Dombey ja Poika 2

by Charles Dickens

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Onnellinen pari

Kadulta on tumma tahrakohta poissa. Jos Dombeyn talo yhä on poikkeus muiden talojen seassa, johtuu se vain siitä, ettei mikään toinen voi kilpailla sen kanssa komeudessa ja että se ylpeästi pitää muita loitolla. Sananlasku sanoo, että koti on koti, kuinka vaatimaton se lieneekin. Jos se on tosi myöskin päinvastaisessa merkityksessä ja koti pysyy kotina, kuinka komea se lieneekin, niin mikä alttari kotijumalille onkaan tässä pystytetty!

Akkunoista säteilee valoa tänä iltana, ja uunivalkeiden punainen hehku osuu lämpimänä ja kirkkaana verhoille ja pehmeille matoille. Päivällinen on valmis tarjoiltavaksi, ja ruokasalin pöytä on katettu kauniisti, vaikka ainoastaan neljälle hengelle, ja sivupöytä on täpötäynnä hopea-astioita. Talo on nyt ensimmäisen kerran järjestetty asuttavaksi äskeisten korjausten jälkeen, ja onnellista paria odotetaan joka hetki.

Tämä kotiinpaluu herättää melkein yhtä paljon kuin hääpäivä jännitystä ja harrastusta palveluskunnan keskuudessa. Rouva Perch on keittiössä juomassa teetä. Hän on jo tehnyt kierroksen huoneistossa, arvioinut silkin ja damastikankaiden hinnan metriltä ja tyhjentänyt kaikki sanakirjaan sisältyvät ja sen ulkopuolisetkin ihailun ja ihmetyksen huudahdukset. Verhoiluliikkeen johtaja, joka on jättänyt hattunsa ja sen kupuun pistetyn, vahvasti vernissalta tuoksuvan nenäliinansa eteisen tuolin alle, kuljeskelee kaikkialla talossa, katselee ylös kattolistoihin ja alas mattoihin ja ottaa silloin tällöin hiljaisen ihastuksen vallassa mittakepin taskustaan ja mittailee kalliita esineitä eri suuntiin. Keittäjätär on oivallisella tuulella ja selittää mieluimmin olevansa sellaisessa paikassa, jossa on paljon vieraita (ja hän lyö shillingin vetoa kenen kanssa tahansa, että asian laita tästedes on niin tässä talossa), sillä hänellä on vilkas luonto ja on ollut jo lapsesta alkaen, eikä hän välitä ensinkään, mitä siitä ajatellaan. Tämä tunteenpurkaus houkuttelee rouva Perchin rinnasta vastaukseksi suosion ja hyväksymisen mutinan. Sisäkkö toivoo vain onnea heille — mutta avioliitto on kuin arpajaiset, ja mitä enemmän hän sitä ajattelee, sitä selvemmin hän huomaa yksinäisen elämän riippumattomuuden ja turvallisuuden. Towlinson on vakava ja ärtyinen ja sanoo, että se on hänenkin mielipiteensä; sitäpaitsi hän soisi, että syttyisi sota ja alas ranskalaiset — sillä tällä nuorella miehellä on se yleinen käsitys, että kaikki muukalaiset ovat pakosta ranskalaisia ikuisen luonnonlain mukaan.

Joka kerta, kun kadulta kuuluu pyörien räminää, he vaikenevat heti ja alkavat kuunnella, ja useammin kuin kerran hypähtävät kaikki pystyyn ja huudahtavat: »Nyt ne tulevat!» Mutta vielä ei tule ketään. Keittäjätär alkaa valitella päivällistään, joka on jo kaksi kertaa pitänyt panna takaisin tulelle, ja verhoiluliikkeen johtaja vaeltaa yhä kaikissa huoneissa kenenkään häiritsemättä hänen onnellisia haaveitaan.

Florence on valmiina ottamaan vastaan isänsä ja uuden äitinsä. Tuskin hän tietää, johtuvatko hänen rinnassaan riehuvat tunteet ilosta vai tuskasta. Mutta hänen vapiseva sydämensä lähettää hehkuvan punan hänen poskilleen ja panee hänen silmänsä loistamaan. Alakerrassa asuvat painavat päänsä lähekkäin — sillä he puhuvat vain kuiskailemalla hänestä — ja sanovat, että Florence-neiti näyttää kovin kauniilta tänä iltana ja että hänestä, tyttöparasta, on kasvanut suloinen nuori neito. Nyt seuraa hiljaisuus, ja sitten keittäjätär, tuntien kuin puheenjohtajana toisten odottavan hänen lausuntoaan, sanoo ihmettelevänsä, tokko — ja vaikenee samassa. Sisäkkökin tahtoisi myös tietää ja samoin rouva Perch, jolla on sikäli onnellinen seurustelukyky, että hän tahtoisi aina tietää, kun toisetkin tahtovat, valikoimatta lainkaan uteliaisuutensa esinettä. Towlinson, joka nyt huomaa olevan sopivan tilaisuuden painaa naisten mieliala omalle tasolleen, sanoo, että pitää vain odottaa ja katsoa. Hän puolestaan toivoo, että muutamat ihmiset selviäisivät tästä ehjin nahoin. Keittäjätär huoahtaa ja mutisee: »Voi, maailma on niin ihmeellinen, kerrassaan ihmeellinen!» Ja kun tämä lause on kiertänyt pöydän ympäri, lisää hän vakuuttavasti: »mutta Florence-neiti ei voi joutua huonompaan asemaan minkään muutoksen vuoksi, Tom». Towlinson vastaa merkitsevästi, kuin pahaa peläten: »Eiköhän sentään!» Ja tajuten, että tavallinen kuolevainen tuskin voi puhua profeetallisemmin tai sanoa mitään, mikä vie voiton tästä viime huomautuksesta, hän pysyy sitten vaiti.

