KAHDEKSASTOISTA LUKU
Pikku Dorritin ihailija
Pikku Dorrit ei ollut täyttänyt kahdettakolmatta ikävuottansa tapaamatta ihailijaa. Harmaassa Marshalsean vankilassakin oli iäti nuori jousimies tuon tuostakin ampunut sulattoman nuolen homehtuneelta kaareltaan yhden ja toisen vangin siipeen.
Pikku Dorritin ihailija ei kuitenkaan ollut vanki. Hän oli erään vartijan tunteellinen poika. Hänen isänsä toivoi ajan tullen saavansa jättää hänelle perinnöksi tahrattoman avaimen ja oli pojan aikaisesta lapsuudesta saakka tutustuttanut hänet virkansa velvollisuuksiin ja kiihoittanut hänen kunnianhimoansa pitämään vankilanavainta suvun käsissä. Odottaessaan vallanperimystä auttoi poika äitiänsä tämän pienessä tupakkakaupassa Horsemonger Lanen kulmauksessa (isällä ei ollut perheasuntoa vankilassa), ja heillä oli tavallisesti paljon ostajia vankilan asukkaiden joukossa.
Vuosia takaperin jo, kun hänen ihailunsa esineellä oli ollut tapana istua pienessä tuolissaan korkean varjostimen vieressä oli nuori John, sukunimeltään Chivery ja vuotta vanhempi tyttöä, katsellut tätä ihaillen ja ihmetellen. Kun he olivat leikkineet yhdessä pihalla, oli hänen mielikuviansa ollut muka vangita tyttö nurkkaan ja ottaa häneltä suudelmia lunnaiksi. Kun hän kasvoi kyllin pitkäksi ylettyäkseen kurkistamaan pääoven ison lukon avaimenreiästä, oli hän monta kertaa jättänyt isänsä päivällisen tai illallisen oman onnensa nojaan oven ulkopuolelle ja vilustuttanut toisen silmänsä kurkistamalla tyttöä tästä ilmavasta tähystyspaikasta.
Jos nuoren Johnin uskollisuus mahdollisesti olikin herpautunut hänen poikavuosiensa vähemmän tunteellisina kausina, jolloin nuoriso unohtaa sitoa kengännauhansa ja elää onnellisessa tietämättömyydessä ruuansulatuselimien olemassaolosta, niin hän oli pian taas virittänyt sen ja kiristänyt tiukalle. Yhdeksäntoista ikäisenä oli hänen kätensä liidulla kirjoittanut tytön ikkunaa vastassa olevalle seinälle tämän syntymäpäivätervehdyksen: »Onnea keijukaisten suloiselle suojatille!» Kolmenkolmatta iässä sama käsi vapisten lahjoitti sunnuntaisin sikaareja Marshalsean ja hänen sydämensä valtiattaren isälle.
Nuori John oli pienikasvuinen, heikkosäärinen, harva- ja vaaleatukkainen. Hänen toinen silmänsä (kenties juuri se, jolla hänellä oli ollut tapana kurkistaa avaimenreiästä) oli niinikään heikko ja näytti isommalta kuin toinen, ikäänkuin se ei olisi voinut supistua. Nuori John oli luonteeltaan lempeä. Mutta hänellä oli suuri sielu. Runollinen, ylevä, uskollinen.
