YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Marshalsean isä parissa kolmessa tilanteessa
Oli merkillistä ja mielenkiintoista katsella veljeksiä William ja Frederick Dorritia heidän kävellessään edestakaisin vankilan pihassa — tietysti ylhäisön puolella, siis pumpun puolisessa pihan osassa, sillä isä katsoi arvonsa vaativan, ettei hän liian usein ilmestynyt köyhien lastensa pariin, vain sunnuntaiaamuisin, joulupäivinä ja muissa juhlatiloissa, joiden kohteliaisuuskäyntien suorittamisessa hän oli erittäin tarkka ja täsmällinen ja joissa tilaisuuksissa hän laski kätensä heidän lastensa pään päälle, siunaten näitä nuoria vararikkoisia niin suopeasti, että se teki oikein ylentävän vaikutuksen. Vapaa Frederick oli vaatimaton, kumaraselkäinen, kulunut ja haalistunut, vangittu William taas sulavakäytöksinen, alentuvainen, hyväntahtoisen tietoinen siitä, että hänellä oli asema ja arvoa; tämänkin tähden jo, ellei muuten, olivat veljekset merkillinen nähtävyys.
He kävelivät edestakaisin pihassa samana sunnuntai-iltapäivänä, jolloin Pikku Dorritilla oli kohtauksensa John Chiveryn kanssa Iron Bridgellä. Vastaanotto oli päättynyt siltä päivältä, seurusteluhuoneessa oli käynyt paljon vieraita, useita uusia esittelyjä oli sattunut, sattumalta pöydälle jääneet kolme shillingiä kuusi pennyä olivat sattumalta kasvaneet kahdeksitoista shillingiksi, ja Marshalsean isä virkistäytyi nyt polttelemalla sikaaria. Oli merkillistä katsella häntä hänen kävellessään siinä edestakaisin, hyväntahtoisesti sovitellen askeleitaan veljensä laahustavan käynnin mukaisiksi, ei ylpeänä etevämmyydestään, vaan suhtautuen hienotunteisesti ja kärsivällisesti tähän poloiseen raukkaan; hänen raihnaisuuksiensa suvaitsemista huokui jokainen savuhattarakin, jonka hän puhalsi huuliltaan ja joka pyrki nousemaan piikkiharjaisen muurin yli.
Hänen veljensä Frederick laahusteli nöyränä hänen rinnallaan sameasilmäisenä, kädet vapisten, selkä kumarassa, äly hapuilevana, hatarana, ottaen alistuvasti vastaan hänen suojeluksensa samoin kuin hän otti vastaan kaiken muun tässä sokkeloisessa maailmassa, jossa hän kuljeksi eksyksissä. Hänellä oli kädessään tavanmukainen vaaleanruskea paperitötterönsä, josta hän aika ajoin kaivoi pienen hyppysellisen nuuskaa. Tehtyään sen vapisevin käsin saattoi hän katsahtaa veljeensä melkein ihailevasti, panna kädet selän taakse ja laahustella hänen rinnallaan, kunnes taas otti hyppysellisen nuuskaa tai pysähtyi ja katseli ympärillensä, kenties kaivaten klarinettiaan.
Vierailijat hävisivät vähitellen illan hämärtyessä; mutta piha oli vielä täynnä väkeä, sillä vankilan asukkaat saattelivat vieraitaan portille. Veljesten kävellessä pihassa katseli William vanki ympärilleen vastaanottaen tervehdyksiä, vastasi niihin nostamalla sirosti lakkiansa ja esteli, kohteliain elein, Frederick vapaata törmäämistä toisia vastaan tai joutumasta työnnetyksi muuria vasten. Vankilan asukkaihin, kokonaisuutena katsoen, ei ollut helppo vaikuttaa, mutta hekin, kukin omalla tavallaan, näkyivät pitävän veljeksiä merkillisenä nähtävyytenä.
»Sinä olet hiukan alakuloinen tänä iltana, Frederick», huomautti,
Marshalsean isä. »Vaivaako sinua jokin?»
»Vaivaako?» Hän tuijotti hetkisen ilmaan, mutta sitte painuivat pää ja silmät taas alas. »Ei, William, ei. Ei minua mikään vaivaa.»
»Jospa koettaisit hiukan siistiä itseäsi, Frederick.»
»Niin, niin!» hätääntyi vanhus. »Mutta ei se käy päinsä. Ei se käy. Älä puhu siitä. Kaikki on ohi ja mennyttä.»
