Dombey ja Poika 2

by Charles Dickens

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Merikadetti tekee keksinnön

Kesti kauan ennenkuin Florence heräsi. Oli mennyt keskipäivä ja tullut jo melkein ilta, ja hän nukkui yhä levotonta untaan tietämättä mitään vieraasta vuoteesta, kadun hälinästä ja verhotun akkunan takana paistavasta valosta. Mutta syvä väsymystä seurannut unikaan ei voinut saada täydelleen unohtamaan menetettyä kotia ja siellä sattuneita tapauksia. Jonkinlainen epämääräinen ja surullinen muisto niistä häiritsi pahan unen tavoin hänen lepoaan. Vaimennettu suru, kuin puoliksi hälvennyt tuskan tunne, oli joka hetki hänen tietoisuudessaan. Hänen kalpea poskensa oli kyynelistä kostea useammin kuin kelpo kapteeni, joka työnsi päänsä silloin tällöin puoliavoimesta ovesta sisään, olisi suonut.

Aurinko oli jo painumassa läntiselle taivaanrannalle ja pilkisti vielä näkyviin punaisesta sumusta, kun Florence avasi raskaat silmäluomensa, lepäsi ensin katsellen ympärillään olevia outoja seiniä raukeasti, tuntematta niitä, ja kuunteli välinpitämätön ilme silmissään kadun hälinää. Mutta sitten hän säpsähti, tuijotti eri puolille hämmästynein ja tyhjin katsein ja muisti kaikki.

»Lapsi kulta», virkkoi kapteeni koputtaen ovelle, »mitä kuuluu?»

»Rakas ystävä», huudahti Florence kiirehtien hänen luokseen, »tekö siellä olette?»

Kapteeni tunsi suurta ylpeyttä tämän nimityksen kuullessaan ja oli niin mielissään huomatessaan ilon välähdyksen Florencen kasvoilla, kun ovi oli aukaistu, että suuteli koukkuaan vastaukseksi sanattoman kiitollisuuden vallassa.

»Mitä kuuluu, jalokiveni?» kysyi kapteeni.

»Olen varmaankin nukkunut hyvin kauan», vastasi Florence.

»Milloin tulin tänne? Eilenkö?»

»Tänä siunattuna päivänä, suloinen lapsi.»

»Eikö ole vielä ollut yö? Onko yhä päivä?»

»Nyt alkaa olla ilta, lapsi kulta», vastasi kapteeni vetäen verhon pois akkunan edestä. »Katsokaahan!»

Florence piti kättään kapteenin käsivarrella niin surullisena ja arkana, ja karkeapiirteinen, tanakka kapteeni seisoi vieressä hänen suojelijanaan kirkkaan iltataivaan punervassa valossa, eikä kumpikaan puhunut. Kapteeni tunsi yhtä selvästi kuin kaunopuheisin ihminen olisi tuntenut — vaikka omituisilta olisivat varmasti kuuluneet hänen sanansa, jos hän olisi ne ääneensä lausunut — että illan tyyneydessä ja hiljaisessa kauneudessa oli jotakin, mikä sai Florencen haavoitetun sydämen tulvimaan, ja että oli parasta antaa sellaisten kyynelten vapaasti valua. Siksipä kapteeni Cuttle pysyikin vaiti. Mutta kun hän tunsi lujemmin puristettavan käsivarttaan ja yksinäisen pään painuvan lähemmäksi karkeaa sinistä hihaa vasten, silitti hän sitä hellästi kömpelöllä kädellään, ja he molemmat ymmärsivät toistensa ajatukset.

»Nythän on parempi, lapsikulta», virkkoi sitten kapteeni. »Reippaalla mielellä vain. Minä lähden alakertaan hommaamaan päivällistä kuntoon. Tuletteko itse sinne vähän myöhemmin vai saako Ed'ard Cuttle noutaa teidät?»

Kun Florence vakuutti hänelle jaksavansa varmasti kavuta alakertaan, jätti kapteeni sen hänen huolekseen, vaikka ilmeisesti epäilikin olevansa töykeä salliessaan sen tapahtua. Sitten hän ryhtyi heti paistamaan lintua pienen arkihuoneen tulen ääressä. Voidakseen suorittaa talouspuuhansa taitavammin hän otti takin päältään, kääri ylös paidanhihat ja pani päähänsä vahakangashatun, joka oli hänelle välttämätön apu silloin, kun oli esillä jokin tarkkuutta vaativa tai vaikea työ.

Virvoitettuaan kivistävää päätänsä ja polttavia kasvojaan raikkaalla vedellä, jota kapteeni oli tuonut yläkertaan hänen nukkuessaan, Florence astui kuvastimen luokse sitomaan hajallista tukkaansa. Silloin hän huomasi — vain vilahdukselta, sillä hän kaihtoi sitä heti — että hänen rinnassaan oli vihaisen käden jättämä tumma merkki.

Hänen kyyneleensä puhkesivat tästä näystä uudelleen esiin. Hän häpesi ja pelkäsi sitä, mutta se ei herättänyt hänessä vihaa isää vastaan. Kodittomana ja orpona hän antoi kaikki anteeksi, tuskin ajatellenkaan, että hänen tarvitsi antaa mitään anteeksi tai että hän niin teki, mutta hän karttoi ajattelemasta isää samoin kuin oli karannut todellisuutta pakoon. Hänen kannaltaan isä oli kuin hävinnyt maailmasta.

Florence — kokematon tyttöparka — ei jaksanut vielä harkita, mitä oli tehtävä tai minne menisi. Hän haaveili epämääräisesti, että saisi jossakin kaukana opetettavakseen pieniä sisaria, jotka olisivat hänelle ystävällisiä ja joihin hän otettuaan jonkin tekaistun nimen voisi kiintyä, ja lisäksi hän kuvitteli heidän kasvavan suuriksi onnellisissa kodeissaan, menevän naimisiin ja olevan hyviä entiselle opettajattarelleen, vieläpä mahdollisesti sallivan hänen sitten aikanaan opettaa heidän tyttäriään. Ja hän ajatteli, kuinka surullista ja outoa olisi siten muuttua harmaatukkaiseksi naiseksi, joka veisi salaisuutensa hautaan Florence Dombeyn pysyessä unohdettuna. Mutta kaikki oli hänelle vielä hämärää. Hän tiesi vain, ettei hänellä ollut isää maan päällä, ja sen hän sanoikin usein itsekseen kätkien rukoilevan päänsä kaikilta muilta paitsi taivaalliselta isältään.