Rouva Skewton, joka on valmiina avosylin tervehtimään tytär-kultaansa ja vävyään, on sitä varten ottanut ylleen nuorekkaan, hyvin lyhythihaisen puvun. Mutta tällä kertaa kukoistavat hänen kypsät sulonsa kuitenkin hänen oman huoneistonsa suojassa, josta hän ei ole laisinkaan poistunut sen jälkeen kun otti sen haltuunsa joitakin tunteja sitten ja jossa hän alkaa vähitellen tulla pahalle päälle, kun päivällinen myöhästyy. Kamarineito, jonka oikeastaan pitäisi olla luuranko, mutta joka onkin kukoistava tyttö, on sitävastoin mainiolla tuulella, sillä hän pitää neljännesvuosittain maksettavaa palkkaansa paljon varmempana kuin ennen ja odottaa sekä ruokaansa että asuntoonsa suurta parannusta.

Missä on se onnellinen pari, jota tämä oivallinen koti odottaa? Ovatko höyry, nousuvesi, tuuli ja hevoset vähentämässä vauhtiaan saadakseen vielä kauemmin olla sellaisen onnen likellä? Pidättääkö heitä parvi rakkaudenjumalattaria ja sulottaria sulkemalla heidän tiensä monilukuisuudellaan? Onko heidän onnellisella tiellään niin paljon kukkia, että he tuskin voivat edetä takertumatta piikittömiin ruusuihin?

Lopultakin he saapuvat! Vaununpyörien räminä käy yhä selvemmäksi ja pysähtyy vihdoin oven eteen. Ilkeän muukalaisen jyrisevä koputus kuuluu, ennenkuin Towlinson seurueineen ennättää ovea avaamaan. Dombey ja hänen nuorikkonsa astuvat alas vaunuista ja käyvät käsi kädessä sisään.

»Suloinen Edithini!» lausuu kiihtynyt ääni portailla. »Rakas Dombey!» Ja lyhyet hihat kiertyvät vuorotellen kummankin vastatulleen ympäri ja syleilevät heitä.

Florencekin oli tullut alas eteiseen, mutta ei astunut esiin, vaan säästi ujon tervehdyksensä, kunnes lähemmät ja rakkaammat puuskat vaimenisivat. Edithin silmät keksivät hänet kuitenkin kynnyksellä, ja irtaantuen tunteellisesta äidistään suutelemalla häntä kevyesti poskelle hän kiiruhti syleilemään Florencea.

»Kuinka sinä voit, Florence?» virkkoi Dombey ojentaen kätensä.

Kun Florence vapisten kohotti sen huulilleen, kohtasi hän isänsä katseen. Se oli jokseenkin kylmä ja vieras, mutta hänen sydäntään liikutti kuitenkin se huomio, että siinä oli jonkin verran enemmän osanottoa kun ennen. Ilmenipä siinä vähän hämmästystäkin eikä suinkaan epämieluista. Hän ei uskaltanut enää kohottaa katsettaan, mutta tunsi, että isä silmäili häntä vielä kerran eikä vähemmän suosiollisesti. Oi, millainen ilon värinä kävikään hänen lävitseen, kun näin epämääräisesti ja perusteettomasti varmistui hänen toivonsa oppia voittamaan isän suosio uuden ja kauniin äidin avulla!

»Otaksuttavasti ette tarvitse paljon aikaa pukeutumiseen, rouva
Dombey?» sanoi Dombey.

»Olen heti valmis.»

»Käskekää tuoda päivällinen pöytään neljännestunnin kuluttua.»

Sen sanottuaan Dombey lähti omaan pukuhuoneeseensa, ja rouva Dombey nousi yläkertaan. Rouva Skewton ja Florence vetäytyivät vierashuoneeseen, ja erinomainen äiti piti velvollisuutenaan vuodattaa muutamia väkisin esille pyrkiviä kyyneliä, joihin hänen tyttärensä onni luultavasti oli syynä. Hän kuivaili niitä vielä varovasti pitsikoristeisen nenäliinansa kulmalla, kun hänen vävynsä ilmestyi.

