KUUDESNELJÄTTÄ LUKU
Tupaantulijaiset
Monta seuraavaa päivää kului samalla lailla, paitsi että talossa oli paljon vierailuja, joihin myös vastattiin, ja että rouva Skewton piti omissa huoneissaan aamupäiväkutsuja, joissa majuri Bagstock oli tavallisesti läsnä. Florence ei näinä aikoina kohdannut kertaakaan isänsä katsetta, vaikka näki hänet joka päivä, eikä myöskään joutunut paljon puheisiin uuden äitinsä kanssa, joka esiintyi vallanhimoisena ja ylpeänä kaikille muille kuin hänelle — Florence ei voinut olla sitä huomaamatta — ja vietti usein hyvän aikaa hänen seurassaan äänettömänä ja miettiväisenä, vaikka lähetti aina hakemaan häntä tai tuli hänen luokseen saavuttuaan kotiin vierailulta ja käväisi hänen huoneessaan ennen nukkumaan menemistä kuinka myöhään tahansa eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta häntä tavata.
Florence, joka oli toivonut niin paljon tästä avioliitosta, ei voinut olla välillä vertaamatta komeaa taloa entiseen ummehtuneeseen, synkkään kotiin ja ihmettelemättä, milloin siitä tosiaankin tulisi oikea koti, sillä hänellä oli sisäinen epäilys, ettei se ollut koti kenellekään, vaikka kaikki sujui niin ylellisesti ja säännöllisesti. Monta surullisen mietiskelyn hetkeä yöllä ja päivällä ja monta pettyneen toivon nostattamaa kyyneltä tuotti Florencelle se vakuutus, jonka hänen uusi äitinsä oli lausunut niin jyrkästi, ettei näet maailmassa ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi kykenemättömämpi opettamaan häntä saavuttamaan isänsä rakkautta. Ja pian Florence alkoi uskoa — päätti uskoa, lienee oikeammin sanottava — että Edith, joka paraiten tiesi, kuinka toivotonta oli koettaa voittaa tai muuttaa isän kylmyyttä häntä kohtaan, oli varoittanut häntä ja säälistä kieltänyt enää puhumasta mitään koko asiasta. Epäitsekkäänä tässä niinkuin kaikissa muissakin toimissaan ja mielikuvitelmissaan Florence mieluummin kärsi tämän uuden haavan tuottamaa tuskaa kuin olisi tarttunut pienimpäänkään totuuden enteeseen, mitä hänen isäänsä tuli. Levottomissa ajatuksissaankin hän tunsi vain hellyyttä isäänsä kohtaan. Muuten hän toivoi kodin muuttuvan onnellisemmaksi niin pian kuin uutuuden ja outouden aika päättyisi. Itseään hän ajatteli hyvin vähän ja valitteli vielä vähemmän.
Joskaan ei uuden perheen kukaan jäsen erikoisesti tuntenut kotiutuneensa, päätettiin, että ainakin rouva Dombeyn piti viipymättä julkisesti esiintyä kotona. Dombey ja rouva Skewton järjestivät sarjan juhlia äsken solmitun avioliiton kunniaksi ja tyydyttääkseen seurustelutarvetta. Ohjelma aloitettiin sillä, että rouva Dombeyn tuli olla kotona määrättynä iltana ja että herra ja rouva Dombey samaksi illaksi kutsuivat suuren joukon yhteen soveltumattomia ihmisiä luokseen päivälliselle.
Dombey esitti siis luettelon useista Lontoon itäosan suurliikemiehistä, jotka hän puolestaan halusi saada kutsutuiksi juhlaan. Rouva Skewton edusti rakasta lastaan, joka oli ylpeän välinpitämätön koko asiasta, ja lisäsi vävynsä listaan toisen. Siinä oli länsiosassa asuvien nimiä, m.m. Feenix-serkun, joka ei ollut vielä palannut Baden-Badeniin suureksi vahingoksi omalle itselleen, ynnä kirjava joukko erisäätyisiä ja -ikäisiä koita, jotka olivat aikansa liehuneet hänen kauniin tyttärensä tai hänen oman liekkinsä ympärillä saamatta mitään pysyväistä vahinkoa siivilleen. Edithin määräyksestä merkittiin Florencekin päivällisvieraitten joukkoon, vaikka rouva Skewton ensin olikin esittänyt epäilyksiään ja vastaväitteitään. Florence otti ihmeissään ja äänettömänä osaa päivän tapauksiin, tajuten vaistollaan nopeasti, mikä vähänkään saattaisi olla epämieluista hänen isälleen.