Hänellä ei ollut enempää rahaa kuin muutama punta kullassa. Osa niistä oli välttämättä käytettävä vaatteiden ostoon, sillä hänellä ei ollut mukanaan muuta kuin ne, jotka olivat hänen yllään. Hän oli liian onneton ajatellakseen, kuinka pian hänen rahansa loppuisivat — liiaksi lapsi käytännöllisissä asioissa ollakseen senvuoksi kovin levoton, vaikka hänen toinen surunsakin olisi ollut pienempi. Hän koetti tyynnyttää ajatuksiaan ja pidättää kyyneleitään, rauhoittaa jyskyttävän sydämensä kiirettä ja pakottaa mielensä ajattelemaan, että kauheat tapaukset olivat vasta muutamien tuntien eikä viikkojen ja kuukausien vanhoja, niinkuin hänestä tuntui. Sitten hän lähti alakertaan ystävällisen suojelijansa luokse.

Kapteeni oli levittänyt pöytäliinan huolellisesti ja valmisteli munakastiketta pienessä kattilassa, valellen tavantakaa lintua, joka riippui nuorasta paistumassa tulen edessä. Järjestettyään Florencelle pielusten avulla mukavan istuinpaikan sohvalle, joka jo oli työnnetty lämpimään nurkkaan, kapteeni jatkoi ruuanvalmistusta erittäin taitavasti, sekoitteli toisessa kattilassa kuumaa lientä, keitti kolmannessa kourallista perunoita, unohtamatta kuitenkaan ensimmäisessä kiehuvaa munakastiketta, ja antoi lusikkansa kierrellä puolueettomasti kattilasta toiseen. Näiden hommien lisäksi kapteenin oli pidettävä silmällä pientä paistinpannua, jossa rätisi ja pihisi muutamia makkaroita. Eikä liene koskaan ollut säteilevämpää kokkia kuin kapteeni oli näiden puuhiensa keskellä, sillä mahdotonta oli sanoa, loistivatko hänen kasvonsa vai hänen vahakangashattunsa enemmän.

Kun päivällinen lopulta oli valmis, asetteli kapteeni ruuat vadeille ja toi ne pöytään yhtä taitavasti kuin oli ne keittänytkin. Sitten hän itse valmistui päivällistä varten ottamalla vahakangashatun päästään ja pukemalla ylleen takkinsa. Sen tehtyään hän työnsi pöydän Florencen eteen sohvan luokse, luki ruokasiunauksen, irroitti koukun kädestään, ruuvasi haarukan sen paikalle ja alkoi suorittaa isännän velvollisuuksia.

»Suloinen neiti», virkkoi hän, »olkaa vain reippaalla mielellä ja koettakaa syödä jotakin. Älkää menettäkö rohkeuttanne, lapsiparka! Tässä on lintua. Täällä makkaroita. Ja perunoita!» Kaikki nämä herkut kapteeni järjesti tasasuhtaisesti lautaselle, valoi kuumaa kastiketta kaiken päälle ja pani sen rakkaan vieraansa eteen.

»Kaikki on kunnossa, suloinen lapsi», huomautti kapteeni rohkaisevasti.
»Koettakaa syödä joku suupala. Jos Walter olisi täällä —»

»Ah! Jos hän olisi nyt veljenäni!» huudahti Florence.

»No, älkää silti surko, lapsikulta», pyysi kapteeni. »Pysykää reippaana minun mielikseni. Hän oli kaiketi kuin omainen teille, eikö niin?»

Florence ei voinut vastata muuta kuin huoahtaa: »Voi rakas, rakas Paul, voi, Walter!»

»Pelkät lattialaudatkin, joilla Sydämen Ilo käveli, olivat Walterista yhtä kallisarvoiset kuin soliseva puro surullisesta sydämestä», mutisi kapteeni itsekseen katsellen Florencen alakuloisia kasvoja. »Näen hänet nyt sellaisena kuin hän Dombeyn konttorikirjojen ääreen päästyään puheli tytöstä kasvojensa loistaessa kuin vastapuhjennut ruusu päivällispöydässä. Niin, niin!» jatkoi hän ääneen, »jos Walter-parkamme olisi täällä, suloinen lapsi — tai jos hän voisi olla — sillä hän on hukkunut, eikö niin?»

Florence pudisti päätänsä.

»Niin, niin, hukkunut», vahvisti kapteeni tyynnyttelevällä äänellä. »Niinkuin sanoin, jos hän voisi olla täällä, pyytäisi hän ja rukoilisi teitä, lapsikulta, syömään edes vähän kalliin terveytenne vuoksi. Senpä vuoksi siis pysykää reippaalla mielellä, ikäänkuin Walterin vuoksi, ja kääntäkää kaunis päänne vasten tuulta!»

Florence koetti syödä kapteenin mieliksi. Sillä välin kapteeni, joka näytti kokonaan unohtaneen oman päivällisensä, pani pois veitsensä ja kahvelinsa ja veti tuolinsa sohvan viereen.

»Walter oli komea poika, eikö ollutkin, lapsi kulta?» sanoi kapteeni istuttuaan jonkin aikaa hiljaa hieroen leukaansa sileät Florenceen luotuina. »Reipas poika ja kelpo poika?»

Florence myönsi sen kyynelsilmin.

»Ja hän on hukkunut, kaunokaiseni, eikö olekin?» jatkoi kapteeni tyynnyttävällä äänellä.

Florence ei voinut nytkään muuta kuin myöntää.

878

Dombey ja Poika

Merikadetti tekee keksinnön

»Hän oli teitä vanhempi, lapsi kulta, mutta tehän olitte aluksi kuin kaksi lasta yhdessä, eikö niin?»

Florence vastasi: »Niin.»

»Ja Walter on hukkunut», virkkoi kapteeni, »eikö olekin?»

Tämän kysymyksen toistaminen oli omituinen lohdutuksen lähde, mutta se näytti tosiaan kelpaavan kapteenille, sillä hän palasi siihen tavantakaa. Florence, joka olisi mielellään työntänyt luotaan päivällisensä, koskemattakaan siihen, nojautui taaksepäin sohvalla, ojensi kapteenille kätensä, tuntien tuottaneensa hänelle pettymystä, vaikka olisi halukkaasti noudattanut hänen toivomustaan niin suuren vaivan jälkeen. Kapteeni tarttui hänen käteensä vapisevalla kourallaan, näytti unohtaneen sekä päivällisen että Florencen huonon ruokahalun ja mutisi vähän väliä miettivällä ja myötätuntoisella äänellä: »Walter parka! Niin, niin, hukkunut! Eikö niin?» Ja hän odotti aina Florencen vastausta, joka näytti olevan näiden omituisten mietteiden päätarkoituksena.

