SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Ei kenenkään kilpailija
Aamulla ennen suurusta lähti Arthur kävelemään ja katselemaan ympäristöä. Koska aamu oli kaunis ja hänellä oli tunnin verran aikaa, meni hän lautalla joen yli ja käveli sitte niittyjen poikki johtavaa polkua pitkin. Palatessaan lauttauspaikalle tapasi hän siellä herrasmiehen, joka huuteli vastaisella rannalla olevaa lauttaa ja odotti ylipääsyä.
Herrasmies näytti tuskin kolmikymmenvuotiaalta. Hän oli hyvinpuettu, kaunisvartaloinen; hipiä raikas, tumma, ilme vilkas ja hilpeä. Kun Arthur astui jalkaportaan yli ja veden partaalle, vilkaisi odottelija häneen ohimennen ja potki sitten edelleen aikansa kuluksi kiviä veteen. Siinä tavassa, jolla hän korollaan kaivoi kiviä esille ja asetti ne sopivaan kohtaan potkaistaviksi, oli Clennamin mielestä jotakin julmaa. Useimmat meistä ovat joskus tai ehkä useinkin saaneet samanlaisen vaikutelman katsellessamme millä tavalla ihmiset suorittavat vähäpätöisiä asioita: poimivat kukan, poistavat esteen tieltänsä tai hävittävät jonkun tunteettoman esineen.
Herrasmiehen kasvoista näkyi, että hän oli hajamielinen, eikä hän kiinnittänyt mitään huomiota kauniiseen newfoundlandilaiskoiraan, joka tarkkaavasti katseli häntä ja jokaista lentoon potkaistua kiveä, valmiina hyppäämään jokeen saatuaan herraltaan merkin. Lauttavenhe tuli kuitenkin toiselta puolen koiran saamatta merkkiä, ja kun se pääsi rantaan, tarttui herra sen kaulanauhaan ja talutti venheeseen.
»Ei tänä aamuna», sanoi hän sille. »Ei sinun sovi vettä valuvana esiintyä naisten seurassa. Makaa siinä.»
Clennam astui miehen ja koiran perässä venheeseen ja istuutui. Koira totteli ja paneutui pitkäkseen. Mies jäi seisomaan, kädet taskuissa, Clennamin ja näköalan väliin. Kohta kun lautta karahti rantaan, hyppäsivät sekä mies että koira keveästi maihin ja menivät matkaansa. Clennam oli iloinen päästyään heistä.
Tornin kello löi juuri aamiaistuntia, kun hän astui pienen aukeaman poikki, jonka reunassa puutarhaportti oli. Samassa kun hän soitti kelloa, kuului muurin takaa äänekäs, karkea haukunta.
»En kuullut koiranhaukuntaa eilen illalla», ajatteli Clennam. Toinen punaposkisista palvelustytöistä avasi portin, ja Clennam näki äskeisen miehen newfoundlandilaiskoirineen seisovan pihassa.
»Miss Minnie ei ole vielä tullut alas, hyvät herrat», ilmoitti punastuva portinvartija, heidän kaikkien saavuttua puutarhaan. Sitten esitteli hän Clennamin koiran isännälle: »Mr Clennam, sir», ja sipsutteli tiehensä.
»Omituista, mr Clennam, että tapaamme taas täällä», sanoi mies, minkä jälkeen koira taukosi haukkumasta. »Sallikaa minun esittäytyä — Henry Gowan. Tämä on kaunis paikka ja kerrassaan ihastuttava tänä aamuna!»
Hänen käytöksensä oli vapaata, ääni miellyttävä; mutta siitä huolimatta ajatteli Clennam, että ellei hän varmasti olisi päättänyt olla rakastumatta Petiin, olisi hän saanut vastenmielisyyden tätä Henry Gowania kohtaan.
»Paikka lienee aivan uusi teille?» kysyi Gowan, kun Clennam oli ylistänyt huvilaa.
»Aivan uusi. Tutustuin siihen vasta eilen iltapäivällä.»
»Ah! Tietysti se ei nyt esiinny enimmin edukseen. Keväällä se oli ihastuttava, ennenkuin he viimeksi lähtivät matkoille. Silloin olisin suonut teidän näkevän sen.»
