VIIDES LUKU
Perheasioita
Kun kaupungin kellot löivät yhdeksän maanantaiaamuna, työnsi hirsipuusta pudotettua muistuttava Jeremiah Flintwinch mrs Clennamin pyörätuolissa ison kirjoituspöydän ääreen. Kun rouva oli avannut pulpettinsa ja asettunut sen eteen, vetäytyi Jeremiah pois — kuten näytti hirttäytyäkseen perinpohjaisemmin — ja Arthur Clennam ilmestyi huoneeseen.
»Voitko paremmin tänään, äiti?»
Äiti pudisti päätänsä, kasvoillaan sama tuiman nautinnon ilme kuin edellisenä iltana ilmasta puhuttaessa. »Minä en enää milloinkaan tule paremmaksi. Ja hyvä on, Arthur, että tiedän ja jaksan kantaa sen.»
Istuessaan kädet hajalla pulpetilla, korkea kirjoituspöytä törröttämässä edessään, hän näytti kuin soittavan mykkiä urkuja. Hänen poikansa ajatteli niin (se oli lapsuudenaikainen mielikuva) istuessaan hänen viereensä.
Mrs Clennam avasi pari laatikkoa, tarkasteli muutamia asiapapereita ja pisti ne taas paikoilleen. Hänen tuimissa kasvoissaan ei näkynyt vähintäkään liikettä, joka olisi saattanut opastaa toista hänen ajatustensa hämäriin sokkelokäytäviin.
»Puhunko nyt liikeasioistamme, äiti? Haluatko neuvotella niistä?»
»Haluanko, Arthur? Pikemmin, haluatko sinä? Isäsi on jo ollut kuolleena toista vuotta. Olen siitä saakka ollut käytettävänäsi ja odottanut, milloin suvaitsisit tulla kotiin.»
»Oli paljon järjestelemistä, ennenkuin pääsin lähtemään; ja kun sitte lähdin, matkustelin hiukan levokseni ja huvikseni.»
Mrs Clennam kääntyi häneen päin, ikäänkuin ei olisi kuullut tai käsittänyt hänen viime sanojaan.
»Levoksesi ja huviksesi?»
Hän kiersi katseellaan synkkää huonetta ja näytti, huulten liikkeestä päättäen, kertaavan sanoja itsekseen, ikäänkuin haastaen huonetta todistajaksi siitä, kuinka vähän kumpaakin se tarjosi hänelle.
»Sitäpaitsi, äiti, sinähän yksin olet jälkisäädöksen toimeenpanija ja omaisuuden hoitaja ja määrääjä, joten minulle jäi vähän tai, voisinpa sanoa, ei mitään tehtäväksi, ennenkuin sinä olit saanut asiat mielesi mukaiseen järjestykseen.»
»Tilinpäätökset on tehty», vastasi äiti; »minulla on ne täällä. Todisteet ovat tarkastetut ja hyväksytyt. Voit katsoa niitä, Arthur, kun tahdot, vaikkapa nyt, jos haluat.»
»Minulle riittää tieto, että tilit ovat päätetyt, äiti. Jatkanko nyt?»
»Miksei!» vastasi äiti tylyyn tapaansa
»Äiti, meidän kauppamme on supistunut supistumistaan vuosi vuodelta, ja liikkeemme taantuu askel askeleelta. Me emme milloinkaan ole osoittaneet suurta luottamusta muille emmekä ole itsekään saaneet sitä osaksemme; emme ole hankkineet itsellemme ystäviä; emme ole pysyneet aikamme tasalla; olemme jääneet kauas takapajulle. Minun ei tarvitse selittää tätä tarkemmin, äiti, sinä kyllä tiedät sen.»
»Tiedän, mitä tarkoitat», vastasi mrs Clennam kuivasti.
»Tämäkin vanha talo, jossa nyt keskustelemme», jatkoi hänen poikansa, »todistaa väitteeni oikeaksi. Isäni nuoruudessa ja hänen setänsä aikoina ennen häntä se oli kauppatalo — todellinen liiketalo, vieläpä liikekeskuskin. Nyt se seisoo tässä luonnottomana ja mahdottomana, ajasta jääneenä ja tarkoituksettomana. Kaikki tavaralähetyksemme ovat jo kauan kulkeneet Rovinghamin välitysliikkeen kautta; ja vaikka tämän valvominen ja isäni varojen hoito on kysynyt sinulta terävää arvostelukykyä ja suurta valppautta, niin eivätkö nämä ominaisuudet olisi voineet vaikuttaa isäni omaisuuteen yhtä paljon, jos olisit asunut jossakin yksityishuoneustossa, vai mitä?»