»Ja mitä te piditte maailman viehättävimmästä kaupungista, Pariisista, rakas Dombey?» kysyi rouva Skewton hilliten liikutuksensa.

»Siellä oli kylmä», vastasi Dombey.

»Iloinen paikka niinkuin ennenkin», sanoi rouva Skewton, »tietysti».

»Ei erittäin. Minusta se oli ikävä.»

»Hyi, rakas Dombey! Ikävä!» huudahti anoppi veitikkamaisesti.

»Niin se minuun vaikutti, hyvä rouva», virkkoi Dombey vakavan kohteliaasti. »Luulen rouva Dombeynkin pitäneen sitä ikävänä. Ainakin hän huomautti siitä kerran tai pari.»

»Mitä, sinä paha tyttö!» huudahti rouva Skewton kujeillen rakkaalle lapselleen, joka tuli nyt sisään, »mitä kauhean kerettiläisiä syytöksiä sinä olet lausunut Pariisista?»

Edith kohautti kulmakarvojaan raukeasti. Sitten hän sivuutti kaksoisoven, joka oli avattu näyttämään huoneita niiden uudessa ja kauniissa sisustuksessa, mutta hän loi kaikkeen tähän ihanuuteen vain yhden silmäyksen ja istuutui Florencen viereen.

»Rakas Dombey», virkkoi rouva Skewton, »kuinka ihastuttavasti onkaan toteutettu jokainen viittaus, jonka annoimme työmiehille. He ovat tosiaankin tehneet tästä talosta oikean palatsin.»

»Kaunista täällä on», sanoi Dombey katsellen ympärilleen. »Minä määräsinkin, ettei mitään kustannuksia saisi säästää ja että piti hankkia kaikkea, mitä rahalla voi saada.»

»Ja mitä sillä ei voisi saada, rakas Dombey?» huomautti Kleopatra.

»Niin, se on kaikkivaltias, hyvä rouva», sanoi Dombey.

Hän katsahti juhlallisella tavallaan vaimoonsa päin, mutta tämä ei virkkanut sanaakaan.

»Minä toivon, rouva Dombey», lausui Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen erikoisen painokkaasti, »että te hyväksytte kaikki nämä muutokset».

»Ne ovat niin kauniit kuin suinkin mahdollista», vastasi Edith ylpeän huolettomasti. »Sellaisia niiden tietysti pitääkin olla. Ja minun luullakseni ne ovatkin.»

Ylenkatseellinen ilme oli ominainen näille ylpeille kasvoille ja näytti kuuluvan niihin eriämättömästi. Mutta kun hän sai kehoituksen ihailla, kunnioittaa tai huomata Dombeyn rikkautta, vaikkapa vain sivumennen, tuli hänen kasvoilleen uusi ja erilainen halveksimisen ilme, paljoa voimakkaampi kuin mitä hänessä muulloin voitiin panna merkille. Huomasiko sitä omaan suuruuteensa kietoutunut Dombey ollenkaan vai eikö? Ainakin oli hänelle tarjoutunut monta tilaisuutta päästä siitä hyvinkin selville. Tälläkin hetkellä sen olisi voinut paljastaa yksi ainoa Edithin tummista silmistä häneen osunut katse, joka ensin oli pikaisesti ja halveksivasti tarkastanut hänen itseihailunsa aihetta. Dombey olisi saattanut tuosta yhdestä ainoasta katseesta lukea, ettei mikään, mitä hänen rikkautensa voisi saada aikaan, vaikka se kasvaisi kymmentuhatkertaiseksi, houkuttelisi oman itsensä vuoksi tuon uhmailevan naisen silmistä vähääkään tunnustusta, sillä vaikka Edith olikin yhtynyt häneen ulkonaisilla siteillä, oli hänen koko sielunsa kuitenkin varustautunut vastarintaan. Hän olisi voinut lukea tuosta yhdestä ainoasta katseesta, että hänen rikkauttaan halveksittiin jo sen likaisen ja omanvoitonpyyteisen vaikutuksen vuoksi Edithiin itseensä, joka vaati sitä täydessä voimassa omana oikeutenaan ja kauppahintanaan — kuin halpana, arvottomana korvauksena suostumisesta Dombeyn vaimoksi. Dombey olisi saattanut siitä lukea, että vaikka Edith olikin paljastanut päänsä oman ylpeytensä ja ylenkatseensa salaman iskettäväksi, viattominkin viittaus hänen rikkautensa voimaan nöyryytti Edithiä uudelleen, upotti hänet syvemmälle omissa silmissään ja teki hänen sydämessään tuhon ja tyhjyyden yhä täydellisemmäksi.