Ellei tuota monesti mainittua päätöstä olisi ollut, olisi Clennam toivottanut hänet Etnan kraateriin kiitokseksi hänen kohteliaisuudestaan.
»Minulla on ollut onni nähdä se monessa eri hahmossa viimeksi kuluneiden kolmen vuoden aikana, ja se on todellinen — paratiisi.»
Oli (ainakin olisi ollut ilman tuota viisasta päätöstä) hänen kekseliään häikäilemättömyytensä kaltaista nimittää tätä paikkaa paratiisiksi. Hän sanoi niin vain siksi, että ensin näki Petin lähestyvän ja tahtoi hänen kuultensa saada sanotuksi, että hän oli paratiisin enkeli. Hiisi vieköön miehen!
Ja kuinka säteilevä, kuinka iloinen tyttö olikaan! Kuinka hän hyväili koiraa ja kuinka tämä tunsi hänet! Kuinka ilmeikästä olikaan kirkkaampi puna hänen kasvoillaan, hänen hämminkinsä, hänen maahan luotu katseensa, hänen epävarma onnellisuutensa! Milloinka Clennam oli nähnyt hänet sellaisena? Eipä siksi, että olisi olemassakaan syytä, jonka tähden hän joskus olisi saanut, voinut, saattanut nähdä hänet sellaisena tai että hän milloinkaan sydämessään olisi toivonut näkevänsä hänet sellaisena; mutta sittenkin — milloinka hän edes oli luullut Petin esiintyvän sellaisena!
Hän seisoi vähän matkan päässä heistä. Tämä Gowan oli, puhuessaan paratiisista, mennyt ja tarttunut Petin käteen. Koira oli laskenut ison käpälänsä hänen käsivarrelleen ja päänsä hänen rinnalleen. Pet oli nauranut ja toivottanut heidät tervetulleiksi ja aivan liiaksikin hyväillyt koiraa, aivan, aivan liiaksi — ottaen huomioon nimittäin, että sitä katseli kolmas henkilö, joka rakasti häntä.
Pet irtautui nyt heistä ja tuli Clennamin luo, laski kätensä hänen käteensä toivottaen hyvää huomenta ja tarttui herttaisesti hänen käsivarteensa tullakseen talutetuksi sisälle. Tämä Gowan ei osoittanut mitään tyytymättömyyttä. Ei, hän tiesi olevansa varma asiastaan.
Ohimenevä varjo synkensi mr Meaglesin hyväntuulisia kasvoja, kun he kaikki kolme (neljä, kun koira laskettiin mukaan, ja se olikin, lukuunottamatta erästä, seuran sietämättömin jäsen) tulivat aamiaiselle. Clennam pani merkille sekä tämän että mrs Meaglesin lievän levottomuuden, kun hän huomasi pilven miehensä otsalla.
»No, Gowan», sanoi mr Meagles, tukahduttaen huokauksen, »mitäs teille nyt kuuluu?»
»Ei mitään erikoista, sir. Lion ja minä päätimme, ettemme hukkaisi hetkeäkään jokaviikkoisesta vierailustamme, jonka tähden läksimme aikaisin liikkeelle Kingstonista, nykyisestä pääkortteeristani, jossa olen maalannut pari luonnosta.» Sitte kertoi hän tavanneensa mr Clennamin lautalla ja kuinka he yhdessä tulivat joen yli.
»Mrs Gowan kai voi hyvin, Henry?» kysyi mrs Meagles. (Clennam kävi tarkkaavaksi.)
»Äiti voi varsin hyvin, kiitos.» (Clennamin tarkkaavaisuus herpaantui.) »Olen rohjennut tuoda tänne yhden vieraan lisää perhepäivällisillenne ja toivon, ettette te eikä mr Meagles pane sitä pahaksi. Minun oli vaikea menetellä toisin», selitti hän kääntyen viimemainitun puoleen. »Tämä nuori mies kirjoitti minulle ja ilmoitti aikovansa tulla luokseni; ja koska hän on hyvästä perheestä, arvelin, ettette pahastuisi, jos tuon hänet mukanani tänne.»
»Kuka tämä nuori mies on?» kysyi mr Meagles erikoisen hyväntahtoisesti.
