TOINEN LUKU
Matkatoverit
»Ei kuulu tuolta tänään enää eilisen kaltaista ulvontaa, sir, vai mitä?»
»En ole kuullut mitään.»
»Silloin voitte olla varma siitä, ettei siellä ulvotakaan. Kun tämä kansa kiljuu, tekee se sen kuuluvasti.»
»Otaksun, että niin on useimpien kansojen laita.»
»Niin! Mutta tämä kansa kiljuu aina. Se ei ole onnellinen muuten.»
»Tarkoitatteko Marseillen asukkaita?»
»Tarkoitan Ranskan kansaa. He huutavat aina. Mitä Marseilleen tulee, niin tunnemme sen kyllä. Se lähetti maailmalle kapinallisimman laulun, mitä milloinkaan on sävelletty. Tullakseen toimeen, täytyy sen aina saada hoilottaa 'allons' ja 'marchons' milloin millekin asialle voiton tai kuoleman, tulipalon tai jonkun muun tapahtuman kunniaksi.»
Hän oli koko ajan puhunut hullunkurisen hyväntuuliseen tapaan ja katseli nyt rintavaruksen yli syvästi halveksien kaupunkia; sitte asettui hän topakkaan asentoon, pistäen kädet taskuihin, kilisteli niissä olevia rahoja ja kääntyi lyhyesti naurahtaen puheessaan kaupungin puoleen.
»Niin tosiaankin, aina vain 'allons' ja 'marchons'. Olisi sinulle enemmän kunniaksi, että antaisit toisten huutaa 'allons' ja 'marchons' laillisessa toimessaan etkä sulkisi heitä karanteeniin!»
»Mikä on kylläkin ikävää», lisäsi toinen. »Mutta tänään pääsemme vapaiksi.»
»Vapaiksi!» kertasi ensimmäinen puhuja. »Paha tulee melkein pahemmaksi siitä, että pääsemme vapaiksi tänään. Vapaiksi! Miksi meidät ensinkään on suljettu tänne?»
»Syy ei todellakaan ole erikoisen suuri, se täytyy minun sanoa. Mutta koska olemme tulleet Idästä, ja koska Itä on ruton tyyssija —»
»Ruton!» toisti toinen. »Sehän juuri tuottaa minulle tuskaa. Olen sairastanut ruttoa jatkuvasti siitä saakka kun tulin tänne. Olen kuin hulluinhuoneeseen teljetty terve mies; en voi kestää sitä, että minua luullaan sairaaksi. Tulin tänne niin terveenä kuin ikinä voin olla; mutta kun minua epäillään ruttosairaaksi, saan myös ruton. Minulla on ollut se — ja olen saanut sen.»
»Te kestätte sen kerrassaan hyvin, mr Meagles», virkkoi toinen puhuja hymyillen.
»Enpä. Jos tietäisitte, kuinka asia todella on, ette suinkaan sanoisi tuota. Olen herännyt miltei joka yö ja sanonut itselleni: 'nyt olen saanut sen, nyt se on kehittynyt, nyt olen kiinni, nyt nämä ihmiset täällä ryhtyvät varovaisuustoimenpiteisiinsä. Niin, antaisin lävistää itseni neulalla ja törröttäisin siinä jossakin kovakuoriaiskokoelmassa mieluummin kuin viettäisin tällaista elämää.»
»No, mr Meagles, älä puhu enää siitä, se on ohi nyt», kielteli hilpeä naisääni.
»Ohi!» toisti mr Meagles, joka (olematta pahalla tuulella) näytti olevan siinä omituisessa mielentilassa, että kenen hyvänsä lausuma viimeinen sana oli ensi loukkaus. »Ohi! Ja minkätähden minä en puhuisi siitä, koska se on ohi?»
Hän kääntyi mrs Meaglesin puoleen, joka oli häntä puhutellut; tämä oli kuten mr Meagleskin miellyttävän ja terveen näköinen, hänellä oli hauskat englantilaiset kasvot, jotka vähintäin viisikymmentäviisi vuotta olivat katselleet kotipiirin ihmisiä ja esineitä ja joissa nyt näkyi niiden kirkas heijastus.
»Kas niin! Älä muistele sitä enää, isä, älä!» rauhoitteli mrs Meagles.
»Iloitse sensijaan Petistämme.»
»Petistämme?» toisti mr Meagles yhä loukatun näköisenä. Mutta Pet olikin jo aivan hänen takanaan ja laski kätensä hänen olkapäälleen, jolloin mr Meagles soi Marseillelle sydämestään anteeksi kaiken kärsimänsä.
Pet oli noin kaksikymmenvuotias. Hän oli kaunis tyttö, tuuhea ruskea tukka valloillaan ja luonnollisissa kiharoissa. Hän oli suloinen tyttö, ystävällisillä, kauniilla kasvoilla avonainen ilme ja silmät ihmeelliset, suuret, lempeät ja kirkkaat. Hän oli täyteläinen ja terve, hymykuopat poskissa, ja hieman hemmoiteltu. Hänen olemuksessaan oli ujoutta ja luottavaisuutta, joka on maailman parasta heikkoutta; se antoi hänelle sen täydentävän sulon, jota vaille niin kaunis ja miellyttävä tyttö helposti olisi voinut jäädä.