»Arveletko», vastasi mrs Clennam ottamatta huomioon hänen kysymystään, »ettei talolla ole mitään tarkoitusta ollessaan heikon ja murheellisen — täydellä syyllä ja omasta ansiostaan heikon ja murheellisen — äitisi suojana?»
»Puhuin vain liiketarkoituksista.»
»Ja missä mielessä?»
»Tulen juuri siihen.»
»Arvaan», vastasi mrs Clennam katsoen kiinteästi poikaansa, »mistä on kysymys. Mutta Herra varjelkoon minua marisemasta missään koettelemuksessa. Syntieni tähden olen ansainnut tämän katkeran pettymyksen, ja minä otan sen vastaan.»
»Äiti, olen hyvin pahoillani kuullessani sinun puhuvan noin, vaikka pelkäsinkin jo, että sinä —»
»Pelkäsit siis jo sitä. Sinä tunsit minut», keskeytti äiti.
Poika oli hetken ääneti. Hän oli saanut äitinsä tulistumaan ja oli ihmeissään. »No!» virkkoi tämä jähmettyen taas kiveksi. »Jatka. Anna kuulua.»
»Kuten olet otaksunut, äiti, olen päättänyt puolestani luopua liikkeestä, Olen saanut siitä kyltikseni. En tahdo pyrkiä, neuvonantajaksesi; huomaan, että aiot jatkaa sitä. Jos voisin vaikuttaa sinuun jotakin, niin käyttäisin tätä valtaani lieventääkseni arvosteluasi minusta, joka tuotan sinulle tämän pettymyksen, ja muistuttaakseni sinulle, että olen jo elänyt pitkän elämän toisen puolen enkä ole kertaakaan tätä ennen asettanut omaa tahtoani sinun tahtoasi vastaan. En voi sanoa kyenneeni muodostelemaan sydäntäni ja mieltäni sinun sääntöjesi mukaan; enkä voi väittää olleeni näinä neljänäkymmenenä vuotena hyödyksi tai iloksi itselleni enkä kellekään muulle, mutta olen aina alistunut, ja vain sitä pyydän sinua muistamaan.»
Voi sitä anojaa — jos sellaista milloinkaan oli ollut täällä — joka odotti näkevänsä jonkinlaista myöntymystä näiltä järkähtämättömiltä kasvoilta! Voi sitä erehtynyttä, joka vetosi siihen oikeuteen, missä nämä ankarat silmät katselivat häneen tuomarinistuimelta! Tämä kovasydäminen nainen tarvitsi lakkaamatta salaperäistä, synkkyyteen ja pimeyteen verhottua uskontoansa, joka välähdytteli kirouksen, koston ja hävityksen salamoita mustien pilvien lomista. Anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet — se oli hänen mielestään liian raukkamainen rukous. Lyö Sinä, Herra, minun vihollisiani, ja muserra heidät; tee Sinä niinkuin minäkin tekisin ja minä tahdon palvoa Sinua: tällaisen jumalattoman kivitornin hän rakensi kunnioittaakseen taivasta.
»Joko olet lopettanut, Arthur, vai onko sinulla vielä muuta sanottavaa minulle? En luulisi enää olevan muuta. Puheesi on ollut lyhyttä, mutta sisältörikasta!»
»Äiti, minulla on kuitenkin vielä jotakin sanottavaa. Se on ahdistanut mieltäni yötä päivää koko tämän pitkän ajan. Se on paljon vaikeampaa sanoa kuin äskeinen. Se koski vain minua, tämä taas meitä kaikkia.»
»Meitä kaikkia? Keitä kaikkia?»
»Sinua, minua ja isä vainajaani.»
Mrs Clennam siirsi kätensä pulpetilta, risti ne helmaansa ja tuijotti tuleen kasvoilla muinaisegyptiläisen kuvapatsaan tutkimaton ilme.
»Sinä tunsit isäni monin verroin paremmin kuin minä konsanaan, ja hän ei ollut yhtä umpimielinen sinua kohtaan kuin minua. Sinä, äiti, olit häntä paljon voimakkaampi ja johdit häntä. Tiesin sen lapsena yhtä hyvin kuin nyt. Tiesin, että sinun vaikutusvaltasi häneen oli syynä siihen, että hän lähti Kiinaan hoitamaan liikettämme siellä, sillä välin kun sinä hoidit täällä (vaikken vieläkään ole selvillä siitä, nämäkö olivat erosopimuksenne varsinaiset ehdot), ja että minä sinun tahdostasi jäin luoksesi kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni saakka ja sitte matkustin hänen luoksensa. Etkö loukkaannu siitä, että nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, muistutan sinulle tätä?»
