Pikku Dorrit I

by Charles Dickens

KAHDESKYMMENES LUKU

Seuraelämässä

Jos nuorella John Chiveryllä olisi ollut halua ja kykyä kirjoittaa pilkkajuttu perheylpeydestä, ei hänen olisi tarvinnut hakea kostavan valaisevia esimerkkejä kauempaa kuin rakastettunsa perheestä. Sellaisiksi olisivat mainiosti kelvanneet ritarillinen veli ja hieno sisar, joilla oli runsaasti kokemusta kaikenlaisesta kurjuudesta, mutta kuitenkin ylevä tietoisuus perheen nimen arvosta; jotka olivat valmiit pyytämään ja lainaamaan köyhimmältäkin, syömään kenen hyvänsä leipää, tuhlaamaan kenen tahansa rahoja, juomaan kenen hyvänsä kupista ja särkemään sen kohta perästäpäin. Jos nuori John olisi kuvannut heidän elämänsä surulliset tosiseikat ja kuinka he haastoivat kummittelevan sukuhienoutensa pelästyttämään hyväntekijöitänsä, olisi hänestä tullut ensiluokkainen ivarunoilija.

Tip oli käyttänyt vapauttansa toivehikkaalla tavalla, ruveten biljardimerkitsijäksi. Kysymys, kuka hänet oli vapauttanut, askarrutti niin vähän hänen mieltänsä, että Clennamin tuskin olisi tarvinnut vaivautua tukkimaan mr Plornishin suuta tässä asiassa. Olipa kuka hyvänsä osoittanut hänelle tämän kohteliaisuuden, niin hän oli varsin valmis ottamaan sen vastaan ja vastasi siihen omasta puolestaan kohteliaasti kiittäen, ja sillä hyvä. Jättäen vankilan näin keveästi ja huolettomasti rupesi hän biljardimerkitsijäksi, ja nyt pistäytyi hän vain toisinaan vankilan pienellä keilaradalla puettuna vihreään Newmarket-takkiin (käytettyyn), jossa oli kiiltävät napit (uudet), kaulassa kiiltävä kaulus, ja joi vankilaveljesten olutta.

Tämän herrasmiehen veltossa luonteessa oli kuitenkin yksi luja ja kestävä kohta: hän kunnioitti ja ihaili Amy-sisartaan. Hänen tunteensa ei kuitenkaan milloinkaan ollut saanut häntä säästämään sisareltaan hetkenkään levottomuutta tai itse kärsimään pienintäkään rajoitusta tai epämukavuutta hänen tähtensä; mutta hän rakasti Amya, vaikka hänen rakkaudessaan olikin tällainen marshalsealainen tahra. Sama ummehtunut Marshalsea-tuoksu tuntui siinäkin, että hän selvästi ymmärsi sisarensa uhrautuvan isänsä tähden, mutta ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sisar oli tehnyt jotakin myös hänen hyväksensä.

Milloin tämä uljas nuori mies ja hänen sisarensa alkoivat järjestelmällisesti käyttää perhekummitusta vaikuttaakseen vankilayhteiskuntaan, sitä tämä kertomus ei tiedä tarkoin mainita. Luultavasti siihen aikaan, jolloin he alkoivat elää yhteiskunnan armoilla. Varmaa on, että kuta köyhempiä ja kuta suuremmassa puutteessa he olivat, sitä uljaampana ilmestyi kummitus haudastaan, ja että kun jotakin erikoisen kurjaa oli ilmassa, esiintyi kummitus aina aavemaisimmassa upeudessa.

Pikku Dorrit oli myöhäinen maanantaiaamuna, sillä hänen isänsä nukkui pitkään, ja sitten oli valmistettava hänelle aamiaista ja järjestettävä hänen huoneensa. Hänen ei tarvinnut mennä ulos työhön kuitenkaan; hän oli sentähden isän luona siihen saakka, kunnes hän, Maggyn avulla, sai kaikki järjestykseen ja näki isänsä lähtevän aamukävelylleen (noin kahdenkymmenen yardin pituiselle) kahvilaan saakka sanomalehteä lukemaan. Silloin Amy pani hatun päähänsä ja lähti ulos; hän olisi välttämättä tahtonut päästä jo aikaisemmin matkaan. Rupattelu vaikeni kuten tavallisesti hänen kulkiessaan porttihuoneen läpi, ja vasta lauantai-iltana tullut velkavanki sai kotiutuneemmalta toveriltaan töykkäyksen kylkeensä ja tiedoituksen: »Katsokaa, siinä hän on.»

Hän tahtoi tavata sisartaan, mutta tultuaan mr Cripplesin luo kuuli, että sekä sisar että setä olivat menneet teatteriin, jossa heillä oli toimensa. Otettuaan matkalla huomioon tämän mahdollisuuden ja päätettyään siinä tapauksessa seurata heitä, lähti hän suoraa päätä teatteriin, joka oli samalla puolen virtaa eikä kaukana.

