KUUDES LUKU
Marshalsean isä
Kolmekymmentä vuotta takaperin oli Southwarkin esikaupungissa, juuri ennen kuin tullaan Saint Georgen kirkolle, etelään johtavan tien vasemmalla puolen Marshalsean vankila. Se oli seisonut siinä jo monta vaotta ja jäi siihen vielä useaksi ajastajaksi; mutta nyt se on hävinnyt, eikä maailma ole tullut sen menettämisestä huonommaksi.
Vankila oli pitkulainen, kasarmimainen rykelmä, jaettu likaisiin, selkä selkää vasten seisoviin taloihin, joten siinä ei ollut mitään perähuoneita; ympärillä oli ahdas, kivetty piha, jota kiersi korkea piikeillä varustettu muuri. Vankila oli kylläkin ahdas ja rajoitettu velkavankien säilytyspaikka, mutta sisälsi vieläkin ahtaamman ja rajoitetumman tyrmän salakuljettajia varten. Valtiokassaa vastaan rikkoneiden samoin kuin myyntivero- ja tullilakien rikkomisesta sakotettujen, jotka eivät kyenneet maksamaan sakkojaan, otaksuttiin istuvan raudoitetun oven takana toisessa vankilassa, joka sisälsi pari lujaa koppia ja pimeän, noin puolitoista kyynärää leveän käytävän; tähän salaperäiseen osastoon päättyi se perin rajoitettu keilarata, jolla Marshalsean vangit pelasivat pois murheensa ja huolensa.
Heidän vain otaksuttiin istuvan siellä, sillä aika oli jo hyvän matkaa sivuuttanut lujat kopit ja pimeän käytävän. Käytännössä oli jouduttu pitämään niitä hiukan liian huonoina, mutta teoriassa ne olivat yhtä hyvät, kuin konsanaan ennen; samoin on nykyään, eräiden koppien laita, jotka eivät ole ensinkään lujat, ja eräiden pimeäin käytävien, jotka ovat pilkkopimeitä. Tästä johtui, että salakuljettajat tavallisesti seurustelivat velkavankien kanssa, jotka ottivat heidät vastaan avoimin sylin, paitsi muutamina lainsäätäminä hetkinä, jolloin joku jostakin virastosta tuli jonkin muodollisuuden täyttämiseksi tarkastamaan jotakin, mistä ei hänellä eikä kellään muullakaan ollut mitään tietoa. Näissä aito brittiläisissä tilaisuuksissa olivat ainakin salakuljettajat vetäytyvinään lujiin koppeihinsa ja pimeään käytäväänsä, sillä välin kun virallinen joku oli toimittavinaan jotakin; todellisuudessa hän lähti tiehensä mitä pikimmin, ehdittyään jättää suorittamatta sen, mitä oli tullut suorittamaan — antaen pienoiskuvan useimpien yleisten asioiden hoidosta perin pienellä, ahtaan pienellä saarellamme.
Aikoja ennen tuota päivää, jolloin aurinko paahtoi Marseillen yllä ja josta tämä kertomus alkaa, oli Marshalsean vankilaan tuotu muuan velkavanki, josta hiukan puhutaan tässä tarinassa.
Hän oli siihen aikaan hyvin rakastettava ja hyvin avuton keski-ikäinen herrasmies, joka heti taas pääsisi vapaaksi. Tietysti hän heti pääsisi vapaaksi, sillä Marshalsean ovi ei milloinkaan sulkeutunut velkavangin jälkeen, joka ei aivan heti taas pääsisi pois. Hän toi mukanaan matkalaukun, jota hän ei arvellut tarvitsevansa purkaa, koska oli täysin varma siitä — kuten kaikki muutkin, sanoi portinvartija — että hän heti taas pääsisi ulos.
Hän oli ujo, arka mies, kaunismuotoinen, vaikka naisellinen; hänellä oli lempeä ääni, kiharat hiukset, epävarmasti liikehtivät kädet (sormuksia sormissa siihen aikaan), jotka alituisesti kohosivat vapiseville huulille hänen vankilassa-oloaikansa alussa. Etupäässä hän oli levoton vaimostaan.