Vaikka nuori John olikin liian nöyrä sydämensä valtiattaren edessä toivoakseen paljon, oli hän kuitenkin harkiten tarkastellut kiintymyksensä sekä valo- että varjopuolia. Kuvitellen asian onnellista ratkaisua oli hän, ilman itserakkautta, tullut siihen päätökseen, että he sopisivat toisillensa. Mitähän, jos kaikki kävisi hyvin ja he menisivät naimisiin, Marshalsean lapsi ja Marshalsean portinvartija! Se soveltuisi hyvin. Ja jos hänestä tulisi portinvartija, jolla olisi asunto vankilassa, niin Marshalsean lapsi saisi virallisesti asua siinä huoneessa, josta hän pitkät ajat oli maksanut vuokraa. Tämä ajatus oli kaunis ja erikoinen. Huoneesta saattoi nähdä muurin yli, jos nousi varpailleen, ja jos sen koristaisi punapapusäleistöllä ja hankkisi sinne kanarialinnun, tulisi siitä oikea lehtimaja. Tuo kuvitelma oli ihastuttava. Ja kun he sitten olisivat kaikki kaikessa toisillensa, niin olisi lukon takana olossakin jotakin viehättävää. Porttien ulkopuolelle jäisi maailma (paitsi se osa siitä, joka oli niiden sisäpuolella), ja sen surut ja ristiriidat he tuntisivat vain kuulopuheina, kun pyhiinvaeltajat matkallaan vararikon pyhäkköön viipyisivät hetkisen heidän luonansa ja kertoisivat kuulumisia maailmalta; asuen ylhäällä lehtimajassa ja alhaalla porttikamarissa liukuisivat he hiljalleen ajan virtaa pitkin, nauttien suloista kotoista onnea. Nuoren Johnin silmiin kihosivat kyyneleet, kun hän kuvitelmansa lopuksi vankilan yhteydessä olevalle hautausmaalle aivan muurin viereen pystytti hautakiven, jossa oli seuraava liikuttava kirjoitus: »Pyhitetty John Chiveryn muistolle. Oli kuusikymmentä vuotta ovenvartijana ja viisikymmentä vuotta pääoven vartijana lähellä olevassa Marshalsean vankilassa. Kuoli yleisesti kunnioitettuna joulukuun ensimmäisenäneljättä, vuonna kahdeksantoistasataa kahdeksankymmentäkuusi kolmenyhdeksättä vuoden ikäisenä. Samoin kuin hänen hellästi rakastetun ja hellästi rakastavan vaimonsa Amyn muistolle, jonka tyttönimi oli Dorrit, joka eli vain kaksi vajaata vuorokautta miehensä kuoleman jälkeen ja joka veti viimeisen henkäyksensä ennenmainitussa Marshalseassa. Siellä hän oli syntynyt, siellä hän oli elänyt, siellä hän kuoli.»
Chivery-vanhukset eivät olleet tietämättömiä poikansa kiintymyksestä — olipa tämä toisinaan poikkeustapauksissa saanut hänet käyttäytymään kiukkuisesti ostajia kohtaan ja siten vahingoittamaan liikettä — ja hekin olivat vuorostaan tehneet laskelmia ja ratkaisseet asian toivottavia päämääriä silmälläpitäen. Mrs Chivery, joka oli viisas nainen, oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että heidän Johninsa toiveet portinvartijantoimeen nähden varmasti suurenisivat, jos hän naisi miss Dorritin, jolla oli jonkinlaisia oikeuksia vankilayhteiskunnassa ja jota pidettiin siellä suuressa arvossa. Mrs Chivery oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että jos toiselta puolen heidän Johnillansa oli varoja ja varma toimi, niin oli toiselta puolen miss Dorritilla perhesuhteita, ja että hänen (mrs Chiveryn) mielipiteensä oli, että kahdesta puolikkaasta tulisi yksi kokonainen. Mrs Chivery puhui nyt äitinä eikä valtioviisaana ja katsoen asiaa toiselta näkökannalta toivoi vielä miehensä muistavan, ettei heidän Johninsa ollut milloinkaan ollut voimakas ja että hänen rakkautensa oli rasittanut ja kuluttanut häntä ilmankin, joten ei suinkaan pitänyt suotta kiusaamalla ajaa häntä tekemään itselleen pahaa niinkuin varmasti kävisi, jos onnettomuus kohtaisi häntä. Nämä todistelut vaikuttivat niin voimakkaasti mr Chiveryyn, joka oli harvasanainen mies, että hän toisinaan sunnuntai-aamuisin antoi pojallensa, kuten hän sanoi, »onnenläimäyksen», joka merkitsi onnentoivotusta, kun poika sinä päivänä valmistautui ilmaisemaan rakkautensa ja tulemaan onnelliseksi. Mutta nuori John ei milloinkaan saanut kootuksi kyllin rohkeutta siihen, ja varsinkin tällaisten tilaisuuksien jälkeen hän palasi kiihtyneenä tupakkapuotiin ja ärisi ostajille.