»Hän on Barnacleja. Tite Barnaclen poika, Clarence Barnacle, joka on isänsä virastossa. Voin ainakin taata sen, ettei hänen käyntinsä vahingoita jokea; hän ei sytytä sitä palamaan.»
»Vai niin, vai niin?» sanoi mr Meagles. »Hän on Barnacleja siis? Me kyllä tiedämme yhtä toista siitä perheestä, eikö niin, Dan? Totisesti; he ovat puun latvassa, totta vie! Malttakaas! Kuinka tämä nuori mies on sukua loordi Decimukselle? Hänen ylhäisyytensä nai seitsemäntoista sataa yhdeksänkymmentä seitsemän lady Jemima Bilberryn, joka oli toinen tytär kolmannesta aviosta — ei! Siinä erehdyin! Se olikin lady Seraphina — lady Jemima oli ensimmäinen tytär viidennentoista jarli Stiltstalkingin toisesta aviosta kunnianarvoisan Clementina Toozellemin kanssa. Hyvä. Sitte tämän nuoren miehen isä nai erään Stiltstalkingin, ja hänen isänsä nai serkkunsa, joka oli Barnacleja. Tämän isän, joka nai Barnaclen, isä nai Joddlebyn sukuun kuuluvan naisen. — Olen mennyt hiukan liiaksi taaksepäin ajassa, Gowan; tahdoin saada selville, millä tavoin tämä nuori mies on sukua loordi Decimukselle.»
»Se on helposti selvitelty. Hänen isänsä on loordi Decimuksen veljenpoika.»
»Loordi — Decimuksen — veljenpoika»; mr Meagles oikein herkutteli toistaessaan näitä sanoja, silmät ummessa, jottei mikään häiritsisi hänen nauttiessaan sukupuun tuoksusta. »Totisesti, olette oikeassa, Gowan. Niin juuri on asia.»
»Tietysti, loordi Decimus on hänen isänsä setä.»
»Mutta malttakaas!» huudahti mr Meagles avaten silmänsä ja tehden uuden keksinnön. »Äidin puolelta siis lady Stiltstalking on hänen äitinsä täti.»
»Tietysti.»
»Vai niin, vai niin!» huudahti mr Meagles erittäin innostuneena. »Tosiaankin, tosiaankin! Hyvin hauskaa tavata häntä. Otamme hänet vastaan pannen parastamme, yksinkertaisissa oloissamme; ei hänen tarvitse ainakaan nähdä nälkää täällä.»
Tämän kaksinpuhelun alussa oli Clennam odottanut mr Meaglesin puolelta samanlaista valtavaa, viatonta vihanpurkausta kuin verukevirastossa hänen taittuessaan Doycen niskaan. Mutta hänen kelpo ystävällään oli heikkous, jota ei meidän kenenkään tarvitse hakea naapurista saakka ja jota ei minkäänlainen verukevirasto-kokemus voi pitemmäksi aikaa tukahduttaa. Clennam vilkaisi Doyceen; mutta tämä tiesi kaikki jo ennakolta ja katseli vain lautaselleen silmää räpäyttämättä, sanaa virkkamatta.
»Olen hyvin kiitollinen teille», sanoi Gowan lopettaakseen keskustelun tästä aiheesta. »Clarence on tosin suuri aasi, mutta samalla herttaisin ja paras toveri maailmassa.»
Jo ennen kuin aamiainen oli päättynyt, kävi selville, että kaikki, jotka tämä Gowan tunsi, olivat joko jossakin määrin aaseja tai jossakin määrin veijareita, mutta siitä huolimatta erittäin herttaisia, miellyttäviä, vaatimattomia, luotettavia, kilttejä, rakkaita ihmisiä, maailman parhaita. Mr Henry Gowan olisi selittänyt menetelmän, jolla hän saavutti muuttumattomasti saman tuloksen huolimatta erilaisista edellytyksistä, jotenkin tähän tapaan: »Minua huvittaa pitää kirjaa, erittäin tarkkaa, jokaisen ihmisen ominaisuuksista, ja merkitsen huolellisesti muistiin hänen sekä hyvät että huonot puolensa. Teen tämän niin tunnollisesti, että voin ilokseni kertoa teille huomanneeni, kuinka kunnottominkin mies samalla on mitä herttaisin kelpo ihminen ja saatan antaa teille sen tyydyttävän tiedon, että kunnon miehen ja konnan välillä on paljoa pienempi erotus kuin mitä olette taipuvainen otaksumaan.» Seurauksena tästä ilahduttavasta keksinnöstä sattui olemaan, että kun hän tunnollisesti koki löytää hyvää useimmista ihmisistä, alensi hän sen siinä, missä sitä todella oli, ja maalasi sitä sinne, mistä sitä puuttui, mutta tämä oli menetelmän ainoa epämiellyttävä tai vaarallinen puoli.