Lintu ja makkarat olivat kylmiä ja liemi ja munakastike hyytyneitä, ennenkuin kapteeni muisti niiden olevan pöydällä ja kävi niihin käsiksi Diogeneen avulla, jolloin ruuat pian hävisivät näkyvistä heidän yhteisten ponnistustensa avulla. Kapteenin ilo ja ihmetys hänen katsellessaan, kuinka Florence emännöi rauhallisesti auttaessaan ruokain korjaamisessa pöydältä, huoneen siivoamisessa ja hellan puhdistamisessa, oli yhtä suuri kuin hänen vastustelunsa oli kiihkeä Florencen ryhtyessä avustamaan. Vihdoin hän ei osannut muuta kuin itse jäädä joutilaana tuijottamaan Florenceen, ikäänkuin tämä olisi keijukainen, joka suoritti nuo tehtävät hänen puolestaan, Hänen otsallaan hehkui punainen juova taas sanomattomasta ihailusta.

Mutta kun Florence otti hänen piippunsa uuninreunukselta ja pisti sen hänen käteensä kehoittaen polttamaan, oli kelpo kapteeni niin ymmällä tästä huomaavaisuudesta, että piteli piippua kuin ei olisi ikinä ennen ottanut sitä käteensä. Ja kun Florence avasi pienen nurkkakaapin, otti sieltä esille pullon ja sekoitti hänelle pyytämättä lasillisen kelpo totia, tuoden sen hänen eteensä, kalpeni kapteenin punainen nenä näin suuresta kunniasta ja kohteliaisuudesta. Kun hän oli mielihyvin täyttänyt piippunsa, sytytti Florence sen — kapteenin voimatta vastustella tai estää häntä siitä — ja asettui entiselle paikalleen vanhaan sohvaan katsellen kapteenia hellä ja kiitollinen hymy huulillaan ja selvästi osoittaen, että hänen orpo sydämensä kääntyi kapteenin puoleen surun lävitse, ja se vaikutti, että piipun savu meni kapteenin kurkkuun, yskitti häntä ja pisti hänen silmiinsä, pannen ne räpyttelemään ja vuotamaan.

Merkillistä oli katsella sitä tapaa, kuinka kapteeni koetti uskotella, että aiheena näihin ilmiöihin oli piippu, tarkasteli sen pesää ja löytämättä siitä vikaa oli puhaltavinaan sen ulos varren läpi. Kun piippu pian tuli parempaan kuntoon, asettui hän hyvälle tupakoitsijalle sopivaan lepotilaan, silmät koko ajan Florenceen luotuina, kuvailemattoman säteilevänä ja onnellisena ja puhaltaen silloin tällöin hitaasti pienen pilven huuliltaan, ikäänkuin se olisi ollut hänen suustaan lähtevä paperisuikale, johon oli kirjoitettu: »Walter-parka, niin, niin. Hukkunut, eikö niin?» minkä jälkeen hän taas veteli uusia haikuja sanomattoman tyytyväisenä.

Niin erilaiset kuin he ulkonaisesti olivatkin — ja tuskin saattoikaan olla sen selvempiä vastakohtia kuin Florence herkkänä, nuorena ja kauniina ja isoruhoinen kapteeni Cuttle kuhmuisine, ahavoittuneine kasvoineen — olivat he melkein toistensa vertaiset yksinkertaisessa viattomuudessaan, mitä tulee maailman menoon, yllätyksiin ja vaaroihin. Yksikään lapsi ei olisi voinut olla niin tietämätön kuin kapteeni kaikesta muusta paitsi tuulesta ja säästä, niin vilpitön, herkkäuskoinen ja täydellisen luottavainen. Usko, toivo ja laupeus olivat hänen luonteensa pohjana. Niiden lisäksi ei siinä voinut huomata muuta kuin omituista romanttisuutta, mielikuvista köyhää, mutta silti täysin epätodellista, joka ei välittänyt maallisesta viisaudesta tai mahdollisuudesta. Kapteenin istuessa ja poltellessa, Florencea katsellen, täyttivät hänen mielensä varmasti monet mahdottomat mielikuvat, joissa Florence oli päähenkilönä. Yhtä häilyviä ja epämääräisiä, vaikkakaan ei niin valoisia, olivat Florencen omat kuvittelut nyt alkavasta uudesta elämänvaiheesta. Joskin hänen kyyneleensä sumensivat sitä valoa, johon hän tuijotti, näki hän uuden ja raskaan surunsa lävitse etäisellä taivaanrannalla sittenkin heikosti loistavan sateenkaaren. Harhaileva prinsessa ja sadun hyväntahtoinen hirviö olisivat voineet noin istua yhdessä tulen ääressä, puhella niinkuin kapteeni Cuttle ja ajatella niinkuin Florence-parka — eivätkä olisi näyttäneet kovin erilaisilta kuin nämä kaksi.

Kapteenia ei häirinnyt pieninkään epäilys siitä, että hänen oli vaikea pitää Florencea luonaan tai että hän näin otti suuren vastuun hartioilleen. Pantuaan akkunaluukut paikoilleen ja lukittuaan oven hän oli siinä suhteessa täysin rauhallinen. Jos Florence olisi ollut virallisesti määrätty holhotti, ei se olisi kapteeni Cuttlen mielestä muuttanut asiaa. Häntä kaikkein vähimmin saattoivat sellaiset huolet rasittaa.

Niinpä hän poltteli piippuaan hyvin tyytyväisenä, ja Florence ja hän mietiskelivät kumpikin itsekseen. Kun piippu oli loppuun palanut, joivat he teetä. Sitten Florence pyysi kapteenia viemään hänet johonkin läheiseen myymälään, jotta hän saisi ensi hätään ostaa muutamia välttämättömiä tarpeita. Koska oli jo pimeä, suostui kapteeni, mutta ensin hän kurkisti varovasti ulos, niinkuin oli tottunut tekemään piileskellessään rouva MacStingerin näkyvistä. Sitten hän otti aseekseen suuren keppinsä siltä varalta, että jokin ennakolta aavistamaton seikka tekisi aseen käyttämisen välttämättömäksi.

