YHDESKUUDETTA LUKU
Dombey ja maailma
Mitä tekee ylpeä mies päivän seuratessa toistaan? Ajatteleeko hän kertaakaan tytärtään tai ihmetteleekö minne hän on mennyt? Luuleeko hän Florencen palanneen kotiin ja elelevän entiseen tapaan synkässä talossa? Kukaan ei voi vastata hänen puolestaan. Hän ei ole sen koommin kertaakaan maininnut tyttärensä nimeä. Hänen palveluskuntansa pelkää häntä liiaksi kosketellakseen asiaa, josta hän itsepintaisesti pysyy vaiti. Sen ainoan henkilön, joka uskaltaa kysellä häneltä, hän vaientaa silmänräpäyksessä.
»Rakas Paul», mutisee hänen sisarensa, joka pujahtaa huoneeseen samana päivänä, jolloin Florence on lähtenyt, »sinun vaimosi, se nousukas! Onko se mahdollista, mitä olen kuullut kerrottavan? Onko totta, että hän palkitsee tällä tavoin sinun verrattoman kiintymyksesi, joka meni niin pitkälle, että uhrasit omat sukulaisesikin hänen oikuilleen ja ylpeydelleen? Veliparkani!»
Näin puhuen ja samalla muistellen, ettei häntä ollut kutsuttu tupaantuliaisten päivällisille, rouva Chick käyttää ahkerasti nenäliinaansa ja heittäytyy Dombeyn kaulaan. Mutta Dombey irroittaa hänet kylmäkiskoisesti ja taluttaa hänet istumaan.
»Kiitos, Louisa», virkkaa hän, »tästä rakkautesi todistuksesta, mutta toivon, että keskustelumme siirtyy johonkin toiseen aiheeseen. Jos valitan kohtaloani, Louisa, tai ilmaisen olevani lohdutuksen tarpeessa, voit sitä tarjota minulle, jos tahdot olla niin hyvä.»
»Rakas Paul», huomauttaa hänen sisarensa pitäen nenäliinaansa kasvojaan vasten ja pudistaen päätään, »minä tunnen ylevän mielesi enkä mainitse enää sanaakaan asiasta, joka on niin tuskallinen ja mieltä kuohuttava» — rouva Chickiä puistattaa tässä ylevä suuttumus — »mutta salli minun kysyä — vaikka pelkään kuulevani jotakin, mikä järkyttää ja surettaa minua — millainen on onnettoman Florence-paran kohtalo».
»Louisa», vastaa hänen veljensä jyrkästi, »vaikene. Ei sanaakaan enää siitä!»
Rouva Chick ei voi muuta kuin pudistaa päätänsä, käyttää nenäliinaansa ja huokailla rappeutuneiden Dombey-suvun jäsenten vuoksi, jotka eivät enää ansaitse Dombeyn nimeä. Mutta hänellä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, onko Florence syyllinen Edithin karkaamiseen, onko hän mennyt äitipuolensa mukana tai tehnyt liian paljon tai liian vähän tai jotakin tai ei mitään.
Dombey kulkee tietään horjumatta, sulkee ajatuksensa ja tunteensa itsepintaisesti omaan rintaansa eikä ilmaise niitä kenellekään. Hän ei laisinkaan etsiskele tytärtään. Mahdollisesti hän ajattelee Florencen olevan tätinsä luona tai täällä kotona. Kenties hän ajattelee tytärtään alinomaa taikka ei ohimennenkään. Hänen ulkonaisen hahmonsa perusteella voi tehdä mitä päätelmiä tahansa.
