KUUDESTOISTA LUKU
Ei kenenkään heikkous
Kun aika tuli, jolloin Clennamin piti uudistaa tuttavuutensa Meaglesin perheen kanssa, lähti hän, noudattaen Bleeding Heart Yardissa mr Meaglesin kanssa tekemäänsä sopimusta, eräänä lauantaina Twickenhamia kohden, jossa mr Meaglesilla oli pieni maalaisasumus. Koska ilma oli kaunis ja kuiva ja kaikki englantilaiset tiet erinomaisen mielenkiintoisia hänelle, joka oli ollut kauan poissa, lähetti hän laukkunsa diligenssissä ja lähti astelemaan jalkaisin. Kävelymatka itsessään oli hänelle uutta huvia ja sellaista, josta hän harvoin oli saanut nauttia kaukana vieraalla maalla.
Hän kulki Fulhamin ja Putneyn kautta saadakseen huvin käyskennellä nummella. Siellä oli kirkasta ja säteilevää, ja päästyään näin pitkälle matkallaan Twickenhamiin, huomasi hän myös päässeensä hyvän taipaleen matkallaan ilmavampia, aineettomampia päämääriä kohden. Ne olivat nopeasti kohonneet hänen näköpiiriinsä terveellisen liikunnan ja hauskan tien vaikutuksesta. Ei ole helppoa kävellä maalla mietiskelemättä jotakin. Ja hänellä oli riittävä määrä ratkaisemattomia kysymyksiä mietittävänään, vaikka olisi kävellyt maailman ääriin.
Ensiksikin kysymys, joka harvoin poistui hän mielestään, kysymys, mitä hän nyt alkaisi tehdä, mihin toimeen antautuisi, miltä haaralta olisi paras hakea elämäntehtävää. Hän ei suinkaan ollut rikas, ja jokainen päättämättömyydessä ja toimettomuudessa kulunut päivä lisäsi hänen perintönsä hänelle tuottamaa tuskaa ja huolta. Joka kerta, kun hän aikoi suunnitella perintönsä suurentamista tai säästöön panemista, palasi hänen epäluulonsa, että jollakulla oli tyydyttämättömiä vaatimuksia hänen suhteensa, joita hänen oikeudentuntonsa ei saanut jättää huomioonottamatta; ja tässä jo riitti miettimisen aihetta pisimmällekin kävelyretkelle. Sitten oli kysymys äidin, jonka hän tapasi useita kertoja viikossa, ja hänen välisestään suhteesta; se oli nyt tasainen ja sovinnollinen, muttei suinkaan luottavainen. Pikku Dorrit oli vallitsevana ja pysyvänä ajatuksen aiheena; miettiessään omia olojaan yhteydessä hänen tarinansa kanssa Arthur tajusi, että tämä pieni olento oli ainoa henkilö, joka liittyi häneen, toiselta puolen viattoman luottavaisuuden, toiselta hellän suojeluksen siteillä, myötätunnon, kunnioituksen, epäitsekkään mielenkiinnon, kiitollisuuden ja säälin siteillä. Ajatellessaan häntä ja mahdollisuutta, että hänen isänsä pääsisi vankeudesta kuoleman vapauttavan käden kautta — tätä hän piti ainoana ajateltavana olojen muutoksena, joka antaisi hänelle tilaisuuden olla Pikku Dorritille sellaisena ystävänä, joksi hän tahtoikin tulla, muuttaen hänen elämäntapansa kokonaan, tasoittaen hänen kivikkoisen tiensä ja antaen hänelle oikean kodin — ajatellessaan näin Clennam kuvitteli hänet, poloisen rauhaan päässeen Marshalsean lapsen, ottotyttärekseen tulevaisuudessa. Jos hänellä lopuksi vielä oli Twickenhamia koskeva ajatuksenaihe, oli se niin epämääräinen, että se miltei muodosti vain vallitsevan ilmapiirin, jossa nämä muut aiheet liikkuivat.
Hän oli kulkenut nummen poikki ja oli juuri jättämäisillään sen taaksensa, kun saavutti erään henkilön, joka jonkun aikaa oli astunut hänen edellänsä ja jonka hän nyt, lähelle päästyään, luuli tuntevansa. Hän päätteli niin jostakin pään asennossa huomattavasta piirteestä ja vartalon miettiväisettä ilmaisevista liikkeistä, kulkijan astuessa jotenkin ripeästi eteenpäin. Mutta kun mies — sillä kulkija oli mies — työnsi hattunsa takaraivolle ja pysähtyi tarkastamaan jotakin edessään olevaa esinettä, tunsi hän Daniel Doycen.
»Mitä kuuluu, mr Doyce?» kysyi Clennam saavuttaen hänet. »Hauska tavata teitä taas ja terveellisemmässä paikassa kuin verukevirastossa.»
»Kas, mr Meaglesin ystävä!» huudahti pahantekijä heräten laskelmistaan, joita oli ollut tekemässä, ja ojentaen kätensä. »Hauska tavata teitä, sir. Suokaa anteeksi, että olen unohtanut nimenne.»
»Kyllä mielelläni. Se ei ole mikään kuuluisa nimi. Se ei ole Barnacle.»
»Ei, ei», nauroi Doyce. »Ja nyt minä muistankin sen. Clennam se on.
Mitä kuuluu, mr Clennam?»
»Toivon hiukan», sanoi Arthur heidän jatkaessaan yhdessä matkaansa, »että meillä on sama päämaali, mr Doyce».
»Nimittäin Twickenhamko?». vastasi Daniel. »Sepä hauskaa kuulla.»
