NELJÄSTOISTA LUKU
Pikku Dorrit kutsuissa
Arthur nousi kiireesti ja näki hänen seisovan ovella. Tätä kertomusta on toisinaan katseltava pikku Dorritin silmin, ja ja alamme nyt katselemalla siten Arthur Clennamia.
Pikku Dorrit näki hämärän huoneen, joka hänestä näytti avaralta ja komeasti sisustetulta. Kirjavat mielikuvat ja käsitykset Covent Gardenista tekivät huoneen pikku Dorritin silmissä hämärämmäksi kuin se olikaan, kun hän arkana katseli sitä ovelta: mielikuva liehittelevästä Covent Gardenista mainioine kahviloineen, joissa herrasmiehet, kultakirjaiset takit yllä, miekat vyöllä, riitelivät ja ottelivat kaksintaisteluissa; mielikuva kalliista Covent Gardenista, jossa kukat talvella maksoivat guinean kappale, ananashedelmät guinean naula, herneet guinean puoli litraa; mielikuva kiehtovasta Covent Gardenista suurenmoisine teattereineen, jossa näyteltiin ihania näytelmiä komeasti puetuille naisille ja herroille ja joka ikiajoiksi pysyi kaukana Fanny raukan ja setä raukan ulottuvilta; mielikuva toivottomasta, kurjasta Covent Gardenista luolineen ja holveineen, joissa kurjat, repaleiset lapset, joiden lauman läpi hän juuri oli kulkenut, livahtelevat ja piileksivät kuin rotanpoikaset, eläen ruuanjätteistä, painautuen yhteen lämpimikseen ja paeten takaa-ajajiaan (pitäkää silmällä rottia, sekä poikasia että täysikasvaneita, kaikki te Barnaclet, sillä Jumalan edessä ne nakertelevat ja kalvavat teidän perustuksianne ja pudottavat kerran katon teidän päähänne!); mielikuva kirjavasta, monisärmäisestä Covent Gardenista, jossa oli sekaisin menneen ajan ja nykyhetken mysteeriota ja taruja, rinnakkain ylellisyyttä ja puutetta, kaunista ja rumaa, ihania maalaispuutarhoja ja likaisia katuojia.
Herrasmies, jota hän tuli tapaamaan, istui ensin tuolissa sammuneen valkean ääressä ja kääntyi sitten ihmeissään katsomaan häneen. Tumma totinen herrasmies, joka hymyili niin miellyttävästi, joka oli niin vilpitön ja hienotunteinen käytöksessään ja jonka vakavuus muistutti hänen äitiänsä, kuitenkin niin, että tämä oli ankaran vakava, mutta poika lempeän vakava. Nyt hän katseli ovesta tullutta tarkkaavin ja tutkivin silmin, joiden edessä pikku Dorrit aina oli painanut katseensa maahan, kuten hän nytkin teki.
»Lapsi parka! Kuinka tulitte tänne keskellä yötä?»
»Sanoin pikku Dorrit, sir, valmistaakseni teitä, sillä tiesin, että kovin hämmästyisitte!»
»Tulitteko yksin?»
»En, sir, otin Maggyn mukaani.»
Tämä, joka otaksui, että hänen tuloansa oli kylliksi valmistettu hänen nimensä mainitsemisella, astui nyt sisään porstuasta, leveästi hymyillen. Hän tukahutti kuitenkin heti tämän mielenilmauksen ja muuttui jäykän juhlalliseksi.
»Ja minulla ei ole valkeata takassa», pahoitteli Clennam. »Ja te olette —» Hän oli sanomaisillaan »kovin ohuesti puettu», mutta keskeytti sen, koska siihen olisi sisältynyt viittaus hänen köyhyyteensä, ja sanoi sen sijaan: »Ja nyt on kovin kylmä.»
Siirtäen tuolin, josta äsken juuri oli noussut, lähemmäksi uunia, istutti hän vieraansa siihen; sitte toi hän kiireesti puita ja hiiliä, latoi ne uuniin ja viritti valkean. »Teidän jalkanne on kuin marmoria, lapseni»; hän oli sattunut koskettamaan sitä ollessaan polvillaan virittämässä valkeata; »siirtäkää se lähemmäksi tulta». Pikku Dorrit kiitti häntä hätäisesti. Se oli kyllä lämmin, aivan lämmin! Clennamin sydäntä vihlaisi, kun hän huomasi pikku Dorritin koettavan piilottaa ohutta, kulunutta kenkäänsä.
Pikku Dorrit ei hävennyt huonoja kenkiänsä. Clennam tunsi hänen tarinansa, eikä syy ollut siinä. Mutta pikku Dorrit pelkäsi, että hän mahdollisesti moittisi hänen isäänsä, jos hän näkisi ne, että hän kenties saattaisi ajatella: »Miksi isä tänään söi päivällistä ja jätti pienen tyttärensä kylmien katukivien armoille!» Hän ei suinkaan pitänyt sellaista ajatusta oikeana, hän tiesi vain kokemuksesta, että ihmiset toisinaan erehtyivät sillä tavalla. Sekin oli yksi puoli hänen isänsä onnettomuudessa.