Mutta yksi seikka on varma: hän ei usko menettäneensä Florencea. Hänellä ei ole aavistustakaan todellisesta asianlaidasta. Hän on elänyt liian kauan suljettuna omaan ylemmyyteensä ja nähnyt Florencen kärsivällisenä ja hiljaisena alapuolellaan pelätäkseen sitä mahdollisuutta. Vaikka onnettomuus onkin häntä järkyttänyt kovasti, ei hän vielä ole alentunut toisten ihmisten tasalle. Juuri on leveä ja syvällä, ja vuosien kuluessa ovat sen pienet haarautumat levinneet joka suuntaan ja imeneet ravintoa kaikesta ympärillä olevasta. Puu on saanut iskun, mutta sitä ei ole kaadettu.
Mutta niin tarkoin kuin Dombey salaakin sisäisen maailmansa ulkonaiselta, jolla hänen mielestään on toistaiseksi vain yksi ainoa tehtävä, nimittäin vartioida häntä tarkoin, missä hän liikkuneekin, ei hän voi peittää siltä kapinoivia merkkejä, jotka ilmenevät ontoissa silmissä ja poskissa, huolestuneessa otsassa ja alakuloisessa, synkässä ilmeessä. Luoksepääsemättömänä niinkuin ennenkin hän on kuitenkin muuttunut mies. Yhtä ylpeänä kuin ennen konsanaan hän on sisäisesti nöyryytetty, sillä muuten ei näitä ulkonaisia merkkejä voisi olla.
Maailma — mitä maailma ajattelee hänestä, kuinka se katselee häntä, mitä se näkee hänessä ja mitä se sanoo hänestä — se on hänen sisäinen kiusanhenkensä. Se seuraa häntä kaikkialle ja — mikä on vielä pahempaa — se on kaikkialla sielläkin, missä hän itse ei ole. Se astuu hänen kerallaan palvelijoiden joukkoon, ja kuitenkin hän jättää sen kuiskailemaan taakseen. Hän näkee sen osoittelevan häntä sormellaan kadulla, se odottelee häntä hänen liiketoimistossaan, se kurkistelee ivallisesti rikkaitten kauppiaitten olkapäiden ylitse, se kulkee viittaillen ja rupatellen kansanjoukossa, se ennättää aina hänen edellään joka paikkaan ja on aina innokkaimmillaan hänen lähdettyään pois, siitä hän on varma. Kun hän itse on sulkeutunut huoneeseensa iltaisin, on se hänen talossaan ja sen ulkopuolella, sen askeleet kuuluvat katukivitykseltä, se tuijottaa häneen pöydällä lojuvien sanomalehtien palstoilta, se pyyhältää edestakaisin rautateillä ja laivoissa: rauhattomana ja toimeliaana kaikkialla, ottamatta huomioon ketään muuta kuin hänet.
Se ei ole vain hänen mielikuvituksensa tuote. Se on yhtä eloisa muidenkin ihmisten ajatuksissa kuin hänen. Katsokaa Feenix-serkkua, joka tulee Baden-Badenista vartavasten puhellakseen hänen kanssaan. Katsokaa majuri Bagstockia, joka seuraa Feenix-serkkua tätä ystävällistä tehtävää suorittamaan.
Dombey ottaa heidät tapansa mukaan arvokkaasti vastaan ja seisoo suorana entisessä asennossaan tulen edessä. Hän tuntee maailman katselevan häntä heidän silmillään ja näkee saman katseen seinälle ripustetuissa muotokuvissa. Kirjahyllyllä herra Pitt niinikään edustaa sitä.
»Harvinaisen kylmä kevät», virkkaa Dombey — pettääkseen maailmaa.
»Hitto vieköön, hyvä ystävä», sanoo majuri ystävyyden tunteen lämmittämänä. »Joseph Bagstock on kurja olento silloin, jos on teeskenneltävä. Jos haluatte pitää ystäviänne loitolla, Dombey, ja ottaa heidät kylmästi vastaan, ei J.B. ole tarkoituksiinne sopiva mies. Joe on karu ja itsepintainen, Joe on suorasukainen. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua-vainaja osoitti minulle sen kunnian, että sanoi joko ansiosta tai ansiotta — siitä ei nyt ole puhe —: 'Jos armeijassa on olemassa mies, johon voin luottaa, mikäli tarvitsee osata suoraan maaliin, niin se mies on Joe — Joe Bagstock.'»