He tulivat pian tuttavallisiksi ja lyhensivät matkaansa keskustelemalla erilaisista asioista. Kekseliäs pahantekijä oli erittäin vaatimaton ja älykäs, joka, vaikka olikin kansanmies, oli liiaksi tottunut yhdistämään aatteiden omaperäisyyttä ja rohkeutta niiden toteuttamisen vaatimaan kärsivällisyyteen ja huolellisuuteen, ollakseen missään suhteessa tavallinen mies. Aluksi oli vaikeata johtaa häntä puhumaan itsestänsä, ja hän torjui Arthurin yritykset siihen suuntaan myöntämällä ohimennen vain, että hän kyllä oli tehnyt tämän ja tuon, että se ja se oli hänen käsialaansa ja että hän oli keksinyt sellaisen ja sellaisen, mutta tämähän kuului hänen ammattiinsa, nähkääs, ammattiinhan se kuului, kunnes hän vähitellen huomasi, että hänen toverinsa oli todella huvitettu hänen kertoessaan itsestään, jolloin hän taipui avomielisesti tyydyttämään toisen tiedonhalua. Ja silloin kävi selville, että hän oli hevosenkengitäjän poika pohjois-Englannista ja että leskeksi jäänyt äiti ensin oli pannut hänet lukkosepän, oppiin; täällä hän oli »sattunut keksimään muutamia pikkuasioita» lukkojen valmistuksessa, jonka johdosta hän oli saanut vapautuksen, työsopimuksestaan sekä rahalahjan; se teki hänelle sitten mahdolliseksi toteuttaa hartaan toivomuksensa työskennellä mekaanikon työpajassa; täällä oli hän sitten seitsemän vuoden aikana ahertanut ankarasti, opiskellut ankarasti ja elänyt ankaraa elämää. Tämän ajan kuluttua oli hän työskennellyt viikkopalkalla »verstaassa» toiset seitsemän tai kahdeksan vuotta, jonka jälkeen oli lähtenyt Clyden rantamille, opiskellut, viilannut ja takonut siellä, lisäten sekä tietojaan että taitojaan, vielä kuuden tai seitsemän vuoden ajan. Hänen täällä ollessaan oli hänelle tarjottu Lyonissa paikka, jonka hän otti vastaan; sieltä hänet oli kutsuttu Saksaan ja täältä Pietariin, jossa hänellä oli ollut hyvä menestys — parempi kuin missään muualla. Kuitenkin oli hänellä, tietysti, ollut kotimaa mielessä ja halu saada siellä tunnustusta sekä palvella sitä, mikäli kykeni, mieluummin kuin vierasta maata. Ja niin oli hän palannut kotiin. Ja täällä hän oli perustanut liikkeen, tehnyt keksintöjä ja käyttänyt niitä, uurtanut itselleen uran, kunnes hänet kahdentoista vuoden herkeämättömän palveluksen ja virastoissa juoksun jälkeen kirjoitettiin suuren brittiläisen kunnialegioonan, verukevirastossa tiuskaisten torjuttujen legioonan kirjoihin ja hän sai rintaansa suuren brittiläisen ritariston ansiomerkin, Barnaclein ja Stiltstalkingien ansiottomuusmerkin.
»Olipa vahinko, että ollenkaan käänsitte ajatuksenne sille ladulle, mr
Doyce», sanoi Clennam.
»Totta kyllä, sir, ainakin jossakin määrin. Mutta minkäs ihminen kohtalolleen voi? Jos hänelle sattuu sellainen onnettomuus, että hän keksii jotakin, mikä voisi hyödyttää isänmaata, täytyy hänen kantaa sen seuraukset.»
»Eikö olisi parempi jättää se sikseen?» kysyi Clennam.
»Sitä hän ei voi tehdä», vastasi Doyce ja pudisti, miettiväisesti hymyillen, päätänsä. »Sitä ei ole johdettu hänen mieleensä, jotta se haudattaisiin unhotukseen. Se on johdettu hänen mieleensä, jotta se tuottaisi hyötyä. Olemme saaneet elämämme sillä ehdolla, että viimeiseen saakka taistelemme lujasti ylläpitääksemme sitä. Samalla tavalla mies ajattelee keksinnöstään.»
»Se merkitsee siis», päätteli Arthur, joka alkoi todella ihailla rauhallista toveriansa, »ettette vielä nytkään ole menettänyt rohkeuttanne».
»Vaikka olisinkin menettänyt sen, ei minulla olisi lupaa tehdä niin», vastasi toinen. »Asia on yhtä tosi kuin konsanaan ennen.»
Kun he olivat astuneet jonkun matkaa äänettöminä, kysyi Clennam, sekä muuttaakseen keskustelun suuntaa että välttääkseen tekemästä sitä liian äkillisesti, oliko mr Doycella liikekumppania, joka ottaisi hartioilleen osan liikehuolista.
»Ei», vastasi mr Doyce, »ei tällä kertaa. Ensin, kun aloitin, oli minulla kyllä toveri, ja hyvä olikin. Mutta hän kuoli muutama vuosi takaperin, enkä mielelläni kääntynyt toisen puoleen menetettyäni hänet, minkä tähden ostin hänen osansa ja olen sitte jatkanut liikettä yksin. Ja vielä eräs asia», sanoi Doyce, hyväntuulisesti naurahtaen, pysähtyi hetkeksi ja laski oikean nyrkkinsä, jossa oli niin erikoisen notkea ja taipuisa peukalo, Clennamin käsivarrelle, »keksijästä ei ole liikemieheksi, tiedättekös».
