KAHDEKSAS LUKU
Telkien takana
Arthur Clennam seisoi kadulla aikoen kysyä joltakin ohikulkijalta, mikä paikka tämä oli. Hän antoi muutamien mennä ohi, heidän kasvonsa kun eivät rohkaisseet häntä tekemään kysymystään, ja seisoi yhä samassa paikassa kadulla, kun siihen ilmestyi vanha mies, joka kääntyi vankilan pihaan.
Hän kulki hyvin kumarassa ja laahustihe eteenpäin hitaasti ja hajamielisenä, mikä teki Lontoon meluavat kadut hänelle vähemmin turvallisiksi kulkupaikoiksi. Hän oli likaisesti ja köyhästi puettu kuluneeseen, muinoin siniseen takkiin, joka ylettyi nilkkoihin ja oli napitettu leukaa myöten, missä se katosi kalpean samettikaulusvainajan sisään. Kappale punaista kangasta, jolla tämä aave elinaikanaan oli kangistettu, oli nyt paljastunut ja törrötti ukon niskassa yhdessä mykkyrässä harmaiden hiusten ja kuluneen kaulaliinan ja soljen kanssa, niin että hattu oli työntyä päästä. Rasvainen oli hattu ja nukaton; se riippui silmillä, lieri oli haljennut ja käppyräinen ja hatun alla roikkui nenäliinan kulma. Housut olivat niin pitkät ja väljät ja kengät niin kömpelöt ja isot, että ukko kävellä kompuroi kuin norsu; vaikeata oli kuitenkin sanoa, minkä verran tämä johtui astuntatavasta ja minkä verran kömpelöistä vaatteista ja kengistä. Toisessa kainalossaan kantoi hän vetelää, lopenkulunutta koteloa, jossa oli jonkinlainen puhallussoitin; samassa kädessä oli hänellä hitunen nuuskaa vaaleanruskeassa paperikäärössä, josta hän veti pitkän siemauksen vanhan sinisen nenäparkansa lohduksi juuri kun Arthur Clennam katsoi häneen.
Tälle vanhukselle, joka juuri oli astumaisillaan pihaan, esitti hän kysymyksensä koskettaen hänen olkapäähänsä. Ukko pysähtyi ja katsoi taaksensa, laimeissa, harmaissa silmissä sellainen ilme, kuin olisivat ajatukset olleet kaukana ja kuin hän olisi hiukan huonokuuloinen.
»Anteeksi, sir», toisti Arthur kysymyksensä, »mikä paikka tämä on?»
»Häh! Mikäkö paikka?» vastasi ukko, keskeyttäen nuuskaamisensa ja osoittaen vankilaa katsomatta siihen. »Tämä on Marshalsea, sir.»
»Velkavankilako?»
»Sir», vastasi vanhus ja näytti pitävän huomautusta sen tarkoituksesta jotensakin tarpeettomana, »tämä on velkavankila».
Hän kääntyi ja jatkoi matkaansa.
»Pyydän anteeksi», jatkoi Arthur pysähdyttäen hänet vielä kerran, »mutta sallitteko minun vielä kysyä jotakin? Voiko kuka hyvänsä mennä sinne?»
»Kuka hyvänsä voi mennä sinne», vastasi vanha mies; vastauksen korostus lisäsi selvästi: »muttei kuka hyvänsä voi lähteä sieltä».
»Anteeksi vielä kerran. Tunnetteko te tämän paikan?»
»Sir», vastasi ukko rutistaen nuuskakääröä kädessään ja katsoen kysyjään kuin olisivat sellaiset kysymykset loukanneet häntä, »tunnen».
»Suokaa minulle anteeksi, en kysele hävyttömästä uteliaisuudesta, vaan minulla on todellinen syy siihen. Tunnetteko ketään Dorrit-nimistä täällä?»
»Minun nimeni, sir, on Dorrit», vastasi vanha mies odottamatta.
Arthur nosti hattuansa hänelle. »Sallikaa minun sanoa vielä muutama sana. Olin aivan valmistumaton vastaukseenne ja toivon sen riittävän puolustuksekseni, kun olen rohjennut puhutella teitä. Olen äskettäin palannut Englantiin oltuani kauan poissa. Näin äitini, mrs Clennamin, luona Cityssä nuoren naisen ompelemassa ja kuulin häntä puhuteltavan ja hänestä puhuttavan vain pikku Dorritina. Hän on herättänyt vilpittömän mielenkiintoni ja tahtoisin hyvin mielelläni saada tietää enemmän hänestä.»