Marshalsean isä vilkaisi ohikulkevaan velkavankiin, jonka kanssa hän oli hyvä tuttu, ikäänkuin sanoakseen: »Heikko vanha mies, tämä tässä; mutta hän on minun veljeni, sir, minun veljeni, ja luonnon ääni on voimakas.» Ja tarttui veljen kuluneeseen hihaan estääkseen häntä törmäämästä pumpun tankoa vastaan. Hän olisi ollut täydellinen veljellisenä ohjaajana, filosofina ja ystävänä, jos vain olisi estänyt veljensä joutumasta rahalliseen perikatoon sen sijaan että saattoi hänet siihen.
»Luulenpa, että menen kotiin nukkumaan, William», sanoi hänen hellän huolenpitonsa esine; »minua tuntuu väsyttävän».
»Rakas Frederick», vastasi toinen. »Älä viivy minun tähteni ei sinun pidä uhrata mielitekojasi minun hyväkseni.»
»Valvominen myöhään, kuuma ilma teatterissa ja ikä ovat heikontaneet minua», selitti Frederick.
»Rakas Frederick», vastasi Marshalsean isä, »hoidatkohan sinä itseäsi kyllin huolellisesti? Ovatkohan elämäntapasi yhtä säntilliset ja järjestelmälliset kuin — esimerkiksi minun? En tahdo enää palata äsken mainitsemaani pieneen omituisuuteesi, mutta hankitkohan sinä itsellesi kylliksi liikuntoa ja raitista ilmaa, Frederick? Tämä kävelypaikkahan on aina käytettävissäsi. Mikset käytä sitä säännöllisemmin?»
»Ohhoh!» huokasi toinen. »Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä.»
»Mutta ei hyödytä sanoa kyllä, kyllä, rakas Frederick», tiukkasi Marshalsean isä lempeässä viisaudessaan, »ellet myöskin tee sitä, mihin myönnyt. Ajattelepas minua. Olen hyvä esimerkki tässä suhteessa. Aika ja pakko ovat opettaneet minulle kuinka menetellä. Määrättyinä päivän tunteina tapaat minut kävelyllä, huoneessani, seurusteluhuoneessa, lukemassa sanomalehtiä, vastaanottamassa vieraita, syömässä ja juomassa. Olen opettanut Amylle vuosien kuluessa, että minun täytyy esimerkiksi saada ruokani täsmällisesti määrättyinä aikoina. Amy on kasvanut siinä tietoisuudessa, että nämä järjestelyt ovat erittäin tärkeitä, ja tiedäthän kuinka hyvä tyttö hän on.»
Veli huokasi vain taas kompuroidessaan edelleen: »Ohhoh. Niin, niin, niin, niin.»
»Rakas ystävä», sanoi Marshalsean isä pannen kätensä hänen olkapäällensä ja laskien lempeästi leikkiä hänen kanssaan — lempeästi vain rakkaan veliparan heikkouden tähden, »sinä sanoit samaa äsken, eikä se paljoa ilmaise, vaikka saattaisikin merkitä paljon. Jospa voisin hiukan reipastuttaa sinua, Frederick; olisit sen tarpeessa.»
»Kyllä, William, kyllä. Epäilemättä», vastasi toinen kohottaen sameat silmänsä veljen puoleen. »Mutta minä en ole samanlainen kuin sinä.»
Marshalsean isä kohautti hartioitaan vaatimattomasti alentaen itsensä ja sanoi: »Oh, sinä voisit kyllä olla samanlainen kuin minä, rakas Frederick, voisit kyllä, jos tahtoisit!» ja taukosi oman suurenmoisen voimansa tunnosta ahdistamasta langennutta veljeään.
Siellä täällä nurkissa sanottiin jäähyväisiä, kuten oli tavallista sunnuntai-iltaisin, ja yksi ja toinen poloinen vaimo, puoliso tai äiti itki pimeässä vastatulleen velkavangin kanssa. Isä itsekin oli aikoinaan itkenyt tämän pihan pimennoissa, kun oli nähnyt vaimoraukkansa itkevän. Mutta siitä oli jo kulunut monta vuotta; ja nyt hän oli kuin pitkämatkainen laivassakulkija, joka jo on parantunut meritaudista ja on kärsimätön nähdessään tottumattomien, viime satamasta otettujen matkustajien sitä potevan. Hän oli taipuvainen väittämään ja lausumaan mielipiteenään, että ihmisillä, jotka eivät voineet itkemättä olla Marshalseassa, ei ollut sinne mitään asiaakaan. Käytöksellään, ellei sanoin, hän osoittikin aina tyytymättömyyttään tällaista yleisen sopusoinnun häiriötä kohtaan. Ja se ymmärrettiin niin hyvin, että syylliset tavallisesti vetäytyivät pois, jos tiesivät hänen olevan läheisyydessä.
