VIIDESKYMMENES LUKU
Tootsin hätä
Puisen merikadetin yläkerrassa oli tyhjä huone, joka oli muinoin ollut Walterin makuusuojana. Herätettyään kapteenin varhain seuraavana aamuna Walter ehdotti, että he siirtäisivät sinne pienestä arkihuoneesta sellaisia huonekaluja, jotka sisustaisivat sitä parhaiten, jotta Florence voisi heti noustuaan ottaa sen haltuunsa. Koska mikään ei ollut kapteeni Cuttlelle mieluisampaa kuin saada itsensä oikein punaiseksi ja hengästyneeksi sellaisissa hommissa, ryhtyi hän mielihyvin työhön. Muutamien tuntien kuluttua tämä ullakkohuone oli muuttunut jonkinlaiseksi maakajuutaksi, jota koristivat arkihuoneen parhaat tavarat, niihin luettuna turkkilainen fregattikin, jonka kapteeni ripusti uunin yläpuolelle niin tavattoman tyytyväisenä, ettei voinut puoleen tuntiin tehdä muuta kuin peräytyä siitä tuon tuostakin joitakin askelia, saadakseen sitä oikein ihailla.
Mikään Walterin houkuttelu tai pyyntö ei saanut kapteenia vetämään käyntiin suurta kelloa tai ottamaan takaisin tinarasiaa tai sokeripihtejä ja teelusikoita. »Ei, ei, poikani», vastasi kapteeni senlaatuisiin kehoituksiin, »minä olen kerrassaan luopunut tuosta pikku omaisuudesta». Näitä sanoja hän toisti hyvin mahtipontisesti ja vakavasti, kaiketi uskoen, että niillä oli parlamentin päätöksen voima ja ettei tällaisessa omaisuudensiirrossa olisi mitään muotovirhettä, paitsi jos hän vaatisi omistusoikeuttaan uudelleen vahvistettavaksi.
Tämän uuden järjestelmän etuna oli se, että paitsi Florencen nyt saamaa parempaa eristystä, voitiin merikadetti sijoittaa tavalliselle tarkastuspaikalleen ja myöskin myymälän ikkunaluukut avata. Vaikka hyväuskoinen kapteeni ei pitänyt viimeksi mainittua toimenpidettä kovinkaan suuriarvoisena, ei se suinkaan ollut tarpeeton, sillä edellisenä päivänä oli ympäristö ollut niin ihmeissään myymälän pysymisestä suljettuna, että paljon väkeä oli seisonut tuijottamassa sen oveen kadun toisella puolella aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Tyhjäntoimittajat ja maankiertäjät olivat tunteneet erikoista harrastusta kapteenin kohtaloon. Muutamat heistä eivät pelänneet lokaan tahriintumistaan, vaan sovittivat silmänsä myymälän akkunan juurelle kellarinristikkoon ja tunsivat suorastaan iloa kuvitellessaan näkevänsä edes takinliepeen kapteenin riippuessa jossakin nurkassa, kun taas toiset jyrkästi vastustivat tätä otaksumaa, arvellen hänen makaavan portailla vasaralla murhattuna. Niinpä heräsi suorastaan jonkin verran tyytymättömyyttä, kun asianomainen nähtiin varhain aamulla seisomassa myymälänsä ovella niin reippaana ja terveenä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Sen kaupunginosan suntio, kunnianhimoinen mies, joka oli toivonut osakseen sitä kunniaa, että saisi olla läsnä ovea auki murrettaessa ja sitten täydessä virkapuvussa todistajana ruumiintarkastuksen aikana, meni niin pitkälle, että sanoi eräälle vastapäätä asuvalle naapurille tuon vahakangashattuisen vekkulin tekevän viisaasti, jos olisi yrittämättä sitä uudelleen — mainitsematta lähemmin mitä — ja lisäsi pitävänsä häntä silmällä.
»Kapteeni Cuttle, ettekö ole kuullut Sol-enosta mitään koko aikana?» kysyi Walter mietteissään heidän seisoessaan lepäämässä puuhistaan myymälän ovella ja katsellessaan pitkin tuttua katua.
»En mitään, poikani», vastasi kapteeni pudistaen päätänsä.
»Lähtenyt etsimään minua eikä kertaakaan kirjoittanut teille? Mutta miksi ei? Hän sanoo nimenomaan tässä paperissa, jonka annoitte minulle», virkkoi Walter ja otti taskustaan sen asiakirjan, joka oli avattu viisaan Bunsbyn läsnä ollessa, »että jollette kuule hänestä mitään ennenkuin sen avaatte, voitte pitää häntä kuolleena. Taivas varjelkoon siitä, mutta olisittehan kuullut hänestä, vaikka hän olisikin kuollut! Joku olisi varmasti kirjoittanut hänen pyynnöstään, jollei hän olisi itse voinut, ja sanonut: 'sinä ja sinä päivänä kuoli luonani' tai 'hoidossani' tai niin edespäin 'herra Solomon Gills Lontoosta ja jätti teille tämän viimeisen muiston ja pyynnön'. Eikö niin?»
Kapteeniin, joka ei ollut koskaan ennen kuvitellut asiaa niin selvästi, vaikutti täten avautuva laaja mahdollisuus yllättävästi, ja hän vastasi pudistaen miettivästi päätänsä: »Oikein puhuttu, poikani, ihan oikein.»
»Olen ajatellut tätä tai ainakin olen», sanoi Walter punastuen, »ajatellut yhtä ja toista unettomana yönä enkä voi uskoa muuta kuin että Sol-eno (taivas häntä siunatkoon!) on elossa ja tulee takaisin. En niin paljon ihmettele hänen lähtöään, koska ottamatta huomioon sitä seikkailujen ihailua, joka aina kuului hänen luonteeseensa, ja hänen suurta rakkauttaan minua kohtaan, jonka rinnalla kaikki muu hänen elämässään ei ollut minkään arvoista, kuten tiedän paremmin kuin kukaan muu saatuani hänestä parhaimman isän» — Walterin ääni tuntui epäselvältä ja käheältä, ja hän katseli poispäin pitkin katua — »niin, ottamatta sitä huomioon olen usein lukenut ja kuullut henkilöistä, jotka saatuaan tiedon siitä, että joku läheinen ja rakas sukulainen on mahdollisesti joutunut haaksirikkoon, ovat matkustaneet asumaan niille rannikkoseuduille, missä saattoi odottaa kuulevansa jotakin kadoksissa olevasta laivasta vaikkapa vain tuntia paria aikaisemmin kuin muualla, tai suorastaan seuranneet laivan reittiä määräpaikkaan, ikäänkuin sillä keinoin tulisi jotakin selville. Luullakseni tekisin itsekin niin yhtä pian kuin joku toinen tai mahdollisesti pikemminkin kuin moni muu. Mutta sitä en voi käsittää, miksi eno ei ole kirjoittanut teille, vaikka niin selvästi aikoi, ja kuinka hän olisi voinut kuolla ulkomailla teidän saamatta siitä kenenkään kautta tietoa.»
