NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU
Äiti ja tytär
Eräässä rumassa ja pimeässä huoneessa istui vanha vaimo, ruma ja synkkä hänkin, ja kuunteli heikosti palavan tulen ääreen kyyristyneenä tuulen ja sateen kohinaa. Hän ei muuttanut asentoaan muulloin kuin jonkin eksyneen sadepisaran pudotessa kekäleisiin. Silloin hän kohotti päätänsä ja alkoi tarkata ulkoa kuuluvaa vihellystä ja rapinaa ja antoi sitten taas päänsä painua yhä alemmaksi, hautoen omia ajatuksiaan ja tajuten öisiä ääniä yhtä epäselvästi kuin meren rannalla mietiskelevä henkilö aaltojen loisketta.
Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin mitä tulesta levisi. Silloin tällöin se leimahti selvemmäksi kuin torkkuvan villieläimen silmä ja valaisi esineitä, jotka eivät olisi kaivanneet näytteillepanoa. Joukko riepuja, luukasa, kurja vuode, pari kolme rikkinäistä tuolia tai jakkaraa, mustat seinät ja vielä mustempi katto — siinä kaikki, mihin välkehtivät liekit loivat valoaan. Kun eukko, jättiläismäisen ja vääristyneen varjonsa häilähdellessä puolittain hänen takanaan olevalla seinällä, puolittain ylhäällä katossa, istui kumartuneena muutamien nihkeän lieden irtonaisten tiilikivien yli — sillä oikeaa uunia ei huoneessa ollut — oli hän sen näköinen kuin odottaisi jostakin noidan alttarista suosiollista merkkiä. Ja jolleivät hänen kalisevat leukapielensä ja vapiseva leukansa olisi liikkuneet liian usein ja nopeasti hiljalleen lepattavaan tuleen verraten, olisi se näyttänyt vuorotellen leimahtavan ja taas sammuvan liekin luomalta harhakuvalta kasvoilla, jotka olivat yhtä liikkumattomat kuin itse hahmokin.
Jos Florence olisi seissyt tässä huoneessa ja nähnyt tuon olennon, jonka varjo kuvastui seinälle ja kattoon, olisi yksi ainoa silmäys riittänyt johdattamaan hänen mieleensä kelpo rouva Brownin, vaikka hänen lapsuusmuistonsa tästä hirveästä eukosta ehkä oli yhtä eriskummainen ja liioiteltu totuuden väännös kuin seinällä oleva varjo. Mutta Florence ei ollut siellä katselemassa, ja vanha rouva Brown pysyi tuntemattomana, istuessaan kenenkään huomaamatta tuleen tuijottaen.
Kuullessaan tavallista kovempaa ropinaa sateen kohistessa alas savutorvea pitkin oikeana virtana, eukko kohotti päätänsä kärsimättömästi. Tällä kertaa hän ei enää antanutkaan päänsä vaipua, sillä ovenripaan tarttui käsi, ja heti sitten kuului askelia huoneessa.
»Kuka siellä on?» kysyi hän katsahtaen olkapäänsä yli.
»Eräs, joka tuo uutisia», kuului vastaus naisen äänellä.
»Uutisia? Mistä?»
»Kaukaa.»
»Merenkö takaa?» huudahti eukko ja hypähti pystyyn.
»Niin, meren takaa.»
Eukko kokoili kekäleet kiireesti yhteen ja astui sitten vieraan luo, joka oli sulkenut oven ja seisoi keskellä huonetta. Hän laski kätensä likomärälle viitalle ja käänsi vastustelemattoman olennon niin, että tuli valaisi piirteitä paremmin. Mutta kun hän ei nähnyt, mitä oli odottanut, hellitti hän viitan ja päästi valittavan, pettymystä ja tuskaa ilmaisevan huudahduksen.
»Mikä on hätänä?» kysyi vieras.
»Ohhoi! Ohhoi!» vaikersi eukko, kääntäen kasvonsa ylöspäin.
»Mikä on hätänä?» kysyi vieras taas.
»Ei se olekaan minun tyttöni!» huusi vanhus kohottaen kätensä ja pannen ne ristiin päänsä päälle. »Missä on minun Aliceni? Missä on minun kaunis tyttäreni? Onko hänet tapettu?
»Ei ainakaan vielä, jos nimenne on Marwood», sanoi vieras.
»Oletteko siis tavannut tytärtäni? Onko hän kirjoittanut minulle?»
»Hän sanoi, ettette osaa lukea.»
»Enhän minä osaakaan!» valitti eukko väännellen käsiään.
»Eikö teillä ole täällä valoa?» kysyi vieras katsellen ympärilleen.
