SEITSEMÄS LUKU
Marshalsean lapsi
Lapsi, jonka ensimmäiseen hengenvetoon oli sekautunut tohtori Haggagen viinanhöyryä, kulki perintönä vankipolvelta toiselle samoin kuin perimätieto heidän yhteisestä isästään. Olemassaolonsa alkuaikoina hän todella kirjaimellisesti ja kouraantuntuvasti kulki perintönä vankien keskuudessa, sillä kultakin uudelta vankilayhteiskunnan jäseneltä vaadittiin miltei sisäänpääsyehtona, että hän hoitaisi vankilassa syntynyttä pienokaista.
»Oikeastaan», huomautti portinvartija, kun lasta ensimmäisen kerran näytettiin hänelle, »oikeastaan minun pitäisi saada tulla hänen kummikseen».
Isä mietti epävarmana asiaa hetkisen ja sanoi sitten: »Ehkäpä ette olisi vastahakoinen todella rupeamaan hänen kummiksensa?»
»En toki! En minä ole», vastasi portinvartija, »ellette itse ole vastahakoinen pyytämään minua siksi».
Näin tapahtui, että pienokainen ristittiin eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun portinvartija oli vuorollaan vapaa toimestaan, ja että tämä astui kastemaljalle P. Yrjön kirkossa, lupasi, kieltäytyi ja vannoi lapsen puolesta kuin hyvä kristitty ainakin, kuten hän sieltä palattuaan kertoi.
Tämä antoi hänelle uuden omistusoikeuden lapseen, paitsi ja yläpuolella entistä virallista. Kun pienokainen alkoi kävellä ja puhua, tuli se hänelle rakkaaksi; hän osti pienen nojatuolin ja asetti sen uunin edessä olevan korkean ristikon viereen portinvartijan huoneessa. Hän piti mielellään lasta luonaan ollessaan virantoimituksessa ja houkutteli hänet halvoilla leikkikaluilla juttelemaan kanssansa. Lapsi puolestaan kiintyi pian vartijaan, niin että tulla ryömi vapaaehtoisesti hänen tupansa portaita ylös minä päivänhetkenä hyvänsä. Kun hän nukahti tuoliinsa korkean uuninristikon vieressä, peitti vartija hänet nenäliinallaan; ja kun hän istui siinä pukien ja riisuen nukkeansa — joka pian muuttui erilaiseksi kuin portin toisella puolen olevat nuket ja alkoi hirvittävästi muistuttaa mrs Banghamia — katseli vartija häntä erinomaisen lempeästi. Vangit, jotka näkivät kaiken tämän, arvelivat, että portinvartija, joka oli naimaton, oli oikeastaan luotu perheenisäksi. Mutta tämä kiitti ja vastasi: »En ole, tyydyn täydellisesti katselemaan muiden lapsia täällä.»
Vaikeata olisi ollut vastata kysymykseen, minä varhaisen elämänsä jaksona tämä pieni olento alkoi käsittää, etteivät kaikki ihmiset eläneet näin, teljettyinä korkeiden piikkiharjaisten muurien ympäröimiin ahtaisiin pihoihin. Mutta hän oli todella hyvin, hyvin pieni tehdessään sen huomion, että hänen isänsä käsi aina irtautui hänen omastaan portilla, joka avattiin isolla avaimella, ja että vaikka hänen kepeät jalkansa olivat vapaat kulkemaan siitä, ei isä milloinkaan saanut astua tämän rajan yli. Säälivä ja surkutteleva katse, jolla hän katseli isäänsä jo aivan pienenä, oli kenties seuraus tästä huomiosta.
Tällaisena liikkui tämä Marshalsean lapsi ja Marshalsean isän tytär täällä kahdeksan ensimmäistä ikävuottansa, katsellen kaikkea säälivin ja surkuttelevin silmin — isän varalle niissä vielä oli jonkinlainen suojeleva ilme — istui ystävänsä portinvartijan luona hänen huoneessaan, oleskeli isänsä huoneessa tai käveli vankilan pihassa. Säälien ja surkutellen hän katseli itsepäistä, oikullista sisartansa, laiskaa veljeänsä, korkeita, autioita muureja, niiden sisäpuolelle teljettyä, kuihtunutta joukkoa, vankilan lasten leikkiä, kun he huusivat ja juoksivat, leikkien piilosilla ja pitäen sisäportin rautatankoja »kotina».