Tässä asiassa kuten kaikissa muissakin kysyttiin viimeksi Pikku Dorritin mieltä. Hänen veljensä ja sisarensa olivat selvillä asiasta ja saavuttivat eräänlaisen arvoaseman käyttämällä sitä ripustimen tapaisena, johon iänikuinen, surkea, resuinen tarina perheen ylhäisyydestä ja hienoudesta ripustettiin tuuleutumaan. Hänen sisarensa tehosti perheen ylhäisyyttä ja hienoutta ivailemalla poloista moukkamaista nuorukaista, kun tämä kierteli vankilassa saadakseen vilahdukselta nähdä lemmittynsä. Tip taas tehosti perheen hienoutta ja omaansa samalla, esiintyen ylhäisenä veljenä, ja vetelehti pienellä keilaradalla kehuskellen, kuinka muuan herrasmies, jonka nimi sai jäädä mainitsematta, kyllä vielä tuivertaisi erästä pikkuruista tolvanaa, jonka nimi niinikään saattoi jäädä mainitsematta. Nämä eivät olleet ainoat Dorritin perheen jäsenet, jotka käyttivät asiaa hyväksensä. Eivätpä suinkaan. Marshalsean isän otaksuttiin olevan täysin syrjässä siitä, tietysti; hänen poloinen arvokkaisuutensa ei voinut katsoa niin alas. Mutta hän otti kyllä vastaan sunnuntaisin tarjotut sikaarit ja oli iloinen saadessaan ne; alentuipa toisinaan kävelemään pihassa edestakaisin antajan kanssa (joka silloin oli ylpeä ja toivorikas) ja hyväntahtoisesti polttamaan sikaarin hänen seurassaan. Yhtä kernaasti ja alentuvasti otti hän vastaan kohteliaisuuksia Chivery vanhemmalta, joka aina luovutti hänelle nojatuolinsa ja sanomalehtensä, kun kävi porttihuoneessa täyttäessään joitakin velvollisuuksiaan, ja joka oli huomauttanut, että jos mr Dorrit joskus jonakin hämyhetkenä halusi hiljakseen kävellä etupihassa ja katsella kadulle, niin ei siihen ollut suuriakaan esteitä. Syynä siihen, ettei mr Dorrit käyttänyt hyväkseen tätä kohteliaisuutta, oli vain se, että hän oli menettänyt halunsa siihen; muuten otti hän aina vastaan kaikki, niitä hänelle tarjottiin, ja sanoi joskus: »Hän on erittäin kohtelias, tämä Chivery, erittäin huomaavainen ja kunnioittava käytökseltään. Nuori Chivery samaten; heillä tuntuu todella olevan miltei hienotunteinen käsitys minun asemastani täällä. Se on oikein hyväntapainen perhe, tämä Chiveryn perhe. Olen varsin tyytyväinen heidän käytökseensä.»
Rakastunut nuori John katseli perhettä aina vain kunnioittavin silmin. Hän ei uneksinutkaan kiistää heidän vaatimuksiansa, vaan teki kunniaa heidän surkealle hölynpöly-paraatilleen. Hän kärsi tyynesti kaikki loukkaukset hänen veljensä puolelta ja olisi pitänyt kielensä terästämistä tai kätensä nostamista tätä pyhitettyä herrasmiestä vastaan kerrassaan jumalattomana tekona, vaikkei olisikaan ollut niin erinomaisen rauhallinen luonteeltaan kuin hän todellisuudessa oli. Hän oli pahoillaan siitä, että tämä ylevä sielu suuttui ja vihastui, mikä hänen ymmärtääkseen ei kuitenkaan häirinnyt sen ylevyyttä ja hän koetti parhaansa mukaan sovittaa ja lepytellä tätä ritarillista sielua. Ja lemmittynsä isää, onnettomuuteen joutunutta herrasmiestä — hienosti sivistynyttä ja hienotapaista herrasmiestä, joka aina oli kärsivällinen ja ystävällinen hänelle — hän syvästi kunnioitti. Ja lemmittynsä sisarta hän tosin piti hiukan turhamaisena ja kopeana, mutta silti kaikin puolin täydellisenä nuorena ladyna, joka ei voinut unohtaa menneisyyttä. Mutta Pikku Dorritin arvon ja ylemmyyden kaikkien muiden rinnalla tämä nuori mies vaistomaisesti tunnusti rakastamalla ja kunnioittamalla häntä yksinkertaisesti juuri sellaisena kuin hän oli.
