KOLMAS LUKU
Koti
Oli synkkä, painostava, ummehtunut sunnuntai-ilta Lontoossa. Tiilimuurit kajahtelivat raivostuttavasti kaikenkaltaisten kirkonkellojen hirveistä epäsoinnuista, terävien ja ohuiden, halkinaisten ja kirkkaiden, nopeasti kilkattavien ja hitaasti kumahtelevien kellojen soitosta. Katumuksentekijäin nokiseen pukuun verhotut alakuloiset kadut upottivat synkkään epätoivoon niiden sielut, jotka olivat tuomitut katselemaan niitä ikkunoistaan. Jokaiselta pääkadulta, miltei joka kujalta ja kulmauksesta kuului kurjan kirkonkellon jyskytys, pauke ja pauhu, aivan kuin rutto raivoaisi kaupungissa ja ruumisvaunut kiertelisivät katuja. Kaikki, mikä olisi voinut tuottaa virkistystä ylen rasittuneille ihmisille, oli suljettu ja lukon takana. Ei ollut tilaisuutta katsella tauluja tai outoja eläimiä tai harvinaisia kasveja ja kukkia tai muinaisen maailman luonnollisia tai keinotekoisia ihmeitä — kaikki kiellettyä niin valistuneen ankarasti, että British Museumissa säilytetyt rumat Etelämeren epäjumalat olisivat voineet luulla olevansa taas kotimaassaan. Ei muuta nähtävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei muuta hengitettävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei mitään virkistävää tai vilkastuttavaa mietteitään hautovalle mielelle. Uupuneella raatajalla ei ollut muuta tekemistä kuin verrata lepopäivänsä yksitoikkoisuutta työpäivien yksitoikkoisuuteen, ihmetellä elämänsä vaivaloisuutta ja tehdä se mahdollisimman siedettäväksi — tai sietämättömäksi, aina olosuhteiden mukaan.
Tällaisena onnellisena, uskonnon ja siveellisyyden vaikutuksille otollisena hetkenä istui mr Arthur Clennam Ludgate Hillin varrella olevan kahvilan ikkunassa; hän oli äskettäin saapunut Marseillesta Doverin kautta tänne Doverin postivaunuissa, n.s. Sinisilmäisessä tytössä. Häntä ympäröi kymmenentuhatta mahtavaa taloa, jotka katselivat muodostamilleen kaduille niin synkästi, kuin jos jokaisessa asuisi sadun kymmenen nuorukaista, jotka mustasivat kasvonsa ja joka yö valittelivat kurjuuttansa. Hänen ympärillään oli viisikymmentätuhatta luolaa, joissa ihmiset elivät niin epäterveellisessä ilmassa, että jos lauvantai-iltana asetti astiallisen raikasta vettä heidän täpötäysiin asuntoihinsa, oli se jo sunnuntaiaamuna turmeltunutta; ja kuitenkin hänen ylhäisyytensä, heidän parlamenttiedustajansa, ihmetteli, etteivät he tahtoneet pitää liemilihaansa makuuhuoneessaan. Umpinaisten kaivonkuilujen kaltaisia taloja, joiden asukkaat läähättivät ilman puutteessa, levisi peninkulmittain kompassin joka suuntaan.
Keskikaupungin läpi juoksi kuolemaa tuottava likaviemäri kauniin, raikkaan virran asemesta. Mitäpä maallista hyvää tämä miljoonainen ihmisolentojen lauma saattoi odottaa viikkonsa seitsemänneltä päivältä, tämä lauma, jonka kuusi viikonpäivää kului työssä tässä arkaadisessa ympäristössä ja joka syntymähetkestään kuolemaansa asti oli sidottu sen suloiseen yksitoikkoisuuteen? He eivät tietysti tarvinneet muuta kuin ankaran poliisin.
Mr Arthur Clennam istui Lugdate Hillin varrella olevan kahvilan ikkunassa ja seurasi läheisen kirkonkellon soittoa, sepitellen vasten tahtoansa sen säestyksellä joukon kertosäkeitä ja aprikoiden, kuinka monen sairaan kuoleman se vuodessa aiheutti. Sitä mukaa kuin tunti lähestyi täyttymystään, kävi sen tahdin muutos raivostuttavammaksi. Neljännestä vailla alkoi se läppäillä kauhistuttavan vilkkaasti ja tungettelevasti, kutsuen ihmisiä suulaasti: »tulkaa kirkkoon, tulkaa kirkkoon, tulkaa kirkkoon!» Kymmentä vailla älysi se, että kirkkoväkeä saapuisi niukasti, ja takoi hitaasti ja alakuloisesti: »He eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla!» Viittä vailla menetti se toivonsa ja tärisytteli naapurirakennuksia kolmensadan sekunnin ajan, iskien epätoivoisen voihkinan kaltaisen synkän iskun joka sekunti.
»Jumalan kiitos!» huoahti Clennam, kun kello löi ja soitto taukosi.
Mutta sen ääni oli herättänyt eloon pitkän jonon surkeita sunnuntaipäiviä, eikä niiden kulkue pysähtynyt kellonsoiton mukana, vaan jatkoi marssiansa yhä edelleen. »Jumala suokoon anteeksi minulle», sanoi hän, »ja kasvattajilleni. Kuinka olenkaan vihannut tätä päivää!»