Kapteeni oli kerrassaan ylpeä tarjotessaan käsivartensa Florencelle ja ohjatessaan hänet parinsadan metrin päässä olevaan myymälään, ollen koko ajan hyvin varuillaan ja vetäen jokaisen ohikulkijan huomion puoleensa valppaudellaan ja monilla varokeinoillaan. Myymälään saavuttua kapteeni tunsi hienotunteisuuden vaativan hänen poistumistaan, koska oli tekeillä vaatekappaleiden ostoksia. Mutta sitä ennen hän pani myymäläpöydälle tinarasiansa, ilmoitti myyjättärelle, että se sisälsi neljätoista puntaa kaksi shillingiä, ja pyysi häntä siinä tapauksessa, että mainittu summa ei riittäisi maksuksi hänen veljentyttärensä pikku ostoksista — sukulaisuuteen viitatessaan hän loi Florenceen erittäin merkitsevän katseen ja teki varovaisuutta ja salaperäisyyttä tarkoittavan eleen — ystävällisesti huutamaan hänelle, jolloin hän suorittaisi lisää taskustaan. Kuin sattumalta hän veti esiin suuren kellonsa loistaakseen varallisuudellaan, heitti sitten veljentyttärelleen lentosuukon koukullaan ja peräytyi akkunan ulkopuolelle, jossa hänet kannatti nähdä tähystämässä silloin tällöin sisään silkkien ja nauhojen lomitse, selvästi epäillen, että Florence voitaisiin lennättää ulos takaovesta.

»Hyvä kapteeni Cuttle», virkkoi Florence tultuaan kadulle kädessään mytty, jonka pienuus tuotti kapteenille suuren pettymyksen, sillä hän oli odottanut näkevänsä kantajan hänen jäljessään, taakka hartioillaan, »minä en tosiaankaan tarvitse näitä rahoja. En ole käyttänyt niitä laisinkaan. Minulla on rahaa itselläni.»

»Lapsi kulta», vastasi kapteeni katsellen katua suoraan eteenpäin, »säilyttäkää ne rahat minun varaltani, olkaa niin hyvä, kunnes pyydän niitä teiltä».

»Saanko panna rasian tavalliselle paikalleen?»

Kapteeni ei ollut tyytyväinen tähän ehdotukseen, mutta vastasi: »No niin, pankaa se minne tahansa, lapsi kulta, kunhan vain tiedätte, missä se on. Minä en tarvitse sitä ollenkaan. Kumma, etten ole sitä jo ennen hukannut.»

Kapteeni oli nyt masennuksissa, mutta virkistyi Florencen tarttuessa hänen käsivarteensa, ja niin he palasivat kotiin yhtä varovasti kuin olivat tulleetkin. Kapteeni avasi pikku merikadetin oven niin äkkiä ja pujahti sisään niin vikkelästi, että huomasi hänen saaneen joka päivä sitä harjoitella. Florencen nukkuessa aamulla hän oli ottanut palvelukseensa erään tytön, jonka äiti tavallisesti istui Leadenhallin torilla myymässä lintuja sinisen päivänvalon suojassa ja jonka oli määrä tulla järjestämään Florencen huone kuntoon ja suorittamaan pikku palveluksia. Hän saapuikin pian, ja Florence sai huomata, että hänen ympärillään oli kaikki yhtä siistiä ja mukavaa, joskaan ei niin kaunista, kuin siinä kauheassa unessa, jota hän oli nimittänyt kodiksi.

Kun he olivat jääneet taas kahden, kehoitti kapteeni Florencea syömään viipaleen paahtoleipää ja juomaan lasillisen sitruunamehua, jota hän osasi valmistaa oivallisesti. Sitten hän rohkaisi vierastaan ystävällisillä sanoilla ja sekalaisilla lainalauselmilla ja saattoi hänet yläkertaan. Mutta hänenkin mieltään painoi jokin, eikä hän voinut käyttäytyä rauhallisesti.

»Hyvää yötä, lapsiparka», virkkoi hän Florencelle ullakkohuoneen ovella.

Florence nosti huulensa hänen kasvojensa tasalle ja suuteli hänen poskeaan.

Milloin tahansa muulloin kapteeni olisi joutunut suunniltaan tällaisesta rakkauden ja kiitollisuuden osoituksesta, mutta vaikka hän hyvin ymmärsi sen, tuijotti hän Florencen kasvoihin entistäkin levottomampana ja näytti olevan haluton jättämään häntä yksin.

»Walter parka», virkkoi kapteeni.

»Walter parka», huokasi Florence.

»Hukkunut, eikö niin?» sanoi kapteeni.

Florence pudisti päätänsä ja huoahti.

»Hyvää yötä, Lapsi kulta», sanoi kapteeni ojentaen kätensä.

»Jumala siunatkoon teitä, rakas, hyvä ystävä!»

Mutta kapteeni viivytteli yhä.

»Onko jotakin erikoista tapahtunut, kapteeni Cuttle?» kysyi Florence, joka helposti pelästyi silloisessa mielentilassaan. »Onko teillä jotakin kerrottavaa minulle?»?

»Kerrattavaako, suloinen olento!» vastasi kapteeni hämillään. »Ei, mitä kertomista minulla olisi teille! Ei kai johdu mieleenne, että minulla olisi jotakin hauskaa teille kerrottavan?»

»Ei», vastasi Florence pudistaen päätään.

Kapteeni katsahti häneen huolestuneen näköisenä ja toisti: »Ei», mutta vitkasteli yhä neuvottomana. »Walter-parka», virkkoi sitten kapteeni. »Minun Walterini, niinkuin häntä usein nimitin! Vanhan Sol Gillsin sisarenpoika! Kaikille, jotka sinut tunsivat, yhtä tervetullut kuin toukokuun kukat! Minne olet joutunut, reipas poika? Hukkunut, eikö niin?»

Lopettaen lauseensa tällaisella jyrkällä käänteellä hän toivotti Florencelle hyvää yötä ja lähti portaita alas Florencen jäädessä niiden yläpäähän kynttilä kädessä valaisemaan tietä. Kapteeni katosi pimeään ja päättäen loittonevien askelten äänestä tuntui menevän pieneen arkihuoneeseen, kun hänen päänsä ja hartiansa odottamatta sukelsivat näkyviin pimeästä kaiketi vain sitä varten, että hän saisi sanoa: »Hukkunut, eikö niin?» Sillä sanottuaan sen hellän surkuttelevasti hän katosi.