»Eikö?» ihmetteli Clennam.
»Ei, niin väittävät liikemiehet», vastasi toinen nauraen ääneen ja jatkaen matkaa. »En tiedä, miksi meiltä onnettomilta otaksutaan puuttuvan tervettä järkeä, mutta sellainen on yleinen luulo. Paras ystävänikin maailmassa, erinomainen yhteinen ystävämme tuolla», Doyce nyökkäsi Twickenhamiin päin, »pyrkii ottamaan minut suojelukseensa, tiedättekös, aivan kuin en oikein kykenisi itse huolehtimaan itsestäni».
Arthur Clennam ei voinut olla yhtymättä toisen hyväntuuliseen nauruun, sillä hän huomasi kuvauksen sattuvaksi.
»Sentähden olen arvellut sopivaksi ottaa itselleni yhtiökumppanin, joka on liikemies eikä syyllinen minkäänlaisiin keksintöihin», tuumi Daniel Doyce ottaen hatun päästänsä sivelläkseen otsaansa, »ellei muun tähden, niin ainakin tyydyttääkseni yleistä mielipidettä ja ylläpitääkseni työpajani arvoa. En luulisi hänen voivan väittää, että olen veltosti tai sekavasti johtanut sen työtä; mutta hänen — olipa hän kuka hyvänsä — asiansa on puhua tästä eikä minun.»
»Ette siis vielä ole valinnut häntä?»
»En, sir, en ole. Olen vastikään päässyt selville siitä, että minun on valittava toveri. Asian laita on niin, että työtä on ilmestynyt enemmän kuin ennen, ja työpajassa on minulle tehtävää kylliksi nyt, kun alan vanheta. Kun on kirjanpitoa, kirjeenvaihtoa, ulkomaanmatkoja ja muuta sellaista, johon johtajaa tarvitaan, niin ei minulta riitä aikaa kaikkeen. Olen matkalla — holhoojani ja suojelijani luokse», sanoi Doyce, taas nauravin silmin, »keskustelemaan siitä, kuinka tämä asia olisi parhaiten järjestettävä, jos nyt tästä maanantaiaamuun saan rauhallisen puolituntisen neuvotteluihin. Hän on ymmärtäväinen mies liikeasioissa ja on käynyt hyvää koulua.»
Tämän jälkeen he keskustelivat erilaisista asioista, kunnes pääsivät perille. Daniel Doycessa ilmeni tyyntä ja vaatimatonta itseluottamusta — rauhallinen tietoisuus siitä, että mikä oli totta, sen täytyi pysyä totena huolimatta Barnaclein perhemerestä, ja että se pysyi totena, tinkimättä totena senkin jälkeen, kun tämä meri oli juossut kuiviin — ja tässä oli eräänlaista suuruutta, vaikkei ulkonaista, virallista laatua.
Hän tunsi talon hyvin ja vei Arthurin sinne sellaista tietä, jolta se näkyi enimmin edukseen. Se oli ihastuttava paikka (sitä ei suinkaan haitannut sen lievä omituisuus) virran viertä kulkevan tien varrella, ja juuri sellainen, jollainen Meaglesin perheen asunnon tuli olla. Se oli puutarhan keskellä, joka epäilemättä vuoden toukokuussa oli yhtä raikas ja kaunis kuin Pet elämänsä toukokuussa; sitä suojasivat kauniit puuryhmät ja kiertelevät, rehevät muratit, aivan kuin mr ja mrs Meagles Petiä. Se oli tehty vanhasta tiilirakennuksesta, jonka yksi osa oli tykkänään purettu ja toinen osa muutettu nykyiseksi asunnoksi, niin että siihen kuului vanhempi, hyvin säilynyt osa edustamassa mr ja mrs Meaglesia ja uusi maalauksellinen, erittäin kaunis osa edustamassa Petiä. Siellä oli myös myöhemmin rakennettu kasvihuone, joka nojautui itse rakennukseen epämääräisen värisine, tummaksi maalattuine laseineen ja jonka läpinäkyvämmät osat loistivat päivänpaisteessa milloin tulena, milloin viattomina vesipisaroina; tämä saattoi edustaa Tattycoramia. Näköpiirissä kimmelsi rauhallinen virta lauttavenheineen ja saarnasi huvilan asukkaille, sanoen: »Katsokaa, vanhat ja nuoret, kiihkeät ja tyynet, ärtyisät ja tyytyväiset, näin vierii virta herkeämättä ja tasaisesti eteenpäin. Värähdelköön sydän millaisista epäsoinnuista tahansa, niin soittaa liplatteleva vesi aina samaa säveltä lauttavenheen keulaa vasten. Vuosi vuodelta kuluu niin ja niin paljon voimaa lautan kuljettamiseen, niin ja niin monta peninkulmaa vierii virta tunnissa, täällä on kaislaa, tuolla lumpeita, ei mitään epävarmaa eikä levotonta tällä tasaisesti virtaavalla tiellä, jotavastoin te, ajan virralla matkaajat, olette kovin oikullisia ja rauhattomia.»
Porttikello oli tuskin kilahtanut, kun mr Meagles jo tuli heitä vastaan. Mr Meagles oli tuskin päässyt pihaan, kun mrs Meagles tuli ulos. Mrs Meagles oli tuskin tullut ulos, kun Pet ilmestyi. Pet oli tuskin ilmestynyt, kun Tattycoram tuli ulos. Harvoin tulee vieraiden osaksi vieraanvaraisempaa vastaanottoa.