Kapteeni huomautti päätänsä ravistaen, että Jack Bunsbykään ei ollut kyennyt sitä selittämään ja että siinä oli sellainen mies, jolla oli kelvollinen päänuppi.
»Jos enoni olisi ollut kevytmielinen nuorukainen, niin että voisi ajatella hänen joutuneen hurjaan juopotteluseuraan, jossa hänet nujerrettiin mahdollisten rahainsa vuoksi», jatkoi Walter, »tai jos hän olisi ollut huimapäinen merimies, joka lähti maihin parin kolmen kuukauden palkka taskussaan, voisin ymmärtää hänen katoamisensa jäljettömiin. Mutta kun hän oli mitä oli — ja toivoakseni vieläkin on — en voi sitä uskoa.»
»No, mitä siis päättelet siitä?» kysyi kapteeni katsellen häntä odottavan näköisenä.
»Kapteeni Cuttle», vastasi Walter, »en ymmärrä, mitä pitäisi ajatella. Onko asian laita niin, ettei hän ole kirjoittanut? Eikö siitä ole mitään epäilystä?»
»Jos Sol Gills olisi kirjoittanut», vastasi kapteeni, »niin missä sitten on kirje?»
»Olettakaamme, että hän jätti sen jonkun haltuun», arveli Walter, »tai että se on unohtunut tai huolimattomasti heitetty jonnekin tai hukkunut. Sekin on minusta todennäköisempää kuin toinen olettamus. Lyhyesti sanoen, kapteeni Cuttle, minä en ainoastaan hylkää toista mahdollisuutta, vaan en tahdokaan sitä ajatella.»
»Niin, Walter, toivo pitää sinua yllä», virkkoi kapteeni viisaasti. »Toivo on poiju, sen voit hakea Pikku Laulukirjasta, tunteellisten laulujen osastosta, mutta se kelluu vain, niinkuin kaikki muutkin poijut, eikä sitä voi minnekään ohjata. Toivon kuva on myös ankkuri, mutta mitä hyötyä minulla on ankkurista, jollen tapaa pohjaa, minne sen laskisin?»
Kapteeni Cuttle puhui näin paremminkin järkevänä kansalaisena ja perheen päämiehenä, jonka velvollisuus on jaella viisautensa aarteita kokemattomalle nuorukaiselle, kuin yksityisesti omasta puolestaan. Mutta hänen kasvonsa loistivat kuitenkin uudesta toivosta, joka oli häneen tarttunut Walterista. Ja hän päätti sanansa sopivasti taputtamalla nuorukaista selkään ja sanomalla innostuneena: »Hurraa, poikani! Omasta puolestani olen samaa mieltä kuin sinäkin.»
Walter naurahti iloisesti vastaukseksi ja virkkoi:
»Vain sananen enää lisää enostani tällä kertaa, kapteeni Cuttle. Minun nähdäkseni on mahdotonta, että hän olisi lähettänyt kirjeensä yleisellä tavalla — esimerkiksi postilaivan mukana —»
»Sepä se, poikani», myönsi kapteeni.
»— ja että kirje olisi mennyt teiltä jotenkin hukkaan?»
»No, no, Walter», virkkoi kapteeni, koettaen luoda häneen ankaran katseen, »enkö minä ole tavoitellut uutisia tuosta oppineesta miehestä, vanhasta Sol Gillsistä, enostasi, yötä päivää siitä lähtien kun hän katosi? Eikö sydämeni ole ollut raskas ja valveillaan joka hetki hänen ja sinun tähtesi? Enkö ole ollut vahtipaikallani nukkuessani ja valveessani ja enkö olisi hävennyt luopua siitä niin kauan kuin tämä merikadetti suinkin pysyy koossa?»
»Niin, kapteeni Cuttle», vastasi Walter tarttuen hänen käteensä, »tiedän asian olevan niin ja tiedän, kuinka uskollista ja vakavaa on kaikki, mitä sanotte ja tunnette. Olen varma siitä. Uskokaa minun olevan siitä yhtä varman kuin että jalkani on taas täällä kynnyksellä tai että taas olen saanut puristaa tätä uskollista kättä. Ettehän sitä epäile?»
»En, en, Walter», vastasi kapteeni kasvojensa loistaessa.
»En tahdo enää pitemmälti arvailla», virkkoi Walter, »enkä lisätä muuta kuin etten millään muotoa koske enoni omaisuuteen, kapteeni Cuttle! Kaikki, mitä hän on jättänyt tänne, saa pysyä uskollisimman hoitajan ja parhaimman miehen huostassa — ja jollei hänen nimensä ole Cuttle, ei hänellä ole lainkaan nimeä! Ja nyt, ystävistä parhain, puhukaamme hiukan — neiti Dombeystä.»
Walterin käytös muuttui hänen lausuessaan nämä kaksi sanaa. Hän näytti menettäneen luottavaisuutensa ja hilpeytensä.
»Minä luulin, ennenkuin neiti Dombey esti minua puhumasta hänen isästään eilen illalla — muistattehan sen?»
Kapteeni muisti hyvin ja pudisti päätänsä.
»Minä luulin», toisti Walter, »että meillä olisi vain yksi kova velvollisuus suoritettavana, nimittäin saada hänet yhteyteen omaistensa kanssa ja palaamaan kotiin».
Kapteeni mutisi jotakin vastalauseen tapaista, mutta sen teki niin tavattoman voimattomaksi perinpohjainen masennus hänen kuullessaan tämän ilmoituksen, että vain arvaamalla saattoi päästä sen merkityksestä selville.
»Mutta se on lopussa», jatkoi Walter. »En enää ajattele niin. Mieluummin lähtisin vaikka uudelleen sille laivahylylle, jolla olen niin usein unissani purjehtinut sen jälkeen kun pelastuin, ja jäisin sille ajelehtimaan — ja kuolemaan!»
»Hurraa, poikani!» huudahti kapteeni ilmeisen mielihyvän puuskassa.
»Hurraa, hurraa!»