»Luuletteko, sir», kysyi hän portinvartijalta, »että hän olisi hyvin järkytetty, jos tulisi tapaamaan minua portilla huomisaamuna?» Portinvartija ilmoitti kokeneensa, että toiset olivat, toiset eivät. Yleensä eivät olleet. »Mitä laatua hän on, nähkääs, siitä se riippuu», arveli hän mietiskelevästi.
»Hän on hyvin herkkä ja kokematon.»
»Siitä on hänelle haittaa», vastasi portinvartija.
»Hän on niin tottumaton liikkumaan yksin ulkona», sanoi vanki, »etten käsitä, kuinka hän pääsee tänne ensinkään, jos hän tulee jalan».
»Ehkäpä hän ottaa ajurin», ehdotti vartija.
»Niin, ehkä.» Epävarmat sormet kohosivat vapiseville huulille. »Soisin, että hän tekisi niin. Mutta tuskin hän tulee ajatelleeksi sitä.»
»Tai kenties», arvaili vartija, »ottaa hän veljensä tai sisarensa saattamaan itseään». Istuen kuluneella puutuolillaan lausui hän otaksumiaan ja ehdotuksiaan kuin lapselle, jonka heikkoutta hän sääli.
»Hänellä ei ole veljeä eikä sisarta.»
»No, veljentyttären, veljenpojan, serkun, palvelijan, kamarineidon tai vihanneskauppiaan sitten. — Kissa vieköön! Ottakoon jonkun niistä», kivahti portinvartija, eväten jo edeltäpäin kaikkien ehdotustensa hylkäämisen.
»Pelkään — toivon, ettei ole vastoin asetuksia — että hän tuo lapset mukanaan.»
»Lapset?» ihmetteli vartija. »Ja vastoin asetuksia? Voi taivas, meillähän on täällä oikea lasten leikkikenttä. Lapsia! Ohhoh, niitä täällä suorastaan vilisee. Montako teillä on?»
»Kaksi», vastasi vanki, nostaen taas epävarman kätensä huulilleen ja kääntyen menemään sisälle vankilaan.
Vartija katseli hänen jälkeensä. »Ja sinä olet yksi, mikä tekee kolme», huomautti hän itsekseen. »Ja lyönpä vetoa kruunusta, että vaimosi on yksi. Siitä tulee jo neljä. Ja panen lisäksi likoon puolikruunusen siitä, että vielä viides on tulossa! Luulenpa vielä, totta tosiaan, tietäväni, kumpi on avuttomampi, syntymätön vauva vai sinä.»
Kaikki hänen otaksumansa osuivat kohdalleen. Vaimo tuli seuraavana päivänä, -mukanaan kolmivuotias poikanen ja pieni kaksivuotias tyttö, ja vartijan arvelut saivat täyden vahvistuksen.
»Joko olette saanut huoneen?» kysyi portinvartija parin viikon kuluttua.
»Jo sain oikein hyvän huoneen.»
»Kai sinne hankitaan yhtä ja toista kalustusta, vai kuinka?» kysyi vartija.
»Erään ajurin pitäisi tänään iltapäivällä tuoda sinne muutamia välttämättömimpiä huonekaluja.»
»Rouva ja pienokaiset kai tulevat teille seuraksi?» kyseli vartija edelleen.
»Kyllä, niin, mielestämme on parempi, ettemme ole erossa, emme muutamaa viikkoakaan.»
»Muutamaa viikkoakaan, niin tietysti», vastasi vartija. Ja taas hän katsahti vangin jälkeen ja nyökäytteli päätään moneen kertaan hänen mentyään.
Tämän velkavangin raha-asiat olivat joutuneet epäjärjestykseen sen kautta, että hän oli osakkaana liikeyrityksessä, josta hän ei tiennyt muuta kuin että oli pannat siihen rahoja; oli olemassa oikeudellisia asiakirjoja luovutuksista ja sopimuksista, myönnytyksistä sinne ja myönnytyksistä tänne, mutta myös epäluuloja muutamien saamamiesten laittomasta suosimisesta yhtäällä ja salaperäisestä omaisuuden häviämisestä toisaalla; ja koska ei kukaan maan päällä voinut olla kykenemättömämpi kuin velkavanki itse selvittämään ainoatakaan seikkaa tässä sotkussa, ei hänen asioistaan päästy milloinkaan sen paremmin selville. Juttu kasvoi vain korkoa korolle sotkuisuudessa, kun häntä yksityiskohtaisesti tutkittiin, koettaen saada vastaukset sopusointuun keskenään, ja kun hänet teljettiin neljän seinän sisään yhdessä laskumestarien ja ovelien asianajajain kanssa, jotka tunsivat maksukyvyttömyyden ja vararikon kaikki metkut ja juonet. Jokaisessa tällaisessa tilaisuudessa hapuilivat avuttomat sormet vapisevia huulia yhä tuloksettomammin, ja ovelimmatkin asianajajat hylkäsivät hänet, selittäen hänen juttunsa toivottomaksi.