Vanha mies katseli häntä tarkkaavasti. »Oletteko merimies, sir?» kysyi hän. Hän näytti hiukan pettyneeltä, kun toinen vastasi pudistamalla päätänsä. »Ettekö ole? Päivettyneistä kasvoistanne päättelin teidän olevan merimiehen. Oletteko tosissanne, sir?»
»Vakuutan olevani ja pyydän teitä uskomaan minun olevan täysin tosissani.»
»Tunnen perin vähän maailmaa, sir», vastasi toinen, jolla oli heikko ja vapiseva ääni. »Olen kulkenut tietäni vain kuin varjo aurinkokellon yli. Ei kenenkään kannata yrittää johtaa minua harhaan, se olisi todella liian helppoa — liian mitätön menestys tuottaakseen minkäänlaista tyydytystä. Nuori nainen, jonka näitte menevän sisään tästä, on veljeni lapsi. Veljeni on nimeltään William Dorrit, minun nimeni Frederick. Olette nähnyt hänet äitinne luona (tiedän, että äitinne on ystävällinen hänelle), hän kiinnittää mieltänne, ja tahdotte tietää, mitä hän toimittaa täällä. Tulkaa katsomaan.»
Hän jatkoi taas matkaansa, ja Arthur seurasi häntä.
»Veljeni», sanoi ukko ja pysähtyi kynnykselle kääntyen hitaasti ympäri, »on ollut täällä monta vuotta, ja paljon, mitä tapahtuu muurien ulkopuolella, meidänkin, hänen omaistensa, keskuudessa, pidetään häneltä salassa syiden tähden, joista minun ei nyt tarvitse puhua. Olkaa hyvä ja älkää mainitko veljentyttäreni ompelemisesta. Olkaa hyvä ja älkää puhuko muusta kuin sellaisesta, josta meillä puhutaan. Jos pysyttelette meidän rajoissamme, ette voi erehtyä. No niin! Tulkaa katsomaan.»
Arthur seurasi häntä ahtaaseen porttikäytävään; sen päässä kuului kierrettävän avainta, ja vahva ovi avautui sisältäpäin. Sen kautta pääsivät he porttihuoneeseen tai eteiseen, jonka läpi kuljettuaan he tulivat toiselle, ristikolla varustetulle ovelle; tämä avautui vankilaan. Vanha mies kulki koko ajan edellä ja heidän tullessaan virantoimituksessa olevan portinvartijan luo kääntyi ympäri hitaasti, kankeasti, kumaraselkäisenä, ikäänkuin esittääkseen seuralaisensa. Vartija nyökäytti päätänsä, ja seuralainen pääsi sisään tarvitsematta ilmoittaa, ketä hän tuli tapaamaan.
Ilta oli pimeä, ja vankilan pihalyhdyt ja ikkunoista paistavat, monenlaisten vanhojen, vinojen verhojen ja kaihtimien takaa tuikkivat kynttilät eivät kyenneet tekemään sitä valoisammaksi. Muutamia ihmisiä liikkui ulkona, mutta suurin osa vankilan asujamista oli sisällä. Vanhus kääntyi oikealle puolen pihaa, astui sisään kolmannesta tai neljännestä ovesta ja alkoi nousta portaita. »Ne ovat kyllä pimeät, sir, mutta täällä ei ole mitään, mihin voisi kompastua.»
Hän pysähtyi hiukan ennenkuin avasi oven toisessa kerroksessa. Hän oli tuskin kiertänyt lukonkahvaa, kun vieras jo näki Dorritin tyttären ja ymmärsi syyn, miksi hän välttämättä aina tahtoi syödä yksin.
Tyttö oli tuonut kotiin ruuan, joka hänen itse olisi pitänyt syödä, ja lämmitti sitä jo rautapannussa liedellä isälleen, joka puettuna vanhaan harmaaseen takkiin, musta lakki päässä, odotteli illallistaan pöydän ääressä. Hänen eteensä pöydälle oli levitetty puhdas liina ja sille asetettu veitsi, haarukka ja lusikka, suola-astia, pippurirasia, lasi ja tinainen olutkannu. Ei puuttunut sellaisiakaan hienouksia kuin hänen oma erikoinen cayennepippuripullonsa ja hitunen kurkkuja teevadilla.