»Kuinka voisi ajatellakaan, että hän niin nuorena, hyvänä ja kauniina ja niin hienosti kasvatettuna ja niin toisenlaisiin oloihin syntyneenä joutuisi harhailemaan tylyssä maailmassa! Mutta me olemme nähneet sen kuilun, joka erottaa hänet kaikesta entisyydestä, vaikkei kukaan muu kuin hän itse voi tietää, kuinka syvä se on, eikä mikään paluu ole mahdollinen.»
Ymmärtämättä tätä täydelleen kapteeni kuitenkin hyväksyi sen ja huomautti hyvin vakuuttavasti, että tuuli kävi perän takaa.
»Hänen ei pitäisi olla yksin täällä, vai mitä, kapteeni Cuttle?» kysyi
Walter levottomana.
»Sepä se, poikani, en oikein ymmärrä», vastasi kapteeni mietittyään kotvasen. »Mutta olethan sinä kuitenkin täällä hänen seuranaan, ja kun te molemmat sovitte yhteen —»
»Rakas kapteeni Cuttle», muistutti Walter. »Minäkö muka olen täällä! Neiti Dombey viattomana ja luottavaisena pitää minua ikäänkuin ottoveljenään, mutta millainen olisikaan minun sydämeni rikos ja halpamaisuus, jos kuvittelisin olevani mitenkään oikeutettu lähestymään häntä tuttavallisesti, muka veljenä — jos olisin unohtavinani, että olen kunniani vuoksi velvollinen sitä karttamaan?»
»Walter, poikani», arveli kapteeni, joka tunsi äskeisen rohkeutensa lannistuvan, »eikö mikään muu suhde olisi mahdollinen kuin —»
»Voi!» vastasi Walter, »tahtoisitteko, että menettäisin hänen kunnioituksensa — sellaisen olennon kunnioituksen — ja vetäisin ikuisiksi ajoiksi verhon itseni ja hänen enkelinkasvojensa väliin käyttämällä hyväkseni sitä, että hän on täällä turvapaikassa niin luottavana ja kenenkään suojelematta, koettaakseni tunkeutua hänen rakastajakseen? Mitä sanon? Maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka vastustaisi sellaista yritystäni enemmän kuin te.»
»Sillä ehdolla», sanoi kapteeni käyden yhä alakuloisemmaksi, »että on jokin oikea syy tai este, miksi kahta ihmistä ei voi liittää yhteen ikeeseen — voit hakea sen paikan kirjasta ja painaa mieleesi — toivon voivani selittää sen luvalliseksi ja sallituksi silloin kun se kirkossa kuulutetaan. Eikö siis ole mitään muuta suhdetta, poikani?»
Walter heilautti kättään kieltämisen merkiksi.
»No niin, Walter», murisi kapteeni hitaasti, »en tahdo kieltää olevani kovin pahoilla mielin tästä huomautuksestasi tai siitä, mitä minulle on sen ohella selvinnyt. Mutta mitä Sydämen Iloon tulee, Walter, niin muista, että mikä on kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa häntä kohtaan, se on kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa minunkin mielestäni, vaikka olen ajatellut asiaa ennen toisin. Sen vuoksi seuraan vanavedessäsi ja tunnen juuri samaa kuin sinäkin. Eikö todella mikään muu suhde ole mahdollinen?» toisti kapteeni katsellen alakuloisen luhistuneen linnansa raunioita.
»Nyt meidän pitäisi», virkkoi Walter tarttuen uuteen aiheeseen, saadakseen kapteenin iloisemmalle mielelle, »keksiä jokin keino hankkiaksemme sopiva ja luotettava seuratoveri neiti Dombeylle siksi ajaksi, jonka hän viettää täällä. Kukaan hänen omaisistaan ei tietysti kelpaa. Neiti Dombeystä tuntuu, että he ovat kaikki riippuvaisia hänen isästään. Minne Susan on joutunut?»
»Sekö nuori nainen?» kysyi kapteeni. »Minun käsitykseni mukaan hänet on lähetetty pois Sydämen Ilon tahtoa vastaan. Otin hänet puheeksi, kun neiti ensin tuli tänne. Hän näytti pitävän tytöstä paljon, mutta sanoi hänen olleen poissa jo kauan.»
»Sitten teidän pitää kysyä neiti Dombeylta, minne hän on lähtenyt», esitti Walter, »ja me koetamme saada hänet käsiimme. Alkaa jo olla päivä, ja neiti Dombey nousee pian. Te olette hänen paras ystävänsä. Odottakaa häntä yläkerrassa ja jättäkää minun huolekseni kaikki alakerran asiat.»
Peräti alakuloisena kapteeni huokasi kuin vastaukseksi Walterin huokaukseen ja taipui. Florence oli iloinen uudesta huoneestaan, halusi hartaasti tavata Walteria ja riemuitsi toivoessaan tapaavansa vanhan ystävänsä Susanin. Mutta hän ei tiennyt Susanin olinpaikasta muuta kuin että hän oli jossakin Essexissä. Hänen tietääkseen ei kukaan muukaan ollut siitä selvillä, paitsi ehkä Toots.
Tämän uutisen kapteeni toi Walterille ja ilmoitti samalla, että Toots oli se nuori herra, jonka Walter oli kohdannut merikadetin ovella, että he olivat hyvät tuttavat ja että hän oli varakas ja toivottomasti ihastunut neiti Dombeyhin. Sitten kapteeni kertoi, kuinka sanoma Walterin otaksutusta kohtalosta oli ensiksi tutustuttanut hänet Tootsiin ja kuinka heidän välillään oli tehty valalla vahvistettu sopimus, jonka mukaan Tootsin piti olla puhumatta rakkaudestaan.
Nyt oli otettava selville, saattoiko Florence luottaa Tootsiin, ja kun Florence hymyillen sanoi: »Kyllä, koko sydämestäni», piti löytää Tootsin asunto. Sitä ei Florence tiennyt, ja kapteenikin oli sen unohtanut. Kapteeni selitti juuri pienessä arkihuoneessa Walterille, että Toots varmaankin pian tulisi, ja silloin hän ilmestyikin.
»Kapteeni Gills», sanoi Toots rientäen muitta mutkitta takahuoneeseen, »minä olen ihan mielipuolisuuden rajalla!»
Toots oli työntänyt nämä sanat suustaan kuin mörssäristä, ennenkuin huomasi Walterin, jota hän sitten tervehti kuin onnettomuudesta hihittäen — jos sitä niin voi kuvata.
»Suokaa anteeksi, herra», virkkoi Toots pidellen otsaansa, »mutta nyt olen sellaisessa kunnossa, että järkeni on menossa, jollei ole jo mennyt, ja kaikki kohteliaisuuteen vivahtelevakin olisi tällaiseen tilaan joutuneen henkilön taholta pelkkää tyhjää pilaa. Kapteeni Gills, sallikaa minun puhua kanssanne hetkinen kahden kesken.»