»Ennenkuin sanon muuta», aloitti pikku Dorrit, istuen kalpean takkavalkean edessä ja kohottaen taas katseensa kasvoihin, jotka sopusointuisine, mielenkiintoa, sääliä ja suojelemisen halua heijastavine ilmeineen olivat hänelle kaukainen, miltei käsittämätön arvoitus, »tahdon kertoa teille jotakin, sir».
»Kertokaa, lapseni.»
Vieno pahan mielen varjo levisi hänen kasvoilleen, kun Clennam niin usein sanoi häntä lapseksi. Hän ihmetteli, että toinen huomasi sen tai että hän kiinnitti huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin; mutta Clennam jatkoi heti:
»Tarvitsin sydämellisen puhuttelusanan enkä keksinyt muuta. Koska äsken juuri annoitte itsellenne sen nimen, jota he käyttävät teistä äitini luona ja jonka nimisenä minä aina ajattelen teitä, niin sallikaa minun sanoa teitä Pikku Dorritiksi.»
»Kiitos, sir, pitäisin siitä nimestä enemmän kuin mistään muusta.»
»Pikku Dorrit.»
»Pikku äiti», korjasi Maggy, joka oli torkahtanut.
»Se on aivan sama, Maggy», vastasi Dorrit, »aivan sama».
»Onko se aivan sama, äiti?»
»On, aivan sama.»
Maggy nauroi ja kuorsasi heti sen jälkeen. Tämä outo olento ja outo ääni näytti ja kuului Pikku Dorritista oikein hauskalta. Hän oli ylpeä suuresta lapsestaan; se näkyi hänen ilmeestään, kun hän taas kohtasi tumman, vakavan herrasmiehen silmät. Hän aprikoi, mitä tämä mahtoi ajatella katsellessaan Maggya ja häntä. Hän ajatteli, kuinka hyvä isä hän olisi. Kuinka hän, tällainen ilme silmissään, neuvoisi ja hyväilisi tytärtään.
»Aioin kertoa, sir», sanoi Pikku Dorrit, »että veljeni nyt on vapaa».
Arthur oli iloinen kuullessaan sen ja toivoi, että hänen kävisi hyvin.
»Aioin sanoa teille, sir», jatkoi Pikku Dorrit, joka kauttaaltaan vapisi, »etten ole saanut tietää, kuka jalomielisyydessään on vapauttanut hänet — en saa milloinkaan kysyä sitä, eikä sitä milloinkaan minulle kerrota enkä saa milloinkaan kiittää sitä herrasmiestä täydestä sydämestäni!»
Hän ei luultavasti halunnut kiittelyjä, arveli Clennam. Mahdollisesti oli hän itse kiitollinen — ja syystäkin — siitä, että hänellä oli keinoja ja tilaisuus tehdä pieni palvelus Pikku Dorritille, joka hyvin olisi ansainnut suuremmankin. »Vielä aioin sanoa, sir», jatkoi Pikku Dorrit vapisten entistä enemmän, »että jos tuntisin hänet ja saisin, niin kertoisin, ettei hän milloinkaan, milloinkaan voisi aavistaa, kuinka syvästi tunnen hänen hyvyytensä ja kuinka syvästi rakas isäni tuntee sen. Vielä aioin sanoa, että jos tuntisin hänet ja jos saisin — mutta en tunne häntä enkä saa — tiedän sen! — niin sanoisin hänelle, etten enää milloinkaan laskeudu vuoteeseeni rukoilematta ensin, että taivas siunaisi ja palkitsisi hänet. Ja jos tuntisin hänet ja saisin, niin polvistuisin hänen eteensä, tarttuisin hänen käteensä ja suutelisin sitä ja pyytäisin, ettei hän vetäisi sitä pois, vaan jättäisi sen käteeni oi, jättäisi sen hetkeksi vain käteeni — ja sallisi kiitollisten kyyneleitteni kostuttaa sitä, sillä en voi häntä muulla tavalla kiittää.»
Pikku Dorrit oli painanut kätensä huulilleen ja olisi polvistunut hänen eteensä, mutta hän torjui sen lempeästi ja asetti hänet takaisin tuoliin. Hänen silmänsä ja äänensävynsä olivat kiittäneet monin verroin paremmin kuin hän luulikaan. Clennam sanoi, vaikkei yhtä tyynesti kuin tavallisesti: »Kas niin, Pikku Dorrit, kas niin, kas niin! Otaksukaamme, että te tunnette tuon henkilön ja saatte tehdä niin ja että se kaikki jo on tehty. Ja kertokaa nyt minulle, joka olen aivan toinen henkilö — joka en ole muuta kuin se ystävä, joka pyysi teitä luottamaan itseensä — miksi olette keskellä yötä ulkona ja mikä asia ajaa teidät kadulle näin myöhään, te hento, arka» (»lapsi» oli hän jo taas sanomaisillaan), »Pikku Dorrit!»