Pikku Dorrit oli miltei yhtä outo teatterikäytävissä kuin jonkun kultakaivoksen sokkeloissa, ja kun hänet neuvottiin salaperäiselle, omituisen unenpöpperöiseltä näyttävälle ovelle, joka tuntui häpeävän olemassaoloaan ja piiloutuneen erääseen kujaan, epäröi hän lähestyessään sitä; lisäksi pelästyi hän nähdessään viisi, kuusi herrasmiestä, jotka sileiksi ajeltuina, lakki omituisesti päässä, maleksivat oven tienoilla; he muistuttivat jonkun verran Marshalsean asukkaita. Tämä yhdennäköisyys rauhoitti Pikku Dorritia, ja hän kääntyi heidän puoleensa tiedustellakseen, missä saisi tavata miss Dorritia, jolloin he väistyivät päästääkseen hänet sisään pimeään eteiseen — se muistutti isoa sammunutta kauheata lyhtyä enemmän kuin mitään muuta — ja hän kuuli etäistä soittoa ja tanssivien jalkojen sipsutusta. Eräs mies, joka näytti olevan niin tuulettamisen tarpeessa, että oli yltyleensä sinisen homeen peitossa, istui siellä nurkassa kuin hämähäkki ja vartioi tätä pimeätä paikkaa, ja hän lupasi lähettää sanan miss Dorritille ensimmäisen herran tai naisen mukana, joka kulkisi eteisen läpi. Ensimmäisellä naisella, joka meni siitä läpi, pisti nuottikäärö puuhkasta esille, ja hän näytti olevan sellaisessa hajaannuksen tilassa, että olisi luullut tekevänsä hyvän työn vannehtimalla hänet. Mutta hän tuntui olevan hyvänluontoinen ja sanoi: »Tulkaa minun kanssani, minä kyllä pian löydän miss Dorritin.» Miss Dorritin sisar lähti hänen kanssansa ja kulkien pimeässä lähestyi askel askeleelta soiton ja tanssin ääntä.

Viimein saapuivat he pölypilveen, jossa joukko ihmisiä sekaisin hyppeli ja liikkui ja jossa näkyi sellainen käsittämätön sekamelska hirsiä, orsia, tiilimuureja, nuoria, rullia, sellainen kaasuvalon ja päivänvalon sekoitus, että olisi voinut luulla joutuneensa katsomaan luomakunnan kudosta nurjalta puolen Pikku Dorrit, yksin jääneenä ja saaden survaisuja joka hetki, oli ihan sekaisin, kun hän kuuli sisarensa äänen.

»Mitä ihmeitä, Amy, mikä sinut tänne toi?»

»Tahdoin tavata sinua, Fanny kulta, ja koska minun on huomenna oltava työssä koko päivä ja tiesin sinun olevan kiinni tänään koko päivän, niin arvelin —»

»Mutta ajattele, että sinä tulit tänne, Amy. Enpä olisi uskonut!» Toivottaen sisarensa näin vähemmin ystävällisesti tervetulleeksi saattoi Fanny hänet avonaisemmalle paikalle tomupilvessä, jossa joukko kultakoristeisia tuoleja ja pöytiä oli koottu yhteen ja jossa parvi nuoria naisia istui, mikä missäkin, jutellen. Kaikki nämä nuoret naiset olivat myös vannehtimisen tarpeessa ja kurkkailivat yhtä mittaa eri tahoille.

Juuri kun sisarukset saapuivat paikalle, kurkisti muuan uninen poika, skotlantilaislakki päässä, erään vasemmanpuolisen hirren takaa ja sanoi: »Ei sellaista melua, hyvät naiset!» ja hävisi. Heti sen jälkeen pisti vilkas, pitkä- ja mustatukkainen herra päänsä erään oikeanpuolisen hirren takaa ja sanoi: »Ei sellaista melua, kullanmuruset!» ja hävisi niinikään.

»Eipä olisi ikinä juolahtanut mieleeni, että sinä ilmestyisit tänne meidän joukkoomme, Amy!» sanoi hänen sisarensa. »Mitenkä osasit tulla tänne?»

»En tiedä. Se neiti, joka ilmoitti sinulle minun olevan täällä, oli niin ystävällinen, että opasti minut tänne.»

»Se on niin sinun, pienen rauhallisen olennon, kaltaista! Luulenpa, että voisit mennä minne tahansa. Minä en osaisi, vaikka tunnen maailmaa paljon enemmän.»

Perheen keskuudessa pidettiin perheselviönä, että Amy oi pieni yksinkertainen kotiolento, jolta puuttui muiden perheenjäsenten suuri ja viisas kokemus. Tätä perhesepitelmää käytettiin perhevakuutuksena hänen palveluksiansa vastaan. Niille ei pitänyt panna liian suurta merkitystä.

»No, mitä nyt olet saanut päähäsi, Amy? Sinulla on tietysti mielessäsi jotakin, joka koskee minua?» kysyi Fanny. Hän puhui aivan kuin sisar, joka oli pari kolme vuotta häntä nuorempi, olisi ennakkoluuloinen isoäiti.

»Eipä paljoa; mutta siitä saakka, kuin kerroit minulle rouvasta, joka lahjoitti sinulle rannerenkaan, Fanny —»

Uninen poika pisti taas päänsä vasemmanpuolisen hirren takaa ja sanoi: »Pitäkää varanne, hyvät naiset», ja hävisi. Vilkas mustatukkainen herra kurkisti yhtä nopeasti oikeanpuolisen hirren takaa sanoen: »Pitäkää varanne, kullanmuruset!» ja hävisi niinikään. Silloin kaikki nuoret neitoset nousivat ja alkoivat suoristella hameitaan.

»No, Amy», virkkoi Fanny, tehden samoin kuin kaikki muutkin, »mitä aioit sanoa?»

»Siitä saakka, kun kerroit minulle rouvasta, joka lahjoitti sinulle rannerenkaan, en ole ollut levollinen sinun tähtesi, ja haluaisin tietää asiasta hiukan enemmän, jos tahtoisit kertoa minulle.»