»Tänne me nyt, kuten näette», sanoi mr Meagles, »olemme koteloituneet omiin kotirajoihimme, ikäänkuin emme enää milloinkaan lähtisi lentoon — matkustamaan. Täällä ei ole samanlaista kuin Marseillessa, tokko vain? Täällä ei tule kysymykseen mikään 'allons' ja 'marchons'.»
»Niin, tämä kauneus on todella aivan eriluonteista!» vastasi Clennam katsellen ympärilleen.
»Mutta voi ihme sentään!» Huudahti mr Meagles hieroen hyvillään käsiään, »se oli tavattoman hauskaa, tuo karanteenissaolomme, eikö ollutkin? Tiedättekö, olen monta kertaa toivonut olevani siellä taas. Meitä oli siellä hauska seura.»
Tällainen mr Meagles aina oli. Matkalla ollen moitti hän kaikkea, mutta kun oli kotona, ikävöi hän matkansa kiusoja ja vaivoja.
»Jos olisi kesäaika», sanoi hän, »jota toivoisin teidän tähtenne, ja kaikki täällä järjestyksessä, niin että saisitte nähdä kotimme parhaimmillaan, niin tuskin kuulisitte omaa ääntänne lintujen laululta. Me, jotka olemme käytännöllistä väkeä, emme milloinkaan salli kenenkään peloitella lintuja; ja ne, jotka niinikään ovat käytännöllistä väkeä, kokoontuvat tänne myriadein. Olemme iloisia siitä, että tulitte tänne, Clennam (jos sallitte, jätän misterin sikseen); vakuutan vilpittömästi, että olemme iloisia siitä.»
»En ole saanut osakseni näin herttaista tervehdystä», sanoi Clennam, mutta muisti samassa, mitä Pikku Dorrit oli sanonut hänelle hänen omassa huoneessaan, ja lisäsi uskollisena: »lukuunottamatta yhtä ainoata kertaa — senjälkeen kun kävelimme edestakaisin katsellen Välimerta».
»Ah!» vastasi mr Meagles. »Siinä oli näköalaa, eikö ollutkin? En ole ihastunut sotilashallitukseen, mutta en panisi pahaksenikaan, jos. joskus täältä naapuristosta kuuluisi jokunen — jokunen vain — ‘allons' ja 'marchons'. Täällä on hiivatin hiljaista.»
Pitäen tällaisen ylistyspuheen syrjäiselle kotikolkalleen ja pudistaen epäilevästi päätänsä saattoi mr Meagles vieraansa sisälle. Talo oli kylliksi avara, ei liikaa; se oli yhtä kaunis sisältä kuin ulkoakin, hyvin järjestetty, mukava ja kodikas.
Jälkiä perheen kiertolaistavoista saattoi huomata siinä, että huonekalut ja taulut olivat peitetyt, uutimet verhotut, mutta helposti saattoi nähdä, että yksi mr Meaglesin mielijohteita oli pitää koti aina heidän poissaollessaan siinä kunnossa kuin he palaisivat kotiin ylihuomenna. Siellä oli niin suuri ja sekalainen kokoelma esineitä, joita hän oli koonnut monilla matkoillaan, että talo oli kuin rakastettavan merirosvon asumus. Siellä oli muinaisesineitä Keski-Italiasta, jotka oli tehty parhaissa uudenaikaisissa, tätä teollisuutta harjoittavissa tehtaissa; muumionkappaleita Egyptistä (tai kenties Birminghamista); venetsialaisia malligondoleja; sveitsiläisiä mallikyliä, kivettyneen, hakatun vasikanlihan näköistä mosaiikkikivitystä Herculaneumista ja Pompeijista, hautatuhkaa, Vesuviuksen laavaa, -espanjalaisia viuhkoja, Spezzian olkihattuja, maurilaisia tohveleja, Toscanan hiusneuloja, Carraran veistoksia, Trasteveren vöitä, Genuan sametteja ja filigrammeja; neapelilaisia koralleja, Rooman kameoita, geneveläisiä jalokiviä, arabialaisia lyhtyjä, itse paavin siunaamia rukousnauhoja ja loppumaton varasto kaikenlaatuista kamaa. Siellä oli jos jonkinlaisia näköaloja lukemattomista eri paikoista; ja siellä oli pieni tauluhuone pyhitettynä muutamille tavanmukaisille tahmeille vanhoille pyhimyksille, joiden suonet olivat kuin ruoskansiimoja, hiukset kuin Neptunuksen hapset, kasvojen rypyt kuin tatueerausta, ja joilla oli yllään sellaiset vernissatakit, että jokainen pyhä henkilö toimi kärpäspyydyksenä. Näistä kuva-ostoista puhui mr Meagles vanhaan tapaansa. Hän ei ollut mikään asianymmärtäjä, sanoi hän, hankkipahan vain sellaista, mikä häntä miellytti; hän oli keksinyt nämä ja ostanut ne pilkkahinnasta, ja ihmiset olivat pitäneet niitä kerrassaan hienoina. Eräs mies, jonka ainakin pitäisi ymmärtää näitä asioita, oli selittänyt, että »Lukeva viisas» (erikoisen öljyinen vanha herrasmies, jolla oli huopapeitto hartioillaan ja joutsenuntuvainen leukaparta ja jota yltyleensä peitti paksua piirakankuorta muistuttava levykerros) oli hieno Guercino. Mitä tuohon Sebastian del Piomboon tuli, sai Clennam itse päättää: jos se ei ollut hänen myöhäisempää maalaustapaansa, niin täytyi kysyä, kenenkä se sitten olisi. Titianinko? Saattoi olla, saattoi olla olemattakin ehkä siinä oli vain hänen vaikutustaan. Daniel Doyce arveli, ettei siinä luultavasti tuntunut Titianin vaikutusta, mutta mr Meagles ei ollut kuulevinaan hänen huomautustaan.
