NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU
Barnacleja iso liuta
Mr Henry Gowan ja koira olivat jokapäiväisiä vieraita huvilassa, ja hääpäivä oli määrätty. Aiottiin kutsua suuri joukko Barnacleja, jotta tämä ylen ylhäinen ja ylen laaja suku loisi niin paljon loistoa tähän avioliittoon kuin näin hämärä tapahtuma yleensä saattoi sietää.
Koko Barnacle-suvun kokoaminen olisi ollut mahdotonta kahdesta syystä. Ensiksi, koska ei löytynyt niin suurta rakennusta, johon tämän loistavan suvun kaikki jäsenet ja omaiset olisivat mahtuneet. Toiseksi, olipa missä hyvänsä auringon tai kuun alla brittiläisen valtakunnan hallussa vaikkapa kuinka kapea maakaistale ja siinä valtiovirka, niin tarrautui siihen aina joku Barnacle; pystyttipä kuka hyvänsä rohkea merenkulkija lipputangon mihin maailman kolkkaan tahansa, ottaen sen haltuunsa Britannian nimessä, niin lähetti verukevirasto, kohta löydön tultua tunnetuksi, sinne jonkun Barnaclen, asiapaperitukko kainalossa..
Mutta vaikkei edes mahtavan Prosperon olisi onnistunut kutsua kokoon Barnacleja kaikilta meren ja maan ääriltä, joka paikasta, missä vain oli vähän työtä (paitsi vahingontekoa) ja paljon palkkaa, niin oli kuitenkin varsin helppoa saada kokoon aimo liuta Barnacleja. Tämän tehtävän otti mrs Gowan itse huolekseen; hän kävi usein mr Meaglesin luona, uusia nimiä listallaan, ja neuvotteli vanhan herran kanssa, ellei tämä ollut (kuten tavallisesti oli laita näihin aikoihin) toimessa vaakalautasten ja rahalapion ääressä, tarkastamassa ja maksamassa tulevan vävynsä velkoja.
Erään häävieraan saapuminen oli kuitenkin mr Meaglesille paljoa mielenkiintoisempi ja tärkeämpi kuin ylhäisimmänkään Barnaclen odotettu vierailu, vaikkei hän suinkaan ollut tunteeton tällaisen seuran tuottamalle kunnialle. Tämä vieras oli Clennam. Mutta Clennam oli antanut lupauksen tuona kesäiltana puiden alla ja piti sitä pyhänä, katsoen ritarillisessa mielessään sen vaativan häneltä monenlaisia velvollisuuksia. Itsensä unohtamisessa ja hienotunteisessa palvelevaisuudessa hän ei milloinkaan horjahtanut, haluten joka tilaisuudessa olla hänelle apuna; ensi työkseen hän vastasi mr Meaglesille hilpeästi: »Tietysti minä tulen.»
Hänen yhtiökumppaninsa Daniel Doyce oli mr Meaglesille kompastuskivenä, sillä tämä arvoisa herrasmies pelkäsi muutenkin levottomassa mielessään, että Daniel sekoitettuna viralliseen barnaclelaisuuteen aikaansaisi räjähdyksen, vaikkapa itse hääaterialla. Tämä kansallinen pahantekijä kevensi kuitenkin hänen mieltänsä tulemalla Twickenhamiin pyytämään, vanhan ystävän oikeudella ja sellaiselle suotuna etuna, ettei häntä kutsuttaisi häihin. »Sillä», selitti hän, »koska minulla, ollessani tekemisissä näiden herrasmiesten kanssa, oli tarkoituksena täyttää yhteiskunnallinen velvollisuuteni ja palvella isänmaata ja heillä puolestaan oli tarkoituksena estää minua siitä kiusaamalla ja väsyttämällä minua, niin on parasta, ettemme syö ja juo yhdessä, ikäänkuin olisimme samaa mieltä tästä asiasta». Mr Meaglesiä huvitti suuresti hänen ystävänsä omituisuus, ja hän kohteli tätä tavallista suojelevammin ja anteeksiantavammin, vastatessaan: »Hyvä, hyvä, Dan, saatte kulkea omaa oikullista tietänne.»