»Nyt, hyvät naiset!» sanoi skotlantilaispoika. »Nyt, kullanmuruset!» sanoi mustatukkainen herra. Ja samassa he kaikki hävisivät, ja soitto ja tanssi kuului taas.

Pikku Dorrit istui kullatussa tuolissa ja oli aivan ymmällä kaikkien keskeytysten vuoksi. Hänen sisarensa ja muut neitoset olivat kauan poissa, jolla välin soiton lomassa ääni (tuntui mustatukkaisen herran ääneltä) kuului huutavan: »Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin! Tahdissa, kullanmuruset! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin!» Viimein ääni vaikeni, ja he tulivat taas kaikki takaisin, toiset enemmän, toiset vähemmän hengästyneinä, kääriytyivät huiveihinsa ja pukeutuivat lähteäkseen ulos. »Odota hiukan, Amy, antakaamme noiden ensin lähteä», kuiskasi Fanny. Pian he jäivät kahden; muuta merkillisempää ei sillä välin tapahtunut kuin että poika kurkisti entisen hirtensä takaa sanoen: »Kello yksitoista huomenna jokainen paikallaan, hyvät naiset!» ja mustatukkainen herra pisti päänsä entisen hirtensä takaa ja sanoi: »Kello yksitoista huomenna jokainen paikallaan, kullanmuruset!» kumpikin omalla tunnetulla ja totutulla tavallaan.

Kun he jäivät kahden, vyöryi tai hävisi jollakin muulla tavalla jokin tieltä pois ja heidän eteensä aukeni suuri tyhjä kuilu, jonka syvyyksiin Fanny kurkisti ja sanoi: »Nyt, setä!» Kun Pikku Dorritin silmät tottuivat pimeään, erotti hän epäselvästi kuilun pohjalta setänsä istumassa yksin hämärässä nurkassa, kuluneeseen koteloon pistetty soitin kainalossaan.

Vanha mies näytti siltä kuin kaukaisen korkean parvekkeen ikkunat, joista näkyi pieni kaistale taivasta, olisivat kuvanneet hänen onnenpäiviänsä, joilta hän asteittain oli vajonnut tänne pohjaan. Hän oli istunut tällä paikalla kuusi iltaa viikossa monena vuotena, muttei ollut milloinkaan näkynyt nostavan silmiänsä nuoteista; kerrottiin varmana otaksumana, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt näytelmää. Niinikään kerrottiin, ettei hän tuntenut suosittuja sankareja ja sankarittaria edes ulkonäöltäkään ja että halpamainen ilveilijä oli vedon mukaan »tönäissyt» häntä hullunkurisimmalla tavallaan viitenäkymmenenä iltana, eikä hän ollut osoittanut huomaavansa mitään. Kirvesmiesten kesken laskettiin leikkiä ja väitettiin, että hän oli kuollut tietämättä sitä itse, ja permannolla istujat otaksuivat, että hän vietti koko elämänsä, yöt ja päivät ja sunnuntaitkin, orkesterissa. He olivat toisinaan koetelleet häntä tarjoamalla nuuskaa kaiteen yli, ja hän oli aina vastannut kohteliaisuuteen havahtuen hetkeksi, jolloin hänen käytöksessään tuntui kalpea kajastus sivistyneen herrasmiehen olemuksesta; muuten ei hän milloinkaan ottanut osaa siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, eikä välittänyt muusta kuin siitä osasta, joka oli kirjoitettu klarinetille; yksityiselämässä, jossa klarinetilla ei ollut osaa, ei hänelläkään ollut osaa. Toiset sanoivat, että hän oli köyhä, toiset, että hän oli rikas saituri; itse hän ei sanonut mitään, ei kohottanut milloinkaan painunutta päätänsä eikä muuttanut laahustavaa käyntiänsä nostamalla raskaita jalkojansa maasta. Vaikka hän nyt odottikin veljentyttärensä kehoitusta, ei hän kuullut sitä, ennenkuin tämä oli kolme, neljä kertaa puhutellut häntä, eikä myöskään vähääkään hämmästynyt nähdessään kaksi veljentytärtä yhden asemesta, vaan vastasi vain vapisevalla äänellänsä: »Tulen, tulen!» ja ryömi sieltä jonkinlaisen maanalaisen käytävän läpi, josta levisi kellarimainen haju.

»No, Amy», sanoi hänen sisarensa, kun he kaikki kolme menivät ulos ovesta, joka näytti häpeävän, että oli erilainen kuin muut ovet, ja setä oli vaistomaisesti tarttunut Amyn käsivarteen, kuin ainoaan, johon saattoi turvata, »no, Amy, sinä olet utelias tietämään jotakin minusta».

Hän oli kaunis, tiesi sen ja ylpeili siitä, ja siinä alentuvaisuudessa, jolla hän nyt unohti sulojensa etevämmyyden ja maailmankokemuksensa puhuen sisarelleen melkein kuin vertaiselleen, näkyi erittäin selviä perhepiirteitä.

»Kaikki, mikä koskee sinua, Fanny, koskee minuakin ja kiinnittää mieltäni.»

»Niin, sellainen sinä olet, juuri sellainen, ja sinä olet Amyista parhain. Jos joskus olenkin kiusallinen ja ikävä, niin otat varmaan huomioon, mitä merkitsee olla minun asemassani ja tuntea olevansa sen yläpuolella. En välittäisi siitä niin», sanoi Marshalsean isän tytär, »elleivät nuo muut olisi niin alhaisia. Ei yksikään heistä ole syntynyt samoihin oloihin kuin me. He ovat kaikki täällä omalla tasollaan. Alhaisia.»