Mutta se ei kuitenkaan tuottanut mr Meaglesille yhtä suurta tyydytystä kuin Barnaclein sukuselvitys. Pilvi, jota Clennam ei milloinkaan ennen tätä aamua ollut huomannut hänen kasvoillaan, palasi nyt alituisesti; ja sama levottoman tarkkailun varjo asui hänen vaimonsa miellyttävillä kasvoilla, kun hän katsoi mieheensä. Monta kertaa, kun Pet hyväili koiraa, huomasi Clennam isän olevan pahoillaan siitä; ja varsinkin kerran, kun Gowan seisoi koiran toisella puolella ja kumartui samalla kertaa sen yli, kuvitteli Arthur näkevänsä kyyneleitä mr Meaglesin silmissä, kun hän riensi pois huoneesta. Joko oli asia todella niin tai hän kuvitteli sen sellaiseksi perästäpäin, mutta hänestä tuntui, että Pet itse kyllä huomasi kaikki nämä pienet tapahtumat, että hän koetti tavallista hellemmin osoittaa hyvälle isällensä, kuinka paljon hän rakasti häntä, ja että hän samasta syystä jäi muiden jälkeen sekä kirkkoon mentäessä että sieltä palattaessa ja tarttui isänsä käsivarteen. Arthur olisi voinut vannoa, että hän myöhemmin kävellessään yksin puutarhassa näki vilahdukselta, kuinka Pet isänsä huoneessa hellästi syleili vanhempiansa ja itki isänsä olkapään varassa.
Loppupäivä oli sateinen, jonkatähden he pysyttelivät sisällä, katselivat mr Meaglesin kokoelmia ja kuluttivat aikaansa keskustelemalla. Tällä Gowanilla näytti olevan paljon sanottavaa itsestään ja hän sanoi sen suorasukaisesti ja hauskasti. Hän tuntui olevan taiteilija ammatiltaan ja oleskelleen jonkun aikaa Roomassa, mutta hänen kevytmielinen, huoleton tapansa ilmaisi, että hän oikeastaan oli vain harrastelija — sekä hänen taidepalvonnassaan että hänen luonteessaan oli jotakin selvästi ontuvaa — jota Clennamin oli vaikea ymmärtää.
Apua saadakseen kääntyi hän Doycen puoleen heidän seistessään yhdessä ikkunan ääressä.
»Te tunnette mr Gowanin?» kysyi hän matalalla äänellä.
»Olen tavannut hänet täällä. Hän tulee tänne joka sunnuntai, kun he ovat kotona.»
»Hänen puheestaan olen ollut ymmärtävinäni, että hän on taiteilija?»
»Niin on, jonkinlainen», vastasi Daniel Doyce happamesti.
»Minkälainen?» tiedusteli Clennam hymyillen.
»Noo, hän astelee taiteen tietä yhtä kevein askelin kuin Pall-Mall-katua», vastasi Doyce, »enkä luule, että näitä polkuja käy maleksiminen aivan yhtä huolettomasti».