Nämä tapaukset alkoivat siten, että Dombey, harvinaisen korkea ja jäykkä kaulaliina kaulassaan, käveli rauhattomasti edestakaisin vierashuoneessa päivällisajaksi määrättyyn hetkeen asti. Silloin saapui täsmälleen erään itäintialaisen, suunnattoman rikkaan liikkeen johtaja, jonka liivit näyttivät olevan vaatimattoman puusepän valmistamat käyttökelpoisesta laudasta, vaikka itse asiassa olivat räätälitaidon työtä ja valmistetut nankininimisestä kankaasta. Tämän vieraan otti Dombey yksin vastaan. Seuraava vaihe oli se, että Dombey lähetti terveisiä rouva Dombeylle ja täsmällisen ilmoituksen ajasta. Senjälkeen itäintialaisen liikkeen johtaja menetti keskustelukykynsä, ja koska Dombey ei mitenkään ryhtynyt häntä auttamaan, jäi hän tuijottamaan tuleen. Silloin ilmestyi apu rouva Skewtonin hahmossa, jota johtaja mieluisana alkuna illan seuraaviin vaiheisiin erehtyi pitämään rouva Dombeyna ja tervehti innostuneena.
Sitten, saapui pankinjohtaja, jonka huhu kertoi voivan ostaa kaikkea — myöskin ihmisluonteita, jos hänen päähänsä vain olisi juolahtanut vaikuttaa rahamarkkinoilla tähän suuntaan — mutta joka oli ihmeteltävän vaatimaton mies, melkeinpä kerskaili mitättömyydellään ja puhuessaan Thamesin varrella Kingstonissa sijaitsevasta »pikku tilastaan» sanoi sen juuri voivan tarjota herra Dombeylle vuoteen ja lampaankyljyksen, jos hän suvaitsisi siellä käydä. Naisia, virkkoi hän, saattoi niin syrjässä oleva mies tuskin kutsua luokseen — mutta jos rouva Skewton ja hänen tyttärensä, rouva Dombey, joskus sattuisivat niille tienoin ja soisivat hänelle sen kunnian, että tulisivat katsomaan pientä pensastarhaa, joka hänellä siellä oli, ja yksinkertaista pikku kukkatarhaa ynnä muuta tai vaatimatonta yritystä ananasviljelykseksi ja paria kolmea samantapaista laitosta, pitäisi hän sitä erinomaisena suosionosoituksena. Luonteensa mukaan tämä herra oli puettu hyvin yksinkertaisesti. Kaulaliinana hänellä oli kapea palttinakaistale, kengät olivat isot, takki oli hänelle liian väljä, housut taas liian ahtaat. Kun rouva Skewton sattumalta mainitsi oopperan, virkkoi tämä vieras, että hän kävi siellä hyvin harvoin, koska hänen varansa eivät sitä sietäneet. Hänelle näytti tuottavan suurta nautintoa sanoa näin, sillä tästä hetkestä alkaen säteilivät hänen kasvonsa, ja hänen silmistään loisti tyytyväisyys hänen katsellessaan seuruetta kädet housuntaskuissa.
Sitten ilmestyi rouva Dombey kauniina ja ylpeänä, täynnä ylenkatsetta ja uhmaa heitä kaikkia kohtaan ikäänkuin hänen päähänsä painettu morsiusseppele olisi teräsnauhainen kiehkura, pantu kiristämään häneltä suosiollisuutta, jota hän ei henkensä uhallakaan antaisi. Hänen mukanaan tuli Florence. Heidän astuessaan yhdessä huoneeseen synkisti Dombeyn kasvoja sama varjo, joka oli levinnyt niille kotiinpaluun päivänä. Mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä Florence ei uskaltanut luoda katsettaan isänsä silmiin, ja Edithin välinpitämättömyys oli niin valtava, ettei hän kiinnittänyt pienintäkään huomiota mieheensä.
Nyt alkoi vieraita saapua yhä useampia. Lisää johtajia, yhdistysten puheenjohtajia, vanhahkoja naisia, joiden juhlapukuihin kuului oikeita kuormia päälaella, Feenix-serkku, majuri Bagstock, rouva Skewtonin ystävättäriä, joilla oli poskillaan sama terve väri ja kuihtuneella kaulallaan hyvin kallisarvoisia kaulakoristeita. Näiden joukossa oli eräs nuori, viidenseitsemättä ikäinen nainen, joka oli puettu tavattoman viileästi, mitä selkään ja hartioihin tuli, ja puhui viehättävästi sammaltaen. Hänen silmäluomensa pysyivät vain suurilla ponnistuksilla auki, ja hänen käytöksessään oli sitä nuoruuden huolettomuuteen niin usein liittyvää suloa, jota ei voi määritellä. Kun suurin osa Dombeyn listaan merkittyjä vieraita oli vaiteliasta väkeä ja rouva Dombeyn listaan merkityt enimmäkseen olivat puheliaita eikä kummankaan luettelon välillä ollut myötätuntoa, teki rouva Dombeyn luettelo salaisesta sopimuksesta liiton toista luetteloa vastaan, jonka henkilöt kuljeskelivat huoneissa hylättyinä tai etsivät itselleen turvapaikkaa nurkissa, törmäsivät uusia vieraita vastaan, joutuivat tungetuiksi sohvien taakse, saivat aikamoisia tärähdyksiä päähänsä ulkoapäin avatuista ovista ja kokivat kaikenlaista vastoinkäymistä.