»Toveri, teitä me juuri halusimmekin tavata», vastasi kapteeni tarttuen hänen käteensä.
»Oi, kapteeni Gills, kuinka omituista, että joku haluaa tavata minua», sanoi Toots. »En ole uskaltanut ajaa partaani, kun olen niin hädissäni. En ole harjauttanut vaatteitani. Tukkani on kampaamaton. Sanoin Kukonpojalle, että jos hän tarjoutuisi puhdistamaan saappaani, surmaisin hänet jalkoihini!»
Kaikista näistä järkytetyn mielen ilmaisuista oli selvänä todistuksena
Tootsin ulkomuoto, josta kuvastui epätoivo ja hämmennys.
»Kuulkaahan, toveri», virkkoi kapteeni, »tämä on vanhan Sol Gillsin sisarenpoika Walter. Hän, jonka luultiin hukkuneen merellä.»
Toots hellitti käden otsaltaan ja tuijotti Walteriin.
»Hyväinen aika!» änkytti Toots. »Kuinka monimutkainen onnettomuus! Mitä teille kuuluu? Minä — minä pelkään, että olette varmaankin kastunut kovasti. Kapteeni Gills, sallitteko minun vaihtaa kanssanne pari sanaa myymälässä?»
Hän tarttui kapteenin takkiin ja lähtiessään hänen kanssaan huoneesta kuiskasi:
»Kapteeni Gills, tuoko on se mies, jota tarkoititte sanoessanne, että hän ja neiti Dombey olivat luodut toisilleen?»
»Niin, toveri», vastasi kapteeni alakuloisena, »olin tosiaankin sitä mieltä ennen».
»Entä nyt?» huudahti Toots painaen taas kädellä otsaansa.» »Nyt ennen kaikkea! Vihattu kilpailija! Mutta eihän hän sentään ole vihattu kilpailija», jatkoi Toots, pysähtyen äkkiä, kun oli miettinyt asiaa lähemmin, ja otti käden otsaltaan. »Miksi minä vihaisin häntä? Ei, jos rakkauteni on ollut todella epäitsekäs, kapteeni Gills, niin sallikaa minun todistaa se nyt!»
Toots syöksyi takaisin arkihuoneeseen ja lausui ravistaen Walterin kättä:
»Kuinka voitte? Toivoakseni ette vilustunut. Olen kovin iloinen, jos suvaitsette pitää minua tuttavananne. Toivon, että tämä onnellinen päivä palaisi monta kertaa. Kautta kunniasanani, tosiaankin on hauskaa nähdä teitä», virkkoi Toots lämmeten yhä enemmän katseltuaan kauemmin Walterin kasvoja ja vartaloa.
»Kiitän teitä sydämellisesti», vastasi Walter. »En voisi toivoa suorempaa ja virkistävämpää tervehdystä.»
»Ettekö tosiaankaan? Se on kovin ystävällistä. Olen kovin kiitollinen teille. Mitä teille kuuluu? Toivon, että kaikki nekin voivat hyvin, jotka jäivät sinne — nimittäin — tarkoitan sinne, mistä viimeksi tulitte.»
Kaikkiin näihin hyviin toivotuksiin ja oivallisiin tarkoituksiin Walter vastasi miehekkäästi.
»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »minä haluaisin toimia ehdottoman rehellisesti, mutta nyt minun toivoakseni sallitaan mainita eräs seikka, joka —»
»Niin, niin, toveri», vastasi kapteeni. »Avoimesti ja suorasti.» »Kuulkaa siis, kapteeni Gills», sanoi Toots, »ja luutnantti Walters, tiedättekö, että herra Dombeyn talossa on tapahtunut mitä kauheimpia asioita ja että neiti Dombey itse on karannut isänsä luota, joka minun käsitykseni mukaan», lisäsi hän hyvin kiihtyneenä, »on hirviö, niin että olisi liiaksi imartelevaa nimittää häntä marmoriseksi muistopatsaaksi tai petolinnuksi — ja että neiti Dombeyta ei tavata mistään ja että hän on kadonnut ihan tietämättömiin?»
»Saanko kysyä, mistä olette sen kuullut?» huomautti Walter.
»Luutnantti Walters», sanoi Toots, joka oli ruvennut käyttämään tätä nimitystä luultavasti sen vuoksi, että hän sekoitti hänen ristimänimensä merenkulkuammattiin ja oletti jotakin hänen ja kapteenin välistä sukulaisuutta, jonka piti tietysti ulottua myös arvonimiin, »minulla ei voi olla mitään syytä peitellä todellista asianlaitaa. Tuntien erikoista harrastusta kaikkeen, mikä on yhteydessä neiti Dombeyn kanssa — en mistään itsekkäästä syystä, luutnantti Walters, sillä olenhan täysin selvillä siitä, että jokaisen kannalta parasta, mitä voisin tehdä, olisi lopettaa elämäni, jota ei voi pitää muuna kuin haittana toisille ihmisille — olen pistänyt silloin tällöin jonkin pikku lahjan eräälle palvelijalle, kerrassaan kunnianarvoiselle Towlinson-nimiselle nuorelle miehelle, joka on ollut siinä perheessä jonkin aikaa. Hän ilmaisi minulle eilen illalla koko jutun. Siitä lähtien, kapteeni Gills — ja luutnantti Walters — olen ollut kuin mieletön ja maannut koko yön sohvalla tällaisena rauniona kuin näette.»
»Herra Toots», virkkoi Walter, »mielihyväkseni voin huojentaa mieltänne. Rauhoittukaa siis, neiti Dombey on hyvässä turvassa.»
»Arvoisa herra!» huudahti Toots hypähtäen seisomaan ja pudistaen taas hänen kättään, »nyt tunnen mieleni niin kuvaamattoman keveäksi, että vaikkapa ilmoittaisitte neiti Dombeyn olevan jo naimisissa, voisin hymyillä, Niin, kapteeni Gills», jatkoi hän kääntyen kapteeni Cuttlen puoleen, »kautta sieluni ja ruumiini, minä olen tosiaankin sitä mieltä, että mitä tahansa heti jälkeenpäin tekisinkin itselleni, voisin hymyillä. Niin huojentuneeksi tunnen mieleni.»
»Vielä suurempaa iloa ja tyydytystä tuottaa teidän kaltaisellenne jalolle sydämelle, kun saatte kuulla voivanne suorittaa palveluksen neiti Dombeylle», virkkoi Walter puristaen vastaukseksi sydämellisesti Tootsin kättä. »Kapteeni Cuttle, oletteko hyvä ja opastatte herra Tootsin yläkertaan?»
