaan epäillä, etten olisi siitä täydellisesti perillä, koska olen hankkinut itselleni täyden varmuuden herra Dombeyn luottamusmiehenä — voisinpa melkein sanoa ystävänä. Omistaessani hänen luottamuksensa ja tuntiessani syvää harrastusta, niinkuin hyvin voitte ymmärtää, kaikkeen häntä koskevaan, kun lisäksi tulee se alempi vaikutin, että haluaisin näyttää uutteruuttani ja tehdä itseni sen nojalla mieluisammaksi, olen kauan pitänyt näitä asianhaaroja silmällä sekä itse että luotettavien apulaisten tukemana ja saanut siten lukemattomia yksityiskohtaisia todisteita. Sallikaa minun ilmaista teille tämä, vaikka pelkäänkin herättäväni teissä tyytymättömyyttä.»
Edith ei kohottanut katsettaan korkeammalle kuin hänen suunsa kohdalle, mutta näki sen joka hampaassa onnettomuuden enteen.
»Suokaa anteeksi, armollinen rouva», jatkoi Carker, »jos neuvottomuudessani rohkenen kysyä teidän mielipidettänne. Luulen huomanneeni, että te tunnette suurta harrastusta Florence-neitiä kohtaan?»
Edith kysyi itseltään, oliko hänessä mitään, mitä Carker ei olisi huomannut tai tietäisi? Tämän ajatuksen nöyryyttämänä ja samalla raivostuttamana hän painoi hampaansa värisevää huultaan vasten saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa ja taivutti vain hiukan päätänsä vastaukseksi.
»Tämä harrastus, joka on niin liikuttava todistus siitä, että kaikki, mikä on jossakin suhteessa herra Dombeyhin, on rakasta teille, saa minut epäröimään, ennenkuin kerron hänelle näistä seikoista, joista hän toistaiseksi ei vielä tiedä. Onpa minun tunnustettava sen järkyttävän uskollisuuttani herra Dombeyta kohtaan siinä määrin, että vaikenisin mainituista asioista, jos ilmaisisitte minulle vähääkään sitä toivovanne.»
Edith nosti äkkiä päätänsä ja suuntasi synkän katseen Carkeriin. Tämä kohtasi sen lempeimmällä ja nöyrimmällä hymyllään ja jatkoi:
»Te väitätte minun esitykseni vääristelevän asioita. Pelkään, pelkäänpä tosiaankin, ettei asian laita ole niin, mutta olettakaamme, että niin olisi. Se rauhattomuus, jota olen jonkin aikaa tuntenut asian johdosta, on alkuisin seuraavasta seikasta: pelkään, että jos Florence-neiti useammin seurustelisi noiden ihmisten kanssa kuinka viattomasti ja luottavasti tahansa, se päättyisi siihen, että herra Dombey, jolla on jo ennakkoluuloja tytärtään kohtaan, ryhtyisi toimenpiteisiin vieroittaakseen ja erottaakseen Florence-neidin kodistaan (niinkuin tiedän hänen jo vähän suunnitelleenkin). Armollinen rouva, olkaa pitkämielinen minua kohtaan ja muistakaa yhteiset liikeasiani hänen kanssaan, kunnioitukseni häntä kohtaan ja se, että tunnen hänen luonteensa, voisinpa sanoa, melkein lapsuudestani alkaen, kun sanon, että jos hänessä on jokin varjopuoli, se on hänen ylevä itsepintaisuutensa, johtuen hänen jalosta ylpeydestään ja hänelle ominaisesta voimantunnosta, jota meidän kaikkien on kunnioitettava. Sitä ei voi kukistaa niinkuin muiden luonteitten itsepintaisuutta, ja se kasvaa päivä päivältä ja vuosi vuodelta.»
Edith tuijotti häneen yhä, mutta kuinka luja hänen katseensa olikin, värisivät hänen ylpeät sieraimensa, hän hengitti tavallista syvempään, ja hänen huulensa vapisivat hiukan, kun Carker kuvaili isännässään sitä, mihin heidän kaikkien oli taivuttava. Carker huomasi sen, ja vaikka hänen ilmeensä ei muuttunutkaan, tiesi Edith hänen huomanneen sen.