»Vapaaksi?» puheli portinvartija; »hän ei milloinkaan pääse vapaaksi. Elleivät hänen saamamiehensä tartu hänen hartioihinsa ja työnnä häntä ulos vankilasta.»
Hän oli ollut vankilassa noin viisi, kuusi kuukautta, kun hän eräänä aamupäivänä tuli juosten portinvartijan luokse, kalpeana ja hengästyneenä ja kertoi vaimonsa olevan sairaana.
»Senhän saattoi kuka hyvänsä nähdä, että hän sairastuisi», vastasi vartija.
»Olimme ajatelleet», kertoi toinen, »että hän vasta huomenna vuokraisi itselleen asunnon maalla. Mitä minä nyt teen? Voi, hyvä Jumala,-mitä minä nyt teen?»
»Älkää tuhlatko aikaa vääntelemällä käsiänne ja puremalla sormianne», sanoi käytännöllinen portinvartija, tarttuen häntä kyynärpäähän, »vaan tulkaa minun kanssani».
Vartija kuljetti häntä eräitä vankilan pääportaita ylös ja pysähtyi muutaman ullakkohuoneen ovelle; matkalla vapisi vanki kiireestä kantapäähän ja hoki itkien itsekseen: »Mitä minä teen, mitä minä teen?» ja tuhersi avuttomilla -sormillaan kasvonsa yltäympäri kyyneliin. Vartija koputti oveen avaimensa kädensijalla.
»Käykää sisään!» huudettiin sisältä.
Hän avasi oven, jonka takaa ilmestyi kurja, pieni, pahanhajuinen huone ja siinä kaksi käheätä, pöhöttynyttä, punanaamaista miestä istumassa huojuvan pöydän ääressä, pelaten korttia, polttaen piippua ja juoden viinaa.
»Tohtori», sanoi portinvartija, »erään herrasmiehen vaimo tarvitsisi täällä teidän apuanne nyt heti; asia ei siedä hetkenkään viivytystä!»
Tohtorin ystävä oli käheyden, pöhöttyneisyyden, punanaamaisuuden, korttipelin, tupakan, lian ja viinan positiivisella asteella, tohtori taas niiden komparatiivisella asteella — hän oli käheämpi, pöhöttyneempi, punanaamaisempi, enemmän korttipelin, tupakan, lian ja viinan turmelema. Tohtori oli hämmästyttävän kurjasti puettu; hänellä oli yllään repaleinen ja parsittu takki, jollaisia merimiehet käyttävät kovalla säällä; hihat olivat rikki kyynärpäiden kohdalta, ja se oli melkein kokonaan vailla nappeja (hän oli aikoinaan ollut matkustajalaivan kokeneena lääkärinä); lisäksi hänellä oli likaisimmat valkoiset housut mitä ikinä on nähty kuolevaisella ja kangastohvelit, eikä mitään näkyviä liinavaatteita. »Lapsivuodeko?» kysyi hän. »No, kyllä minä tulen!» Näin sanoen otti tohtori kamman uuninreunalta ja suki hiuksensa pystyyn — tämä näkyi olevan hänen tapansa puhdistautua; kaapista, jossa hän säilytti kuppia, teevatia ja hiiliä, veti hän esille kurjan näköisen, ammattitarpeita sisältävän lippaan tai laatikon, painoi leukansa hartioilla riippuvan likaisen viittansa poimuihin, ja niin oli tämä aavemainen lääkäri — variksenpelätti — valmis lähtöön.