Eukko pudisti päätään ja mutisi itsekseen jotakin kauniista tyttärestään, toi nurkkakaapista kynttilän, piti sitä vapisevin käsin tulessa, sai sen vaivoin syttymään ja pani sitten pöydälle. Sen likainen sydän paloi aluksi hämärästi, kun se melkein tukahtui omaan taliinsa, ja kun eukon sumeat ja heikot silmät saattoivat erottaa jotakin sen valossa, istui hänen vieraansa käsivarret ristissä, silmät alas luotuina ja päässä ollut liina pöydällä hänen vieressään.
»Alice-tyttöni lähettää siis minulle jonkin suullisen sanoman?» mutisi eukko odotettuaan jonkin hetken. »Mitä hän sanoi?»
»Katso!» virkkoi toinen.
Eukko toisti tämän sanan pelästyneellä, epävarmalla äänellä ja varjostaen silmiään katsahti puhujaan, eri tahoille huoneeseen ja sitten taas vieraaseen.
»Katso vielä, äiti!» sanoi vastatullut.
Taas eukko silmäili ympärilleen huoneessa, sitten vierasta ja vielä kerran eri puolille. Sitten hän sieppasi nopeasti kynttilän käteensä, piteli sitä vieraan kasvojen edessä, kirkaisi, pani kynttilän pois ja alkoi häntä halailla.
»Se on minun tyttöni! Oma Aliceni! Kaunis tyttöni, joka elää ja on tullut takaisin!» huusi eukko heilutellen itseään edestakaisin rintaa vasten, joka sieti hänen syleilyään kylmästi. »Se on minun tyttöni, kaunis Aliceni, joka on tullut takaisin!» kirkui hän taas, vaipuen lattialle toisen eteen, syleillen hänen polviaan, painaen päänsä niitä vasten yhä heilutellen itseään edestakaisin ja ilmaisten iloaan kaikilla mahdollisilla rajuilla tavoilla.
»Niin, äiti», vastasi Alice kumartuen hetkeksi eteenpäin ja suudellen häntä, mutta koettaen samalla irtautua syleilystä. »Vihdoinkin olen tullut. Päästähän, äiti, päästä irti. Nouse ja istu tuolillesi. Mitä hyötyä tästä on?»
»Hän on tullut takaisin kovempana kuin lähti!» huudahti äiti katsahtaen hänen kasvoihinsa ja pitäen yhä kiinni hänen polvistaan. »Hän ei välitä minusta! Kaikkien näiden vuosien kuluttua ja kaiken sen kurjan elämän jälkeen, jota olen viettänyt!»
»No mutta, äiti!» virkkoi Alice pudistaen repaleisia hameitaan irroittuakseen eukosta. »Silläkin asialla on kaksi puolta. Minulla on ollut yhtä monta vuotta kuin sinullakin ja olen kokenut kurjuutta samoin kuin sinäkin. Nouse nyt pystyyn, nouse vihdoinkin!»
Hänen äitinsä nousi, itki ja väänteli käsiään, seisten pienen matkan päässä. Sitten hän otti taas kynttilän käteensä, kiersi Alicen ympäri ja tarkasteli kiireestä kantapäähän, hiljaa valitellen kaiken aikaa. Pantuaan kynttilän pöydälle hän istuutui, löi käsiään yhteen ja heilutteli itseään puolelta toiselle, yhä valitellen ja voihkien.
Alice riisui märän viittansa ja pani sen syrjään. Sitten hän istuutui niinkuin ennenkin ja kädet ristissä, silmät tuleen tuijottaen, kuunteli halveksivan näköisenä vanhan äitinsä tolkutonta valitusta.
»Luulitko minun palaavan yhtä nuorena kuin lähdin, äiti?» virkkoi hän vihdoin kääntäen silmänsä eukkoon. »Oletko kuvitellut, että sellainen vieraissa maissa vietetty elämä kuin minun olisi edullinen ulkomuodolle? Saattaisi niin luulla sinua kuunnellessa!»
»Ei se sitä ole!» huudahti äiti. »Kyllä hän sen tietää!»
»Mitä se sitten on?» vastasi tytär. »Jospa se olisi jotakin, mikä pian menee ohi, äiti, tai muuten löydän täältä tieni helpommin ulos kuin sisään.»
»Kuulkaapas tuota! Kaikkien näiden monien vuosien kuluttua hän uhkaa lähteä luotani samassa kun on tullutkin.»
»Sanon sinulle, äiti, toisen kerran, että minulla on takanani kurjia vuosia samoin kuin sinullakin», virkkoi Alice. »Tullut takaisin kovempana? Tietysti olen tullut takaisin kovempana. Mitä muuta odotit?»