»Odotan saavani kuulla, mistä syystä teet sen.»
Arthur alensi ääntänsä ja sanoi ilmeisen vastenmielisesti ja vastahakoisesti:
»Tahtoisin kysyä sinulta, äiti, juolahtiko milloinkaan mieleesi epäillä —»
Kuullessaan sanan »epäillä» käänsi mrs Clennam silmänsä hetkeksi poikaansa, rypistäen synkästi kulmiaan. Sitte katsoi hän takaisin tuleen, kulmat yhä rypyssä, ikäänkuin muinais-egyptiläinen kuvanveistäjä olisi kaivertanut koviin graniittikasvoihin ikuisesti vihaisen ilmeen.
»— että jokin salainen muisto ahdisti hänen mieltänsä ja tuotti hänelle — omantunnonvaivoja. Huomasitko milloinkaan hänen käytöksessään jotakin tällaiseen viittaavaa tai puhuitko milloinkaan hänen kanssaan siitä tai kuulitko hänen joskus vihjaavan tällaisiin asioihin?»
»En ymmärrä, millaisten muistojen ahdistamana päättelet isäsi olleen», vastasi mrs Clennam, oltuaan hetken vaiti. »Puhut kovin hämärästi.»
»Onko mahdollista, äiti» — hänen poikansa kumartui ollakseen lähempänä kuiskatessaan kysymyksensä ja laski hermostuneesti käteensä pulpetille, — »onko mahdollista, äiti, että hän onnettomuudeksi oli tehnyt jollekulle vääryyttä, myöhemmin sovittamatta sitä?»
Luoden raivostuneen katseen poikaansa vetäytyi mrs Clennam taaksepäin tuolissaan pitääkseen häntä edempänä itsestään, muttei vastannut mitään.
»Käsitän täydellisesti, äiti, että ellei tämä ajatus milloinkaan ole juolahtanut mieleesi, minä näytän julmalta ja luonnottomalta sinun silmissäsi mainitessani siitä, näin meidän keskenkin vain. Mutta en pääse siitä eroon. Aika ja olojen muutos (olen koetellut kumpaakin, ennenkuin puhuin asiasta sinulle) eivät voi sitä haihduttaa. Muista, että olin yhdessä isäni kanssa. Ajattele, että näin hänen kasvonsa, kun hän antoi kellon minun huostaani koettaen saada sanotuksi, että hän lähettää sen sinulle merkiksi, jonka sinä kyllä ymmärrät. Muista, että näin hänen, kynä voimattomassa kädessään, yrittävän kirjoittaa sinulle muutamia sanoja, joita hän ei kuitenkaan saanut paperille muodostetuiksi. Kuta hämärämmältä ja julmemmalta tämä epämääräinen aavistus tuntuu, sitä useampia asianhaaroja ilmestyy, jotka mielestäni saattavat sen näyttämään todenmukaiselta. Koettakaamme taivaan tähden tarkoin tutkia, onko jollekulle tehty vääryyttä, joka on jätetty meidän korjattavaksemme. Ei kukaan muu voi auttaa tässä asiassa niinkuin sinä, äiti.»
Mrs Clennam istui edelleen niin takakenossa, että häiritty tasapaino tuon tuostakin liikahdutti tuolin pyöriä, joten hän näytti yhä edemmäksi liukuvalta kauhealta aaveelta; hän kohotti kyynärpäästä koukistetun vasemman käsivartensa, käden selkä kasvoja vasten käännettynä, itsensä ja poikansa väliin ja katseli häntä jäykän äänettömänä.
»Rahaa koottaessa ja armotonta kauppaa käytäessä — olen alkanut ja minun täytyy nyt jatkaa puhetta näistä asioista, äiti on kenties jotakuta pahasti petetty, jopa viety hänet perikatoon. Jo ennen minun syntymääni olit sinä koko tämän koneiston liikkeellepanevana voimana; sinä valoit voimakkaamman henkesi kaikkiin isäni yrityksiin enemmän kuin neljän kymmenen vuoden aikana. Uskon, että sinä voit hälventää kaikki nämä epäluulot, jos vain tahdot auttaa minua paljastamaan totuuden. Tahdotko tehdä sen, äiti?»
Hän vaikeni toivoen äidin vastaavan. Mutta tämän harmaat suortuvat eivät olleet sen liikkumattomammat kuin hänen lujasti yhteen puristetut huulensa.
