Pikku Dorrit I

by Charles Dickens

KOLMASTOISTA LUKU

Patriarkallisuutta

Mr Casbyn mainitseminen oli Clennamin muistissa taas virittänyt tulta niihin uteliaisuuden ja mielenkiinnon sammuneisiin hiiliin, joita mrs Flintwinch oli koettanut puhaltaa hehkuun samana iltana, jolloin hän oli tullut kotiin. Flora Casby oli ollut hänen poikaikänsä rakastettu ja oli tuon vanhan pölkkypään Christopherin ainoa lapsi (tällä nimellä mainitsivat ukkoa toisinaan muutamat nenäkkäät pilkkakirveet, jotka olivat asioissa hänen kanssaan ja joihin tuttavallisuus ehkä oli tehnyt tunnetun vaikutuksensa); hänen kerrottiin rikastuneen viikkovuokralaisilla ja pusertaneen hyvän joukon verta muutamien kehnojen talojen ja tanhuvien kivistäkin.

Käytyään muutamina päivinä kyselemässä ja tiedustelemassa Arthur Clennam ymmärsi, että Marshalsean isän asia oli kerrassaan toivoton, ja surullisin mielin luopui ajatuksesta auttaa häntä vapauteen. Hänellä ei ollut nyt mitään toivehikasta tiedusteltavaa pikku Dorritinkaan puolesta; mutta hän päätteli itsekseen, että mikäli hän ymmärsi, saattoi lapsiparalle olla hyödyksi, että hän itse uudisti tämän tuttavuutensa. Tuskin on tarpeellista lisätä, että hän epäilemättä olisi ilmestynyt mr Casbyn ovelle, vaikkei pikku Dorritia olisi ollut olemassakaan; sillä tiedämmehän kaikki, kuinka me jokainen petämme itseämme — kuinka ihmiset yleensä, syvempää olemustaan lukuunottamatta, pettävät itseänsä tekojensa vaikuttimia arvioidessaan.

Miellyttävän tunteen elähyttämänä ja tavallaan aivan vilpittömästi uskoen hyödyttävänsä pikku Dorritia tekemällä sellaista, mikä ei mitenkään koskenut häntä, löysi hän itsensä eräänä iltapäivänä mr Casbyn kadunkulmassa. Mr Casby asui erään kadun varrella Gray’s Inn Roadissa; se oli lähtenyt tältä pääkadulta aikoen yhtä kyytiä painaltaa alas laaksoon ja taas rinnettä ylös Pentonville Hillin huipulle, mutta olikin juossut itsensä hengästyneeksi jo kahdenkymmenen yardin päässä ja pysähtynyt siihen ainiaaksi. Tässä seudussa ei enää ole sellaista paikkaa, mutta monta vuotta takaperin se oli siinä, katsellen pettyneen näköisenä raivaamatonta alaa, jossa siellä täällä näkyi hedelmättömiä puutarhoja ja äkkiä nousseita kesämajoja, joiden ohi se ei milloinkaan päässyt.

»Talo», ajatteli Clennam kulkiessaan kadun poikki ovelle, »on yhtä vähän muuttunut kuin äitini talo ja näyttää miltei synkältä. Mutta yhdennäköisyys pysähtyy ulkopuoleen. Minä tunnen sen tyynen rauhallisuuden, joka vallitsee sisäpuolella. Olen tuntevinani tänne saakka tuoksun, joka leviää kuivilla ruusunlehdillä ja lavendelilla täytetyistä ruukuista.»

Kun hän vanhanaikaisella kiiltävällä kuparikolkuttimella koputti ovelle ja palvelijatar ilmestyi avaamaan sitä, tervehti häntä todellakin lakastunut tuoksu kuin talven henkäys, jossa vielä tuntuu menneen kevään vieno muistontuulahdus. Hän astui vakavaan, äänettömään, umpinaiseen taloon — olisi voinut luulla, että kaikki ääni oli tukahdutettu siellä kuin itämailla kielettömiltä — ja ovi sulkeutui jättäen ulkopuolelle kaiken äänen ja liikkeen. Kalusto oli jäykkää, juhlallista ja kveekarimaista, mutta hyvin säilynyttä ja yhtä viehättävää kuin mikä hyvänsä esine ihmisolennosta alkaen puutuolia myöten, joka on tarkoitettu olemaan suureksi hyödyksi, mutta jota vain vähän ja säästäen käytetään. Siellä oli juhlallinen kello, joka naksutteli jossakin yläkerrassa; ja samalla suunnalla oli äänetön lintu, joka nokki häkissään ikäänkuin naksutellen sekin. Takkavalkea naksutteli vastaanottohuoneen uunissa. Huoneessa oli yksi ainoa henkilö, ja äänekäs kello naksutteli hänen taskussaan kuuluvasti.

Palvelustyttö naksutteli kaksi sanaa »Mr Clennam» niin hiljaa, ettei niitä kuulunut, jonka tähden Arthur jäi tytön sulkeman oven sisäpuolelle seisomaan huomaamattomana. Kauan elämän tietä taivaltanut mies, jonka sileät harmaat kulmakarvat näyttivät liikkuvan kellon naksutuksen tahtiin tulenloimon heijastaessa niihin, istui nojatuolissa, päärmätyt tohvelit matolla, ja pyöritteli peukaloitaan. Tämä oli vanha Christopher Casby — ensi silmäyksellä hänet tunsi — yhtä muuttumattomana kuin hänen omat huonekalunsa, vaikka oli kulunut kolmattakymmentä vuotta, siitä, kun Clennam oli nähnyt hänet; vaihtelevat vuodenajat olivat yhtä vähän vaikuttaneet häneen kuin hänen porsliiniruukuissaan oleviin vanhoihin ruusunlehtiin ja lavendeliin.

Tässä vaikeassa maailmassa olisi tuskin ollut vaikeampaa kuin kuvitella tätä miestä poikana. Ja kuitenkin hän oli muuttunut hyvin vähän elämän kuluessa. Vastakkaisella seinällä samassa huoneessa, missä hän istui, riippui pojan kuva, jonka jokainen olisi tuntenut master Christopher Casbyksi kymmenen vuoden ikäisenä, vaikka hänellä harhauttavasti oli kädessään heinäharava, jollaista hän eläessään oli käyttänyt yhtä vähän kuin sukelluskelloa; hän istui (toisella säärellään) orvokkipenkillä ja katseli varhaiskypsän miettivänä kyläkirkon torninhuippuun. Siinä oli sama sileä otsa ja sileät kasvot, samat tyynet siniset silmät, sama rauhallinen ilme. Kiiltävää kaljua päälakea, joka näytti kovin leveältä, siksi että se niin kiilsi, ja sen sivuilla ja takana riippuvaa pitkää harmaata tukkaa, joka oli kuin silkkistä untuvaa tai kehrättyä lasia ja näytti kovin hyväntahtoiselta, koska sitä ei milloinkaan leikattu, näitä ei tietysti näkynyt pojalla, kuten vanhalla miehellä. Siitä huolimatta saattoi heinäharavaa pitelevässä enkelimäisessä olennossa havaita selviä piirteitä päärmetohvelisesta patriarkasta.

Patriarkaksi nimittivät häntä monet mielellään. Useat vanhat naapurirouvat puhuivat hänestä viimeisenä patriarkkana. Hän oli niin harmaa, hidas, tyyni, rauhallinen ja paksupäinen: patriarkka oli kerrassaan sopiva nimitys hänelle. Häntä oli puhuteltu kadulla ja kiihkeästi pyydetty istumaan patriarkka-mallina taidemaalareille ja kuvanveistäjille; ja tämä tapahtui niin imartelevan tungettelevasti, että kävi selvästi ilmi, kuinka kykenemättömiä kaunotaiteet olivat muistamaan patriarkan tuntomerkkejä tai keksimään niitä. Ihmisystävät kyselivät, kuka hän oli, ja saatuaan vastauksen: »Vanha Christopher Casby, entinen loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijä», olivat huudahtaneet: »Voi, eikö hän, jolla on tuollainen pää, ole syntynyt hyväntekijäksi! Voi, eikö hän, jolla on tuollainen pää, ole orpojen isä ja ystävättömien ystävä!» Ja kuitenkin hän, tämä pää hartioillaan, pysyi vanhana Christopher Casbyna, jota yleisesti mainittiin rikkaaksi talojen omistajaksi; ja tämä pää hartioillaan istui hän nyt hiljaisessa vastaanottohuoneessaan. Ja kerrassaan järjetöntähän olisi ollut otaksua hänen istuvan siellä ilman tätä päätä.

Arthur Clennam liikahti vetääksensä ukon huomion puoleensa, ja harmaat kulmakarvat kääntyivätkin häntä kohden.

»Pyydän anteeksi», sanoi Clennam, »mutta pelkään, ettette kuullut, kun minut äsken ilmoitettiin».

»En, sir, en kuullut. Tahdotteko puhutella minua, sir?»

»Tahdoin tulla tervehtimään teitä.»