»Kovempana minulle! Omalle rakkaalle äidilleen!»
»En tiedä kuka ensin alkoi minua koventaa, jollei oma rakas äitini», vastasi tytär kädet ristissä, otsa rypyssä ja huulet yhteen puristettuina kuin olisi päättänyt väkivoimalla torjua jokaisen hellemmän tunteen rinnastaan. »Kuuleppas nyt, äiti, sanon sinulle pari sanaa. Jos nyt voimme ymmärtää toisiamme, meidän ehkä ei enää tarvitse erota. Minä lähdin tyttönä ja olen tullut takaisin naisena. Lähtiessäni en paljon välittänyt velvollisuudentunnosta, ja voisit rohkeasti vannoa, etten ole parempana palannut. Mutta oletko sinä hyvin tuntenut velvollisuutesi minua kohtaan?»
»Minäkö!» huusi eukko. »Omaa lastani kohtaan! Äitikö tuntenut velvollisuuttaan omaa lastaan kohtaan!»
»Se kuulostaa luonnottomalta, vai mitä?» vastasi tytär ja käänsi äitiinsä päin kylmästi jäykät, häikäilemättömät, kovat ja kauniit kasvonsa. »Mutta olen ajatellut sitä joskus omien yksinäisten vuosieni kuluessa, kunnes olen siihen tottunut. Olen kuullut jonkun puhuvan velvollisuudesta ensimmäisenä ja viimeisenä, mutta silloin on aina ollut puhe minun velvollisuudestani toisia ihmisiä kohtaan. Välistä olen ihmetellyt — ajankuluksi — eikö kenelläkään ole ollut mitään velvollisuuksia minua kohtaan.»
Hänen äitinsä istui huojutellen itseään yhä edestakaisin ja pudistaen päätään, mutta epätietoiseksi jäi, oliko tarkoituksena ilmaista suuttumusta vai katumusta vai kieltoa vai johtuiko se ainoastaan hänen ruumiillisesta heikkoudestaan.
»Oli kerran lapsi, jonka nimi oli Alice Marwood», jatkoi tytär naurahtaen ja katsahti alas itseensä tylyn ivallisesti. »Hän oli syntynyt köyhyydessä ja laiminlyönnissä ja siinä myös kasvanut. Ei kukaan häntä opettanut, ei kukaan astunut askeltakaan häntä auttaakseen, ei kukaan välittänyt hänestä.»
»Eikö kukaan?» toisti äiti osoittaen itseään ja lyöden rintaansa.
»Ainoa huolenpito, joka tuli hänen osakseen», sanoi tytär, »oli se, että häntä toisinaan lyötiin, pidettiin nälässä ja toruttiin. Hänen olisi ollut parempi ilman sellaista huolenpitoa. Hän kasvoi sellaisessa kodissa kuin tämä on ja kaduilla itsensä tapaisten kurjien pikku olentojen joukossa. Ja kuitenkin säilyi hänen kauneutensa sellaisenkin lapsuuden jälkeen. Sitä pahempi hänelle. Parempi olisi ollut, jos häntä rumuutensa vuoksi olisi vainottu ja kiusattu vaikka kuoliaaksi!»
»Jatka! Jatka!»
»Niin jatkankin. Oli kerran tyttö, jonka nimi oli Alice Marwood. Hän oli kaunis. Häntä opetettiin liian myöhään ja silloinkin väärin. Hänestä pidettiin liian hyvää huolta, häntä harjoitettiin liian paljon, autettiin liian paljon eteenpäin ja katseltiin liian paljon! Sinä olit kovin ihastunut häneen — sinä elit silloin paremmissa oloissa. Samaa kuin sille tytölle, tapahtuu tuhansille joka vuosi. Se oli vain turmio — ja siihen hän oli syntynytkin.»
»Kaikkien näiden vuosien kuluttua!» valitti eukko. »Taas tyttäreni aloittaa saman virren.»
»Hän pääsee pian loppuun», virkkoi tytär. »Oli kerran rikollinen, jonka nimi oli Alice Marwood — tyttö vielä, mutta hyljätty ja maailmalle työnnetty. Hän joutui oikeuden eteen, ja hänet tuomittiin. Kylläpä oikeuden herrat puhuivat siitä, ja vakavasti tuomari huomautti hänen velvollisuudestaan ja siitä, että hän oli tuhlannut luonnonlahjansa — niinkuin tuomari ei olisi tietänyt paremmin kuin kukaan muu siellä, että ne olivat olleet hänelle kiroukseksi — ja hän saarnasi lain voimakkaasta käsivarresta, joka oli niin kovin voimakas suojaamaan häntä hänen ollessaan viaton, avuton ja kurja lapsi, ja kaikki oli juhlallista ja uskonnollista. Tosiaankin olen ajatellut sitä monta kertaa sen jälkeen!»