Tyttö säpsähti, sävähti punaiseksi ja sitten kalpeni. Vierailija pyysi enemmän silmillään kuin vaistomaisella pienellä kädenliikkeellään häntä rauhoittumaan.
»Tapasin tämän herran», selitti setä — »mr Clennam, William, Amyn ystävän poika — tapasin hänet ulkoportilla; hän halusi ohi kulkiessaan käydä tervehdyksellä täällä, mutta oli epätietoinen pääsisikö sisään. Tämä on veljeni William, sir.»
»Toivon», virkkoi Arthur hyvin epävarmana siitä, mitä sanoisi, »että kunnioitukseni tytärtänne kohtaan selittää ja puolustaa haluani tulla esitellyksi teille, sir».
»Mr Clennam», vastasi toinen, nousi seisomaan, otti lakin päästänsä, laski sen kämmenelleen ja piteli sitä valmiina pantavaksi taas päähän, »te suotte minulle kunnian. Olette tervetullut, sir.» Hän kumarsi syvään. »Frederick, tuoli. Tehkää hyvin ja istukaa, mr Clennam.»
Hän pani taas mustan lakkinsa päähänsä ja istui äskeiselle paikalleen.
Hänen käytöksessään oli ihmeellisen hyväntahtoinen ja suojeleva sävy.
Tällaisilla menoilla oli hänellä tapana ottaa vastaan Marshalsean uusia
asukkaita.
»Olette tervetullut Marshalseaan, sir. Olen lausunut monta herrasmiestä tervetulleeksi näiden muurien sisäpuolelle. Kenties tiedätte — ehkä tyttäreni Amy on maininnut — että olen tämän paikan isä.»
»Niin — niin olen käsittänyt asian», vastasi Arthur umpimähkään.
»Tiedätte ehkä, että tyttäreni Amy on syntynyt täällä. Hän on hyvä tyttö, sir, herttainen tyttö, jo kauan ollut minun lohdutuksenani ja tukenani. Amy, rakkaani, tuo ruoka pöytään; mr Clennam suo anteeksi yksinkertaiset tapamme, joihin olemme pakotetut täällä. Saanko pyytää, teitä, sir, kunnioittamaan minua ottamalla osaa —»
»Kiitos», vastasi Arthur. »Olen juuri syönyt.»
Hän ihmetteli suuresti miehen käytöstä ja sitä, ettei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan mahdollisuus, että pikku Dorritilla olisi syytä hävetä perheensä tarinaa.
Tytär täytti isänsä lasin, asetti kaikki pöydällä hänen ulottuvilleen ja istui sitte hänen vieressään hänen syödessään illallistaan. Nähtävästi noudattaen heidän illallistapojaan otti Amy hiukan leipää eteensä ja kosketti huulillaan isänsä lasia; mutta Arthur huomasi, että hän oli huolissaan eikä syönyt mitään. Tyttären tapa katsoa isäänsä, puoliksi ihaillen häntä ja ylpeillen hänestä, puoliksi häveten hänen puolestaan, mutta joka tapauksessa kunnioittaen ja rakastaen häntä liikutti syvästi Arthur Clennamin sydäntä.
Marshalsean isä kohteli veljeään alentuvaisen herttaisesti ja hyväntahtoisesti, kuten yksityistä henkilöä, joka ei ollut päässyt mihinkään erikoiseen arvoasemaan. »Frederick», sanoi hän, »tiedän, että Fanny ja sinä syötte illallista kotonanne tänä iltana. Minne olet jättänyt Fannyn, Frederick?»
»Hän on kävelyllä Tipin kanssa.»
»Tip, kuten ehkä tiedätte, on minun poikani, mr Clennam. Hän on ollut hieman raju ja vaikea taltuttaa, mutta hänet esitettiinkin maailmalle» — hän kohautti hartioitaan huoahtaen ja katseli ympärilleen huoneessa — »hieman onnettomissa oloissa. Oletteko täällä ensimmäistä kertaa, sir?»
»Olen, ensimmäistä kertaa.»
»Olisitte tuskin voinut olla täällä poikavuosienne jälkeen minun tietämättäni. Harvoin sattuu, että kukaan — arvokkaampi — arvokkaampi — saapuu tänne tulematta esitellyksi minulle.»
»Veljelleni on esitetty neljä- jopa viisikymmentäkin päivässä», kertoi
Frederick, ja ylpeyden säde kirkasti heikosti hänen kasvojaan.