Mr Casby näytti höyhenen painon verran pettyneeltä kuullessaan tämän; hän oli kenties odottanut vieraalta jotakin kouraantuntuvampaa kuin pelkkää tervehdystä. »Onko minulla kunnia», jatkoi hän — »tehkää hyvin ja istukaa — onko minulla kunnia tuntea —? Ahaa, todellakin, luulenpa olevan! En luule erehtyväni, jos sanon tuntevani nuo piirteet. Otaksun puhuttelevani herrasmiestä, jonka kotimaahan palaamisesta mr Flintwinch on kertonut minulle?»

»Hän juuri on nyt vieraananne.»

»Todellako? Mr Clennam?»

»Juuri hän, mr Casby.»

»Mr Clennam, onpa hauska tavata teitä. Kuinka olette voinut sitte viime tapaamisemme?»

Katsomatta kannattavan selittää, että hän kuluneen neljännesvuosisadan aikana oli kokenut joitakuita satunnaisia pieniä vaihteluja terveytensä ja mielialansa suhteen, vastasi Clennam ylimalkaisesti, ettei hän milloinkaan ollut voinut paremmin tai jotakin muuta tilaisuuteen sopivaa, sitte hän pudisti kättä, jonka omistajan pää nyt valoi patriarkallista loistettansa häneen.

»Olemme vanhempia nyt, mr Clennam», sanoi Christopher Casby.

»Emme — ole nuorempia», vastasi Clennam. Lausuttuaan tämän älykkään huomautuksen tunsi hän esiintyneensä vähemmin loistavasti ja huomasi olevansa hermostunut.

»Ja teidän kunnioitettava isänne», sanoi mr Casby, »ei ole enää elävien joukossa! Olin suruissani kuullessani siitä, mr Clennam, olin suruissani.»

Arthur vakuutti tavalliseen tapaan olevansa äärettömän kiitollinen.

»Oli aika», jatkoi mr Casby, »jolloin vanhempanne ja minä emme olleet sovinnossa keskenämme. Meidän välillämme oli pieni perheristiriita. Arvoisa äitinne oli melkein hiukan mustasukkainen poikansa tähden; kun sanon poikansa tähden, niin tarkoitan teidän arvoisaa itseänne, juuri teidän arvoisaa itseänne.»

Hänen sileät kasvonsa kukoistivat kuin kypsä säleistöhedelmä. Kun katseli hänen kukoistavia kasvojaan, »tuota päätä» ja hänen sinisiä silmiänsä, tuntui kuin hän lausuilisi harvinaisen viisauden ja hyveellisyyden sanoja. Samaten näytti hänen ilmeensä yli vuotavan hyväntahtoiselta. Ei kukaan voinut sanoa, missä tämä viisaus tai hyve tai hyväntahtoisuus piilivät; mutta jonnekin hänen olemukseensa ne tuntuivat kätkeytyneen.

»Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet», jatkoi mr Casby, »olleet ja menneet. Virkistäyn joskus käymällä arvoisan äitinne luona ja ihailemalla hänen voimaansa ja mielenlujuuttansa koettelemuksissa, koettelemuksissa, niin.»

Näin toistellessaan sanojaan, istuen kädet ristissä, taivutti hän päätänsä toiselle sivulle, kasvoilla lempeä hymy, ikäänkuin hänellä olisi ajatuksissaan jotakin liian suloisen syvämielistä sanoihin puettavaksi. Oli kuin hän olisi kieltänyt itseltään huvin lausua sen julki, jottei liitelisi liian korkealle; sentähden hänen lempeytensä mieluummin jäi ilmeettömäksi.

»Olen kuullut», sanoi Arthur tarttuen ohiliukuvaan tilaisuuteen, »että te eräällä vierailullanne olitte ystävällinen ja mainitsitte pikku Dorritista äidilleni».

»Pikku —? Dorritista? Ompelijattarestako, josta muudan köyhä vuokralaiseni puhui minulle? Niin, niin. Dorrit? Se hänen nimensä oli. Ah, niin, niin. Sanotte häntä pikku Dorritiksi?»

Ei tietoa tiestä siihen suuntaan. Ristikuulustelusta ei herunut mitään.
Siitä ei tullut hullua hurskaammaksi.

»Tyttäreni Flora», sanoi mr Casby, »meni, kuten ehkä olette kuullut, mr Clennam, naimisiin ja sai oman kodin jo useita vuosia takaperin. Onnettomuudekseen menetti hän miehensä oltuaan naimisissa vain muutamia kuukausia. Hän asuu nykyään taas yhdessä minun kanssani. Hän ilostuu saadessaan tavata teidät, jos sallitte minun ilmoittaa hänelle täällä olostanne.»

»Tietysti», vastasi Clennam. »Olisin pyytänyt sitä, ellette ystävällisyydessänne olisi ehtinyt edelleni.»

Tämän jälkeen mr Casby nousi seisomaan ja astui tohveleissaan hitaasti ja raskaasti (hän oli norsumaisen suurikasvuinen) ovelle. Hänellä oli yllään pullonvihreä, avaraliepeinen takki, pullonvihreät housut ja pullonvihreät liivit. Patriarkat eivät pukeutuneet pullonvihreään verkaan, ja kuitenkin hänen vaatteensa näyttivät patriarkallisilta.

Hän oli tuskin lähtenyt huoneesta, jolloin kellon naksutus taas kävi kuuluvammaksi, kun kiireinen käsi kiersi ulko-oven avainta, avasi oven ja sulki sen. Heti sen jälkeen tuli ketterä ja kiihkeä, tumma, lyhyt mies huoneeseen semmoisella vauhdilla, että hän saattoi pysähtyä vasta parin askeleen päässä Clennamista.

»Halloo!» sanoi hän.

Clennam ei huomannut syytä, miksei hänkin puolestaan sanoisi: »Halloo!»

»Mikä on hätänä?» kysyi lyhyt tumma mies.

»En ole kuullut mistään hädästä», vastasi Clennam.

»Missä mr Casby on?» kysyi lyhyt, tumma mies katsellen ympärilleen.

»Hän palaa kohta tänne, jos tarvitsette häntä.»

»Jos minä tarvitsen häntä?» sanoi lyhyt tumma mies. »Ettekö te tarvitse häntä?»

Tähän Clennamin oli vastattava pari selittävää sanaa, joita lyhyt tumma mies kuunteli henkeään pidätellen ja katsellen häntä. Hän oli puettu mustaan ja homeisen teräsharmaaseen pukuun; hänellä oli sysimustat helmisilmät, musta, sänkinen, lyhyt leuka, kankea musta tukka, joka törrötti haarukan tai hiusneulan kaltaisina suorrukkeina päästä, ja iho luonnostaan hyvin tuhruinen tai kenties keinotekoisesti hyvin tuhruinen tai ehkäpä se oli hyvin tuhruinen sekä luonnostaan että keinotekoisesti. Hänellä oli likaiset kädet ja likaiset halkeilleet kynnet ja näytti siltä kuin olisi ollut tekemisissä hiilten kanssa; hän hikoili, pärski ja puhkui, puhisi ja tuhisi kuin käynnissä oleva pieni höyrykone.

»Oho!» huudahti hän, kun Arthur kertoi, miten hän oli joutunut sinne. »Hyvä. Aivan niin. Jos hän kysyisi Pancksia, niin tahdotteko olla hyvä ja sanoa, että Pancks on tullut?» Sen jälkeen hän tuhahtaen ja pärskähtäen hävisi toisesta ovesta.

Ennen aikaan, Arthurin kotona ollessa, oli eräitä liikkeessä olevia viimeistä patriarkkaa koskevia häikäilemättömiä huhuja ja epäilyjä joutunut hänenkin tietoonsa, joitakin nyt unohtuneita teitä myöten. Hän tunsi siihen aikaan kaikenlaisia epäluulon hiukkasia ja läikkiä leijailevan ilmassa; näin samenneen ilman läpi katsottuna esiintyi Christopher Casby pelkkänä majatalon tienviittana, joka ohjasi olemattomaan majataloon kehoitti kiitolliseen lepoon sinne, missä ei ollut lepopaikkaa eikä kiitollisuuden syytä. Hän tiesi, että toisten hiukkasten läpi katsottuna Christopherin patriarkanpää kykeni tekemään suunnitelmia ja ovelasti petkuttamaan lähimmäistään. Toiset hiukkaset esittivät hänet raskasliikkeisenä, itsekkäänä, tuulten ajettavana kuhnuksena, joka törmätessään kömpelösti muita vastaan oli tehnyt sen keksinnön, että päästäkseen helposti kunnialla elämän läpi hänen oli vain pidettävä suunsa kiinni ja paljas päälakensa kiiltävänä ja annettava tukkansa vapaasti kasvaa; hänellä oli ollut juuri kylliksi älyä sen keksiäkseen ja noudattaakseen sitä. Kerrottiin, että hän oli päässyt loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijäksi, ei siksi että hänellä olisi ollut vähääkään liikemieskykyä, vaan siksi, että hän oli niin peräti hyväntahtoisen näköinen, ettei kukaan voinut epäillä sellaisen miehen johtamassa liikkeessä kiskottavan tai keinoteltavan; niinikään sanottiin, että hän samoista syistä nykyään sai enemmän ja helpommin rahaa kiskotuksi omista kurjista vuokrataloistaan kuin toinen, jolla ei ollut niin kupuraista ja kiiltävää päälakea, olisi mahdollisesti saanut. Lyhyesti, oli huomautettu (muisteli Clennam istuessaan yksin naksuttelevassa vastaanottohuoneessa), että monet ihmiset valitsevat mallinsa miltei samalla tavoin kuin maalaajat, joista äsken oli puhe, ja että, kuten kuninkaallisessa akatemiassa vuosittain vanha, kurja koiranvarasroisto saatetaan huomata kaikkien päähyveiden ruumiillistumaksi vain silmäripsiensä tai leukansa tai sääriensä tähden (jonka kautta tarkkasilmäisemmät luonnon tutkijat joutuvat aivan ymmälle), samalla tavoin suuressa yhteiskunnallisessakin näyttelyssä ulkonaiset sivuseikat otetaan huomioon sisäisten ominaisuuksien edellä ja asemasta.