Hän pani käsivartensa lujasti ristiin rinnalleen ja nauroi sellaisella äänellä, johon verrattuna eukon ulvominen tuntui sointuvalta.
»Sitten Alice Marwood lähetettiin rangaistussiirtolaan, äiti», jatkoi hän, »oppimaan velvollisuudentuntoa siellä, missä oli kaksikymmentä kertaa vähemmän velvollisuudentuntoa ja enemmän pahuutta ja vääryyttä ja häpeää kuin täällä. Ja Alice Marwood on tullut takaisin naisena. Sellaisena naisena, jollaiseksi hänen täytyi tulla kaiken tämän jälkeen. Arvatenkin tulee se aika, jolloin hänen osakseen tulee vielä enemmän juhlallisuutta, vielä kauniimpia puheita ja vieläkin ankarampi lain käsivarsi — ja silloin hänestä tulee loppu, mutta herrojen ei tarvitse pelätä joutuvansa työttömiksi. Paraikaa kasvaa isoja joukkoja kurjia pikku olentoja, poikia ja tyttöjä, kaikilla niillä kaduilla, joiden varsilla herrat asuvat, ja ne hankkivat heille kyllin työtä, jotta he saavat kootuksi itselleen omaisuuden.»
Eukko nojasi kyynärpäitään pöytään ja peittäen kasvonsa molemmin käsin teeskenteli olevansa hyvin surullinen — tai ehkä todella olikin.
»No niin, äiti, nyt olen lopettanut», sanoi tytär tehden päällään liikkeen kuin päästäkseen siten eroon asiasta. »Olen sanonut kylliksi. Älkäämme puhuko siitä, että meillä pitäisi olla velvollisuudentuntoa. Sinun lapsuutesi oli luullakseni samanlainen kuin minunkin. Sitä pahempi meille kummallekin. Minun ei tarvitse moittia sinua tai puolustella itseäni. Miksi niin tekisinkään? Se on kaikki jo kauan sitten mennyttä. Mutta minä olen nainen — en enää tyttö — eikä sinun ja minun tarvitse panna elämäntarinaamme näytteille niinkuin herrat tekivät oikeussalissa. Me kyllä tunnemme sen.»
Niin haaksirikkoutunut ja vajonnut kuin hän olikin, ilmeni hänen kasvoissaan ja vartalossaan kuitenkin sellainen kauneus, että jokaisen, joka katseli häntä vähänkään tarkkaavasti, täytyi huomata se silloinkin, kun niillä kuvastui kaikkein häijyin ilme. Kun hän oli vaiennut, kun hänen siihen asti niin tylyt ja kiihkeät kasvonsa olivat rauhoittuneet ja kun hänen tummien, tuleen tuijottavien silmiensä ilme muuttui häikäilemättömästä pehmeämmäksi, melkein surulliseksi, silloin loisti hänen kurjuutensa ja väsymyksensä läpi kuin säde langenneen enkelin entisestä loistosta.
Tarkasteltuaan häntä hetken aikaa ääneti uskalsi vanha äiti hiljaa siirtää kuihtuneen kätensä pöydän yli vähän lähemmäksi ja huomattuaan, että tytär salli sen, kosketti hänen kasvojaan ja silitti hänen tukkaansa. Alicesta nähtävästi tuntui, että ainakin tämä kiintymyksen osoitus oli vilpitön, minkä vuoksi hän ei tehnyt mitään liikettä sitä torjuakseen. Niin äiti lähestyi häntä vähitellen, sitoi hänen tukkansa uudelleen, riisui hänen märät kenkänsä, mikäli ne sitä nimeä enää ansaitsivat, levitti jotakin kuivaa hänen olkapäilleen, puuhaili nöyrästi hänen ympärillään ja mutisi itsekseen tuntiessaan yhä selvemmin tyttärensä entiset piirteet.
»Nähdäkseni olet kovin köyhä, äiti», virkkoi Alice katsellen ympärilleen istuttuaan hiljaa jonkin aikaa.
»Rutiköyhä, kultaseni», vastasi eukko.