Siinä kulkueessa oli hänen lapsuutensa kaamea sunnuntai, jolloin hän istui kädet edessään, mielettömäksi pelästyneenä kuunnellessaan julmaa saarnaa, joka kääntyi lapsiparan puoleen kysymällä ensi työkseen, otsakkeessa, miksi hän oli matkalla kadotukseen — jota uteliaisuutta mekkoon ja polvihousuihin puettu poikanen ei kyennyt tyydyttämään — ja joka vielä enemmän viehättääkseen lapsen mieltä teki joka toisella rivillä sellaisia sykähyttäviä viittauksia kuin 2. Tess. 3:6-7. Siinä oli hänen poikaikänsä pitkäveteinen ja unelias sunnuntai, jolloin häntä, siveellisesti kytkettynä toiseen poikaan, marssitettiin kuin mitäkin karannutta sotilasta opettajavartion saattamana kolmasti päivässä kirkkoon ja jolloin hän mielellään olisi vaihtanut kaksi ateriaa sulamatonta saarnaa yhteen tai pariin unssiin huonoa lampaanlihaa, jota hänen niukalla ruumiillisella ateriallaan tarjottiin. Siinä oli hänen alaikäisyytensä loppumaton sunnuntai, jolloin hänen äitinsä ankarakasvoisena ja tylynä istui koko päivän raamatun ääressä — se oli, samoin kuin äidin raamatuntulkintakin, sidottu mahdollisimman koviin, alastomiin ja jäykkiin kansiin; päällyskannessa oli kahleenmuotoinen painettu koriste ja syrjissä vihaisen punaisia viiruja — aivan kuin juuri tämä kirja olisi linnana ja varustuksena mielen lempeyttä, luonnollista tunnetta ja ystävällistä keskustelua vastaan. Ja siinä oli harmistunut sunnuntai vähän myöhäisemmältä ajalta, jolloin hän istui äkäisenä ja synkkänä koko pitkän päivän, katkera loukatun tunne sydämessään, tietämättä Uuden Testamentin siunaustatuottavasta historiasta enempää, kuin jos olisi kasvatettu pakanain parissa. Kokonainen legioona tällaisia sunnuntaipäiviä, täynnä hyödytöntä katkeruutta ja nöyryytystä, vaelsi kulkueena hänen mielensä läpi.
»Anteeksi, sir», sanoi ripeä tarjoilija pyyhkien pöytää. »Haluatteko valita itsellenne makuuhuoneen?»
»Kyllä. Olen juuri päättänyt tehdä niin.»
»Siivoojatar!» huusi tarjoilija. »Tämä herra tahtoo valita itselleen huoneen.»
»Odottakaa!» sanoi Clennam, kooten ajatuksensa. »En ajatellut mitä sanoin, vastasin koneellisesti. En jää tänne yöksi. Menen kotiin.»
»Niinkö, sir? Siivoojatar! Tämä herra ei jääkään tänne yöksi.»
Kun ilta tuli, istui Clennam yhä samalla paikalla ja katseli vastapäätä olevia ikäviä taloja, aprikoiden saattoivatko niiden entisten asukkaiden ruumiistaan eronneet henget nähdä niitä ja kuinka he mahtoivat surkutella itseään, joiden oli täytynyt asua tällaisissa vankiloissa. Tavantakaa ilmestyivät yhdet ja toiset kasvot sameiden ikkunaruutujen taakse ja hävisivät taas pimeään ikäänkuin nähtyään kylliksi elämästä olisivat häipyneet siitä tyhjään. Nyt alkoi sade vetää vinoja viivojaan hänen ja talojen väliin, ja ihmiset kokoontuivat suojaa hakien vastapäiseen kauppakujaan ja katselivat toivottomina taivaalle, josta sade alkoi tippua yhä kiivaammin ja tiheämmin. Sitten ilmestyi näkyviin märkiä sateensuojia, tuhrautuneita helmoja ja rapakkoa. Kuka voi sanoa, missä rapakko oli piillyt tähän saakka ja mistä se nyt ilmestyi? Mutta hetkessä se nyt kokoontui aivan kuin kansan tahto ja ennätti viidessä minuutissa tuhria kaikki Aatamin pojat ja tyttäret. Lyhtyjen sytyttäjä kulki kierroksellaan, ja kun kirkkaat liekit sävähtivät palamaan hänen kosketuksestaan, saattoi kuvitella näiden ihmettelevän sitä, että valon sallittiin pilkahtaakaan tällaiseen surkeuteen.
Mr Arthur Clennam otti hattunsa, napitti takkinsa ja lähti ulos. Maalla olisi sade kehittänyt ilmaan tuhansia raikkaita tuoksuja, ja jokainen pisara olisi ollut vilkkaassa yhteydessä jonkin kasvamis- ja elämismuodon kanssa. Kaupungissa se herätti eloon vain inhoittavia, ummehtuneita hajuja ja oli vain katonräystäiden sairaloisena, haaleana, likaisena, kurjana lisänä.