Näytettyään kaikki saaliinsa, vei mr Meagles vieraat omaan hauskaan huoneeseensa, jonka ikkunat olivat pihaan päin ja jonka yksi osa oli sisustettu pukuhuoneeksi ja toinen konttorihuoneeksi; täällä oli eräänlaisella luukkupöydällä pari kuparivaakaa kullan punnitsemista varten ja rahalapio.
»Kas tässä ne ovat», sanoi mr Meagles; »näiden kahden esineen takana seisoin kokonaista viisineljättä vuotta, joiden kuluessa ajattelin maailman kiertelemistä yhtä vähän kuin nyt ajattelen — kotona pysymistä. Kun sitten erosin pankista ainiaaksi, pyysin nämä itselleni ja toin ne mukanani tänne: Mainitsen niitä nyt heti, ettette luule minun istuvan (kuten Pet väittää) liiketoimistossani ja laskevan rahojani, niinkuin kuningas laulussa, jossa kerrotaan neljästäkolmatta rastaasta.»
Clennamin silmät olivat pysähtyneet seinällä riippuvaan tauluun, joka esitti kahta pientä kaunista tyttöä, luonnollisessa koossa, kädet kiedottuina toistensa ympärille. »Niin, Clennam», sanoi mr Meagles hiljaisemmalla äänellä. »Siinä he ovat molemmat. Se otettiin noin seitsemäntoista vuotta takaperin. Kuten usein sanon äidille, he olivat vauvoja silloin.»
»Heidän nimensä?» kysyi Clennam.
»Niin, tosiaankin! Ette ole kuullut muuta nimeä kuin Pet.
Petin nimi on Minnie, hänen sisarensa Lillie.»
»Olisitteko voinut arvata, mr Clennam, että toinen noista olen minä?» kysyi Pet itse, joka nyt oli ilmestynyt ovelle.
»Olisin luullut molempien esittävän teitä, molemmat ovat kovin teidän näköisiänne. Todellakaan», sanoi Clennam katsellen vuoroin kaunista alkukuvaa, vuoroin taulua, »en voisi nytkään sanoa, kumpi ei ole teidän kuvanne».
»Kuuletkos, äiti?» huusi mr Meagles vaimolleen, joka seurasi tytärtään. »Aina sama juttu; kukaan ei osaa erottaa heitä. Vasemmanpuolinen lapsi on Pet.»
Taulu sattui riippumaan lähellä erästä peiliä. Kun Arthur katsoi siihen taas, huomasi hän peilistä, kuinka Tattycoram kulkiessaan oven ohitse pysähtyi kuuntelemaan, mistä oli puhe, ja jatkoi sitte matkaansa kasvoillaan vihainen ja halveksiva ilme, joka väänsi niiden kauneuden rumuudeksi.
»Mutta tulkaa nyt!» muisti mr Meagles. »Olette kävelleet pitkän matkan ja riisutte varmaan mielellänne saappaat jalastanne. Mitä Danieliin tulee, niin luulen, ettei hän milloinkaan tulisi riisuneeksi saappaitaan, ellemme asettaisi saapaspihtia hänen eteensä.»
»Kuinka niin!» kysyi Daniel, hymyillen merkitsevästi Clennamille.
»No, teillä on niin paljon muuta ajateltavaa», vastasi mr Meagles taputtaen häntä olkapäälle, ikäänkuin toista heikkoudessaan ei mistään hinnasta olisi käynyt jättäminen omiin hoteisiinsa, »malleja, pyöriä, tappeja, vipuja, ruuveja, sylinterejä ja tuhansia muita asioita».
»Minun ammatissani», vastasi Doyce huvitettuna, »pienempi aina sisältyy isompaan. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä. Mikä miellyttää teitä, se miellyttää minuakin.»
Istuessaan huoneessaan takkavalkean ääressä Clennam ei voinut olla aprikoimatta, orastiko mahdollisesti kunniallisen, sydämellisen, vilpittömän mr Meaglesinkin sydämessä mikroskooppinen hiukkanen sitä sinapinsiementä, josta verukeviraston valtava puu oli kasvanut. Siihen viittasi se merkillinen ylemmyyden sävy hänen suhteessaan Daniel Doyceen, joka ei niin paljoa perustunut tämän henkilökohtaisiin luonteenominaisuuksiin kuin siihen tosiseikkaan, että hän oli keksijä eikä kulkenut samaa tallattua latua kuin muut miehet. Tämä kysymys olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan siihen saakka, kunnes hän tuntia myöhemmin meni päivälliselle, ellei hänellä olisi ollut punnittavana toinen kysymys, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen kuin hän oli Marseillessa karanteenissa ja joka nyt palasi, vaatien ratkaisua. Kysymys ei ollut vähemmästä kuin siitä, sallisiko hän itsensä rakastua Petiin.
Hän oli kaksi kertaa niin vanha kuin Pet. (Hän siirteli sääriään, vaihtaen toisen säären toisen päälle ja koetti laskea uudelleen, muttei saanut tulosta muuttumaan.). Hän oli kaksi kertaa niin vanha. No, entä sitten! Hän oli nuori ulkomuodoltaan, nuori terveydeltään ja voimiltaan, nuori sydämeltään. Nelikymmenvuotias mies ei varmaankaan ollut vanha. Ja monet miehet eivät varallisuussyiden tähden voineet naida tai eivät halunneet naida ennen tätä ikää. Toiselta puolen ei ollutkaan kysymys siitä, mitä hän ajatteli asiasta, vaan mitä Pet ajatteli siitä.