»Maggy ja minä olemme tänä iltana olleet», kertoi tyttö hilliten itsensä tyynesti, kuten hän jo kauan oli tottunut tekemään, »teatterissa, jonka palveluksessa sisareni on».
»Ja eikö se ole taivaallisen ihana paikka», keskeytti Maggy äkkiä: hän näkyi voivan nukahtaa ja herätä milloin vain halusi. »Melkein yhtä ihana kuin sairaala. Siellä vain ei ollut kananpoikia.»
Sen sanottuaan pudisti hän itseään ja nukahti taas.
»Me menimme sinne», sanoi Pikku Dorrit katsahtaen suojattiinsa, »sillä minä haluan väliin itse nähdä, että sisarelleni käy siellä hyvin; ja tahdon omin silmin nähdä hänet siellä, hänen itsensä ja sedän tietämättä siitä. Niin voi tosin tapahtua vain aniharvoin, sillä kun en ole kaupungilla työssä, olen isäni luona, ja vaikka olenkin työssä, niin riennän aina kiireesti kotiin hänen luoksensa. Mutta tänä iltana teeskentelin lähteväni kutsuihin.»
Tehdessään tämän tunnustuksen arasti ja epäröiden, kohotti hän katseensa Clennamin kasvoihin, joiden ilmeen hän niin helposti tulkitsi, että heti vastasi siihen.
Hän vaikeni hetkeksi toisen tarkkaavasti katsellessa häntä ja lisäsi sitten: »Toivon, ettei siinä ollut mitään pahaa. En olisi voinut milloinkaan olla miksikään hyödyksi, ellen olisi hiukan teeskennellyt.»
Hän pelkäsi, että Clennam mielessään moittisi häntä siitä, että hän näin kekseliäästi vehkeili huolehtien omaisistaan ja vartioiden heitä, heidän tietämättään ja heidän kiittämättään häntä siitä; vieläpä saattoivat he soimata häntä luullusta velvollisuuden laiminlyönnistä. Mutta Clennam ajatteli vain tarmokkaasti toimivaa hentoa olentoa, jonka kengät olivat ohuet ja kuluneet ja puku puutteellinen ja riittämätön ja joka teeskenteli lähtevänsä huvittelemaan ja virkistymään. Hän kysyi, missä oletetut kutsut olivat. Eräässä hänen työpaikassaan, vastasi Pikku Dorrit punastuen. Hän oli puhunut siitä hyvin vähän, vain muutaman sanan rauhoittaakseen isäänsä. Tämä ei luullut, että kutsut olivat suuret —tietysti hän ei voinut sitä luulla. Ja Pikku Dorrit vilkaisi hartioillaan olevaa huivia.
»En ole milloinkaan ennen ollut iltasella poissa kotoa», sanoi Pikku
Dorrit. »Ja Lontoo näyttää kovin suurelta, autiolta ja kauhealta.»
Sen synkän taivaan kattama autius näytti peloittavalta Pikku Dorritin
silmissä, ja hän värisi puhuessaan siitä.
»Mutta en minä tällä tullut vaivaamaan teitä, sir», keskeytti hän taas tyynesti hilliten itsensä, »vaan ensimmäinen syy, jonka tähden läksin kotoa tänä iltana, oli se, että sisareni kertoi saaneensa ystävän eräästä hyvin ylhäisestä naisesta, ja siitä olen ollut hyvin levoton. Ja kun jouduin tänne teidän asuntonne seuduille (tahallani kyllä) ja kun näin valoa ikkunassa —»
Tämä ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Ei, ei ensimmäistä kertaa. Pikku Dorritin silmissä oli tämä ikkuna monena iltana loistanut kuin kaukainen tähti. Hän oli väsyneenäkin ja huolissaan poikennut tieltään katsoakseen siihen ja ihmetellen muistellakseen vakavaa, tummaa herrasmiestä, joka oli tullut kaukaa vieraalta maalta ja kohdellut häntä ystävän ja suojelijan tavoin.
»Oli kolme asiaa», jatkoi Pikku Dorrit, »jotka halusin sanoa teille, jos olisitte yksin kotona ja jos uskaltaisin tulla portaita ylös. Ensiksikin, mitä jo yritin sanoa, mutta en milloinkaan voi — en milloinkaan saa —»
»Vaiti, vaiti! Sehän on jo tehty ja saa jäädä sikseen. Käykäämme nyt käsiksi toiseen kysymykseen», sanoi Clennam ja rauhoitti hänet hymyllään, kohensi valkean paistamaan hänelle kirkkaammin ja asetti viiniä, kakkua ja hedelmiä hänen eteensä pöydälle.