Ajan lähestyessä koetti Clennam tyynesti ja vaatimattomasti näyttää Henry Gowanille haluavansa osoittaa hänelle niin paljon vilpitöntä ja epäitsekästä ystävyyttä kuin toinen vain halusi ottaa vastaan. Mr Gowan puolestaan kohteli häntä tavalliseen huolettomaan tapaansa, osoittaen hänelle muka luottamustaan, joka ei ensinkään ollut sitä.
»Katsokaas, Clennam», sattui hän huomauttamaan kerran keskustelun kuluessa, heidän kävellessään huvilan läheisyydessä noin viikkoa ennen häitä, »minä olen toiveissani pettynyt mies. Senhän te kyllä jo tiedättekin.»
»Enpä todellakaan oikein ymmärrä millä tavoin», vastasi Clennam hiukan ymmällä.
»No», selitti Gowan, »kuulun luokkaan tai ryhmään tai perheeseen tai sukuun tai miksi haluatte sitä nimittää, joka olisi voinut huolehtia tulevaisuudestani viidelläkymmenellä eri tavalla, mutta joka on päättänyt olla tekemättä sitä ensinkään. Niin että nyt olen vain köyhä taiteilijaparka.»
Clennam aloitti jo: »Mutta toiselta puolen —», kun Gowan keskeytti hänet.
»Niin, niin, tiedän kyllä. Olen saanut osakseni sen suuren onnen, että kaunis ja herttainen tyttö rakastaa minua ja että minäkin rakastan häntä täydestä sydämestäni.»
(»Onkohan sitä paljoakaan sinulla?» ajatteli Clennam, mutta häpesi tätä ajatustaan.)
»Ja että olen saanut appi-isän, joka on erinomainen ihminen ja antelias, kiltti ukko. Mutta sittenkin, toisenlaisia suunnitelmia pestiin ja harjattiin lapsenpäähäni lastenkamarissa, vein ne sitte mukanani kouluun, jossa itse pesin ja harjasin pääni, ja tässä olen nyt ilman niitä, ja näin olen toiveissani pettynyt mies.»
Clennam aprikoi (ja sitä tehdessään häpesi taas itseään), oliko Gowanin tarkoituksena puhuessaan pettymyksistään tehostaa yhteiskunnallista asemaansa, jonka hän sulhasena toi pesään omaisuutenaan ja jonka huomioonottaminen jo oli ollut vahingoksi hänen elämäntyöllensä, ja saattoiko se missään suhteessa herättää hyviä toiveita ja olla miksikään hyödyksi.
»Mutta ette toki katkerasti pettynyt kuitenkaan, otaksun», sanoi hän ääneen.
»En, hitto vie, en katkerasti», nauroi Gowan. »Sukulaiseni eivät ole sen arvoisia — vaikka ovatkin miellyttäviä ihmisiä ja pidän heistä oikein paljon. Muuten on hauska näyttää heille, että tulen toimeen ilman heitä ja että he puolestani saavat mennä vaikka hiiden kattilaan. Ja sitäpaitsi useimmat ihmiset ovat pettyneet elämässään, tavalla tai toisella, ja nämä pettymykset vaikuttavat heidän kehitykseensä. Mutta ihana tämä maailma silti on, ja minä rakastan sitä!»
»Se on nyt kauniina edessänne», huomautti Arthur.
»Kauniina kuin kesäinen virta», huudahti toinen innostuneena, »ja kautta Jupiterin, minä ihailen sitä hehkuvasti ja haluan palavasti päästä sen kilparadalle. Se on maailmoista paras! Ja kutsumukseni! Se on kutsumuksista paras, eikö totta?»
»Täynnä mielenkiintoa ja kannustavaa innostusta, luulisin», vastasi
Clennam.
»Ja petosta ja teeskentelyä», lisäsi Gowan nauraen, »älkäämme unohtako sitä. Toivon pystyväni siihen; mutta tässä juuri ilmenee, että olen pettynyt mies. En luultavasti kykene suhtautumaan siihen kyllin vakavasti. Meidän kesken puhuen pelkään olevani juuri sen verran katkeroitunut, etten kykene siihen.»
»Kykene mihin?» kysyi Clennam.
»Ylläpitämään sitä. Auttamaan itseäni vuorostani, kuten muut minun edelläni ovat tehneet, suostumaan teeskentelyyn ja petkutukseen. Teeskentelemään tekeväni työtä, opiskelevani, kärsivällisesti odottavani, palvovani taidettani, uhraavani sille monta yksinäistä päivää, luopuvani monesta hauskuudesta sen tähden, eläväni siinä ja niin edespäin — lyhyesti, suostumaan teeskentelyyn, kuten tapa vaatii.»