Hän ihaili tytärtään ja samalla pelkäsi. Ehkä hänen ihailunsa oli alkuisin vanhoilta ajoilta, jolloin hän ensi kerran näki jotakin kaunista kurjassa taistelussaan olemassaolon puolesta. Ehkä hänen pelkonsa oli jollakin lailla johtunut hänen elämäänsä äsken luodusta yleissilmäyksestä. Olkoon sen laita kuinka tahansa, hän seisoi alistuvan ja kunnioittavan näköisenä lapsensa edessä ja kumarsi päätänsä kuin surkeasti pyytäen päästä enemmistä moitteista.
»Millä sinä olet elänyt?»
»Kerjäämällä, sydänkäpyni.»
»Ja varastelemalla, äiti?»
»Joskus, Ally — hyvin vähän. Minä olen jo vanha ja arka. Silloin tällöin olen ottanut lapsilta joitakin pikku kapineita, sydänkäpyseni, mutta en muuta. Olen kiertänyt maata, kultaseni, ja tiedän, mitä tiedän. Olen ollut varuillani.»
»Varuillasi?» kysyi tytär katsahtaen häneen.
»Niin, olen seurannut tarkoin erään perheen vaiheita», virkkoi äiti vieläkin nöyremmin ja alistuvammin kuin ennen.
»Minkä perheen?»
»Hiljaa, kultaseni. Älä ole vihainen minulle, tein sen rakkaudesta sinuun, muistellen meren takana olevaa tytärtäni.» Hän ojensi kätensä kuin torjuen ja veti sen sitten takaisin, painaen huulilleen.
»Monta vuotta sitten, sydänkäpyseni», jatkoi hän katsahtaen arasti vastapäätä tarkkaaviin ankariin kasvoihin. »Näin kerran sattumalta hänen pikku lapsensa.»
»Kenen lapsen?»
»En hänen, Alice kulta. Älä katso minuun noin. Kuinka se voisi olla hänen? Tiedäthän, ettei hänellä ole lasta.»
»Kenen sitten?» kysyi tytär. »Sinä sanoit hänen.»
»Hiljaa, Ally. Sinä pelästytät minut, kultaseni. Herra Dombeyn —; vain herra Dombeyn! Siitä lähtien, sydänkäpyseni, olen nähnyt heidät usein. Olen nähnyt hänet.»
Lausuessaan tämän viime sanan eukko hätkähti ja peräytyi kuin olisi äkkiä pelännyt, että tytär löisi häntä. Mutta vaikka Alicen silmät olivat suunnatut häneen ja niistä ilmeni mitä rajuin kiihko, pysyi hän hiljaa. Hän vain puristi käsivartensa lujemmin yhteen rintaansa vasten kuin estääkseen niitä tekemästä mitään vahinkoa itselleen tai kenellekään muulle sokeassa raivonpuuskassa.
»Hän ei aavistanutkaan, kuka minä olin», jatkoi eukko, ravistaen nyrkkiään.
»Ja vähän hän siitä olisi välittänytkään», mutisi tytär hampaittensa välistä.
»Mutta me seisoimme vastakkain ja katselimme toisiamme silmästä silmään», sanoi eukko. »Minä puhuin hänelle ja hän minulle. Minä istuin ja katselin, kuinka hän poistui pitkin lehtokujaa, ja joka askeleella, jonka hän astui, kirosin hänen ruumiinsa ja sielunsa.»
»Hän menestyy sittenkin», huomautti tytär halveksivasti.
»Nykyään hän kyllä menestyy», myönsi äiti.
Sitten hän vaikeni, sillä hänen edessään olevat kasvot ja vartalo olivat vääristyneet raivosta. Näytti siltä kuin Alicen rinta olisi pakahtumaisillaan siellä myllertävästä mielenliikutuksesta. Se ponnistus, jolla hän hillitsi ja voitti itsensä, ei ollut vähemmän hirveä kuin hänen raivonsa, sillä se ilmaisi, kuinka väkevä ja vaarallinen luonne oli naisella, joka kykeni tuollaiseen ponnistukseen. Mutta se onnistui, ja hän kysyi hetken hiljaisuuden perästä:
»Onko hän naimisissa?»
»Ei, kultaseni», vastasi äiti.
»Meneekö hän naimisiin?»
»Ei minun tietääkseni. Mutta hänen herransa ja ystävänsä on nainut. Me voimme toivottaa hänelle onnea ja heille kaikillekin!» huudahti eukko, syleillen iloissaan itseään laihoilla käsivarsillaan. »Meille ei siitä avioliitosta tule mitään muuta kuin iloa. Muista minun sanoneen!»
Tytär katsahti häneen kuin selitystä odottaen.
»Mutta sinä olet märkä ja väsynyt, nälkäinen ja väsynyt», virkkoi eukko ontuen astiakaapin luo, »ja minulla on täällä vähän ja täälläkin vähän», sanoi hän ottaen taskustaan muutamia kuparirahoja ja heittäen ne pöydälle. »Onko sinulla ollenkaan rahaa, Alice?»