Kapteeni viittasi Tootsille, joka seurasi häntä hämmentyneen näköisenä.
Yläkertaan saavuttua hänet suuremmitta valmisteluitta johdettiin
Florencen uuteen — turvapaikkaan.
Kun Toots-parka näki hänet, hämmästyi ja ilostui hän niin tavattomasti, ettei osannut ilmaista tunteitaan muuten kuin mielettömyyksillä. Hän riensi Florencen luokse, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä, päästi sen irti, tarttui siihen taas, polvistui, vuodatti kyyneleitä, nauraa hihitti eikä välittänyt siitä vaarasta, johon joutui Diogeneen taholta, sillä koira oli siinä uskossa, että näissä mielenosoituksissa oli jotakin vihamielistä hänen emäntäänsä vastaan. Se hypähteli Tootsin ympärillä kuin epävarmana siitä, mihin kohtaan hyökkäys oli suunnattava, mutta ilmeisesti se oli varmasti päättänyt ravistella häntä perinpohjin.
»Hyi, Di, sinä paha, lyhytmuistinen koira! Hyvä herra Toots, minusta on niin hauska tavata teitä!»
»Kiitoksia», virkkoi Toots, »voin oikein hyvin, kiitoksia vain, neiti
Dombey. Toivoakseni koko perhe voi hyvin.»
Toots sanoi tämän käsittämättä vähääkään, mitä puhui, ja istuutui tuolille tuijottaen Florenceen, samalla kun hänen kasvoillaan loisti niin räikeä riemun ja epätoivon ristiriita kuin suinkin mahdollista.
»Kapteeni Gills ja luutnantti Walters ovat sanoneet minulle, neiti Dombey», läähätti Toots, »että minä voin tehdä teille palveluksen. Jos saattaisin jollakin keinolla pestä pois muiston siitä Brightonin päivästä, jollan käyttäydyin — paljon enemmän isänmurhaajan kuin taloudellisesti riippumattoman henkilön tavalla, niin vaipuisin hiljaiseen hautaan ilon kajastus mielessäni.»
»Hyvä herra Toots», sanoi Florence, »en toivoisi unohtavani mitään meidän tuttavuudestamme. Uskokaa minua, en koskaan voikaan. Te olette ollut minulle aina liian hyvä ja ystävällinen».
»Neiti Dombey», vastasi Toots, »teidän huomaavaisuutenne minun tunteitani kohtaan on osa enkelimäisestä luonnostanne. Kiitän teitä tuhannesti. Se ei merkitse mitään.»
»Aioimme kysyä teiltä», selitti Florence, »muistatteko, mistä löytäisimme Susanin, jonka ystävällisesti saatoitte ajuritoimistoon hänen lähtiessään meiltä».
»En tosiaankaan varmasti muista, mikä nimi oli niiden vuokravaunujen kyljessä», virkkoi Toots vähän aikaa mietittyään, »ja luulen hänen sanoneen, ettei hän aikonut pysähtyä sinne, vaan matkustaa edemmäksi. Mutta, neiti Dombey, jos haluatte löytää hänet ja saada hänet tänne, niin hankimme Kukonpoika ja minä hänet käsiimme niin nopeasti kuin suinkin alttiuteni ja Kukonpojan suuri äly voi toimittaa.»
Tootsia ilahdutti ja virkisti niin kovin se toivo, että hän saisi olla hyödyksi, ja hänen uhrautuvaisuutensa epäitsekkäisyys eittämätön, että olisi ollut julmaa hylätä hänen tarjoustaan. Vaistomaisen hellätunteisena Florence vältti mitenkään estelemästä tätä aietta ja kiitteli Tootsia moneen kertaan. Toots otti ylväänä ryhtyäkseen toimiin viipymättä.
»Neiti Dombey», sanoi Toots koskettaen Florencen tarjoamaa kättä, samalla kun hänen kasvoillaan selvästi kuvastui toivottoman rakkauden tuska, joka pani hänet värisemään, »hyvästi! Sallikaa minun olla niin rohkea ja sanoa, että monet onnettomuutenne tekevät minut kerrassaan kurjaksi ja että voitte luottaa minuun lähinnä kapteeni Gillsin jälkeen. Olen täysin tietoinen omista puutteellisuuksistani — ne eivät merkitse mitään, kiitos vain — mutta minuun voi luottaa täydellisesti, sen vakuutan teille, neiti Dombey.»
Sitten Toots lähti ulos huoneesta taas kapteenin seuraamana, joka oli seisonut vähän matkan päässä hattu kainalossa sivellen harvaa tukkaansa koukullaan ja hartaasti tarkannut tapausten kehittymistä. Ja kun ovi sulkeutui heidän takanaan, peittyi Tootsin elämän valo taas synkkiin pilviin.
»Kapteeni Gills», virkkoi hän pysähtyen portaiden alapäässä ja kääntyen, »totta puhuen en ole tällä hetkellä siinä mielentilassa, että voisin luutnantti Waltersin jälleen tavatessani säilyttää niitä ehdottoman ystävällisiä tunteita, jollaisten soisin rinnassani asustavan. Emme voi aina hillitä, tunteitamme kapteeni Gills, ja siksi pitäisin erikoisena suosionosoituksena jos päästäisitte minut ulos sivuovesta.»
»Toveri», vastasi kapteeni, »valitkaa itse tienne. Olen varma siitä, että mitä reittiä tahansa kuljette, se on selvä ja kelpo miehelle sopiva.»
»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te olette erittäin ystävällinen. Teidän hyvä käsityksenne on minulle lohdutus. Vielä yksi asia», lisäsi hän seisten käytävässä puoliavoimen oven takana, »jonka toivoisin teidän muistavan, kapteeni Gills, ja tulevan myöskin luutnantti Waltersin tietoon. Olen nyt! nähkääs, saanut omaisuuteni kokonaan haltuuni enkä tiedä, mitä sillä tekisin. Jos voisin olla jotenkin hyödyksi raha-asioissa, niin vaipuisin hiljaiseen hautaan rauhallisin mielin.» Hän ei puhunut muuta, vaan pujahti ulos hiljaa ja sulki oven jälkeensä estääkseen kapteenia vastaamasta mitään.