Tohtori ja velkavanki riensivät portaita alas ja viimemainitun huoneeseen, jättäen vartijan palaamaan toimeensa. Kaikki vankilan naiset olivat saaneet tiedon uutisesta ja kokoontuneet pihaan. Muutamat olivat jo ottaneet huostaansa molemmat lapset ja olivat juuri viemässä niitä pois; toiset tarjosivat lainaksi pieniä mukavuuksia omista vähistä varoistaan; toiset taas ilmaisivat osanottonsa mitä vuolaimmalla puhetulvalla. Herrat vangit, jotka tunsivat itsensä syrjäytetyiksi, vetäytyivät, ellei tahdo sanoa matelivat, huoneisiinsa, joiden avoimista ikkunoista toiset kohteliaasti tervehtivät tohtoria vihellyksillä tämän kulkiessa ohitse, kun taas toiset, edempänä vankilassa asuvat, vaihtoivat ivallisia huomautuksia yleisestä jännitystilasta.
Oli kuuma kesäpäivä, ja vankilan huoneet huokuivat hellettä korkeiden muurien puristuksessa. Velkavangin ahtaassa huoneessa oli mrs Bangham tarjoutunut kärpästen pyydystäjäksi ja apulaiseksi yleensä; hän oli pesijätär ja asialähetti, ei vanki (oli kyllä kerran ollut sitäkin), mutta oli nyt suosittuna välittäjänä vankilan ja ulkomaailman välillä. Seinät ja katto olivat mustina kärpäsistä. Mrs Bangham, joka oli kekseliäs, löyhytteli toisella kädellä, kaalinlehti viuhkana, sairaalle viileyttä ja viritti toisella kädellä kärpäsille pyydyksiä sekoittamalla etikkaa ja sokeria purkkeihin; sen ohella lausui hän rohkaisevia ja onnea toivottavia, tilaisuuteen sopivia mietelmiä sairaalle.
»Kärpäset kiusaavat teitä, vai kuinka, ystäväiseni?» sanoi mrs Bangham. »Mutta kenties ne myöskin haihduttavat huolianne ja tekevät teille hyvää. Marshalsean kärpäset kasvavat kovin isoiksi tässä hautausmaan, maustekaupan, vaunuvajojen ja teurastamon välissä. Ehkäpä ne ovat lähetetyt meille lohdutukseksi, jos vain ymmärrämme sen. Kuinka nyt voitte, rakkaani? Ette paremmin? Ette, ystäväiseni, sitähän ei voi odottaa; tulette vielä sairaammaksi ennenkuin paranette, ja te tiedätte sen, eikö niin? Kyllä. Se on oikein! Ja ajatelkaas pientä keruubia, joka syntyy täällä lukkojen takana. Eikö se ole kauriista, eikö se ajatus voi ylläpitää teitä vaikeuksissanne? Niin, tällaista ei ole tapahtunut täällä, rakkaani — en todellakaan voi sanoa kuinka pitkään aikaan. Ja te itkette vielä!» puheli mrs Bangham koettaen yhä rohkaista potilasta. »Te, joka teette itsenne kuuluisaksi kerrassaan! Ja vaikka kärpäsetkin tipahtelevat purkkeihin kymmenittäin! Ja kaikki käy niin hyvin! Ja tässähän», jatkoi hän, kun ovi avautui, »tässähän tulee teidän rakas miehenne tohtori Haggagen kanssa! Ja nyt olemme kyllä turvassa, olemme totisesti!»
Tohtorin ulkonainen olemus oli tuskin omiaan valamaan potilaaseen täydellisen turvallisuuden tunnetta, mutta kun hän nyt lausui mielipiteensä: »Asiamme on kyllä niin hyvällä alulla kuin se voi olla, mrs Bangham, ja me suoriudumme tästä kuin leikillä vain», ja kun hän ja mrs Bangham ottivat poloisen avuttoman pariskunnan hoiviinsa, kuten kaikki muutkin olivat tehneet, oli tilanne niin hyvä, ettei paremmasta juuri apua. Pääpiirteenä tohtori Haggagen hoitotavassa tässä tapauksessa oli hänen luja päätöksensä ylläpitää mrs Banghamin rohkeutta ja toimintakykyä! Kuten esimerkiksi:
»Mrs Bangham», sanoi hän ennenkuin oli vielä ollut kahtakymmentä minuuttia paikalla, »menkää ulos ja tuokaa hiukan viinaa; muuten saamme nähdä, ettette jaksa kestää loppuun asti».