Kaihoisana ja miettivänä hän istui kesäpäivinä porttihuoneessa korkean ristikon vieressä katsellen taivaalle ristikkoikkunan läpi, kunnes hänen ja ystävän väliin ilmestyi valoristikko, kun hän käänsi silmänsä pois ikkunasta; näin hän näki ystävänsäkin ristikon läpi.
»Ajattelet kai peltoja ja niittyjä», kysyi vartija kerran, katseltuaan häntä, »eikö niin?»
»Missä ne ovat?» kysyi lapsi.
»Ne, ne ovat — tuolla, rakkaani», vastasi portinvartija heilauttaen epämääräisesti avaintaan. »Juuri tuollapäin ne ovat.»
»Avataanko niitäkin ja lukitaan? Ovatko nekin suljetut?»
Vartija oli ymmällä. »Hm!» vastasi hän. »Eivät yleensä.»
»Ovatko ne hyvin kauniita, Bob?» Hän nimitti vartijaa Bobiksi tämän erikoisesta pyynnöstä ja neuvosta.
»Ihania. Täynnä kukkia. Siellä on voikukkia ja siellä on satakaunoja, siellä on» — portinvartija epäröi, kun ei ollut selvillä kukkien nimistöstä — »siellä on leijonanhampaita ja kaikenlaisia leikkejä».
»Onko siellä hyvin hauskaa, Bob?»
»Erinomaisen», vastasi tämä.
»Onko isä milloinkaan ollut siellä?»
»Hm!» rykäisi vartija. »Kyllä, hän on ollut siellä, joskus.»
»Onko hänestä ikävää, ettei hän nyt saa olla siellä?»
»E—ei erikoisesti», vastasi portinvartija.
»Eikö noiden muidenkaan mielestä?» kysyi lapsi katsahtaen pihalla liikkuvaan huolettomaan joukkoon päin. »Oletteko ihan varma siitä, Bob?»
Keskustelun jouduttua tällaiseen pulmalliseen kohtaan peräytyi Bob ja käänsi puheen piparkakkuihin; ne olivat aina hänellä viimeisenä turvana, kun hänen pikku ystävänsä oli ajanut hänet poliittiseen, yhteiskunnalliseen tai jumaluusopilliseen umpikujaan. Mutta tästä keskustelusta sai alkunsa sarja sunnuntaisia huvimatkoja, joita nämä omituiset ystävykset tekivät yhdessä. He lähtivät tavallisesti joka toinen sunnuntai-iltapäivä juhlallisesti matkaan suuresta portista ja kävelivät jollekin niitylle tai vihreälle kedolle, jonka portinvartija viikon kuluessa oli tarkkaan määrännyt, ja siellä tyttönen poimi ruohoja ja kukkia kotiin vietäviksi, jolla välin vartija poltteli piippuansa. Perästäpäin menivät he johonkin puistoon, jossa tarjoiltiin teetä, katkorappoja, olutta ja muita herkkuja; ja sitte he palasivat vankilaan käsikkäin, ellei pienokainen ollut tavallista väsyneempi ja nukahtanut Bobin olkapäätä vasten.
Lapsen varhaisimpina elonvuosina alkoi portinvartija perinpohjin miettiä kysymystä, joka vaati niin suurta henkistä ponnistusta, että se vielä hänen kuolinpäivänään oli ratkaisematta. Hän päätti testamentata pienet säästönsä kummityttärelleen ja pohti kysymystä, miten jälkisäädös olisi kirjoitettava, jotta rahat tulisivat kokonaan lapsen omaksi hyväksi. Hänen vankilakokemuksensa oli antanut hänelle erinomaisen selvän käsityksen siitä, kuinka uskomattoman vaikeata oli suunnilleenkin tarkasti pitää kiinni rahoista, ja päinvastoin, kuinka tavattoman helposti ne luiskahtivat hyppysistä, niin että hän vuosi vuodelta säännöllisesti esitti tämän kiperän kysymyksen jokaiselle uudelle asianajajalle tai muulle laintuntijalle, joka velkavankina istui aikansa Marshalseassa.