Tänä sunnuntai-iltana saattoi hän veljensä portille, suvaitsevainen ja lempeä ilme kasvoillaan, sillä hän oli lauhkealla tuulella ja valmis armollisesti suomaan kyyneleet anteeksi. Porttihuoneen lepattavassa kaasuvalossa oleili joukko vankilanasukkaita: toiset hyvästelivät vieraitaan, ja toiset, joilla ei ollut vieraita, katselivat avaimen ahkeraa kiertyilemistä lukossa ja juttelivat keskenään ja mr Chiveryn kanssa. Isän sisääntulo herätti tietysti huomiota; ja mr Chivery kosketti avaimella hattuaan ja toivoi — hieman kuivasti — että isä voi hyvin.
»Kiitos, Chivery, varsin hyvin. Entä te itse?»
Mr Chivery vastasi murahtaen syvällä äänellä: »Oi, minä kyllä voin hyvin.» Näin hän aina hieman huonolla tuulella ollessaan vastasi hänen vointiaan tiedusteleville.
»Nuori John kävi luonani päivällä, Chivery. Ja vakuutan että hän oli todella hienon näköinen.»
Niin oli mr Chivery kuullut kerrottavan. Mutta mr Chiveryn täytyi kuitenkin tunnustaa, ettei hän soisi poikansa tuhlaavan rahojaan sellaiseen. Sillä mitä se tuotti hänelle? Pelkkää harmia. Ja sitä hän sai kyllä ilmaiseksikin mistä hyvänsä.
»Harmiako, Chivery?» kysyi hyväntahtoinen isä.
»Mitäpä noista», vastasi Chivery. »Älkää huoliko niistä. Joko mr
Frederick lähtee?»
»Kyllä, Chivery, veljeni menee kotiin nukkumaan. Hän on väsynyt eikä voi oikein hyvin. Ole varovainen, Frederick, ole varovainen. Hyvää yötä, rakas Frederick!»
Pudistettuaan veljensä kättä ja kosketettuaan rasvaista hattuansa tervehtien muuta seuraa, kompuroi Frederick hitaasti ovesta ulos, jonka mr Chivery avasi hänelle. Marshalsean isä osoitti ylemmän rakastettavaa huolenpitoa siitä, ettei toiselle tapahtunut mitään pahaa.
»Olkaa hyvä ja pitäkää ovea auki hetkinen, Chivery, että näen hänen astuvan käytävän läpi ja portaita alas. Ole varovainen, Frederick! (Hän on kovin raihnainen.) Muista askelmia! (Hän on kauhean hajamielinen.) Ole varovainen kulkiessasi kadun poikki, Frederick! (Minä en ensinkään pidä siitä, että hän kulkee yksin; hän voi erikoisen helposti joutua hevosten jalkoihin.)»
Näin sanoen ja hyvin levottoman ja huolestuneen näköisenä kääntyi hän porttihuoneessa oleviin päin; hän osoitti niin selvästi säälivänsä veljeänsä, koska tämä ei ollut telkien takana, että se mielipide tarttui muihinkin huoneessa oleviin.
Mutta hän ei hyväksynyt tätä mielipidettä ehdottomasti, ei, päinvastoin; hän toivoi, etteivät herrat käsittäisi häntä väärin. Hänen veljensä Frederick oli kyllä hyvin raihnainen, ja hänelle (Marshalsean isälle) itsellensä olisi rauhallisempaa tietää hänen olevan turvassa vankilamuurien sisäpuolella. Kuitenkin oli muistettava, että monivuotisen vankilaelämän kestämiseen tarvittiin eräitä ominaisuuksia — hän ei tahtonut sanoa erinomaisia ominaisuuksia, mutta eräitä — siveellisiä ominaisuuksia. No, oliko nyt hänen veljellään Frederickillä näitä erikoisia ominaisuuksia? Hyvät herrat, hän oli erinomainen mies, erittäin lempeä, hieno, tunteikas, kunnioitettava mies, yksinkertainen kuin lapsi; mutta sopiko hän, vaikka olikin sopimaton useimpiin muihin paikkoihin, silti tänne? Ei, hän oli varma siitä, että ei. Ja hän sanoi lisäksi, että Jumala varjelkoon Frederickiä tulemasta sinne muuten kuin näin vapaaehtoisesti. Herrat, ken joutui tähän yhteiskuntaan pitemmäksi aikaa, sillä täytyi olla luonteen lujuutta kestääkseen ja läpäistäkseen yhtä ja toista. Oliko hänen rakastettu veljensä Frederick sellainen mies? Ei. He näkivät, että hän näinkin ollen oli murtunut mies. Onnettomuus oli murtanut hänet. Hänellä ei ollut kylliksi voimaa tointuakseen iskujen jälkeen, ei kylliksi joustavuutta säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja tunteakseen olevansa herrasmies, vaikka asuikin tällaisessa paikassa. Frederickillä ei ollut kylliksi voimaa (jos sopi käyttää sitä sanaa), nähdäkseen jokaisessa pienessä hienossa kohteliaisuudessa ja — ja — muistolahjassa, jonka hän näissä oloissa saisi vastaanottaa, ihmisluonteen hyvyyttä ja hienoa käsitystä vankilanasukkaiden yhteenkuuluvaisuudesta, ja käsittääkseen, ettei tämä millään tavalla alentanut häntä ihmisenä eikä herrasmiehenä. Hän toivotti herroille hyvää yötä ja Jumalan siunausta.