»Kiitos, sir. Muttei sitä tarvita minua varten», kielteli mrs Bangham,
»Mrs Bangham», vastasi tohtori, »minä hoidan lääkärinä tätä rouvaa, niin että älkää yrittäkö vastustaa määräyksiäni. Menkää noutamaan hiukan viinaa, muuten lyyhistytte kokoon.»
»Kai minun on toteltava sitten, sir», taipui mrs Bangham ja nousi. »Luulen, että teillekin tekisi hyvää maistaa sitä, sillä näytätte huonolta, sir.»
»Mrs Bangham», torjui tohtori, »kiitos vain, mutta teidän asianne ei ole huolehtia minusta, mutta minun on pidettävä huolta teistä. Älkää, milloinkaan välittäkö minun asioistani, sitä pyydän. Teidän tulee vain tehdä mitä käsketään ja nyt mennä noutamaan sitä, mitä äsken pyysin.»
Mrs Bangham alistui, ja tohtori, annettuaan annoksen eukolle, otti itsekin kulauksen. Tämä virkistely uudistui joka tunti, ja tohtori oli erittäin täsmällinen mrs Banghamia kohtaan. Kului kolme tai neljä tuntia; kärpäsiä kävi sadoittain pyydyksiin; ja viimein ilmestyi näiden pikku kuolleiden keskelle hentoinen elämä, joka ei ollut niitä paljoa voimakkaampi.
»Kerrassaan sievä pieni tyttö», arveli tohtori, »pieni, mutta hyvin muodostunut. Hohoi, mrs Bangham! Näytätte kovin surkealta! Menkää tuossa paikassa, rouvaseni, hakemaan lisää viinaa, muuten saatte hermokohtauksen.»
Näihin aikoihin olivat sormukset alkaneet putoilla velkavangin avuttomista sormista kuin lehdet talvisesta puusta. Niissä ei ollut ainoatakaan tänä iltana; kun hän pisti jotakin kilahtelevaa tohtorin rasvaiseen kouraan. Sillä välin oli mrs Bangham ollut asialla läheisessä liikkeessä, jota koristi kolme kultaista palloa ja jossa hänet hyvin tunnettiin.
»Kiitos», sanoi tohtori, »paljon kiitoksia. Teidän kelpo vaimonne on aivan tyyni ja rauhallinen. Hän on kestänyt mainiosti.»
»Olen hyvin iloinen ja kiitollinen siitä», vastasi velkavanki, »vaikken olisi voinut aavistaa milloinkaan, että —»
»Että teille syntyisi lapsi tällaisessa paikassa?» arvasi tohtori. »Pyh, sir, mitäpä se merkitsee? Emme kaipaa täällä mitään muuta kuin hiukan avarampaa liikkumisalaa. Täällä saamme olla rauhassa; täällä ei kukaan ahdistele meitä; ei täällä ole ovikelloja, sir, joita velkojat helistelisivät pelästyttäen meitä pahanpäiväisesti. Kukaan ei täällä kysele, olemmeko kotona, eikä lupaa odottaa, kunnes tulemme. Tänne ei kukaan lähetä uhkailevia velkomiskirjeitä. Tämä on vapautta, sir, vapautta! Olen harjoittanut lääkärinammattiani sekä kotimaassa että ulkomailla, olen ollut sotilaslääkärinä ja laivalääkärinä, mutta sanon teille, etten milloinkaan ole toiminut näin rauhallisissa oloissa kuin tänään täällä. Muualla ihmiset ovat levottomia, kiusaantuneita, kiireisiä, huolissaan yhdestä ja huolissaan toisesta asiasta. Täällä ei mikään sellainen tule kysymykseen, sir. Me olemme kokeneet tämän kaiken — tunnemme pahimman siitä; olemme saavuttaneet pohjan, emme voi enää pudota alemmaksi, ja mitä olemme löytäneet? Rauhan. Sen juuri. Rauhan.» Lausuttuaan tämän uskontunnustuksen, palasi tohtori, joka oli vanha vankilalintu ja nyt oli tavallista pöhnäisempi ja kantoi taskussaan harvinaista lisäkiihoitinta, rahaa, kumppaninsa luo, joka oli melkein yhtä käheä, pöhöttynyt ja punanaamainen kuin hän ja yhtä paljon korttipelin, tupakan, lian ja viinan tylsistyttämä.