Se ahne ja vaativa katse, joka seurasi tätä kysymystä, ja se tapa, kuinka hän katseli tyttären vetäessä povestaan esille äskettäin saamansa pikku almun, ilmaisi melkein yhtä paljon tämän äidin ja tyttären tarinasta kuin lapsi itse oli sanoilla kertonut.
»Siinäkö kaikki?» kysyi äiti.
»Ei ole enempää. Eikä minulla olisi tätäkään, ellei eräs olisi armeliaisuudesta antanut.»
»Armeliaisuudesta — mitä, kultaseni?» sanoi eukko kumartuen ahneesti pöydän yli tarkastaakseen rahaa, johon hän ei näyttänyt oikein voivan uskoa, kun Alice yhä piti sitä kädessään ja katseli sitä. »Hm, kuusi ja kuusi on kaksitoista, ja siihen kuusi, niin tulee kahdeksantoista — no niin — meidän pitää koettaa saada sillä mahdollisimman paljon. Minä menen ostamaan jotakin ruokaa ja juomaa.»
Ripeämmin kuin olisi voinut odottaa hänen näköiseltään ihmiseltä — sillä ikä ja kurjuus näyttivät tehneen hänet yhtä voimattomaksi kuin rumaksikin — hän alkoi vapisevin käsin sovittaa vanhaa myssyä päähänsä ja otti kuluneen hartiahuivin ylleen. Samalla hän koko ajan katseli tyttärensä kädessä olevaa rahaa yhtä ahneesti.
»Mitä iloa meille tulee siitä avioliitosta, äiti?» kysyi tytär.
»Sinä et ole kertonut minulle sitä.»
»Saamme sen ilon», vastasi eukko pukeutuessaan, »ettei siinä ole ollenkaan rakkautta, vaan paljon ylpeyttä ja vihaa, kultaseni. Saamme mielihyväksemme nähdä, ettei heidän välillään ole muuta kuin riitaa ja sekamelskaa, kun ovat niin ylpeitä. Ja sitten on myös vaara, Alice — vaara!»
»Mikä vaara?»
»Minä olen nähnyt, mitä olen nähnyt. Minä tiedän, mitä tiedän!» hihitti äiti. »Pidetään vain hieman silmällä, ollaan varuillamme. Minun tyttöni voi vielä päästä hyvään seuraan!»
Kun eukko huomasi, että tytär katsellessaan häntä ihmettelevän vakavasti oli vaistomaisesti puristanut rahan käteensä, kiiruhti hän hankkimaan sen itselleen ja lisäsi: »Mutta nyt menen ostamaan jotakin. Minä menen ostamaan jotakin.»
Kun hän seisoi käsi ojennettuna, vilkaisi Alice vielä kerran rahaan ja painoi sen huulilleen, ennenkuin erosi siitä.
»Mitä, Ally! Suutelotko sinä sitä?» hihitti vanhus. »Samoin minäkin teen usein. Oi, siitä tulee meille niin paljon hyvää!» virkkoi hän ja painoi samalla omaa mustunutta kuparirahaansa kuhmuraista kaulaansa vasten, »siitä tulee meille kaikkea hyvää, mutta emme saa sitä aina kovin runsaasti».
»Minä suutelin sitä, äiti», virkkoi tytär, »vaikken tietääkseni koskaan ole niin tehnyt — antajan vuoksi».
»Antajanko, kultaseni?» kysyi eukko, jonka hämärät silmät kiiluivat hänen ottaessaan rahan. »No, minäkin suutelen sitä antajan vuoksi, jos hän voi saada sen riittämään pitemmälle. Mutta nyt lähden hankkimaan sillä ruokaa, rakkaani. Tulen heti takaisin.»
»Sinä olet tietävinäsi hyvinkin paljon, äiti», virkkoi tytär seuraten häntä silmillään ovelle. »Kovin viisas sinusta on tullut siitä lähtien, kun erosimme.»
»Vai niin!» sanoi eukko tullen takaisin askeleen tai pari. »Minä tiedän enemmän kuin luuletkaan. Tiedän enemmän kuin hänkään luulee, kultaseni, ja kerron siitä sinulle aikaa myöten. Tiedän hänestä kaikki.»
Tytär hymyili epäuskoisesti.
»Tiedän myös hänen veljestään, Alice», jatkoi eukko ojentaen kaulaansa samalla kun hänen silmissään kiilui hirveä ilkeys, »jonka olisi pitänyt olla siellä, missä sinä olit — rahavarkaudesta — ja joka asuu sisarineen Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella».