Tällainen oli saarna, jonka hän asiansa parantamiseksi ja kaunistamiseksi piti porttihuoneeseen kokoontuneille, ennenkuin palasi ikävään pihaan taas ja asteli omassa vaivaisen nukkavierussa arvokkuudessaan aamunuttuun puetun vankilatoverin sivuitse, joka ei omistanut takkia, tohvelijalkaisen toverin ohi, jolla ei ollut kenkiä, ja kookkaan korderoi-polvihousuihin puetun vihanneskauppiastoverin ohi, jolla ei ollut huolia, ja napittomaan mustaantakkiin puetun kirjuritoverin ohi, jolla ei ollut toiveita, nousi omia kurjia portaitaan ylös ja astui omaan kurjaan, köyhään huoneeseensa.
Siellä oli pöytä katettuna hänen illallistaan varten, ja vanha harmaa takki oli valmiina hänen takanviereisen tuolinsa selkämyksellä. Hänen tyttärensä pisti pienen rukouskirjansa taskuunsa — oliko hän rukoillut armoa kaikille vangeille ja lukon takana oleville? — ja nousi toivottamaan hänet tervetulleeksi.
Muuttaessaan isälleen takkia ja antaessaan hänelle mustan samettilakin kyseli hän, joko setä oli mennyt. Jo oli mennyt. Oliko isä nauttinut kävelystään? No, eipä juuri. Eikö? Oliko hän huonovointinen?
Tyttären seistessä hänen takanaan ja kumartuessa hellästi hänen tuolinsa yli hän katseli tuleen. Isän oli paha olla, aivan kuin olisi hävettänyt; ja kun hän sitte puhui, tapahtui se hajanaisesti ja sekavasti.
»Jotakin, en — hm — en tiedä mikä Chiveryä vaivaa. Hän ei ole — hm — hän ei tänä iltana ollut läheskään yhtä huomaavainen ja kohtelias kuin tavallisesti. Se — hm — sehän on vähäpätöinen asia, mutta se pahoittaa mieltäni, rakkaani. Minun on mahdoton unohtaa», hän käänteli ja katseli tarkasti käsiänsä, »että — hm — tällaisissa oloissa, kuin minun ovat, olen joka hetki ja joka asiassa riippuvainen näistä ihmisistä».
Tyttären käsi lepäsi hänen olkapäällään, mutta hän ei katsonut isäänsä kasvoihin, tämän puhuessa. Hän käänsi päänsä ja katseli toisaalle.
»Minä en — hm — minä en käsitä, Amy, mistä Chivery olisi loukkautunut. Onhan hän yleensä varsin huomaavainen ja kunnioittava. Ja nyt hän oli oikein — oikein töykeä minua kohtaan. Ja muut samaten! Hyvä Jumala, jos menettäisin Chiveryn ja hänen virkatoveriensa kannatuksen ja tunnustuksen, kuolisin nälkään täällä.»
Puhuessaan hän availi ja sulki käsiään kuin näkinkengän kuoria ja oli koko ajan sellaisen häpeäntunteen vallassa, että hätkähti omien sanojensa merkitystä.