»Otaksukaamme», saattoi hän sanoa, tehden selkoa asiastaan ja silitellen lakiherran liivejä avaimellaan, »otaksukaamme, että mies haluaa määrätä omaisuutensa nuorelle naiselle ja tahtoo saada jälkisäädöksensä sellaiseen muotoon, ettei kukaan muu pääse kouraisemaan noita rahoja; kuinka tuo jälkisäädös silloin on kirjoitettava?»
»Määrätkää tarkasti, että omaisuus lankeaa yksin hänelle», vastasi laintaitava herrasmies kohteliaasti.
»Mutta kuulkaas», jatkoi vartija. »Otaksukaamme, että hänellä on esimerkiksi isä tai vaikkapa veli tai puoliso, joka mahdollisesti haluaisi kouraista tuota omaisuutta hänen saatuaan sen — kuinka silloin olisi meneteltävä?»
»Perintö on määrättävä hänelle yksin, eikä heillä ole siihen enempää laillista oikeutta kuin teilläkään», kuului ammatillinen vastaus.
»Malttakaas», keksi vartija vielä. »Otaksukaamme, että hän on helläsydäminen ja että he ahdistavat häntä. Kuinkas teidän lakinne järjestäisi sen asian?»
Mutta terävinkään lakimies, jolta portinvartija kysyi neuvoa, ei kyennyt keksimään kylliksi sitovaa lakipykälää. Niinpä vartija mietti asiaa koko elämänsä ajan ja kuoli sittekään tekemättä jälkisäädöstä.
Mutta tämä tapahtui paljoa myöhemmin, sittenkun hänen kummityttärensä oli täyttänyt kuusitoista. Tämän elämänjakson ensimmäinen puolikas oli vasta juuri päättynyt, kun hänen säälivä ja surkutteleva katseensa näki isän leskenä. Tästä ajasta alkaen hänen kummastelevien silmiensä suojeleva ilme ruumiillistui toiminnaksi, ja Marshalsean lapsen suhde isään sai uuden luonteen.
Aluksi näin pieni lapsi tuskin saattoi tehdä muuta kuin istua hänen luonansa ja katsella häntä, jättäen hupaisamman paikkansa korkean uuninristikon ääressä. Mutta tämäkin jo teki hänet niin tarpeelliseksi isälle, että tämä tottui häneen ja alkoi tuntea kaipaavansa häntä, kun hän ei ollut läsnä. Tämän pienen portin kautta kulkien hän jätti lapsuuden taaksensa ja astui huolten kuormittamaan elämään.
Mitä kaikkea hänen säälivä silmänsä hänen nuorella iällään näki isässä, sisaressa, veljessä, vankilassa, kuinka paljon tai kuinka vähän kurjasta todellisuudesta Jumala salli hänen käsittää, se pysyy moninkertaisen salaperäisyyden verhossa. Siinä on kylliksi, että hän innostui tulemaan joksikin, jota eivät muut olleet, ja olemaan sitten erikoinen ja työteliäs, toisten hyväksi. Innostui? Niin kyllä. Puhuisimmeko vain runoilijan tai papin innoituksesta emmekä sydämen, jota rakkaus ja itsensäuhraamisen halu pakottaa ihanimpaan työhön, ihanimpaan elämäntapaan!
Ilman ainoatakaan maallista ystävää apunaan tai edes näkemässä häntä, lukuunottamatta tuota yhtä omituista, paripuolta toveria, tietämättä mitään tavallisimmistakaan jokapäiväisen elämän tavoista ja sävystä vankilan ulkopuolisen vapaan yhteiskunnan jäsenten keskuudessa; syntyneenä ja kasvaneena yhteiskunnallisessa asemassa, joka oli kiero kieroimpaankin muurien ulkopuoliseen asemaan nähden, juoden lapsuudesta saakka lähteestä, jonka vesi oli omalla erikoisella tavallaan mutaista ja sameaa, jolla oli oma erikoinen epäterveellinen ja luonnoton makunsa, tällaisissa oloissa aloitti Marshalsean lapsi elämänsä naisena.