Florence oli hyvin pahoillaan siitä, että oli vastoin tahtoaan herättänyt suojelijansa mielessä tällaisia muistoja pakenemalla hänen turviinsa. Istuutuen pikku pöydän ääreen, jolle kapteeni oli tuonut kaukoputken, virsikirjan Ja muita harvinaisuuksia, hän ajatteli Walteria ja kaikkea, mitä häneen liittyi menneisyydessä, kunnes melkein toivoi saavansa kuolla. Mutta hänen kaivatessaan niitä vainajia, joita hän oli rakastanut, ei hänen mieleensä tullut koti — tai mahdollisuus palata sinne — tai sellainen mielikuva, että se oli vielä olemassa ja että hänen isänsä eli siellä. Viimeinen isästä niin kauan ja kaikesta huolimatta säilytetty kuvitelma oli temmattu hänen sydämestään, rumennettu ja kuoletettu. Sen ajatteleminen oli niin kauhistuttava, että hän peitti silmänsä ja vapisi ohimennenkin muistellessaan julmaa väkivallantyötä tai kättä, joka sen suoritti. Jos hänen hellä sydämensä olisi voinut säilyttää isän kuvaa senkin jälkeen, oli se murtunut, mutta se ei voinut, ja tyhjyyden täytti hurja pelko, joka pakeni sirpaleiksi särkyneen kodin pienintäkin ajatusta — sellainen kauhu, joka saattoi nousta vain niin suuren ja niin väärin kohdellun rakkauden syvyyksistä.

Hän ei uskaltanut katsoa kuvastimeen, sillä nähtyään tumman jäljen rinnassaan hän oli alkanut pelätä itseään ikäänkuin hänessä olisi jokin paha merkki. Hän peitti sen kohdan hätäisin, vapisevin käsin pimeässä ja painoi itkien väsyneen päänsä pielukselle.

Kapteeni ei mennyt pitkään aikaan vuoteeseen. Hän käveli edestakaisin myymälässä ja takahuoneessa kokonaisen tunnin ja näytti jonkin verran tyyntyvän. Sitten hän istuutui vakavan ja miettivän näköisenä ja luki rukouskirjasta ne rukoukset, jotka oli tarkoitettu merellä luettaviksi. Se ei käynyt niinkään helposti, sillä kelpo kapteeni oli hyvin hidas ja kankea lukija ja pysähtyi usein vaikean sanan kohdalle, rohkaisten itseään sellaisilla kehoituksilla kuin: »Kas niin, poikaseni, reippaasti vain, Ed'ard Cuttle!» Se auttoi häntä tuntuvasti kaikista vaikeuksista, vaikka toisaalta hänen silmälasinsa haittasivat näköä. Mutta näistä vastuksista huolimatta kapteeni, joka oli koko sydämestään kiintynyt lukemiseen, pääsi rukousten viimeiseen riviin asti, vieläpä täynnä hartautta. Sitten hän tunsi suurta tyydytystä ja siirtyi nukkumaan myymäläpöydän alle (ensin kuitenkin käväistyään yläkerrassa kuuntelemassa Florencen oven takana) mieli huolettomana ja ilme erittäin hyväntahtoisena.

Muutamia kertoja yön kuluessa hän käväisi katsomassa, nukkuiko hänen suojattinsa rauhallisesti. Päivän koittaessa hän huomasi tytön olevan hereillä, sillä kuullessaan askelia oven likeltä Florence kysyi, oliko siellä kapteeni Cuttle.

»Minä täällä olen, suloinen lapsi», vastasi kapteeni käheästi kuiskaten. »Onko kaikki hyvin?»

Florence kiitti häntä ja sanoi: »On.»

Kapteeni ei voinut päästää käsistään näin oivallista tilaisuutta, vaan painoi suunsa avaimenreiän kohdalle ja puhui sen lävitse kuin tuuli kohisisi käheästi: »Walter parka! Hukkunut, eikö totta?» Sitten hän palasi nukkumaan ja heräsi vasta kello seitsemän.

Koko päivän hän oli jälleen levoton ja hämillään vaikka Florence, joka ompeli arkihuoneessa, oli tyynempi ja maltillisempi kuin ennen. Melkein joka kerta, kun hän kohotti silmänsä työstään, hän huomasi kapteenin katselevan häntä ja hivelevän miettiväisenä leukaansa, usein siirtäen nojatuolinsa hänen viereensä kuin aikoen sanoa jotakin tärkeätä ja työntäen sen sitten taas pois, koska ei varmaankaan ollut selvillä siitä kuinka piti aloittaa, ja sillä tavalla kapteeni päivän mittaan purjehti hauraalla aluksellaan joka suuntaan huoneessa ja laski maihin useammin kuin yhden kerran seinälaudoitusta tai konttorinovea vasten viheliäisessä tilassa.

Vasta hämärän tullessa kapteeni vihdoin laski ankkurin reippaasti Florencen viereen ja alkoi puhella yhtenäisesti. Kun tulen hohde heijastui pienen huoneen seiniin ja kattoon ja pöydälle järjestettyihin teetarjottimeen, kuppeihin ja lautasiin ja Florencen rauhallisiin kasvoihin, katkaisi kapteeni hiljaisuuden näin:

»Ette kai ole koskaan ollut merellä, lapsi kulta?»

»En», vastasi Florence.

»Vai niin», virkkoi kapteeni kunnioittavasti »Se on mahtava luonnonvoima. Sen syvyydessä on ihmeitä, suloinen neiti. Ajatelkaas millainen se on, kun tuuli kohisee ja aallot vyöryvät ja myrskyinen yö on niin pilkkopimeä» — hän kohotti juhlallisesti koukkuaan — »ettei voi nähdä, omaa kättään muulloin kuin välähteleväin salamoiden valaistessa, ja kun ajelehtii lakkaamatta myrskyn ja pimeän lävitse suinpäin kuin iankaikkisuudessa, jolla ei ole lainkaan ääriä, aamen. Sellaisina hetkinä, rakas lapsi, mies voi sanoa toverilleen, kun hyökyaalto on vyörynyt kannen yli: Ankara luodetuuli, Bill, kuuleppas, kuinka se mylvii. Herra armahtakoon kaikkia onnettomia ihmisiä, jotka nyt paiskautuvat maihin!» Tämän lauseen, joka sopi niin mainiosti meren kauhuihin, kapteeni huudahti erittäin vaikuttavalla tavalla, lopettaen sen kaikuvalla kehoituksella: »Reippaasti vain!»

»Oletteko te koskaan ollut hirveässä myrskyssä?» kysyi Florence.

»Totta kai, suloinen lapsi, minä olen nähnyt oman osani rumasta säästä», vastasi kapteeni pyyhkien vapisevin käsin otsaansa, »ja ollut kylliksi myrskyn heiteltävänä, mutta — mutta en aikonut puhua itsestäni. Rakas Walterimme, joka on hukkunut!» virkkoi hän vetäen tuolinsa lähemmäksi Florencea.

Kapteeni puhui niin värisevällä äänellä ja tuijotti niin kalpean ja kiihtyneen näköisenä, että Florence pelästyneenä tarttui hänen käteensä.

»Teidän kasvonne ovat äkkiä muuttuneet!» huudahti hän. »Te olette niin erilainen. Mikä nyt on? Rakas kapteeni Cuttle, minua ihan värisyttää nähdessäni teidät!»