Muistellen näitä seikkoja ja sijoittaen mr Pancksin niiden joukkoon, kallistui Arthur Clennam, vaikkei aivan ratkaisevasti, sen mielipiteen puolelle, että viimeinen patriarkka oli juuri tuollainen tuulten ajettava kuhnus, joka ennen kaikkea tarkoin muisti pitää päälakensa erittäin kiiltävänä. Toisinaan saattoi nähdä, kuinka kömpelö laiva virralla ajelehti vuoksen mukana sivuttain, perä edellä omia teitänsä ja kaikkien muiden tiellä, vaikka näytti siltä kuin sitä olisi hyvinkin ohjailtu ja käännelty, ja kuinka silloin yhtäkkiä pieni hinaaja valtasi sen, sitoi sen peräänsä ja kuljetti mukanaan; samalla tavoin oli tuhiseva Pancks ottanut köyteensä kömpelön patriarkan, joka nyt kulki tämän pienen likaisen hinaajan vanavedessä.

Mr Casby, joka palasi huoneeseen mukanaan tyttärensä Flora, keskeytti nämä mietelmät. Clennamin silmät olivat tuskin sattuneet hänen vanhan rakkautensa esineeseen, ennenkuin rakkaus särkyi ja hajosi kappaleiksi.

Useimmat ihmiset ovat kylliksi uskollisia itselleen ollakseen uskollisia vanhalle ihanteelle. Ei todista mielen häilyväisyyttä, vaan juuri päinvastaista se, että ihanne ei siedä tarkkaa vertailua todellisuuden kanssa ja että niiden välinen ristiriita on rakkaudelle kohtalokas isku. Näin oli Clennamin laita. Nuoruudessaan hän oli kiihkeästi rakastanut tätä naista ja tuhlannut häneen kaiken sydämeen teljetyn kiintymys- ja mielikuvitusrikkautensa. Tämä rikkaus oli ollut hänen autiossa kodissaan kuin Robinson Crusoen rahat ruostumassa, kunnes hän levitti sen rakastettunsa eteen. Tästä muisteltavasta ajasta saakka oli hän säilyttänyt vanhan haaveensa muuttumattomana entisessä pyhitetyssä kätkössään, vaikka olikin kotiinpaluu-iltaansa saakka täydellisesti poistanut Floran kaikista nykyisyyttä tai tulevaisuutta koskevista suunnitelmistaan, aivan kuin tyttö olisi kuollut (kuten hän kyllä olisi voinutkin Clennamin tietämättä siitä mitään). Ja nyt, kaiken jälkeen, astui viimeinen patriarkka tyynesti huoneeseen ikäänkuin sanomaan: »Olkaa hyvä ja viskatkaa ihanteenne maahan ja tanssikaa sen päällä. Tämä on Flora.»

Flora, joka aina oli ollut kookas, oli lihonut vielä ja käynyt ahdashenkiseksi, mutta se ei merkinnyt paljon. Florasta, jonka hän oli jättänyt liljana, oli tullut piooni; mutta tämä ei merkinnyt paljon. Flora, joka oli ollut ihastuttava kaikessa, mitä oli sanonut ja ajatellut, oli nyt laverteleva ja typerä. Se merkitsi jo paljon. Flora, joka kauan sitten oli ollut hemmoiteltu ja lapsekas, oli päättänyt nytkin olla hemmoiteltu ja lapsekas. Se oli kohtalokas isku.

Tämä siis oli Flora!

»Vakuutan», tirskui Flora ja nakkeli niskojaan kuten ennen tyttönä (tästä liikkeestä tuli nyt kuitenkin vain entisen irvikuva, sellainen, jonka ilveilijä olisi esittänyt hänen hautajaisissaan, jos hän olisi elänyt ja kuollut klassillisessa muinaisuudessa), »vakuutan, että oikein häpeän tavatessani mr Clennamin; olen niin hirveän näköinen, tiedän, että olen hänen mielestään kauheasti muuttunut, olen todellakin vanha nainen; kamalaa on näyttäytyä, tällaisena, kerrassaan kamalaa!»

Clennam vakuutti, että Flora oli aivan sellainen kuin hän oli odottanutkin ja ettei aika ollut pysynyt paikoillaan hänen itsensäkään kohdalla.

»Oh, mutta herrojen laita on aivan toisin, ja te näytätte todellakin niin hämmästyttävän reippaalta, ettei teillä ole oikeutta sanoa noin, jotavastoin minä, kuten näette — oh!» huudahti Flora hiukan kirkaisten, »minä olen kauhea!»

Patriarkka, joka nähtävästi ei ollut selvillä omasta osastaan esitettävänä olevassa näytelmässä, säteili ajatuksetonta tyyneyttä ja rauhaa.

»Mutta jos puhumme säilymisestä», sanoi Flora, joka ei milloinkaan päässyt asian päähän, puhuipa hän mistä tahansa, »niin katsokaa isää, eikö isä ole aivan samanlainen kuin teidän lähtiessänne pois, eikö isä ole julma ja luonnoton ollessaan sellaisena soimauksena omaa lastansa, vastaan; jos tätä jatkuu kauankin, niin luulevat vieraat ihmiset, että minä olen isän äiti!»

»Sinne lienee vielä pitkä aika», arveli Arthur.

»Oh, mr Clennam, te vilpillisin luoduista olennoista», sanoi Flora, »huomaan, ettette ole unohtanut vanhaa tapaanne lausua kohteliaisuuksia, vanhaa tapaanne siltä ajalta, jolloin väititte olevanne ylenmäärin ihastunut, muistattehan — en suinkaan tarkoita, että minä — oh, en tiedä mitä tarkoitan!» Tässä Flora kikatti hämillään ja loi häneen yhden entisiä silmäyksiään.

Patriarkka, jolle nyt alkoi selvitä, että hänen osansa näytelmässä vaati häntä poistumaan näyttämöltä mitä pikemmin sitä parempi, nousi ja meni samalle ovelle, josta Pancks oli hävinnyt, ja kutsui tätä hinaajahöyryänsä nimeltä. Hän sai vastauksen joltakin pieneltä telakalta ja hinattiin kohta näkyvistä.

»Ettehän toki vielä aio lähteä», kielteli Flora — Arthur oli vilkaissut hattuunsa, kun hänet oli vallannut naurettava pelko, eikä hän tiennyt mitä tehdä; »ettehän voi olla niin epäystävällinen, että nyt jo lähtisitte, Arthur — tarkoitan mr Arthur — tahi mr Clennam kai olisi paljon sopivampi — mutta en näy nyt tietävän mitä puhun — ei sanaakaan menneistä rakkaista päivistä; kuitenkin, kun ajattelen niitä, huomaan, että on parasta olla puhumatta niistä, ja hyvin luultavaa on, että olette solminut paljon miellyttävämmän liiton, ja vakuutan, että olen viimeinen tunkeutumaan väliin, vaikka olikin aika, mutta taas minä eksyn hulluttelemaan».

Oliko mahdollista, että Flora oli ollut tuollainen lörpöttelijä niihin aikoihin, joihin hän viittaisi? Saattoikohan niissä viehättävissä ominaisuuksissa, jotka ennen olivat hurmanneet hänet, olla jotakin sukulaisuutta hänen nykyisen sekavan puheliaisuutensa kanssa?

»Luulenpa todellakin», jatkoi Flora syöksyen eteenpäin hämmästyttävällä vauhdilla ja käyttäen lauseissaan pelkkiä pilkkuja, niitäkin harvassa, »että olette naimisissa jonkun kiinalaisen naisen kanssa, kun olette niin kauan ollut Kiinassa liikeasioissa, niin tahdoitte tietysti asettua siellä vakinaiseksi liikemieheksi ja saada tuttavuuksia, ja silloin ei mikään ollut luonnollisempaa kuin että kositte kiinalaista naista, eikä mikään ollut luonnollisempaa kuin että hän suostui ja katsoi tehneensä hyvän kaupan, toivon vain, ettei hän ole pagodilainen lahkolainen».

»En ole», vastasi Arthur hymyillen vasten tahtoaan, »naimisissa kenenkään kanssa, Flora».