Mitäpä siitä, mitä kaikkea hänen oli kärsittävä ja kestettävä, ennenkuin hänet huomattiin tarpeelliseksi, vieläpä korvaamattomaksikin; mitäpä kannatti muistella kaikkia erehdyksiä ja masennuksia, leikinlaskua (ei pahasti tarkoitettua mutta silti kipeästi koskevaa) hänen nuoruutensa ja pienen kokonsa kustannuksella, nöyrää oman lapsellisuuden ja heikkouden tuntoa (kun oli kysymyksessä nostaminen ja kantaminen) taikka väsymystä ja toivottomuutta ja monia salaisia kyyneleitä. Se aika tuli kerran, jolloin hänet huomattiin tarpeelliseksi, jopa korvaamattomaksikin. Hän otti vanhimman paikan sisarusjoukossa, vaikkei ollutkaan ensin syntynyt; hän oli rappeutuneen perheen pää ja kantoi omalla sydämellään sen huolia ja häpeää.
Kolmetoistavuotiaana hän osasi lukea ja laskea — se on, osasi sanoin ja numeroin merkitä, mitä heidän välttämättömimmät tarpeensa maksoivat ja kuinka paljon rahaa heiltä puuttui niiden ostamiseen. Hän oli muutamin ottein, joitakuita viikkoja kerrallaan, käynyt iltakoulua vankilan ulkopuolella ja toimittanut sisarensa ja veljensä päiväkouluihin, joissa he jotenkin epäsäännöllisesti kävivät kolme tai neljä vuotta. Kukaan heistä ei voinut saada mitään opetusta kotona; mutta hän ymmärsi sen — paremmin kuin kukaan muu — että niin murtunut mies kuin Marshalsean isä ei kyennyt olemaan omien lastensa isä.
Näihin vajavaisiin kasvatuskeinoihin lisäsi hän vielä erään, oman keksimänsä. Kerran ilmestyi vankilan monikirjavaan asujainjoukkoon tanssinopettaja. Lapsen sisarella oli suuri halu oppia tanssimestarin taidetta, ja hänellä näytti olevan taipumustakin siihen. Kolmetoistavuotias Marshalsean lapsi ilmestyi tanssinopettajan luokse pieni laukku kädessä ja esitti nöyrän pyyntönsä.
»Anteeksi, sir, olen syntynyt täällä.»
»Vai niin, te siis olette se nuori neiti, eikö niin?» kysyi tanssimestari ja tarkasti pientä olentoa ja puoleensa kohotettuja kasvoja.
»Olen sir.»
»Ja mitä — voin tehdä hyväksenne?» kysyi tanssimestari.
»Ette mitään minun hyväkseni, sir, kiitoksia», ja hän aukoi hätäisesti pienen laukkunsa nauhoja, »mutta tahtoisitteko täällä ollessanne opettaa sisartani halvalla —»
»Lapseni, minä opetan häntä ilmaiseksi», lupasi tanssinopettaja ja sulki laukun. Hän oli hyväluontoisin tanssimestari, mikä milloinkaan on tanssinut vararikkotuomioistuimen eteen, ja hän piti sanansa. Sisar oli niin taitava oppilas, ja mestarilla oli niin runsaasti aikaa opettamiseen (häneltä meni kymmenen viikkoa kumartaessaan velkamiehilleen, viedessään tanssiin asiamiehet ja pyörähdellessään heidän kanssansa sekä karkeloidessaan oikeaan ja vasempaan takaisin ammattiharrastuksiinsa), että tulokset olivat kerrassaan ihmeelliset. Tanssimestari olikin niin ylpeä tästä menestyksestä ja innokas tekemään sen ennen lähtöään tunnetuksi muutamille valituille vankilaystävilleen, että eräänä kauniina aamuna kello kuusi pihassa esitti oppilaansa kanssa hovimenuetin — vankilahuoneet olivat liian ahtaat tähän tarkoitukseen — jossa karkeloitiin niin laajalla alalla ja askeleet otettiin niin tunnollisesti, että hän itse, joka samalla soitti viulua, oli aivan hengästynyt.
Tämä menestyksellinen alku, josta seurasi, että tanssimestari vielä vapaaksi päästyäänkin jatkoi opetustaan, rohkaisi poloista lasta yrittämään uudelleen. Hän odotteli kuukausimäärin ompelijatarta. Ja ajan tultua saapuikin vankilaan muotikauppias, ja hänen puoleensa kääntyi nyt Marshalsean lapsi omalla asiallaan.
»Anteeksi, rouva», sanoi hän ja kurkisti arasti muotikauppiaan ovesta sisään ja tapasi rouvan itkemässä ja vuoteessa, »minä olen täällä syntynyt!»