»Jos vielä on mahdollista korjata vääryys ja maksaa takaisin vääryyttä kärsineelle, niin ottakaamme selvä asiasta ja tehkäämme se. Ei, äiti, jos kykenen siihen, niin salli minun tehdä se. Perin vähän onnea olen nähnyt rahasta lähtevän, se on minun tietääkseni tuottanut niin vähän rauhaa ja tyydytystä tähän kotiin ja sen jäsenille, että sillä minun silmissäni on vähemmän arvoa kuin useimpien muiden. En voisi hankkia sillä itselleni mitään, mikä tuottaisi iloa ja tyydytystä, jos minua ahdistaisi epäluulo, että se synkistytti omantunnon vaivoilla isäni viimeisiä hetkiä ja ettei se kunniallisesti ja oikeuden mukaan kuulu minulle.»
Laudoitetulla seinällä, parin kolmen kyynärän päässä kirjoituspöydästä riippui kellonnuora. Äkkiä ja nopeasti liikahduttaen jalkaansa työnsi mrs Clennam pyörätuolinsa vinhasti sen ääreen ja soitti vimmatusti — yhä pidellen käsivarttaan kilpenään, ikäänkuin odottaen pojaltaan iskua, jota vastaan täytyi suojella itseään.
Huoneeseen riensi tyttö pelästyneen näköisenä.
»Lähetä Flintwinch tänne!»
Tyttö hävisi silmänräpäyksessä, ja samassa seisoi vanhus huoneessa. »Mitä? Joko te nyt olette otelleet?» virkkoi hän, tyynesti sivellen kasvojaan. »Arvasin sen. Olin aivan varma siitä.»
»Flintwinch!» sanoi äiti, »katso poikaani. Katso häntä!»
»No! Minä katson häntä», vastasi Flintwinch.
Mrs Clennam oikaisi kilpenä käytetyn käsivartensa ja puhuessaan osoitti sillä vihansa esinettä.
»Melkein samassa hetkessä kuin hän palaa kotiin — ennenkuin kenkä hänen jalassaan on kuivunut — häpäisee hän isänsä muistoa äitinsä kuullen! Pyytää äitiänsä yhdessä kanssaan urkkimaan isän liikeasioita, jopa koko elämän ajalta! Epäilee, että maallinen tavara, jota olemme vaivaloisesti koonneet myöhään ja varhain, työllä ja tuskalla, raataen ja kieltäytyen, on vain ryöstettyä omaisuutta, ja kysyy, kenelle se on luovutettava takaisin, jotta vääryys tulisi korjatuksi ja sovitetuksi.»
Vaikka hän oli raivoissaan sanoessaan tämän, oli hänellä kuitenkin äänensä niin vallassaan, että hän puhui melkein tavallista hiljemmin. Sanat hän myös lausui erittäin selvästi.
»Sovitetuksi!» kertasi hän. »Niin kai! Helppoa on hänen puhua sovituksesta, hänen, joka juuri palaa matkoilta ja huvituksista vierailta mailta ja elää turhuudessa ja nautinnoissa. Mutta katsokoon hän minua, vankia, tuoliini kytkettyä. Minä kestän nurkumatta, koska minut on määrätty näin sovittamaan syntejäni. Sovitusta! Eikö tässä huoneessa ole sovitettu? Eikö täällä ole viidentoista vuoden aikana sovitettu?»
Näin hän aina selvitti tilinsä taivaan Herran kanssa, merkiten hyväkseen kaikki tarkkaan tulopuolelle, velkoen ankarasti saatavansa ja pitäen lujasti kiinni vaatimuksistaan. Tuhannet tekevät samoin joka päivä, kultin omalla tavallaan. Hänen tapansa oli vain huomattava siinä ilmenevän voiman ja ponnen tähden.
»Flintwinch, anna minulle tuo kirja.»
Vanha mies nouti sen hänelle pöydältä. Mrs Clennam pisti kaksi sormea lehtien väliin, sulki kirjan jättäen sormet paikoilleen ja ojensi kirjan uhkaavasti poikaansa kohti.
»Muinaisina aikoina, Arthur, joista puhutaan tässä selityskirjassa, eli Herran valittuja, hurskaita miehiä, ja he olisivat kironneet poikansa vähemmästäkin syystä kuin tästä, olisivat karkoittaneet heidät, vieläpä kokonaisia kansojakin, jotka olisivat kannattaneet heitä, karkottaneet heidät Jumalan ja ihmisten yhteydestä, hukkumaan ja häviämään, äitinsä helmassa lepäävää sylilasta myöten. Mutta minä ilmoitan sinulle näin, että jos kerrankin vielä otat puheeksi tämän asian, niin hylkään sinut; lähetän sinut ulos tuosta ovesta sillä tavalla, että sinun olisi ollut parempi olla äidittömänä kehdosta saakka. En tahdo enää milloinkaan nähdä sinua enkä tietää sinusta mitään. Ja jos kuitenkin kerran tulisit tähän hämärään huoneeseen katsomaan minua maatessani kuolleena, niin ruumiini, jos se vain olisi vallassani, hikoaisi verta sinun lähestyessäsi sitä.»