Mutta päivällinen oli katettu pöytään, ja Dombey talutti alas ruokasaliin Kleopatran. Edith ja Florence tulivat jäljestä. Sivuuttaen tarjoilupöydälle kerätyn kulta- ja hopeanäyttelyn kuin siinä olisi vain törkyä, suvaitsematta luoda silmäystäkään ympärillään olevaan komeuteen Edith istuutui paikalleen Dombeyn pöydän ääreen ensimmäistä kertaa ja pysyi jäykkänä kuin marmoripatsas.

Koska Dombeyssa itsessäänkin oli paljon marmoripatsaan tapaista, oli hän hyvin tyytyväinen nähdessään kauniin vaimonsa liikkumattomana ja ylpeänä ja kylmänä. Kun Edithin käytös aina oli aistikasta ja ylhäistä, oli tämä yleispiirre Dombeysta hyvin sopiva ja miellyttävä. Dombey istui siis totuttuun tapaansa arvokkaana, kohdistamatta ollenkaan lämpöä tai hilpeyttä vaimoonsa, ja suoritti isännän velvollisuudet viileän tyytyvästi. Niin sujui tämä alkajaispäivällinen, jota alakerrassa ei pidetty kovin suurena menestyksenä tai lupaavana alkuna, riittävän kohteliaasti, hienosti ja jäätävästi.

Teen jälkeen rouva Skewton lähti pian nukkumaan. Vaikka hän teeskentelikin olevansa perinpohjin sen onnentunteen väsyttämä ja valtaama, että hän näki rakkaan lapsensa yhtyneenä rakastettuun mieheen, oli kuitenkin syytä uskoa, että hänestä tuntui tämä perhekokous jonkin verran ikävältä, sillä hän haukotteli tunnin kuluessa lakkaamatta viuhkansa takana. Edithkin vetäytyi ääneti pois eikä enää palannut. Niinpä sattui, että Florence, joka oli ollut yläkerrassa puhelemassa Diogeneen kanssa, palatessaan vierashuoneeseen pikku työkori kädessään ei tavannut siellä ketään muuta kuin isänsä, joka käveli edestakaisin synkän komeana.

»Suo anteeksi, pitääkö minun poistua, isä?» kysyi Florence hiljaa ja seisahtui epäröiden ovelle.

»Ei», vastasi Dombey katsahtaen häneen olkapäänsä yli. »Saathan oleskella täällä mielesi mukaan, Florence. Tämä ei ole minun yksityishuoneeni.»

Florence tuli sisään ja istuutui töineen syrjään erään pikku pöydän ääreen. Ensimmäistä kertaa elämässään — ensi kertaa niin varhaisesta lapsuudestaan alkaen kuin muisti — hän oli nyt yksin isänsä kanssa, kuin seuratoverina. Hän, isän ainoa lapsi ja luonnollinen toveri, joka halveksitussa rakkaudessaan oli aina iltaisin maininnut isänsä nimeä Jumalalle vain kyyneleisessä siunauksessa; joka oli yksinäisessä elämässään ja murheessaan saanut tuntea murtuvan sydämen tuskaa; joka oli toivonut saavansa kuolla nuorena, kunhan vain kuolisi isänsä syliin; joka kaikesta huolimatta oli maksanut halveksimisen ja kylmäkiskoisuuden ja tyytymättömyyden kärsivällisellä, epäitsekkäällä rakkaudella, antaen anteeksi ja rukoillen isän puolesta kuin hänen hyvä enkelinsä.

Hän vapisi, ja hänen silmänsä kävivät himmeiksi. Hänestä näytti kuin isä kasvaisi kooltaan kävellessään siinä edestakaisin. Milloin kaikki oli hämärää ja epäselvää, milloin taas kirkasta ja varmaa, ja sitten Florencesta tuntui kuin tämä sama olisi tapahtunut jo monta vuotta takaperin. Hän kaipasi isäänsä ja kuitenkin pelkäsi lähestymistä. Luonnoton tunne lapsessa, joka ei ole tehnyt pienintäkään rikosta! Luonnoton se käsi, joka oli ohjannut terävää auraa kyntämään tytön hentoa sielua kylvääkseen sellaisia siemeniä!

Florence koetti hillitä itseään, jottei loukkaisi isäänsä surullaan, ja istui hiljaa työnsä ääressä. Asteltuaan vielä muutamia 'kertoja edestakaisin huoneen poikki Dombey pysähtyi, siirtyi sitten edemmäs hämärään nurkkaan, jossa oli nojatuoli, peitti päänsä nenäliinalla ja asettui nukkumaan.

Florencelle riitti saada istua siinä ja suunnata katseensa silloin tällöin nojatuoliin, nähdä isä myös ajatuksissaan, kun silmät olivat työhön kiintyneet. Samalla hän oli surumielisen iloinen ajatellessaan, että isä saattoi nukkua hänen ollessaan samassa huoneessa eikä käynyt levottomaksi tai ärtyisäksi hänen oudosta ja kauan kiellettynä olleesta läheisyydestään.