Dombey osoittaa hyväksyvänsä tämän väitteen.
»Nähkääs, Dombey», jatkaa majuri, »minä olen maailmanmies. Meidän ystävämme Feenix — jos saan niin sanoa —»
»Se tuottaa minulle suuren kunnian», huomauttaa Feenix-serkku.
»— on myöskin maailmanmies, Dombey, ja te olette maailmanmies. No niin, kun kolme maailmanmiestä kohtaa toisensa ja kun he ovat ystävyksiä — niinkuin luulen» — taas Feenix-serkkuun kääntyen.
»Varmasti erittäin hyviä ystäviä», myöntää Feenix-serkku.
»— ja kun he ovat ystävyksiä», toistaa majuri, »niin kelpo Joen mielipide (mahdollisesti J. erehtyy) on se, että maailman mielipiteen voi jossakin tietyssä asiassa helposti saada selville».
»Epäilemättä», sanoo Feenix-serkku. »Sehän on todellakin itsestään selvä asia. Minusta on peräti tärkeätä, majuri, että ystäväni Dombey kuulisi minun ilmaisevan suuren hämmästykseni ja mielipahani siitä, että rakastettava ja hienosti sivistynyt sukulaiseni, jolla oli kaikki mahdolliset edut tehdäkseen miehen onnelliseksi, on niin suuressa määrin unohtanut, mitä hän oli velkapää — suoraan sanoen maailmalle — että hän teki sellaisen kepposen. Olen ollut siitä lähtien hiton lailla masentuneella mielellä ja sanoinkin eilen illalla Long Saxbylle — joka on kuuden jalan ja kymmenen tuuman pituinen ja jonka ystäväni Dombey luultavasti tuntee — että se on koskenut minuun ihan sietämättömästi ja tehnyt minut suorastaan sappitautiseksi. Se saa ihmisen miettimään, tällainen tuhoisa onnettomuus», jatkaa Feenix-serkku, »että tapaukset kehittyvät ehdottomasti omalla voimallaan, sillä jos minun tätini olisi elänyt sen tapahtuessa, olisi sen vaikutus hänen tapaiseensa hiton vilkkaaseen ihmiseen ollut niin järkyttävä, että hän ehdottomasti olisi menettänyt henkensä onnettomuuden uutena uhrina».
»Kuulkaapa, Dombey!» virkkaa majuri, aloittaen taas hyvin tarmokkaasti.
»Suokaa anteeksi», keskeyttää hänet Feenix-serkku. »Sallikaa minun vielä kosketella erästä seikkaa. Ystäväni Dombey sallinee minun huomauttaa, että jos jotakin vielä voisi lisätä sietämättömän kiusalliseen mielentilaan, jonka vallassa olen tätä tapausta ajatellessani, niin se on maailman luonnollinen hämmästys siitä, että rakastettavan ja hienosti kasvatetun sukulaiseni (niinkuin minun yhä täytynee rohjeta häntä nimittää) otaksutaan niin menetelleen erään valkohampaisen miekkosen kanssa, joka on asemansa puolesta paljon alempana kuin hänen aviomiehensä. Mutta samalla kun minun täytyy jokseenkin jyrkästi pyytää ystävääni Dombeyta olemaan syyttämättä rakastettavaa ja hienosti sivistynyttä sukulaistani, kunnes hänen syyllisyytensä on täydellisesti todistettu, tahdon vakuuttaa ystävälleni Dombeylle, että se suku, jonka edustaja olen ja joka on nyt melkein sammunut (hiton surullinen miete miehelle), ei pane minkäänlaisia esteitä hänen tielleen ja on onnellinen voidessaan suostua jokaiseen kunnialliseen menettelytapaan, jonka hän mahdollisesti katsoo sopivaksi tulevaisuuden varalta. Toivoakseni ystäväni Dombey luottaa niihin hyviin tarkoituksiin, jotka elähdyttävät minua tässä surullisessa asiassa, enkä tosiaankaan luule tarpeelliseksi vaivata ystävääni Dombeyta sen useammilla huomautuksilla.»