»Niin!» vahvisti Marshalsean isä. »Olemme ylittäneetkin tämän määrän. Jonakin kauniina sunnuntai-päivänä poispääsyaikoina saattaa täällä olla kuin hovin vastaanottajaiset — aivan kuin hovin vastaanottajaiset. Amy, rakkaani, olen puolen päivää koettanut muistella sen Camberwellistä kotoisin olevan herrasmiehen nimeä, jonka minulle viime jouluviikolla esitteli miellyttävä hiilikauppias jouduttuaan uudestaan tänne kuudeksi kuukaudeksi.»
»En muista hänen nimeään, isä.»
»Frederick, muistatko sinä hänen nimensä?»
Frederick epäili milloinkaan kuulleensakaan sitä. Kuka hyvänsä käsitti, että Frederick oli viimeinen ihminen maan päällä, jolta saattoi kysyä tällaista valaisevan vastauksen toivossa.
»Tarkoitan», selitti veli, »sitä herrasmiestä, joka suoritti kauniin tekonsa niin hienosti. No! Voi toki! Nimi on kerrassaan hävinnyt muististani. Mr Clennam, koska tulin maininneeksi kauniista ja hienosta teosta, niin kenties tahtoisitte tietää, mikä se oli.»
»Hyvin mielelläni», vakuutti Arthur siirtäen katseensa pois alaspainuvasta sirosta päästä ja kalpeista kasvoista, joita uusi huoli alkoi varjostaa.
»Se oli niin jaloa ja todistaa niin hienoa tunnetta, että katson melkein velvollisuudekseni mainita siitä. Sanoin silloin, että aion aina kertoa siitä sopivissa tilaisuuksissa, välittämättä henkilökohtaisesta arkatuntoisuudesta. Toisinaan — niin — toisinaan — ei ole tarvis peitellä sitä — tiedätte varmaan, mr Clennam, että täällä olleet toisinaan haluavat lahjoittaa jotakin — pienen muistolahjan Marshalsean isälle.»
Surullista, kovin surullista oli nähdä, Kuinka tytär äänettömästi pyytäen laski kätensä isän käsivarrelle ja kuinka hänen pieni ja arka olentonsa väristen kääntyi poispäin.
»Väliin», jatkoi Marshalsean isä matalalla, pehmeällä äänellä, kiihtyneenä, tuon tuostakin selvitellen kurkkuaan, »väliin tämä esiintyy yhdessä, väliin toisessa muodossa, mutta tavallisimmin — hm — rahana. Ja se on, minun täytyy tunnustaa se, liiankin usein — hm — tervetullutta. Tämä herra, josta puhun, esittäytyi erittäin miellyttävällä tavalla, mr Clennam, ja keskusteli sekä erittäin kohteliaasti että erittäin — hm — ymmärtäväisesti.» Vaikka hän oli lopettanut illallisensa, haparoi hän koko ajan hermostuneesti lautastaan veitsellä ja haarukalla, ikäänkuin siinä olisi vielä ollut jotakin. »Hänen keskustelustaan selvisi, että hän omisti puutarhan, vaikka hän hienotunteisesti ei aluksi tahtonut mainita siitä, koska puutarhat eivät ole — hm — saavutettavissani. Mutta se tuli ilmi sen kautta, että minä ihailin kaunista kurjenpolvikimppua — se oli totisesti kaunis kurjenpolvikimppu — jonka hän oli tuonut kasvihuoneestaan. Huomauttaessani sen väriloistosta näytti hän sen ympärille sidottua paperikaistaletta, johon oli kirjoitettu 'Marshalsean isälle', ja lahjoitti kukkakimpun minulle. Muttei — hm — siinä kaikki. Hyvästi sanoessaan pyysi hän erityisesti, että puolen tunnin kuluttua poistaisin paperin kukkakimpun ympäriltä. Minä — tuota — minä tein niin ja huomasin sen sisältävän — tuota —kaksi guineaa. Vakuutan, mr Clennam, olen vastaanottanut — hm — monella tavalla annettuja ja erisuuruisia — hm — muistolahjoja, ja ne ovat aina olleet — hm — ikävä kyllä — hm — tervetulleita; mutta ei mikään — hm — lahja ole tuottanut minulle suurempaa mielihyvää kuin tämä.»