Jokainen näkyi saavan kuulla hänestä kohta kun tuli vankilaan; muotikauppiaskin nousi istumaan vuoteessaan, kuivasi silmänsä ja sanoi, samoin kuin tanssinopettajakin:
»Vai niin, sinäkö se lapsi oletkin?»
»Niin, rouva.»
»Olen pahoillani, ettei minulla ole sinulle mitään antaa», pahoitteli muotikauppias pudistaen päätänsä.
»Ei se ole sitä, rouva. Tahtoisin oppia ompelemaan.»
»Miksi opettelisit sitä», vastasi muotikauppias, »kun näet, miten minun on käynyt? Ei se ole tuottanut minulle mitään hyvää.»
»Ei mikään — olipa se mitä hyvänsä — näytä tuottaneen hyvää kenellekään tänne tulijalle», vastasi lapsi viattomasti, »mutta tahtoisin sittekin oppia sitä».
»Pelkäänpä, että olet liian heikko sellaiseen», vastusteli muotikauppias.
»En luule olevani heikko, rouva.»
»Ja katsos, sinä olet kovin, kovin pieni», väitti toinen vielä.
»Kyllä, pelkään todellakin olevani kovin pieni», vastasi Marshalsean lapsi ja alkoi itkeä tätä onnetonta vikaansa, joka niin usein oli hänelle haittana. Muotikauppias, joka ei ollut äreä eikä kovasydäminen, vain äskettäin joutunut vararikkotilaan, tuli liikutetuksi, otti hänet hyväntahtoisesti hoiviinsa, huomasi hänet erittäin kärsivälliseksi ja vakavaksi oppilaaksi ja teki hänestä aikaa myöten taitavan ompelijattaren.
Aikojen kuluessa ja juuri tähän samaan aikaan kehitti Marshalsean isä vähitellen uuden luonnekukkasen. Kuta isällisemmäksi hän kävi Marshalsealle ja kuta riippuvaisemmaksi vaihtelevan perheensä avustuksista, sitä suuremman arvon pani hän menetetylle ylhäisyydelleen. Samalla kädellä, jolla hän puoli tuntia takaperin oli pistänyt taskuunsa poislähtevän vangin puolikruunusen, hän pyyhki pahastuksen kyyneleet poskiltaan, jos joku sattui vihjaamaan, että hänen tyttärensä ansaitsi perheen elatuksen. Niin että Marshalsean lapsen oli jokapäiväisten huoltensa lisäksi vielä ylläpidettävä ylhäistä kuvitelmaa, että he kaikki olivat joutilaita kerjäläisiä.
Sisaresta tuli tanssijatar. Suvun jäsenten joukossa oli taloudellisesti häviölle joutunut setä; hän oli veljensä, Marshalsean isän, kautta joutunut häviölle, tietämättä enempää kuin tämäkään, miten se oli tapahtunut, mutta mukautuen siihen kuten välttämättömään tosiseikkaan ainakin, ja hänen suojelukseensa uskottiin sisar nyt. Hän oli luonnostaan ujo ja vaatimaton mies eikä ollut onnettomuuden sattuessa osoittanut panevansa sitä erikoisesti pahakseen, paitsi että jättäytyi pesemättömäksi sinä päivänä, jolloin sai tiedon vararikosta, eikä enää milloinkaan langennut tällaiseen ylellisyyteen. Hän oli ollut hyvin keskinkertainen musiikinharrastaja parempina päivinään, ja kun hän yhdessä veljensä kanssa joutui perikatoon, ryhtyi hän, ansaitakseen leipänsä, soittamaan klarinettia, joka oli yhtä likainen kuin hän itsekin, pienessä teatteriorkesterissa. Samaan teatteriin joutui hänen veljentyttärensäkin tanssijattareksi, setä oli jo pitkän aikaa ollut siellä, melkein kuin kiinteään kalustoon kuuluvana, kun tyttö astui vaatimattomaan toimeensa, ja hän suostui olemaan tytön saattajana ja suojelijana yhtä alistuvasti kuin olisi mukautunut sairauteen, testamenttilahjoitukseen, juhlaan, nälännäkemiseen — kaikkeen muuhun paitsi saippuaan.
Hankkiakseen sisarelleen tilaisuuden ansaita joitakuita shillingejä viikossa, täytyi Marshalsean lapsen noudattaa huolellisesti mietittyjä muodollisuuksia isänsä kanssa.