Hän meni aukeaman poikki Pyhän Paavalin kirkon kohdalla ja sitten alaspäin, tehden suuren mutkan, melkein vedenrajaan saakka, pitkin virran ja Cheapsiden välisiä katuja (nämä olivat siihen aikaan vieläkin mutkaisempia ja ahtaampia kuin nyt). Hän sivuutti milloin vanhanaikaisen, kunnianarvoisen ammattikunnan homeenpeittämän seuratalon, milloin seurakunnattoman kirkon, joka yhä valaistuna näytti odottavan jotakin seikkailunhaluista Belzonia kaivamaan sitä esille ja julkaisemaan sen historian; toisinaan taas kulki hän hiljaisten tavaratalojen ja veistämöjen tai virralle vievän ahtaan lehtokujan ohitse tahi muurin sivuitse, jossa pieni surkea ilmoitus, Löydetty hukkuneena, itkeä vetisteli märällä seinällä. Vanha tiilirakennus, likaisuuttaan melkein musta, seisoi erillään erään porttikäytävän sisäpuolella. Sen edustalla oli neliön muotoinen pihamaa ja siinä pari pensasta ja pieni läiskä nurmikkoa, jotka olivat yhtä huonosti hoidetut ja metsistyneet (ja se merkitsi paljon) kuin niitä ympäröivä rauta-aita oli ruostunut; sen takana näkyi kattoja sikin sokin. Rakennus oli kaksikerroksinen, ikkunat korkeat, kapeat ja kömpelösti kehystetyt. Monta vuotta takaperin sillä oli ollut aikomuksena kellistyä toiselle kyljelleen; mutta sitä oli pönkitetty, ja nyt sillä oli tukenaan puoli tusinaa jättiläiskokoisia kainalosauvoja, mutta nämä ilmojen tahrimat, nokiset, sammaltuneet naapurikissojen voimistelutelineet eivät enää viime aikoina näyttäneet erikoisen luotettavilta tukipylväiltä.
»Kaikki ennallaan», huomautti kulkija pysähtyen katselemaan ympärillensä. »Pimeätä ja kurjaa kuten aina. Äitini ikkunassa valoa, joka näyttää palaneen siinä aina siitä saakka, kun palasin kahdesti vuodessa koulusta, raahaten matkalaukkuani, pihan poikki. Niin, niin, niin!»
Hän meni ovelle, jonka ulkonevaa katosta koristivat erääseen aikaan hyvin suositun, suurenmoisen mallin mukaan tehdyt leikkaukset: köynnösmäisesti poimutettu pitkäliina ja köynnösten lomissa lapsenpäitä, joilla näytti olevan vettä aivoissa. Hän koputti ovelle. Eteisen kivilattialla kuului pian laahustavia askeleita, ja oven avasi vanha, kumaraselkäinen, kuivettunut, mutta teräväkatseinen mies.
Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka hän hetkeksi kohotti terävien silmiensä avuksi. »Ah, mr Arthur?» sanoi hän ilmaisematta minkäänlaista liikutusta. »Olette vihdoinkin tullut! Käykää sisään!»
Mr Arthur astui sisään ja sulki oven.
»Olette lihonut ja käynyt tanakammaksi», huomautti vanha mies, kääntyen taas tarkastamaan häntä kynttilä koholla, ja pudisti päätänsä; »mutta ette te minun mielestäni vedä vertoja isällenne. Ettekä äidillennekään.»
»Kuinka äitini voi?»
»Hän on sellainen kuin aina ennenkin», kuului vastaus. »Pysyttelee huoneessaan silloinkin, kun ei ole suorastaan vuoteenomana; hän ei ole käynyt ulkona viittätoista kertaa yhtä monen vuoden aikana, Arthur.» He olivat tulleet kehnoon, alastomaan ruokailuhuoneeseen. Vanha mies oli asettanut kynttilänjalan pöydälle; kannattaen oikeata kyynärpäätänsä vasemmalla kädellään hän silitteli nahkamaista leukaansa ja katseli vierasta. Tämä tarjosi kättään. Toinen tarttui siihen kylmästi, mutta näytti pitävän leukaansa parempana ja palasi siihen kohta, kun se kävi mahdolliseksi.
»En luule äitinne hyväksyvän sitä, että palaatte kotiin sunnuntaipäivänä, Arthur», sanoi hän ja pudisti arvelevasti päätänsä.
»Ette suinkaan lähetä minua takaisin?»
»Minä? Minäkö? Enhän minä ole isäntä täällä. Sitä en suinkaan tahtoisi. Olen seisonut isänne ja äitinne välissä monta vuotta. Mutta en tahdo seistä äitinne ja teidän välillä.»
»Tahdotteko ilmoittaa hänelle, että olen tullut kotiin?»
»Kyllä, Arthur, kyllä. Tietysti. Kerron hänelle, että olette tullut kotiin. Olkaa hyvä ja odottakaa täällä. Tapaatte huoneen aivan entisessä kunnossa.» Hän otti toisen kynttilän kaapista, sytytti sen, jätti toisen pöydälle ja meni toimittamaan asiansa. Hän oli lyhyenläntä, kaljupäinen vanha mies, yllään musta, hartioista korkea takki, mustat liivit, harmaat polvihousut ja pitkät, harmaat säärystimet. Häntä olisi puvusta päättäen luullut joko kirjuriksi tai palvelijaksi, ja todellisuudessa hän oli kauan ollut kumpaakin. Hänellä ei ollut mitään muuta koristuksentapaista kuin vanhasta mustasta nauhasta riippuva kello, joka oli upotettu oman taskunsa syvyyteen, ankkurina taskun reunalta näkyvä vihreän ruosteinen kupariavain osoittamassa, minne kello oli vajonnut. Hänen päänsä oli vinossa, ja hän liikkui krapumaisen toispuoleisesti, ikäänkuin hänen perustuksensa olisivat liikahdelleet samoihin aikoihin kuin talonkin ja kuin hänkin olisi ollut samalla tavalla pönkityksen tarpeessa.