»Niinkin vähäpätöinen tapaus kuin eilen illalla sattunut», virkkoi hän, »jos saan vielä kerran viitata siihen, sopii valaisemaan ajatustani paremmin kuin mikään tärkeämpi. Dombey ja Poika ei välitä ajasta, paikasta tai asianhaaroista, vaan painaa kaikki valtansa alle. Mutta minä iloitsen tuosta sattumasta, sillä se on tehnyt minulle mahdolliseksi puhutella rouva Dombeyta tässä asiassa, vaikka saankin siitä rangaistukseksi hetkellistä tyytymättömyyttä. Armollinen rouva, juuri kun olin rauhaton ja peloissani mainitsemieni ilmiöiden vuoksi, kutsui herra Dombey minut Leamingtoniin. Siellä näin teidät. Siellä en voinut olla huomaamatta, millainen suhde teillä pian olisi häneen — pysyväksi onneksi hänelle ja myöskin itsellenne. Siellä päätin odottaa sitä aikaa, jolloin siirtyisitte asumaan tähän taloon, ja menetellä, niinkuin nyt olen menetellyt. Sydämeni sisimmässä en ollenkaan pelkää, että rikon velvollisuuteni herra Dombeyta kohtaan, jos kätken sen, mitä tiedän, sillä missä kahdella ihmisellä on vain yksi sydän ja yksi mieli — niinkuin tällaisessa avioliitossa — edustaa toinen jossakin määrin toista. Voin siis keventää omantuntoni tällaisissa asioissa yhtä hyvin teille kuin hänellekin. Jo mainitsemistani syistä valitsin teidät. Saanko toivoa sitä erikoista suosionosoitusta, että voin uskoa teidän ottaneen vastaan luottamukseni, ja saanko pitää itseäni vastuunalaisuudesta vapautettuna?»
Kauan hän muisti sen katseen, jonka Edith loi häneen — kuka olisikaan saattanut sitä unohtaa, jos kerran oli sen nähnyt? — ja sen taistelun, joka sitten riehui Edithin rinnassa.
»Olkoon niin, hyvä herra», vastasi Edith vihdoin. »Suvaitkaa pitää tätä asiaa loppuun käsiteltynä ja huolehtikaa siitä, ettei se leviä laajemmalle.»
Carker kumarsi syvään ja nousi. Edithkin nousi, ja Carker poistui erinomaisen nöyränä. Mutta Withers, joka tapasi hänet portailla, pysähtyi ihmeissään hänen hampaittensa kauneudesta ja hänen loistavasta hymystään, ja hänen ratsastaessaan valkosäärisellä hevosellaan luulivat ihmiset häntä hammaslääkäriksi, kun hän niin näytteli häikäiseviä hampaitaan. Ja Edithin vähän sen jälkeen lähdettyä liikkeelle vaunuissa luulivat ihmiset häntä ylhäiseksi naiseksi, joka oli yhtä onnellinen kuin rikas ja hienokin. Mutta he eivät olleet nähneet häntä joitakin hetkiä aikaisemmin ypöyksinään omassa huoneessaan eivätkä kuulleet hänen valituksensa puhkeamista sanoiksi: »Voi, Florence, Florence!»
Sohvallaan lepäävä ja suklaata maisteleva rouva Skewton ei ollut kuullut muuta kuin että Carkerilla oli jotakin asiaa. Koska hän luuli sillä tarkoitettavan liikeasiaa, jollaisia hän perinpohjin kammosi, ei hän kysynyt mitään eikä osoittanut uteliaisuutta. Persikanvärinen hattu antoikin hänelle yllin kyllin ajattelemisen aihetta heidän päästyään ulos, sillä sijoitettuna takaraivolle, tuulen ollessa jokseenkin kova, se osoitti hurjaa halua päästä, eroon rouva Skewtonin seurasta, eikä sitä saatu houkutelluksi minkäänlaiseen sovintoon. Kun vaunujen ovi suljettiin ja tuuli siten torjuttiin, leikki raihnaudesta johtunut tutiseminen taas keinotekoisilla ruusuilla kuin liuta yli-ikäisiä tuulenhenkiä. Niinpä oli rouva Skewtonilla kyllin tekemistä, eikä hän sittenkään selvinnyt kovin loistavasti ponnistuksistaan.