»Luulen», sanoi Pikku Dorrit — »tämä on toinen asia — luulen, että mrs Clennam on päässyt salaisuuteni perille ja tietää mistä tulen ja minne menen. Tietää, missä asun, tarkoitan.»
»Todellako?» kysyi Clennam kiireesti. Hetken mietittyään kysyi hän, miksi Pikku Dorrit otaksui sitä.
»Luulen», vastasi Pikku Dorrit, »että mr Flintwinch on vaaninut minua».
Ja miksi, kysyi Clennam kääntäen katseensa tuleen päin, painaen päänsä alas ja miettien taas, miksi se oli luultavaa.
»Olen tavannut hänet kahdesti. Kummallakin kerralla lähellä kotia. Kummallakin kerralla iltasella, palatessani työstä. Kummallakin kerralla arvelin (vaikka saatan kyllä erehtyä siinä), että hän ei näyttänyt tapaavan minua sattumalta.»
»Sanoiko hän mitään?»
»Ei; hän vain nyökkäsi ja pani päänsä kallelleen.»
»Hiisi vieköön hänen päänsä!» mietti Clennam, yhä katsellen tuleen; »se on aina kallellaan».
Hän kokosi ajatuksensa ja kehoitti vierastaan juomaan hiukan viiniä ja maistamaan jotakin syötävää — se oli hyvin vaikeata, sillä Pikku Dorrit oli niin ujo ja arka — ja sanoi, taas miettien:
»Onko äitini muuttunut käytöksessään teitä kohtaan?»
»Ei ensinkään. Hän on aivan samanlainen kuin ennen. Arvelin, olisiko minun ehkä parempi kertoa hänelle koko tarinani. Arvelin, pitäisikö minun — tarkoitan, tahtoisitteko te, että kertoisin hänelle. Arvelin», sanoi Pikku Dorrit katsoen häneen apua anovasti ja luoden sitte vähitellen silmänsä alas, kun Clennam katsoi häneen, »tahtoisitteko te neuvoa minua, mitä minun olisi tehtävä».
»Pikku Dorrit», sanoi Clennam, ja nämä sanat alkoivat heidän välillään jo vastata tuhansia ystävällisiä sanoja, riippuen siitä, millä äänensävyllä ja missä yhteydessä ne lausuttiin, »älkää tehkö mitään. Tahdon hiukan puhua vanhan ystäväni mrs Afferyn kanssa. Älkää tehkö mitään, Pikku Dorrit — muuta kuin virkistäytykää sillä, mitä tässä on. Pyydän teitä tekemään mielikseni.»
»Kiitos, mutta minun ei ole nälkä. Eikä», vastasi Pikku Dorrit, kun
Clennam ystävällisesti työnsi lasin hänen eteensä, »janokaan. — Ehkä
Maggy haluaisi jotakin, luulisin.»
»Pistämme hänen taskuihinsa kaiken tämän sitten», sanoi Clennam; »mutta ennenkuin herätämme hänet, puhukaamme siitä kolmannesta asiasta».
»Niin. Mutta ettehän vain pahastu siitä, sir?»
»Lupaan sen, ehdoitta.»
»Se kuuluu kyllä oudolta. Tuskin tiedän, kuinka voin sanoa sen. Älkää pitäkö minua itsepäisenä ja kiittämättömänä», pyysi Pikku Dorrit ja kiihtyi taas entistä enemmän.
»En, en, en. Uskon varmasti, että se kuuluu luonnolliselta ja oikealta.
En luule käsittäväni sitä väärin, olkoon se mitä hyvänsä.»
»Kiitos. Te aiotte käydä taas katsomassa isääni?»
»Niin, kyllä.»
»Olitte niin hyvä ja huomaavainen, että kirjoititte hänelle ja ilmoititte tulevanne huomenna.»
»Oh, eihän se mitään ollut. Kyllä.»
»Voisitteko arvata», kysyi Pikku Dorrit liittäen pienet kätensä lujasti yhteen ja katsoen häneen koko totinen sielunsa silmissä, »mitä aion pyytää, ettette tekisi».
»Luulen voivani. Mutta saatan erehtyä.»
»Ei, ette te erehdy», vakuutti Pikku Dorrit, pudistaen päätänsä. »Jos se on aivan välttämätöntä, niin ettemme voi muuten tulla toimeen, niin antakaa minun pyytää sitä teiltä.»
»Kyllä — kyllä.»
»Älkää rohkaisko isää pyytämään. Älkää olko ymmärtävinänne, jos hän pyytäisikin. Älkää antako hänelle. Säästäkää hänet siltä, niin voitte saada hänestä paremman käsityksen.»