»Mutta tuleehan miehen pitää arvossa omaa kutsumustaan, olipa se mikä hyvänsä, ja ajatella olevansa velvollinen työskentelemään siinä ja vaatimaan sille ansionmukaista arvoa, eikö niin?» tuumi Clennam. »Ja teidän kutsumuksenne, Gowan, ansaitsee kyllä tämän palvonnan ja palveluksen. Ja tunnustan uskovani kaiken taiteen ansaitsevan sitä.»
»Kuinka hyvä ihminen te olette, Clennam!» huudahti toinen pysähtyen katselemaan häntä, ikäänkuin vastustamattoman ihailun valtaamana. »Mikä mainio toveri! Te ette ainakaan ole milloinkaan pettynyt. Se on helppo nähdä.»
Tosissa sanottuna olisi tämä ollut niin julmaa, että Clennam varmasti päätteli sen olevan vain leikkipuhetta. Gowan laski pysähtymättä kätensä hänen olalleen ja jatkoi keveästi ja nauraen:
»Clennam, en halua häiritä yleviä unelmianne ja maksaisin jotakin (jos minulla jotakin olisi) voidakseni elää tällaisessa ruusunpunaisessa sumussa. Mutta mitä ammatissani teen, sen teen kaupaksi. Ja sen, mitä me kaikki toverit teemme, sen teemme kaupaksi. Ellemme tekisi työtämme myytäväksi mahdollisimman hyvästä hinnasta, emme tekisi sitä ensinkään. Koska se on työtä, on se tehtävä; mutta se on kylläkin, helposti tehty. Klikki muu on hölynpölyä. No, tällainen hyöty (tai vahinko) teillä on siitä, että olette oppinut tuntemaan toiveissaan pettyneen miehen: saatte kuulla totuuden.»
Olipa hänen kuulemansa mitä hyvänsä ja ansaitsipa se tämän nimen tai jonkun muun, niin se jäi joka tapauksessa Clennamin mieleen. Se juurtui sinne niin, että hän alkoi pelätä Gowanista koituvan itselleen ainaista huolta ja että hän oli hyötynyt varsin vähän tai ei ollenkaan luopuessaan kuvitellun miehen turhista unelmista, tuskasta ja ristiriidoista. Hän huomasi, että hänen rinnassaan yhä riehui taistelu: toisella puolen oli hänen lupauksensa esittää Gowan vain hyvässä valossa mr Meaglesille ja toisella hänen pakolliset huomionsa Gowanista, jotka eivät suinkaan asettaneet tätä hyvään valoon. Eikä hän voinut täysin varata omaa tunnontarkkaa luontoansa niitä epäilyksiä vastaan, että hän mahdollisesti vääristeli ja väritti huomioitansa, ei voinut rauhoittua muistuttamalla itselleen, ettei hän milloinkaan tahallaan pyrkinyt tekemään näitä huomioitaan, vaan olisi mielellään ja helpottuneena välttänyt niitä. Sillä hän ei milloinkaan voinut unohtaa sitä, mitä oli ollut, ja hän tiesi aluksi tunteneensa vastenmielisyyttä Gowania kohtaan pelkästään siitä syystä, että tämä oli tullut hänen tiellensä.