»Mitä! Suloinen lapsi», sanoi kapteeni tukien häntä kädellään, »älkää menettäkö rohkeuttanne. Ei, ei! Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, lapsi kulta. Niinkuin aioin sanoa — Walter — on — hukkunut? Eikö niin?»

Florence katseli häntä kiinteästi, väri vaihteli hänen kasvoillaan, ja hän painoi kädellään rintaansa.

»Ulapalla vaanivat monet vaarat, kaunokaiseni», jatkoi kapteeni, »ja monen komean laivan ja lukemattomien rohkeitten sydämien yllä ovat korkeat aallot tasaantuneet kertomatta mitään. Mutta syvyydestä voi pelastuakin, ja joskus on yksi mies kahdestakymmenestä — ehkä sadasta — pelastunut Jumalan armon avulla ja palannut kotiin oltuaan jo kuolleeksi ilmoitettu ja kertonut kaikkien toisten hukkumisesta. Minä — minä tiedän erään tämäntapaisen tarinan, jonka sain kuulla kerran, Sydämen Ilo», änkytti kapteeni, »ja ehkä tekin tahtoisitte kuulla sen, kun nyt istumme tässä kahden kesken ja tuli merestä puhe, vai mitä?»

Florence, jota värisytti vastustamaton ja selittämätön levottomuus, seurasi vaistomaisesti hänen katsettaan, joka suuntautui hänen selkänsä taitse lampun valaisemaan myymälään. Samassa, kun Florence käänsi päätänsä, kapteeni hypähti tuoliltaan ja pani kätensä eteen.

»Ei siellä ole mitään, älkää katselko sinne.»

»Miksi ei?» kysyi Florence.

Kapteeni mutisi jotakin, että siellä oli kolkkoa ja että oli hauskempi katsella tulta. Hän painoi raolleen oven, joka oli tähän asti ollut auki, ja istuutui alas. Florence tarkkasi hänen puuhiaan ja katseli kiinteästi hänen kasvojansa.

»Se tarina koskee erästä laivaa», aloitti kapteeni, »joka purjehti Lontoon satamasta hyvän tuulen ja kauniin ilman vallitessa. Matkan päämääränä oli — älkää pelästykö, suloinen lapsi, matkan päämääränä oli vain purjehtia merelle.»

Florencen ilme pelästytti kapteenia, joka oli itse hyvin kuumissaan ja kiihtynyt ja tuskin vähemmän levoton kuin Florence.

»Jatkammeko, lapsi kulta?»

»Olkaa hyvä ja jatkakaa pian!» huudahti Florence.

Kapteeni nielaisi kuin painaakseen alas jotakin, mikä tukki hänen kurkkuaan, ja jatkoi hermostuneena:

»Tuota onnetonta laivaa kohtasi ulkona merellä perin kamala ilma, jollaisia sattuu vain yksi kahtenakymmenenä vuonna. Silloin oli liikkeellä pyörremyrskyjä, jotka repivät metsiä ja puhalsivat kumoon kaupunkeja, ja niillä leveysasteilla vinkuivat sellaiset vihurit, ettei niitä voisi kestää kaikkein uljainkaan alus. Päiväkausia se laiva pysyi pystyssä, niin on minulle kerrottu, ja suoritti velvollisuutensa, mutta yksi ainoa hyökyaalto löi sen partaat puhki, mastot ja peräsin joutuivat tuuliajolle, parhaat miehet pyyhkäisi vesi kannelta, ja niin se jäi myrskyn armoille, mutta se ei tuntenut mitään armoa, vaan puhalsi yhä hurjemmin aaltojen syöstessä laivan ylitse ja murskaten sen kuin simpukankuoren jyskyessään sitä vastaan. Jokainen musta kohta, jonka vesivuoret veivät mennessään, oli kappale laivan elämää tai elävä ihminen, ja niin se särkyi palasiksi, kaunokaiseni, eikä koskaan kasva ruohonkortta niiden haudoille, jotka olivat sen laivan miehistönä.»

»Eiväthän he kaikki hukkuneet!» huudahti Florence. »Muutamat pelastuivat! — yksi ainakin?»

»Sillä laivalla», jatkoi kapteeni nousten istumasta ja puristaen kätensä riemuiten nyrkiksi, »oli eräs nuorukainen, reipas Poika nuorukainen — niinkuin olen kuullut sanottavan — joka oli poikasena mielellään lukenut ja kuullut kerrottavan rohkeista teoista haaksirikoissa — olen itse kuullut hänen puhuvan — ja hän muisti ne hädän hetkenä, sillä vaikka rohkeimmat sydämet ja kokeneimmat laivamiehet olivat suistuneet mereen, pysyi hän lujana ja reippaana. Hänen rohkeutensa ei johtunut siitä, että häneltä puuttui maailmassa ihmisiä, joita hän rakasti, vaan hän oli luonnostaan pelkäämätön. Olen nähnyt sen hänen kasvoissaan silloin, kun hän oli vasta lapsi — monen monta kertaa — ja luulin sen johtuvan vain hänen hauskasta ulkomuodostaan, taivas häntä varjelkoon!»

»Ja pelastuiko hän?» huusi Florence. »Pelastuiko hän?»

»Tuo reipas poika — katsokaa minuun, älkää, älkää katselko ympärillenne —»

Florencella oli tuskin voimaa vastata: »Miksi ei?»

»Koska siellä ei ole mitään, lapsi kulta», sanoi kapteeni. »Älkää pelästykö, pysykää tyynenä Walterin tähden, joka oli meille kaikille rakas! Niin, tuo poika», jatkoi kapteeni, »ponnisteli parhaansa mukaan, auttoi arkoja eikä kertaakaan valittanut tai osoittanut pelkoa, vaan piti yllä rohkeutta kaikissa miehissä, jotka tottelivat häntä kuin hän olisi ollut amiraali — ja hän, aliperämies ja muuan matruusi vain jäivät jäljelle niistä sykkivistä sydämistä, jotka olivat mukana sillä laivalla. He, viimeiset elossa olevat, sitoivat itsensä kiinni laivankappaleeseen ja jäivät ajelehtimaan myrskyiselle merelle.»

»Pelastuivatko he?» huudahti Florence.

»Päiviä ja öitä he ajelehtivat rannattomilla ulapoilla», virkkoi kapteeni, »kunnes vihdoin — ei, älkää katsoko sinne päin, kaunokaiseni — purjelaiva osui heidän lähelleen ja otti heidät Jumalan armosta mukaansa. Kaksi oli silloin vielä elossa, yksi kuollut.»

»Kuka heistä oli kuollut?»