»Missä?»
»Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella, kultaseni. Saat kyllä nähdä sen talon, jos tahdot. Ei siinä ole paljon kehumista, niin komea kuin hänen oma talonsa onkin. Ei, ei», huudahti eukko pudistaen päätään ja nauraen, sillä hänen tyttärensä oli noussut, »ei nyt, se on liian kaukana. Se on sen tienviitan luona, missä on kivikasa. Huomenna, kultaseni, jos on hyvä ilma ja jos olet sillä tuulella. Mutta minä menen ostamaan —»
»Seis!» Tytär tarttui häneen kiinni, äskeisen kiihkon riehuessa tulena.
»Onko se sisar vaaleaverinen ja ruskeatukkainen paholainen?»
Eukko nyökkäsi hämmästyneenä ja kauhistuneena.
»Näen hänen varjonsa sisaren kasvoilla. Sehän on punainen yksinäinen talo. Oven edessä on pieni vihreä kuistikko.»
Taas eukko nyökkäsi.
»Siellä minä istuin tänään! Anna raha takaisin.»
»Alice! Kultaseni!»
»Anna raha takaisin, tai minä lyön.»
Alice tempasi sen puhuessaan eukon kädestä ja piittaamatta hänen valituksistaan ja pyynnöistään heitti päälleen vastariisumansa viitan, syöksyen suinpäin ulos.
Äiti seurasi ontuen parhaansa mukaan hänen jäljessään ja tehden huomautuksia, joilla ei ollut suurempaa vaikutusta Aliceen kuin tuuleen tai sateeseen tai pimeyteen, joka ympäröi heidät. Itsepintaisesti ja hurjasti noudattaen omaa suunnitelmaansa ja välittämättä mistään muusta Alice uhmasi rajuilmaa ja matkan pituutta kuin ei olisi ollenkaan muistanut sen päivän vaellusta ja väsymystä ja kiiruhti sitä taloa kohti, jossa oli häntä autettu. Heidän riennettyään ainakin neljännestunnin uskalsi eukko, joka oli lopen uupunut ja hengästynyt, tarttua hänen vaatteisiinsa, mutta muuta hän ei uskaltanut, ja niin he samosivat eteenpäin äänettöminä sateen ja pimeyden läpi. Jos äiti silloin tällöin päästi jonkin valitusäänen, vaimensi hän sen heti peläten, että tytär lähtisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin.
Puuttui vielä noin tunti puoliyöstä, kun he jättivät taakseen säännölliset kadut ja saapuivat sille yksitoikkoiselle ja pimeälle seudulle, jossa Carker-sisarusten asumus sijaitsi. Kaupunki oli jäänyt kauas synkkänä ja uhkaavana, kylmä tuuli ulvoi aukealla tienoolla, ja kaikki oli ympärillä mustaa ja villiä ja lohdutonta.
»Tämä on minulle sopiva paikka», virkkoi tytär pysähtyen, katsahtaakseen taakseen. »Minusta näytti siltä jo ollessani täällä aikaisemmin.»
»Alice, kultaseni!» huudahti äiti, vetäen häntä hiljaa hameesta.
»Alice!»
»Mitä nyt, äiti?»
»Älä anna rahaa takaisin, kultaseni, älä anna sitä. Meillä ei ole varaa siihen. Raha on rahaa, kuka tahansa sen antaa. Sano mitä haluat, mutta pidä raha.»
»Katsoppa!» vastasi tytär. »Tässä on se talo, jota tarkoitan. Onko se oikea?»
Eukko nyökkäsi myöntymykseksi. Astuttuaan vielä muutamia askeleita he saapuivat kynnykselle. Siitä huoneesta, jossa Alice oli istunut kuivaamassa vaatteitaan, loisti kynttilän ja uunissa palavan tulen valoa. Kun hän koputti ovelle, tuli John Carker esille, hämmästyen nähdessään vieraita tällaiseen aikaan, ja kysyi Alicelta, mitä tahdottiin.
»Tahdon tavata sisartanne», vastasi Alice. »Sitä naista, joka antoi minulle tänään rahaa.»
Kuullessaan hänen kovan äänensä tuli Harriet ulos.
»Kah!» huudahti Alice. »Siinä te olettekin. Muistatteko minut?»
»Kyllä», vastasi Harriet ihmeissään.