Dombey kumartaa kohottamatta silmiään ja pysyy vaiti.
»No niin, Dombey», virkkaa majuri, »kun nyt ystävämme Feenix on niin kaunopuheisella tavalla, ettei vanha Joe B. ole koskaan kuullut sen etevämpää — ei, kautta taivaan, arvoisa herra, ei olekaan!» vakuuttaa majuri kerrassaan sinisenä, tarttuen keppiinsä keskikohdalta — »käsitellyt asiaa, mikäli se koskee puheena olevaa naista, nojaan minä vanhaan ystävyyteemme, Dombey, valaistakseni sitä toiselta puolen. Hyvä ystävä», sanoo majuri köhien, »maailmalla on näissä seikoissa mielipiteitä, jotka pitää ottaa huomioon».
»Sen tiedän», myöntää Dombey.
»Luonnollisesti sen tiedätte, Dombey», jatkaa majuri. »Hitto vieköön, kyllä minä ymmärrän teidän sen tietävän. Ei ole todennäköistäkään, että teidän kaltaisenne mies ei tietäisi.»
»Toivoakseni ei», vastaa Dombey.
»Dombey, te kai arvaatte lopun. Minä puhun suoraan — ehkä malttamatta — sillä Bagstockien suku on aina puhunut suoraan. Vähän he ovat koskaan sillä keinoin saavuttaneet, mutta se on Bagstockien veressä. Tuo mies on pantava pyssynpiipun eteen. J.B. on käytettävissänne. Hän vaatii ystävän nimeä. Jumala teitä siunatkoon!»
»Majuri», vastaa Dombey, »olen teille kiitollinen. Käännyn teidän puoleenne, kun se aika tulee. Koska se aika ei ole vielä tullut, olen malttanut olla puhumatta teille siitä.»
»Missä se mies on, Dombey?» kysyy majuri häneen jonkin aikaa läähättäen.
»En tiedä.»
»Oletteko saanut hänestä mitään tietoja?» kysyy majuri.
»Olen.»
»Dombey, minä iloitsen kuullessani sen», virkkaa majuri. »Onnittelen teitä.»
»Suonette anteeksi molemmat — myöskin te, majuri», huomauttaa Dombey, »etten tällä hetkellä ryhdy sen tarkempiin selittelyihin. Tietoni on omituista laatua ja omituisella tavalla saatu. Mahdollisesti se osoittautuu arvottomaksi, mahdollisesti se on totta. Nyt en voi tietää tarkemmin. Tämän enempiä selityksiä en voi antaa.»
Vaikka tämä on jokseenkin kylmä vastaus majurin hehkuvaan innostukseen, ottaa hän sen suopeasti vastaan ja lausuu julki ilonsa sen ajatuksen johdosta, että maailman oikeutettu uteliaisuus toivottavasti pian tyydytetään. Sitten Feenix-serkku saa asianmukaisen osuuden kiitollisuudesta rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaisensa mieheltä, ja hän ja majuri Bagstock vetäytyvät pois jättäen Dombeyn taas maailman haltuun miettimään mielin määrin sitä tapaa, kuinka ystävät tulkitsevat hänelle maailman ajatuksia hänen asioistaan ja sen kohtuullista ja järkevää odotusta.