Hän luuli mr Meaglesin pitävän häntä arvossa ja tiesi vilpittömästi kunnioittavansa mr Meaglesia ja tämän hyvää vaimoa. Hän käsitti, että kauniin, ainoan, hellästi rakastetun lapsen luovuttaminen miehelle tulisi olemaan niin vaikea koetus heidän rakkaudelleen, etteivät he vielä olleet jaksaneet sitä ajatella. Mutta kuta kauniimpi, suloisempi ja viehättävämpi Pet oli, sitä lähemmäksi siirtyi välttämättömyys ottaa tämä mahdollisuus huomioon. Ja miksi se ei saattaisi tapahtua hänen eduksensa yhtä hyvin kuin jonkun muun?
Sitten juolahti hänen mieleensä taas, ettei kysymys ollut siitä, mitä he ajattelivat asiasta, vaan mitä Pet ajatteli siitä.
Arthur Clennam oli vaatimaton mies, joka tiesi itseltään paljon puuttuvan; hän liioitteli mielessään kauniin Minnien etuja ja halvensi omiansa siinä määrin, että takertuen tähän menetti kaiken toivonsa. Pukeutuessaan päivälliseksi päätti hän lopullisesti, että hän ei sallisi itsensä rakastua Petiin.
Heitä oli vain viisi pyöreässä pöydässä, ja heillä oli hyvin hauskaa. Oli niin monta paikkaa ja henkilöä muistettavana, ja he olivat kaikki niin hilpeitä ja iloisia yhdessä (Daniel Doyce istui joko huvitettuna syrjästäkatsojana tai liitti keskustelun kulkuun jonkin älykkään pienen havainnon tai kokemuksen), että olisivat saattaneet olla toistensa seurassa vaikkapa kaksikymmentä kertaa oppimatta tuntemaan toisiaan näin hyvin.
»Entä miss Wade», sanoi mr Meagles, heidän muistelmaan useita matkatovereitaan. »Onko kukaan nähnyt miss Wadea?»
»Minä olen», vastasi Tattycoram.
Hän oli käynyt noutamassa pienen viitan, jota hänen nuori emäntänsä oli pyytänyt, ja kumartui juuri panemaan sitä tämän hartioille, kun hän kohotti tummat silmänsä ja antoi tämän odottamattoman vastauksen.
»Tatty!» huudahti hänen nuori emäntänsä. »Oletko nähnyt miss Waden?
Missä?»
»Täällä, miss», vastasi Tattycoram.
»Mitenkä?»
Tattycoramin kärsimätön silmäys näytti Clennamin mielestä sanovan: »Silmilläni!» Mutta sanoin vastasi hän vain: »Tapasin hänet kirkon lähellä.»
»Mitä ihmettä hän siellä teki!» sanoi mr Meagles. »Enpä luulisi hänen menneen kirkkoon.»
»Hän oli kirjoittanut minulle», ilmoitti Tattycoram.
»Oh, Tatty!» huudahti hänen emäntänsä, »ota pois kätesi.
Tuntuu aivan kuin joku toinen koskettaisi minua!»
Hän sanoi tämän nopeasti, tahdottomasti, mutta puoliksi leikillään, eikä hemmoitellummin tai epämiellyttävämmin kuin lempilapsi, joka seuraavana hetkenä on valmis nauramaan. Tattycoram puristi täyteläiset punaiset huulensa yhteen ja risti kätensä rinnalleen.
»Tahdotteko tietää, sir», kysyi hän katsoen mr Meaglesiin, »mitä miss
Wade kirjoitti minulle?»
»No niin, Tattycoram», vastasi mr Meagles, »koska kysyt ja koska kaikki olemme täällä ystäviä, niin ehkä mainitset sen, jos sinua haluttaa».
»Hän sai meidän matkalla ollessamme tietää, missä asutte», kertoi
Tattycoram, »ja hän näki kerran minut, kun olin hiukan — hiukan —»
»Hiukan huonolla päällä, Tattycoram?» arvaili mr Meagles ja pudisti ystävällisesti varoittaen päätänsä tummille silmille. »Odota hetkinen — laske viiteenkolmatta, Tattycoram.»
Tyttö puristi taas huulensa yhteen ja veti syvään henkeänsä.
»Hän kirjoitti sitten ja sanoi, että jos tuntisin itseni loukatuksi», hän katsoi alas nuoreen emäntäänsä, »tai jos minua kohdeltaisiin huonosti»; taas hän vilkaisi emäntäänsä, »niin tulisin hänen luoksensa, ja hän kohtelisi minua hyvin. Minun piti ajatella asiaa ja saatoin tavata hänet kirkon luona. Ja niin menin kiittämään häntä siitä.»
»Tatty», sanoi hänen nuori emäntänsä ja ojensi olkansa yli hänelle kätensä, »miss Wade melkein peloitti minua erotessamme eikä minusta ollut oikein miellyttävää ajatella, että hän äskettäin on tietämättäni ollut minua niin lähellä. Tatty rakas!»
Tatty seisoi hetkisen hievahtamatta.
»Hei!» huudahti mr Meagles. »Laske viiteenkolmatta, Tattycoram!»