»No, kysynpä teiltä», virkkoi mr Meagles ystävällisimmän tuttavallisesti ja astui askeleen taaksepäin työntäen tyttärensä saman verran eteenpäin, tehdäkseen kysymyksensä havainnolliseksi, »kysynpä teiltä suoraan kuin mies toiselta, ymmärrättehän, oletteko milloinkaan kuullut mainittavan sellaista kirottua järjettömyyttä, että Pet teljetään karanteeniin».
»Siitä on ollut seurauksena, että karanteenikin on käynyt nautittavaksi.»
»Aivan niin!» vastasi mr Meagles. »Se on kyllä totta. Olen kiitollinen teille siitä huomautuksesta. Kas niin, lemmittyni, parasta on, että menet nyt äidin kanssa valmistautumaan venematkalle. Karanteenilääkäri ja joukko muita pöllöpäitä, kolmikolkkahatut päässä, tulevat vihdoinkin päästämään meidät täältä: ja me vangitut linnut saamme syödä aamiaista kaikki yhdessä, hieman kristillisemmällä tavalla taas ennenkuin lähdemme lentoon, kukin omalle suunnalleen. Tattycoram, pysyttele nuoren emäntäsi lähellä.»
Puhuteltu oli kaunis, hyvin sievästi puettu tyttö, jolla oli kiiltävän musta tukka ja tummat silmät; hän niiasi hiukan astuessaan heidän ohitseen ja seuratessaan mrs Meaglesia ja Petiä. He menivät kaikki kolme yhdessä auringonpaahtaman pengermän poikki ja hävisivät hohtavan valkoisen holvin kautta. Mr Meaglesin toveri, totinen, tumma, nelikymmenvuotias mies, katseli heidän mentyään yhä edelleen holviin päin, kunnes mr Meagles taputti häntä käsivarrelle.
»Pyydän anteeksi», sanoi toinen säpsähtäen.
»Ei tee mitään», vastasi mr Meagles.
He kävelivät äänettöminä kerran edes ja takaisin muurin varjossa, nauttien karanteenirakennusten ollessa siksi korkealla siitä raikkaudesta, jota merituuli saattoi tarjota kello seitsemän aamusella. Mr Meaglesin toveri jatkoi taas keskeytynyttä puhelua.
»Saanko kysyä teiltä», sanoi hän, »mikä nimi —»
»Tattycoramilla on?» pisti mr Meagles väliin. »Minulla ei ole aavistusta siitä.»
»Ajattelin», virkkoi toinen, »että —»
»Tattycoram?» arvaili mr Meagles taas.
»Kiitos — että Tattycoram oli nimi; ja olen usein ihmetellyt sen outoutta.»
»Katsokaas, asia on niin», vastasi mr Meagles, »että mrs Meagles ja minä olemme käytännöllistä väkeä».
»Sen olette usein maininnut hauskojen ja mielenkiintoisten keskustelujemme aikana kävellessämme edes takaisin näillä kivillä», virkkoi toinen ja pieni hymy kirkasti hänen tummia, totisia kasvojaan.
»Käytännöllistä väkeä. Niinpä kerran, viisi, kuusi vuotta
takaperin, veimme Petin Lastenkodin kirkkoon — olettehan kuullut
Löytölastenkodista Lontoossa? Samanlainen laitos kuin Lastenkoti
Pariisissa.»
»Olen nähnyt sen.»
»Hyvä! Eräänä päivänä veimme Petin sinne kuulemaan musiikkia — sillä, käytännöllistä väkeä kun olemme, pidämme elämämme tehtävänä näyttää hänelle kaikkea, mikä voisi huvittaa häntä — ja silloin äiti (nimitän mrs Meaglesia tavallisesti äidiksi) alkoi itkeä niin, että meidän täytyi saattaa hänet ulos. 'Mikä sinun on, äiti?' kysyin minä saatuamme hänet hiukan rauhoittumaan; 'sinä peloitat Petin, rakkaani'. 'Tiedän sen, isä', vastasi äiti, 'mutta juuri siksi, että rakastan häntä niin suuresti, tuli tuo ajatus mieleeni'. 'Mikä ajatus tuli mieleesi, äiti?' 'Voi, hyvä Jumala!' huudahti äiti ja puhkesi uudelleen itkemään, 'kun katselin noita pitkiin riveihin järjestettyjä lapsia, jotka vetosivat tuntemattomista maallisista isistään meidän kaikkien suureen taivaalliseen isäämme, kuvittelin, että joku onneton äiti joskus tulisi tänne katselemaan näitä nuoria kasvoja ja etsimään niiden joukosta sitä lapsiraukkaa, jonka hän on toimittanut tähän kurjaan maailmaan ja joka ei milloinkaan saa oppia tuntemaan äitinsä rakkautta ja suudelmaa, äitinsä kasvoja ja ääntä, ei edes äitinsä nimeä!’ No, siinä ilmeni äidin käytännöllisyys, ja minä sanoinkin sen hänelle. Sanoin: ’Äiti, tuossa ilmeni taas sinun käytännöllisyytesi, rakkaani'.»
Toinen myönsi sen ja näytti hiukan liikutetulta.