Mutta kuka istuu taloudenhoitajattaren huoneessa vuodattaen kyyneleitä ja puhellen rouva Pipchinin kanssa matalalla äänellä kädet kohotettuina? Se on nainen, ja hänen kasvojaan peittää hyvin tiukka musta myssy, joka nähtävästi ei kuulu hänelle. Se on neiti Tox, joka on lainannut tämän valepuvun palvelijattareltaan ja tullut Prinsessan aukiolta päin salaa uudistaakseen vanhan tuttavuutensa rouva Pipchinin kanssa, jotta voisi saada varmoja tietoja Dombeyn tilasta. »Kuinka hän kestää sen, hyvä ystävä?» kysyy neiti Tox.
»No niin», vastaa rouva Pipchin äreällä tavallaan, »hän on hyvin entisensä kaltainen».
»Ulkonaisesti», lisää neiti Tox. »Mutta mitä hän tunteekaan sisimmässään!»
Rouva Pipchinin kovat harmaat silmät katselevat epäluuloisina hänen vastatessaan kolmena selvästi eri purkauksena: »Niin! Ehkä. Otaksun niin.» Sitten hän jatkaa: »Puhuakseni suoraan, Lucretia» — hän puhuttelee neiti Toxia yhä Lucretiaksi, sillä hän on kohdistanut ensimmäiset kokeensa lasten masentamisen alalla tähän naiseen, joka silloin oli onneton, kuihtunut ja pieni nuori tyttö — »puhuakseni suoraan, Lucretia, hän voi mielestäni olla iloinen päästyään eroon vaimostaan. Minäkään en voisi sietää läheisyydessäni niin vaskisia kasvoja!»
»Tosiaankin vaskisia. Voitte varmasti sanoakin vaskisia, rouva Pipchin!» sanoo neiti Tox. »Jättää miehensä! Niin ylevän miehen!» Ja neiti Tox joutuu taas liikutuksensa valtaan.
»En tahtoisi puhua juuri ylevyydestä», huomauttaa rouva Pipchin hieroen kiukkuisesti nenäänsä. »Mutta sen minä tiedän, että kun koettelemukset kohtaavat ihmisiä, pitää heidän kestää ne. Hölyn pölyä! Minullakin on ollut tarpeeksi kestämistä aikanani! Sellainen hälinä mokomasta. Hän on lähtenyt, ja niin olemme hänestä päässeet. Enpä luulisi kenenkään kaipaavan häntä takaisin!»
Tämä viittaus perulaisiin kaivoksiin vaikuttaa sen, että neiti Tox nousee lähteäkseen pois. Rouva Pipchin soittaa kelloa ja kutsuu Towlinsonin saattamaan häntä ulos. Towlinson, joka ei ole pitkiin aikoihin nähnyt neiti Toxia, virnistelee, sanoo toivovansa, että hän voi hyvin, ja lisää, ettei hän aluksi tuntenut neiti Toxia myssy päässä.
»Kiitos, jokseenkin hyvin, Towlinson», vastaa neiti Tox. »Pyydän teitä ystävällisesti olemaan mainitsematta kenellekään, jos sattumalta näette minut täällä. Vierailuni ovat tarkoitetut vain rouva Pipchinille.»
»Kuten haluatte, neiti.»
»Järkyttäviä asioita on tapahtunut, Towlinson», huomauttaa neiti Tox.
»Niin, ihan kauheita», myöntää Towlinson.
»Toivoakseni se, mitä täällä on tapahtunut, on teille opiksi, Towlinson», huomauttaa neiti Tox, joka opettaessaan Toodlen perhettä on omaksunut varoittavan äänensävyn ja tavan käyttää hyväkseen tilapäisiä sattumia.
»Varmasti, neiti», vastaa Towlinson.