Hän olisi ennättänyt laskea tusinan kertaa viiteenkolmatta, ennen kuin hän kumartui suutelemaan hyväilevää kättä. Se taputti Tattya poskelle, koskettaen hänen kauniita kiharoitaan, jonka jälkeen tyttö meni ulos huoneesta.
»Kas siinä», sanoi mr Meagles ja pyöräytti äkkiä oikealla puolellaan olevaa liikkuvaa tarjoilupöytää saadakseen sokerin ulottuvilleen, »siinä on tyttö, joka olisi mennyttä ja hukassa, ellei olisi joutunut näin käytännöllisten ihmisten pariin. Vain sentähden, että olemme käytännöllisiä, tiedämme me, äiti ja minä, että tämän tytön mieli aika ajoin nousee kapinaan, kun hän näkee meidän olevan niin kiintyneitä Petiin. Hänellä, poloisella, ei ole ollut rakastavaa äitiä eikä isää. Ei ole hauska ajatella, mitä onneton lapsi, jonka sydän on täynnä kiivautta ja uhmaa, tuntee kuullessaan sunnuntaisin viidettä käskyä luettavan kirkossa. Tekee aina mieleni huutaa: 'Kirkko, Tattycoram, laske viiteenkolmatta'.»
Mr Meaglesilla oli kaksi punaposkista ja kirkassilmäistä sisäkköä, jotka olivat varsin koristeellisia lisiä pöydän kaunistuksessa, »Ja miksi ei olisi», sanoi mr Meagles tästä puhuttaessa. »Kuten aina sanon äidille: miksi emme hankkisi jotakin kaunista katseltavaa, jos meidän kerran on katseltava jotakin tämäntapaista?»
Muuan mrs Tickit, joka toimi keittäjänä ja taloudenhoitajana, kun perhe oli kotona, ja pelkkänä taloudenhoitajana sen ollessa matkoilla, täydensi talouden. Mr Meagles pahoitteli, että mrs Tickitin tehtävät olivat senluontoiset, ettei hän voinut sillä hetkellä ilmestyä heidän seuraansa, mutta hän toivoi voivansa esittää hänet uudelle vierailijalle seuraavana päivänä. Hänellä oli tärkeä asema huvilassa, ja kaikki mr Meaglesin ystävät tunsivat hänet. Hänen muotokuvansa oli tuossa nurkkaseinällä. Kun perhe lähti matkalle, pukeutui hän aina silkkipukuun ja sysimustaan tekotukkaan, joka oli edustettuna muotokuvassakin (keittiössä hänen tukkansa oli punertavan harmaa), ja asettui aamiaishuoneeseen, pisti silmälasinsa kahden määrätyn lehden väliin tohtori Buchanin Kotilääkärissä ja istui päivät pitkään katsellen ikkunaverhon takaa ulos, kunnes he palasivat kotiin. Perheen piirissä otaksuttiin, että olisi mahdotonta keksiä keinoa, jolla mrs Tickit saataisiin taivutetuksi jättämään vartiopaikkansa ikkunan ääressä, viipyköötpä he kuinka kauan tahansa matkallaan, tai luopumaan tohtori Buchania palvomasta; mr Meagles oli muuten aivan varma siitä, ettei eukko vielä eläissään ollut kysynyt sanankaan verran neuvoa oppineen lääkärin tutkielmasta.
Illalla pelattiin vanhanaikaista wistiä, ja Pet istui väliin isänsä vieressä katsellen hänen kortteihinsa, väliin pianon ääressä laulaen pätkän silloin, toisen tällöin. Hän oli hemmoiteltu lapsi; mutta kuinka saattoikaan olla toisin. Kukapa voisi kauemmin elää sellaisen rakastettavan ja kauniin olennon kanssa joutumatta hänen herttaisen vaikutuksensa lumoihin? Kukapa voisi viettää täällä illan ja olla rakastamatta häntä pelkästään hänen suloisen ja viehättävän läsnäolonsa tähden? Näin mietiskeli Clennam huolimatta yläkerrassa tekemästään lopullisesta päätöksestä.
Näiden mietiskelyjen tähden unohti hän tunnustaa väriä. »No, mitä ajattelette, hyvä herra?» kysyi mr Meagles, hänen vastapelaajansa, ihmeissään. »Anteeksi, en mitään», vastasi Clennam. »Ajatelkaa jotakin ensi kerralla; olettepa te mainio!» päivitteli mr Meagles. Pet otaksui nauraen, että hän oli ajatellut miss Wadea.. »Minkätähden miss Wadea, Pet?» kysyi hänen isänsä. »Niin todellakin, minkätähden?» ihmetteli Arthur Clennam. Pet punastui hiukan ja palasi pianon ääreen.
Kun he olivat aikeissa erota yöksi, kuuli Arthur Doycen pyytävän isännältään puolen tunnin keskustelua seuraavana aamuna ennen suurusta. Mr Meagles vastasi myöntävästi, ja Arthur jäi Doycen jälkeen hetkeksi, sillä hänelläkin oli jotakin sanottavaa samaan asiaan.
»Mr Meagles», aloitti hän heidän jäätyään kahden, »muistatteko, että neuvoitte minua menemään suoraan Lontooseen?»
»Aivan hyvin.»
»Ja että annoitte minulle toisenkin hyvän neuvon, jota tarvitsin silloin?»
»En voi sanoa, minkä arvoinen neuvo oli», vastasi mr Meagles, »mutta sen muistan kyllä, että keskustelimme hauskasti ja tuttavallisesti».