»Voi, herra Jumala, ettehän vain ole pysynyt naimattomana näin kauan minun tähteni!» tirskui Flora, »mutta ettehän toki, miksikäpä olisitte niin tehnyt, pyydän, älkää vastatko tähän, en tiedä, mihin taas olen joutunut, oh, kertokaa minulle jotakin kiinalaisista naisista, ovatko heidän silmänsä todellakin niin soikeat ja kapeat, ne muistuttavat minulle aina helmiäispelimarkkaa, ja käyttävätkö he todellakin niskapiiskaa ja onko se palmikoitukin vai miehilläkö vain on sellainen, ja kun he kiristävät hiuksensa niin kovalle otsan kohdalta, niin eikö se tee kipeätä, ja minkätähden he ripustavat tiukuja siltoihinsa ja temppeleihinsä, hattuihinsa ja joka paikkaan ja tekevätkö he todella niin!» Taas Flora loi häneen yhden entisiä silmäyksiään. Heti senjälkeen jatkoi hän taas, aivan kuin Arthur jo olisi vastannut.

»On siis totta, että he todellakin tekevät niin, herra Jumala, Arthur! — anteeksi — vanhan tavan mukaan — mr Clennam on paljon sopivampi — millaista onkaan asua sellaisessa maassa näin kauan ja niin paljon lyhtyjä ja päivänvarjoja kuin siellä on, ja kuinka pimeätä ja kosteata ilma siellä lieneekään ja todella onkin, ja kuinka paljon rahaa kokoavatkaan nämä kaksi kauppatavaraa, kun kaikki käyttävät niitä ja ripustavat niitä kaikkialle, ja pienet kengät ja lapsuudesta saakka puristetut jalat ovat hämmästyttäviä, kuinka paljon olettekaan nähnyt maailmaa!»

Naurettavassa säikähdyksessään sai Clennam vielä yhden Floran entisiä silmäyksiä, eikä hänellä ollut aavistusta, mitä tehdä sillä.

»Ai, ai», sanoi Flora, »kun ajattelen niitä muutoksia, joita on tapahtunut kotona, Arthur — en pääse siitä, tuntuu niin luonnolliselta, mr Clennam paljoa sopivampi — senjälkeen kun olette perehtynyt kiinalaisiin tapoihin ja kieleen, jota uskon teidän puhuvan yhtä hyvin ellei paremmin kuin kiinalainen, kun te olitte aina niin taitava ja sukkela, vaikka se epäilemättä on hyvin vaikeata, olen varma siitä, että teearkutkin jo veisivät minulta hengen, jos yrittäisin sellaisia muutoksia, Arthur — taas sanon niin, se tuntuu luonnolliselta, mutta on hyvin sopimatonta — joita ei olisi uskonut, kukapa olisi voinut ajatella, että minusta tulisi mrs Finching, kun en itsekään voinut sitä kuvitella!»

»Sekö on teidän nimenne naineena?» kysyi Arthur, joka kaikesta tästä sekamelskasta erotti jonkinlaista sydämenlämpöä Floran äänessä, kun hän viittasi, tosin oudolla tavalla, heidän nuoruudenaikaiseen suhteeseensa. »Finching?»

»Finching, niin, eikö se ole kauhea nimi, mutta kuten mr F. sanoi kosiessaan minua, niin hän teki seitsemän kertaa suostuen kiltisti, kuten sanoi, tyytyväisenä odottamaan kaksitoista kuukautta, joka tapauksessa hän ei voinut mitään nimellensä, erinomainen mies, aivan toisenlainen kuin te, mutta erinomainen mies!»

Flora oli vihdoinkin hetkiseksi puhunut itsensä hengästyksiin. Hetkiseksi, sillä hän tointui taas kehottaessaan pienen nenäliinankulman silmilleen poismenneen mr F:n muistoksi ja aloitti uudelleen.

»Ei kukaan voi kieltää, Arthur — mr Clennam — että olette aivan oikeassa osoittaessanne minulle vain muodollista ystävällisyyttä näissä muuttuneissa olosuhteissa, ja todella ei voisikaan olla toisin, ainakaan en voi otaksua, että te tietäisitte, mutta en voi olla muistamatta, että on ollut aika, jolloin asiat olivat ihan toisin.»

»Rakas mrs Finching», aloitti Arthur, taas liikutettuna ystävällisestä äänensävystä.

»Oh, älkää sanoko tuota ilkeätä, rumaa nimeä, sanokaa Flora.»

»Flora. Vakuutan teille, Flora, että nyt olen onnellinen saadessani taas nähdä teidät ja huomatessani, että te samoin kuin minäkin vielä muistatte entisiä mielettömiä unelmia, joiden aikana katselimme kaikkea nuoruutemme ja toivomme valossa.»

»Te ette näytä siltä», tokaisi Flora nyrpeänä, »te olette aivan välinpitämätön, mutta te olette pettynyt minun suhteeni, ehkäpä kiinalaiset naiset — mandariinittaret, jos nimitätte niitä siksi — ovat siihen syypäitä tai kenties olen itse syyllinen, siltä näyttää».

»Ei, ei», vastusti Clennam, »älkää sanoko niin».

»Oh, täytyyhän minun», väitti Flora vastaan, »miksen minä sitä sanoisi, tiedänhän minä, etten ole sellainen kuin odotitte, kyllä minä sen tiedän».

Kesken laverteluansa hän oli päässyt selville siitä, havaiten sen yhtä nopeasti kuin älykkäämpikin nainen. Se sekava ja läpeensä järjetön tapa, jolla hän siitä huolimatta heti jatkoi laverteluansa koettaen punoa yhteen heidän lapsuudenaikaisen suhteensa ja tämänpäiväisen kohtaamisensa, saattoi Clennamin tuntemaan itsensä miltei löyhäpäiseksi.

»Tahdon huomauttaa», sanoi Flora muuttaen aivan odottamatta ja Clennamin suureksi kauhuksi keskustelun lemmenkinastelun luontoiseksi, »tahdon selittää erään asian, kun teidän äitinne tuli ja pani toimeen näytelmän tämän johdosta minun isäni kanssa ja kun minut kutsuttiin alas pieneen aamiaishuoneeseen, jossa he katselivat toisiaan teidän äitinne päivänvalo välissään ja istuivat kumpikin tuolillaan kuin kaksi kiukkuista sonnia, niin mitä minä saatoinkaan tehdä!»

»Rakas mrs Finching», rauhoitti Clennam, »noin vanhoja ja aikaa sitten loppuun saatettuja asioita ei kannata näin vakavasti —»

»En voi, Arthur⁻», vastasi Flora, »antaa koko Kiinan seurapiirin syyttää itseäni sydämettömyydestä puolustautumatta, kun kerta minulla on tilaisuutta siihen, ja te varmasti muistatte, että Paul ja Virginia oli palautettava minulle niinkuin se palautettiinkin, mutta ilman minkäänlaista kirjelippua tai tervehdystä, en tietysti tarkoita, että olisitte voinut kirjoittaa minulle, vartioitu kun olin, mutta jos kirjan kannessa olisi ollut vaikkapa vain punainen suulakka, niin olisin tiennyt sen tarkoittavan että 'tule Pekingiin, Nankingiin ja mikä se kolmas paikka on, paljain jaloin'».

»Rakas mrs Finching, ei teissä ole syytä, enkä ole milloinkaan syyttänytkään teitä. Me olimme molemmat liian nuoria, liian riippuvaisia ja avuttomia tehdäksemme muuta kuin alistua erottamiseemme. — Ajatelkaa, kuinka pitkä aika siitä on kulunut», huomautti Arthur vakavasti ja lempeästi.

»Vielä tahdon huomauttaa», jatkoi Flora ehtymättömän monisanaisena, »vielä tahdon selittää erään asian, viisi päivää minulla oli nuhaa itkemisestä ja vietin, ne kokonaan pihanpuolisessa seurusteluhuoneessa — tämä pihanpuolinen seurusteluhuone on yhä ensimmäisessä kerroksessa ja pihan puolella todistamassa sanojani — kun se kauhea aika oli ohi, seurasi tylsyyden kausi, vuodet vierivät ja mr Finching tutustui meihin yhteisen tuttavamme luona, hän oli hyvin huomaavainen, tuli luoksemme seuraavana päivänä ja pian alkoi käydä kolmena iltana viikossa ja lähettää kaikenlaisia pikku lahjoja illallisiin, se ei ollut rakkautta mr F:n puolelta, vaan palvontaa, mr F. kosi isän täydellä suostumuksella, ja mitä minä saatoin tehdä?»

»Ette ikinä mitään muuta kuin minkä teitte», vakuutti Arthur iloisimman myöntyväisenä. »Sallikaa vanhan ystävän lausua varma vakaumuksensa, että menettelitte aivan oikein.»

»Vielä tahdon viimeiseksi huomauttaa», jatkoi Flora, lykäten kädenliikkeellä arkielämän syrjään, »tahdon selittää erään asian, oli aika ennenkuin mr F. ensin alkoi osoittaa huomaavaisuutta, jonka suhteen ei saattanut erehtyä, mutta se on ohi eikä voinut kestää, rakas mr Clennam, te ette enää kanna kultakahletta, olette vapaa, toivon teidän tulevan onnelliseksi ja tässä tulee isä, joka aina on sietämätön ja pistää nokkansa joka paikkaan, missä sitä ei tarvita».