Clennam vastasi — ei aivan selvällä äänellä, kun hän näki kyynelten kimmeltävän tytön tuskaisissa silmissä — että hän pitäisi tyttären toivomusta pyhänä.
»Te ette tiedä, millainen hän on», sanoi Pikku Dorrit, »ette tiedä, millainen hän oikeastaan on. Kuinka voisittekaan, kun näette hänet nyt näin äkkiä, rakkaan isäni, ettekä ole seurannut häntä vähitellen ja asteittain, kuten minä. Olette ollut niin hienon ja todellisen hyvä meille, jonkatähden tahtoisin, että ennen kaikkea teillä olisi hyvä käsitys isästäni. Ja minä en jaksa kestää», huudahti Pikku Dorrit ja peitti kyyneleensä käsillään, »en jaksa ajatella, että juuri te jouduitte näkemään hänen ainoan alennuksensa».
»Pyydän», rauhoitti Clennam, »älkää olko niin suruissanne. Älkää, älkää, Pikku Dorrit! Olemmehan aivan selvillä tästä asiasta nyt!»
»Kiitos, sir, kiitos! Olen koettanut pidättäytyä sanomasta tätä; olen ajatellut sitä yötä ja päivää; mutta kun sain varman tiedon siitä, että tulisitte taas käymään, niin päätin puhua kanssanne. Ei siksi, että häpeäisin hänen tähtensä», hän kuivasi kiireesti kyynelensä, »mutta siksi, että tunnen hänet paremmin kuin kukaan muu ja rakastan häntä ja olen hänestä ylpeä».
Kevennettyään mielensä tästä kuormasta oli Pikku Dorrit hermostuneen innokas lähtemään. Maggy oli aivan hereillä nyt ja töllisteli edempää hedelmiä ja kakkuja tirskuen ja nauttien jo edeltäpäin herkuista; Clennam keksi hyvän keinon haihduttaakseen keskustelun jälkitunnelman kaataessaan Maggylle lasillisen viiniä, jonka tämä, särpi, tuon tuostakin äänekkäästi maiskuttaen ja painaen kättään kurkulleen ja kehuskellen, silmät kovin pullollaan: »Oi, eikös tää ole hyvää! Ihan kuin sairaalassa!» Hänen juotuaan lasinsa pohjaan ja lopetettuaan ylistysvirtensä, kehoitti Clennam häntä täyttämään korinsa (Maggy ei milloinkaan liikkunut ilman koria) kaikella syötävällä, mitä pöydältä löytyi, ja erikoisesti varomaan jättämästä mitään tähteitä. Maggyn huvi tätä tehdessä ja hänen pikku äitinsä ilo siitä, että Maggylla oli hauskaa, oli oloihin nähden paras käänne, minkä edellinen keskustelu saattoi saada.
»Mutta portit ovat jo aikoja sitten kiinni», huomautti Clennam, joka äkkiä muisti sen. »Minnekä te menette?»
»Minä menen Maggyn asuntoon», vastasi Pikku Dorrit.
»Siellä olen kyllä turvassa, ei minulla ole mitään hätää.»
»Minun täytyy saattaa teidät sinne», päätti Clennam. »En voi sallia teidän mennä yksin.»
»Kyllä, minä pyydän teitä, antakaa meidän vain mennä kahden. Älkää tulko mukaan», pyysi Pikku Dorrit.
Hän oli niin tosissaan, että Clennam katsoi hienotunteisimmaksi olla pakottautumatta hänen seuraansa, ja varsinkin, koska hän hyvin arvasi, että Maggyn asunto oli alkuperäisintä laatua. »Tule, Maggy», sanoi Pikku Dorrit hilpeästi, »kyllä me selviämme; osaammehan me sinne nyt, Maggy?»
»Kyllä, kyllä, pikku äiti, kyllä me osaamme», tirskui Maggy. Ja he läksivät. Ovella kääntyi Pikku Dorrit vielä sanomaan: »Jumala silmätköön teitä!» Hän sanoi sen hyvin hiljaa, mutta ehkä kuuluivat hänen sanansa taivaaseen — kuka tietää — yhtä selvästi kuin kokonainen tuomiokirkon kuoro.
Arthur Clennam antoi heidän kulkea kadunkulman ohi, ennenkuin alkoi seurata heitä etäältä; hänellä ei suinkaan ollut aikomusta toista kertaa tunkeutua Pikku Dorritin yksityisoloihin, mutta hän teki sen vain rauhoittaakseen itseään tiedolla, että tyttö oli turvassa siinä ympäristössä, johon oli tottunut. Hän näytti niin pieneltä, heikolta ja avuttomalta kosteassa, harmaassa yöilmassa, siinä keveästi liidellessään kömpelösti kompuroivan suojattinsa varjossa, että Clennam, jonka sydän oli täynnä sääliä ja joka oli tottunut pitämään Pikku Dorritia karkeasta maailmasta erillään olevana lapsena, olisi mielellään nostanut hänet syliinsä ja kantanut hänet perille saakka.