»Fanny ei nyt vähään aikaan asu kotona, isä. Hän on kyllä suuren osan päivästä täällä, mutta hän muuttaa kaupunkiin sedän luokse.»
»Sinä hämmästytät minua. Minkätähden?»
»Luulen, että setä tarvitsee seuraa, isä. Hän tarvitsee palvelusta ja hoitoa.»
»Seuraa? Hänhän viettää suuren osan ajastaan täällä. Ja sinä, Amy, palvelet ja hoitelet häntä paljoa enemmän kuin sisaresi konsanaan. Te olette kaikki kovin paljon poissa kotoa — kovin paljon poissa kotoa.»
Tällä tavalla ylläpidettiin kuvitelmaa ja luulottelua, ettei isällä ollut aavistusta siitä, että Amy itse päivisin oli kaupungissa työssä.
»Mutta me tulemme aina mielellämme taas kotiin, isä, eikö niin? Ja mitä Fannyyn tulee, niin paitsi että hän pitää huolta sedästä ja on hänellä seurana, niin ehkäpä on hyvä, ettei hän aina asu vain täällä. Eihän hän ole syntynyt täällä kuten minä, isä.»
»Hyvä, Amy, hyvä. En oikein ymmärrä sinua, mutta on kai luonnollista, että Fanny mieluummin oleskelee ulkopuolella, ja samoin haluat sinäkin usein. Niin että tehkää te, sinä, rakkaani, ja Fanny ja setä, niinkuin parhaaksi näette. Hyvä, hyvä. En tahdo sekaantua asiaan; älkää välittäkö minusta.»
Vaikein tehtävä hänellä oli koettaessaan saada veljensä pois vankilasta ja hänen mrs Banghamilta perimästään asiapoikatoimesta sekä epäilyttävien toverien huonosta seurasta, johon hän joutui vankilassa asuessaan ja asioilla liikkuessaan. Kahdeksannestatoista kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka saattaisi hän tällä tavalla laahautua eteenpäin, eläen kädestä kärsään, tunnista tuntiin, pennistä penniin. Vankilaan ei ilmestynyt ketään, jolta hän olisi voinut oppia jotakin hyödyllistä tai hyvää, eikä Amy voinut keksiä hänelle muuta suojelijaa kuin vanhan ystävänsä ja kumminsa.
»Rakas Bob», sanoi hän, »mikähän Tip-parasta tulee?» Hänen nimensä oli
Edward, jonka lyhennyksestä Tedistä vankilassa oli muodostettu Tip.
Portinvartijalla oli hyvinkin selvät yksityiset mielipiteet siitä mitä Tip-parasta tulisi, olipa sen estämiseksi mennyt mm pitkälle, että oli tiedustellut Tipiltä, eikö hänestä olisi sopivaa lähteä pois vankilasta ja ruveta maansa palvelukseen. Mutta Tip kiitti eikä sanonut itsellään olevan halua palvella maatansa.
»Niin, rakkaani», vastasi vartija, »jotakin pitäisi tehtämän hänen hyväkseen. Mitähän, jos koettaisin saada hänet lakitielle?»
»Kyllä olisitte kiltti, Bob.»
Portinvartijalla oli nyt kaksi asiaa esiteltävänä vankilaan tuleville lakimiehille. Tätä toista asiaa hän ajoi niin itsepintaisesti, että Tipille viimein löytyi pulpetti ja kahdentoista shillingin viikkopalkka oikeuspalatsi-nimisessä kansallisessa laitoksessa erään asianajajan luona; tämä laitos oli siihen aikaan Albionin arvon ja turvallisuuden monia ikuisesti kestäviä tukipylväitä, joiden sija ei enää tunne niitä.
Tip vetelehti kuusi kuukautta Cliffordin majatalossa ja tämän ajan kuluttua asteli eräänä iltana kädet taskuissa takaisin, huomauttaen ohimennen sisarelleen, ettei hän enää aikonut palata työhönsä.
»Et palaa työhösi?» huudahti poloinen, levoton Marshalsean lapsukainen, joka aina laski ja suunnitteli Tipin varalle; tämä oli hänen päähuolenansa.
»Olen niin kyllästynyt siihen», vastasi Tip, »että livistin sieltä».