Näin sanoen ja tehden nopean arasti varoittavan liikkeen — sellaiseen eleeseen olivat Clennamin silmät kyllä tottuneet entisinä aikoina — jättäytyi Flora parka taas kauaksi taapäin ajassa, kahdeksantoistavuotiaaksi ja viimein pääsi puhetulvansa loppuun.

Tai oikeastaan hän jätti toisen puolen itsestään kahdeksantoistavuotiaaksi ja karsi toisen puolen mr Finchingin leskeksi, esiintyen siveellisessä mielessä merenneitona, joka näytelmä teki hänen entiseen nuorukaisrakastajaansa omituisesti, sekoittuneen, surullisen ja samalla hullunkurisen vaikutuksen.

Esimerkiksi. Ikäänkuin hänen itsensä ja Clennamin välillä olisi ollut mitä hurmaavin salainen ymmärtämys, ikäänkuin Skotlantiin saakka kulkevat neljän hevosen vetämät postivaunut olisivat nyt nurkan takana juuri lähdössä ja ikäänkuin hän ei olisi voinut (eikä tahtonut) astua hänen kanssansa pitäjänkirkon alttarin eteen perhesuojan alla, patriarkan siunaus otsallaan ja koko miessuvun kilpailu kintereillään, lohduttautui Flora antamalla ilmitulemisen pelkoa ilmaisevia merkkejä ja varoituksia. Tuntien joka hetki tulevansa yhä löyhäpäisemmäksi katseli Clennam, kuinka mr F-vainajan leski huvitteli mitä ihmeellisimmällä tavalla, asettaen itsensä ja hänet heidän entisille paikoillensa ja läpikäyden kaikki vanhat temput — nyt, kun näyttämö oli himmeä, kulissit haalistuneet, orkesteri tyhjä ja valot sammuneet. Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää, että juuri hänen tulonsa näin eriskummaisella tavalla herätti eloon sen, minkä hän muisti Florassa ennen olleen luonnollista ja kaunista, ja että siinä tuntui liikuttava muisto.

Patriarkka tahtoi välttämättä häntä jäämään päivälliselle, ja Flora antoi merkin »jääkää». Clennam olisi niin suonut voivansa tehdä enemmän kuin jäädä päivälliselle — olisi niin vilpittömästi suonut tapaavansa Floran sellaisena kuin hän oli ollut tai kuin hän ei ollut milloinkaan ollut — että suostuminen perheen toivomukseen oli vähin korvaus, minkä hän saattoi tarjota aiheuttamastaan pettymyksestä, joka häntä melkein hävetti. Sentähden hän jäi päivälliselle.

Pancks söi heidän kanssansa. Hän höyrysi pieneltä telakaltaan neljännestä vailla kuusi ja laski suoraan patriarkkaa kohden, joka sattui umpimähkään ajelehtimaan hitaissa Bleeding Heart Yard-laskelmissa. Pancks sitoi hänet heti köyteensä ja hinasi selville vesille.

»Bleeding Heart Yard!» sanoi Pancks tohahtaen ja pärskähtäen. »Siitä omaisuudesta on paljon vaivaa. Se kyllä tuottaisi hyvin, mutta vuokrat ovat kovassa. Siitä on enemmän hommaa kuin kaikista muista vuokrataloistanne yhteensä.»

Samaten kuin köydessä kulkeva iso laiva useimpien katsojain silmissä näyttää hinaajaa voimakkaammalta, tuntui tavallisesti siltä kuin patriarkka olisi lausunut sen, mitä Pancks sanoi hänen puolestaan.

»Todellako?» kysyi Clennam, joka nähdessään vilahduksenkin kiiltävästä päälaesta heti sai tämän vaikutuksen niin tehokkaana, että puhutteli isoa laivaa hinaajahöyryn asemesta. »Ovatko ihmiset siellä niin köyhiä?»

»Eihän voi sanoa, tietysti», tuhisi Pancks ja veti toisen likaisen kätensä homehtuneen teräksenharmaasta taskustaan purraksensa kynsiään, jos löytäisi sellaisia sormistaan, ja käänsi helmisilmänsä isäntänsä puoleen, »ovatko he köyhiä vai eivät. He sanovat olevansa, mutta niin he kaikki sanovat. Jos ihminen sanoo olevansa rikas, niin voitte yleensä arvata, ettei hän ole sitä. Sitäpaitsi, vaikka he olisivatkin köyhiä, ei sille voi mitään. Itsehän siitä köyhtyisi, jos ei saisi vuokriansa.»

»Totta kyllä», myönsi Arthur.

»Eihän kaikille Lontoon köyhille voi tarjota vapaata asuntoa», jatkoi Pancks. »Ei heille voi ilmaiseksi antaa huoneita. Mahdotonta on avata ovensa selkoselälleen ja antaa heidän tulla sisään vapaasti. Se ei kävisi päinsä.»

Mr Casby pudisti päätänsä ylimalkaisen lempeästi ja hyväntahtoisesti.

»Jos joku ottaa teiltä huoneen puolen kruunun viikkovuokrasta eikä hänellä viikon kuluttua olekaan maksaa tätä puolta kruunua, niin te sanotte hänelle: 'Miksi otitte sitten huoneen? Missä olette ollut ja mitä olette tehnyt rahoillanne? Jos ette ole saanut kokoon toista, niin mitä teette toisellakaan? Mikä on tarkoitus? Mitä teillä on mielessä?' Näin juuri te sanotte tämänkaltaiselle miehelle; ja ellette sano sitä, niin se on oma häpeänne!» Tämän sanottuaan nosti mr Pancks oudon ja ällistyttävän melun, jonka hän sai aikaan jonkinlaisella voimakkaasti puhaltavalla ponnistelulla nenän tienoilla; tästä ei kuitenkaan ollut muuta tulosta kuin äänellinen.

»Te kai omistatte melkoisia alueita täällä kaupungin itä- ja koillisosissa?» kysyi Clennam epätietoisena kumman puoleen kääntyä.

»Kyllä, useampia», vastasi Pancks. »Mutta ei niiden tarvitse välttämättä sijaita itä- tai koillisosassa; mikä kompassin suunta hyvänsä kelpaa. Hyvä rahojen sijoitus ja nopea tuottavaisuus vain ovat tarpeen. Sellaiseen tartumme, missä sitä on tarjolla. Emme ole tarkkoja paikan valinnassa, emme ensinkään.»

Patriarkallisessa teltassa asui vielä neljäskin omituinen olento, joka myös ilmestyi huoneeseen ennen päivällistä. Se oli merkillinen pieni nainen, jolla oli tuijottavat puunuken kasvot — nukke oli niin halpahintainen, ettei sillä ollut ilmettä kasvoissaan — ja kankea, keltainen tekotukka, joka oli vinossa päälaella, ikäänkuin lapsi, joka omisti nuken, olisi lyönyt naulan sen päähän jonnekin, että tukka pysyisi siinä. Toinen merkillinen seikka tässä pienessä eukossa oli, että sama lapsi näytti iskeneen häntä kasvoihin, pariin kolmeen kohtaan, jollakin tylsällä, lusikantapaisella esineellä, sillä naamassa, varsinkin nenän päässä näkyi merkillisiä kuhmuja, jotka jotenkin näyttivät vastaavan lusikan koveraa päätä. Vielä eräs merkillinen seikka eukossa oli se, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin mr F:n täti.

Hän esiteltiin vieraalle seuraavalla tavalla: Flora kysyi, kun ensimmäinen ruokalaji tuotiin pöytään, oliko mr Clennam mahdollisesti kuullut, että mr F. oli jättänyt hänelle testamentin. Clennam vastasi toivovansa, että mr F. oli jättänyt suurimman osan maallista omaisuuttaan, ellei sitä kokonaan, palvomalleen naiselle. Flora vastasi: »oh, kyllä», mutta hän ei tarkoittanut sitä; mr F. oli kyllä tehnyt kauniin jälkisäädöksen, mutta myös jättänyt hänelle erikoisena perintönä tätinsä. Hän lähti sitte huoneesta noutamaan perintönsä ja palatessaan esitteli melkein voitonriemuisena: »Mr F:n täti.»

Mr F:n tädin ominaisuuksista pisti vieraan silmään huomattavimpina äärimmäinen ankaruus ja tuikea vaiteliaisuus; viimemainitun keskeytti toisinaan halu lausua tavattoman syvällä, varoittavalla äänellä huomautuksia, jotka hämmästyttivät ja pelästyttivät kuulijoita, kun eivät millään tavalla liittyneet edellä sanottuun eivätkä olleet minkäänlaisessa ajatusyhteydessä keskustelun aiheiden kanssa. Kenties mr F:n täti heitti huomautukset keskusteluun jonkinlaisen järjestelmänsä mukaan, joka saattoi olla sekä nokkela että nerokas, mutta johon ei ollut avainta.