Jonkun ajan kuluttua saapui hän pääkadulle, jonka varrella Marshalsea sijaitsi, ja Clennam näki hänen hiljentävän vauhtiansa ja poikkeavan eräälle sivukadulle. Clennam pysähtyi, tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta seurata heitä edemmäksi, ja lähti vitkalleen takaisin. Hänellä ei ollut epäilystä sinnepäinkään, että he olivat vaarassa jäädä taivasalle aamuun saakka; hänellä ei ollut aavistustakaan totuudesta ennenkuin paljoa, paljoa myöhemmin.
»Mutta», sanoi Pikku Dorrit, kun he pysähtyivät pilkkopimeässä olevan kurjan asunnon eteen, josta ei kuulunut luiskahdustakaan, kun he kuuntelivat ovella, »tämä on hyvä asunto sinulle, Maggy, eikä meidän pidä tuottaa heille harmia. Siispä koputamme vain kaksi kertaa eikä kovin äänekkäästi, ja elleivät he herää, niin täytyy meidän kuljeksia aamuun saakka.»
Pikku Dorrit koputti yhden kerran, varovasti, ja kuunteli. Pikku Dorrit koputti toisen kerran, varovasti, ja kuunteli. Kaikki pysyi suljettuna ja äänettömänä. »Maggy, meidän täytyy nyt koettaa parastamme, ystäväni. Meidän täytyy olla kärsivällisiä ja odottaa päivää.»
Oli pimeä, kylmä yö ja kostea tuuli puhalsi, kun he palasivat pääkadulle ja kuulivat kellojen lyövän puolta kahta. »Viiden ja puolen tunnin päästä jo voimme mennä kotiin», lohdutteli Pikku Dorrit. Kodista puhuen oli luonnollista mennä katsomaan sitä, koska se oli aivan lähellä. He menivätkin suljetulle portille ja kurkistivat pihaan. »Toivon, että hän nukkuu hyvin», sanoi Pikku Dorrit suudellen yhtä portintankoa, »eikä kaipaa minua!»
Portti oli niin tuttu ja tuntui melkein toverilta, että he asettivat Maggyn korin yhdelle nurkalle istuimeksi ja painautuen lähelle toisiaan, leväten siinä jonkun aikaa. Kun katu oli tyhjä ja hiljainen, ei Pikku Dorrit pelännyt mitään; mutta kun hän kuuli askeleita jossakin tai näki katulyhtyjen alla liikkuvan varjon, pelästyi hän⁻ ja kuiskasi: »Maggy, näen jonkun tulevan. Tule pois!» Maggy heräsi silloin enemmän tai vähemmän kärtyisenä, ja he kävelivät hiukan ja palasivat sitte paikalleen.
Niin kauan kuin syöminen oli uutta ja hauskaa, pysyi Maggy hyvällä tuulella. Mutta kun se menetti viehätyksensä, alkoi hän nurista kylmyyden tähden, värisi ja vikisi. »Pian se on ohi, rakkaani», lohdutti Pikku Dorrit kärsivällisesti. »Oh, kyllähän teidän kelpaa, pikku äiti», vastasi Maggy, »toista on minun raukan, joka olen vasta kymmenen vuoden vanha». Viimein, yösydännä, kun katu oli aivan hiljainen, asetti Pikku Dorrit Maggyn raskaan pään rinnoilleen ja tyynnytti hänet uneen. Ja näin istui hän vankilan portilla, kun ei ketään näkynyt liikkeellä, katseli ylös tähtiin ja näki pilvien rajulla vauhdilla kiitävän heidän yllään — siinä oli Pikku Dorritin kutsujen tanssi.
»Jospa nyt olisimmekin kutsuissa!» ajatteli hän kerran, istuessaan siinä. »Jospa olisikin valoisaa ja lämmintä ja kaunista ja talo olisi meidän omamme ja rakas isäparkani olisi sen isäntä eikä olisi milloinkaan elänyt näiden muurien sisäpuolella! Ja jospa mr Clennam olisi vieraanamme ja tanssisimme kauniin soiton mukaan ja olisimme kaikki niin iloisia ja huolettomia kuin suinkin. Mitähän jos —» Ja hänen mielikuvitukselleen avautui sellaisia näköaloja, että hän jäi unelmiinsa vaipuneena tuijottamaan tähtiin, kunnes Maggy taas alkoi öristä ja tahtoi nousta kävelemään.