Kun ilmoitettiin päivällisen olevan pöydässä, tarjosi Dombey käsivartensa vanhalle naiselle, joka oli kuin karmosiininpunaisesta sametista tehty, seteleillä täytetty neulatyyny ja olisi tosiaankin voinut olla itse Threadneedle-kadun eukko, sillä niin rikas hän oli ja näytti yhtä taipumattomalta. Feenix-serkku vei pöytään rouva Dombeyn ja majuri Bagstock rouva Skewtonin, ja paljashartiainen nuori nainen työnnettiin itäintialaisen liikkeen johtajan viereen kuin sammuttajaksi. Muut naiset jätettiin jäljellä olevien herrojen nähtäviksi vierashuoneeseen, kunnes osa herroista teki rohkean päätöksen ja tarjoutui viemään heidät alakertaan, jossa nämä rohkeat tukkivat ruokasalin oven, sulkien seitsemän vähemmän rohkeaa miestä kivilattiaiseen eteiseen. Kun kaikki muut olivat tulleet sisään ja istuutuneet paikoilleen, ilmestyi vielä yksi noista vähemmän rohkeista hymyillen hämillään, hylättynä ja oman onnensa nojaan jätettynä. Hänen täytyi ylihovimestarin kanssa kiertää pöydän ympäri kahteen kertaan, ennenkuin löysi paikan itselleen, jolloin hänet lopulta sijoitettiin rouva Dombeyn vasemmalle puolelle. Siitä hetkestä alkaen tämä ujo mies ei enää kertaakaan nostanut päätänsä.
Tilavaa ruokasalia, jossa seurue istui välkkyvän pöydän ääressä, askaroiden säkenöivinä lusikkoineen, veitsineen, haarukkoineen ja lautasineen, olisi voinut pitää jäljennöksenä Tom Tiddlerin puutarhasta, jossa lapset poimivat kultaa ja hopeaa, Dombey oli Tiddlerinä ihailtavasti osansa mukainen, ja kallisarvoisesta harmaasta metallista valmistettu pitkä malja, joka erotti hänet rouva Dombeysta ja jonka reunoilla harmaat lemmenjumalat tarjosivat tuoksuttomia kukkiaan kaikille, oli kerrassaan vertauskuvallinen.
Feenix-serkku oli oikealla alallaan ja näytti hämmästyttävän nuorelta. Mutta hän oli välistä hajamielinen hyvällä tuulellaan — hänen muistinsa harhaili toisinaan kuten hänen säärensä — ja tällä kertaa hän tuotti koko seurueelle oikean väristyksen. Se tapahtui näin. Paljashartiainen nuori nainen, joka katseli Feenix-serkkua hellän tunteellisesti, oli viekkaasti saanut itäintialaisen liikkeen johtajan viemään hänet Feenix-serkun viereiselle tuolille. Palkinnoksi tästä hyvästä hän hylkäsi heti johtajan, joka kävi hyvin alakuloiseksi ja vaipui omiin ajatuksiinsa, kun häntä vielä lisäksi toiselta puolen varjosti synkkä musta samettihattu, joka oli luisevan ja puhumattoman, viuhkaa käyttelevän naisen päässä. Feenix-serkku ja nuori nainen puhelivat hyvin vilkkaasti ja hyväntuulisesti, ja jälkimäinen nauroi jollekin jutulle niin kovaa, että majuri Bagstock pyysi lupaa kysyä rouva Skewtonin nimessä (he istuivat näet vastapäätä, lähellä), eikö tuota juttua saisi pitää yhteisenä omaisuutena.
»Vakuutan teille kunniasanalla, ettei se ole minkään arvoinen», virkkoi Feenix-serkku, »eikä sitä tosiaankaan kannata toistaa. Se on suoraan sanoen vain Jack Adamsin kertoma juttu. Tahtoisin väittää, että ystäväni Dombey» — yleinen huomio oli nyt kohdistunut yksinomaan Feenix-serkkuun — »muistaa Jack Adamsin, Jackin; en tarkoita Joea, joka oli hänen veljensä. Niin, Jack, pikku Jack, jonka toinen silmä oli kierossa ja jonka puheessa oli vähän vikaa, istui parlamentissa jonkin pikku kaupungin edustajana. Meillä oli tapana valtiopäiväaikanani sanoa häntä V.L. Adamsiksi, koska hän oli erään alaikäisen nuorukaisen vuoteenlämmittäjä. Ehkä ystäväni Dombey on tuntenut sen miehen?»
Dombey, joka olisi yhtä hyvin voinut tuntea Guy Fawkesin, vastasi kieltävästi. Mutta silloin esiintyi odottamatta yksi seitsemästä ujosta miehestä, sanoi tunteneensa hänet ja lisäsi: »Hänellä oli aina paulakengät!»