Myöhemmin illallakaan ei hänen vointinsa ollut parempi, sillä kun rouva Dombey istui pukeutumishuoneessaan ja oli odottanut äitiään jo puoli tuntia ja Dombey kävellyt edestakaisin vierashuoneessa juhlallisen raivostuneena (he olivat kaikki kolme menossa päivällisille), ilmestyi kamarineito Flowers kalpeana rouva Dombeyn luo ja sanoi:
»Oi, suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta minä en pääse alkuunkaan rouvan kanssa!»
»Mitä se merkitsee?» kysyi Edith.
»Tuskinpa itsekään tiedän, armollinen rouva», vastasi pelästynyt kamarineito. »Hän vääntelee kasvojaan.»
Edith kiirehti hänen kanssaan äitinsä huoneeseen. Kleopatralla oli täysi juhla-asu, jalokivet, lyhyet hihat, poskilla maalia, tekotukka ja tekohampaat ynnä muu nuorennus, mutta halvaus ei ollut petettävissä — se oli tuntenut hänet sopivaksi uhrikseen ja kohdannut hänet kuvastimen edessä, missä hän makasi kuin lattialle pudonnut hirvittävä nukke.
Pelkän häpeänkin vuoksi he irroittivat hänestä erinäisiä kappaleita ja panivat vuoteelle sen vähäisen, mikä hänessä oli luonnollista. Lähetettiin hakemaan lääkäreitä, jotka tulivat pian. Turvauduttiin voimakkaisiin parannuskeinoihin ja esitettiin se arvelu, että hän toipuisi tästä kohtauksesta, mutta ei enää kestäisi toista. Päiväkausia hän makasi puhumattomana kattoon tuijottaen. Toisinaan hän vastasi tolkuttomalla äänellä, jos häneltä kysyttiin, tunsiko hän läsnäolevia. Välillä hän taas ei antanut minkäänlaista merkkiä eikä edes liikauttanut silmiään.
Vihdoin hän alkoi palata tajuihinsa ja sai hiukan liikuntokykyäkin, vaikkei vielä kyennyt puhumaan. Eräänä päivänä hän jaksoi liikuttaa oikeaa kättään. Hän ojensi sen kamarineidolleen, joka oli silloin hoitamassa häntä, ja näyttäen hyvin rauhattomalta pyysi viittaamalla lyijykynää ja paperia. Tyttö toikin ne heti luullen emäntänsä tahtovan kirjoittaa testamenttinsa, ja kun rouva Dombey ei ollut kotona, odotti kamarineito tulosta juhlallisin tuntein.
Töherrettyään ja raaputeltuaan kauan vaivaloisesti ja kirjoitettuaan vääriäkin kirjaimia, jotka näyttivät putoilevan lyijykynästä omin päin, vanha rouva sai toimeen seuraavan lauseen:
»Ruusunpunaiset verhot.»
Kun kamarineito jäykistyi eikä syyttä, paransi Kleopatra käsikirjoitustaan lisäämällä siihen pari sanaa, jolloin se kuului:
»Ruusunpunaiset verhot tohtoreita varten.»
Nyt kamarineito aavisti hänen haluavan sellaisia verhoja, jotta lääketieteellisen tiedekunnan jäsenet näkisivät hänen ihonvärinsä paremmassa valaistuksessa. Ja koska ne talon asukkaat, jotka tunsivat hänet parhaiten, eivät ollenkaan epäilleet tämän käsityksen oikeutta, kuten potilas muuten pian itsekin kykeni vahvistamaan, lisättiin hänen vuoteeseensa ruusunväriset verhot. Siitä hetkestä alkaen parani hänen terveydentilansa nopeasti. Pian hän kykeni istumaan irtokutreineen ja pitsireunaisine myssyineen yönutussaan ja jaksoi sivellä vähän keinotekoista punaa kuopille painuneisiin poskiinsa.