Kello löi kolme ja puoli neljä, ja he olivat kulkeneet London Bridgen yli. He olivat kuulleet vuoksiaallon kohisevan tokeita vastaan, olivat katselleet kauhun valtaamina alas virran yllä leijailevaa synkkää sumua, olivat nähneet veden pinnalla pieniä valoläikkiä, siltalyhdyn heijastamia, jotka kiiluivat kuin paholaisen silmät ja vaikuttivat kammottavan lumoavasti synnin ja kurjuuden uhreihin. He olivat hätkähtäneet sivuuttaessaan kodittomia, jotka viruivat kokoon kyyristyneinä nurkkauksissa, olivat juosseet juopuneita pakoon, säikähtäneet hiipiviä miehiä, jotka viheltelivät ja vihjailivat toisilleen kadunkulmissa tai juoksivat täyttä vauhtia. Vaikka Pikku Dorrit kaikkialla oli johtajana ja ohjaajana, oli hän kuitenkin riippuvinaan Maggyssa ja turvautuvinaan häneen, kerrankin hyötyen lapsellisesta ulkomuodostaan. Ja useammin kuin kerran kuului heidän tiellään meluavasta tai hiiviskelevästä parvesta ääni kehoittavan tovereita antamaan »vaimon lapsineen kulkea rauhassa».
Näin oli vaimo lapsinensa kulkenut ja kierrellyt, ja kellot olivat torneissa lyöneet viisi. He astelivat hitaasti itää kohti ja alkoivat jo aavistella kalpeata päivänkoittoa, kun muudan vaimo tuli heidän jäljessään.
»Mitä aiotte tehdä tuolle lapselle?» kysyi hän Maggylta.
Hän oli nuori — aivan liian nuori ollakseen täällä, sen taivas tietäköön — eikä hän ollut ruma eikä turmeltuneen näköinen. Hän puhui karkeasti, muttei luonnostaan karkealla äänellä; siinä oli jonkinlaista musikaalista sointuakin.
»Mitä aiotte tehdä itsellenne sitten?» ärähti Maggy keksimättä parempaa vastausta.
»Ettekö näe sitä sanomattakin?»
»Enpä luule näkeväni», vastasi Maggy.
»Surmata itseni. Nyt olen vastannut teille, vastatkaa nyt minulle. Mitä aiotte tehdä lapselle?»
Otaksuttu lapsi piti päänsä painuksissa lähellä Maggya.
»Poloinen!» sääli nainen. »Eikö teillä ole sydäntä rinnassanne, kun kuljetatte häntä julmilla kaduilla tähän aikaan? Eikö teillä ole silmiä nähdäksenne, kuinka hieno ja hento hän on? Eikö teillä ole älyä (eikä sitä näy paljon olevankaan), kun ette tuon enempää sääli tätä värisevää, kylmää kätöstä?»
Nainen oli tullut kadun poikki heidän luoksensa ja piteli kätöstä omissaan, hieroen sitä. »Suutele onnetonta haaksirikkoista, lapseni», pyysi hän kumartuen hänen puoleensa, »ja kerro, mihin hän vie sinut».
Pikku Dorrit kääntyi häneen päin.
»Mitä, hyvä Jumala!» huudahti toinen peräytyen, »tehän olette nainen!»
»Älkää olko millännekään!» rauhoitti Pikku Dorrit, tarttuen toisen käsiin, jotka olivat kiireesti päästäneet hänen omansa irti. »En minä pelkää teitä.»
»Teidän olisi parempi pelätä minua», vastasi nainen. »Eikö teillä ole äitiä?»
»Ei.»
»Eikä isää?»
»Kyllä, hyvin hyvä isä.»
»Menkää kotiin hänen luoksensa ja pelätkää minua. Päästäkää minut.
Hyvää yötä!»
»Minun täytyy kiittää teitä ensin; antakaa minun puhua teille, kuin jos olisin lapsi.»
»Ette voi tehdä sitä», vastasi nainen. »Olette hyvä ja viaton, mutta ette voi katsella minua lapsen silmillä. En olisi ikinä koskenut teihin, ellen olisi luullut teitä lapseksi.» Ja oudosti, rajusti huudahtaen riensi hän tiehensä.
Taivaalla ei vielä ollut tietoa päivästä, mutta sensijaan kajahtelevilla katukivillä; vaunut, rattaat ja vankkurit kulkea kolistelivat niitä pitkin, työmiehet riensivät erilaisiin toimiinsa, aikaisia liikkeitä availtiin, kauppa alkoi torilla, ja virranrannalla oli liikettä. Koittava päivä tuntui lepattavissa lyhdynvaloissa, jotka loistivat himmeämmin kuin muina aikoina, se tuntui myös lisääntyneenä kirpeytenä ilmassa ja yön aavemaisessa häipymisessä.
He palasivat taas Marshalsean portille aikoen odottaa siinä siksi,
kunnes portti avattaisiin, mutta ilma oli niin raakaa ja kylmää, että
Pikku Dorritin täytyi pysytellä liikkeellä, taluttaen puolinukkuvaa
Maggya.