Rauhoittuneena osaksi uhkauksensa kiihkeydestä osaksi tuntiessaan (outoa kyllä) suorittaneensa jonkinlaisen uskonnollisen toimituksen, antoi hän kirjan takaisin vanhalle miehelle ja oli vaiti.
»No», sanoi Jeremiah, »en aio asettua teidän molempien väliin, mutta sallinette minun kysyä (koska minut oli kutsuttu tänne kolmanneksi), mistä on kysymys».
»Pyytäkää selitystä äidiltäni», vastasi Arthur, huomaten, että puhuminen oli jätetty hänen asiakseen. »Jääköön tämä sikseen. Mitä olen sanonut, oli vain äitiäni varten.»
»Oh!» huudahti vanha mies. »Äidiltänne? Vai pitäisi minun pyytää selitystä äidiltänne? Hyvä! Mutta äitinne mainitsi, että te olitte epäillyt isäänne. Siinä ette menettele kuuliaisen ja nöyrän pojan tavoin, mr Arthur. Ketä te tämän jälkeen alatte epäillä?»
»Jo riittää», keskeytti mrs Clennam kääntyen yksinomaan vanhan miehen puoleen. »Älkäämme puhuko enää tästä asiasta.»
»Kyllä, mutta odottakaa, odottakaa hiukan», sanoi ukko itsepintaisesti. »Tarkastakaamme tilannetta. Oletteko sanonut mr Arthurille, ettei hän saa syyttää isäänsä? Ettei hänellä ole oikeutta siihen? Ettei hänellä ole syytä siihen?»
»Sanon sen hänelle nyt.»
»Ah! Aivan niin», vastasi vanha mies. »Te sanotte hänelle sen nyt. Ette ole sanonut hänelle sitä ennen, mutta sanotte sen nyt. Niin, niin! Aivan oikein! Tiedätte, että seisoin teidän ja hänen isänsä välillä niin kauan, ettei kuolemakaan näytä muuttaneen asiaa, vaan on kuin seisoisin siinä yhä edelleen.
»Sentähden tahdon vilpittömästi ja ehdottomasti saada tämän asian selväksi. Arthur, suvaitkaa kuulla, ettei teillä ole oikeutta epäillä isäänne eikä mitään aihetta siihen.»
Hän asetti kätensä pyörätuolin selkänojalle ja mutisten itsekseen työnsi emäntänsä hitaasti takaisin kirjoituspöydän ääreen. »Sen varalta», jatkoi mr Flintwinch jääden seisomaan tuolin taakse, »että lähtisin tieheni jättäen tehtäväni kesken ja että minua taas kutsuttaisiin sitä jatkamaan, kun uudelleen joudutte riitaan keskenänne, sen varalta kysyn, onko Arthur kertonut, miten hän aikoo menetellä liikkeen suhteen».
»Hän on luopunut siitä.»
»Hän on kai luovuttanut sen jollekulle?»
Mrs Clennam katsahti poikaansa, joka nojautui ikkunaan. Arthur huomasi hänen katseensa ja vastasi: »Äidilleni tietysti. Hän tekee siinä asiassa niin kuin häntä miellyttää.»
»Ainoa miellyttävä puoli», vastasi mrs Clennam oltuaan hetken vaiti, »minkä saatan keksiä pettymyksessäni, on se, että voin auttaa vanhaa, uskollista palvelijaa eteenpäin. Poikani, jonka olin toivonut miehuutensa kukoistuksessa valavan uutta nuoruutta ja voimaa vanhaan liikkeeseemme ja tekevän sen tuottoisaksi ja mahtavaksi, pettää toiveeni. Jeremiah, kapteeni pakenee laivasta, mutta sinä ja minä vajoamme tai pelastumme sen mukana.»
Jeremiah, jonka silmät välähtivät kuin hän olisi, nähnyt rahaa, loi poikaan pikaisen katseen, joka näytti sanovan: »Sinulle en ole kiitoksen velassa tästä, sinä et ole tehnyt mitään asian hyväksi.» Sitte hän sanoi emännälleen kiittävänsä häntä ja että Affery kiitti häntä ja ettei hän milloinkaan eikä Affery milloinkaan hylkäisi häntä. Lopuksi hän veti kellonsa esille taskun syvyyksistä, ilmoittaen: »Yksitoista. Osterienne aika!» Ja vaihtamatta puheenaineen mukana ilmettä tai käytöstä hän soitti kelloa.