Samat kasvot, jotka olivat nöyrtyneet hänen edessään, tuijottivat nyt häneen ilmaisten voittamatonta raivoa ja uhmaa ja sama käsi, joka oli koskettanut hänen käsivarttaan niin hellästi, oli nyt puristunut nyrkkiin kuin valmiina mihin ilkityöhön tahansa ja halukkaana kuristamaan hänet, niin että Harriet painautui kiinni veljeensä turvaa etsien.
»Kuinka saatoinkaan puhua teidän kanssanne enkä kuitenkaan tuntenut teitä! Ja tulin teidän lähellenne tuntematta oman vereni kohinasta, mitä verta virtasi teidän suonissanne!» sanoi Alice tehden uhkaavan eleen.
»Mitä tarkoitatte? Mitä olen tehnyt?»
»Tehnyt!» vastasi toinen. »Te olette pannut minut istumaan lietenne ääreen, antanut minulle ruokaa ja rahaa, osoittanut minulle sääliä. Te, jonka nimeä voisin sylkeä!»
Kuin vahvistaakseen tyttärensä sanoja eukko ravisti kuihtunutta kättään veljelle ja sisarelle niin ilkeän näköisenä, että hänen rumuutensa muuttui suorastaan hirveäksi, mutta samalla hän kuitenkin nyki Alicea vielä hameesta, pyytäen häntä pitämään rahan.
»Jos kyyneleeni putosi kädellenne, kuihduttakoon se sen kokonaan! Jos lausuin jonkin ystävällisen sanan teidän kuullenne, tehköön se teidät kuuroksi! Kirous tälle katolle, jonka alla sain suojapaikan! Suru ja häpeä teidän päällenne! Turmio kaikelle, mikä kuuluu teille!»
Näin sanoen hän heitti rahan maahan ja potkaisi sitä jalallaan.
»Minä poljen sen tomuun. En ottaisi sitä, vaikka se avaisi minulle tien taivaaseen! Toivoisin, että ne verestävät jalat, jotka toivat minut tänään tänne, olisivat mieluummin mädäntyneet kuin johtaneet minut teidän luoksenne!»
Kalpeana ja vapisevana Harriet pidätti veljeään, jotta Alice sai puhua keskeytymättä loppuun.
»Onpa ihanaa, että heti paluumatkani alussa sain osakseni sääliä ja anteeksiantoa teiltä tai teidän nimiseltänne! Hyvä juttu, että teidän piti näytellä ystävällistä hyvää naista minua kohtaan. Kiitän teitä kuollessani, rukoilen teidän ja koko sukunne puolesta, siitä saatte olla varma!»
Tehden rajun liikkeen kädellään kuin sirottaakseen vihaa ympärilleen ja vihkiäkseen täällä asuvat turmion omiksi hän katsahti mustalle taivaalle ja lähti pois synkkään yöhön.
Äiti, joka oli nykinyt Alicen hametta, vaikka turhaan, ja katsellut kynnykselle jäänyttä rahaa niin sanomattoman ahneesti, että hänen kaikki tunteensa näyttivät siihen kohdistuneen, olisi mielellään hiiviskellyt lähistöllä, kunnes kaikki valot olisivat talossa sammuneet, ja sitten hapuillut käsineen liejussa saadakseen aarteen ehkä sattumalta vielä haltuunsa. Mutta tytär veti häntä pois, ja he lähtivät takaisin. Matkalla eukko valitti ja uikutti rahan menettämistä ja voivotti äreästi niin kovaa kuin uskalsi kauniin tyttärensä kiittämätöntä käytöstä, joka oli jo heidän yhtymisensä ensimmäisenä iltana vienyt häneltä illallisen.
Nälkäisenä hänen täytyikin mennä nukkumaan, sillä muuta syötävää hän ei löytänyt kuin vähän kehnoja ruuanjätteitä, joita syödä mutusteli riutuvan tulen ääressä vielä kauan senjälkeen kun hänen kiittämätön tyttärensä jo nukkui.
Olivatko nämä ihmiset, kurja äiti ja kurja tytär, vain niiden yhteiskunnallisten paheiden alimmalla asteella, jotka toisinaan ilmenevät ylemmissäkin luokissa? Teemmekö tässä pyöreässä maailmassa, jossa niin monta piiriä kiertää toistensa sisällä, vain vaivaloisen matkan ylimmästä asteesta alimpaan huomataksemme vihdoin, että ne ovat lähekkäin, että molemmat äärimmäisyydet koskettavat toisiaan ja että meidän matkamme päämääränä olikin sen lähtökohta? Jos ei oteta lukuun aineksien ja kudonnan suurta eroavaisuutta — toistuiko tämä malli myöskin ylhäisemmässä veressä?
Sano, Edith Dombey! Ja Kleopatra, äideistä paras, annahan todistuksesi kuulua!