Arthur oli juuri aikeissa sanoa sen vähän, mitä hän saattoi sanoa tällaisesta puheenaiheesta, kun kello alkoi soida jossakin ja kuului lähestyvien askelten kopinaa. Ovelle ilmestyi nuori mies ja sievä tyttö, jonka vartalo oli paljon kauniimpi ja kehittyneempi kuin pikku Dorritin; kasvoiltaan tämä kyllä näytti paljon nuoremmalta, kun sisaret seisoivat rinnakkain. Molemmat tulijat pysähtyivät ovelle nähdessään vieraan.
»Mr Clennam, Fanny. Vanhin tyttäreni ja poikani, mr Clennam. Kello on lähtömerkkinä vierailijoille, ja he ovat tulleet sanomaan hyvää yötä; mutta kyllä vielä on aikaa, hyvää aikaa. Tytöt, mr Clennam suo kyllä anteeksi, jos teillä on joitakin talousasioita toimitettavana. Luulen hänen kyllä tietävän, että minulla on vain yksi huone täällä.»
»Minä pyydän vain puhtaan pukuni Amylta, isä», vastasi toinen tyttö.
»Ja minä vaatteeni», sanoi Tip.
Amy meni vanhan huonekalun ääreen, jonka yläosa oli lipastona ja alaosa vuoteena, avasi erään laatikon ja otti siitä kaksi pientä kääröä, jotka hän antoi veljelleen ja sisarelleen. »Ovatko ne paikatut ja siistityt?» kuuli Clennam sisaren kysyvän, johon Amy vastasi: »Ovat.» Clennam oli noussut seisomaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen katsellakseen huonetta. Paljaat seinät olivat maalatut vihreiksi — nähtävästi taitamattoman käden työtä — ja koristetut muutamilla vähäisillä kuvilla. Akkunassa oli verhot, lattialla mattoja; siellä oli hyllyjä ja naulakkoja ja muita mukavuuksia, joita oli kokoontunut vuosien kuluessa. Huone oli ahdas ja pieni ja köyhästi sisustettu; lisäksi kamiinan torvi työnsi sisälle savua, niin että sen yläpuolella oleva peltisuojus oli tarpeeton; kaikesta huolimatta oli huone jatkuvalla hoidolla ja huolella saatu siistiksi, vieläpä tavallaan kodikkaaksikin ja mukavaksi.
Koko ajan soi kello, ja setä tahtoi välttämättä lähteä. »Tule pois, Fanny, tule pois, Fanny», hoki hän, kulunut soitinkotelo kainalossa, »ovi suljetaan, lapsi; ovi suljetaan!»
Fanny toivotti isälleen hyvää yötä ja liiteli keveästi huoneesta. Tip oli jo kiivennyt portaita alas. »No, mr Clennam», muistutti setä katsoen taakseen kompuroidessaan nuorten jäljessä ulos, »ovi suljetaan, sir, ovi suljetaan!»
Mr Clennamilla oli kaksi tehtävää suoritettavana, ennenkuin saattoi lähteä; ensiksi tahtoi hän tarjota muistolahjansa Marshalsean isälle tuottamatta tuskaa hänen tyttärellensä ja toiseksi sanoa tälle lapselle vaikkapa vain pari sanaa selittääksensä, miksi oli tullut tänne.
»Sallikaa minun», sanoi isä, »saattaa teidät portaita alas». Amy oli hiipinyt ulos muiden jäljessä, ja he olivat kahden. »Ei millään muotoa», epäsi vieras kiireisesti. »Pyydän, sallikaa minun» — kili, kili.
»Mr Clennam», sanoi isä, »olen syvästi, syvästi —» Mutta vieras oli sulkenut hänen kätensä tukahduttaakseen kilinän ja rientänyt kiireesti portaita alas.
Hän ei nähnyt pikku Dorritia portaissa eikä pihassa. Viimeiset pari kolme kävelijää kiirehtivät portille päin, ja hän oli aikeissa seurata heitä, kun huomasi Amyn sisäänkäytävän viereisen talon ovella. Hän palasi kiireesti sinne.