»Kuinka heikko olenkaan», sanoi Arthur Clennam itsekseen toisen mentyä; »niin, voisinpa itkeä, kun minut otetaan tällä tavalla vastaan! Minä, joka en milloinkaan ole kokenut muuta enkä nytkään odottanut muuta.»
Hän ei ainoastaan voinut itkeä, hän todella itki. Hän antautui hetkeksi haikeiden tunteiden valtaan, sillä sydän, tajunnan aamunkoitosta saakka koettuaan vain pettymyksiä, ei sittenkään ollut tauonnut toivomasta ja ikävöimästä. Sitten hän malttoi mielensä, tarttui kynttilään ja tarkasteli huonetta. Vanhat huonekalut olivat entisillä paikoillaan; Egyptin vitsaukset Lontoon vitsausten, kärpästen ja savun mustentamina riippuivat kehyksiin ja lasiin pantuina seinällä. Siellä oli vanha, lyijyllä verhottu tyhjä pullosäilytin, joka oli kuin osastoilla varustettu ruumisarkku; siellä oli entinen pimeä säilytyshuone, sekin tyhjänä, jonka ainoana sisältönä hän monta kertaa oli ollut rangaistuspäivinä ja jota hän oli pitänyt sen kauhujen paikan naapuriseutuna, jota kohti saarna oli havainnut hänen laukkaavan. Siellä oli tarjoilupöydällä iso, tylykasvoinen kello, jonka hän aina oli kuvitellut rypistävän kirjailtua otsaansa hänelle, hurjasti iloiten, kun hän oli takapajulla läksyissään; kun se kerran viikossa vedettiin rauta-avaimella, oli hän ollut kuulevinaan, kuinka se murisi julmana nauttien edeltäpäin ikävyyksistä, joihin se saattaisi hänet. Mutta vanha mies palasikin jo, sanoen: »Arthur, minä menen edellä ja näytän valoa.»
Arthur seurasi häntä porraskäytävään, jonka seinälaudoituksen ruudut muistuttivat surukortteja, ja sitte hämärään makuuhuoneeseen, jonka lattia vähitellen oli vajonnut ja kallistunut niin, että uuni oli joutunut kuoppaan. Tässä syvennyksessä seisoi musta, paarinkaltainen sohva, ja siinä istui hänen äitinsä puettuna leskenpukuun ja nojaten isoon, mustaan, kulmikkaaseen pielukseen, joka muistutti entisinä hyvinä aikoina juhlallisissa mestauksissa käytettyä mestauspölkkyä.
Hän ja hänen miehensä olivat eläneet epäsovussa niin kauan kuin poika saattoi muistaa. Hänen lapsuutensa rauhallisimpia hetkiä olivat olleet ne, jolloin hän ankaran hiljaisuuden vallitessa oli istunut ääneti ja katsellut pelokkaana vuoroin toisia, vuoroin toisia poispäin kääntyneitä kasvoja. Äiti antoi pojalleen kylmän suudelman ja ojensi hänelle neljä kankeata, villakintaisiin verhottua sormea. Saatuaan tämän tervetuliaishyväilyn istui poika pienen pöydän toiselle puolen.
Ristikolla paloi valkea, niinkuin se oli tehnyt yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Kattila riippui koukusta sen yllä, kuten oli riippunut yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Kiitoksella oli pieni kasa kostutettua tuhkaa ja toinen pieni kasa oli lakaistuna ristikon alle, kuten oli ollut yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Huoneen ummehtuneessa ilmassa tuntui mustan värin haju, jonka valkea oli imenyt lesken puvusta viidentoista kuukauden aikana ja paarien kaltaisesta sohvasta viidentoista vuoden kuluessa.
»Äiti, sinä olet luopunut entisestä toimeliaasta elämäntavastasi.»
»Minun maailmani on nyt supistunut näin pieneksi, Arthur», vastasi äiti, kiertäen huonetta katseellaan. »On hyvä, etten ole milloinkaan kiinnittänyt sydäntäni sen joutaviin turhuuksiin.»
Äidin läheisyyden ja hänen tylyn, ankaran äänensä entinen vaikutus valtasi niin hänen poikansa, että tämä tunsi, kuinka lapsuudenaikainen viluntunne ja arka varovaisuus taas palasivat.
»Etkö milloinkaan lähde huoneestasi, äiti?»
»Reumatismini ja siitä johtuvan voimattomuuden tai hermoheikkouden tähden — nimitykset eivät tässä merkitse mitään — olen menettänyt liikuntokykyni. En milloinkaan lähde huoneestani. En ole ollut tämän oven ulkopuolella — kerro hänelle kuinka pitkään aikaan», sanoi hän puhuen olkansa yli.