»En — hm — en ymmärrä, mistä tämä johtuu. En saata käsittää, mikä siihen on syynä. Täällä oli kerran muuan Jackson portinvartija nimeltä Jackson (en luule sinun muistavan häntä, rakkaani, olit kovin nuori silloin) ja — hm — hänellä oli — veli — ja tämä — nuori veli kosi — tai ellei mennyt aivan niin pitkälle, niin kuitenkin — ihaili — kunnioittavasti ihaili erään meikäläisen erittäin hienon miehen — ei tytärtä, vaan sisarta. Hän oli todella hieno mies, nimeltä kapteeni Martin; ja hän kysyi minulta neuvoa, tulisiko hänen tyttärensä — sisarensa — loukata portinvartijaa — hm — kohtelemalla toista veljeä kylmästi. Kapteeni Martin oli hieno mies, kunnon mies, ja minä pyysin häntä ensin sanomaan oman — oman mielipiteensä. Kapteeni Martin (joka nautti suurta kunnioitusta armeijassa) sanoi silloin empimättä, että hänen mielestään hänen — hm — sisarensa ei tarvinnut ymmärtää aivan tarkoin miehen tarkoitusta, mutta että hän saattoi antaa hänelle toiveita — en kuitenkaan varmasti muista, käyttikö kapteeni Martin juuri niitä sanoja; hän lieneekin sanonut 'sietää häntä' — isänsä — tuota, veljensä tähden. En käsitä, kuinka tuo juttu nyt muistui mieleeni. Ehkä vain siksi, etten pääse selville siitä, mikä Chiveryä vaivaa; mutta mitä muuta yhteyttä näillä kahdella asialla on keskenään, sitä en ymmärrä —»
Hänen äänensä hiljeni, ikäänkuin tytär ei kestäisi kuulla sitä, ja pikku käsi kohosi vähitellen hänen huulillensa. Hetken ajan vallitsi täydellinen äänettömyys ja hiljaisuus; isä istui vaipuneena tuoliinsa, ja tytär seisoi käsivarsi hänen kaulassaan ja pää hänen olkapäänsä varassa.
Hänen illallisensa lämpisi tulella kattilassa, ja kun Amy liikahti, teki hän sen tuodakseen ruuan pöytään. Isä istui tavalliselle paikalleen, tytär samoin omalleen, ja isä alkoi syödä. He eivät kuitenkaan katsoneet toisiinsa. Vähitellen alkoi isä jos jollakin tavoin osoittaa olevansa huonolla tuulella hän laski meluavasti veitsen ja haarukan käsistään, tarttui astioihin kiivaasti, haukkasi leipäänsä kuin olisi ollut sille vihainen ja niin edespäin. Viimein lykkäsi hän lautasen luotaan ja alkoi puhua äänekkäästi ja oudon epäjohdonmukaisesti.
»Mitäpä väliä sillä on, syönkö vai näenkö nälkää? Mitäpä väliä sillä on, päättyykö tällainen kurja elämä kuin minun nyt vai ensi viikolla tai ensi vuonna? Mitäpä minä merkitsen kenellekään? Tällainen köyhä vanki, joka elää almuilla ja huonolla ruualla, tällainen kurja, nöyryytetty olento!»
»Isä, isä!» Kun hän nousi seisomaan, heittäytyi tytär polvilleen hänen eteensä ja ojensi kätensä häntä kohden.
»Amy», jatkoi hän hillityllä äänellä vapisten kovasti, silmissä hurja ilme kuin mielipuolella. »Minä sanon sinulle, että jos voisit nähdä minut samanlaisena kuin äitisi näki minut, niin et uskoisi minua samaksi olennoksi, jota olet katsellut vain tämän häkin ristikon sisäpuolella. Olin nuori, olin hieno, olin kaunis ja komea, olin riippumaton — totisesti, niin olin, lapsi! — ja ihmiset pyrkivät seuraani ja kadehtivat minua. Kadehtivat minua!»
»Rakas isä!» Hän koetti vetää alas isänsä huitovaa käsivartta, mutta tämä pani vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.
»Jos minulla olisi muotokuvani siltä ajalta, vaikka huonostikin onnistunut, niin voisit ylpeillä siitä, voisit ylpeillä siitä. Mutta minulla ei ole sellaista. Olkoon minun esimerkkini varoituksena muille! Älköön kukaan», huusi hän katsellen hurjasti ympärilleen, »laiminlyökö hankkimasta ainakin tätä pientä todistusta ja muistoa onnensa ja kunniansa päiviltä. Elleivät kasvoni kuolemassa saa takaisin entistä, aikoja sitten kadotettua muotoansa — olen kuullut sellaista joskus tapahtuvan — niin eivät lapseni milloinkaan ole nähneet minua.»
»Isä, isä!»
»Oi halveksi minua, halveksi! Kääntäkää silmänne minusta, älkää kuunnelko minua, vaientakaa minut, punastukaa puolestani, itkekää tähteni — sinäkin, Amy! Tee se, tee se! Minä teen niin itsekin. Olen paatunut nyt, olen vajonnut liian syvälle välittääkseni siitä!»