»Suokaa anteeksi, että puhuttelen teitä tässä; suokaa anteeksi, että ensinkään tulin tänne! Seurasin teitä tänä iltana. Tein sen, koska tahdon koettaa jollakin tavoin palvella teitä ja perhettänne. Tiedättehän, millainen meidän suhteemme on, äitini ja minun, ja ymmärrätte, etten ole tahtonut lähestyä teitä hänen talossaan, jotten tahtomattani tekisi häntä epäluuloiseksi tai suututtaisi häntä tai järkyttäisi hänen hyvää ajatustaan teistä. Se, mitä näinä lyhyinä hetkinä olen nähnyt täällä, on suuresti lisännyt harrasta haluani olla teidän ystävänne. Tuntisin saaneeni korvausta monista pettymyksistä, jos voisin toivoa saavuttavani teidän luottamuksenne.»
Tyttö näytti ensin pelästyvän, mutta rohkaistui sitä mukaa kuin toinen puhui.
»Te olette kovin hyvä, sir, ja puhutte vilpittömästi minulle. Mutta kuitenkin — olisin suonut, ettette olisi seurannut minua tänne.»
Clennam ymmärsi, että hän isänsä tähden oli niin liikutettu sanoessaan tämän, kunnioitti sitä ja oli vaiti.
»Mrs Clennam on auttanut minua suuresti; en tiedä, mitä olisimme tehneet, ellei hän olisi antanut minulle työtä; en luule, että on kaunista palkita häntä olemalla salaperäinen; en voi sanoa muuta tänä iltana. Olen varma, että tarkoitatte parastamme. Kiitos, kiitos.»
»Antakaa minun vielä kysyä erästä asiaa, ennenkuin lähden. Oletteko tuntenut äitini jo kauan?»
»Kaksi vuotta, luulen, sir. — Kello on vaiennut.»
»Kuinka opitte ensin tuntemaan hänet? Lähettikö hän noutamaan teitä täältä?»
»Ei. Hän ei edes tiedä minun asuvan täällä. Meillä, isällä ja minulla, on ystävä — köyhä työmies, mutta ystävistä parhain — ja minä kirjoitin haluavani ompelutyötä ja ilmoitin hänen osoitteensa. Ja hän pani ilmoitukseni muutamiin paikkoihin, joista ei tarvinnut maksaa mitään; näin mrs Clennam sai tiedon minusta ja lähetti noutamaan minut. Portti suljetaan, sir!»
Tyttö oli levoton ja hädissään ja mies niin täynnä myötätuntoa häntä kohtaan ja niin syvästi kiintynyt hänen tarinaansa, joka vähitellen alkoi selvitä hänelle, että hän tuskin saattoi riistäytyä irti. Mutta kellon vaikeneminen ja sitä seuraava hiljaisuus vankilassa varoittivat viipymästä, ja sanottuaan vielä pari kiireistä ystävällistä sanaa jätti hän tytön, joka hiipi takaisin isänsä luo.
Mutta Clennam oli viipynyt, liian kauan. Sisäportti oli kiinni ja porttihuone suljettu. Tarhaan koputettuaan hiukan kädellään, jäi hän seisomaan paikalleen mielessään epämiellyttävä varmuus siitä, että hänen oli vietettävä yönsä vankilassa; silloin kuuli hän rakkaan äänen, joka puhutteli häntä.
»Kiinni, vai mitä?» sanoi ääni. »Ette pääse kotiin ennenkuin huomenna.
— Oh, tekö siinä olettekin, mr Clennam?»
Ääni oli Tipin; ja he seisoivat katsellen toisiaan vankilan pihassa, kun alkoi sataa.
»Olette kiinni nyt», huomautti Tip. »Toisen kerran teidän pitää olla paremmin varuillanne.»
»Mutta tekin olette jäänyt lukkojen taakse», vastasi Arthur
»Niinpä kai!» sanoi Tip ivallisesti. »Siltä näyttää. Mutta en samalla tavalla kuin te. Minä kuulun laitokseen, mutta sisareni on sitä mieltä, ettei sitä milloinkaan saa ilmoittaa isäukolle. Minä puolestani en käsitä syytä siihen.»
»Voisinkohan minä päästä jonnekin suojaan?» kysyi Arthur. »Mitä minun olisi tehtävä?»
»Parasta olisi, jos ensiksi saisimme Amyn käsiimme», arveli Tip, jonka mielestä oli luonnollista lykätä kaikki vaikeudet Amyn ratkaistaviksi.
»Kävelisin mieluummin vaikka koko yön — se ei olisi suurikaan asia — kuin hankkisin hänelle lisähuolta.»
»Teidän ei tarvitse tehdä sitä, jos tahdotte maksaa vuoteesta. Jos ette pelkää maksua, niin he kyllä tekevät teille vuoteen ravintolan pöydälle, tässä tapauksessa. Jos tulette mukaan, saatan teidät sinne.»