»Ei ainakaan se poika», vastasi kapteeni.

»Kiitos Jumalalle! Oi, kiitos Jumalalle!»

»Aamen!» vastasi kapteeni kiireesti. »Älkää pelätkö! Minuutti vielä, suloinen olento, reippaalla mielellä vain! Niin, sillä purjelaivalla he sitten kulkivat pitkän matkan suoraan kartan poikki (sillä missään lähettyvillä ei ollut satamaa), ja matkalla kuoli matruusi, joka oli otettu hänen kerallaan laivaan. Mutta se nuorukainen säästyi ja —»

Tietämättä, mitä teki, kapteeni oli leikannut viipaleen leivästä ja pistänyt sen koukkuunsa (jota hän tavallisesti käytti paahtohaarukkanaan), pidellen sitä nyt tulen likellä. Hän katseli kovasti liikutettuna taakseen Florenceen ja antoi leivän kärventyä tulessa.

»Säästyi», toisti-Florence, »ja —?»

»Ja tuli kotiin sillä laivalla», virkkoi kapteeni yhä katsellen samaan suuntaan, »ja — älkää pelästykö, kaunokaiseni — ja astui maihin. Eräänä aamuna hän tuli varovasti kotinsa ovelle tutkimaan, kuinka täällä jaksettiin, sillä hän tiesi, että hänen omaisensa luulivat hänen hukkuneen, mutta hän pelästyi kuullessaan odottamatta —»

»Koiran odottamatta haukkuvan!» huudahti Florence äkkiä.

»Niin», vahvisti kapteeni. »Reippaana vain, rakas lapsi, rohkeutta vain! Älkää katselko ympärillenne, vaan tuonne, seinälle!»

Florencen lähellä seinällä näkyi varjo. Hän säpsähti, kääntyi katsomaan ja kimeästi huudahtaen näki takanaan Walter Gayn!

Hän ei kuvitellut Walteria muuksi kuin veljeksi, haudasta pelastuneeksi, haaksirikosta hänen luokseen päässeeksi veljeksi, ja riensi häntä syleilemään. Koko maailmassa ei Florencella mielestään ollut mitään muuta toivoa, lohdutusta, turvaa ja luonnollista suojelijaa. »Huolehtikaa Walterista, hän oli minulle rakas!» Muisto siitä valittavasta äänestä, joka oli lausunut nuo sanat, tulvahti hänen sieluunsa kuin öinen soitanto. »Tervetuloa kotiin, rakas Walter! Tervetuloa tätä murtunutta sydäntä vasten!» Hän tunsi nämä sanat sielussaan, vaikkei voinut niitä lausua, ja piti Walteria sisarellisessa sylissään.

Kapteeni Cuttle koetti huumaannuksen puuskassa pyyhkiä päätään koukkuun pistetyllä kärventyneellä leivällä. Huomattuaan sen tarkoitukseen sopimattomaksi hän tunki sen vahakangashattunsa sisään, sovitti hatun päähänsä jonkin verran vaivaloisesti, yritti laulaa joitakin säkeitä Viehättävästä Pegistä, takertui ensimmäiseen sanaan ja vetäytyi myymälään, josta ilmestyi heti takaisin kovaa vauhtia kasvot punaisina ja tahraisina ja paidankaulus pehmenneenä ja sanoi:

»Walter, poikani, tässä on pikku omaisuus, jonka haluaisin luovuttaa nyt heti!»

Kapteeni veti nopeasti esiin suuren kellonsa, teelusikat, sokeripihdit ja tinarasian, pani ne pöydälle ja pyyhkäisi ne isolla kourallaan Walterin hattuun, mutta ojentaessaan tätä omituista säiliötä Walterille hän joutui taas niin suunniltaan, että hänen täytyi uudestaan paeta myymälään ja pysyä tällä kerralla poissa kauemmin kuin edellisellä.

Mutta Walter etsi hänet käsiinsä ja toi takaisin. Sitten kapteeni pelkäsi kovasti, että tämä uusi järkytys voisi vahingoittaa Florencea. Hän otti asian niin vakavalta kannalta, että muuttui oikein järkeväksi ja päätti olla sanallakaan vihjailematta Walterin seikkailuihin lähipäivinä. Hänen mielenmalttinsa palasi vähitellen siinä määrin, että hän otti paahtoleivän hatustaan ja asettui paikalleen teetarjottimen viereen. Mutta kun Walter nojasi hänen olkapäähänsä toiselta puolen ja Florence kuiskasi hänen korvaansa toiselta puolen onnitteluja kyynelsilmin, karkasi kapteeni taas äkkiä ja pysyi poissa ainakin kymmenen minuuttia.

Mutta koskaan ennen kapteeni ei ollut niin loistanut ja kimallellut kuin vihdoin asetuttuaan rauhallisena teepöydän ääreen, katsellen vuoroin Florencea ja Walteria. Tätä vaikutusta ei saanut aikaan eikä lisännyt se tavaton kiilloittaminen, joka oli tullut hänen kasvojensa osaksi takinhihalla hieromisesta viimeisen puolen tunnin kuluessa. Se johtui yksinomaan hänen sisäisestä liikutuksestaan.

Kun hän katseli jälleen löydetyn lemmikkinsä ahavoituneita poskia ja rohkeita silmiä, hänen nuorekasta intoaan, vilpittömyyttään ja toivorikkauttaan, jotka entiseen tapaan heijastuivat reippaasta käytöksestä ja hehkuvasta ilmeestä, olisi hänen ylpeytensä mahdollisesti voinut jonkun verran lisätä kasvojen loistoa. Ihaileva myötätunto Florencea kohtaan, jonka kauneus, sulous ja viattomuus eivät olisi voineet saada vilpittömämpää ja innokkaampaa ritaria kuin hän oli, olisi vaikuttanut häneen samoin. Mutta se kirkas loiste, jota hän levitti ympärilleen, saattoi kuitenkin nousta täyteen määräänsä vain siitä, että hän sai katsella näitä kahta nuorta yhdessä, ja kaikista niistä mielikuvista, jotka tulivat hänen mieleensä ja punoutuivat heleän monisärmäisiksi hänen päässään tuon näyn johdosta.