»Seuraavana päivänä sanoin äidille: 'No, äiti, nyt ehdotan sinulle jotakin, johon otaksun suostuvasi. Ottakaamme yksi noista lapsista luoksemme palvelustytöksi Petille. Me olemme käytännöllistä väkeä. Niin että jos huomaamme hänen mielenlaatunsa hiukan puutteelliseksi tai hänen tapansa hiukan eroaviksi omistamme, niin tiedämme, mitä kaikkea meidän on otettava huomioon. Tiedämme, että hän on jäänyt osattomaksi lukemattomista vaikutteista ja kokemuksista, jotka ovat olleet tekijöinä meidän kasvatuksessamme — ei hänellä ole ollut vanhempia eikä sisaruksia, ei omaa kotia, ei joulupukkia eikä haltiatarkummia. Tällä tavalla saimme Tattycoramin luoksemme.’»
»Entä itse nimi —»
»Totisesti!» huudahti mr Meagles, »senhän olin aivan unohtaa. Niin, lastenkodissa sanottiin häntä Harriet Beadleksi — se oli tietysti vain mielivaltaisesti valittu nimi. No, Harrietin muutimme Hattyksi ja tämän taas Tattyksi, sillä käytännöllisiä kun olemme, arvelimme leikillisen nimen olevan hänelle jotakin uutta ja vaikuttavan lempeämmin ja suostuttelevammin, ymmärrättehän? Mitä Beadle-nimeen tulee, niin on sanomattakin selvää, ettei se tullut kysymykseenkään. Kaitsija [Beadle merkitsee kaitsija, suntio. — Suom.] on olento, jota on miltei mahdoton sietää; hän on virkavaltaisen ylimielisyyden ja järjettömyyden perikuva; virkapuvussaan, iso keppi kädessä edustaa hän meidän englantilaisten vastenmielisyyttä luopua joutavuuksista senkin jälkeen kun jokainen on huomannut niiden joutavuuden. Oletteko äskettäin nähnyt kaitsijaa?»
»En; olen elänyt enemmän kuin kaksikymmentä vuotta Kiinassa.»
»Älkää sitte», kielsi mr Meagles vilkkaasti, laskien etusormensa toverinsa rinnalle, »älkää millään muotoa ruvetko tekemisiin sellaisen kanssa, jos vain voitte välttää. Kun vain näen kaitsijan täysissä tamineissa astelevan katua jonakin sunnuntaina köyhäinkoulu-luokan etunenässä, katson velvollisuudekseni kääntyä ja juosta tieheni, jotten löisi häntä. Koska Beadle-nimi ei siis voinut tulla kysymykseen ja koska Löytölastenkodin perustaja oli ollut hyvä, siunattu ihminen, nimeltä Coram, niin annoimme lemmikkimme pienelle palvelustytölle hänen nimensä. Toisinaan hän oli Tatty, toisinaan Coram, kunnes keksimme yhdistää nuo molemmat nimet, ja nyt hän aina on Tattycoram.»
»Tiedän», sanoi toinen, kun he taas olivat kävelleet kertaalleen edestakaisin äänettöminä ja seisseet hetken muurin luona katsellen merelle ja nyt taas jatkoivat kävelyään, »että tyttärenne on teidän ainoa lapsenne. Saanko kysyä — en tee sitä nenäkkäästä uteliaisuudesta, vaan sentähden että olen viihtynyt niin hyvin seurassanne enkä kenties enää saa vaihtaa sanaakaan kanssanne tässä sokkeloisessa maailmassa ja että haluan säilyttää teidät ja perheenne tarkoin muistissa — saanko kysyä teiltä, enkö ole ollut oikeassa saadessani kelpo vaimonne puheista sen käsityksen, että teillä on ollut muitakin lapsia?»
»Ette», sanoi mr Meagles. »Meillä ei oikeastaan ole ollut toisia lapsia. Yksi vain.»
»Pelkään huomaamatta koskettaneeni arkaa asiaa.»
»Ei tee mitään», vastasi mr Meagles. »Vaikka olen totinen siitä puhuttaessa, en ole ensinkään murheissani. Se panee minut hetkiseksi hiljentymään, mutta onneton en ole. Petillä oli kaksoissisar, joka kuoli silloin kun saatoimme nähdä hänen silmänsä — ne olivat aivan samanlaiset kuin Petinkin — pöydän reunan yli hänen seistessään varpaillansa sen ääressä, pidellen siitä kiinni.»
»Ah, todellako, todellako?»
»Niin, ja koska olemme käytännöllistä väkeä, mrs Meagles ja minä, niin on mielessämme vähitellen muodostunut eräs käsitys, jonka te ehkä ymmärrätte — tai kenties ette ymmärrä sitä. Pet ja hänen pieni sisarensa olivat niin tarkasti yhdennäköiset, niin täydellisesti yhtä, ettemme ajatuksissamme ole voineet erottaa heitä sen jälkeen. Ei hyödytä mitään kertoa meille, että kuollut lapsemme oli vain pieni lapsukainen. Tämä lapsi on meidän muistissamme muuttunut sitä mukaa kuin eloon jäänytkin, joka aina on meidän kanssamme. Kun Pet on kasvanut, on tämäkin lapsi kasvanut; kun Pet on kehittynyt ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi, on hänen sisarensa myös kehittynyt ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi juuri samassa määrässä. Olisi turha yritys vakuuttaa minulle, että jos minun huomenna olisi siirryttävä toiseen maailmaan, en Jumalan armosta tapaisikaan siellä Petin kaltaista tytärtä; uskoisin sitä yhtä vähän kuin mahdollista väitettä, että rinnallani seisova Pet ei olisikaan todellinen.»