Siististi tarjoilluilla ja hyvin valmistetuilla päivällisillä (sillä tässä patriarkallisessa taloudessa oli kaikki omiaan edistämään rauhallista ruuansulatusta) syötiin ensiksi jonkinlaista lientä, paistettua kampelaa, katkorappokastiketta ja perunaa. Keskustelu koski yhä vuokrien kantoa. Mr F:n täti, katseltuaan seuraa kymmenen minuutin ajan pahansuovin silmin, lausui seuraavan peloittavan huomautuksen:

»Kun asuimme Henleyssä, varastivat kattilanpaikkaajat Barnasin koirashanhen.»

Mr Pancks nyökäytti rohkeasti päätänsä ja sanoi: »Niin kyllä, ma'am.» Mutta tämä salaperäinen keskustelu suorastaan pelästytti Clennamia. Toinenkin seikka teki tämän vanhan naisen erikoisen peloittavaksi. Vaikka hän lakkaamatta tuijotti, ei hän milloinkaan osoittanut näkevänsä ketään. Kohtelias ja huomaavainen vieras tahtoi esimerkiksi tiedustella hänen mieltään perunoiden suhteen. Turhaan kääntyi ilmeikkäänä tämän naisen puoleen, Mitä tehtävä? Ei kukaan mies voinut sanoa: »Mr F:n täti, sallitteko minun?» Jokaisen täytyi, kuten Cennamin, luopua kohteliaisuudenyrityksestään säikähtyneenä ja nolona.

Sitten tarjottiin lampaanpaistia ja omenapiirakkaa — jotakin, jolla ei ollut kaukaisintakaan yhteyttä hanhien kanssa — ja ateria jatkui ilottomanakin juhlana, jota se todella olikin. Ennen muinoin oli hän istunut tässä pöydässä eikä kiinnittänyt huomiotansa mihinkään muuhun kuin Floraan; nyt hän katsellessaan Floraa pani vasten tahtoansa merkille, että tämä oli erittäin mielistynyt olueen, että hän katsoi ison joukon sherryä tarpeelliseksi maljan juonnissa, ja että jos hän oli hiukan liian lihava, niin sillä oli oleelliset syynsä. Viimeinen patriarkka oli aina ollut suursyöjä, ja hän pisti poskeensa suunnattomat määrät tanakkaa ruokaa, lähimmäistään ruokkivan armeliaan sielun hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. Mr Pancks, jolla aina oli kiire ja joka aika ajoin vilkaisi vieressään olevaan likaiseen muistikirjaan (se sisälsi kenties luettelon vuokransa laiminlyöneistä, jotka hän aikoi etsiä käsiinsä, ja hän nautti ehkä tästä ajatuksesta kuin jälkiruuasta), söi jotenkin samalla tavalla kuin hinaajahöyry lastaa hiiliä: aikalailla meluten, aikalailla tiputellen ympärillensä ja tuon tuostakin tuhahtaen ja pärskähtäen aivan kuin olisi ollut valmis höyryämään tiehensä.

Koko päivällisajan kietoi Flora toisiinsa nykyisen harrastuksensa syömiseen ja juomiseen ja entisen harrastuksensa haaveelliseen rakkauteen ja teki sen sillä tavalla, että Clennam tuskin uskalsi kohottaa katsettaan lautasesta, sillä hän ei voinut katsahtaa Floraan saamatta varoittavaa tai salaperäisesti tarkoittavaa silmäystä, aivan kuin he olisivat olleet salaliitossa keskenään. Mr F:n täti istui äänettömänä ja katseli häntä uhmaten ja äärimmäisen katkerana, kunnes pöytäliina korjattiin pois ja viinikarahvit ilmestyivät pöydälle, jolloin hän lausui toisen huomautuksen —se paukahti keskustelun lomaan kuin kellon lyönti, kysymättä kenenkään mieltä tai mistä, paraillaan oli puhe.

Flora oli juuri sanonut: »Mr Clennam, suvaitsetteko kaataa lasillisen portviiniä mr F:n tädille?»

»London Bridgen lähellä oleva muistopatsas», julisti tämä rouva heti siihen, »pystytettiin Lontoon suuren palon jälkeen; tämä suuri palo ei ollut se tulipalo, jossa George-setäsi verstaat paloivat poroksi».

Mr Pancks vastasi yhtä rohkeasti kuin edellisellä kerralla: »Todellako, ma’am? Aivan niin!» Mutta F:n täti näytti kiukustuneen kuvitelluista vastaväitteistä tai muuten huonosta kohtelusta, niin että hän, sen sijaan että olisi vaipunut äänettömyyteen, antoikin lisäjulistuksen:

»Minä vihaan hulluja!»

Tämä ajatelma, joka itsessään oli miltei salomonimainen, sai erittäin loukkaavan ja henkilökohtaisen leiman siitä, että hän tähtäsi sen suoraan vierailijan päätä kohden, jonka tähden mr F:n täti oli talutettava ulos huoneesta. Tämän teki Flora, aivan tyynesti, eikä mr F:n täti tehnyt vastarintaa, kysyi vain ulosmennessään leppymättömän vihan vallassa: »Mitä miehellä täällä on tekemistä?»

Palatessaan selitti Flora, että hänen perintönsä oli älykäs vanha nainen, hieman omituinen toisinaan ja »sai vastenmielisyyden muutamia kohtaan» — Flora näytti pikemmin ylpeilevän näistä erikoisuuksista kuin häpeävän niitä. Vapauduttuaan vanhan naisen pelottavasta läsnäolosta soi Clennam mielellään anteeksi hänen vikansa, koska hän oli houkutellut näkyviin Floran hyväsydämisyyden, joka tässä pääsi oikeuksiinsa. Arvaten, että Pancks kohta nostaisi ankkurin ja että patriarkka rupeaisi levolle, kertoi Clennam tahtovansa välttämättä käydä äitinsä luona ja kysyi Pancksilta, mihin päin hänen matkansa piti.

»Cityyn päin, sir», vastasi Pancks.

»Menemmekö yhdessä?» kysyi Arthur.

»Erittäin hauskaa», vastasi Pancks.

Tällä välin Flora jupisi hänen korvaansa vuolain katkonaisin lausein, että oli ollut aika ja että menneisyys kuitenkin oli ammottava kuilu ja ettei häntä, Clennamia, sitonut mikään kultainen kahle ja että hän, Flora, kunnioitti mr F:vainajan muistoa ja että hän oli kotona huomenna kello puoli kaksi ja että kohtalon päätökset olivat järkähtämättömät ja ettei hänestä ollut mikään vähimmin luultavaa kuin että hän, Clennam, kävelisi Gray's-Inn Gardensin luoteista puolta juuri kello neljä jälkeen puolenpäivän. Clennam koetti hyvästi heittäessään vilpittömästi antaa kättä nykyiselle Floralle — ei häipyneelle Floralle eikä merenneidolle — mutta Flora ei tahtonut, ei voinut ottaa sitä, hän oli täysin kykenemätön erottamaan itseänsä ja häntä heidän menneistä ja muuttuneista luonteistaan. Clennam lähti talosta surkeassa tilassa ja niin paljon entistä sekapäisempänä, että ellei hänen onnensa olisi toimittanut häntä hinaajahöyryn köyteen, olisi hän ensimmäisenä neljännestuntina ajelehtinut kuin lastu laineilla.

Toinnuttuaan raikkaassa ilmassa ja päästyään pois Floran läheisyydestä huomasi hän Pancksin painaltavan eteenpäin täydellä höyryllä, kalvaen niukkaa kynsilaiduntaan mikäli sitä vielä oli jäljellä ja tohahdellen tuon tuostakin, toinen käsi taskussa ja nukkainen hattu takaperin päässä; nämä toimitukset ja asenteet näyttivät muodostavan sen tilan, jossa hänen oli helpointa miettiä.

»Raikas ilta!» huomautti Arthur.

»Kyllä, oikein raikas», myönsi Pancks. »Vieras kun olette, huomaatte paremmin ilmanalan vaihtelut kuin minä, luulen. Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa tuntea niitä.»

»Elätte niin työteliästä elämää?»

»Niin teen, minulla on aina jotakin hommaa vuokrien tai vuokrattavien kanssa. Mutta minä rakastan työtä ja touhua», sanoi Pancks ja paransi vauhtia. »Sitä vartenhan ihminen on luotu.»

»Sitäkö varten vain?» kysyi Clennam.

»Mitä muuta varten?» kysyi Pancks vastaan. Siihen kysymykseen tiivistyi pieneen alaan koko se taakka, joka oli painanut Clennamin elämää; eikä hän vastannut mitään. »Samaa kysyn meidän viikkovuokralaisiltammekin», jatkoi Pancks. »Muutamat heistä tekeytyvät surkeiksi ja valittavat: 'Näettehän, herra, kuinka köyhiä olemme, ja kuitenkin teemme työtä, aherramme ja raadamme herkeämättä, emme saa yön rauhaakaan’. Minä vastaan heille: 'Sitävartenhan olette luodutkin.' Se masentaa heidän vastustuksensa. He eivät osaa vastata siihen mitään. 'Sitävartenhan olette luodutkin.' Se on murhaava vastaus.»