Mutta mrs Clennam oli päättänyt kohdella itseään entistä ankarammin, koska oli otaksuttu, että syntien sovitus oli hänelle tuntematonta, ja kun osterit tuotiin, kieltäytyi hän syömästä niitä. Ne näyttivät houkuttelevilta; valkoisella liinalla peitetyllä tarjottimella oli valkoinen lautanen, ja sille oli asetettu kahdeksan osteria kehän muotoon; vieressä oli kappale ranskanleipää ynnä voita ja pieni tanakka lasi kylmää viiniä ja vettä; mutta hän vastusti kaikkia suostutteluja ja lähetti tarjottimen alas taas — epäilemättä merkiten toimituksen hengellisen tilikirjansa tulopuolelle.
Tätä osteriateriaa ei tarjonnut Affery, vaan se tyttö, joka oli ilmestynyt kellon soidessa, sama, joka oli ollut hämärässä huoneessa edellisenä iltana. Nyt kun hänellä oli tilaisuutta tarkastaa häntä, huomasi Arthur, että hänen pieni vartalonsa, hennot kasvonpiirteensä ja kapea, köyhä pukunsa tekivät hänet paljoa nuoremman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli. Hän oli luultavasti noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen nainen, mutta kadulla olisi häntä luullut miltei puolta nuoremmaksi. Ei siksi, että hänen kasvonsa olisivat olleet erikoisen nuoret, sillä todellisuudessa niissä näkyi enemmän huolen ja huolenpidon jälkiä kuin oli luonnollista siinä iässä, mikä hänellä korkeintaan saattoi olla; mutta hän oli niin pieni ja hento, kevytliikkeinen ja arka ja näytti olevan niin tietoinen siitä, ettei sopinut näiden kolmen jäykän aikuisen pariin, että hän käyttäytyi aivan kuin pelästynyt lapsi ja oli hyvin sellaisen näköinenkin.
Mrs Clennam näytti tuntevan tätä palvelijaansa kohtaan jonkinlaista mielenkiintoa, joka ilmeni milloin tuimalla milloin epävarmalla tavalla, milloin suojelevana, milloin masentavana, vaikuttaen toisinaan kuin ruiskukannun valelu, toisinaan kuin vesipuristin. Sinäkin hetkenä, jolloin tyttö totellen kiivasta soittoa, tuli huoneeseen, kun äiti merkillisellä toimituksellaan suojasi itseänsä pojaltaan, sinäkin hetkenä näkyi mrs Clennamin silmissä jonkinlainen yksilöllisen jälleentuntemuksen ilme, joka näytti olevan omistettu vain tytölle. Samoin kuin kovimmankin metallin kovuudessa on asteita ja itse mustassa Värissäkin on vivahduksia, niin oli mrs Clennamin käytöksen tylyydessäkin hieno astevaihtelu, kun oli tehtävä ero pikku Dorritin ja muun ihmiskunnan välillä.
Pikku Dorrit kulki taloissa ompelemassa. Hänet sai tilata niin ja niin suuresta tai niin ja niin pienestä maksusta päivässä, kahdeksasta kahdeksaan. Säntillisesti minuutilleen ilmestyi pikku Dorrit; säntillisesti minuutilleen hän hävisi. Salaisuutena pysyi, missä hän vietti molempien kahdeksien välisen ajan.
Vielä toinen pikku Dorritin omituisuus. Paitsi rahaa kuului hänen päiväpalkka-sopimukseensa myöskin vapaa ruoka. Hänestä oli erikoisen vastenmielistä syödä seurassa; hän ei tehnyt sitä milloinkaan, jos vain suinkin sai vältetyksi. Hän esteli aina ilmoittaen, että täytyi ensin aloittaa tuo tai lopettaa tämä työ; hän mietti ja suunnitteli luultavasti, kuinka voisi syödä yksin — erikoisen ovelasti se ei tapahtunut, sillä hän ei saanut petetyksi ketään. Pikku Dorritin senpäiväinen suuri murhe oli ohi, jos hän onnistui suunnitelmissaan; hän oli onnellinen saadessaan kantaa lautasensa johonkin, käyttäen helmaansa, jotakin laatikkoa tai vieläpä lattiaakin pöytänä; jopa luultiin hänen syövän, varpaillaan seisten, uunin reunaltakin.
Ei ollut helppoa päästä selville siitä, millaiset pikku Dorritin kasvot olivat; hän vetäytyi niin erilleen, käytteli neulaansa jossakin etäisessä nurkassa ja pakeni pelästyneenä kohdatessaan jonkun portaissa. Mutta ne näyttivät olevan kalpeat, läpikuultavat ja ilmeikkäät, vaikka ne muuten, Lukuunottamatta lempeitä, ruskeita silmiä, eivät olleet kauniit. Sirosti taivutettu pää, hento varsi, näppärät, ahkerat kätöset ja kulunut puku — se lienee ollut hyvin kulunut, koska saattoi näyttää niin nukkavierulta huolimatta erinomaisesta siisteydestään — sellaiselta näytti pikku Dorrit istuessaan työnsä ääressä.