Heidän kulkiessaan poikki vilkaisi Arthur ylös äsken jättämänsä huoneen ikkunaan, jossa hän vielä näki valoa.
»Kyllä sir», selitti Tip, seuraten hänen katsettaan, »tämä on isäukon ikkuna. Amy istuu vielä jonkun tunnin hänen kanssaan ja lukee hänelle eilistä lehteä tai jotakin sellaista; ja sitte hän tulee sieltä hiipien kuin pieni aave ja häviää äänettömänä.»
»En ymmärrä teitä.»
»Isäukko nukkuu huoneessaan ja Amylla on yösija Portinvartijan luona. Ensimmäinen talo tuolla», selitti Tip osoittaen sisäänkäytävää, jonne sisar oli poikennut. »Ensimmäisessä talossa hänellä on pieni ullakkohuone, josta hän maksaa kaksi kertaa niin paljon kuin hänen tarvitsisi maksaa kaksin verroin paremmasta huoneesta vankilan ulkopuolella. Mutta hän tahtoo, tyttö rukka, pysytellä isäukon läheisyydessä yötä päivää.»
He olivat nyt tulleet ravintolaan, joka oli vankilan yläpäässä ja josta velkavangit juuri olivat lähteneet vietettyään iltaansa kerhossaan. Alakerta, jossa kerhoa pidettiin, oli juuri kysymyksessä oleva ravintola; puheenjohtajan istuin, tinakannut, lasit, piiput, tupakantuhka ja jäsenten jälkeensä jättämä yleinen tuntu ja tuoksu, kaikki oli yhä siinä kunnossa, johon juhlallinen seura oli lähtiessään jättänyt sen.
Tottumaton vierailija vankilan ulkopuolelta otaksui tietysti, että kaikki täällä olivat, vankeja — ravintolanisäntä, tarjoilija, siivoojatar, palvelijapoika ja kaikki. Hän ei päässyt selville siitä, oliko asia niin vai ei, mutta kaikki he näyttivät ränsistyneiltä ja nukkavieruilta. Vastapäisessä huoneessa kauppaa pitävä mies, joka myös otti herrasmiehiä vuokralaisiksi, tuli auttamaan -vuodetta tehtäessä. Hän oli aikoinaan ollut räätäli ja pitänyt omia vaunujakin, kertoi hän. Hän kehui käräjöivänsä velkavankien oikeuksien puolesta ja hänellä oli epämääräisiä ja häälyviä epäluuloja siitä, että vankilanjohtaja pidätti rahoja, joiden olisi pitänyt tulla vangeille. Hän tahtoi uskoa näin ja koetti aina istuttaa vastatulijoihin ja vieraisiin samaa uskoa tähän varjomaiseen vääryyteen; hän ei kuitenkaan kuolemakseenkaan olisi voinut selittää, mitä rahoja hän tarkoitti ja kuinka tällainen epäluulo oli päässyt juurtumaan hänen mieleensä. Tästä huolimatta oli hän aivan varma siitä, että hänen oma osuutensa näistä rahoista oli kolme shillingiä yhdeksän pennyä viikossa ja vankilanjohtaja siis säännöllisesti joka maanantai petkutti häntä, joka myös oli vankilayhteiskunnan jäsen. Hän tuli auttamaan vuoteen teossa nähtävästi sitä varten, ettei menettäisi tilaisuutta puhua asiastaan; kevennettyhän mieltänsä ja ilmoitettuaan (kuten hän arvattavasti aina teki panematta kuitenkaan uhkaustaan toimeen) aikovansa kirjoittaa sanomalehtiin asiasta ja paljastaa vankilanjohtajan petkutukset, alkoi hän keskustella muiden kanssa kaikenlaisista asioista. Seuran puhelun sävystä selvisi, että he kaikki pitivät maksukyvyttömyyttä ihmisen normaalitilana ja velkojen maksamista ajoittain puhkeavana sairautena.
Tässä oudossa ympäristössä ja näiden outojen olentojen liikkuessa hänen edessään katseli Arthur Clennam näitä valmistuksia kuin unessa. Sillä välin näytteli asioihin aikojen kuluessa tuiki perehtynyt Tip juhlallisen tyytyväisenä ravintolan mahdollisuuksia, yhteistä keittiön uunia, joka oli saatu pystyyn vankien kokoamilla varoilla, ja samalla tavoin hankittua vesikattilaa ja muita mukavuuksia, tähdäten ja pyrkien siihen johtopäätökseen, että Marshalsea oli terveyden, hyvinvoinnin ja viisauden tyyssija.