»Voi, voi, voi!» huokasi Clennam.

»Katsokaa minua», jatkoi Pancks todisteluaan viikkovuokralaisia vastaan. »Mitä muuta varten otaksutte, että minä luulen olevani luotu? Ei mitään. Aikaisin nousta kolistelen vuoteeltani, lähden liikkeelle, käytän mahdollisimman lyhyen ajan hotkaistakseni ruokani ja pysyn sitte työssäni. Pysyn tiukasti työssäni, pidän siinä muitakin, ja muut puolestaan pitävät siinä taas toisia. Siinä on liikealalla elävän miehen velvollisuus ja tarkoitus.»

Kun he olivat astuneet jonkun matkaa äänettöminä, kysyi Clennam: »Eikö teillä ole mitään harrastuksia, mr Pancks?»

»Millaisia harrastuksia?» kysyi Pancks kuivasti.

»No sanokaamme taipumusta johonkin.»

»Minulla on taipumusta hankkia rahaa, sir», vastasi Pancks, »kun vain neuvotte keinon millä tavalla se käy päinsä». Hän päästi taas äskeisen oudon puhaltavan nenä-äänen, ja nyt vasta juolahti hänen toverinsa mieleen, että se lienee ollut hänen tapansa nauraa. Hän oli joka suhteessa omituinen mies; tuskinpa hän puhui täysin tosissaan, vaikka oli vaikeata pitää leikinlaskuna sitä lyhyttä, tuikeata, rivakkaa tapaa, jolla hän tuprutti ilmoille periaate-tuhkaansa aivan kuin kieppuvan koneen voimalla.

»Arvaan, ettette ole erikoisen huvitettu lukemisesta?» otaksui Clennam.

»En lue milloinkaan muuta kuin kirjeitä ja laskuja. En milloinkaan kokoile muuta kuin lähimpiä sukulaisiani koskevia ilmoituksia. Jos sellaista voi sanoa harrastukseksi, niin siinä tapauksessa minulla on harrastuksia. Ettehän te ole sukua Cornwallin Clennameille, mr Clennam?»

»En tietääkseni.»

»Tiedän, ettette ole. Kysyin sitä äidiltänne, sir. Hän on liian tarmokas, päästääkseen tilaisuuden solahtamaan käsistään.»

»No, entä jos olisin Cornwallin Clennameja?»

»Niin olisitte saanut kuulla jotakin itsellenne hauskaa.»

»Todellako! Olenkin viime aikoina kuullut kovin vähän, mikä minulle olisi hauskaa.»

»Cornwallissa on maatila, joka kerjää itselleen omistajaa, eikä löydy yhtään ainoata cornwallilaista Clennamia, joka ottaisi sen vastaan», ilmoitti Pancks, ottaen esille muistikirjan povitaskustaan ja pistäen sen taas sinne takaisin. »Minä käännyn tästä. Toivotan teille hyvää yötä.»

»Hyvää yötä!» vastasi Clennam. Mutta hinaajalaiva, joka äkkiä keveni ja vapautui köydessä kuljetettavastaan, höyrysi jo pitkän matkan päässä.

He olivat kulkeneet yhdessä Smithfieldin poikki ja erosivat Barbican-kulmassa. Clennam ei ollut aikonut ilmestyä äitinsä synkkään huoneeseen sinä iltana eikä olisi voinut tuntea itseään masentuneemmaksi ja hyljätymmäksi kuin nyt, vaikka olisi vaeltanut erämaassa. Hän kääntyi hitaasti Aldersgate Streetille ja käveli Saint Paulia kohden pyrkien suurille valtaväylille, koska siellä oli valoa ja elämää; silloin näki hän suuren ihmisjoukon liikkuvan häntä kohden samalla katukäytävällä, ja hän väistyi syrjään erään kauppaliikkeen seinälle päästääksensä sen ohitse. Kun he tulivat hänen kohdallensa, huomasi hän, että he olivat kokoontuneet jonkin ympärille, jota muutamat miehet kantoivat hartioillaan. Pian havaitsi hän, että siinä oli ikkunaluukusta tai jostakin sellaisesta kiireessä kokoon kyhätyt paarit, joilla makasi joku, ja väkijoukosta kuuluvat hajanaiset lauseet, erään miehen kantama rapakkoinen mytty ja toisen kantama rapakkoinen hattu ilmoittivat hänelle, että oli tapahtunut onnettomuus. Paarit pysähtyvät lyhdyn alle päästyään vain muutaman askeleen päähän hänestä — miehet korjasivat jotakin kantamuksessaan; väkijoukko pysähtyi myöskin, ja hän joutui keskelle tungosta.

»Vahingoittunuttako viedään sairaalaan?» kysyi hän vieressään seisovalta vanhalta mieheltä, joka pudisteli päätänsä ikäänkuin aloittaakseen keskustelun.

»Niin kyllä», vastasi mies, »hän on jäänyt diligenssin alle. Ne olisi saatettava syytteeseen ja tuomittava, nuo diligenssit. Ne tulla syöksevät Lad Lanea ja Wood Streetiä kahdentoista ja neljäntoista peninkulman nopeudella tunnissa, nuo diligenssit. Ihme ja kumma, etteivät ne useammin aja ihmisiä kuoliaiksi.»

»Toivottavasti tämä henkilö ei ole kuollut?»

»En tiedä!» vastasi mies. »Ei diligenssiltä ainakaan puuttunut hyvää tahtoa.» Puhuja risti käsivartensa ja asettui kaikessa rauhassa moittimaan diligenssejä kaikille, jotka vain halusivat kuunnella, ja useat äänet,-myötätuntoisina kärsivää kohtaan, vahvistivat hänen puheensa; eräs ääni sanoi Clennamille: »Ne ovat yleisenä kiusana, nämä diligenssit, sir», ja toinen: »Eilen illalla näin erään vaunun pysähtyvän tuuman päässä eräästä pojasta», ja kolmas: »Näin erään ajavan kissan ylitse, sir — se olisi voinut olla teidän oma äitinne»; ja kaikki yhdessä selittivät, että jos hänellä sattui olemaan jonkinlaista yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, ei hän voinut käyttää sitä paremmin kuin diligenssejä vastaan.

»Ajatelkaas, että synnynnäinen englantilainenkin on joka ilta hengenvaarassa diligenssien tähden», puheli ensimmäinen vanha mies, »ja hän tietää kuitenkin, milloin ne tulla syöksähtävät kulman takaa sellaisella vauhdilla, että voisivat kiskoa jäsenet ruumiista. Mitä saattaakaan odottaa poloiselta ulkomaalaiselta, joka ei tiedä niistä mitään!»

»Onko hän ulkomaalainen?» kysyi Clennam kumartuen eteenpäin nähdäkseen.

Joukosta vastattiin sekaisin: »Ranskalainen, sir», »Portugalilainen, sir», »Hollantilainen, sir», »Preussilainen, sir», ja muuta yhtä epävarmaa; näiden vastausten keskeltä kuului heikko ääni pyytävän sekä ranskan- että italiankielellä vettä. Vastaukseksi kiersi väkijoukossa huomautus: »Voi, mies rukka sanoo, ettei hän läpäise tätä; eipä ihme!» Clennam pyysi päästä lähemmäksi, koska hän ymmärsi poloisen kieltä. Hänet lykättiin heti paarien luo puhuttelemaan vahingoittunutta.

»Ensimmäiseksi tarvitsee hän vettä», sanoi Clennam katsellen ympärilleen. (Tusina ystävällisiä ihmisiä hajosi eri suuntiin noutamaan sitä.) »Oletteko pahasti vahingoittunut, ystäväni?» kysyi hän paareilla makaavalta mieheltä, joka oli italialainen.

»Olen, sir, olen, olen, olen. Sääreni, sääreni. Mutta minusta on hauska kuulla tuota vanhaa musiikkia, vaikka olenkin kovin kurja.»

»Olette matkustavainen? Odottakaas! Tässä on vettä! Antakaas, kun minä juotan teitä.»

He olivat asettaneet paarit kiviröykkiölle. Se oli sopivan korkealla maasta, ja kumartuen saattoi Clennam mukavasti kohottaa miehen päätä toisella kädellään ja nostaa lasin hänen huulillensa toisella. Vahingoittunut oli pieni, jäntevä, ruskea mies, tukka musta, hampaat valkoiset. Kasvot näyttivät vilkkailta. Korvissa oli renkaat.

»Kas noin. Olette matkustaja?»

»Niin olen, sir.»

»Outo tässä kaupungissa?»

»Niin, niin, uppo-outo. Saavuin tänne tänä onnettomana iltana.»

»Mistä tulette?»

»Marseillesta.»

»Vai niin, kas! Sieltä minäkin tulen! Tulin äskettäin tänne Marseillesta ja olen täällä melkein yhtä outo kuin tekin, vaikka olen syntynyt täällä. Älkää olko huolissanne!» Kasvot katsoivat Clennamiin rukoilevasta kun hän oikaisihe pyyhittyään niitä ja hellävaroen korjasi takkia, joka peitti kärsivää olentoa. »En jätä teitä, ennenkuin joudutte hyvään talteen, Rohkeutta! Puolen tunnin päästä on teidän paljon parempi olla.»