Pikku Dorrit katsoi vain lempeästi puhujaan, muttei keskeyttänyt häntä. Fanny veti esille nenäliinansa ja pyyhki melkein kiukkuisena silmiään. »Minähän en ole syntynyt siellä, missä sinä, Amy, ja kenties se vaikuttaa meidän erilaisuuteemme. Rakas lapseni, kun pääsemme irti sedästä, niin saat kuulla kaikki. Me jätämme hänet ruokalaan, jossa hän käy syömässä.»

He kävelivät hänen seurassaan, kunnes saapuivat likaisen kadun varrella olevan ruokalanikkunan kohdalle, joka oli melkein läpinäkymätön, siihen kun oli laskeutunut lämpimistä liharuuista, vihanneksista ja vanukkaista nousevaa höyryä. Vilauksittain näkyi sieltä kuitenkin paistettu kinkku, joka puhkesi rasva- ja sipulikyyneliin kastiketta täynnä olevassa metalliastiassa, tuoksuva paahtopaisti ja kuplainen Yorkshirevanukas, joka porehti samanlaisessa astiassa, silavoitu vasikan selkäliha, joka nopeasti teki loppua, lampaanpaisti, joka hikoili mennessään suurella vauhdilla kaupaksi, matala vadillinen paistettuja perunoita, jotka omasta mehukkaisuudestaan olivat yhteen takeltuneet, pari kulhollista keitettyjä vihanneksia ja muita tanakoita herkkuja. Huoneessa näkyi muutamia puisia karsinoita, ja näissä sellaiset ruokavieraat, jotka pitivät parempana kuljettaa saamaansa ruokaa vatsassaan kuin käsissään, kaikessa rauhassa sulloivat saalista reppuunsa. Heidän katsellessaan näitä herkkuja avasi Fanny laukkunsa ja veti tästä säilytyspaikasta esille shillingin, jonka antoi sedälle. Katseltuaan, mitään näkemättä, hetkisen rahaa, arvasi setä sen tarkoituksen ja jupisi: »Päivällistä? Vai niin! Niin, niin, niin!» ja hävisi hitaasti heidän näkyvistään ruokahöyryihin.

»No, Amy», sanoi hänen sisarensa, »tule nyt kanssani, ellet ole liiaksi väsynyt kävelläksesi Harley Streetille, Cavendish Squareen».

Amy ihmetteli sisarensa ilmettä hänen sanoessaan tämän hienon osoitteen ja tapaa, jolla hän kohensi uutta hattuansa (se oli enemmän korea kuin tarkoituksenmukainen); mutta hän oli valmis kävelemään Harley Streetille, ja sinne he nyt suuntasivat matkansa. Saavuttuaan tähän komeaan päämäärään valitsi Fanny kauneimman talon, jonka ovelle hän kolkutti ja jossa hän kysyi mrs Merdleä. Vaikka ovea avaavalla lakeijalla oli puuteroitu pää ja häntä seurasi kaksi, niinikään puuteripäistä lakeijaa, myönsi hän mrs Merdlen olevan kotona, pyysipä vielä Fannya käymään sisälle. Fanny astui sisään ottaen sisarensa mukaansa; ja he nousivat yläkertaan puuteripään käydessä edellä ja puuteripään jäädessä jälkeen, ja heidät jätettiin avaraan, puolipyöreään vastaanottohuoneeseen, yhteen monista vastaanottohuoneista, jossa riippui papukaija nokastaan kultahäkkinsä ulkopuolella, suomuiset sääret ilmassa, kieppuen jos jonkinlaisissa oudoissa, ylösalaisissa asennoissa. Sama omituisuus on huomattu aivan toisenlaisten höyhenten peittämissä linnuissa, jotka niinikään kiipeilevät kultalangoilla.

Huone oli paljoa komeampi kuin mikään Pikku Dorritin itselleen kuvittelema ja olisi ollut komea ja kallisarvoinen kenen hyvänsä katsella. Hän vilkaisi hämmästyneenä sisareensa ja olisi kysynyt jotakin, ellei Fanny varoittavasti rypistäen otsaansa olisi osoittanut verhojen peittämää, toiseen huoneeseen johtavaa oviaukkoa. Verho liikahti seuraavassa hetkessä, ja nainen, joka kohotti sitä monin sormuksin koristetulla kädellään, pudotti sen taaksensa astuessaan sisään.

Hän ei ollut nuori ja raikas luonnon kädestä lähteneenä, vaan hän oli nuori ja raikas kamarineitinsä kädestä lähteneenä. Hänellä oli suuret, tunteettomat, kauniit silmät, tummat, tunteettomat, kauniit hiukset, korkea, tunteeton, kaunis povi, ja hän oli joka suhteessa laiteltu mahdollisimman edukseen. Vilustumisen välttämiseksi tai siksi, että se somisti hänen kasvojaan, oli hänellä kaunis valkoinen huivi sidottuna päähän ja leuan alle. Ja tämä tunteeton, kaunis leuka, joka oli niin lujasti ja kiinteästi suistettu pitsipäitsillä, näytti, jos mikään, siltä kuin sitä ei milloinkaan olisi hellästi hyväilty.

»Mrs Merdle», esitteli Fanny. »Sisareni, ma'am.»

»Hauska nähdä sisarenne, miss Dorrit. En muistanut teillä olevan sisarta.»