Tip kyllästyi kaikkeen. Uskollisen ystävänsä avulla toimitti hänen pieni toinen äitinsä hänet vuoron perään työhön tavaravarastoon, puutarhakauppaan, humalakauppaan, lakimiehelle uudelleen, huutokauppiaalle, panimoon, osakekauppiaalle, taas lakimiehelle, ajurin liikkeeseen, omnibuskonttoriin, lakimiehelle taas, sekatavarakauppiaalle, tislaamoon, uudelleen lakimiehelle, villavarastoon, lyhyttavarakauppaan, kalakauppaan, ulkomaisten hedelmäin kauppaan ja laivatelakoille, ja väliaikoina hän vetelehti Marshalseassa ja hoiti mrs Banghamilta perimäänsä tointa. Ryhtyipä Tip mihin tahansa, aina hän väsyi ennen pitkää ja ilmoitti livistäneensä. Tulipa onneton Tip mihin tahansa, niin hän näytti kuljettavan vankilanmuureja mukanaan ja asettavan ne pystyyn toimipaikassaan ja maleksivan niiden ahtaissa rajoissa entiseen huolettomaan, tarkoituksettomaan, länttäkantaiseen tapaansa, kunnes todelliset, liikkumattomat Marshalsean muurit taas lumosivat hänet ja vetivät takaisin taikapiiriinsä.
Siitä huolimatta oli hänen uljas pieni sisarensa lujasti päättänyt pelastaa hänet, ja sillä välin kun veli teki surkean kiertokulkunsa, oli hän raatanut ja saanut kokoon sen verran, että saattoi lähettää hänet Canadaan. Kun Tip sitten oli kyllästynyt tyhjäntoimittamiseen ja oli halukas livistämään vuorostaan siitäkin, suostui hän armollisesti lähtemään Canadaan. Ja sisaren sydämessä oli sekä eron surua että toivon iloa: pääsisihän veli nyt vihdoinkin oikealle tielle.
»Jumala siunatkoon sinua, rakas Tip. Älä vain rikastuttuasi käy niin ylpeäksi, ettet tule meitä katsomaan.»
»Hyvä!» vastasi Tip ja lähti.
Mutta ei Canadaan saakka; ei edemmäs kuin Liverpooliin. Matkustettuaan Lontoosta Liverpoolin satamaan, hän tunsi olevansa ehdottomasti pakotettu livistämään laivasta ja päätti kävellä takaisin. Pantuaan päätöksensä toimeen ilmestyi hän kuukauden päästä sisarensa eteen repaleisena, paljain jaloin ja kyllästyneempänä kuin milloinkaan ennen.
Viimein, oltuaan taas jonkun aikaa mrs Banghamin seuraajana, keksi hän itselleen sopivan tehtävän ja ilmoitti sen sisarellensa.
»Amy, olen saanut paikan.»
»Oikeinko totta, Tip?»
»Totta. Nyt kyllä onnistun. Sinun ei enää tarvitse olla huolissasi minun tähteni, tyttöseni.»
»Mitä se on, Tip?»
»No, tunnet kai Slingon ulkonäöltä?»
»Eihän se vain ole hän, jota nimitetään kauppiaaksi?»
»Sama mies. Hän pääsee vapaaksi maanantaina, ja hän antaa minulle paikan.»
»Mitä kauppaa hän tekee, Tip?»
»Hevoskauppaa. Mainiota! Nyt kyllä menestyn, Amy.»
Hän hävisi nyt sisarensa näkyvistä useammaksi kuukaudeksi, eikä tämä kuullutkaan hänestä kuin yhden ainoan kerran. Vanhemmat vankilayhteiskunnan jäsenet kuiskailivat keskenään, että hänet oli nähty petollisessa huutokaupassa Moorfieldsissä, jossa hän oli ollut ostavinaan hopeoituja esineitä aito hopeisten sijasta maksaen niistä erittäin runsaasti pankinseteleillä, mutta tämä huhu ei milloinkaan tullut sisaren korviin. Eräänä iltana istui tämä yksin työnsä ääressä — hän nousi viimein seisomaan ikkunan viereen käyttäen hyväksensä viimeistä muurin yläpuolelta tulevaa päivänvaloa — kun Tip avasi oven ja astui sisään.