Näistä pikku Dorritia koskevista yksityisseikoista ja yleisistä piirteistä, joiden perille mr Arthur päivän pitkään oli päässyt, oli hänen kiittäminen omia silmiään ja mrs Afferyn kieltä. Viimemainittu tietolähde olisi luultavasti koitunut pikku Dorritille vahingoksi, jos mrs Affery olisi saanut seurata omaa tahtoaan ja mieltään. Mutta koska »nuo molemmat ovelat» — joihin mrs Affery alituisesti vetosi ja joiden tahtoon hänen persoonallisuutensa hukkui — koska he olivat sopineet keskenään pitääkseen pikku Dorritia taloon kuuluvana, ei Afferylla ollut muuta neuvoa kuin seurata esimerkkiä. Samaten, jos »ovelat» olisivat päättäneet murhata pikku Dorritin kynttilänvalossa ja mrs Afferyn olisi käsketty pidellä kynttilää, olisi hän epäilemättä totellut.
Mrs Affery paistoi peltokanaa sairashuonetta varten sekä valmisti lihapiirakkaa ja vanukasta ruokasalia varten, mutta työnsä lomassa hän ehti antaa yllämainitut tiedot ja kurkisti kurkistamasta päästyäänkin ovesta sisään yllyttääkseen vastustamaan »molempia ovelia». Hänen halunsa nostattaa talon ainoa poika taisteluun heitä vastaan näytti paisuneen todelliseksi intohimoksi.
Päivän kuluessa tarkasti Arthur myös koko talon. Hän huomasi sen ikäväksi ja synkäksi. Ränsistyneet huoneet, jotka vuosi vuodelta pysyivät käyttämättöminä, näyttivät vaipuneen tylsään horrokseen, josta ei mikään voinut herättää niitä. Huonekalut, nekin kehnoja ja kömpelöitä, näyttivät pikemmin piiloutuvan huoneisiin kuin kalustavan niitä, ja koko talossa ei näkynyt minkäänlaista väriä; ne värit, joita siellä kenties joskus oli ollut, olivat jo aikoja sitten häipyneet sinne eksyneiden päivänsäteiden mukana — olivat hajonneet ja ehkäpä imeytyneet kukkiin, perhosiin, lintujen sulkiin, kallisarvoisiin kiviin ja kukaties mihin. Siellä ei ollut ainoatakaan suoraa permantoa, kellarista ullakkoon saakka; pöly ja savu olivat kirjailleet katot niin haaveellisin kuvioin, että vanhat eukot olisivat voineet ennustaa niistä paremmin kuin teen pohjasakasta; kalmankylmissä liesissä ei näkynyt muuta muinaisen lämmityksen merkkiä kuin piipuista tuiskahtaneet tuhkakasat, jotka ovia avattaessa pölähtivät ilmaan pieninä pyörteinä. Siinä suojassa, jota joskus oli käytetty seurusteluhuoneena, oli pari vaivaista kuvastinta; niiden kehyksiä kiersi jono mustia olentoja, mustat seppeleet käsissä; mutta nämäkin olivat toiset päätä, toiset sääriä vailla, ja muuan hautausurakoitsijalta näyttävä Cupido oli pyörähtänyt oman akselinsa ympäri ja joutunut seisomaan päällänsä, ja toinen oli tykkänään pudonnut pois. Huone, jota Arthur Clennamin isävainaja oli käyttänyt liiketarkoituksiin pojan aikaisimpien muistojen aikoina, oli niin koskematon ja muuttumattomassa kunnossa, että olisi voinut luulla hänen näkymättömänä vielä asustavan siinä, samoin kuin hänen näkyväinen leskensä asui omassa huoneessaan yläkerrassa, Jeremiah Flintwinchin yhä liikkuessa heidän välillään sovittelijana. Isän mustunut ja synkkä kuva riippui vakavan äänettömänä seinällä; silmät katsoivat poikaan yhtä kiihkeän puhuvina kuin sinä hetkenä, jolloin elämä sammui niistä, ja näyttivät juhlallisesti kehoittavan häntä täyttämään tehtävän, johon oli ryhtynyt; mutta äidin taipumisesta hänellä ei nyt ollut mitään toivoa, ja samoin oli hän pitkiksi ajoiksi luopunut toivosta päästä muilla keinoin rauhaan epäilyksiltään. Alhaalla kellareissa ja ylhäällä makuuhuoneissa oli vanhoja esineitä, jotka hän hyvin, muisti; ne olivat entisillä paikoillaan, mutta vanhuuttaan rappeutuneet ja muuttuneet; olipa siellä tyhjiä oluttynnyreitäkin, harmaina hämähäkinverkoista, ja tyhjiä viinipulloja, kaulat tukehduttavan täynnä karvaista hometta. Tuonne, kassahuoneeseen, käyttämättömien pullokorien ja kalpeiden, pihasta heijastuvien valojuovien keskelle oli ladottu joukko vanhoja pääkirjoja, ja niistä levisi sellainen ummehtuneen, ja mädänneen haju, että olisi luullut vanhojen kirjanpitäjien joka yö aaveaikoina palaavan tekemään niihin tilinpäätöstä.