Tupakkakauppa Horsemonger Lanen kulmassa sijaitsi maalaismallisessa, yksikerroksisessa rakennuksessa, jonka siunauksiin kuului Horsemonger Lane-vankilan pihoista tuulahteleva raitis ilma ja tämän hauskan laitoksen muurinviereinen rauhallinen kävelypaikka. Liike oli siksi vaatimaton, ettei sen sopinut osoitekilpenä käyttää luonnollisenkokoista ylämaalaista, vaan se pani ovenpieliselle olkakivelle vain pienoisen olennon; tämä muistutti lähinnä langennutta enkeliä, joka oli huomannut välttämättömäksi pukeutua mekkohameeseen.
Näin koristellusta ovesta ilmestyi nuori John eräänä sunnuntaina, syötyään aikaisen päivällisen, jonka pääruokalajina oli ollut lihavanukas, matkalle tavalliselle sunnuntaiasiallensa, ei tyhjin käsin, vaan mukanaan lahjasikaarit. Hän oli komeasti puettu, yllään luumunvärinen takki, jonka mustasamettinen kaulus oli niin leveä kuin hänen pieni vartalonsa vain suinkin sieti, silkkiset liivit, jotka oli kirjailtu kultalehvillä, kaulassa hieno, siihen aikaan erittäin muodikas kaulahuivi, joka oli kuin sinipunerva eläintarha täynnä riikinkukkoja nahanvärisellä pohjalla, jalassa housut, jotka olivat koristetut niin moninkertaisilla raidoilla, että kumpikin lahje oli kuin kolmikielinen luuttu, ja päässä juhlahattu, hyvin korkea ja kova. Kun viisas mrs Chivery huomasi, että hänen Johnillaan, paitsi kaikkea tätä komeutta, oli kädessä valkoiset säämiskähansikkaat ja tienviittaa muistuttava kävelykeppi, jonka päässä oli norsunluinen käsi ohjaamassa häntä matkalla, ja kun hän näki poikansa näissä raskaissa varusteissa kiertävän kulman ympäri ja kääntyvän oikealle, huomautti hän mr Chiverylle, joka sattui olemaan kotona siihen aikaan, että hän luuli tietävänsä, minnepäin tuuli puhalsi.
Velkavangeilla kävi erikoisen paljon vieraita sinä sunnuntai-iltapäivänä, ja heidän isänsä pysytteli huoneessaan mahdollisten esittelyjen varalta. Tehtyään tavallisen kierroksensa vankilan pihassa nousi Pikku Dorritin ihailija pamppailevin sydämin yläkertaan ja koputti rystysillään isän ovelle.
»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti armollinen ääni. Hänen isänsä ääni, hänen isänsä, Marshalsean isän! Tämä istui musta samettilakki päässä pöydän ääressä sanomalehti kädessä; pöydälle oli sattumalta jäänyt kolme shillingiä kuusi pennyä ja pari tuolia oli valmiiksi asetettuna pöydän viereen. Kaikki oli järjestetty vastaanottoa varten.
»Ah, nuori John! Kuinka voitte, kuinka voitte?»
»Varsin hyvin, kiitos, sir. Toivon, että tekin voitte hyvin.»
»Kyllä, John Chivery, kyllä. Ei ole valittamisen syytä.»