Velkavanki oli kyllä aivan erilainen mies kuin tohtori, mutta hänkin oli jo alkanut taivaltaa ympyrän vastakkaisella puolella samaa pistettä kohden. Aluksi oli hän tosin musertunut vankeudessaan, mutta pian alkoi hän tuntea siinä tylsää helpotusta. Hän oli tosin lukkojen ja salpojen takana; mutta samat lukot ja salvat, jotka estivät häntä pääsemästä ulos, estivät joukon huolia ja ikävyyksiä pääsemästä sisään. Jos hän olisi ollut lujatahtoinen mies ja päättänyt uhmata näitä vaikeuksia ja taistella niitä vastaan, olisi hän murtanut kietovan verkon tai hänen sydämensä olisi murtunut; mutta ollen sellainen kuin oli, liukui hän veltosti tasaista luisua alas eikä milloinkaan enää yrittänyt askeltakaan ylöspäin.
Päästyään vapaaksi sotkuisista liikeasioistaan, joita ei millään keinoin voitu selvitellä, ja sitten kun asiamiehet, joita tusinamäärin kävi hänen luonansa yrittämässä etsiä sekavan vyyhdin alku- ja loppupäätä, huomaten mahdottomaksi päästä asioiden enempää kuin miehenkään perille, olivat jättäneet hänet omiin hoteisiinsa, hän huomasi kurjan pakopaikkansa rauhallisemmaksi kuin mitä hänellä ennen oli ollut. Aikoja sitten hän oli jo purkanut matkalaukkunsa; ja hänen vanhemmat lapsensa leikkivät nyt säännöllisesti pihalla, ja kaikki tunsivat pikku vauvan ja vaativat itselleen eräänlaista omistusoikeutta häneen.
»Tiedättekö, minä olen ylpeä teistä», sanoi hänen ystävänsä portinvartija eräänä päivänä. »Teistä tulee pian Marshalsean vanhin asukas. Marshalsea ei olisi kaltaisensa ilman teitä ja perhettänne.»
Vartija oli todellakin ylpeä hänestä. Hän puhui tästä miehestä ylistävin sanoin vastatulleille, silloin kun hän ei ollut itse kuulemassa. »Huomasitte kai hänet», saattoi hän kysyä, »joka äsken juuri tuli ulos rakennuksesta?»
Vastatullut vastasi luultavasti myöntäen.
»Hän jos kukaan on syntynyt herrasmieheksi. On saanut äärettömän kalliin kasvatuksen. Kävi kerran vankilanjohtajan talossa koettelemassa uutta pianoa siellä. Soitti sitä ymmärtääkseni kuin kone vain —kauniisti! Entä kieliä — hän puhuu mitä kieltä hyvänsä. Meillä on hänen aikanaan täällä ollut ranskalainen, ja minun käsitykseni mukaan osasi herrasmiehemme enemmän ranskaa kuin hän. Meillä on täällä hänen aikanaan ollut italialainenkin, ja puolessa minuutissa tukki hän italialaiselta suun. En tahdo väittää, ettette tapaisi arvohenkilöitä muissakin vankiloissa, mutta jos haluatte nähdä mainitsemissani suhteissa etevimmän, niin teidän täytyy tulla Marshalseaan.»
Kun hänen nuorin lapsensa oli kahdeksanvuotias, matkusti hänen vaimonsa maalle tervehtimään köyhää ystävää, entistä imettäjäänsä, ja kuoli siellä; hän oli jo kauan sairastanut ja riutunut, perittyä heikkouttaan vain, ei siksi että olisi kärsinyt oudosta asuinpaikastaan enempää kuin miehensäkään. Tämä sulkeutui pariksi viikoksi huoneeseensa sen jälkeen, ja eräs asianajajakirjuri, jonka vararikko-oikeus oli tuominnut, kirjoitti hänelle surunvalitus-adressin; se oli vuokrasopimuksen näköinen, ja kaikki vangit allekirjoittivat sen. Kun hän taas ilmestyi muiden joukkoon, oli hän harmaampi (hän oli alkanut aikaisin harmeta); ja portinvartija huomasi, että hänen kätensä usein taas kohosivat vapiseville huulille samalla tavoin kuin hänen ensin tullessaan vankilaan. Mutta hän tointui haikeasta surustaan parissa kuukaudessa; ja sillä välin lapset leikkivät säännöllisesti pihassa kuten ennenkin, mutta mustiin puettuina.