Lihapiirakka tarjottiin, kuin katumuksentekijälle ainakin, ryppyisellä pöytäliinalla ruokapöydän toisella kulmalla, kello kaksi; Arthur söi yhdessä mr Flintwinchin, uuden yhtiökumppanin kanssa. Tämä ilmoitti Arthurille, että hänen äitinsä taas oli rauhoittunut ja ettei tarvinnut pelätä hänen enää koskettavan aamullista keskustelunaihetta. »Ja älkää syyttäkö isäänne, mr Arthur», lisäsi Jeremiah, »kerta kaikkiaan, älkää tehkö sitä! No, nyt emme enää puhu siitä asiasta.»
Mr Flintwinch oli uudelleenjärjestänyt ja pölyttänyt oman erikoisen pienen konttorinsa, ikäänkuin uuteen arvoon astumisensa kunniaksi. Hän palasi työhönsä täytettyään itsensä lihalla, särvittyään veitsenterällä sisäänsä kaiken kastikkeen ja ryypättyään aimo kulauksia keittiössä seisovasta kaljalekkeristä. Näin virkistyneenä kääri hän ylös paidanhihansa ja teki työtänsä; mr Arthur, katsellessaan hänen toimiaan, huomasi selvästi, että hän tältä mieheltä saattoi odottaa yhtä paljon tietoja asioista kuin isänsä kuvalta tai haudalta.
»No, Affery, vaimo», huusi mr Flintwinch, kun eukko meni eteisen läpi. »Sinä et ollut valmistanut mr Arthurin vuodetta, kun viimeksi kävin ylhäällä. Ala liikkua. Kiirehdi.»
Mutta mr Arthurin mielestä talo oli niin autio ja synkkä ja hän oli niin haluton olemaan toista kertaa läsnä äidin leppymättömästi luovuttaessa vihollisensa (joihin kenties hän itsekin kuului) ajalliseen turmioon ja ikuiseen perikatoon, että hän ilmoitti aikovansa ruveta asumaan hotellissa, johon oli jättänyt matkatavaransa. Mr Flintwinch oli tyytyväinen päästessään hänestä, ja hänen äitinsä ei sekautunut taloudellisiin järjestelyihin, oman huoneensa seinien ulkopuolella, kunhan vain oteltiin huomioon hänen säästäväisyysperiaatteensa, joten mr Arthur, aikaansaamatta lisää pahennusta, saattoi panna aikomuksensa täytäntöön. Sovittiin muutamista tunneista päivässä, jotka he, hänen äitinsä, mr Flintwinch ja hän itse, käyttäisivät välttämättömään tilikirjojen ja paperien tarkastamiseen, ja sydän raskaana hän lähti näin myöhään löytämästään kodista.
Entä pikku Dorrit?
Liiketunnit kestivät kymmenestä kuuteen, kahden viikon ajan; lomahetkinä nautti mrs Clennam sairasruokiaan, ostereja ja peltokanaa, kun taas mr Arthur virkistäytyi tekemällä kävelymatkoja. Toisin ajoin pikku Dorrit oli ompelutöissä, toisin ajoin ei; toisinaan ilmestyi hän taloon nöyränä vierailijana, jollaisena hän lienee ollut siellä Arthurin tuloiltanakin. Alussa herännyt uteliaisuus kasvoi mr Clennamissa yhä, kun hän piti silmällä pikku Dorritia, näki hänet tai oli näkemättä ja mietiskeli hänen olemustaan. Entisyyttä koskeva, hellittämätön huoli ja epäilys vei hänet niinkin pitkälle, että hän usein kyseli itseltään, olisiko tämä tyttö mahdollisesti jollakin tavoin yhteydessä sen kanssa. Viimein päätti hän hankkia lisää tietoja pikku Dorritin tarinasta.