Mitä Florence olisikaan ajatellut, jos olisi tietänyt, että isä tarkasteli häntä lakkaamatta, että kasvoille vedetty verho joko sattumalta tai tahallisesti oli sovitettu niin, että yhä sopi nähdä vapaasti, ja että isä ei hetkeksikään hellittänyt hänestä katsettaan! Että joka kerta kun hän katsahti pimeässä nurkassa istuvaan isäänsä, tämä näki hänen ilmehikkäät silmänsä, jotka olivat vakavammat ja liikuttavammat mykkyydessään kuin kaikki maailman puhujat ja osuivat häneen sanattomassa valituksessaan syvemmälle kuin lausutut moitteet. Että kun hän kumartui jatkamaan työtään, isä hengähti helpotuksesta, mutta katseli häntä yhä tarkkaavasti — hänen valkeaa otsaansa ja hänen kiharoitaan ja uutteria käsiään!

Ja mitä Dombey siis ajatteli? Minkälaisin tuntein hän antoi tarkkaavaisen katseensa salaa viipyä tuntemattomassa tyttäressään? Oliko rauhallisessa olennossa ja lempeissä silmissä ilmeistä moitetta häntä kohtaan? Oliko hän alkanut tajuta laiminlyöneensä Florencen oikeutettuja vaatimuksia, liikuttivatko ne nyt vihdoinkin hänen sydäntään herättäen hänessä tietoisuuden julmasta vääryydestä?

Kovimpien ja paatuneimpienkin miesten elämässä on helliä hetkiä, vaikka sellaiset miehet usein säilyttävätkin salaisuutensa hyvin. Kun hän näki kauniin tyttärensä melkein jo kehittyneenä naiseksi, sitä tähän asti aavistamatta, lienee se tuonut hänenkin ylpeään elämäänsä tuollaisen hetken. Kenties hän tajusi, että onnellinen koti oli ollut hänen ulottuvillaan — että kotoinen suojelusenkeli oli ollut kumartuneena hänen jaloissaan — että hän oli jättänyt sen huomioon ottamatta jäykkäniskaisessa, synkässä omahyväisyydessään, mennyt vain omaa tietään ja eksynyt. Ehkä tällainen hellempi hetki johtui niistä yksinkertaisen kaunopuheisista sanoista, joita hän ei kuullut korvillaan, vaan jotka hän vaistomaisen selvästi luki tyttärensä silmistä: »Oi, isä, niiden kuolinvuoteiden nimessä, joiden ääressä olen seisonut, sen surullisen lapsuuden nimessä, jonka olen kestänyt, meidän sydänyöllä tapahtuneen kohtauksemme vuoksi tässä synkässä talossa, sen tuskanhuudon nimessä, jonka sydämeni hätä pusersi kuuluviin, käänny puoleeni ja etsi turvaa rakkaudestani, ennenkuin se on liian myöhäistä!» Ehkä hänen mieleensä tuli joitakin alhaisempia ajatuksia, kuten esimerkiksi se, että hänen poikavainajaansa nyt korvasivat toiset suhteet ja että hän voisi antaa anteeksi, joskin joku muu oli anastanut hänen sijansa pojan sydämessä. Mahdollisesti riitti hänelle sekin ajatus, että Florence liittyi koristuksena ympärillä olevaan komeuteen. Siinä katsellessaan hän heltyi yhä enemmän tytärtään kohtaan, ja hänestä alkoi tuntua kuin Florence olisi sulanut yhteen sen lapsen kanssa, jota hän oli rakastanut, niin että hän tuskin voi heitä kahta erottaa. Hän näki Florencen hetkiseksi selvemmässä ja kirkkaammassa valossa, ei kumartuneena pikku Paulin pieluksen yli kilpailijana, vaan kodin hengettärenä, joka hoiti ja lohdutti häntäkin hänen istuessaan painunein päin poikansa pikku vuoteen jalkopäässä. Häntä halutti puhutella Florencea ja kutsua luokseen. Sanat »Florence, tule tänne!» olivat juuri kohoamaisillaan hänen huulilleen — hitaasti ja vaivaloisesti tosin, sillä ne olivat niin peräti outoja hänen suussaan — mutta portailta kuuluvat askeleet hillitsivät aikeen.

Edith tuli sisään. Hän oli vaihtanut päivällispukunsa höllään vaippaan ja päästänyt hajalle hiuksensa, jotka riippuivat vapaina hänen niskassaan. Mutta Dombeyta hämmästytti toinen muutos, joka oli tapahtunut hänen vaimossaan.

»Florence kulta», virkkoi Edith, »minä olen etsinyt sinua kaikkialta».

Istuuduttuaan Florencen viereen hän kumartui ja suuteli tytön kättä. Dombey tuskin käsitti, että hänen vaimonsa saattoi näin muuttua. Ei ainoastaan hänen hymynsä ollut uutta, vaikkei Dombey ollut sitäkään koskaan nähnyt, mutta hänen käytöksensä, hänen äänensä sävy, silmien loiste, harrastus, luottavaisuus ja halu miellyttää — kaikki tuo oli Edithissä tavatonta.