Kulkiessaan kirkon ohi huomasi hän siellä valoa ja oven olevan auki, jonkatähden hän nousi portaita ylös ja vilkaisi ovelta sisään.
»Kuka siellä?» huusi kookas vanha mies, joka juuri asetti yömyssyä päähänsä ikäänkuin aikoen ruveta makuulle johonkin holviin.
»Ei juuri kukaan, sir», vastasi Pikku Dorrit.
»Seis!» huusi mies. »Antakaas kun katson teitä!»
Pikku Dorritin, joka jo oli ollut aikeissa lähteä ulos, täytyi nyt palata ja ilmestyä suojatteineen vanhan miehen eteen.
»Arvasin sen!» sanoi tämä. »Kyllä tunnen teidät!»
»Olemme usein nähneet toisemme», sanoi Pikku Dorrit tuntien hänet suntioksi tai vahtimestariksi tai kirkonvartijaksi tai mikä hän lienee ollut, »kun olen ollut täällä kirkossa».
»Enemmänkin vielä, tiedättekö, meillä on teidän syntymänne merkittynä kirkonkirjaamme; te kuulutte meidän merkillisyyksiimme.»
»Todellako?» ihmetteli Pikku Dorrit.
»Niin aivan. Marshalsean lapsi — mutta kuinka olette ulkona näin aikaisin?»
»Me jäimme eilen illalla portin taakse ja olemme nyt odottaneet sen avaamista.»
»Älkäähän toki! Ja siihen on vielä hyvän joukon toista tuntia! Tulkaa sakastiin. Siellä palaa valkea maalareita varten. Odotan maalareita, muuten en suinkaan olisi täällä tähän aikaan, sen voitte uskoa. Yksi meidän merkillisyyksistämme ei suinkaan saa värjötellä vilussa, jos vain voimme tarjota hänelle suojaa ja lämmintä. Tulkaa siis!»
Hän oli kerrassaan ystävällinen vanha ukko, hauskaan, isälliseen tapaan; ja kohennettuaan sakastin takkavalkeata etsi hän kirkonkirjahyllyltä erästä määrättyä nidosta. »Kas, tässä te olette», sanoi hän ottaen sen alas ja käännellen lehtiä. »Täältä löydätte itsenne luonnollisessa koossa. Amy, William ja Fanny Dorritin tytär. Syntynyt Marshalsean vankilassa Saint Georgen seurakunnassa. Ja me kerromme ihmisille että te olette asunut siellä siitä saakka olematta päivääkään tai yötä poissa. Onko se totta?»
»Aivan totta, viime yöhön saakka.»
»Jumala sentään!» Mutta hänen katsellessaan tyttöä ihailevin silmin juolahti hänen mieleensä muutakin. »Olen pahoillani nähdessäni, että olette heikko ja väsynyt. Jääkää tänne vähäksi aikaa. Minä tuon kirkosta pieluksia, niin että te ja ystävänne voitte levätä tässä takan ääressä. Älkää pelätkö, ettette joutuisi isänne luokse, kun portit avataan. Minä herätän teidät.»
Hän toikin kohta pieluksia, jotka levitti lattialle.
»Kas niin, siinä saatte levätä, taas luonnollisessa koossa. Oi, älkää huoliko kiittää. Minullakin on tyttäriä. Ja vaikkeivät he ole syntyneet Marshalsean vankilassa, olisi sekin voinut sattua, niinkuin minä olen hoitanut asioitani, jos olisin ollut samanlaista sukuperää kuin teidän isänne. Odottakaas. Minun pitää panna jotakin tuon pieluksen alle, johon voitte sitte painaa päänne. Tässä on kuolleitten luettelo. Juuri se! Olemme merkinneet mrs Banghamin siihen. Mutta useimmille tämä kirja on mielenkiintoinen — ei niiden tähden, jotka jo ovat merkityt siihen, vaan niiden tähden, joiden nimi ei vielä ole siinä — kuka ensi kerralla merkitään ja milloin. Se kysymys on mielenkiintoinen.»
Vilkaisten kehoittavasti järjestämäänsä vuoteeseen jätti hän heidät tunniksi lepäämään. Maggy kuorsasi jo, ja Pikku Dorrit nukahti hänkin pian, pää sinetöidyn kohtalonkirjan päällä, huolehtimatta sen salaperäisistä valkeista lehdistä.
Tällaiset olivat Pikku Dorritin kutsut. Hän sai nähdä suurkaupungin häpeän, autiuden, kurjuuden kaikessa alastomuudessaan ja kokea synkän yön kosteutta, kylmyyttä, vitkaan vieriviä tunteja ja pilviä kiidättävää tuimaa tuulta. Tällaiset olivat Pikku Dorritin kutsut, joilta hän palasi kotiin ylen uupuneena, sateisen aamun harmaana sarastaessa.