Sitten alkoi mrs Bangham, joka kauan oli ollut suosittu välittäjä vankilan ja ulkomaailman välillä, käydä heikoksi; yhä useammin tavattiin hän kadulle nukahtaneena, korissa olevat ostokset tärveltyinä, ja asiakkaat saivat liian vähän rahaa takaisin. Velkavangin poika astui nyt mrs Banghamin sijalle ja toimitteli asioita taitavasti; hän oli pian yhtä selvillä kaduista ja kujista kuin vankilan sokkeloista.
Aika kului ja vartijakin alkoi heikontua. Hänen vartalonsa pöhöttyi; sääret kävivät voimattomiksi ja häntä ahdisti. Kulunut puutuoli kävi hänelle »ylivoimaiseksi», valitti hän. Hän istui nyt pieluksella varustetussa nojatuolissa ja huohotti toisinaan niin, ettei kyennyt lukitsemaan ovea. Usein kun hänellä oli tällaisia kohtauksia, teki velkavanki sen hänen puolestansa.
»Te ja minä», sanoi portinvartija eräänä lumisena talvi-iltana, kun portinvartijanhuone, jossa paloi kirkas takkavalkea, oli jotenkin täynnä väkeä, »olemme vankilan vanhimmat asukkaat. Olen itse ollut täällä vain seitsemän vuotta kauemmin kuin te. En jää tänne enää pitkäksi aikaa. Kun lähden portiltani ainiaaksi, tulee teistä Marshalsean isä.»
Portinvartija astui ulos tämän elämän portista seuraavana päivänä. Hänen sanojaan muisteltiin ja toisteltiin, ja perimätieto kertoi sukupolvelta sukupolvelle — Marshalseassa sukupolvi laskettiin noin kolme kuukautta käsittäväksi — että vanha, nukkavieru, lempeäkäytöksinen ja valkotukkainen velkavanki oli Marshalsean isä.
Ja hän alkoi olla ylpeä arvonimestään. Jos joku petkuttaja olisi noussut vaatimaan sitä itselleen, olisi hän vuodattanut suuttumuksen kyyneleitä, koska häneltä yritettäisiin riistää hänen oikeutensa. Hänessä alkoi ilmetä halu suurentaa vankilavuosiensa lukumäärää; tiedettiin yleisesti, että hänen laskuistaan oli vähennettävä muutamia vuosia; velkavankien vaihtelevat sukupolvet syyttivät häntä turhamaisuudesta.
Kaikki vastatulleet esiteltiin hänelle. Hän oli hyvin tarkka tässä toimituksessa. Irvihampaat saattoivat suorittaa sen liioitellun juhlallisesti ja kohteliaasti, mutta eivät niin vakavasti kuin hän. Hän otti heidät vastaan köyhässä huoneessaan (pihassa esittämistä hän ei hyväksynyt, se ei ollut kyllin muodollista — kuka hyvänsä saattoi tulla siellä esitellyksi) alentuvan hyväntahtoisesti. Hän sanoi heille, että he olivat tervetulleita Marshalseaan. Kyllä, hän oli Marshalsean isä. Siksi maailma häntä ystävällisesti nimitti; ja se hän olikin, jos enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden oleskelu siellä saattoi antaa hänelle oikeuden vaatia sitä arvonimeä. Aluksi siellä saattoi tuntua ahtaalta ja pieneltä, mutta seura oli oikein hyvää — sekalaista kyllä — tietysti sekalaista — ja ilma oli hyvää.
Sattui usein, että yöllä pistettiin hänen ovensa alta kirjeitä, jotka sisälsivät puolikruunusen, kaksi puolikruunusta, vieläpä toisinaan, vaikka paljoa harvemmin, puoli sovereigniakin, Marshalsean isälle. »Ynnä terveisiä poislähtevältä vankilatoverilta.» Hän otti vastaan nämä lahjat julkiselle henkilölle tulevina ihailun osoituksina. Toisinaan kirjeiden lähettäjät ottivat itselleen leikillisiä nimiä, kuten Tiilikivi, Palkeet, Vanha karviaismarja, Valvoja, Kala, Mopsi, Hännystakkimies, Sianruuan syöjä; mutta hän pani tällaisen pahakseen ja loukkautui siitä aina hiukan.