»En ole maininnutkaan hänestä», vastasi Fanny.

»Niinkö!» Mrs Merdle koukisti vasemman kätensä pikkusormea aivan kuin olisi sanonut: »Sainpas teidät kiinni. Tiesin, ettette ollut maininnut hänestä!» Hän teki aina kaikki käden liikkeet vasemmalla kädellä, sillä hänen kätensä olivat pari puolet: vasen oli paljon valkoisempi ja pyylevämpi kuin oikea. Sitte lisäsi hän: »Käykää istumaan!» ja istuutui itse rennosti purppura- ja kultapielus-pesäseen, papukaijahäkin läheiseen matalaan sohvaan.

»Onko hänkin tanssijatar?» kysyi mrs Merdle tarkastaen Pikku Dorritia silmälasin läpi.

Fanny vastasi, että ei. »Vai ei», sanoi mrs Merdle ja pudotti lasin silmästään. »Hän ei olekaan tanssijattaren näköinen. Hyvin miellyttävä muuten, muttei tanssijattaren näköinen.»

»Sisareni, ma’am», selitti Fanny, jonka käytöksessä oli merkillinen sekoitus nöyryyttä ja rohkeutta, »on pyytänyt minua kertomaan, kuin sisarelle ainakin, miten sain kunnian tutustua teihin. Ja koska olin sitoutunut käymään vielä kerran luonanne, niin rohkenin ottaa hänet mukaani, toivoen teidän ehkä kertovan hänelle asian. Tahdon ilmoittaa sen hänelle, ja soisin teidän kertovan sen.»

»Luuletteko, että sisarenne ikäiselle —» epäröi mrs Merdle.

»Hän on paljoa vanhempi kuin miltä näyttää», ilmoitti Fanny, »melkein minun ikäiseni».

»Seuraelämää», sanoi mrs Merdle koukistaen taas pikkusormeansa, »on niin vaikea selittää nuorille (sitä on oikeastaan vaikea selittää kenelle hyvänsä), että olen iloinen kuullessani sen. Soisin, ettei seuraelämä olisi niin omavaltainen, soisin, ettei se olisi niin vaativainen — Lintu, ole vaiti!»

Papukaija oli kirkaissut läpitunkevasti, aivan kuin sen nimi olisi ollut Seuraelämä ja se puolustaisi oikeuttansa olla vaativainen.

»Mutta», jatkoi mrs Merdle, »meidän on otettava se sellaisena kuin se on. Me tiedämme, että se on onttoa ja sovinnaista, maailmallista ja iljettävää, mutta koska emme ole Etelämeren villejä (minä kuuluisin mielelläni heihin — elämä siellä on hupaisaa ja ilmasto erinomaista, olen kuullut kerrottavan), täytyy meidän noudattaa sen sääntöjä. Se on meidän kaikkien kohtalo. Mr Merdlellä on suuri liike, hänen kauppasuhteensa ulottuvat hyvin laajalle, hänen rikkautensa ja vaikutuksensa ovat varsin suuret, mutta hänkin — Lintu, ole vaiti!»

Papukaija oli taas kirkaissut, siten täydentäen niin ilmeikkäästi mrs
Merdlen lauseen, ettei hän katsonut tarvitsevansa lopettaa sitä.

»Koska sisarenne pyytää minua päättämään henkilökohtaisen tuttavuutemme», aloitti hän taas kääntyen Pikku Dorritin puoleen, »kertomalla asioista, jotka ovat hänelle suureksi kunniaksi, en tietysti voi kieltäytyä noudattamasta hänen pyyntöänsä. Minulla on kaksi- tai kolmekolmattavuotias poika (menin hyvin nuorena ensimmäisen kerran naimisiin).»

Fanny puristi huulensa yhteen ja loi puoliksi voitonriemuisen katseen sisareensa.

»Kaksi- tai kolmekolmattavuotias poika. Hän on hieman vallaton, sellaiseen nuoren miehen ominaisuuteen on seuraelämä kyllä tottunut, ja hän on hyvin herkkätunteinen. Hän on kenties perinyt tämän onnettoman ominaisuuden. Minäkin olen luonteeltani hyvin herkkä. Erinomaisen tunteellinen olento. Tulen äärettömän helposti liikutetuksi.»

Hän sanoi tämän ja kaiken muun niin kylmästi kuin jäänainen, muistaen sisaruksia vain silloin tällöin ja näyttäen puhuvan jollekin ajatellulle seuraelämän käsitteelle. Sen varalle hän niinikään tuon tuostakin korjasi pukuansa tai sohvalla viruvan vartalonsa asentoa.

»Niin että hän on hyvin herkkä. Se ei mielestäni ole mikään onnettomuus luonnollisissa oloissa, mutta me emme elä luonnollisissa oloissa. Se on epäilemättä kyllä hyvin valitettavaa varsinkin minulle, joka olisin oikea luonnonlapsi, jos vain saisin näyttäytyä sellaisena; mutta en saa. Seuraelämä vallitsee ja pitää meitä kurissa — Lintu, ole vaiti!»

Papukaija oli purskahtanut valtavaan nauruun pudisteltuaan häkkinsä lankoja käyrällä nokallaan ja nuoltuaan niitä mustalla kielellään.