Florence ajatteli tätä hyväluontoista olentoa kauan jälkeenpäinkin tuskan ja mielihyvän sekaisin tuntein. Toots oli niin rehellinen ja lämminsydäminen, että tuotti verratonta iloa ja lohdutusta nähdä hänet taas ja onnettomuudessa saada uusi vakuutus hänen ystävällisyydestään. Mutta Florencen silmät sumentuivat kyynelistä ja hänen rintansa täyttyi säälistä, kun hän samalla ajatteli tuottaneensa toiselle hetkeksikään surua, joka häiritsi nuorukaispoloisen tasaista elämää. Kapteeni Cuttlekin ajatteli omalla tavallaan Tootsia ja samoin Walter. Kun he kaikki kolme illalla istuivat Florencen uudessa huoneessa, ylisti Walter Tootsia erittäin lämpimästi ja kertoi Florencelle, mitä hän oli lähtiessään sanonut, lisäten siihen selitykseksi ja tunnustukseksi kaikenlaista miellyttävää, mitä hänen oma vilpittömyytensä ja myötätuntonsa salli.
Toots ei palannut seuraavana päivänä eikä senkään jälkeen muutamiin päiviin. Sillävälin Florence, saamatta minkäänlaista uutta syytä levottomuuteen, eleli kuin rauhallinen lintu häkissä Sol-ukon asunnon yläkerrassa. Mutta päivän seuratessa toistaan hän kävi silminnähtävästi yhä alakuloisemmaksi, ja se ilme, joka oli näkynyt Paul-vainajan kasvoilla, kuvastui usein niilläkin kasvoilla, jotka korkeasta akkunasta katselivat taivaanlakea kohti kuin etsien enkeliään siltä kirkkaalta rannalta, josta hän oli puhunut pienessä vuoteessaan maaten.
Florence oli ollut viime aikoina raukea, eikä hänen kokemansa järkytys ollut vaikuttamatta hänen vointiinsa. Mutta nyt ei häntä vaivannut ruumiillinen sairaus. Hänen mielensä oli masennuksissa, ja siihen oli syynä Walter.
Hän huomasi, että Walter vältteli häntä, vaikka huolehtikin hänestä, ollen levoton hänen puolestaan ja toisaalta ylpeä ja iloinen häntä palvellessaan, ja osoitti kaikkea tätä niin hehkuvan innokkaasti kuin hänen luonteelleen oli ominaista. Päivän mittaan hän harvoin lähestyi Florencen huonetta. Jos Florence kysyi häntä, tuli hän ja oli taas yhtä sydämellinen ja iloinen, jollaisena Florence muisti hänet niiltä ajoilta, jolloin oli lapsena eksynyt Lontoon kaduilla. Mutta pian Walter kävi umpimieliseksi — Florencen herkältä mieleltä se ei jäänyt huomaamatta — ja levottomaksi ja lähti tiehensä. Koko päivänä hän ei kertaakaan tullut pyytämättä. Illalla hän oli aina saapuvilla, ja se oli onnellisinta aikaa, sillä silloin Florence puolittain uskoi, että hänen lapsuutensa aikainen Walter ei ollut muuttunut. Mutta silloinkin osoitti jokin mitätön sana, katse tai seikka Florencelle, että heidän välillään oli käsittämätön kuilu, jonka ylitse ei voinut päästä.
Florence ei voinut olla huomaamatta tätä suurta muutosta, vaikka Walter koetti parhaansa mukaan sitä salata. Näytti siltä kuin Walter hienotunteisuudesta häntä kohtaan ja toivoen hartaasti voivansa suojella häntä kaikelta pahalta turvautuisi lukemattomiin pikku juoniin ja eksytyksiin. Sitä enemmän Florence tunsi Walterin muuttuneen toisenlaiseksi ja sitä useammin hän itki tätä veljen vieraantumista.
Florencesta tuntui, että kelpo kapteenikin — hänen väsymätön, hellä, aina innokas ystävänsä — huomasi sen ja kiusaantui siitä, ollen vähemmän hilpeä ja toivehikas kuin alussa ja vilkaisten silloin tällöin murheellisena salavihkaa vuorotellen kumpaankin heidän istuessaan illalla kolmisin yhdessä.
Vihdoin Florence päätti puhua asiasta Walterille, luullen ymmärtävänsä syyn hänen vieraantumiseensa ja voivansa keventää sydäntään ja tehdä hänet rauhallisemmaksi, jos ilmaisisit keksineensä asianlaidan ja alistuvansa siihen ilman pienintäkään moitetta.
Eräänä sunnuntai-iltana Florence toteutti päätöksensä. Uskollinen kapteeni istui hänen huoneessaan kaulus tavattoman korkealla, lukien silmälasit nenällä. Silloin Florence kysyi, missä Walter oli.
»Luullakseni hän on alakerrassa, rakas neiti», vastasi kapteeni.
»Puhelisin mielelläni hänen kanssaan», virkkoi Florence nousten äkkiä seisomaan kuin lähteäkseen alakertaan.
»Kyllä minä lennätän hänet tänne, lapsi kulta, silmänräpäyksessä.»
Senjälkeen kapteeni hyvin ketterästi nosti kirjan olalleen — sillä hän piti velvollisuutenaan lukea sunnuntaisin vain hyvin paksuja kirjoja, koska se näytti säädyllisemmältä, ja oli vuosia sitten ostanut eräästä vanhojen kirjojen kaupasta suunnattoman teoksen, jonka viisi ensimmäistä riviä jo sai hänet niin ymmälle, ettei hän ollut vieläkään päässyt selville, mitä aihetta siinä käsiteltiin — ja poistui. Walter ilmestyi pian.
»Kapteeni Cuttle ilmoitti, neiti Dombey», aloitti hän innokkaasti heti sisään tullessaan — mutta pysähtyi nähdessään Florencen kasvot. »Te ette voi hyvin tänään. Näytätte alakuloiselta ja olette itkenyt.»
Hän puhui niin ystävällisesti, ja hänen äänessään tuntui niin hellä sävy, että kyyneleet kihosivat Florencen silmiin.
»Walter», virkkoi Florence lempeästi, »minä en jaksa oikein hyvin ja olen itkenyt. Haluan puhua kanssasi.»
Walter istuutui vastapäätä häntä ja katseli kauniita ja viattomia kasvoja. Hänen omat kasvonsa kalpenivat, ja hänen huulensa värisivät.
»Sinä sanoit samana iltana, jolloin sain tietää sinun pelastuneen — oi, rakas Walter, miltä minusta silloin tuntui ja mitä toivoinkaan —»
Walter laski vapisevan kätensä pöydälle heidän väliinsä ja katseli
Florencea.
»— että minä olin muuttunut. Hämmästyin kuullessani sinun sanovan niin, mutta nyt ymmärrän muuttuneeni. Älä ole vihainen minulle, Walter. Silloin olin liian iloinen sitä ymmärtääkseni.»