»Olen rohjennut, sir, tuoda —»
»Kuinka?» Tähän tultaissa kohotti Marshalsean isä silmäkulmiaan ja muuttui herttaisen ja hymyilevän hajamieliseksi.
»— muutaman sikaarin, sir.»
»Oh!» (Ylenmäärin hämmästyneenä.) »Kiitos, nuori John, kiitos. Mutta pelkään todellakin olevani liiaksi — Eikö? No, en sano sitten mitään siihen. Tehkää hyvin ja pankaa ne tuohon uuninreunalle, John. Ja käykää istumaan, käykää istumaan. Ettehän te ole vieras täällä, John.»
»Kiitos, sir, enpä suinkaan. — Miss», nuori John käänteli, käänteli suurta hattuaan vasemmassa kädessään kuin hitaasti pyörivää hiirenloukkua, »miss Amy kaiketi voi hyvin, sir?»
»Kyllä, John, kyllä; oikein hyvin. Hän on ulkona.»
»Todellako, sir?»
»Kyllä, John. Miss Amy on lähtenyt kävelylle. Minun nuorisoni liikkuu paljon ulkona. Mutta onhan se luonnollista heidän iällään, John.»
»Niin kyllä, aivan niin, sir.»
»Kävelylle. Kävelylle. Niin.» Hän naputteli hajamielisenä pöytää ja vilkaisi ikkunaan. »Amy on mennyt kävelemään Iron Bridgelle. Hän on viime aikoina erikoisesti mieltynyt Iron Bridgeen ja näkyy kävelevän siellä mieluummin kuin missään muualla.» Sitte jatkoi hän taas keskustelua. »Isänne ei lienekään nyt virantoimituksessa, John?»
»Ei, sir, hän tulee vasta illemmällä.» Taas pyörähteli iso hattu kädessä, ja nuori John virkkoi nousten seisomaan: »Minun kai on sanottava hyvästi nyt, sir.»
»Joko nyt? Hyvästi, nuori John. Ei, ei», äärimmäisen alentuvasti, »älkää välittäkö hansikkaista, John. Antakaa kätenne tänne vain hansikkaineen päivineen. Ettehän ole vieras täällä.»
Ylen ihastuneena ystävälliseen vastaanottoon astui nuori John portaita alas. Matkallaan tapasi hän vankilayhteiskunnan jäseniä, jotka toivat vierailijoitaan esitettäviksi, ja juuri samassa sattui mr Dorrit erittäin selvällä äänellä sanomaan kaiteiden yli hänelle: »Paljon kiitoksia, John, pienestä muistolahjastanne.»
Pikku Dorritin ihailija laski kiireesti siltarahansa Iron Bridgen verolautaselle ja astui sillalle katsellen ympärilleen ja hakien hyvintunnettua ja rakastettua olentoa. Ensiksi pelkäsi hän, ettei tyttö olisikaan siellä, mutta kävellessään edelleen Middlesexiin päin näki lemmityn seisomassa paikallaan ja tuijottamassa veteen. Hän oli ajatuksiinsa vaipunut, ja John aprikoi, mitä hän mahtoi ajatella. Sillalle näkyi pinoittain kaupungin kattoja ja savupiippuja, jotka nyt olivat vähemmin savun vallassa kuin arkipäivinä; sinne näkyi myös kaukaisia mastoja ja torneja. Kenties hän ajatteli niitä.
Pikku Dorrit mietiskeli niin kauan ja oli niin hajamielinen, että vaikka hänen ihailijansa seisoi, kuten luuli, pitkän aikaa hiljaa yhdessä kohdin ja sitten pari kolme kertaa vetäytyi pois ja taas palasi samaan paikkaan, hän yhä seisoi liikkumattomana. Paikka oli rauhallinen, ja nyt tai ei milloinkaan oli aika puhua.