»Juuri niin», sanoi Feenix-serkku, kumartuen eteenpäin nähdäkseen ujon miehen, ja hymyili hänelle rohkaisevasti pöydän alapäähän: »Se oli Jack. Joella oli —»
»Kaulussaappaat!» huudahti ujo mies nousten yhä vain yleisen mielipiteen silmissä.
»Tiettävästi», myönsi Feenix-serkku. »Olitte siis heidän läheinen tuttavansa?»
»Tunsin heidät molemmat», vastasi ujo mies. Dombey joi heti maljan hänen kanssaan.
»Lemmon hyvä mies, se Jack!» sanoi Feenix-serkku kumartuen taas eteenpäin ja hymyillen.
»Erinomainen», vastasi ujo mies rohkaistuen menestyksestään.
»Parhaimpia miehiä, mitä koskaan olen tuntenut.»
»Olette epäilemättä kuullut tuon jutun?» sanoi Feenix-serkku.
»Tunnen sen varmasti», virkkoi rohkea ujo mies, »kun vain arvoisa herra on kertonut sen». Näin sanoen hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja hymyili katolle kuin osaisi jutun ulkoa ja iloitsisi siitä jo etukäteen.
»Oikeastaan se ei sinänsä ole mikään juttu», sanoi Feenix-serkku kääntyen hymyillen pöytäseurueen puoleen ja pudistaen iloisesti päätänsä. »Senvuoksi se ei ansaitse edes alkulausetta. Mutta se kuvaa Jackin sukkeluutta. Kävi näet niin, että Jack kutsuttiin häihin — jotka muistaakseni vietettiin Barkshiressä?»
»Shropshiressä», huomautti rohkea ujo mies, joka luuli, että vedottiin häneen.
»Niinkö? No olkoon niin. Oikeastaan ne olisivat voineet olla missä shiressä tahansa», sanoi Feenix-serkku. »Ystäväni siis kutsuttiin häihin Johonkinshireen», jatkoi hän, tyytyväisenä omaan sanavalmiuteensa, »ja hän lähti sinne. Juuri niinkuin meistä kuka tahansa, joka olisi kutsuttu rakastettavan ja lahjakkaan sukulaiseni ja herra Dombeyn häihin, ei suinkaan olisi odottanut toista käskyä, vaan ollut lemmon iloinen saadessaan olla läsnä niin hauskassa tilaisuudessa. Jack siis lähti. Noissa häissä vihittiin harvinaisen kaunis tyttö mieheen, josta hän ei välittänyt rahtuakaan, mutta jonka hän otti suunnattoman rikkauden takia. Kun Jack palasi häiden jälkeen Lontooseen, tapasi hän Alahuoneen lämpiössä erään miehen, joka kysyi: 'No, Jack, miltä tuo yhteensopimaton pari näyttää?' 'Yhteensopimaton?' toisti Jack. 'Se oli täysin rehellinen kauppa kummaltakin puolen. Tyttö on säällisesti ostettu, ja voitte luottaa siihen, että mies on säällisesti myyty!'»
Kesken Feenix-serkun sydämellistä iloa tämän kertomuksen huippukohdasta kohtasi hänet äkkiä se väristys, joka oli kiertänyt pöydän ympäri kuin sähkökipinä, ja hän vaikeni. Ei yksillekään kasvoille ilmestynyt hymyä tämän päivällisten aikana löydetyn ainoan yleisen keskusteluaiheen johdosta. Syvä hiljaisuus seurasi ja ujo miesparka, joka oli ollut yhtä viaton tämän jutun ennakolta tietämiseen kuin vastasyntynyt lapsi, joutui siihen kurjaan asemaan, että sai lukea jokaisen silmistä olevansa seuran mielestä ikävän tilanteen aiheuttaja.
Dombeyn kasvot eivät suinkaan olleet taipuvaiset muuttamaan ilmettään, ja koska ne tänään olivat valautuneet juhlamuotoonsa, ei tuo juttu näyttänyt tekevän häneen muuta vaikutusta, kuin että hän keskellä hiljaisuutta vakuutti juhlallisesti, että se oli kerrassaan hyvä. Edith vilkaisi nopeasti Florenceen, mutta muuten hän pysyi ulkonaisesti tyynenä ja kylmäkiskoisena.
Päivällinen sujui hitaasti eri vaiheittensa läpi runsaine ruokineen ja viineineen, vieraitten saadessa nauttia kullan ja hopean näkemisestä, maan, ilman, tulen ja veden herkuista, hedelmäkasoista ja Dombeyn juhlissa käytetystä ylimääräisestä tavarasta — jäästä. Aterian viime hetkillä kuului yhtä mittaa koputuksia ovelle, ilmoittaen uusia vieraita saapuvan, joiden osuus juhlaan rajoittui sen haistamiseen. Kun rouva Dombey nousi, kannatti nähdä hänen miehensä, joka niska jäykkänä ja pää pystyssä piti ovea avoinna naisten vetäytyessä toiseen huoneeseen ja panna merkille, kuinka Edith pyyhälsi hänen ohitseen taluttaen Florencea.