»Isä kulta, rakas isä, lemmittyni!» Tytär kietoi kätensä hänen ympärilleen, sai hänet istumaan tuoliin taas, tarttui hänen kohotettuun käsivarteensa ja koetti kiertää sitä kaulaansa.
»Anna sen olla siinä, isä. Katso minuun, isä, suutele minua, isä!
Ajattele vain minua, isä, hetkisen vain!»
Mutta purkausta jatkui yhä yhtä kiihkeästi, kunnes se vähitellen vaimeni surkeaksi vikinäksi.
»Ja kuitenkin minua pidetään täällä jonkinlaisessa arvossa. Olen jaksanut pysyä pystyssä huolimatta kaikesta. En ole joutunut kokonaan tallattavaksi. Käy kysymässä, kuka on päähenkilö täällä. He vastaavat, että se on sinun isäsi. Käy kysymässä, ketä täällä ei milloinkaan pilkata ja ketä aina kohdellaan hienotunteisesti. He vastaavat: 'Isääsi'. Käy kysymässä, kenen hautaussaatto täällä (sen täytyy lähteä täältä, tiedän, ettei se voi tapahtua muualla) herättää enemmän huomiota ja kenties enemmän suruakin kuin mikään muu tästä portista kulkenut. He vastaavat: 'Isäsi'. No, Amy, Amy! Onko isäsi siis yleisesti halveksittu? Eikö mikään puhu hänen puolestaan? Eikö ole muuta muistuttamassa hänestä kuin häviö ja rappeutuminen? Voitko olla ajattelematta häntä hellyydellä, poloista onnetonta isääsi, kun hän kerran on poissa?»
Hän puhkesi kyyneliin, hempeämielisesti säälien itseään, ja salli viimein itseään syleiltävän ja hoivattavan, painoi harmaan päänsä tyttärensä poskea vasten ja vaikerteli kurjuuttaan. Mutta sitte vaihtoi hän valitustensa esinettä, kiersi kätensä tyttärensä ympärille, tämän syleillessä häntä, ja huusi: »Oi Amy, äiditön, orpo lapseni! Kuinka kauan olenkaan nähnyt sinun tekevän työtä hyväkseni ja huolehtivan minusta!» Sitte palasi hän taas itseensä ja selitti itkunsekaisella äänellä, kuinka paljoa enemmän tytär olisi rakastanut häntä, jos olisi tuntenut hänet sellaisena kuin hän ennen oli ollut, ja kuinka hän olisi naittanut hänet herrasmiehelle, joka olisi ollut ylpeä hänestä, koska hän oli isänsä tytär, ja kuinka hän (tässä hän taas itki) ensin olisi ratsastanut isänsä rinnalla omalla hevosellaan ja kuinka kansa (tällä hän todellisuudessa tarkoitti niitä, jotka olivat lahjoittaneet hänelle hänen taskussaan paraikaa helisevät kaksitoista shillingiä) olisi kunnioittavasti tallustellut heidän ohitsensa pölyisellä tiellä.
Näin paljasti hän alennustilansa rakastavalle lapselleen, vuoroin kehuskellen, vuoroin puhjeten epätoivoon, mutta aina pysyen vankilamädännäisyyden saastuttamana vankina, jonka sieluun vankilan epäpuhtaus oli syvälle syöpynyt. Kukaan muu kuin tytär ei milloinkaan nähnyt hänen alennustaan näin yksityiskohdittain. Eivätkä hänen vankilaveljensä, jotka huoneissaan naureskelivat hänen viime puheelleen porttihuoneessa, aavistaneet millainen vakava kuva tänä sunnuntai-iltana esiintyi heidän hämärässä Marshalsea-galleriassaan.
Oli kerran klassilliseen aikaan tytär — lienee ollut — joka hoiteli isäänsä tämän vankeudessa samalla tavalla kuin äiti ennen oli hoidellut häntä itseään. Pikku Dorrit, vaikka olikin sankarisädekehää puuttuvan nykyajan lapsi ja vain englantilainen, teki paljon enemmän lohdutellessaan isänsä riutunutta sydäntä, painaen sitä omaa viatonta rintaansa vasten ja kääntäen häntä kohden rakkauden ja uskollisuuden suihkun, joka ei milloinkaan kuivunut eikä ehtynyt isän pitkien nälkävuosien kestäessä.