Kahdesta nurkkaan asetetusta pöydästä muodostui vähitellen hyvänpuoleinen vuode, ja vieras jätettiin Windsor-tuolin, puheenjohtajan istuimen, viinanhöyryjen, sahajauhojen, piipunsavun ja sylkyastiain seuraan lepäämään. Kesti kuitenkin kauan, kauan, kauan ennenkuin lepo lientyi uneksi. Paikan outous, valmistumaton joutuminen sinne, teljettynä olen tunne, muisto yläkerrassa olevasta huoneesta, molemmista veljeksistä ja ennen kaikkea arasta, lapsellisesta olennosta, jonka kasvoilla hän nyt näki monta vuotta kärsityn ravinnon riittämättömyyden, jopa puutteen leiman, kaikki tämä vei häneltä unen ja teki hänen mielensä raskaaksi. Valvoessa pyöri painajaisen tavoin hänen mielessään mietteitä ja kuvitelmia, jotka olivat mitä kummallisimmassa suhteessa vankilaan, mutta kuitenkin koko ajan kiertelivät sitä. Oliko vankilassa ruumisarkkuja varalla niitä varten, jotka mahdollisesti kuolivat siellä; missä ja miten niitä säilytettiin, minnekä vankilassa kuolleet haudattiin, kuinka ne vietiin sieltä pois, mitä muodollisuuksia oli otettava huomioon, jos leppymätön velkoja tahtoi pidättää kuolleen? Mitä vankilasta karkaamiseen tuli, niin mitä mahdollisuuksia siihen oli? Jos vanki pääsi kiipeämään muurille nuoran ja koukun avulla, niin miten pääsi hän alas toiselle puolen — saattoiko hän hypätä jonkun rakennuksen katolle, hiipiä tikapuita alas, livahtaa jostakin ovesta ulos ja hävitä ihmisjoukkoon? Ja mitähän, jos tuli pääsisi irti vankilassa nyt hänen maatessaan siinä!
Nämä tahdottomat mielikuvituksen kirmailut olivat kuitenkin vain kehyksenä hänen edessään olevalle taululle, jossa esiintyi kolme henkilöä. Hänen isänsä, jonka kuva oli profeetallisesti tummunut ja jonka silmissä oli sama luja katse kuin kuolemanhetkelläkin; hänen äitinsä, käsivarsi koholla suojana pojan epäluuloa vastaan; pikku Dorrit käsi nöyryytetyn isänsä käsivarrella, painunut pää poispäin käännettynä.
Mitähän jos äidillä oli vanha, hänelle hyvin tunnettu syy osoittaa ystävällisyyttä tälle köyhälle tytölle! Mitähän jos vanki, joka nyt nukkui rauhallista unta — suokoon taivas hänelle sitä! — suuren tuomiopäivän valjetessa johtaisi onnettomuutensa jäljet hänen äitiinsä! Mitähän jos joku hänen ja isän teko olisi, vaikkapa vain välillisestikin, ollut syynä siihen, että näiden molempien veljesten harmaat päät olivat vaipuneet niin alas!
Hänen mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. Mitähän jos hänen äitinsä piti tätä pitkää vankeutta täällä ja omaa pitkää vankeuttaan huoneessaan velkana ja sen kuittauksena! »Myönnän olleeni myötävaikuttamassa tämän miehen vankeuteen. Olen saanut kärsiä siitä samalla tavalla. Hän on vanhentunut vankeudessaan, minä omassani. Olen maksanut velkani.»
Kun kaikki muut ajatukset olivat häipyneet hänen mielestään, piti tämä sitä yhä vallassaan. Kun hän nukahti, ilmestyi äiti hänen eteensä rullatuolissaan, torjuen hänet tällä puolustuksella. Kun hän heräsi, kavahtaen syyttä säikähtyneenä pystyyn, soivat nämä sanat hänen korvissaan, aivan kuin äiti olisi hitaasti lausunut ne hänen vuoteensa ääressä herättääkseen hänet: »Hän kuihtuu vankilassaan, minä kuihdun omassani; armoton oikeus on tuominnut, mitä minä vielä olen velkaa?»