»Minä ymmärrän teidät», vakuutti toinen lempeästi.
»Mitä Petiin tulee», jatkoi hänen isänsä, »niin se seikka, että hän näin äkkiä menetti pienen kuvaisensa ja leikkitoverinsa, joten hän aikaisin joutui tekemisiin sen mysteerion kanssa, joka on meille kaikille yhteisenä osana, mutta jota lapset eivät useinkaan joudu näkemään näin läheltä — se seikka jätti välttämättä jälkensä hänen luonteeseensa. Sitäpaitsi, hänen äitinsä ja minä emme olleet nuoria naimisiin mennessämme, joten Pet aina on saanut viettää tavallaan täysikasvuisen elämää, vaikka kyllä olemme koettaneet soveltautua hänen mukaansa. Meitä on monta kertaa, aina kun hän on hiukan sairastellut, kehoitettu mahdollisimman usein vaihtamaan ilmanalaa ja olinpaikkaa hänen tähtensä, varsinkin näihin aikoihin — ja pitämään häntä hyvällä tuulella. Siksipä nyt kiertelemme maailmaa, minulla kun ei nykyään ole pakko kyyröttää työpöydän ääressä (olen aikoinani ollut kylläkin köyhä, tietäkää se; muuten olisin nainut mrs Meaglesin paljoa aikaisemmin). Sentähden olette tavannut meidät töllistelemässä Niiliä, pyramideja, sfinksejä ja erämaata ja kaikkea muuta nähtävää; ja siksipä Tattycoramista aikaa myöten tulee suurempi matkustaja kuin kapteeni Cook oli aikoinaan.»
»Kiitän teitä», virkkoi toinen, »sydämellisesti luottamuksestanne».
»Älkää puhuko siitä», vastasi mr Meagles. »Olen varma siitä, että olette ansainnut sen. Ja nyt, mr Clennam, saanen kysyä, joko olette päättänyt, minne lähdette täältä?»
»En todellakaan. Olen sellainen harhaileva kulkuri, että mieluimmin heittäydyn virran vietäväksi, minne se sitte paiskanneekin minut.»
»Minusta tuntuu oudolta — suonette anteeksi, että otan vapauden sanoa sen — ettette matkusta suoraan Lontooseen», sanoi mr Meagles tuttavallisen neuvonantajan äänellä.
»Ehkä matkustankin.»
»Niin, mutta ette mielellänne ja tahtoen.»
»Minulla ei ole tahtoa. Tarkoitan» — hän punastui hiukan — »että minulta melkein puuttuu oma tahto toimia niin tai näin. Minut on kasvatettu kovuudella ja pakolla, murrettu, ei taivutettu; raskain rautakahlein on minut sidottu päämäärään, josta ei ole kysytty minun mieltäni ja jota en ole valinnut; jo ennen kuin olin täysi-ikäinen, pantiin minut laivaan ja kuljetettiin maailman toiseen ääreen, jossa elin maanpaossa viime vuoteen saakka, jolloin isäni kuoli siellä. Olen aina saanut jauhaa myllyssä, jota aina olen vihannut; mitä minulta, keski-ikäiseltä mieheltä, enää saattaa odottaa? Tahtoa, suunnitelmia, toivoa? Ne valot sammutettiin minulta jo ennen kuin kykenin lausumaan niiden nimet.»
»Sytyttäkää ne uudelleen!» ehdotti mr Meagles.
»Ah! Niin on helppo sanoa. Minulla oli, mr Meagles, kova isä ja kova äiti. Olen sellaisten vanhempien ainoa lapsi, jotka punnitsivat, mittasivat ja hinnoittivat kaikki ja jotka eivät piitanneet mistään muusta kuin sellaisesta, jota kävi punnitseminen, mittaaminen ja hinnoittaminen. He olivat kunnon väkeä, kuten sanotaan, ankaran uskonnon tunnustajia, synkän uskonnon, joka muka vaati heitä luopumaan taipumuksista ja mielihaluista, joita heillä ei ikinä ollut ja jotka he uhrasivat ikäänkuin maksuksi omaisuutensa turvallisuudesta. Ankaroita kasvoja, armoton kuri, rangaistusta tässä maailmassa ja kauhua tulevassa — ei missään mitään herttaista eikä lempeää, lannistetussa sydämessäni vain tyhjyyttä — tällaista oli lapsuuteni, jos saan väärinkäyttää tätä sanaa puhuessani sellaisesta elämän alusta.»
»Todellakin! Se oli vaikea alku», sanoi mr Meagles, joka tuli oikein levottomaksi siitä kuvasta, joka esiintyi hänen mielikuvitukselleen. »Mutta kuulkaa! Teidän pitää nyt opiskella ja käyttää hyväksenne kaikkea, mitä sen mukana seuraa, kuten käytännöllinen mies ainakin.»