Amy rauhoitti häntä ja pyysi häneltä anteeksi, jos oli laiminlyönyt tai näytti laiminlyöneen velvollisuutensa; vakuutti hänelle, ja taivas tietää sen olleen totta, ettei hän olisi kunnioittanut isää enempää, jos hän olisi ollut onnen suosikki, ja koko maailma olisi kunnioittanut häntä. Kun isän kyyneleet olivat kuivuneet eikä hän enää heikkoudessaan nyyhkyttänyt ja oli vapautunut äskeisestä häpeän tunteesta ja saanut takaisin tavallisen ryhtinsä, lämmitti tytär hänen illallisensa jäännökset uudelleen ja istuutuen hänen viereensä iloitsi siitä, että hän söi ja joi. Sillä nyt istui hän taas musta samettilakki päässänsä ja vanha harmaa aamunuttu yllänsä ylevänä tuolissaan ja olisi esiintynyt kenenkä hyvänsä neuvoa kysymään tulleen vankilaveljen edessä jonkinlaisena henkisesti suurena loordi Chesterfieldinä tai Marshalsean siveysopillisten menojen ohjaajana.
Askarruttaaksensa isän ajatuksia puhui tytär hänelle hänen vaatteistaan, jolloin isä suvaitsi myöntää, että paidat, jotka hän ehdotti hankittaviksi, sopivat erittäin hyvin; ne, jotka hänellä nyt oli, olivat jo aivan kuluneet eivätkä olleet milloinkaan oikein sopineetkaan, ne kun oli ostettu valmiina. Ollen taas puheliaalla ja järkevällä tuulella kiinnitti hän tyttärensä huomion oven takana riippuvaan takkiinsa arvellen, että vankilan isä antaisi muutenkin huolimattomuuteen taipuville lapsilleen huonon esimerkin, jos kulkisi heidän joukossaan kyynärpäät rikkinäisinä. Hän puhui leikillisesti kenkiensä korkojen korjaamisesta, mutta kävi vakavaksi, kun tuli puhe kaulahuivista, ja antoi Amylle luvan ostaa uuden, kun tällä olisi varoja siihen.
Isän rauhallisesti poltellessa sikaariansa, teki tytär hänelle vuoteen ja järjesti pienen huoneen yökuntoon. Väsyneenä myöhäisen ajan ja mielenliikutustensa tähden nousi isä tuolistaan siunatakseen tyttärensä ja toivottaakseen hänelle hyvää yötä. Koko tällä ajalla ei hän kertaakaan ollut ajatellut Amyn pukuja, hänen kenkiään, hänen tarpeitaan. Ei kukaan muu maailmassa, paitsi Amy itse, olisi voinut niin tyystin unohtaa hänen tarpeitaan.
Hän suuteli tytärtään moneen kertaan. »Jumala siunatkoon sinua, rakkaani. Hyvää yötä, lapseni!»
Mutta Amyn lempeä sydän oli niin syvästi haavoittunut kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, ettei hän mielellään tahtonut jättää isäänsä, peläten, että hän taas vaipuisi suruun ja epätoivoon. »Isä kulta, minua ei väsytä, anna minun tulla takaisin, kun olet vuoteessa, ja istua täällä luonasi.»
Isä kysyi häneltä suojelevasti, tunsiko hän itsensä yksinäiseksi.
»Kyllä, isä.»
»Tule sitte kaikin mokomin takaisin, lapseni.»
»Minä olen kyllä aivan hiljaa.»
»Älä ajattele minua, rakkaani», vastasi isä, antaen hänelle täydestä sydämestä luvan palata. »Tule kaikin mokomin takaisin.»
Hän näytti jo nukahtaneen, kun Amy palasi ja kohensi pientä takkavalkeaa hiljaa, jottei herättäisi häntä. Mutta hän kuuli kuitenkin ja kysyi, kuka siellä oli.
»Amy vain, isä.»
»Amy, lapseni, tule tänne. Tahdon sanoa sinulle jotakin.» Hän kohottautui hiukan matalassa vuoteessaan, kun tytär polvistui sen ääreen tuodakseen kasvonsa lähemmäksi häntä ja otti hänen kätensä omiinsa. Oi, sekä yksityinen isä että Marshalsean isä olivat voimakkaat hänessä silloin.
»Rakkaani, olet viettänyt kovaa elämää täällä. Sinulla ei ole ollut tovereita, ei virkistyshetkiä, paljon huolia vain, pelkään.»
»Älä ajattele sitä, rakas. En minäkään milloinkaan ajattele sitä.»
»Sinä tiedät asemani, Amy. En ole kyennyt tekemään paljoakaan hyväksesi; mutta kaikki, minkä olen voinut, sen olen tehnyt.»