Hän oli hirveä näky teeskennellessään ja kaunistellessaan itseään kuoleman nähden ja tehdessään sille nuorekkaita kepposiaan kuin se olisi ollut majuri. Mutta hänen mielessään oli tapahtunut halvauskohtauksen jälkeen eräs muutos, joka antoi yhtä paljon ajattelemisen aihetta ja oli yhtä kamala.
Tekikö hänen älynsä heikentyminen hänet viekkaammaksi ja vilpillisemmäksi kuin ennen vai sekoittiko se hänen käsityksensä siitä, mitä hän tahtoi olla ja mitä hän todellisuudessa oli, vai oliko hänen mielessään herännyt jonkinlainen tunnonvaivan kipinä, joka ei voinut leimahtaa liekiksi eikä hävitä täydelliseen pimeyteen, vai oliko hänen henkisten kykyjensä sekamelskassa syntynyt yhdistelmä kaikista näistä vaikuttimista, mikä ehkä on todennäköisin otaksuma — lopputulos vain oli seuraava: hän alkoi suunnattomasti vaatia Edithin kiintymystä, kiitollisuutta ja huomaavaisuutta, ylistää itseään erinomaisena äitinä ja olla kovin mustasukkainen Edithin sydämestä kilpaileville. Lisäksi hän muistamatta tehtyä sopimusta olla puhumatta asiasta viittaili alituisesti tyttärensä avioliittoon kuin todistukseksi siitä, että hän oli verraton äiti. Kaikki tämä yhdessä hänen heikkoutensa ja ärtyisyytensä kanssa oli alituisesti purevan ivallisena lisäselityksenä hänen nuorekkuuteensa ja huikentelevaisuuteensa.
»Missä rouva Dombey on?» kyseli hän kamarineidoltaan.
»Hän on lähtenyt ulos, armollinen rouva.»
»Lähtenyt ulos! Lähteekö hän ulos välttääkseen äitiään, Flowers?»
»Herra varjelkoon, armollinen rouva. Rouva on vain lähtenyt ajelulle neiti Florencen kanssa.»
»Neiti Florencen? Kuka on neiti Florence? Älkää puhukokaan minulle
Florence-neidistä. Mitä Florence-neiti hänelle on minuun verrattuna?»
Jalokivien sopiva näytteleminen tai persikanvärinen hattu (hän istui hattu päässä ottaen vieraita vastaan viikkokausia ennenkuin jaksoi liikkua ovesta ulos) tai puettaminen hienoihin vaatteisiin sai tavallisesti pysähtymään kyyneleet, jotka tällöin alkoivat virrata. Niin hänet tyynnytettiin siihen asti kun Edith tuli häntä katsomaan. Mutta luotuaan silmäyksen ylpeisiin kasvoihin hän vaipui jälleen entiseen mielentilaansa.
»Sanonpa tosiaankin, Edith!» oli hänellä tapana huudahtaa päätään pudistaen.
»Mitä sitten, äiti?»
»Mitäkö! Minä en tosiaankaan ymmärrä, mikä oikein on vikana. Maailma on joutumaisillaan niin mutkikkaalle ja epäkiitolliselle asteelle, että melkein alan uskoa, ettei siinä tosiaankaan ole jäljellä ollenkaan sydäntä tai mitään senkaltaista. Withers on enemmän minun lapseni kuin sinä. Hän on paljon huomaavaisempi minua kohtaan kuin oma tyttäreni. Melkeinpä toivon, etten näyttäisi niin nuorelta — ja kaikkea muuta tuollaista — silloin minuun ehkä kiinnitettäisiin enemmän huomiota.»
»Mitä siis haluaisit, äiti?»
»Oi, paljonkin, Edith», kuului kärsimätön vastaus.
»Kaipaatko jotakin, mitä sinulla ei ole? Jos niin olisi asian laita, olisi se oma syysi.»
»Oma syyni!» alkoi vanha rouva ruikuttaa. »Vaikka olen ollut sinulle sellainen äiti, Edith! Kehdosta alkaen olen pitänyt sinua toverinani. Ja kun nyt laiminlyöt minut etkä tunne minua kohtaan suurempaa rakkautta kuin jos olisin vieras — et kahdettakymmenettä osaa siitä rakkaudesta, jota Florence sinulta saa — mutta minähän olenkin vain äitisi ja turmelisin hänet, jonakin päivänä — silloin vielä moitit minua siitä, että se on oma syyni.»