»Hiljaa, äiti kulta. Isä nukkuu.»

Nyt Edith taas oli ennallaan. Hän katsahti siihen nurkkaan, jossa
Dombey istui, ja tämä tunsi erittäin hyvin tuon ilmeen ja käytöstavan.

»Tuskinpa luulin sinun voivan olla täällä, Florence.»

Kuinka muuttunut ja pehmentynyt hän taas oli yhdessä silmänräpäyksessä!

»Lähdin täältä varhain», jatkoi Edith, »kun aioin istua sinun luonasi ja puhella kanssasi yläkerrassa. Mutta mentyäni huoneeseesi huomasin lintuni paenneen, ja nyt olen siellä odottanut sen paluuta.»

Jos olisi tosiaankin ollut puhe linnusta, ei hän olisi voinut painaa sitä hellemmin ja pehmeämmin rintaansa vasten kuin nyt Florencea.

»Tulehan, kultaseni!»

»Ei suinkaan isä toivo tapaavansa minua täällä, kun herää», epäröi
Florence.

»Luuletko niin, Florence?» kysyi Edith katsoen suoraan hänen silmiinsä.

Florence painoi päänsä alas ja järjesti käsityökorinsa. Edith otti hänen kätensä kainaloonsa, ja he poistuivat huoneesta kuin sisarpari. Dombeyn mielestä hänen pelkkä käyntinsäkin oli niin toisenlainen kuin ennen.

Hän istui hämärässä nurkassaan niin kauan, että kirkon kello ehti lyödä kolme kertaa, ennenkuin hän lähti liikkeelle. Koko tämän ajan hänen katseensa oli suunnattuna siihen paikkaan, jossa Florence oli istunut. Huone pimeni kynttilöiden palaessa loppuun ja vihdoin sammuessa, mutta hänen kasvoillaan kuvastui synkkyys, joka oli syvempi kuin yön mustimmat varjot, eikä poistunut niiltä.

Florence ja Edith istuivat tulen ääressä siinä syrjäisessä huoneessa, jossa pikku Paul oli kuollut, ja puhelivat kauan yhdessä. Diogenes, joka kuului samaan seuraan, oli aluksi vastustanut Edithin läsnäoloa, vieläpä emäntänsä käskyynkin mukautuessaan muristen ilmaissut vastalauseensa. Mutta kun se vähitellen tuli esiin viereisestä huoneesta, jonne oli pahalla päällä vetäytynyt, näytti se pian käsittävän tehneensä parhaista tarkoituksistaan huolimatta sellaisen erehdyksen, joita joskus sattuu parhaiten kasvatetuillekin koirille. Niinpä se esitti anteeksipyynnön istuutumalla vihdoin molempien väliin hyvin kuumaan paikkaan tulen eteen, kieli pitkällä ja kerrassaan tylsä ilme naamalla, keskustelua kuunnellen.

Ensiksi puheltiin Florencen kirjoista, mielipuuhista ja siitä tavasta, kuinka hän oli viettänyt häiden jälkeisen ajan. Siitä Florence johtui erääseen asiaan, joka koski häneen kovasti, ja hän virkkoi kyyneleet silmissä:

»Oi, äiti! Minulla on ollut suuri suru sen päivän jälkeen.»

»Sinullako suuri suru, Florence?»

»Niin. Walter-parka on hukkunut.»

Florence painoi molemmat kätensä kasvoilleen ja itki oikein sydämensä pohjasta. Niin monta salaista kyyneltä kuin Walterin kohtalo lieneekin pusertanut hänen silmistään, vuotivat ne yhä vieläkin aina, kun hän ajatteli häntä tai puhui hänestä.

»Mutta sanohan minulle, kultani», virkkoi Edith rauhoittaen, »kuka
Walter oli. Mitä hän oli sinulle?»

»Hän oli veljeni, äiti! Rakkaan Paulin kuoltua me lupasimme olla veli ja sisar. Olin tuntenut hänet kauan — pikku lapsesta alkaen. Hän tunsi Paulin, joka rakasti häntä kovasti. Paul sanoi melkein viimeiseksi: 'Pidä huolta Walterista, isä kulta! Olen niin rakastanut häntä! Walter oli tuotu sisälle katsomaan häntä, ja hän oli saapuvilla silloin — tässä huoneessa.»

»Ja onko hän pitänyt huolta Walterista?» kysyi Edith jyrkästi.

»Isäkö? Isän määräyksestä Walter lähti ulkomaille. Hän hukkui matkalla haaksirikossa», vastasi Florence nyyhkyttäen.

»Tietääkö isäsi, että hän on kuollut?» kysyi Edith.