Hän astui eteenpäin; eikä Amy näyttänyt kuulevan hänen askeleitaan, ennenkuin tulija oli hänen kohdallaan. Kun hän sanoi: »Miss Dorrit!» säpsähti tämä ja peräytyi, kasvoillaan säikähtynyt ja vastenmielisyydeltä näyttävä ilme, joka sanomattomasti pelästytti Johnia. Amy oli usein väistänyt häntä — niin, oikeastaan jo pitemmän ajan. Hän oli kääntynyt pois ja liukunut tiehensä niin usein, nähdessään toisen lähestyvän, ettei onneton nuorukainen voinut pitää sitä satunnaisena. Mutta hän oli toivonut, että se oli arkuutta, että se johtui hänen ujoudestaan ja siitä, että hän aavisti toisen sydämen tilan; että se oli mitä hyvänsä muuta, muttei vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Nyt tämä hetkellinen silmäys oli sanonut: »Tekö, juuri te! Mieluummin olisin kohdannut kenenkä hyvänsä muun kuin teidät!»
Tällainen ilme viipyi vain hetken hänen katseessaan, sillä hän hillitsi itsensä heti ja sanoi lempeällä, vienolla äänellänsä: »Oh, mr John! Tekö?» Mutta hän tiesi, mitä oli tapahtunut, samoin kuin toinenkin tiesi sen; ja he seisoivat katsellen toisiaan, molemmat yhtä hämillään.
»Miss Amy, pelkään säikähdyttäneeni teitä äsken, kun puhuttelin teitä.»
»Niin teitte. Tulin — tulin tänne saadakseni olla yksin ja luulin todella olevanikin.»
»Miss Amy, rohkenin kävellä tänne päin, sillä mr Dorrit, jota kävin äsken juuri tervehtimässä, sattui mainitsemaan, että te —»
Tyttö pelästytti häntä entistä enemmän kuiskaamalla äkkiä: »Oi isä, isä!» sydäntäsärkevällä äänellä ja kääntyi poispäin.
»Miss Amy, toivon, etten saattanut teitä levottomaksi mainitsemalla mr Dorritin. Vakuutan, että hän voi varsin hyvin ja oli erittäin hyvällä tuulella, olipa minulla tavallista ystävällisempi; hän sanoi herttaisesti, etten minä ole vieras hänen kodissaan, ja kohteli minua kaikin puolin rakastettavasti.»
Ihailijansa sanomattomaksi hämmästykseksi peitti Pikku Dorrit poispäin käännetyt kasvonsa käsillään ja jupisi, heilutellen itseään kuin suuressa tuskassa: »Oi isä, kuinka voit! Oi rakas, rakas isä, kuinka voit, kuinka voit tehdä niin!»
Poika parka seisoi katsellen häntä, sydän täynnä myötätuntoa, mutta tietämättä mitä tehdä, kunnes Pikku Dorrit otettuaan esille nenäliinansa ja painettuaan sen yhä poispäin käännettyjä kasvojaan vasten riensi tiehensä. Ensiksi seisoi John liikkumattomana, mutta kiirehti sitte hänen jälkeensä.
»Miss Amy, minä pyydän, pysähtykää hetkeksi. Miss Amy, jos sikseen tulee, niin sallikaa minun mennä. Joutuisin suunniltani, jos tietäisin tällä tavalla karkoittaneeni teidät täältä.»
Hänen vapiseva äänensä ja vilpitön totisuutensa pysähdyttivät Pikku
Dorritin. »Oi, en tiedä mitä tehdä», huusi hän, »en tiedä mitä tehdä!»
Nuori John, joka ei milloinkaan ollut nähnyt häntä näin tyynen malttinsa menettäneenä, vaan aina lapsuudesta saakka luotettavana ja itsensäunohtavana, tuli niin järkytetyksi nähdessään hänen tuskansa ja ajatellessaan olevansa syypää siihen, että hän vapisi, koko mies, suuresta hatusta katukivitykseen saakka. Hän tunsi, välttämätöntä tarvetta selittää. Hänet oli ehkä käsitetty väärin — otaksuttu tarkoittavan tai tehneen jotakin, mikä ei milloinkaan ollut juolahtanut hänen mieleensäkään. Hän pyysi miss Amylta suurimpana suosionosoituksena, että hän kuuntelisi hänen selitystänsä.