Dombey oli vakava näky viinikarahvin takana istuessaan 'jäykän arvokkaana. Itäintialaisen liikkeen johtaja näytti avuttomalta yksinäisyydessään tyhjän pöydän päässä. Majuri oli sotilaallinen kertoessaan juttuja Yorkin herttuasta kuudelle seitsemästä ujosta miehestä (kunnianhimoinen ujo mies oli kokonaan syrjäytetty). Pankinjohtaja oli mitättömän näköinen tehdessään ihailijajoukolle jälkiruokaveitsellään pohjapiirustusta vähäpätöisestä ananastarhastaan. Feenix-serkku näytti miettivältä silitellessään pitkiä kalvosimiaan ja salavihkaa korjaillessaan tekotukkaansa. Mutta kaikki nämä näyt kestivät vain vähän aikaa, koska ne pian keskeytti kahvinjuonti ja siirtyminen ruokasalista.
Yläkerran loistohuoneissa oli tungos, joka lisääntyi joka hetki, mutta yhä näytti Dombeyn luetteloon merkittyjen olevan luontaisen mahdotonta sulautua yhteen rouva Dombeyn kutsumien kanssa eikä kukaan voinut hetkeksikään joutua epävarmuuteen siitä, kummassa luettelossa kunkin vieraan nimi oli. Ehkä ainoa poikkeus koko tästä säännöstä oli Carker, joka nyt hymyili seurueen keskellä ja seisoessaan rouva Dombeyn ympärille kokoontuneessa piirissä — katsellen valppaasti häntä, heitä kaikkia, isäntäänsä, Kleopatraa, majuria, Florencea ja kaikkea ympärillä olevaa — näytti tulevan hyvästi toimeen vieraiden molempien ryhmien kanssa eikä tuntunut nimenomaan kuuluvan kumpaankaan.
Florence pelkäsi häntä niin, että hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan painajaiselta eikä voinut olla sitä ajattelematta, sillä hänen silmänsä suuntautuivat tuon tuostakin Carkeriin ehdottoman vastenmielisyyden ja epäluulon pakottamina. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat muussakin, sillä istuessaan syrjässä — ei senvuoksi, ettei häntä olisi ihailtu ja etsitty, vaan rauhallisen luonteensa vaatimattomuudessa — hän tajusi, kuinka pieni osa hänen isällään oli kaikessa tässä, ja huomasi mielipahakseen kuinka vaivaantunut hän oli ja kuinka vähän huomiota häneen kohdistettiin. Dombey seisoskeli oven lähellä odottaen sellaisia vieraita, joita sopi kunnioittaa erikoisella huomaavaisuudella ja jotka hän senvuoksi johti esitettäviksi vaimonsa luo. Tämä vastaanotti heidät ylpeän kylmästi, mutta ei osoittanut minkäänlaista harrastusta tai halua miellyttää eikä ainoaakaan kertaa pelkän tervehtimismuodollisuuden jälkeen avannut suutaan tyydyttääkseen miehensä toiveita ja lausuakseen hänen vieraansa tervetulleiksi. Sitä oudommalta ja tuskallisemmalta se tuntui Florencesta, kun Edith käyttäytyi näin, vaikka kohteli häntä itseään niin ystävällisesti ja osoitti rakastavaa huolenpitoa, ja hänestä oli melkein kiittämätöntä omasta puolestaan edes panna merkille, mitä hänen nähtensä tapahtui.
Florence olisi ollut onnellinen, jos olisi uskaltanut olla isänsä seurassa, vaikka vain yhdellä katseella, ja onnellinen hän olikin, koska hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta isänsä kiusaantumisen pääsyystä. Mutta hän pelkäsi osoittaa huomaavansa isän epäedullista asemaa, jottei isä vihastuisi siitä, ja kun häntä näin veti eri tahoille halu liittyä isään ja kiitollinen kiintymys Edithiin, uskalsi hän tuskin nostaa silmiään kumpaankaan heistä. Huolestuneena ja onnettomana heidän kummankin puolesta hän sai ihmisten vilinässä mieleensä sen ajatuksen, että heille ehkä olisi ollut parempi, jollei tätä puheensorinaa ja jalkojen kopinaa olisi koskaan kuulunutkaan kotona, — jollei vanhaa autiutta ja rappeutumista olisi korvattu uutuudella ja loistolla, — jollei yksinäinen ja hyljätty lapsi olisikaan saanut itselleen ystävää Edithistä, vaan jatkanut hiljaista elämäänsä kenenkään säälimättä ja unohdettuna.
Rouva Chickinkin mielessä risteili samantapaisia ajatuksia, mutta ne eivät olleet yhtä rauhallisesti kehittyneet. Tämä kelpo rouva oli jo ensiksi loukkaantunut siitä, ettei häntä ollut kutsuttu päivälliselle. Kun hän oli osittain toipunut tästä iskusta, oli hän uhrannut paljon rahaa näyttäytyäkseen rouva Dombeyn ensimmäisenä vastaanottoiltana sellaisella tavalla, että uusi emäntä häikäistyisi täydellisesti ja että hän saisi perinpohjin nöyryytetyksi rouva Skewtonin.