Walterin mielestä hän oli taas kuin lapsi. Hänestä tuntui kuin hänen edessään istuisi viaton, luottavainen, rakastava pikku tyttö, ei se rakas nainen, jonka jalkojen juureen hän olisi tahtonut laskea maailman rikkaudet.
»Muistathan viimeisen kerran, jolloin tapasimme toisemme ennen lähtöäsi, Walter?»
Walter pisti käden poveensa ja otti esiin pienen kukkaron.
»Tämä on aina ollut sidottuna kaulaani! Jos olisin vaipunut syvyyteen, olisi se ollut mukanani valtameren pohjalla.»
»Ja pidäthän sitä vieläkin vanhana muistona, Walter?»
»Kuolemaani asti!»
Florence laski kätensä Walterin kädelle yhtä luontevasti ja yksinkertaisesti kuin ei olisi päivääkään kulunut siitä, jolloin hän antoi tuon pienen muistoesineen.
»Olen siitä iloinen, kun saan ajatella, että pidät sitä muistona minusta, Walter. Muistatko, että jonkinlainen aavistus tästä muutoksesta tuntui heräävän mielessämme jo sinä iltana, kun puhelimme yhdessä?»
»En», vastasi Walter ihmetellen.
»Kyllä, Walter. Minä olin jo silloin syynä siihen, että toiveesi ja suunnitelmasi eivät toteutuneet. Pelkäsin sitä ajatusta silloin, mutta nyt sen tiedän. Jos silloin jalomielisyydessäsi kykenit salaamaan minulta, että sinäkin tiesit, ei se enää onnistu, vaikka koetat yhtä ylevästi kuin silloinkin. Niin, sinä koetat. Kiitän sinua siitä, Walter, syvästi ja vilpittömästi, mutta sinun on mahdoton onnistua. Sinä olet kärsinyt liiaksi oman ja läheisimmän sukulaisesi kovan kohtalon vuoksi voidaksesi kokonaan jättää huomioon ottamatta, kuka on ollut viattomana syynä kaikkeen vaaraan ja tuhoon. Sinä et voi unohtaa minua siltä kannalta, emmekä me enää voi olla kuin veli ja sisar. Mutta, rakas Walter, älä luule minun senvuoksi! valittavan. Minun olisi pitänyt tietää se, mutta unohdin sen iloissani. En toivo muuta kuin että ajattelet minua vähemmän kiusaantuneempana, kun tämä tunne ei enää ole salaisuus. Enkä pyydä muuta, Walter, kuin että sen lapsiparan vuoksi, joka oli kerran sisaresi, et taistelisi itsesi kanssa ja kiduttaisi itseäsi minun tähteni, kun kerran tiedän kaikki!»
Walter oli katsellut häntä koko ajan niin ihmeissään ja järkytettynä, ettei mikään muu tunne voinut kuvastua hänen ilmeestään. Nyt hän tarttui Florencen käteen, joka lepäsi niin rukoilevasti hänen kädellään, ja piti siitä lujasti kiinni.
»Oi, neiti Dombey», virkkoi hän, »onko mahdollista, että kärsiessäni niin paljon, kun olen koettanut saada tunteeni sellaisiksi, joita velvollisuuteni on osoittaa teitä kohtaan, olen tuottanut noin suuria kärsimyksiä kuin sananne ilmaisevat. Koskaan en ole ajatellut teitä toisenlaisena kuin lapsuuteni ja nuoruuteni viattomana, valoisana, puhtaana ja siunattuna muistona. Alusta asti en ole pitänyt enkä viimeiseen hengenvetooni asti pidäkään teidän osuuttanne elämässäni muuna kuin jonakin pyhänä, mitä ei koskaan saa keveästi ajatella, ei koskaan voi kylliksi kunnioittaa eikä koskaan, kuolemaan asti, unohtaa. Kun taas saan nähdä teidän katsovan minuun ja kuulla teidän puhuvan niinkuin silloin illalla, kun erosimme, tuottaa se minulle sellaista onnea, etten löydä sanoja sitä ilmaistakseni. Ja jos pidätte minua sisaren rakkauden ja luottamuksen arvoisena, on se toinen suuri lahja, jonka voin kiitollisin mielin ottaa vastaan!»
»Walter», virkkoi Florence vakavasti, samalla kun hänen kasvojensa ilme alkoi muuttua, »mitä tarkoitat olevasi velvollinen osoittamaan minulle uhraamalla kaikki muut tunteet?»
»Kunnioitusta», vastasi Walter matalalla äänellä, »harrasta kunnioitusta».
Florencen kasvot alkoivat värittyä, ja hän veti ujosti ja miettivästi pois kätensä, katsellen häntä yhä yhtä vakavasti.
»Minulla ei ole veljen oikeutta», jatkoi Walter. »Minulla ei ole veljen vaatimuksia. Lähtiessäni olitte lapsi. Palatessani tapasin naisen.»
Puna tummeni Florencen kasvoilla. Hän teki liikkeen kuin rukoillakseen, ettei Walter puhuisi enempää. Sitten hän painoi kasvot käsiinsä.
He olivat kumpikin hetkisen vaiti. Florence itki.
»Minun velvollisuuteni niin luottavaa, puhdasta ja hyvää sydäntä kohtaan», virkkoi Walter, »on reväistä itseni irti siitä, vaikka samalla repisin oman sydämeni kappaleiksi. Kuinka uskaltaisin sanoa teitä sisarekseni!»
Florence itki yhä.
»Jos olisitte ollut onnellinen, ympärillänne rakastavia ja ihailevia omaisia, niinkuin pitäisi, ja kaikkea sitä, mikä tekee syntymästä asti perityn asemanne niin kadehdittavaksi», puhui Walter, »ja jos silloin olisitte sanonut minua veljeksenne, hellyydessä muistellessanne mennyttä, olisin voinut vastata siihen nimitykseen samoin etäisestä paikastani ilman sitä sisäistä vakaumusta, että niin menetellessäni käytän väärin viatonta luottamustanne. Mutta täällä — ja nyt!»
»Oi, kiitos, kiitos, Walter! Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle niin paljon vääryyttä. Minulla ei ollut ketään, joka olisi minua neuvonut. Olen ihan yksin.»