»Jospa ihmiset, joita tavallisesti sanotaan käytännöllisiksi, olisivat sitä samassa mielessä kuin te —»
»No, niinhän he ovatkin!» arveli mr Meagles.
»Ovatko todellakin?»
»Otaksun niin», vastasi mr Meagles, miettien asiaa. »Kuinka! Eihän ihminen voi olla muuta kuin käytännöllinen, ja mrs Meagles ja minä emme ole mitään muuta.»
»Minun tuntematon tulevaisuuteni lieneekin siis helpompi ja toivehikkaampi kuin olin odottanut», sanoi Clennam pudistellen päätänsä ja hymyillen totista hymyään. »Mutta jo riittää puhe minusta. Tuossapa vene tulee!»
Se oli täynnä kolmikolkkahattuja, joita kohtaan mr Meagles tunsi kansallista vastenmielisyyttä, ja hattujen omistajat nousivat maihin ja portaita ylös ja kaikki pidätetyt matkustajat kokoontuivat yhteen. Ja sitten kolmikolkat ottivat esille suuren määrän papereita ja huutelivat matkustavaisia nimeltä, jonka jälkeen ryhdyttiin papereita allekirjoittamaan, sinetöimään, leimaamaan, tarkastelemaan ja hiekoittamaan, ja tuloksena oli joukko erinomaisen tuhruisia, mustepilkkuisia ja vaikeasti luettavia asiakirjoja. Vihdoin oli kaikki laillisesti suoritettu, ja matkustajat olivat vapaat lähtemään minne halusivat.
Nämä eivät kiinnittäneet huomiota helteisen päivän hehkuun ja tuijotukseen iloitessaan taas jälleensaadusta vapaudestaan, vaan kiitivät satamalahden poikki hilpeinä venekuntina ja kokoontuivat taas isossa hotellissa, jonne aurinko ei päässyt tunkeutumaan peitoksi vedettyjen ikkunaverhojen läpi ja jossa paljaat kivilattiat, ilmavat huoneet ja kajahtelevat käytävät vaimensivat painostavaa hellettä. Pian kannettiin avaran huoneen isoon pöytään runsas ja erinomainen ateria; ja karanteenielämä tuntui todella köyhältä ja niukalta, kun sitä muisteli tässä herkullisten ruokalajien, etelän hedelmien, jäähdytettyjen viinien, genualaisten kukkien ja vuorten huipuilta tuodun lumen ääressä, kaikkien sateenkaaren värien heijastuessa kuvastimista.
»Mutta en minä silti kanna mitään kaunaa noita yksitoikkoisia muureja vastaan», sanoi mr Meagles. »Ihminen on aina taipuvainen suomaan anteeksi paikalle, jonka on saanut jättää taaksensa; uskallanpa väittää, että vanki alkaa leppyä vankilalleen päästyänsä siitä pois.»
Seurueessa oli noin kolmekymmentä henkeä, ja kaikki juttelivat, mutta tietysti ryhmittäin. Isä ja äiti Meagles istuivat, tytär välissään, alinna toisella puolen pöytää, ja toisella puolen vastapäätä heitä istui mr Clennam; hänen vierustoverinsa oli kookas ranskalainen herrasmies, tukka ja parta pikimustat, ilme synkkä ja peloittava, voisipa sanoa ylhäisen pirullinen, vaikka hän itse oli osoittautunut miehistä lauhkeimmaksi. Sitte seurasi nuori, kaunis, ylpeän ja tarkkaavaisen näköinen englannitar, joka matkusti aivan yksin; hän oli joko itse vetäytynyt erilleen muista tai olivat toiset väistäneet häntä — ei kukaan, häntä itseään ehkä lukuunottamatta, voinut päättää kumpi oli tapahtunut. Loput seurueesta oli tavallisista aineksista koottu. Siinä oli asioillaan matkustavia ja huvikseen matkustavia, Intiasta lomalle tulleita upseereita. Kreikassa ja Turkissa kauppaa käyviä liikemiehiä, yksinkertaiseen, ruumiinmukaiseen takkiin puettu englantilainen pappismies häämatkalla nuoren vaimonsa kanssa, mahtava englantilainen äiti ja isä, ylhäisöön kuuluvia, mukanaan kolme täysikasvuista tytärtä, jotka pitivät päiväkirjaa, nolostuttaen sillä lähimmäisiään, ja kuuro, vanha englantilainen äiti, matkoilla karaistunut, yhdessä totisesti täysikasvuisen tyttärensä kanssa, joka kierteli maailmaa piirrellen luonnoksia ja toivoen lopulta saavansa piirtää nimensä naineitten luetteloon.
Erillään pysyttelevä englannitar tarttui mr Meaglesin viime huomautukseen.
»Tarkoitatteko, että vanki antaa anteeksi vankilallensa?» kysyi hän hitaasti ja painokkaasti.
»Niin otaksuin, miss Wade. En kuitenkaan tahdo väittää tietäväni tarkoin, mitä vanki tuntee. En ole milloinkaan ollut vankina.»
»Mademoiselle epäilee», huomautti ranskalainen herrasmies omalla kielellään, »ettei ole niinkään helppoa antaa anteeksi».