»On turhaa kertoa teidän kaltaisellenne järkevälle, maailmaa kokeneelle ja hienotunteiselle henkilölle», sanoi mrs Merdle purppura- ja kultapesäsestään — tätä sanoessaan täytyi hänen pistää lasi silmäänsä muistutellakseen itsellensä kenen kanssa puhui — »että näyttämö toisinaan lumoaa tämänluontoisia nuoria miehiä. Kun sanon näyttämö, tarkoitan näyttämön naissukupuoleen kuuluvia henkilöitä. Sentähden, kun kuulin, että poikani oli ihastunut tanssijattareen, tiesin mitä tämä tavallisesti merkitsi seuraelämässä, ja luotin siihen, että kysymyksessä oleva nainen oli oopperan tanssijatar; siellä seurapiireissä liikkuvat nuoret miehet tavallisesti ihastuvat.»

Hän siveli toisella kädellään toista, nyt katsellen sisaruksia, ja sormukset hänen sormissaan kalisivat kalseasti vastakkain.

»Kuten sisarenne kertonee teille, niin päästyäni selville siitä, mistä teatterista oli puhe, hämmästyin suuresti ja tulin kovin onnettomaksi. Mutta kuultuani, että sisarenne, eväten poikani pyynnöt (odottamattomalla tavalla, on minun lisättävä), oli saattanut hänet ehdottamaan avioliittoa, valtasi minut äkillinen syvä hätä ja tuska.»

Hän siveli ja silitteli vasenta silmäkulmaansa.

»Epätoivoisessa mielentilassa, jonka ainoastaan äiti — seurapiireissä elävä äiti — voi tuntea, päätin itse käydä teatterissa ja selostaa mielentilaani tanssijattarelle. Esitytin itseni sisarellenne. Huomasin ihmeekseni, että hän monessa suhteessa oli toisenlainen kuin olin kuvitellut, eikä missään niin kuin siinä, että hän vastasi minun vaatimuksiini esittämällä itse jonkinlaisia — kuinka sanoisin? — perhevaatimuksia.» Mrs Merdle hymyili.

»Minä sanoin teille, ma'am» sanoi Fanny punan kohotessa poskille, »että vaikka näittekin minut tällaisessa asemassa, olin kuitenkin niin korkealla muiden yläpuolella, että katsoin perheeni olevan teidän poikanne perheen veroisen, ja että minulla on veli, joka, jos tietäisi asianlaidan, olisi samaa mieltä eikä pitäisi tätä avioliittoa minään kunniana».

»Miss Dorrit», virkkoi mrs Merdle katseltuaan häntä kylmästi silmälasinsa läpi, »juuri tämän olin aikeissa kertoa sisarellenne, noudattaakseni pyyntöänne. Olen kiitollinen siitä, että niin tarkasti muistitte tämän ja ennätitte sanoa sen ennen minua. Heti», kääntyen Pikku Dorritin puoleen, »(sillä minä noudatan aina mielijohteita) otin renkaan ranteestani ja pyysin saada kiinnittää sen sisarenne ranteeseen, todistukseksi siitä, kuinka hyvilläni olin voidessani ottaa asian keskusteltavaksi näin ikäänkuin yhteisellä pohjalla seisten.» (Tämä oli aivan totta: mrs Merdle oli matkallaan tapaamaan miss Dorritia ostanut halvan ja korean rannerenkaan, lahjominen mielessä.)

»Ja minä sanoin teille, mrs Merdle», kertoi Fanny, »että me olemme joutuneet onnettomuuteen, mutta emme ole alhaissyntyisiä».

»Aivan niin, miss Dorrit», myönsi mrs Merdle.

»Ja minä sanoin teille, mrs Merdle», jatkoi Fanny, »että kun te puhuitte minulle poikanne ylemmästä yhteiskunnallisesta asemasta, niin voi sattua, että petyitte käsityksessänne minun syntyperästäni, ja että isäni asema niissä piireissä, joissa hän elää (mitkä ne ovat, sen tiedän itse parhaiten), on erittäin etevä ja kaikkien tunnustama».

»Aivan niin», myönsi mrs Merdle. »Ihailtava muisti.»

»Kiitos, ma'am. Kenties suvaitsette nyt kertoa sisarelleni loput.»

»Ei ole enää paljoa kerrottavaa», sanoi mrs Merdle tarkastellen rintansa leveyttä, ikäänkuin sen laajuus olisi ollut oleellisen tarpeellinen, jotta hänen tunteettomuutensa saisi kylliksi tilaa, »mutta se on sisarellenne kunniaksi. Selvitin sisarellenne tilanteen: kuinka meidän seurapiiriemme olisi mahdoton tuntea ja tunnustaa hänen seurapiiriään — joka varmaan on erittäin miellyttävä — ja kuinka perin ikävään asemaan hän täten saattaisi sen perheen, jota hän pitää niin suuressa arvossa, mutta jota meidän olisi pakko halveksia ja josta meidän (seurapiiri-velvollisuuksiemme tähden) täytyisi inhoten kääntyä pois. Lyhyesti, vetosin sisarenne kiitettävään ylpeyteen.»

»Mainitkaa, olkaa hyvä, mrs Merdle, sisarelleni siitäkin», sanoi Fanny happamesti ja heilautti koreata hattuaan, »että minulla jo oli ollut kunnia ilmoittaa pojallenne, ettei minulla enää ollut hänelle mitään sanottavaa».