»Ensi jouluna kahteentoista vuoteen», vastasi vinkuva ääni huoneen pimennosta.
»Onko se Affery?» kysyi Arthur, katsoen sinne päin.
Vinkuva ääni totesi, että se oli Affery; ja vanha vaimo tuli esille hämärään valopiiriin ja suuteli emäntänsä kättä; sitte hän taas häipyi pimentoon.
»Kykenen kuitenkin», selitti mrs Clennam viitaten heikosti pyörätuoliin, joka seisoi korkean, tarkasti suljetun kirjoituspöydän edessä, »kykenen kuitenkin hoitamaan liikeasioitani ja olen kiitollinen siitä edusta. Se on suuri etu. Mutta ei sen enempää liikeasioista tänään. Siellä on ruma ilma, eikö olekin?»
»Kyllä, äiti.»
»Sataako siellä lunta?»
»Luntako, äiti? Vastahan olemme syyskuussa.»
»Minusta ovat kaikki vuodenajat samanlaisia», vastasi mrs Clennam ikäänkuin tuntien julmaa nautintoa. »En tiedä mitään kesästä enkä talvesta, tänne kun olen teljetty. Herra on nähnyt hyväksi erottaa minut kaikesta siitä.» Kun katseli hänen kylmän harmaita silmiään, kylmän harmaita hiuksiaan ja liikkumattomia kasvojaan, jotka olivat yhtä jäykät kuin hänen kivenkovan päähineensä poimut, niin tuntui luonnolliselta, että hän oli yhtä kaukana vaihtelevien vuodenaikojen kuin vaihtelevien mielenliikutustenkin ulottuvilta.
Hänen pienellä pöydällään oli pari kolme kirjaa, hänen nenäliinansa, äsken riisutut terässankaiset silmälasit ja vanhanaikainen kaksi- ja paksukuorinen kultakello. Tähän esineeseen pysähtyivät hänen poikansa ja hänen omat silmänsä nyt yhtaikaa.
»Huomaan, että isän kuoleman jälkeen sinulle lähettämäni paketti on tullut perille, äiti.»
»Niin tuli.»
»En milloinkaan nähnyt isäni olevan niin huolissaan mistään asiasta kuin siitä, että hänen kellonsa lähetettäisiin suoraa päätä sinulle.»
»Pidän sitä tässä muistona isästäsi.»
»Hän ilmaisi tämän toivomuksen vasta viimeisinä hetkinään, jolloin hän kykeni vain laskemaan kätensä sen päälle ja sanomaan epäselvästi: 'Äitisi.' Hetkistä aikaisemmin olin luullut hänen hourivan, kuten hän oli tehnyt tuntimäärin sitä ennen — en luule hänen tunteneen mitään kipua lyhyen sairautensa aikana — kun näin hänen kääntyvän vuoteessaan ja koettavan avata kelloa.»
»Eikö isäsi sitten houraillutkaan koettaessaan avata sitä?»
»Ei. Hän oli aivan selvä silloin.»
Mrs Clennam pudisti päätänsä; muttei käynyt selville tekikö hän niin pudistaakseen kuolleen muiston mielestään vai vastustaakseen poikansa mielijohdetta.
»Isän kuoltua avasin sen itse otaksuen sieltä löytyvän joitakin muistiinpanoja, joista en tiennyt. Tuskin tarvinnen mainita sinulle, äiti, etten löytänyt sieltä muuta kuin vanhan helmikoristeisen silkkipaperin; sen sinä (epäilemättä) näit olevan paikallaan kuorien välissä, josta löysin sen ja johon sen myös jätin.»
Mrs Clennam nyökkäsi ja lisäsi sitten: »Älkäämme enää puhuko asioista tänä päivänä. — Affery, kello on yhdeksän.»
Tämän jälkeen vanha vaimo tyhjensi pöydän, meni ulos ja palasi kohta, mukanaan tarjotin; siinä oli pieniä korppuja lautasella ja säntillinen, kylmä, valkoinen, tiivis voipala. Vanha mies oli koko vastaanoton ajan seisonut ovella samassa asennossa, katsellen äitiä yläkerrassa samalla tavalla kuin oli katsellut poikaa alakerrassa; hän meni ulos samalla kuin vaimo, viipyi kauemmin kuin tämä ja palasi kantaen toista tarjotinta, jolla oli runsas puoli pullollinen portviiniä (jonka hän, huohotuksesta päättäen, oli noutanut kellarista), sitruuna, sokeriastia ja mausterasia. Näistä aineksista ja kattilan sisällöstä valmisti hän kuuman ja hyvänhajuisen juoman ja kaatoi sen pikariin mitaten ja sekoitellen sitä niin täsmällisesti, kuin jos se olisi ollut lääkärin määräyksen mukaan tehtävä. Tähän sekoitukseen kastoi mrs Clennam tietyn määrän korppuja ja söi ne, jolla välin vanha vaimo levitti voita myöskin tietylle määrälle korppuja, jotka oli syötävä kuiviltaan. Kun sairas oli syönyt kaikki korppunsa ja juonut juomansa, siirrettiin tarjottimet pöydältä, jolle kirjat ja kynttilä, kello, nenäliina ja silmälasit taas pantiin takaisin. Mrs Clennam pani silmälasit nenälleen ja luki ääneen muutamia kohtia eräästä kirjasta — ankarasti, raivokkaasti, kiukkuisesti — rukoillen, että hänen vihollisensa (äänestä ja sävystä päättäen teki hän ne omikseen) kaatuisivat miekan terään, palaisivat tulessa, sairastuisivat ruttoon ja pitaaliin, että heidän luunsa muserrettaisiin tomuksi ja että heidät hävitettäisiin sukupuuttoon. Hänen lukiessaan tuntuivat vuodet häipyvän hänen poikansa muistista kuin unikuvat, ja sijalle kohosivat kaameina varjoina entiset synkät kauhut, joilla häntä tavallisesti oli vaivutettu viattomaan lapsenuneen.