»Äiti, äiti, en moiti sinua mistään. Miksi sinä aina haluat puhella tuollaista?»
»Eikö ole luonnollista, että puhelen siitä, kun olen pelkkää rakkautta ja tunteellisuutta ja haavoitun kaikkein julmimmalla tavalla, milloin tahansa katsahdat minuun?»
»Tarkoitukseni ei ole haavoittaa sinua, äiti. Etkö muista ollenkaan, mistä olemme sopineet? Jätähän entisyys rauhaan.»
»Niin, rauhaan. Ja jätä myöskin rauhaan kiitollisuus minua kohtaan ja rakkaus minua kohtaan. Ja jätä minut rauhaan yksinäiseen huoneeseeni, missä minulla ei ole laisinkaan seuraa tai hoitoa, sillä aikaa kun sinä saat uusia suhteita, joille antaudut kokonaan, vaikka niillä ei ole pienintäkään oikeutta sinuun tässä maailmassa. Laupias taivas, Edith, tiedätkö oikeastaan, millaisen hienon ja aistikkaan talouden valtiatar sinä olet?»
»Kyllä, mutta älä puhu siitä!»
»Entä hieno herra Dombey sitten? Tiedätkö olevasi naimisissa hänen kanssaan ja tiedätkö, että sinulla on huoleton elatus, asema ja vaunut ja vaikka mitä?»
»Kyllä, äiti, sen tiedän hyvinkin.»
»Niinkuin sinulla olisi ollut sen hyvän sielun — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Grangerin luona, jollei hän olisi kuollut. Ja ketä sinun on kiitettävä kaikesta tästä, Edith?»
»Sinua, äiti, sinua.»
»Kierrä siis kätesi kaulaani ja suutele minua ja osoita minulle, Edith, ettet tiedä koskaan olleen parempaa äitiä kuin minä olen ollut sinulle. Äläkä anna minun muuttua täydelliseksi linnunpelättimeksi senvuoksi, että kulutan ja kiusaan itseäni kiittämättömyytesi tähden, sillä muuten ei ainoakaan ihminen tunne minua, kun jälleen antaudun seuraelämään, ei edes vastenmielinen elukka, majuri.»
Mutta toisinaan, kun Edith painautui lähemmäksi häntä ja kumartaen kaunista päätänsä painoi kylmän poskensa hänen poskeaan vasten, vetäytyi äiti taaksepäin kuin peläten tytärtään ja alkoi vavista ja huutaa itkien, että hän oli menettämäisillään järkensä. Ja toisinaan hän pyysi nöyrästi tytärtään istuutumaan vuoteen viereiselle tuolille ja katseli synkän miettivää ilmettä sennäköisenä, etteivät ruusunpunaiset verhotkaan voineet hälventää hänen kasvojensa kurjuutta.
Aikaa myöten kävivät ruusunpunaiset verhot punaisemmiksi Kleopatran toipuessa ruumiillisesti, hänen pukunsa muuttuessa entistäkin nuorekkaammaksi sairauden hävityksiä peittääkseen. Se löi leimansa myöskin hänen ihomaaliinsa, hampaisiinsa, tekotukkaansa, jalokiviinsä, lyhyihin hihoihinsa ja yleensä kaikkeen kuvastimen edessä sortuneen nuken asuun. Nekin punastuivat silloin tällöin hänen puheensa epäselvyyttä, jota hän koetti peittää lapsellisella tirskunnalla, ja hänen usein pettävää muistiaan, joka pysymättä säännöllisissä rajoissa oikullisesti poikkesi milloin minnekin, kuin pilkatakseen hänen omaa merkillistä olemustaan.
Mutta ne eivät koskaan punastuneet senvuoksi, että hän oli muuttunut tytärtään kohtaan ajatuksissa tai sanoissa. Ja vaikka tytär usein joutui niiden vaikutuspiiriin, eivät ne koskaan punastuneet hänen lempeytensä vuoksi, jota hymy kirkasti tai rakkauden loiste pehmensi ylpeässä kauneudessa.