»Mutta eihän minusta välitetä enempää kuin Florencestakaan!» sanoi rouva Chick miehelleen. »Kuka kiinnittää minuun pienintäkään huomiota? Ei kukaan!»
»Ei kukaan, kultaseni», myönsi Chick, joka istui puolisonsa rinnalla seinustalla ja lohdutteli itseään sielläkin hiljaa viheltelemällä.
»Näyttääkö ollenkaan siltä kuin minä olisin täällä tarpeellinen?» huudahti rouva Chick leimuavin silmin.
»Ei, kultaseni, ei minun mielestäni», vastasi Chick.
»Paul on mieletön!» sanoi rouva Chick.
Chick vihelteli.
»Jollet ole hirviö, kuten joskus epäilen sinun olevan», jatkoi rouva Chick avomielisesti, »niin älä istu siinä viheltelemässä lauluja. Kuinka kukaan, jolla on vähänkään inhimillisiä tunteita, ilkeää katsella tuota Paulin anoppia noin puettuna ja tuolla lailla käyttäytyen majuri Bagstockin kanssa, josta muiden mieluisten asioiden ohella olemme kiitollisuudenvelassa sinun Lucretia Toxillesi —»
»Minun Lucretia Toxilleni, rakkaani!» virkkoi Chick ällistyneenä.
»Niin», vastasi rouva Chick hyvin vakavasti, »sinun Lucretia Toxillesi — sanonpa vain, etten ymmärrä, kuinka kukaan kehtaa katsella Paulin anoppia ja ylpeää rouvaa ja noita sopimattomasti käyttäytyviä vanhoja linnunpelättimiä paljaine hartioineen ja selkineen ja ylimalkaan tätä kotia, ja viheltää —» jolle sanalle hän pani niin halveksivan painon, että Chick hätkähti. »Se on, taivaan kiitos, käsittämätöntä minusta!»
Chick kiristi suunsa sellaiseen muotoon, että sitä oli mahdoton käyttää hyräilemiseen tai viheltämiseen, ja näytti hyvin miettivältä.
»Mutta toivottavasti minä kuitenkin tiedän, mitä olen velkaa itselleni», jatkoi rouva Chick, joka oli pakahtumaisillaan kiukusta, »vaikka Paul onkin unohtanut, mitä minulla on oikeus vaatia. En aio istua täällä tämän perheen jäsenenä, kun ei kukaan piittaa minusta vähääkään. Vielä en ole roskaa rouva Dombeyn jalkojen alla — en ihan vielä», toisti rouva Chick kuin odottaisi kerran joutuvansa siksi, ehkä jo päivän tai parin kuluttua. »Ja minä lähden. Minä en nimenomaan sano (vaikka ajatukseni ovat vapaat), että koko tämän seuranpidon tarkoituksena on vain halventaa ja loukata minua. Mutta minä lähden. Minua ei kukaan kaipaa.»
Samassa rouva Chick nousi pystyyn ja tarttui miehensä käsivarteen, joka ohjasi hänet pois, heidän oleskeltuaan siellä puolisen tuntia ikävällä tuulella. Hänen terävänäköisyytensä ansioksi sopii huomauttaa, ettei häntä tosiaankaan kaivattu.
Mutta hän ei ollut ainoa suuttunut vieras, sillä Dombeyn luettelo (jonka asema yhä edelleenkin oli vaikea) oli yksimielisesti vihoissaan rouva Dombeyn luettelolle, joka tarkasteli sitä lornettinsa läpi ja ihmetteli ääneensä keitä nuo kaikki ihmiset olivat. Rouva Dombeyn lista valitti omasta puolestaan väsymystä, ja paljashartiainen nuori nainen, jonka täytyi olla ilman iloisen nuorukaisen, Feenix-serkun, huomaavaisuutta (tämä kun oli lähtenyt pois heti päivällisen jälkeen), vakuutti yksityisesti kolmelle- tai neljällekymmenelle tuttavalleen, että hän oli ihan nääntyä ikävästä. Kaikilla vanhoilla naisilla, joiden päässä oli kosolta tavaraa, oli enemmän tai vähemmän syytä valittaa rouva Dombeyn käytöstä. Johtajat ja puheenjohtajat olivat yksimielisiä siitä, että jos Dombeyn kerran piti naida, olisi hänen ollut parempi naida joku lähemmin yhdenikäinen, joka ei olisi ollut juuri niin kaunis, mutta vähän varakkaampi. Näiden herrojen kesken oltiin sitä mieltä, että Dombey oli tehnyt itsensä syypääksi heikkouteen ja että hän saisi sitä katua. Tuskin kukaan kesken lähteneistä tai loppuun asti läsnäolleista vieraista — mainittuja ujoja miehiä lukuunottamatta — oli tuntematta itseään herra tai rouva Dombeyn laiminlyömäksi tai loukkaavasti kohtelemaksi, ja äänettömänä istuva rouva, jolla oli päässään musta samettihattu, oli käynyt kerrassaan mykäksi senvuoksi, että tulipunaiseen samettiin puettu rouva oli viety pöytään ennen häntä. Ujojen herrojenkin luonne turmeltui joko liian paljosta limonaadista tai siitä syystä, että heihin muuten oli tarttunut yleinen mieliala, sillä he laskivat purevaa pilaa keskenään ja kuiskailivat toisilleen portailla ja käytävissä halveksivia huomautuksia. Yleinen tyytymättömyys ja epämieluisuuden tunne levisi niin, että eteiseen kokoontuneet palvelijat olivat siitä selvillä yhtä hyvin kuin vieraat yläkerrassa. Saivatpa kadulla odottavat soihdunkantajatkin siitä vihiä ja vertasivat juhlaa hautajaissaattoon, jonka ainoatakaan osanottajaa ei ollut muistettu testamentissa.