»Minun olisi kenties pitänyt mainita se ensin, miss Dorrit», myönsi mrs Merdle, »mutta en ajatellut sitä, koska muistelin silloista suurta pelkoani, että poikani mahdollisesti ei hellittäisi ja teillä sittekin olisi jotakin sanottavaa hänelle. Mainitsin myöskin sisarellenne — puhun taas ei-taiteelliselle miss Dorritille — että poikani, jos menisi naimisiin hänen kanssansa, ei saisi mitään ja olisi suorastaan kerjäläinen. (Mainitsen tämän vain kertomukseen kuuluvana enkä ensinkään siksi, että otaksuisin sen vaikuttaneen sisareenne enempää kuin tällaiset seikat teennäisessä yhteiskunnassamme varovaisuuden ja oikeuden nimessä vaikuttavat jokaiseen meistä.) Lopuksi, muutamien kopeiden sanojen ja äkäisten purkausten jälkeen sisarenne puolelta, sovimme täydellisesti siitä, ettei ollut mitään vaaraa uhkaamassa; ja sisarenne oli niin kohtelias, että salli minun kunnioitukseni todistukseksi lahjoittaa hänelle pari ompelijattareni tekemää pukua.»

Pikku Dorrit näytti surulliselta ja vilkaisi huolestuneena Fannyn kasvoihin.

»Niinikään», jatkoi mrs Merdle, »on hän ollut ystävällinen ja luvannut tulla lopullisesti keskustelemaan asiasta kanssani, ja me eroamme nyt parhaassa sovussa toisillemme. Ja koska niin on», lisäsi mrs Merdle jättäen pesäsensä ja pistäen jotakin Fannyn käteen, »niin toivon miss Dorritin sallivan minun omalla tylsällä tavallani sanoa hänelle hyvästi ja toivottaa kaikkea hyvää».

Sisarukset nousivat nyt yhtaikaa, ja he seisoivat kaikki lähellä papukaijan häkkiä; lintu haukkasi nokallisen korppua, sylkäisten sen sitten suustaan, näytti pilkkaavan heitä tanssittaen pöyhkeästi ruumistansa, liikuttamatta jalkojaan, kiepsahti yhtäkkiä ylösalaisin ja laahautui kultahäkkinsä ulkoseinää pitkin julman nokkansa ja mustan kielensä avulla.

»Hyvästi, miss Dorrit, kaikkea hyvää toivotan teille», lausui mrs Merdle. »Jos pääsisimme tuvat vuotiseen valtakuntaan tai johonkin sentapaiseen, niin minä esimerkiksi saisin ilon oppia tuntemaan joukon miellyttäviä ja lahjakkaita henkilöitä, joiden seurasta nyt olen erotettu. Yksinkertaisempi yhteiskunnallinen tila olisi minulle hyvin mieluinen. Siihen aikaan, kun kävin koulua, luimme runoa, jossa sanottiin jotenkin tähän tapaan: 'Katsokaa intiaaniparkoja, te, jotka jotakin ajattelette!' Jos muutama tuhat seurapiirien jäsentä voisi ruveta intiaaneiksi, niin minäkin heti kirjoittaisin nimeni niiden joukkoon; mutta koska kuulumme seurapiireihin, niin emme voi ruveta intiaaneiksi — ikävä kyllä. — Hyvästi!»

He kulkivat portaita alas puuteripää edellään ja puuteripäitä perässään, vanhempi sisar kopeana, nuorempi nöyryytettynä, ja suljettiin ulos puuterittomalle Harley Streetille, Cavendish Squarelle.

»No?» kysyi Fanny, kun he olivat astuneet vaiti jonkun matkaa. »Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, Amy?»

»Voi, en tiedä mitä sanoa!» vastasi Amy surullisesti. »Et kai pitänyt siitä nuoresta miehestä, Fanny?»

»Pitänyt? Hänhän on täysi hölmö.»

»Olen pahoillani — älä loukkaannu — mutta koska kysyt, mitä minulla on sanottavaa, Fanny, niin olen hyvin pahoillani siitä, että sallit tämän rouvan antaa sinulle jotakin.»

»Sinä pieni hupakko!» vastasi sisar pudistaen häntä tartuttuaan kiivaasti hänen käsivarteensa. »Eikö sinussa ole vähääkään ylpeyttä? Mutta niinhän se onkin. Sinulla ei ole itsekunnioitusta, et osaa olla tarpeeksi ylpeä. Aivan samoin kuin sallit pienen mitättömän Chiveryn keikkua kintereilläsi», lisäsi hän halveksivimman painokkaasti, »samoin sallisit perhettäsi poljettavan nousematta vastarintaan».

»Älä sano niin, rakas Fanny. Minä teen mitä voin heidän hyväksensä.»

»Teet mitä voit heidän hyväksensä!» matki Fanny, kävelyttäen häntä hyvin kiireesti. »Sallisitko tuollaisen naisen, jonka jokainen vähänkin kokenut huomaa mahdollisimman kieroksi ja häikäilemättömäksi — sallisitko hänen nöyryyttää perhettäsi kiittäen häntä vielä siitä?»

»En, Fanny, en suinkaan.»

»No, anna siis hänen maksaa siitä, sinä pieni raukka. Mitä muuta voisit vaatia häneltä? Anna hänen maksaa siitä, sinä tyhmä lapsi, ja käytä rahat perheen hyväksi.»

He eivät puhuneet enää mitään matkallaan Fannyn ja sedän asunnolle. Kun he saapuivat sinne, tapasivat he vanhuksen istumassa huoneen nurkassa puhaltamassa klarinetistaan mitä surullisimpia säveleitä. Fannyn piti valmistaa ateria, johon kuului lampaanlihaa, porteria ja teetä, ja hän kiukutteli muka tehdessään sitä, vaikka hänen sisarensa oikeastaan suoritti kaikki tyynesti ja rauhallisesti. Kun Fanny viimein istui syömään ja juomaan, heitteli hän pöytäkalustoa ja puri kiukkuisesti leipäänsä samalla tavoin kuin hänen isänsä edellisenä iltana oli tehnyt.