Aikojen kuluessa alkoi tässä kirjeenvaihdossa näkyä väsähtämisen oireita, se kun vaati lähettäjiltä ponnistusta, johon he eivät lähtökiireessä kyenneet; sentähden otti Marshalsean isä tavakseen saattaa arvokkaampia yhteiskuntansa jäseniä portille ja siellä hyvästellä heitä. Käsittelynalainen saattoi silloin toisinaan, kättä paiskattua, pysähtyä kääriäkseen jotakin paperiin ja tulla takaisin, huudahtaen: »Hei!»
Silloin toinen katsahti hämmästyneenä taakseen. »Minäkö?» kysyi hän ja hymyili.
Tällä välin oli lähtijä saavuttanut hänet, jolloin hän kysyi isällisestä »Oletteko unohtanut jotakin? Miten voin auttaa teitä?»
»Unohdin jättää tämän Marshalsean isälle», vastasi poispääsijä tavallisesti.
»Hyvä herra», lausui silloin Marshalsean isä, »hän on erinomaisen kiitollinen teille siitä». Mutta sitten jäi aina avuton käsi taskuun, johon raha oli solahtanut, koko ajaksi, kun hän käveli pariin kolmeen kertaan pihan ympäri, jottei tämä toimitus liiaksi pistäisi muiden vankilanasukkaiden silmään.
Eräänä iltapäivänä hän oli edustanut laitosta ja hyvästellyt useampia vankilatovereita, jotka sattuivat pääsemään samalla kertaa vapauteen, ja palatessaan portilta hän tapasi erään köyhän miehen, joka vähäpätöisen rahamäärän takia oli pantu velkavankeuteen viikko takaperin ja nyt pääsi pois hänkin, saatuaan asiansa järjestetyksi. Mies oli yksinkertainen rappari, työpukuunsa puettu, mytty kädessä; hän oli vaimonsa seurassa ja hyvin iloinen.
»Jumala siunatkoon teitä, sir», lausui hän kulkiessaan ohitse.
»Niin teitäkin», vastasi Marshalsean isä ystävällisesti.
He olivat jo jonkun matkan päässä toisistaan astuen kukin omaa tietänsä, kun rappari huusi: »Kuulkaas, sir!» ja tuli takaisin.
»Tämä ei ole paljon», sanoi mies ja pisti pienen kasan puolen pennyn kolikoita hänen käteensä, »mutta se annetaan hyvästä sydämestä».
Marshalsean isälle ei ollut vielä milloinkaan tarjottu veroa kuparissa. Hänen lapsilleen kyllä usein, ja isän täydellä suostumuksella olivat rahat menneet yhteiseen kukkaroon ja niillä oli ostettu ruokaa, jota hän oli syönyt, ja juomaa, jota hän oli juonut, mutta kalkin tahrimaan molskiin puettu työmies tarjoamassa puolen pennyn kolikoita hänelle kädestä käteen, se oli sentään uutta.
»Kuinka kehtaatte!» sanoi hän miehelle ja purskahti heikkoudessaan itkuun.
Rappari käänsi hänet muuriin päin, jottei hänen kasvojaan nähtäisi; tämä teko oli niin hienotunteinen ja mies niin perin katuvainen ja pyysi niin vilpittömästi anteeksi, että toisen täytyi antaa hänelle tunnustus: »Tiedän, että tarkoituksenne oli hyvä. Älkää sanoko muuta.»
»Jumala siunatkoon teitä, sir, se oli todella hyvä», vakuutti rappari innokkaasti. »Luulenpa, että tahtoisin tehdä enemmän hyväksenne kuin nuo muut.»
»Mitä sitte tahtoisitte tehdä?» kysyi toinen.
»Tulisin takaisin katsomaan teitä päästyäni täältä.»
»Antakaa minulle rahat taas», pyysi toinen innokkaasti, »minä säilytän enkä milloinkaan käytä niitä. Kiitos teille niistä, tuhannet kiitokset! Tapaammeko vielä toisemme?»
»Jos elän vielä viikon, niin tapaamme.»
He puristivat toistensa kättä ja erosivat. Vankilan asukkaat, kokoontuneina sinä iltana erääseen huoneeseen juomakesteihin, ihmettelivät, mitä oli tapahtunut heidän isälleen, hän kun käveli myöhään illalla hämärässä pihassa ja näytti kovin alakuloiselta.