»Olen seurannut neuvoanne; ja vapauduttuani ammatista, joka monesta syystä oli minulle kiusallinen, tahdon nyt antautua voimineni ja varoinani toiseen tehtävään.»
»Hyvä. Ryhtykää siihen mahdollisimman pian», kehoitti mr Meagles.
»Katsokaas, kun tulin tänne tänään, kuulin, että ystävänne mr Doyce etsii liikekumppania — ei koneellisten keksintöjensä ymmärtäjää, vaan miestä, joka tietäisi neuvoja ja keinoja hänen liikkeensä kehittämiseksi mahdollisimman tuottoisaksi.»
»Aivan niin», myönsi mr Meagles, kädet taskuissa ja vaakojen ja rahalapion aikainen liike-ilme kasvoilla.
»Mr Doyce mainitsi sivumennen keskustelumme kuluessa, että hän aikoi pyytää teidän arvokasta neuvoanne tämän liiketoverin valinnassa. Jos arvelette meidän mielipiteittemme ja olosuhteittemme vähänkin sopivan yhteen, niin ehkä antaisitte hänen tietää, että minä voisin olla hänelle hyödyksi. Puhun tietysti tuntematta yksityisseikkoja, ja nehän saattavat kummaltakin puolen tehdä asian mahdottomaksi.»
»Epäilemättä, epäilemättä», myönsi mr Meagles, varovaisena kuten ennen, seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.
»Mutta ne koskevat etupäässä numeroita ja laskelmia…»
»Aivan niin, aivan niin», arveli mr Meagles, laskuopillisesti varmana kuten ennen, seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.
»— Ja minä olisin hyvin halukas liittymään tähän liikkeeseen, sillä ehdolla tietysti, että mr Doyce suostuu ja että te katsotte asian hyvin käyvän päinsä. Jos siis sallitte, niin jätän asian teidän huostaanne, ja olen kiitollinen, jos tahdotte puhua puolestani.»
»Clennam, otan mielelläni vastaan luottamuksenne», vastasi mr Meagles, »ja kajoamatta edeltäpäin niihin kohtiin, joita te liikemiehenä tietysti parhaiten ymmärrätte arvostella, otan kuitenkin vapauden lausua mielipiteenäni, että tämä yritys kyllä menestyy. Eräästä asiasta voitte olla täysin varma. Daniel on rehellinen, kunniallinen mies.»
»Olen niin varma siitä, että heti empimättä päätin puhua teille asiasta.»
»Teidän täytyy johtaa häntä, teidän täytyy ohjata ja taluttaa häntä; hänellä on kaikenlaisia oikkuja», sanoi mr Meagles, tarkoittaen nähtävästi vain sitä, että hän keksi uusia koneita ja kulki uusia teitä; »mutta hän on yhtä kirkkaan vilpitön kuin aurinko; ja nyt hyvää yötä!»
Clennam palasi huoneeseensa, istui taas takkavalkean eteen ja arveli iloitsevansa päätöksestään olla rakastumatta Petiin. Tämä oli niin kaunis, niin rakastettava, hänen lempeä luontonsa ja viaton sydämensä olivat niin alttiit kaikille vilpittömille vaikutuksille, että se mies, joka sai hänet omakseen, olisi maailman onnellisin ja kadehdittavin ihminen; ja tämän tähden Clennam iloitsi päätöksestään.
Mutta koska tämä kaikki olisi voinut olla syynä päinvastaiseen päätökseen, pohti hän asiaa vielä edelleen. Puolustaakseen menettelyänsä, kenties.
»Otaksukaamme, että mies», näin mietiskeli hän, »joka on ollut täysikasvuinen jo kaksikymmentä vuotta, joka onnettoman lapsuutensa tähden on käynyt araksi ja epäröiväksi, jonka luonteen perussävel on raskas ja vakava, joka tietää itseltään puuttuvan monta pientä viehättävää muissa ihailemaansa ominaisuutta, hän kun on viettänyt monta vuotta kaukaisissa maassa, vailla lempeätä, herkkämielistä seuraa; jolla ei ole kilttejä sisaria esitettävänä vaimolleen eikä herttaista kotia, johon voisi tutustuttaa hänet; joka on vieras isänmaassansa; jolla ei ole omaisuutta, mikä edes jossakin määrin voisi korvata nämä puutteet; jolla ei ole juuri muuta puolestaan puhuvaa kuin vilpitön rakkautensa ja yleinen halunsa tehdä oikein — otaksukaamme, että sellainen mies tulisi tähän taloon ja antautuisi tämän suloisen tytön viehätyksen lumoihin ja luulottelisi itselleen voivansa voittaa hänet omakseen; kuinka suurta heikkoutta se olisikaan!»
Hän avasi hiljaa ikkunansa ja katseli rauhalliselle joelle. Vuosi vuodelta kuluu niin ja niin paljon voimaa lautan kuljettamiseen, niin ja niin monta peninkulmaa vierii virta tunnissa, täällä kaislaa, tuolla lumpeita, ei mitään epävarmaa eikä levotonta.
Miksi tuntisi hän suuttumusta tai sydänkipua? Eihän tämä kuviteltu ja otaksuttu heikkous ollut hänen. Eikä se ollut kenenkään, kenenkään hänen tuntemansa heikkous; mitäpä hän siis surisi sitä! Ja kuitenkin hän suri sitä. Ja hän ajatteli — kukapa ei joskus hetkittäin olisi ajatellut niin — että olisi parempi joen tavoin virrata edelleen yksitoikkoista uomaansa, tuntematta tuskaa enempää kuin onneakaan.