Kuinka he puhuivat vanhasta Sol-enosta ja kaikista hänen katoamiseensa liittyvistä pikku seikoissa, kuinka heidän iloaan hillitsivätkään ukon poissaolo ja Florencen onnettomuudet, kuinka he vapauttivat Diogeneen, jonka kapteeni oli vähän aikaisemmin houkutellut yläkertaan, jotta se ei olisi taas ruvennut haukkumaan — kaiken tämän käsitti kapteeni hyvin, vaikka oli koko ajan kiihdyksissä ja pujahti tuon tuostakin hetkiseksi myymälään. Mutta sitä hän ei osannut panna merkille, että Walter katseli Florencea kuin uudesta ja etäisestä paikasta, että samalla kun hänen silmänsä usein suuntautuivat tytön suloisiin kasvoihin, ne harvoin kohtasivat niiden sisarenrakkautta uhkuvaa avointa katsetta, sensijaan siirtyen muualle Florencen kääntyessä häneen päin. Se oli kapteenille yhtä mahdotonta kuin hän olisi voinut uskoa Walterin aaveen istuvan vieressään. Hän näki heidät siinä yhdessä nuorina ja kauniina, tiesi heidän lapsuutensa tarinan, eikä hänellä ollut sinisten liiviensä alla tuumankaan vertaa tilaa millekään muulle kuin sellaisen parin ihailulle ja kiitollisuudelle siitä, että he olivat taas joutuneet yhteen.

He istuivat koolla myöhään iltaan asti. Kapteeni olisi ollut tyytyväinen saadessaan istua sillä lailla kokonaisen viikon. Mutta Walter nousi seisomaan toivottaakseen hyvää yötä.

»Nytkö pois, Walter?» virkkoi Florence. »Minne?»

»Hän sijoittaa riippumattonsa Biogleyn luokse», virkkoi kapteeni.
»Mutta hän on äänenkantaman päässä, Sydämen Ilo.»

»Minä olen syynä siihen, että sinun pitää lähteä, Walter», sanoi
Florence. »Sinun paikallasi on nyt koditon sisar.»

»Rakas neiti Dombey», vastasi Walter epäröiden, »jollei ole liian rohkeaa puhutella teitä niin —»

»Walter!» huudahti Florence hämmästyneenä.

»Jos jokin voisi tehdä minut vielä onnellisemmaksi kuin se, että saan nähdä teidät ja puhella kanssanne, niin eikö juuri se, että jotenkin voin tehdä teille hetkenkään palveluksen! Minne menisinkään ja mitä tekisinkään teidän hyväksenne!»

Florence hymyili ja puhutteli häntä veljenään.

»Olette niin muuttunut —»

»Minäkö muuttunut!» keskeytti Florence.

»Minun silmissäni», sanoi Walter hiljaa kuin ääneen ajatellen.
»Lähtiessäni olitte lapsi, ja nyt tapaan teidät niin toisenlaisena —»

»Mutta sisarenasi, Walter. Ethän ole unohtanut, mitä lupasimme toisillemme erotessamme?»

»Unohtanutko!» Walter ei sanonut enempää.

»Ja jos olisit — jos kärsimys ja vaara olisivat karkoittaneet sen ajatuksistasi —; muistaisit sen nyt, Walter, tavatessasi minut köyhänä ja hyljättynä ilman mitään muuta kotia kuin tämä ja ilman ketään muita ystäviä kuin ne kaksi, joiden kanssa nyt puhelen!»

»Muistaisin! Taivas tietää, että muistaisin!»

»Oi, Walter!» huudahti Florence nyyhkytystensä ja kyyneltensä lomassa. »Rakas veli! Näytä minulle jokin tie maailmassa — jokin pieni polku, jota voin astua yksin ja työtä tehden, joskus ajatellen sinua miehenä, joka suojelee minua ja huolehtii minusta kuin sisaresta! Oi, auta minua, Walter, sillä minä tarvitsen apua niin kovasti!» 9

»Neiti Dombey! Florence! Antaisin vaikka henkeni voidakseni auttaa teitä. Mutta teidän omaisenne ovat ylpeitä ja rikkaita. Isänne —»

»Ei, ei, Walter!» huusi Florence ja painoi päätänsä käsillään niin kauhistuneen näköisenä, että Walter jäykistyi paikalleen. »Älä lausu sitä sanaa!»

Walterin oli jälkeenpäin mahdoton unohtaa Florencen silloista ääntä ja ilmettä. Hänestä tuntui, että vaikka hän eläisi sata vuotta, hän ei voisi sitä unohtaa.

Jonnekin — minne tahansa — mutta ei koskaan kotiin! Kaikki mennyttä, kaikki lopussa ja hukassa, kaikki murskana! Florencen koko salattu kärsimys kuvastui tuossa huudossa ja katseessa, eikä Walter sitä koskaan unohtanutkaan.

Florence painoi lempeät kasvonsa kapteenin olkapäätä vastaan ja kertoi, millä tavoin ja miksi oli karannut. Walter ajatteli väristen, että jos jokainen surun kyynel, jonka Florence vuodatti kertoessaan, olisi ollut kirous sitä miestä vastaan, jota ei kertaakaan mainittu tai moitittu, olisi se ollut parempi tuolle miehelle kuin että hänet syöstiin niin valtavan rakkauden ulkopuolelle.

»Kas niin, kultaseni», virkkoi kapteeni, kuunneltuaan tarkasti Florencen kertomusta vahakangashattu kallellaan ja suu auki. »Nyt riittää! Walter, rakas poikani, mene täksi yöksi ja jätä Sydämen Ilo minulle!»

Walter tarttui Florencen käteen molemmilla käsillään ja painoi sen huulilleen. Nyt hän tosiaankin uskoi, että Florence oli koditon, harhaileva pakolainen, mutta sellaisena tyttö oli hänelle rikkaampi kuin oikean asemansa ylellisyydessä ja ylpeydessä ja näytti olevan vieläkin kauempana kuin seisoessaan siinä korkeudessa, joka oli tuntunut pyörryttävältä poikamaisissa haaveissa.

Kapteeni Cuttle, jota eivät häirinneet sellaiset mietteet, saattoi Florencen hänen huoneeseensa ja kävi silloin tällöin kuuntelemassa hänen ovensa ulkopuolella, pyhitetyllä alueella — sillä sellainen se hänen mielestään oli — kunnes rauhoittui kylliksi Florencen puolesta ja vetäytyi vuoteelleen myymäläpöydän alle. Lähtiessään sitä varten vahtipaikaltaan hän ei voinut olla vielä kerran huutamatta riemuissaan avaimenreiästä: »Hukkunut, eikö niin, lapsi kulta?» Alakertaan päästyään hän taas ylitti hyräillä Viehättävästä Pegistä, mutta se takertui jotenkin hänen kurkkuunsa, ja hänen täytyi siitä luopua. Sitten hän laskeutui vuoteelleen ja näki unta, että Sol-ukko oli mennyt naimisiin rouva MacStingerin kanssa, joka piti häntä vankina salaisessa komerossa antaen hänelle vain pikkuruisia ruoka-annoksia.