Lopulta olivat kaikki vieraat poistuneet, samoin soihdunkantajat. Katu, joka oli ollut ahdinkoon asti täynnä ajoneuvoja, oli tyhjä. Huoneissa palavat raukeat valot loivat enää loistettaan vain Dombeyhin ja Carkeriin, jotka puhelivat erikseen, ynnä rouva Dombeyhin ja hänen äitiinsä. Edellinen näistä istui leposohvalla, jälkimäinen lepäsi Kleopatra-asennossa odottaen kamarineitonsa saapumista. Kun Dombey oli lopettanut puhelunsa Carkerin kanssa, astui tämä liehittelevästi esiin lausuakseen jäähyväisensä.
»Toivon», virkkoi hän, »ettei tämän hauskan illan tuottama rasitus kovin vaivaisi rouva Dombeyta huomenna».
»Rouva Dombey», virkkoi Dombey tullen lähemmäksi, »on riittävästi säästänyt itseään rasitukselta, joten teidän ei tarvitse olla laisinkaan huolissanne hänen tähtensä. Ikäväkseni täytyy minun sanoa, rouva Dombey, että olisin toivonut teidän vaivaavan itseänne vähän enemmän tässä tilaisuudessa.»
Edith katsahti häneen ylpeästi, niinkuin ei hänestä olisi kannattanut puhua tästä asiasta sen enempää. Sitten hän loi silmänsä toisaalle mitään sanomatta.
»Olen pahoillani», virkkoi Dombey, »ettette pitänyt velvollisuutenanne —»
Edith vilkaisi taas häneen.
»Velvollisuutenanne», jatkoi Dombey, »ottaa ystäviäni vastaan vähän kunnioittavammin. Muutamat niistä, joita olette suvainnut tänä iltana kohdella ilmeisesti halveksien, osoittavat — minun on ikäväkseni sanottava se teille, rouva Dombey — teille erikoisen kunnian joka ainoalla vierailullaan.»
»Tiedättekö, että täällä on muitakin läsnä?» vastasi Edith tuijottaen häneen jäykästi.
»En! Carker, älkää lähtekö. Vaadin teitä jäämään tänne», huudahti Dombey pysähdyttäen äänettömän herrasmiehen, joka aikoi vetäytyä pois. »Herra Carkeriin, nähkääs, luotan täydellisesti, rouva Dombey. Hän tuntee asian, josta puhun, yhtä hyvin kuin minäkin. Pyydän saada ilmoittaa teille, rouva Dombey, että käymällä meidän luonamme nuo varakkaat ja vaikutusvaltaiset henkilöt osoittavat kunniaa minulle. Nyt Dombey suoristautui kuin olisi näillä sanoillaan esittänyt nuo henkilöt mahdollisimman arvokkaiksi.
»Kysyn teiltä uudestaan», sanoi Edith luoden häneen taas halveksivan ja jäykän katseensa, »tiedättekö, että täällä on muitakin ihmisiä?»
»Minun täytyy pyytää», virkkoi Carker astuen lähemmäksi, »hartaasti pyytää, että saan lähteä pois. Niin pieni ja vähäpätöinen kuin tämä mielipiteiden eroavaisuus onkin —»
Rouva Skewton, joka oli pitänyt silmällä tyttärensä kasvoja, sekaantui nyt keskusteluun.
»Suloinen Edithini», sanoi hän, »ja rakas Dombey, meidän oivallinen ystävämme herra Carker, sillä niin varmaankin saan nimittää häntä —»
Carker mutisi: »Liian suuri kunnia minulle.»
»— on käyttänyt juuri samoja sanoja, jotka olivat minunkin mielessäni. Olen vain odottanut sopivaa tilaisuutta puhuakseni. Pieni ja vähäpätöinen! Edith kulta ja rakas Dombey, emmekö tiedä, että kaikki mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne — — Ei, Flowers, ei vielä.»