»Miss Amy, tiedän vallan hyvin, että teidän perheenne on paljon yläpuolella meidän perhettämme. Olisi turhaa salata, sitä. Minun tietääkseni ei Chivery-suvussa ole ollut ainoatakaan herrasmiestä, enkä suinkaan tahdo käyttäytyä niin alhaisesti, että valhettelisin näin tärkeässä asiassa. Miss Amy, minä tiedän kyllä hyvin, että yleväsieluinen veljenne samoin kuin ylpeä sisarenne katsovat korkeudestaan halveksien minuun. Minun velvollisuuteni on vain pitää heitä arvossa, pyrkiä saavuttamaan heidän ystävyyttänsä, katsomaan kunnioittavasti heidän ylhäistä asemaansa omalta alhaisemmalta tasoltani sillä se on alhainen, tiedän sen, katsottiinpa siinä tupakkakaupan tai porttikamarin puolta — ja aina toivomaan heille onnea ja kaikkea hyvää.»
Poikaraukan vilpittömyys oli todella liikuttava samoin kuin hänen hattunsa kovuuden ja sydämensä pehmeyden (kenties myöskin pään pehmeyden) välinen vastakohta. Pikku Dorrit kielsi häntä millään tavalla alentamasta itseään tai asemaansa ja ennen kaikkea luulemasta, että hän piti omaa asemaansa korkeampana. Tämä hiukan lohdutti nuorta Johnia.
»Miss Amy», änkytti hän sitten, »olen kauan aikaa — se tuntuu vuosisadoilta — vyöryviltä vuosisadoilta — hartaasti halunnut sanoa teille jotakin. Saanko sanoa sen?»
Pikku Dorrit säpsähti ja väistyi tahtomattaan hänen rinnaltaan taas, silmissä hiukan äskeisen katseen jälkiä; taistellen voittaakseen vastenmielisyytensä käveli hän kiivaasti sillan puoliväliin vastaamatta mitään.
»Saanko — miss Amy, kysyn vain nöyrästi, saanko sanoa sen. Olen jo kyllin onneton tuotettuani tahtomattani teille näin suurta tuskaa, niin ettei totisesti ole pelkoa siitä, että sanoisin sen saamattani teiltä lupaa. Voinhan yksin tulla onnettomaksi, voinhan yksin kärsiä ja masentua; miksi tekisin onnettomaksi ja saattaisin kärsimään hänet, jonka hyväksi olisin valmis heittäytymään tämän kaiteen yli, jos vain voisin sillä tuottaa hänelle hetkenkin iloa! Ei silti, että tuo teko suuriakaan merkitsisi; tekisin sen kahdesta pennystäkin.»
Hänen synkkä mielialansa ja ulkonainen komeutensa olisivat vaikuttaneet naurattavasti, mutta hänen hienotunteisuutensa herätti kunnioitusta. Pikku Dorrit sai siitä vihjauksen, mitä tehdä.
»Hyvä John Chivery», vastasi hän vapisten, mutta tyynesti, »koska olette niin hienotunteinen, että kysytte minulta, saatteko sanoa lisää, niin pyydän teitä, älkää sanoko».
»Eikö milloinkaan, miss Amy?»
»Ei, ei milloinkaan, John.»
»Voi hyvä Jumala!» huokasi nuori John.
»Mutta kenties sallitte minun sensijaan sanoa jotakin teille. Tahdon sanoa sen vakavasti ja niin selvästi kuin mahdollista. Kun muistelette meitä, John — tarkoitan veljeäni, sisartani ja minua — niin älkää ajatelko meitä erilaisina kuin muut; sillä mitä lienemmekin ennen olleet (josta tuskin tiedän mitään), niin olemme jo aikoja sitten herenneet olemasta sitä emmekä enää milloinkaan voi tulla siksi. On paljoa parempi teille itsellenne ja paljoa parempi muillekin, että ajattelette näin eikä kuten ennen.»