Jatkaen tiedustelujaan sai Clennam tietää, että Gowanin perhe oli hyvin etäinen haara Barnaclein sukua ja että isä Gowan aikoinaan oli ollut jossakin ulkomaalaisessa lähetystössä, mutta sitte saanut eläkkeen jonkinlaisena epämääräisenä virkamiehenä ja kuollut paikalleen, nostettu palkka kädessään, sankarillisesti puolustaen sitä viimeiseen saakka. Tämän erinomaisen yhteiskunnallisen palveluksen tähden ehdotti silloin vallassa ollut Barnacle, että hallitus myöntäisi hänen leskelleen parin tai kolmen sadan punnan vuotuisen eläkkeen, johon seuraava vallassa oleva Barnacle lisäsi hyvin turvallisen ja rauhallisen asunnon Hampton Courtin linnassa; siellä vanha lady yhä asui ja valitteli aikojen huonontumista yhdessä useiden muiden vanhojen, kumpaakin sukupuolta olevien ladyjen kanssa. Hänen poikansa, mr Henry Gowan, joka oli isältään virkamieheltä perinyt todella epäilyttävän elämäntuen, varsin vähäisen riippumattomuuden, oli ollut vaikea sijoitettavaksi, varsinkin koska silloin sattui olemaan niukalti täyttämättömiä virkoja ja koska hänen neronsa hänen aikaisemman miehuutensa päivinä ilmeni yksinomaan maanviljelyksen harrastuksena, hän kun etupäässä käytti aikansa villin kauran kylvöön. Viimein oli hän selittänyt aikovansa ruveta taidemaalariksi, osaksi koska hänellä aina oli ollut jonkun verran senlaatuista kätevyyttä, osaksi ärsyttääkseen vallassa olevia Barnacleja, jotka eivät olleet pitäneet huolta hänestä. Tästä oli seurannut, että ensin muutamat hienot ladyt olivat tulleet kovin järkytetyiksi; sitten oli pantu hänen töitänsä salkkumäärin kiertämään iltakutsuissa, joissa ne oli otettu ihastuksella vastaan ja julistettu todellisiksi Claudeiksi, todellisiksi Cuypeiksi, kerrassaan ainoalaatuisiksi; sitte loordi Decimus oli ostanut häneltä taulun ja kutsunut samalla esimiehen ja neuvoston päivällisille sekä lausunut mahtavan juhlalliseen tapaansa: »Tiedättekö, minun nähdäkseni tämä maalaus on todella äärettömän ansiokas.» Lyhyesti sanoen, vaikutusvaltaiset henkilöt olivat todella nähneet vaivaa saattaakseen hänet maineeseen. Mutta jostakin syystä yritys oli epäonnistunut. Ennakkoluuloinen yleisö oli asettunut itsepäisesti poikkiteloin. Se oli päättänyt olla ihailematta loordi Decimuksen taulua. Se oli päättänyt pitää käsityksenään, että jokaisessa toimessa, paitsi heidän omassaan, miehen tulee ansioitua ahertamalla aamusta iltaan, tekemällä työtä koko voimallaan, täydestä sydämestä. Näin mr Gowan, samoin kuin sadun vanha kulunut arkku, joka ei ollut Mahometin eikä kenenkään muunkaan, riippui kahden pisteen, kahden elämismuodon välillä: kateellisena ja katkerana sille, jonka oli jättänyt, kateellisena ja katkerana sille, jota ei voinut saavuttaa.
Tämänsisältöisiä olivat ne tiedot, jotka Clennam sai tänä sateisena sunnuntai-iltana ja myöhemmin.
Noin tunti varsinaisen päivällisajan jälkeen ilmestyi nuori Barnacle silmälaseineen; hänen perhesuhteittansa kunniaksi oli mr Meagles pannut hauskat sisäkkönsä viralta siksi päiväksi ja hankkinut heidän sijalleen kaksi likaista miespalvelijaa. Nuori Barnacle hämmästyi ja hämmentyi pahanpäiväisesti nähdessään Arthurin ja ennätti tahtomattaan jupista itsekseen: »Kuulkaas! — Totta vie!» ennenkuin tointui.
Ja sittenkin täytyi hänen tarttua ensi tilaisuuteen vetääkseen ystävänsä erään ikkunan luokse ja sanoakseen hänelle nenä-äänellään, joka sekin oli hänen yleisen heikkoutensa ilmaus:
»Tahtoisin puhutella teitä, Gowan. Kuulkaas. Totta vie, kuka tuo mies on?»
»Isäntäväkemme ystävä. Ei minun.»
»Hän on kauhea yltiöpää, tiedättekös», sanoi nuori Barnacle.
»Onko hän? Mistä te sen tiedätte?»