»Sitä en osaa sanoa, äiti. En tiedä sitä ollenkaan. Äitikulta!» huudahti Florence tarttuen Edithiin kuin apua etsien ja kätkien kasvonsa hänen rintaansa vasten, »sinähän olet nähnyt —»

»Hiljaa! Hiljaa, Florence.» Edith oli kalvennut ja puhui niin vakavasti, ettei hänen olisi tarvinnut panna kättään esteeksi Florencen huulille. »Kerro minulle ensin kaikki Walterista. Anna minun kuulla hänen tarinansa alusta loppuun.»

Florence kertoi sen ja muuta, mitä siihen kuului, vieläpä Tootsinkin ystävyydestä, josta suuressa surussaankaan tuskin saattoi puhua hymyilemättä, vaikka olikin Tootsille kovin kiitollinen. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, jota Edith oli kuunnellut alusta asti tarkkaavasti, pidellen Florencen kättä, ja kun tuli hiljaisuus, virkkoi Edith:

»Mitä sinä tarkoitat minun nähneen, Florence?»

»Etten minä ole isän suosiossa, äiti», sanoi Florence äänessään sanaton pyyntö ja peitti kasvonsa nopeasti kuin äskenkin. »En ole koskaan ollut. En ole koskaan osannut olla isän mieliksi. Olen eksynyt tieltä, eikä minulla ole ollut ketään opastamassa sille takaisin. Oi, anna minun oppia sinulta, kuinka tulisin rakkaammaksi isälle. Opeta minua! Sinä osaat niin hyvin!» Sitten Florence tarttui häneen lujemmin ja lausui jotakin hajanaisia kiitollisuuden ja hellyyden sanoja. Nyt, kun hän oli keventänyt sydämeltään surullisen salaisuutensa, hän itki kauan, mutta ei niin tuskallisesti kuin aikaisemmin, sillä hän tunsi uuden äitinsä käsivarret kiertyneinä ympärilleen.

Huuliinsa asti kalvenneena ja kasvojensa ponnistellessa saadakseen takaisin maltillisen ilmeensä, kunnes niiden ylpeä kauneus oli jäykkä kuin kuolema, Edith katseli alas itkevään tyttöön ja suuteli häntä kerran. Sitten hän vähitellen irroitti itsensä, työnsi tytön kauemmaksi ja sanoi arvokkaasti ja rauhallisesti kuin marmorikuva äänellä, joka muuttui synkemmäksi hänen puhuessaan, mutta ei ilmaissut mitään muuta mielenliikutuksen merkkiä:

»Florence, sinä et tunne minua! Taivas varjelkoon siitä, että oppisit mitään minulta!»

»Enkö saa oppia sinulta?» kysyi Florence hämmästyneenä.

»Ei saa käydä niin, että opettaisin sinulle, kuinka on rakastettava tai tehtävä itsensä rakastetuksi!» sanoi Edith. »Jos voisit opettaa minua, olisi se parempi, mutta se on liian myöhäistä. Sinä olet minulle rakas, Florence. En luullut, että mikään voisi koskaan olla minulle niin rakas kuin sinä olet tällä hetkellä.»

Hän huomasi Florencen aikovan puhua, mutta esti sen kohottamalla kättään ja jatkoi:

»Minä pysyn aina uskollisena ystävänäsi. Tahdon sinua helliä niin paljon — joskaan en osaa niin hyvin — kuin kukaan tässä maailmassa. Sinä voit luottaa minuun — minä tiedän sen ja sanon sen, kultaseni — antaa puhtaan sydämesi koko luottamuksen. On olemassa lukemattomia naisia, joista isäsi olisi voinut valita ja jotka olisivat olleet kaikissa muissa suhteissa minua parempia ja rehellisempiä, Florence, mutta ei ole ainoatakaan, joka olisi voinut tulla tänne hänen vaimonaan ja jonka sydän olisi sykkinyt uskollisemmin ja hartaammin sinua kohtaan kuin minun.»

»Sen tiedän, äitikulta!» huudahti Florence. »Ensimmäisestä onnellisesta päivästä alkaen.»

»Onnellisesta päivästä!» Edith näytti toistavan nämä sanat vaistomaisesti ja jatkoi: »Vaikkakaan se ei ole minun ansioni, sillä ajattelin hyvin vähän sinua, ennenkuin olin nähnyt sinut, niin anna minun saada ansaitsematon palkkani luottamuksessasi ja rakkaudessasi. Ja tänä iltana, Florence, tänä ensimmäisenä iltana, jolloin asetun tänne, minä tunnen tarvetta sanoa sen sinulle ensimmäisen ja viimeisen kerran.»

Tietämättä miksi Florence tunsi melkein pelkäävänsä kuulla jatkoa, mutta ei voinut hetkeksikään kääntää silmiään kauniista kasvoista.

»Älä koskaan koeta löytää minusta sellaista, mitä sydämessäni ei ole», jatkoi Edith painaen kätensä rintaansa vasten. »Älä koskaan, Florence, jos vain voit estää, luovu minusta sen puutteen tähden. Vähitellen opit tuntemaan minut paremmin, ja tulee se aika, jolloin tunnet minut yhtä hyvin kuin minä itsekin. Ole silloin niin lempeä minulle kuin voit äläkä muuta katkeruudeksi sitä ainoaa suloista muistoa, joka minulla on.»