Flowers oli kamarineito, joka peräytyi kiireesti huomatessaan herroja olevan läsnä.
»Että kaikki mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne», toisti rouva Skewton, »teidän tulvillaan olevien sydäntenne ja tunteittenne ylenmäärin hellän siteen ohella, eivät voi olla muuta kuin pieniä ja vähäpätöisiä? Mitkä muut sanat voisivat paremmin määritellä tätä tosiasiaa? Eivät mitkään. Senvuoksi olen iloinen voidessani käyttää tätä vähäpätöistä tapausta — tätä kerrassaan mitätöntä tapausta, joka johtuu luonnon yltäkylläisyydestä ja teidän yksilöllisyydestänne ja kaikesta tuollaisesta — ja joka on niin kerrassaan omansa nostamaan kyyneleet vanhemman silmiin — sanoakseni, etten anna sille minkäänlaista arvoa, se kun ei kelpaa mihinkään muuhun kuin korkeintaan kehittämään sielun pienempiä kykyjä, ja että mieleeni ei ole koskaan juolahtanut — niinkuin muille anopeille (mikä inhoittava sana, rakas Dombey!), semmoisiksi kuin heitä on minulle kuvailtu tässä, kuten pelkään, liian mutkikkaassa maailmassa — koettaa sekaantua teidän väliinne sellaisina hetkinä ja etten kaikesta huolimatta voi paljon pahoitellakaan tuollaisia leimahduksia — ei Kupidon, vaan toisen suloisen olennon soihdusta.»
Se silmäys, jonka kelpo äiti puhuessaan loi molempiin lapsiinsa, oli terävä ja ilmaisi hajanaisten sanojen taakse kätkettyä määrättyä ja hyvin harkittua aikomusta pysyä alusta asti erossa heidän kahleittensa kilinästä, joka ei suinkaan loppuisi tähän, ja varustautua sen viattoman uskonsa turviin, että hän muka luotti heidän molemminpuoliseen rakkauteensa, koska he olivat kuin luodut toisilleen.
»Olen ilmaissut rouva Dombeylle», virkkoi Dombey kaikkein juhlallisimmalla tavallaan, »mikä hänen käytöksessään näin jo avioliittomme alussa ei miellytä minua ja mistä toivoisin hänen luopuvan. Hyvästi, Carker», jatkoi hän nyökäten jäähyväisiksi, »hyvää yötä».
Carker kumarsi syvään nuoren rouvan majesteetillisen olemuksen edessä, jonka säkenöivät silmät olivat suuntautuneet hänen mieheensä. Sitten hän pysähtyi ovelle astuessaan Kleopatran leposohvan kohdalle, nosti huulilleen käden, joka armollisesti ojennettiin hänelle, ja osoitti siten nöyrää ja ihailevaa kunnioitustaan.
Dombey olisi varmasti voinut puolustaa mielipidettään kaunista vaimoaan vastaan, jos tämä olisi moittinut häntä tai edes muuttanut ilmettään tai katkaissut sen hiljaisuuden, joka nyt vallitsi heidän kahden välillä (sillä Kleopatra poistui mahdollisimman nopeasti). Mutta se syvä, sanaton, murhaava ylenkatse, joka Edithissä ilmeni, kun hän hetken katseltuaan häntä loi silmänsä alas, ikäänkuin mies olisi liian arvoton ja yhdentekevä, jotta kannattaisi hänelle tuhlata tavuakaan — se sanomaton halveksiminen ja ylpeys, joka kuvastui Edithistä hänen istuessaan miehensä edessä — kylmä, taipumaton päättäväisyys, jolla hänen kasvojensa joka piirre näytti painavan Dombeyta alas ja työntävän häntä syrjään — kaikki nujersi Dombeyn vastarinnan. Hän lähti ja jätti Edithin halveksimaan voittoisan kauneutensa koko vallalla.
Oliko Dombey kyllin raukkamainen pitääkseen Edithiä salaisesti silmällä tuntia myöhemmin vanhoilla tutuilla portailla, missä kerran oli nähnyt Florencen kuutamossa kantavan Paulia yläkertaan? Vai oliko hän vain sattumalta pimennossa katselemassa ylöspäin, kun näki Edithin tulevan Florencen makuuhuoneesta kädessään palava kynttilä ja huomasi hänen kasvoissaan sellaisen muutoksen, ettei hän itse koskaan voinut saada sitä toimeen?
Kuitenkaan eivät nuo kasvot olleet niin muuttuneet kuin hänen oma ilmeensä. Äärimmäisessä ylpeydessä ja kiihkeydessä eivät Edithin kasvot tietäneet mitään siitä varjosta, joka oli levinnyt Dombeyn kasvoille pimeässä nurkassa samana iltana, jolloin he olivat palanneet kotiin, ja usein sen jälkeen ja yhä synkkeni hänen nyt katsellessaan ylöspäin.