»No, äskettäin tuli hän virastoomme, sir, ja kävi väkemme kimppuun peloittavalla tavalla. Hän meni kotiinikin ja kävi isäni kimppuun niin raivokkaasti, että hänet täytyi ajaa ulos. Sitte palasi hän virastoon ja hyökkäsi minun kimppuuni. Totta vie. Ette ole milloinkaan nähnyt sellaista miestä.»
»Mitä hän tahtoi?»
»No, sir», vastasi nuori Barnacle, »hän sanoo tahtovansa tietää jotakin, nähkääs! Tunkeutui virastoomme — kutsumattomana — ja sanoi tahtovansa tietää jotakin!»
Moittivan ihmettelevä tuijotus, jolla nuori Barnacle lopetti tämän paljastuksen, olisi rasittanut ja vahingoittanut hänen silmiänsä, ellei kutsu päivälliselle olisi tullut sopivana vapautuksena. Mr Meagles (joka erittäin huolestuneena oli tiedustellut hänen setänsä ja tätinsä vointia) pyysi häntä taluttamaan mrs Meaglesin ruokailuhuoneeseen. Ja kun nuori mies sitten istui mrs Meaglesin oikealla puolen, näytti mr Meagles niin tyytyväiseltä kuin jos koko perhe olisi ollut hänen vieraanaan.
Edellisen päivän teeskentelemätön viehätys oli tykkänään poissa. Päivällisen syöjät samoin kuin päivällinen itsekin olivat laimeita, mauttomia, seuranpidon ja keittiötulen liikarasittamia — ja kaikki tämä vain pienen, typerän, nuoren Barnaclen tähden. Tämän keskustelutaito oli tosin aina kehno, mutta nyt hän sen lisäksi oli aivan erikoisen, olosuhteista johtuvan heikkouden vallassa, jonka aiheuttajana oli yksin Clennam. Hänen oli välttämätöntä ja pakko alituisesti vilkaista tähän herrasmieheen, jonka tähden hänen silmälasinsa loikahti vuoroin hänen liemilautaselleen, hänen viinilasiinsa, mrs Meaglesin lautaselle ja roikkui useita kertoja kuin kellonnauha hänen selässään, jolloin likaiset miehet aina pistivät nöyryyttävästä sen hänen poveensa. Ymmällä tämän kapineen alituisesta häviämisestä ja sen vastahakoisuudesta pysymään silmäkulmassa ja joutuen yhä enemmän hämilleen alinomaa katsahtaessaan salaperäiseen Clennamiin, asetteli onneton nuori Barnacle milloin minkin pöytäkaluston esineen silmäänsä.
Huomatessaan nämä erehdyksensä tuli hän vain yhä neuvottomammaksi, muttei voinut olla alituisesti vilkaisematta Clennamiin. Ja kun tämä puhui jotakin, pelästyi onneton nuorukainen ilmeisesti, luullen Clennamin jonkin ovelan käänteen kautta alkavan taas kysellä ja tiedustella jotakin.
Epätietoista oli sentähden, oliko päivällisistä huvia kenelläkään muulla kuin mr Meaglesilla. Mutta hän kyllä nautti nuoren Barnaclen läsnäolosta. Samoin kuin sadussa pullollinen kultavettä maahan kaadettuna tulvahti kokonaiseksi lähteeksi, samoin näytti mr Meaglesin mielestä koko sukupuun tuoksu tulvahtavan hänen pöytäänsä tämän pienoisen Barnacle-vesan mukana. Sen läheisyydessä haalistui ja laimeni mr Meaglesin avomielinen, kirkas ja vilpitön olemus; hän ei ollut vapaa, hän ei ollut luonnollinen, kuten tavallisesti, hän pyrki johonkin, mikä ei kuulunut hänelle; hän ei ollut oma itsensä. Kuinka outo omituisuus tämä olikaan mr Meaglesin kaltaisessa miehessä ja voisiko ajatella mahdolliseksi toista samanlaista tapausta!
Sateinen sunnuntaipäivä kului viimein sateiseksi illaksi, ja nuori Barnacle ajoi kotiinsa vuokravaunuissa, poltellen mietoa savuketta. Sietämätön Gowan käveli kotiinsa sietämättömän koiransa kanssa. Pet oli koko päivän rakastettavasti pannut parastaan tullakseen hyväksi ystäväksi Clennamin kanssa, mutta tämä oli aamiaisesta alkaen pysynyt hiukan jäykkänä nimittäin olisi pysynyt, jos olisi rakastanut Petiä.