Nuori John vakuutti surullisena koettavansa pitää tämän mielessä ja olevansa iloinen voidessaan tehdä jotakin hänen mielikseen.
»Mitä minuun tulee», jatkoi Pikku Dorrit, »niin ajatelkaa minua niin vähän kuin suinkin; kuta vähemmin, sitä parempi. Kun joskus kuitenkin ajattelette, muistelkaa minua lapsena, jonka olette nähnyt kasvavan vankilassa, aina joukko velvollisuuksia hartioillaan, hentona, ujona, vähään tyytyväisenä, suojeluksettomana tyttönä. Varsinkin soisin teidän muistavan, että kun joudun vankilan porttien ulkopuolelle, olen suojaton ja yksin.»
Hän koettaisi tehdä kaikki, mitä miss Amy pyysi. Mutta miksi hän tahtoi erikoisesti muistuttaa tätä?
»Siksi», vastasi pikku Dorrit, »että silloin voin varmasti luottaa siihen, ettette unohda tätä päivää ja ettette sano minulle enää mitään muuta. Te olette niin jalomielinen, että tiedän voivani luottaa teihin; teenkin niin nyt ja myös vastedes. Näytän teille nyt heti, kuinka varmasti luotan teihin. Pidän tästä paikasta, jossa nyt keskustelemme, enemmän kuin mistään muusta tuntemastani paikasta», hänen poskiensa vieno puna oli kalvennut, mutta hänen ihailijansa oli näkevinään sen palaavan uudelleen, »ja tulen usein tänne. Tiedän, että minun tarvitsee vain mainita tästä teille, ollakseni täysin varma siitä, ettette enää milloinkaan tule tänne tapaamaan minua. Ja minä olenkin — aivan varma siitä.»
Siihen hän sai luottaa, vakuutti nuori John. Hän tosin oli vain kurja raukka, mutta miss Amyn tahto merkitsi hänelle enemmän kuin laki.
»Ja hyvästi siis, John», sanoi Pikku Dorrit. »Ja minä toivon, että kerran saatte hyvän vaimon ja tulette onnelliseksi. Olen varma siitä, että te ansaitsette tulla onnelliseksi ja tulettekin, John.»
Kun hän näin sanoen ojensi kätensä nuorukaiselle, paisui tämän sydän kirjailtujen liivien alla — jos totuus on sanottava, olivat ne vain tehdastyötä — todelliseksi herrasmiehen sydämeksi, ja kun ei tällä yksinkertaisella poika paralla ollut sille kylliksi tilaa, purskahti hän itkemään.
»Oi älkää itkekö», pyysi Pikku Dorrit säälivästi, »älkää toki! Hyvästi,
John. Jumala siunatkoon teitä!»
»Hyvästi, miss Amy. Hyvästi!»
Ja niin John jätti hänet, mutta huomasi kuitenkin ensin, että hän istuutui penkin kulmalle ja nojasi; ei vain pientä kättänsä, vaan kasvonsakin kovaa kaidetta vasten, ikäänkuin hänen päänsä olisi ollut ylen raskas ja mielensä murheinen.
Todella liikuttava kuva rauenneista ihmissuunnitelmista tarjoutui nähtäväksi katsellessa Pikku Dorritin ihailijaa, kun hän, pienen tienviitan osoittaessa järkähtämättä kotisuuntaa, hiipi kurjimpia syrjäkatuja pitkin, suuri hattu silmillä, samettikaulus pystyssä kuin sateella, luumunvärinen takki napitettuna kultakirjaisten silkkiliivien peitoksi, ja sepitteli uutta muistokirjoitusta Saint Georgen kirkkomaalle pystytettävää hautakiveä varten:
»Tässä lepäävät maalliset jäännökset. Hänestä ei ole erikoista mainittavaa. Kuoli lopulla vuotta kahdeksantoistasataa kaksikymmentäkuusi. Sydän murtuneena. Lausuen viimeisenä toivomuksenaan, että sana Amy kaiverrettaisiin hänen hautansa ylle, joka toivomus täytettiin hänen murtuneiden vanhempiensa toimesta.»