Hän näyttää vielä tuumiskelevan itsekseen, millä lailla tämä varoitus soveltuu nimenomaan häneen, kun äreä rouva Pipchin äkkiä herättää hänet mietteistään kysymällä: »Mitä te odotatte? Miksi ette saata tätä naista ovelle?» Silloin hän opastaa neiti Toxin pois. Sivuuttaessaan Dombeyn oven neiti Tox vetäytyy mustan myssynsä sisimpiin syvyyksiin ja astuu varpaisillaan. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan hiukkasta, joka ajattelee Dombeyta niin usein ja tuntee sellaista surua ja levottomuutta hänen tähtensä kuin neiti Tox kävellessään kadulla musta myssy päässään ja pyrkiessään kotiin kenenkään huomaamatta, kun lamput on juuri sytytetty.
Mutta neiti Tox ei merkitse mitään Dombeyn maailmassa. Hän saapuu joka ilta hämärissä käyttäen koleina iltoina myssyn lisäksi vielä päällyskenkiä ja sateenvarjoa. Hän kestää Towlinsonin virnistykset ja rouva Pipchinin tiuskimiset ja töykeyden ja kaiken muun saadakseen vain tietää, kuinka Dombey voi ja kuinka hän kestää onnettomuutensa, mutta hänellä itsellään ei ole mitään tekemistä Dombeyn maailmassa, joka vaativaisena ja kiusallisena pysyy ennallaan ja tulee toimeen ilman häntä. Ja hän, kaikkea muuta kuin kirkas tai erikoinen tähti, kiertää pientä rataansa toisen aurinkokunnan nurkassa ja tietää sen, mutta tulee sittenkin, itkee, lähtee takaisin ja on tyytyväinen. Neiti Toxia on tosiaankin helpompi tyydyttää kuin sitä maailmaa, joka tuottaa Dombeylle niin paljon huolta.
Liikehuoneistossa pohtivat konttoristit suurta onnettomuutta kaikkine valo- ja varjopuolineen, mutta varsinkin sitä kysymystä, kuka saa Carkerin paikan. Yleensä he ovat sitä mieltä, että siitä varmasti vähennetään muutamat lisätulot ja että se käy ikäväksi uusien rajoitusten ja ehtojen vuoksi. Ne, joilla ei ole pienintäkään toivoa saada sitä paikkaa, ovat ehdottomasti sillä kannalla, etteivät sitä tahtoisikaan, eivätkä ollenkaan kadehdi sitä henkilöä, jolle se mahdollisesti on varattu. Tässä kauppaliikkeessä ei ole tunnettu näin suurta järkytystä sen jälkeen kuin Dombeyn pieni poika kuoli, mutta kaikki sellaiset mielenliikutukset saavat siellä seurallisen, melkeinpä hyväntuulisen leiman ja johtavat lämpimän toveruuden vahvistamiseen. Tämä edullinen tilaisuus sovittaa keskenään konttorin tunnustetun älyniekan ja hänen eteenpäin pyrkivän kilpailijansa, jotka ovat kauan olleet perivihollisia. He päättävät lähteä tovereineen yhteisille päivällisille läheiseen ravintolaan juhliakseen jälleen virinnyttä ystävyyttään. Älyniekka toimii puheenjohtajana, kilpailija varapuheenjohtajana. Jälkiruuan perästä nousee älyniekka puhumaan: »Hyvät herrat, en voi salata itseltäni, ettei tämä ole sopiva aika yksityisiin riitoihin. Äskeiset tapaukset, joihin ei tarvitse erikoisemmin viitata, mutta jotka eivät ole kokonaan jääneet käsittelemättä parissa sunnuntailehdessä ja eräässä päivälehdessäkin» (tässä seuran kaikki muut jäsenet lausuvat sen nimen äänekkäästi kuiskaten), »ovat saaneet minut miettimään yhtä ja toista, ja minusta tuntuu, että jokainen henkilökohtainen erimielisyys minun ja Robinsonin välillä tällaisella hetkellä merkitsisi ikuisiksi ajoiksi sen voimakkaan