»Niin teen.»
Pet sai kääntää tämän keskustelun mr Meaglesille, joka ei milloinkaan ottanut selvää sen maan kielestä, jossa hän matkusti. »Oh!» huudahti hän. »Hyvänen aika! Mutta sehän on surullista, eikö olekin?»
»Ettäkö en ole herkkäuskoinen?» kysyi miss Wade.
»En tarkoittanut juuri sitä. Mutta sanokaamme näin: että ette voi uskoa anteeksiannon olevan helppoa.»
»Kokemukseni», vastasi toinen tyynesti, »ovat oikaisseet uskoani monessa suhteessa viime vuosina. Se kuuluu luonnolliseen kehitykseemme, olen kuullut sanottavan.»
»Hyvä, hyvä! Mutta ei ole luonnollista kantaa kaunaa kuitenkaan, toivoakseni?» arveli mr Meagles ystävällisesti.
»Jos minut olisi teljetty johonkin riutumaan ja kärsimään, vihaisin aina sitä paikkaa ja tahtoisin polttaa sen tai hajoittaa sen maan tasalle. Muuta en tiedä.»
»Tuimaa puhetta, sir?» kääntyi mr Meagles ranskalaisen puoleen; hänen tapoihinsa kuului myöskin puhutella minkämaalaista tahansa murteellisella englanninkielellä, ollen aivan varma siitä, että he kyllä ymmärtävät sen jollakin tavalla. »Nuoressa ystävässämme on pontta ja perää, eikö teidänkin mielestänne?»
Ranskalainen vastasi kohteliaasti: »Plait-il?» johon mr Meagles tyytyväisenä huomautti: »Olette oikeassa, aivan samaa mieltä kuin minäkin.»
Kun hilpeys aamiaispöydässä alkoi vähitellen väsähtyä, piti mr Meagles seuralle puheen. Se oli sydämellinen ja puheeksi kylläkin lyhyt ja järkevä. Hän tahtoi vain saada sanotuksi, että koska sattuma oli heittänyt heidät tänne yhteen ja koska he kaikki koko ajan olivat pysyneet hyvässä sovussa keskenään ja nyt hajoaisivat eri suunnille eivätkä luultavasti enää milloinkaan tapaisi koko seuraa näin koolla, niin mitäpä he muuta voisivat tehdä kuin jättää toinen toisensa hyvästi ja juoden yhdessä lasillisen jäähdytettyä samppanjaa toivottaa toisillensa onnellista matkaa. Niin tehtiinkin ja yleisen kättenpudistelun jälkeen seura hajosi ainiaaksi.
Yksinään pysyttelevä nuori englannitar ei ollut enää virkkanut mitään. Hän nousi pöydästä muiden mukana ja vetäytyi äänettömänä ison huoneen etäiseen nurkkaan, jossa istui ikkunan viereiseen sohvaan ja näytti katselevan ikkunaverhossa hopeisena väreilynä näkyvää veden heijastelua. Hän istui selin huoneeseen, ikäänkuin omasta ylpeästä tahdostaan pysytellen näin yksin. Ja kuitenkin oli yhä yhtä vaikeata kuin ennenkin päättää, välttikö hän muuta seuraa vai välttikö se häntä.
Varjo, jossa hän istui, lankesi synkkänä huntuna hänen otsalleen ja sointui hyvin hänen kauneutensa erikoiseen sävyyn. Kun katseli hänen tyyniä ja pilkallisia kasvojaan kaarevine tummine kulmakarvoineen ja tummine hiusaaltoineen, ei voinut olla aprikoimatta, millaisiksi ne muuttuisivat, jos niiden ilme vaihtuisi. Näytti melkein mahdottomalta, että ne pehmenisivät ja kävisivät lempeämmiksi. Useimmat katselijat saivat niistä sen vaikutuksen, että niiden ilme kyllä saattoi syventyä suuttumukseksi tai äärimmäiseksi uhmaksi ja että jos niiden ilme ollenkaan muuttuisi, niin muutos tapahtuisi juuri tähän suuntaan. Niissä ei näkynyt koristelevaa sovinnaista ilmettä. Ne eivät olleet avonaiset, muttei niissä ollut teeskentelyäkään. »Minä olen riippumaton ja luotan itseeni; teidän mielipiteenne ei merkitse mitään minulle; te ette vähääkään kiinnitä mieltäni, en välitä teistä, katselen ja kuuntelen teitä välinpitämättömänä» — sen nuo kasvot selvästi sanoivat. Sen saattoi lukea ylpeistä silmistä, laajentuneista sieraimista, kauniista, mutta yhteenpuristetuista huulista, joissa näkyi julmakin piirre. Jos kaksi noista luonteen ilmaisijoista olisi peitetty, niin kolmas olisi kertonut samaa. Jos kaikki kolme olisi naamioitu, niin pelkkä pään heilahdus olisi ilmaissut kukistamattoman luonteen.
Pet oli lähestynyt häntä — mr ja mrs Meagles sekä mr Clennam, jotka paitsi molempia neitosia olivat ainoat huoneeseen jääneet, olivat keskustelleet miss Wadesta — ja seisoi nyt hänen vieressään.