»Jos halveksit minua», sanoi hän purskahtaen kiihkeään itkuun, »siksi että olen tanssijatar, niin minkätähden ohjasit minut sille alalle? Se on sinun työtäsi. Sinä tahdoit, että minä olisin taipunut maahan saakka mrs Merdlen edessä ja sallinut hänen sanoa ja tehdä mitä halusi, halveksia meitä ja sanoa sen minulle vasten kasvoja. Sentähden, että olen tanssijatar!»

»Oi, Fanny!»

»Ja samoin on Tip paran laita. Tipiäkin hän saa alentaa mielin määrin, häiritsemättä — sentähden kai, että Tip on ollut lakimiesten palveluksessa, laivatelakoilla ja jos jossakin. Se on sinun työtäsi, Amy. Kyllä sinun edes pitäisi hyväksyä se, että häntä puolustetaan.»

Koko ajan puhalteli setä surullisesti klarinettiaan, siirtäen sen toisinaan hetkeksi tuuman verran huuliltaan pysähtyessään katselemaan heihin, hämärästi aavistaen, että joku oli sanonut jotakin.

»Entä isäsi, poloinen isäsi, Amy. Sentähden, että hän ei ole vapaa eikä voi esiintyä ja puhua puolestansa, sallisit sinä noiden ihmisten rankaisematta loukata häntä. Vaikket välittäisikään siitä omasta puolestasi, koska käyt työssä vierasten luona, niin sinun pitäisi mielestäni kuitenkin välittää siitä hänen tähtensä, kun ajattelet mitä kaikkea hän pitkien aikojen kuluessa on saanut kestää.»

Pikku Dorrit parkaan koski moitteen vääryys varsin kipeästi. Edellisen illan muisto pisti lisäodan hänen sydämeensä. Hän ei vastannut mitään, vaan käänsi tuolinsa pöydästä takkaan päin. Setä, pidettyään pienen väliajan, puhalteli taas surullista säveltänsä.

Fanny kiukutteli teekupeille ja leivälle niin kauan kuin hänen suuttumustansa kesti, väitti sitten olevansa maailman onnettomin tyttö ja toivoi olevansa kuollut. Sitten hän alkoi vuodattaa katumuksen kyyneliä, nousi pöydästä ja syleili sisartansa. Pikku Dorrit koetti estää häntä sanomasta mitään, mutta toinen vastasi, että hän tahtoi, hänen täytyi. Ja sitte hän pyysi uudelleen ja yhä uudelleen: »Minä pyydän sinulta anteeksi, Amy», »Anna anteeksi, Amy», miltei yhtä kiihkeästi kuin oli sanonut sen, mitä nyt katui.

»Mutta varmasti, Amy, varmasti», otti hän asian uudesti puheeksi heidän istuessaan sisarellisessa sovussa vierettäin, »toivon ja uskon, että asia olisi näyttänyt sinusta toisenlaiselta, jos olisit hiukan enemmän tuntenut seuraelämää.»

»Ehkäpä olisi, Fanny», myönsi lempeä Pikku Dorrit.

»Katsos, sillä välin kun sinä olet elänyt hiljaista, suljettua kotielämää, siellä, Amy», jatkoi sisar alkaen vähitellen taas muuttua suojelevaksi, »olen minä ollut maailmalla, liikkuen enemmän seuraelämässä, ja käynyt ylpeäksi ja vaativaksi — kenties liiaksikin».

Pikku Dorrit vastasi: »Niin, niin kyllä!»

»Ja sillä välin kun sinä olet ajatellut ruokaa ja vaatteita, olen minä saattanut ajatella perhettämme, näetkös, Amy. Eiköhän se liene niin?»

Pikku Dorrit nyökkäsi. »Niin, niin», sanoi hän, kasvot paljoa iloisempina kuin sydän.

»Varsinkin kun tiedämme», lisäsi Fanny, »että sillä paikalla, jolle olet pysynyt niin uskollisena, on aivan erikoinen, sille kuuluva sävynsä, joka tekee sen toisenlaiseksi kuin kaikki muut seurapiirit. Suutele minua nyt vielä kerta, rakas Amy, ja sopikaamme siitä, että olemme molemmat oikeassa ja että sinä olet rauhallinen, kiltti kotihiiri.»

Klarinetti oli yhä valitellut surullisesti tämän kaksinpuhelun aikana, mutta keskeytettiin nyt, kun Fanny ilmoitti lähtöajan olevan käsissä, mikä tapahtui siten, että hän kääri kokoon sedän nuotit ja otti klarinetin hänen huuliltaan.

Pikku Dorrit erosi heistä ovella ja kiirehti Marshalseata kohden. Siellä tuli aikaisemmin pimeä kuin muualla, ja kun hän astui sinne tänä iltana, tuntui siltä kuin hän olisi astunut syvään onkaloon. Muurin varjo näkyi kaikkien esineiden yllä. Eikä vähimmin isän yllä, joka puettuna vanhaan harmaaseen takkiinsa ja musta samettilakki päässä kääntyi ympäri, kun Pikku Dorrit astui hämärään huoneeseen.

»Ja miksei minunkin ylläni!» ajatteli Pikku Dorrit käsi vielä lukolla.
»Fanny ei ollut niinkään väärässä.»