Mrs Clennam sulki kirjan ja jäi hetkeksi istumaan käsi silmillä. Samoin teki vanha mies, pysyen muuten entisessä asennossaan, ja niin luultavasti teki eukkokin pimeässä nurkassaan. Sitten oli sairas valmis menemään vuoteeseen.
»Hyvää yötä, Arthur. Affery pitää huolta sinun mukavuudestasi. Kosketa minua varovasti, sillä käteni on arka.» Poika kosketti hänen villakinnastaan — se ei merkinnyt mitään; jos hänen äitinsä olisi ollut puettuna kuparivarustukseen, eivät he olisi olleet sen kauempana toisistaan kuin nyt — ja seurasi molempia vanhuksia alakertaan.
Vanha vaimo kysyi häneltä, heidän ollessaan kahden hämärässä ruokahuoneessa, eikö hän tahtonut illallista.
»En, Affery, en tahdo illallista.»
»Saatte, jos tahdotte», vakuutti Affery. »Ruokasäiliössä on peltokana huomista varten — ensimmäinen tänä vuonna; käskekää vain, niin paistan sen heti.»
Ei, hän oli äskettäin syönyt eikä halunnut mitään.
»Ettekö edes tahdo jotakin juotavaa», kysyi Affery; »saatte hänen portviiniään, jos vain tahdotte. Sanon Jeremiahille, että te käskitte minun tuoda sitä.»
Ei, sitäkään hän ei tahtonut.
»Ei teidän tarvitse, Arthur» — eukko kumartui hänen puoleensa kuiskatakseen — »ei teidän tarvitse pelätä heitä, vaikka minä pelkään. Olettehan saanut puolet omaisuudesta, vai mitä?»
»Olen, olen.»
»Hyvä, älkää te antako masentaa itseänne. Olettehan viisas mies,
Arthur, olettehan?»
Toinen nyökäytti päätänsä, koska eukko näytti odottavan vahvistusta otaksumalleen.
»Nouskaa siis heitä vastaan! Äitinne on kauhean viisas, ja vain viisas uskaltaa vastustaa häntä. Mutta ukko on myös ovela — kuinka ovela hän onkaan! ja ottelee toisinaan itse rouvankin kanssa, tekeepä niinkin!»
»Teidänkö miehenne?»
»Niin kyllä. Vapisen kuin haavanlehti, kun he kiistelevät. Mieheni, Jeremiah Flintwinch, voittaa teidän äitinnekin. Eikö hän silloin ole viisas mies?»
Ukon laahustavat askeleet kuuluivat lähestyvän ja ajoivat eukon huoneen toiseen päähän. Hän lyyhistyi kokoon pienen, teräväsilmäisen, krapumaisen ukon edessä, vaikka olikin kookas, karkeapiirteinen, jäntevä nainen, joka nuoruudessaan olisi huoleti voinut salaa pujahtaa jalkaväkeen pahoinkaan pelkäämättä ilmituloa.
»No, Affery», sanoi ukko, »no, vaimo, mitä sinä toimitat? Etkö voi keksiä master Arthurille jotakin pureksittavaa?»
Master Arthur toisti äskeiset vakuutuksensa, ettei tahtonut mitään pureksittavaa.
»Hyvä, tee sitten hänelle vuode», käski vanha mies. »Ala liikkua.» Hänen kaulansa oli niin vääntynyt, että valkoisen kaulustimen solmitut päät tavallisesti roikkuivat toisella korvalla; hänen luonnollinen terävyytensä ja tarmonsa, joka lakkaamatta kamppaili tavaksi tullutta luonteen tukahduttamista vastaan, teki hänen kasvonsa pöhöttyneiksi ja punaisiksi, ja koko miehestä sai täten sen kaamean vaikutelman, että hän joskus oli yrittänyt hirttäytyä ja oli siitä saakka kulkenut hirttonuora kaulassa, aivan kuin joku olisi ehtinyt hätään ja ajoissa katkaissut nuoran..
»Äitinne ja teidän välillänne vaihdetaan huomenna katkeria sanoja, Arthur», ennusti Jeremiah. »Hän ei hyvällä alistu teidän päätökseenne luopua liikkeestä isänne kuoltua — hän aavistaa sitä, vaikka olemme jättäneet sen teidän kerrottavaksenne.»
»Olen luopunut elämässä kaikesta liikkeen tähden, ja nyt on aika luopua siitä.»