Clennamin tultua huoneeseensa ja heittäydyttyä tuoliinsa takan ääreen, koputti mr Doyce ovelle ja tuli sisään, kynttilä kädessä, kysyäkseen, mihin aikaan seuraavana päivänä Clennam aikoi palata kotiin. Kun tämä kysymys oli ratkaistu, sanoi Clennam jotakin Gowanista, joka hyvinkin olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan, jos olisi ollut hänen kilpailijansa.
»Ne eivät ole erikoisen loistavia tulevaisuudentoiveita taidemaalarille», huomautti Clennam sitten.
»Eivät», myönsi Doyce.
Tämä seisoi kynttilä kädessä, toinen käsi taskussa ja tuijotti liekkiin, kasvoillaan tyyni tietoisuus siitä, että heillä vielä oli jotakin sanottavaa tähän asiaan.
»Olin huomaavinani, että kelpo ystävämme muuttui ja että hänen hyväntuulisuutensa katosi, kun Gowan ilmestyi tänne tänä aamuna», huomautti Clennam taas.
»Niin kyllä», vastasi Doyce.
»Mutta niin ei käynyt hänen tyttärensä», sanoi Clennam.
»Ei», vastasi Doyce..
Molemmat olivat hetken vaiti. Mr Doyce, yhä tuijottaen liekkiin, lisäsi hitaasti:
»Asia on niin, että hän kahdesti on vienyt tyttärensä ulkomaille, toivoen voivansa erottaa hänet mr Gowanista. Hän luulee, että tytär on hiukan taipuvainen mieltymään nuoreen mieheen, ja epäilee tuskallisesti (kuten minäkin ja uskallanpa väittää, että teillä on sama ajatus asiasta) tämän avioliiton onnellisuutta.»
»Kaiketi —» Clennam änkytti, yski ja vaikeni.
»Niin, kaiketi olette vilustunut», sanoi Daniel Doyce, mutta katsomatta toiseen.
»Kaiketi he ovat kihloissa?» arveli Clennam huolettomasti.
»Eivät. Sen mukaan kuin minulle on kerrottu he eivät ole kihloissa. Mies on kyllä kiihkeästi tahtonut sitä, mutta siihen ei ole suostuttu. Viime kotiinpaluun jälkeen on ystävämme myöntynyt jokaviikkoiseen vierailuun, mutta enempään ei. Minnie ei petä isäänsä eikä äitiänsä. Te olette matkustanut heidän seurassansa, ja luulen teidän tietävän, kuinka erinomaisen hellät siteet yhdistävät heitä, ulottuen tämän elämän rajojen taaksekin. Olen varma siitä, ettei miss Minnien ja mr Gowanin välillä ole muuta kuin mitä mekin näemme.»
»Ah! Me näemme aivan kylliksi!» huudahti Arthur.
Mr Doyce toivotti hänelle hyvää yötä sellaisella äänellä kuin olisi kuullut jonkun huudahtavan tuskaisesti, melkeinpä epätoivoisesti ja koettaisi valaa rohkeutta ja toivoa tämän henkilön mieleen. Se kai oli yksi ilmaus hänen omituisuudestaan, hän kun oli kovin merkillinen ja oikullinen; sillä kuinka olisi hän voinut kuulla sellaista huudahdusta, kun ei Clennamkaan mitään kuullut?
Sadepisarat putoilivat raskaasti katolle, tippuivat maahan ja ropisivat murateille ja puiden lehdettömille oksille. Sade valui raskaana, alakuloisena. Oli kyynelten yö.
Jos Clennam ei olisi päättänyt olla rakastumatta Petiin, jos hän olisi ollut kyllin heikko rakastuakseen häneen, jos hän vähitellen olisi tullut panneeksi koko sielunsa totisuuden, toivonsa voiman ja kypsyneen luonteensa rikkauden tämän kortin varaan ja jos hän sitten olisi huomannut, että kaikki oli menetetty, olisi hän tänä iltana tuntenut itsensä sanomattoman kurjaksi. Mutta kuten nyt oli —
Kuten nyt oli, lankesi sade raskaana, alakuloisena.