»Ah! Altro, altro!» huudahti pieni mies parka, hiukan epäilevästi; ja kun he nostivat hänet taas ylös, riiputti hän oikeata kättään paarien reunalta pudistellakseen sen etusormea ilmassa, kädenselkä edellä.

Arthur Clennam kääntyi ympäri ja astui paarien vieressä, lausuen tuon tuostakin rohkaisevan sanan, kunnes he saapuivat läheiseen Saint Bartholomewin sairaalaan. Sisään ei päästetty muita kuin kantajat ja hän; vahingoittunut mies asetettiin heti pöydälle kylmästi ja asiallisesti, ja lääkäri tutki häntä huolellisesti; tämä oli yhtä nopeasti saatavissa ja käsillä kuin itse onnettomuuskin. »Hän ymmärtää tuskin ainoatakaan englantilaista sanaa», virkkoi Clennam; »onko hän pahasti vahingoittunut?»

»Ottakaamme ensin selvä asiasta», torjui lääkäri ja jatkoi tutkimustaan ammattimaisen hartaasti, »ennenkuin annamme lausunnon».

Koeteltuaan säärtä yhdellä sormella ja kahdella, yhdellä kädellä ja molemmilla, päältä ja alta, ylhäältä ja juuresta, yhtäänne päin ja toisaanne päin sekä huomautettuaan mielenkiintoisista seikoista seurassaan olevalle toiselle herralle taputti lääkäri viimein potilasta olkapäälle ja sanoi: »Ei hän ole pahasti vahingoittunut. Hän kyllä paranee. Asia on tosin hiukan pulmallinen, muttei meidän tarvitse ottaa pois säärtä tällä kertaa.» Tämän Clennam tulkitsi potilaalle, joka oli täynnä kiitollisuutta ja vilkkaaseen tapaansa suuteli sekä tulkin että lääkärin kättä moneen kertaan.

»Vamma lienee vaikea?» tiedusteli Clennam.

»O-on», vastasi lääkäri miettivän hartaana, kuten taiteilija, joka katselee jalustalla olevaa maalaustansa. »On se kokolailla vaikea. Polven yläpuolella on luunmurtuma ja alapuolella nyrjähdys. Molemmat ovat kauniinmuotoiset.» Hän taputti taas ystävällisesti potilaan olkapäätä, ikäänkuin olisi huomannut hänet kerrassaan kelpo mieheksi ja kaikkea kiitosta ansaitsevaksi, kun oli katkaissut säärensä tieteelle niin mielenkiintoisella tavalla.

»Puhuuko hän ranskaa?» kysyi lääkäri.

»Kyllä, hän puhuu ranskaa.»

»Ei hänellä sitten ole hätää täällä. — Teidän on vain rohkeasti kestettävä hiukan kipua, ystäväni, ja oltava kiitollinen siitä, että kaikki käy niin hyvin kuin käy», lisäsi hän tällä kielellä; »te kyllä vielä kävelette kaikkien ihmeeksi. No, katsokaamme nyt onko muuta vammaa ja kuinka kylkiluittemme laita on.»

Muuta vammaa ei ollut, ja »kylkiluumme» olivat terveet. Clennam viipyi sairaalassa siksi, kunnes kaikki, mitä mahdollisesti voitiin tehdä, tuli tehdyksi taitavasti ja nopeasti — poloinen vahingoittunut matkamies vieraassa maassa pyysi liikuttavasti häneltä tätä palvelusta — ja istui sitte vuoteen vieressä, jonne sairas aikanaan kannettiin, kunnes hän vaipui uneen. Silloin kirjoitti hän nimikortilleen muutaman sanan luvaten palata seuraavana päivänä ja pyysi, että kortti annettaisiin sairaalle hänen herättyään.

Kaikki nämä toimitukset veivät niin paljon aikaa, että kello löi yksitoista, kun hän astui ulos sairaalan portista. Hän oli vuokrannut itselleen asunnon Covent Gardenissa ja meni nyt suorinta tietä kotiin Snow Hillin ja Holbornin kautta.

Jäätyään taas yksin huolenpitoa ja sääliä aiheuttaneen viime seikkailunsa jälkeen, vaipui hän tietysti mietteisiinsä. Eikä hän luonnollisestikaan voinut astella kymmentä minuuttia miettiessään muistamatta Floraa. Ja tämä taas välttämättä palautti mieleen hänen elämänsä kaikkine harhoineen ja vähäisine onnenhetkineen.

Tultuaan asuntoonsa istui hän sammuvan takan ääreen samoin kuin ennen oli seisonut ikkunan luona vanhassa huoneessaan, katsellen mustaa savupiippumetsää, ja loi katseensa synkkään polkuun, joka oli johtanut hänet tähän elämän kohtaan. Se oli pitkä, autio, tyhjä. Ei lapsuutta, ei nuoruutta, lukuunottamatta yhtä ainoata muistoa; ja sekin osoittautui tänä päivänä hulluudeksi.

Hänelle merkitsi onnettomuutta tämä, joka jollekulle muulle olisi saattanut olla vain joutava pikkuseikka. Sillä vaikka kaikki hänen kovat ja synkät muistonsa koeteltaissa pysyivät todellisuutena — ne sekä näyttivät että tuntuivat kankean paatuneilta eivätkä hiukkastakaan hellittäneet vanhaa julmaa ankaruuttansa — niin tämä hänen elämänsä ainoa hellä ja suloinen muisto ei kestänyt samaa koetusta, vaan häipyi olemattomiin. Tämän hän oli aavistanut edellisenä iltana uneksiessaan avoimin silmin; silloin hän ei vielä ollut tuntenut sitä, mutta nyt hän tunsi sen.

Hän oli uneksija siinä mielessä, että hänen sieluunsa oli syvälle juurtunut usko kaikkeen hienoon ja hyvään, jota vaille hänen elämänsä oli jäänyt. Hänet oli kasvatettu yksinkertaisuudessa ja kovassa työssä, ja se oli tehnyt hänestä jalon, anteliaan miehen. Hänet oli kasvatettu tylyydessä ja ankaruudessa, ja sen kautta hän oli saanut lämpimän ja myötätuntoisen sydämen. Hän oli kasvanut liian vaativassa ja pimeän röyhkeässä uskossa, joka sen sijaan että olisi muodostellut ihmisen Luojansa kuvan kaltaiseksi muovailikin Luojan erehtyvän ihmisen kuvan mukaan, ja tämä auttoi häntä pidättymään tuomitsemasta ketään ja teki hänen nöyrän sydämensä sääliväksi, toivorikkaaksi ja armeliaaksi.

Ja tämä varjeli häntä myös uikuttavasta raukkamaisuudesta ja julmasta itsekkäisyydestä, joka sentähden, ettei tämä onni tai tuo hyve ollut sattunut hänen pienelle polullensa tai tuottanut hänelle hyötyä, kohta uskoisi, ettei niitä ole olemassa maailman suuressa suunnitelmassa, vaan että missä ne näyttävät esiintyvän, ne supistuvat alhaisimpiin alkeisiin. Hänen sielunsa oli kyllä pettynyt, mutta liian voimakas ja raitis eksyäkseen tuollaiseen epäterveeseen ajattelutapaan. Jääden itse pimentoon saattoi se riemuita valosta ja ylistää sitä, kun näki sen paistavan muiden polulle.

Sentähden istui hän nyt sammuvan hiiloksen ääressä ja mietiskeli surullisena tietä, joka oli johtanut hänet tähän iltaan, kuitenkaan siroittelematta myrkkyä niille teille, joita myöten muut olivat siihen saapuneet. Oli todellakin surullista, että hän oli jäänyt vaille niin paljoa ja että hänen aina oli täytynyt niin kaukaa etsiä itselleen jonkinlaista tukea ja toveria yksinäisen elämänsä tiellä. Hän tuijotti tuleen, josta liekki sammui, hehku kalpeni, hiilos hiipui ja harmaat hiilet hajosivat tuhkaksi, ja ajatteli: »Kohtapa muutun minäkin näin asteittain ja häviän elämästä!»

Näin hänen muistellessaan elämäänsä tuntui siltä kuin hän kiipeäisi alas vihreästä, kukkia ja hedelmiä kantavasta puusta ja kuin jokainen oksa hänen lähestyessään kuihtuisi ja katkeaisi.

»Mitä olen saavuttanut elämäni aikana, kun nyt muistelen sitä, alkaen aikaisimman nuoruuteni onnettomasta sorronalaisuudesta, muistelen ankaraa, rakkaudetonta kotiani, matkaani vieraalle maalle, pitkällistä maanpakolaisuuttani, kotiinpaluutani, äitini vastaanottoa, seurusteluani hänen kanssaan ja viimein tätä iltapäivää sekä Flora-parkaa», sanoi Arthur Clennam, »mitä olen saavuttanut, mitä minulla siitä on tallella?»

Hänen ovensa avautui hiljaa, ja hän hämmästyi seuraavia sanoja, jotka tulivat kuin vastaukseksi hänen kysymykseensä:

»Pikku Dorrit.»