»Hyvä!» huudahti Jeremiah, vaikka nähtävästi tarkoitti: paha. »Mainiota! Mutta älkää odottako, että asetun äitinne ja teidän väliin, Arthur. Menin ennen äitinne ja isänne väliin torjuen milloin minkin onnettomuuden ja jouduin puristetuksi ja litistetyksi heidän välillään; mutta nyt olen saanut kyljikseni sellaisesta.»
»Minä en ikinä pyydä teitä ryhtymään siihen uudelleen, Jeremiah.»
»Hyvä, olen hyvilläni siitä, sillä minun täytyisi kieltäytyä, jos pyytäisitte sitä. Mutta olemme jo puhuneet kylliksi, kuten äitinne sanoi, enemmänkin kuin kylliksi tällaisista asioista pyhäpäivänä. Affery, vaimo, oletko jo löytänyt, mitä tarvitset?»
Tämä oli ottanut eräästä kaapista hursteja ja peittoja ja kiirehti nyt kokoamaan niitä ja vastaamaan: »Olen, Jeremiah.» Arthur Clennam auttoi itse häntä kuorman kantamisessa, toivotti ukolle hyvää yötä ja nousi sitten eukon kanssa talon ylimpään kerrokseen.
He nousivat yhä ylemmäksi vanhan, umpinaisen, vähänkäytetyn talon homeelta haisevassa ilmassa ja tulivat avaraan ullakkomakuuhuoneeseen. Se oli köyhä ja alaston, kuten muutkin huoneet ja sitäpaitsi niitä rumempi ja kurjempi, sillä sitä käytettiin kuluneiden huonekalujen karkoituspaikkana. Sen irtaimistoa olivat rumat, vanhat tuolit, joiden istuimet olivat kuluneet, ja rumat, vanhat, tykkänään istuimettomat tuolit, kulunut, haalistunut matto, rampa pöytä, raajarikko vaatekaappi, niukka kokoelma takka-aseita, kuin edesmenneen kokoelman luuranko, pesulaitos, joka näytti iät ja ajat seisseen likaisessa saippuavaahtosateessa, ja sänky, jonka kaikki neljä alastonta, kummitusmaista pylvästä päättyivät terävään kärkeen, ikäänkuin niiden yövierasten synkäksi mukavuudeksi, jotka halusivat seivästää itsensä kuoliaiksi. Arthur avasi matalan, leveän ikkunan ja katseli vanhaa tuttua, nokista ja mustaa savupiippumetsää ja vanhaa tuttua punaista paistetta taivaalla, joka ennen muinoin hänestä näytti hornantulen heijastukselta, se kun aina kummitteli hänen lapsellisessa mielessään, katsoipa hän minne päin hyvänsä.
Hän veti päänsä taas sisään ja istui katselemaan, kuinka Affery
Flintwinch teki vuodetta.
»Affery, te ette ollut naimisissa, kun läksin täältä.»
Eukko väänsi suutansa sanoakseen »en», pudisti päätänsä ja sovitteli pielusta päälliseensä..
»Mitenkä se tapahtui?»
»No, Jeremiah tietysti», vastasi Affery päällisen kulma hampaissa.
»No, tietysti hän ehdotti sitä, mutta kuinka te tulitte ajatelleeksi sellaista? En olisi luullut teidän kumpaisenkaan menevän naimisiin, ja kaikkein vähimmän toinen toisenne kanssa.»
»Enkä minä myöskään», sanoi mrs Flintwinch sitoen päällisen nauhoja.
»Sitähän minäkin. Milloin aloitte ajatella toisin?»
»En minä alkanutkaan ajatella toisin», vastasi mrs Flintwinch.
Pannessaan pielusta paikoilleen huomasi hän, että Arthur yhä katseli häntä ikäänkuin odottaen vastauksen jatkoa, antoi pielukselle aimo tönäyksen ja kysyi sitte: »Minkäs minä sille tein?»
»Naimisiinmenollenneko?»
»Tietysti», vastasi mrs Flintwinch. »Ei se ollut minun keksintöni. En ollut milloinkaan ajatellut sitä. Oli minulla muutakin tekemistä kuin ajatella, oli totisesti. Teidän äitinne piti kyllä huolen siitä, silloin kun hän oli jalkeilla, ja hän oli vielä siihen aikaan jalkeilla.»
»Entä, sitten?»
»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch. »Niin sanoin silloinkin itsekseni. Entä sitten? Mitäpä hyötyä oli miettimisestä? Kun nuo molemmat viisaat olivat päättäneet asian, niin mitäpä minulla oli siihen sanomista? Ei mitään.»
»Äitinikö oli suunnitellut asian?»
»Herra siunatkoon teitä, Arthur, ja suokoon minulle anteeksi!» huudahti Affery, puhuen aina matalalla äänellä. »Elleivät he molemmat olisi olleet yhtä mieltä, niin kuinka siitä olisi voinut tulla mitään? Jeremiah ei milloinkaan mielistellyt minua; kuinkapa se olisi tullut kysymykseenkään, kun olimme eläneet samassa talossa ja hän oli komennellut minua niin monta vuotta. Hän sanoi minulle eräänä päivänä näinikään: 'Affery', sanoi hän, 'nyt kerron sinulle jotakin. Mitä sinä pidät Flintwinch-nimestä?' 'Mitäkö pidän siitä?' sanoin minä. 'Niin,' sanoi hän, 'sillä sinä otat sen nyt omaksesi', sanoi hän. 'Otan omakseni?' sanoin minä. 'Jere-mi-ah!' Voi, kyllä hän on ovela!»