yhteistunteen kieltämistä, jonka täydellä syyllä otaksun ja toivon aina pysyvän tunnusmerkillisenä Dombey ja Pojan henkilökunnalle». Robinson vastaa tähän kuin mies ja veli. Sitten esiintyy ihan uudessa valossa eräs herrasmies, joka on ollut liikkeen palveluksessa kolme vuotta, mutta joka hetki vaarassa saada potkut laskuvirheittensä vuoksi. Hän pitää lennokkaan puheen, sanoen toivovansa, ettei heidän kunnioitetun esimiehensä tarvitsisi koskaan enää kokea sellaista onnettomuutta, joka nyt on kohdannut hänen kotiliettään, ja luettelee pitkän jonon asioita, jotka kaikki alkavat sanoilla: »älköön hänen enää koskaan», saaden palkkiokseen suosionosoitusten myrskyn. Lyhyesti sanoen, heillä on mitä hauskin ilta, eikä sitä häiritse muu kuin kiista kahden nuorukaisen välillä, jotka lausuessaan otaksumia Carkerin viime vuosipalkan suuruudesta uhkaavat toisiaan viinilaseilla ja jotka sitten toimitetaan ulos hyvin kiihtyneinä. Seuraavana päivänä on soodavesi hyvin haluttua liikkeen konttorissa, ja useimmat pitävät ravintolalaskua julkeana nylkemisenä.
Mitä tulee Perchiin, niin hän on hyvää vauhtia menossa perikatoaan kohti. Hänet näkee taas usein kapakoissa, joissa toiset kestitsevät häntä hänen valehdellessaan hirveästi. Näyttää siltä kuin hän olisi kohdannut jokaisen viime selkkaukseen sekaantuneen henkilön tuon tuostakin ja sanonut heille »herra» tai »rouva», kuinka asia kulloinkin on vaatinut, »miksi olette niin kalpea?» minkä kuullessaan kukin on värissyt kiireestä kantapäähän ja virkkanut: »Oi, Perch!» ja juossut pois. Joko tunnontuskat näiden mahdottomuuksien vuoksi tai väkijuomia seurannut vastavaikutus saa Perchin äärimmäisen alakuloiselle mielelle sinä aikana illasta, jolloin hän tavallisesti etsii lohdutusta rouva Perchin seurasta. Rouva Perch taas on hyvin ärtyisellä mielellä, sillä hän pelkää, että hänen miehensä luottamus naisväkeen on järkkynyt ja että hän puolittain odottaa kotiin tullessaan, että hänen vaimonsa on karannut jonkun aatelismiehen kanssa.
Dombeyn palvelijatkin muuttuvat näinä aikoina hyvin epäsäännöllisiksi ja työhönsä sopimattomiksi. He syövät vakinaisesti kuumaa ruokaa illalliseksi ja keskustelevat »asiasta» kuuman juoman höyrytessä heidän edessään pöydällä. Towlinson on aina päihtynyt puoliyhdentoista jälkeen ja kyselee usein, eikö hän sanonut, ettei mitään hyvää seuraa kulmatalossa asumisesta. He kuiskailevat Florence-neidistä ja lausuvat arvelujaan hänen olinpaikastaan, mutta ovat yhtä mieltä siitä, että ellei herra Dombey sitä tiedäkään, tietää rouva Dombey. Tämä johtaa heidän ajatuksensa viimeksimainittuun, jolloin keittäjätär huomauttaa, että hän oli kuitenkin kerrassaan komea olento. Mutta hän oli liian ylhäinen! He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että hän oli liian ylhäinen, ja Towlinsonin vanha lemmitty, sisäkkö (joka on hyvin siveellinen), pyytää, ettei hänelle enää koskaan puhuttaisi ihmisistä, jotka pitävät päätänsä liian korkealla ikäänkuin tämä maailma ei olisi heille kyllin hyvä.
Kaikki, mitä tässä asiassa sanotaan ja tehdään, tapahtuu yhteisesti — Dombeyta tietysti lukuunottamatta. Dombey ja maailma eivät tiedä toisistaan.