Sisar suuteli häntä ja toivotti tervetulleeksi takaisin, mutta pelkäsi kysellä mitään. Tip huomasi, kuinka levoton ja arka hän oli, ja näytti surulliselta.
»Pelkään, Amy, että tällä kertaa olet vihainen minulle. Pelkään totisesti.»
»Olen pahoillani saneessasi noin, Tip. Tuletko taas takaisin?»
»No — tulen.»
»En odottanut tällä kertaa, että saamasi paikka tyydyttäisi sinua, niin että olen vähemmän hämmästynyt ja pahoillani kuin muuten olisin, Tip.»
»Ah! Mutta se ei ole pahinta vielä.»
»Ei ole pahinta vielä?»
»Älä näytä niin hätääntyneeltä. Ei, se ei ole pahinta, Amy. Olen tullut takaisin kuten näet; mutta — älä näytä noin hätääntyneeltä — olen tullut takaisin niin sanoakseni uudella tavalla. En kuulu enää vapaaehtoisiin Marshalsean asukkaihin.. Olen nyt telkien takana, varsinaisena vankina.»
»Voi, älä sano, että olet vanki, Tip! Älä, älä!»
»No niin, ei minulla ole erikoista halua sanoa sitä», vastasi toinen vastahakoisesti; »mutta ellet sinä ymmärrä minua sanomattani, niin mitä minun on tehtävä? Minut on vangittu neljänkymmenen punnan takia.»
Ensimmäisen kerran näinä vuosina lyyhistyi Amy maahan huoltensa painosta. Kohottaen ristityt kätensä päänsä ylle hän huusi, että heidän isänsä kuolisi, jos hän joskus saisi tietää tämän; sitten hän vaipui Tipin kunnottomiin jalkoihin.
Tipin oli helpompi saada sisarensa tointumaan kuin tämän saada häntä ymmärtämään, että Marshalsean isä joutuisi suunniltaan, jos saisi tietää totuuden. Tip ei voinut käsittää sitä, pitäen sitä pelkkänä kuvitelmana, mutta kuitenkin hän tai pui edes aluksi Amyn hartaisiin pyyntöihin, joita setä ja sisar kannattivat. Isälle kerrottiin siis tavalliseen tapaan hänen palaamisestaan, olihan se tapahtunut lukemattomia kertoja ennen; muut vankilan asukkaat, jotka paremmin kuin Tip käsittivät tämän hurskaan petoksen tarpeellisuuden, tukivat sitä vilpittömästi.
Tällaista oli kaksikolmatta-vuotiaan Marshalsean lapsen elämä, tällainen hänen tarinansa. Hän oli yhä kiintynyt kurjaan pihaan ja rakennusryhmään, joka oli hänen syntymäpaikkansa ja kotinsa, mutta hän lähti sieltä ja palasi sinne nyt arkaillen, koska tunsi naisellisella vaistollaan, että kaikki osoittivat häntä sormellaan. Alettuaan käydä työssä vankilan ulkopuolella, hän oli huomannut tarpeelliseksi salata asuntopaikkansa ja kulkea mahdollisimman salaperäisesti vapaan kaupungin ja rautaporttien väliä, joiden ulkopuolella hän ei vielä ollut viettänyt ainoatakaan yötä. Hänen synnynnäinen arkuutensa oli kasvanut tässä salaamisessa, ja hänen keveät jalkansa ja pieni olentonsa karttoivat väkirikkaita katuja matkalla työhön ja työstä.
Vaikka hän oli maallisesti viisas köyhyydessä ja vaikeuksissa, oli hän viaton kaikessa muussa. Viattomin silmin katseli hän kuin sumun läpi isäänsä ja vankilaa ja sinne ja sieltä vyöryvää sameata, elävää virtaa.
Tällaista oli pikku Dorritin elämä, tällainen hänen tarinansa, kun hän eräänä pilvisenä syyskuun iltana oli matkalla kotiin ja Arthur Clennam piti häntä silmällä. Sellaista oli pikku Dorritin elämä, sellainen hänen tarinansa, kun hän kääntyi London Bridgen päässä, meni uudelleen sen poikki, riensi taas takaisin, sivuutti Pyhän Yrjön kirkon, kääntyi äkkiä takaisin vielä kerran ja hävisi Marshalsean avonaisesta ulkoportista vankilan pieneen pihaan.