Mrs Flintwinch alkoi levitellä päällimmäistä hurstia vuoteelle, huopaista sen päälle ja sitten peittoa, aivan kuin olisi jo lopettanut kertomuksensa.
»Entä sitten?» kysyi Arthur taas.
»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch taas. »Minkäs minä sille tein? Hän sanoi minulle: 'Sinun ja minun täytyy mennä naimisiin, ja sanonpa sinulle minkätähden. Hän on käynyt sairaloiseksi ja tarvitsee alituista palvelusta huoneessaan, ja meidän on oltava paljon hänen kanssaan eikä hänellä ole ketään muita luonansa kuin me, ja näin sopii kaikin puolin parhaiten. Hän on samaa mieltä kuin minäkin', sanoi hän, 'niin että pane vain hattu päähäsi ensi maanantai-aamuna kello kahdeksan, niin suoritamme asian'.» Mrs Flintwinch tukki peiton patjan alle.
»Entä sitten?»
»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch. »Minä suostuin. Istahdin tuolille ja sanoin sen. No! — Jeremiah sanoi silloin minulle: 'Mitä kuulutuksiin tulee, niin on ensi sunnuntai kolmas koulutuspäivä (kävin ilmoittamassa jo kaksi viikkoa takaperin), ja siksi määräsin maanantain vihkipäiväksi. Hän puhuu itse sinulle tästä ja huomaa sinut nyt valmistuneeksi, Affery.' Samana päivänä hän puhui minulle ja sanoi: 'Affery, olen kuullut, että sinä ja Jeremiah aiotte naimisiin. Olen iloinen siitä ja niin sinäkin olet, täydestä syystä. Se on hyvä sinulle ja hyvin sopivaa minulle näissä oloissa. Hän on ymmärtäväinen ja luotettava mies, sitkeä ja hurskas mies. Mitäpä minä saatoin sanoa, kun asia oli jo näin pitkällä? Niin, vaikka olisi ollut puhe minun — tukehduttamisestani naittamisen sijasta» — mrs Flintwinch mietti päänsä ympäri keksiäkseen tämän ilmaisumuodon — »en olisi voinut virkkaa sanaakaan kahta niin viisasta vastaan».
»Sen uskon kyllä.»
»Niin, voitte uskoa sen, Arthur.»
»Affery, kuka tyttö oli äsken juuri äitini huoneessa?»
»Tyttö?» kysyi mrs Flintwinch jotenkin terävällä äänellä. »Näin varmasti siellä tytön teidän lähellänne — hän oli melkein piilossa pimeässä nurkassa.»
»Oh, hän? Pikku Dorrit? Ei hän ole mikään — vain hänen oikkujaan.» Affery Flintwinchin omituisuuksia oli, ettei hän milloinkaan maininnut mrs Clennamia nimeltä. »Mutta on olemassa muitakin ja toisenlaisia tyttöjä. Oletteko unohtanut entisen mielitiettynne? Aikoja sitten, arvaan.»
»Sain kärsiä niin paljon siitä, että äitini erotti meidät, etten ole unohtanut. Muistan hänet aivan hyvin.»
»Oletteko saanut toisen?»
»En.»
»Silloin tiedän kertoa teille uutisia. Hän voi hyvin ja on leski. Ja jos tahdotte, niin voitte saada hänet.»
»Ja mistä te sen tiedätte, Affery?»
»Nuo molemmat viisaat ovat puhuneet siitä. — Mutta Jerehmiah kuuluu tulevan portaissa!» Ja hän hävisi silmänräpäyksessä.
Mrs Flintwinch oli lisännyt viimeisen mallista puuttuvan langan kudokseen, jota Arthur Clennamin muisti ahkerasti kutoi tässä vanhassa työpajassa, jossa hänen nuoruutensa kangaspuut olivat seisseet. Poikamaisen rakkauden keveä hullutus oli löytänyt tien tähänkin taloon, ja hän oli lempensä toivottomuudessa ollut yhtä onneton, kuin jos talo olisi ollut romanttinen linna. Vähän enemmän kuin viikko takaperin Marseillessa oli se nuori kaunis tyttö, josta hän oli eronnut kaivaten, kiinnittänyt tavattomassa määrässä hänen mieltänsä ja herättänyt hänessä hellää mieltymystä siitä syystä, että hän huomasi hänen kasvoissaan yhdennäköisyyttä, todellista tai luuloteltua, niiden kasvojen kanssa, jotka olivat kohottaneet hänet hänen synkästä elämästään liitelemään mielikuvituksen kultamailla. Hän nojasi matalan, leveän ikkunan pieleen, katseli taas mustunutta savupiippumetsää ja alkoi uneksia. Sillä tämän miehen elämän suunta oli johdonmukaisesti tehnyt hänestä uneksijan — niin monta puutetta siinä oli, joita sieti ajatella, niin monen seikan saattoi mietiskelemällä saada näyttämään paremmalta ja onnellisemmalta.