»Florence!» huudahti Walter kiihkeästi. »Nyt minun on kiire lausua ajatukseni, mutta joitakin hetkiä sitten ei mikään olisi kyennyt pusertamaan niitä huuliltani. Jos olisin menestynyt, jos minulla olisi mitään keinoja tai toivoa kyetä jonakin päivänä palauttamaan teidät asemaan, joka edes suunnilleen vastaisi entisiä olojanne, olisin sanonut teille, että on olemassa yksi nimitys, jonka voisitte minulle suoda — kaikkea muuta ylempi oikeus suojellakseni ja helliäkseni teitä — vaikkei minulla ole siihen muuta ansiota kuin rakkauteni ja kunnioitukseni teitä kohtaan ja se, että koko sydämeni kuuluu teille. Olisin tunnustanut teille, että ainoastaan sillä tavalla voisitte antaa minulle oikeuden suojella ja vaalia teitä ja että vain silloin olisin uskaltanutkin ottaa sen vastaan. Mutta jos minulla olisi se oikeus, pitäisin sitä niin kallisarvoisena ja verrattomana, että koko elämäni kestävä uskollisuus ja into ei riittäisi sen arvoa tunnustamaan.»
Florencen pää oli yhä kumarruksissa, hänen kyyneleensä vuotivat yhä, ja hänen rintansa kohoili nyyhkytyksistä. »Rakas Florence! Rakkahin Florence, joksi teitä nimitin ajatuksissani, ennenkuin kykenin käsittämään, kuinka julkeaa ja vaateliasta se oli! Viimeisen kerran sallikaa minun mainita teitä rakkaalta nimeltänne ja koskettaa tätä lempeää kättä merkiksi siitä, että sisarellisesti unohdatte äsken lausumani sanat.»
Florence kohotti päänsä ja puhui Walterille silmissään niin juhlallinen ja suloinen ilme kyynelten takana, huulillaan niin tyyni, kirkas ja rauhallinen hymy, koko olennossaan ja äänessään sellainen hiljainen ja lempeä värinä, että nuoren miehen herkimmät sydämen äänet alkoivat soida ja hänen katseensa himmeni.
»Ei, Walter, en voi niitä unohtaa. En tahtoisi mistään hinnasta unohtaa. Oletko — oletko kovin köyhä?»
»Minä olen vain vaeltaja», vastasi Walter, »joka elinkeinokseen tekee matkoja meren toiselle puolen. Sellainen on nyt toimeni.»
»Lähdetkö taas pian?»
»Hyvin pian.»
Florence katseli häntä tuokion ja sitten laski ujosti värisevän kätensä hänen käteensä.
»Jos otat minut vaimoksesi, Walter, rakastan sinua uskollisesti. Jos sallit minun lähteä mukaasi, tulen vaikka maailman ääriin pelkäämättä. En voi hylätä mitään sinun iloksesi — minulla ei ole mitään uhrattavaa sinun tähtesi, ei ketään, josta kaivaten luopuisin. Kaiken rakkauteni ja koko elämäni omistan sinulle ja viimeisellä hengenvedollani äännän sinun nimeäsi Jumalalle, jos minulla on aistit ja muisti jäljellä.»
Walter veti hänet syliinsä, painoi hänen poskensa omaansa vasten, ja nyt, kun ei enää tarvinnut pelätä torjumista tai yksinäisyyttä, Florence itki vapaasti rakastettunsa rintaan nojaten.
Siunatut sunnuntaikellot, jotka soivat niin rauhallisesti heidän hurmaantuneisiin, onnellisiin korviinsa! Siunattu sunnuntairauha, joka sointuu niin oivallisesti heidän sielujensa tyyneyteen ja ympäröi heidät pyhällä ilmakehällä! Siunattu hämärä, joka hiipii rauhoittamaan Florencea, niinettä hän vaipuu uneen kuin tuuditettu lapsi Walterin povelle!
Oi, kuinka kevyesti rakas ja uskollinen olento siinä lepää! Niin, Walter, katsahda suljettuihin silmiin ylpeästi ja hellästi, sillä koko avarassa maailmassa ne etsivät tästedes vain sinua — ainoastaan sinua!
* * * * *
Kapteeni pysyi pienessä arkihuoneessa pimeään asti. Hän otti tuolin, jolla Walter oli istunut, ja tuijotti kattoakkunaan, kunnes päivä vähitellen häipyi ja tähdet kurkistivat alas. Hän sytytti kynttilän, sytytti piipun, poltti sen loppuun ja mietiskeli, mitä kummaa yläkerrassa tapahtui ja miksi he eivät kutsuneet häntä teelle.
Sitten Florence tuli hänen luokseen, kun hänen ihmettelynsä oli suurimmillaan.
»Jaha, lapsukainen!» huudahti kapteeni. »Olettepa te ja Walter todellakin jutelleet koko kauan!»
Florence tarttui pienellä kädellään erääseen kapteenin suurista takinnapeista ja virkkoi katsahtaen hänen kasvoihinsa:
»Kapteeni kulta, sallitteko minun kertoa teille erään asian?» Kapteeni kohotti päänsä nopeasti kuullakseen, mistä oli puhe. Voidessaan siinä asennossa paremmin tarkastella Florencea hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja samalla itsensä niin kauas kuin mahdollista.
»Mitä, sydänkäpyni!» huudahti hän äkkiä pöyhistäen itseään. »Siitäkö on puhe?»
»Siitä», vastasi Florence innokkaasti.
»Walter sulhanen! Niinkö?» karjui kapteeni heitellen vahakangashattuaan kattoakkunaa kohti.
»Niin», myönsi Florence nauraen ja itkien yhtaikaa.
Kapteeni sieppasi hänet heti syliinsä. Sitten hän otti lattialta hattunsa, painoi sen päähänsä, pisti Florencen käden kainaloonsa ja talutti hänet taas yläkertaan, sillä nyt hän tunsi saavansa hämätä mainiolla sutkauksella.
»Ähä, Walter», virkkoi kapteeni katsoen sisään ovesta, samalla kun hänen kasvonsa loistivat ystävällisen lämmityspullon tavalla. »Vai ei mikään muu suhde ole mahdollinen?»
Näytti siltä kuin hän olisi tukehtua tähän leikilliseen härnäykseensä, jota hän toisti kymmeniä kertoja teenjuonnin aikana. Samalla hän kiilloitti loistavaa nenäänsä takkinsa hihalla ja pyyhkäisi tuon tuostakin päätänsä nenäliinalla. Mutta häneltä ei puuttunut vakavampaakaan ilon lähdettä, kun hän vain halusi siihen turvautua, sillä nuoret kuulivat hänen katsellessaan heitä sanomattoman ihastuksen vallassa virkkavan hiljaa joitakin kertoja:
»Ed'ard Cuttle, etpä ole kertaakaan elämässäsi lähtenyt paremmalle reitille kuin luopuessasi pikku omaisuudesta!»