»Onko teillä» — toinen katsahti ylös ja Pet alkoi änkyttää — »onko teillä ketään vastassanne täällä, miss Wade?»
»Minullako? Ei.»
»Isä lähettää kysymään postista kirjeitä. Saako hän luvan käskeä tiedustelemaan teillekin kirjeitä?»
»Kiitän häntä, mutta tiedän, ettei siellä ole minulle mitään.»
»Pelkäämme», jatkoi Pet arasti ja lempeästi, istuen hänen viereensä, »teidän tuntevan itsenne kovin hyljätyksi, sittenkun me kaikki olemme lähteneet».
»Todellako!»
»Emme tietystikään», puolustautui Pet hämmentyneenä toisen katseesta, »kykene olemaan teille seurana emmekä ole olleetkaan; emme edes luule teidän haluavankaan sitä».
»Tarkoitukseni ei ole ollut uskotella kenellekään haluavani sitä.»
»Ei, tietysti ei. Mutta — lyhyesti», ehdotti Pet, koskettaen arasti heidän välillään sohvalla liikkumattomana lepäävää kättä, »ettekö sallisi isän jollakin tavalla auttaa tai palvella teitä. Se ilahduttaisi häntä.»
»Todellakin se ilahduttaisi minua», vahvisti mr Meagles tullen lähemmäksi vaimonsa ja mr Clennamin seurassa. »Olen valmis tekemään mitä hyvänsä teidän puolestanne, mutta vierasta kieltä en puhu.»
»Olen kiitollinen tarjouksestanne», vastasi nainen, »mutta olen jo tehnyt tarpeelliset varustukseni ja kuljen mieluimmin omaa tietäni omalla tavallani.»
»Niinkö teette!» ihmetteli mr Meagles itsekseen katsellen häntä hieman ymmällä. »Hyvä! Siinä on tarmoakin.»
»En ole tottunut nuorten naisten seuraan ja pelkään, etten osaa antaa sille sitä arvoa, mitä muut ihmiset. Hauskaa matkaa toivotan teille! Hyvästi!»
Hän ei näyttänyt aikovan ojentaa kättänsä, mutta mr Meagles pisti esiin omansa hänen eteensä, niin ettei hän voinut välttää sitä. Hän pani kätensä siihen, ja se lepäsi siinä yhtä liikkumattomana kuin äsken sohvalla.
»Hyvästi!» sanoi mr Meagles. »Nämä ovat viimeiset jäähyväiset listalla, sillä äiti ja minä olemme juuri sanoneet hyvästi mr Clennamille, ja hän odottaa vain saadakseen hyvästellä Petiä. Jääkää hyvästi. Emme kai enää milloinkaan tapaa toisiamme.»
»Elämämme tiellä kohtaamme ihmisiä, jotka ovat lähetetyt tapaamaan meitä, oudoissa paikoissa ja oudoilla teillä», kuului rauhallinen vastaus; »ja mitä he ovat määrätyt tekemään meille ja mitä me olemme määrätyt tekemään heille, se myös tehdään.»
Hänen tavassaan sanoa tämä oli jotakin, mikä särähti Petin korvissa. Siihen sisältyi, että se, mikä tulisi tehdyksi, oli välttämättä jotakin pahaa, ja siksi Pet kuiskasi: »Oi, isä!» ja vetäytyi lapsellisen hemmoiteltuun tapaansa lähemmäksi isäänsä. Tämä ei jäänyt puhujalta huomaamatta.
»Kaunis tyttärenne», sanoi hän, »värisee ajatellessaan sellaisia asioita. Kuitenkin», katsoen suoraan Petiin, »voitte olla varma siitä, että nyt jo on liikkeellä miehiä ja naisia, joiden on määrä joutua tekemisiin teidän kanssanne ja jotka myös täyttävät tehtävänsä. Aivan varmasti he täyttävät sen hinta saattaa tulla satojen ja tuhansien peninkulmien takaa tuolta meren toiselta puolen; he lienevät kohta täällä; heitä saattaa ilmestyä tämänkin kaupungin kurjimmilta kulmilta ennenkuin aavistattekaan tai ehditte tehdä mitään estääksenne heitä.»
Tervehtien mahdollisimman kylmäkiskoisesti lähti hän huoneesta kasvoillaan uupunut ilme, joka antoi hänen varmasti vasta alkukukoistuksessaan olevalle kauneudelleen jonkinlaisen riutuneen leiman.
Hänen oli kuljettava monet portaat ja käytävät matkallaan avaran talon läpi vuokraamaansa huoneeseen. Päästyään melkein matkansa päähän ja astuessaan käytävää, jonka varrella hänen huoneensa sijaitsi, kuuli hän vihaista mutinaa ja nyyhkytystä. Eräästä avoimesta ovesta näki hän äsken jättämänsä nuoren neidin palvelijattaren, tuon outonimisen tytön.
Hän pysähtyi katselemaan tätä. Äreä ja kiukkuinen tyttö! Hänen tuuhea, musta tukkansa riippui kasvoilla, jotka olivat punaiset ja kuumat, ja itkiessään ja raivotessaan hän nyki säälimättömin käsin huuliaan.
»Itsekkäät elukat!» sanoi hän, tavantakaa huokaillen ja nyyhkien.