Ne kyyneleet, jotka olivat kohonneet hänen silmiinsä hänen katsellessaan tarkasti Florencea, ilmaisivat, että tyynet kasvot olivat vain kaunis naamio, mutta hän säilytti sen ja lisäsi:

»Olen nähnyt sen, mistä puhuit, ja tiedän, kuinka totta se on. Mutta usko minua — ja jollet vielä voikaan, niin pian opit ymmärtämään — ettei koko maailmassa ole ketään, joka olisi vähemmän sopiva muuttamaan sitä tai auttamaan sinua, Florence, kuin minä. Älä koskaan kysy minulta miksi tai puhu enää siitä tai miehestäni. Tässä suhteessa täytyy meidän välillämme olla kuilu ja äänettömyys, joka on syvempi kuin itse hauta.»

Sitten hän istui jonkun aikaa äänettömänä. Florence tuskin uskalsi hengittää sillä välin, hämärien ja epämääräisten totuuden varjojen ja sen jokapäiväisten seurausten ajaessa takaa toisiaan hänen kauhistuneessa, vielä epäuskoisessa mielikuvituksessaan. Melkein heti Edithin lakattua puhumasta alkoi hänen kasvoiltaan kadota jäykkyys sen rauhallisemman ja pehmeämmän ilmeen tieltä, joka niillä tavallisesti oli hänen seurustellessaan Florencen kanssa. Tämän muutoksen jälkeen hän peitti kasvonsa käsillään. Sitten hän nousi, toivotti Florencelle hyvää yötä syleilemällä hellästi ja poistui nopeasti, taakseen katsahtamatta.

Mutta kun Florence oli vuoteessa ja huone oli pimeä, ellei ottanut lukuun hiiloksesta leviävää hehkua, palasi Edith ja sanoi, ettei hän voinut nukkua ja että hänen pukeutumishuoneensa oli yksinäinen. Hän veti tuolin uunin eteen ja tuijotti sammuviin kekäleisiin. Florencekin katseli niitä vuoteestaan, kunnes ne ynnä uunin edessä istuva komea olento aaltoilevine hiuksineen muuttuivat hämäräksi ja epäselväksi ja lopulta katosivat uneen.

Mutta nukkuessaankaan Florence ei voinut unohtaa epämääräistä vaikutelmaa siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Se oli aiheena hänen uniinsa ja vaivasi häntä, milloin toisessa milloin toisessa muodossa, mutta aina se kiusasi häntä ja herätti pelontunteita. Hän oli etsivinään isäänsä erämaasta ja seuraavinaan hänen jälkiään ylös huimaaville kukkuloille ja alas syviin kaivoksiin ja luoliin. Hänelle oli uskottu eräs asia, joka voisi vapauttaa isän sanomattomista kärsimyksistä — hän ei tietänyt mistä tai miksi — mutta hän ei voinut mitenkään päästä perille ja vapauttaa isäänsä. Sitten hän näki isänsä kuolleena samassa huoneessa, jossa itse oli, ja samalla vuoteella ja käsitti, ettei isä ollut viimeiseen hetkeensä asti koskaan rakastanut häntä, ja heittäytyi hänen kylmää rintaansa vasten katkerasti itkien. Silloin hän näki äkkiä edessään maiseman, jossa virtasi joki, ja hän kuuli tutun, valittavan äänen huutavan: »Se juoksee yhä eteenpäin, Floy! Se ei ole koskaan pysähtynyt! Sinä kuljet sen mukana!» Ja hän näki isänsä jonkin matkan päässä ojentavan käsiään häntä kohden Walterin näköisen olennon seisoessa hänen rinnallaan hirveän vakavana ja hiljaisena. Jokaisessa hänen unessaan Edith liikkui edestakaisin joko hänen ilokseen tai surukseen, kunnes he kahden seisoivat synkän haudan reunalla, jonne Edith viittasi sormellaan. Hän katsoi sinne ja näki — mitä! — toisen Edithin makaavan pohjalla.

Kauhuissaan tästä unesta hän kirkaisi ja luuli heränneensä. Lempeä ääni kuului kuiskaavan hänen korvaansa: »Florence, Florence kulta, sehän on vain unta!» ja ojentaessaan käsivarsiaan hän hyväili vastaukseksi uutta äitiään, joka silloin poistui ovesta harmaassa aamuvalaistuksessa. Heti Florence nousi istualle ihmetellen, oliko todellakin niin tapahtunut vai ei, mutta muusta hän ei ollut varma kuin että aamu sarasti, että uunissa oli enää jäljellä sammunutta tuhkaa ja että hän oli yksin.

Niin kului sen päivän jälkeinen yö, jolloin onnellinen pari oli palannut kotiin.