»Kyllä, rakas isä», myönsi tytär suudellen häntä. »Tiedän sen, tiedän kyllä.»
»Minulla kuluu nyt kolmaskolmatta vuosi täällä», sanoi hän syvään hengähtäen, mikä vähemmin kuului nyyhkytykseltä kuin vastustamattomalta itsehyväksymisen äännähdykseltä, äkilliseltä ylevän itsetietoisuuden purkaukselta. »Siinä kaikki, mitä olen voinut tehdä lasteni hyväksi — ja minä olen tehnyt sen. Amy, ystäväiseni, sinä olet aina ollut minulle rakkain teistä kolmesta; sinua olen etupäässä ajatellut — mitä ikinä olen tehnyt puolestasi, rakas lapseni, sen olen tehnyt vapaasta tahdosta ja nurkumatta.»
Se viisaus yksin, jolla on tiedossaan kaikkien sydänten ja kaikkien salaisuuksien avaimet, voi varmasti sanoa, missä määrin ihminen ja varsinkin näin syvästi nöyryytetty ihminen kuin kysymyksessä oleva saattaa pettää itseänsä. Siinä määrin ainakin tässä tapauksessa, että tämä itsensä pettäjä saattoi maata siinä silmäluomet kosteina kyynelistä, rauhallisena, majesteetillisena, annettuaan alennustilansa, viheliäisen elämänsä, jonkinlaisina myötäjäisinä rakastavalle lapsellensa jonka hartioita sen kurjuus oli raskaasti painanut ja jonka rakkaus yksin oli pelastanut hänet edes sellaiseksi kuin hän nyt oli.
Tämä lapsi ei epäillyt mitään, ei kysellyt itseltään mitään, oli vain äärettömän tyytyväinen voidessaan nähdä sädekehän hänen päänsä ympärillä. Poloinen rakas, hyvä rakas, hyvä isä, rakas isä, isäkulta, näin hän vain nimitteli isäänsä rauhoittaessaan häntä uneen.
Amy ei jättänyt häntä koko yönä yksin. Aivan kuin olisi tehnyt hänelle vääryyttä, jota hänen hellyytensä tuskin kykeni sovittamaan, istui hän isänsä vieressä tämän nukkuessa, suuteli hengitystään pidättäen häntä tuon tuostakin ja nimitti kuiskaten häntä hellillä nimillä. Toisinaan väistyi hän syrjään, jotta takkatuli pääsi lankeamaan nukkuvan kasvoille, katseli niitä ja aprikoi, oliko hän nyt ensinkään samannäköinen kuin ollessaan rikas ja onnellinen; isän kuvitelma, että hän kerran vielä, tuona kauhun hetkenä, tulisi entisensä näköiseksi, oli järkyttänyt hänen mieltään. Ajatellessaan tätä aikaa, polvistui hän taas vuoteen ääreen ja rukoili: »Oi, säästä hänen henkensä! Oi, anna minun pitää hänet! Oi katso rakkaan, kauan kärsineen, onnettoman, suuresti muuttuneen, kalliin, kalliin isäni puoleen!»
Vasta kun aamu saapui suojelemaan ja rohkaisemaan häntä, antoi Amy hänelle viimeisen suudelman ja jätti pienen huoneen. Kun hän oli hiipinyt portaita alas, tyhjän pihan poikki ja noussut omaan korkeaan ullakkohuoneeseensa, erottuivat savuttomat talojen katot ja etäiset maaseudun kukkulat muurin yli kirkkaassa aamuilmassa. Kun hän hiljaa avasi ikkunansa ja katseli itäänpäin vankilan pihan yli, alkoivat muurinharjalla törröttävät piikit punoittaa, sitten kirjaili synkkä purppurapilvi taivaan laelle kohoavan auringon kiekolle kuvioita. Muurin harjapiikit eivät milloinkaan olleet näyttäneet niin teräviltä ja julmilta kuin nyt, ristikkojen tangot niin paksuilta eikä vankilan alue niin synkältä ja ahtaalta kuin nyt. Hän ajatteli auringon nousua vyöryvällä virralla tai aavalla merellä tai vehmaassa maisemassa tai suuressa metsässä, jossa linnut heräilivät ja puut humisivat; ja sitte katsoi hän alas elävään hautaan, jonka ylle aurinko oli noussut ja jossa hänen isänsä oli virunut kolmekolmatta vuotta, ja puhkesi surun ja säälin huudahdukseen: »Ei, ei, en ole eläissäni nähnyt häntä!»