»Eivät välitä siitä, kuinka minun käy. Jättävät minut tänne nälkäisenä,
janoisena ja väsyneenä, eivät välitä mistään! Pedot! Paholaiset!
Kelvottomat!»
»Mikä on hätänä, tyttö rukka?»
Tämä katsahti äkkiä ylös, silmät punaisina, kädet kohotettuina nipistelemään kaulaa, jossa näkyi rumia, äsken revittyjä veripunaisia naarmuja. »Ette te välitä siitä, mikä minulla on hätänä. Se ei merkitse mitään kenellekään!»
»Kyllä minä välitän; olen pahoillani nähdessäni teidät tuollaisena.»
»Ettepä ole», väitti tyttö vastaan. »Iloitsette siitä. Tiedän sen. Olen vain kaksi kertaa ollut tällainen, tuolla karanteenissa; ja molemmilla kerroilla yllätitte minut. Pelkään teitä.»
»Pelkäätte minua?»
»Niin kyllä. Te näytte tulevan samalla tavoin kuin oma vihani, oma pahuuteni, oma — mitä se lienee — en tiedä mitä se on. Mutta minua kohdellaan huonosti, huonosti, huonosti!» Ja nyt alkoivat uudelleen itku ja nyyhkytykset ja repimiset, jotka ensi hämmästys oli hetkeksi hillinnyt.
Vieras seisoi ja katseli häntä omituinen tarkkaava hymyhuulillaan. Oli ihmeellistä katsella tytön taistelun raivoa ja ruumiillista kamppailua; näytti siltä kuin pahat henget olisivat raadelleet häntä.
»Minä olen kaksi tai kolme vuotta häntä nuorempi, ja kuitenkin minun on pidettävä huolta hänestä ikäänkuin olisin vanhempi, ja häntä aina hemmotellaan ja nimitetään pienokaiseksi. Halveksin tuota nimitystä. Vihaan häntä. He tekevät hänestä hupsun, turmelevat hänet. Hän ei ajattele muita kuin itseään; minua hän ei ajattele enempää kuin jos olisin kivi tai kanto!» Näin hän raivosi edelleen.
»Teidän täytyy olla kärsivällinen.»
»En tahdo olla kärsivällinen.»
»Jos he hyvin huolehtivat itsestään ja teistä vain vähän tai ei ensinkään, niin ette saa välittää siitä!»
»Mutta minä tahdon välittää siitä.»
»Hiljaa! Olkaa varovaisempi. Unohdatte riippuvaisen asemanne.»
»En välitä siitä. Lähden karkuun. Teen jotakin pahaa. En kestä tätä; en voi kestää tätä; kuolen, jos koetan kestää.»
Vieras seisoi käsi povellaan ja katseli tyttöä, niinkuin sairas tarkkaa samanlaisen vamman leikkausta ja paljastusta toisessa sairaassa.
Tyttö raivosi ja kamppaili nuoruutensa ja elämänkyllyytensä täydellä voimalla, kunnes hänen intohimoiset purkauksensa vähitellen vaimenivat katkonaiseksi jupinaksi, ikäänkuin hän olisi valitellut ruumiillista kipua. Sitä myöten muuttui hänen asentonsakin; ensin hän vaipui tuolille istumaan, sitte polvilleen, siitä lattialle vuoteen ääreen, josta hän veti peiton alas, osaksi piilottaakseen siihen nolostuneet kasvonsa ja kosteat hiuksensa ja osaksi syleilläkseen sitä, koska hän nähtävästi tarvitsi jotakin, mitä voisi painaa katuvalle sydämelleen.
»Menkää pois luotani, menkää pois! Kun vihastus valtaa minut, olen ihan mieletön. Tiedän, että kyllä voisin hillitä sen, jos vain koettaisin parastani, ja joskus koetankin, mutta toisinaan taas en tee niin enkä tahdokaan yrittää. Mitä olenkaan sanonut! Tiesin saneessani sen, että kaikki oli valhetta. He luulevat, että minusta täällä pidetään huolta ja että saan kyllä, mitä tarvitsen. He ovat aina hyviä minulle. Rakastan heitä sydämestäni; kukaan ei voi olla ajattelemattomalle olennolle kiltimpi kuin he ovat minulle. Menkää, menkää pois, minä pelkään teitä. Pelkään itseäni, kun tunnen vihani nousevan, ja yhtä paljon, pelkään teitä. Menkää pois luotani ja antakaa minun rukoilla ja itkeä itseni paremmaksi!»
Päivä kului loppuun, ja suuri tuijotus tuijotti taas itsensä sammuksiin; kuuma yö levisi Marseillen ylle, ja aamuisen karavaanin jäsenet, hajoitettuina eri suuntiin, matkustivat kukin määrättyä tietänsä omalle haaralleen. Ja näin me elon tien rauhattomat matkaajat vaellamme herkeämättä, yötä ja päivää, auringon paisteessa ja tähtien valossa, kiipeilemme pölyisiä mäkiä ja laahustamme väsyttävillä tasangoilla, matkustamme maitse ja matkustamme meritse, tulemme ja menemme ihmeellisesti, kohtaamme toisemme, vaikutamme ja vastavaikutamme toinen toiseemme.