Näiden ajatusten ahdistamana alkoi hän toivoa, että häät olisivat ohi, Gowan nuoren vaimonsa kanssa matkalla ja hän itse jätettynä täyttämään jaloa tehtävää, johon oli sitoutunut. Tämä viimeinen viikko oli todella levotonta aikaa koko talolle. Petin tai Gowanin nähden oli mr Meagles säteilevä, mutta Clennam oli useammin kuin kerran tavannut hänet istumassa vaakakuppien ja rahalapion ääressä näkemättä niitä kyynelsumulta ja usein myös nähnyt hänen katselevan rakastavaisia puutarhassa tai muualla, heidän sitä huomaamattaan, kasvoillaan entinen varjo, jonka Gowan oli luonut niihin. Taloa järjestettäessä suurta tapahtumaa varten joutui moni pieni muisto isän, äidin ja tyttären entisiltä matkoilta siirretyksi sijaltaan ja kulkemaan kädestä käteen; ja toisinaan näiden heidän yhteiselämänsä todistajain keskellä puhkesi Petkin itkemään ja valittamaan. Mrs Meagles, äideistä lempein ja toimeliain, liikkui talossa laulaen ja rohkaisten kaikkia; mutta tuon tuostakin kelpo rouva pakeni varastohuoneeseen ja itki siellä silmänsä punaisiksi, sieltä tullessaan syyttäen siitä hillottua sipulia ja pippuria ja laulaen entistä heleämmin. Mrs Tickit ei löytänyt voidetta haavoittuneelle sydämellensä Buchanin Kotilääkäristä ja kärsi suuresti mielenmasennuksesta ja Minnien lapsuusajan liikuttavista muistoista. Kun viimemainitut saivat hänet valtoihinsa, lähetti hän tavallisesti salaisen sanan yläkertaan, ettei hänen pukunsa nyt sallinut hänen esiintyä seurusteluhuoneessa ja että hän hartaasti pyysi saada nähdä »lapsensa» keittiössä; siellä hän siunasi lapsensa kasvoja ja siunasi lapsensa sydäntä ja syleili lastansa kyynelten ja onnentoivotusten, hakkuulautojen, kaaviloiden ja piirakkataikinain sekamelskassa, osoittaen vanhan palvelijan todellista kaunista hellyyttä.
Mutta kaikki päivät, jotka ovat tullakseen, ne tulevat; hääpäivä oli tullakseen ja se tuli; ja sen mukana tulivat kaikki juhlaan kutsutut Barnacletkin.
Siellä oli mr Tite Barnacle, verukevirastosta, News Streetiltä Grosvenor Squaren luota, mukanaan kallis mrs Tite Barnacle, omaa sukuaan Stiltstalking, jonka syy oli, että vuosineljännekset tuntuivat kovin pitkiltä, sekä kolme kallista miss Tite Barnaclea, varattuina kaksinkertaisilla tieto- ja taitopanoksilla ja valmiina laukeamaan, vaikka purkaus ei tapahtunutkaan niin kirkkaasti sävähtäen ja kovasti paukahtaen kuin olisi odottanut, vaan oli pikemmin tukahtumaisillaan tuleen. Siellä oli Barnacle nuorempi, niinikään verukevirastosta; hän jätti valtakunnan laivanmittauksen, jota hänen otaksuttiin jollakin tavoin suojelevan, oman onnensa nojaan, tämän viraston, totta puhuen, kärsimättä siitä minkäänlaista vauriota. Siellä oli kohtelias nuori Barnacle, joka polveutui suvun vilkkaammasta haarasta, hänkin verukevirastosta; hän lisäsi iloisena ja miellyttävänä juhlan hauskuutta ja suhtautui siihen säkenöivänä tavallaan samoin kuin johonkin »kuinka se ei ole tehtävä»-periaatetta noudattavan kirkollisosaston muodollisuuteen, siihen kuuluvine maksuineen. Siellä oli vielä kolme muuta nuorta Barnaclea, kolmesta muusta virastosta, vastenmielisiä kaikille aisteille ja hirvittävästi mausteen puutteessa; he suhtautuivat häihin samalla tavoin kuin olisivat suhtautuneet Niiliin, vanhaan Roomaan, uuteen laulajaan tai Jerusalemiin.
Mutta siellä oli jalompaakin riistaa. Siellä oli loordi Decimus Tite Barnacle itse, verukevirastohajun, aito asiapaperintuoksun ympäröimänä. Niin, siellä oli loordi Decimus Tite Barnacle, joka oli kohonnut virallisiin yläilmoihin erään tuikean aatteen siivillä: »Herrat loordit, tahdon sitäpaitsi kuitenkin huomauttaa, että tämän vapaan maan ministerin tehtäviin kuuluu rajoittaa ja ehkäistä hyväntekeväisyyttä ja ihmisrakkautta, kahlita yleisön itsetunto ja edistyksenhalu, panna esteitä yritteliäisyydelle, tukahduttaa kansan riippumaton itseluottamus.» Tämä merkitsi toisin sanoen, että suuri valtiomies aina tahtoi »sitäpaitsi» huomauttaa, että laivan luotsin asiana oli vain hoitaa yksityisiä liikeasioitansa maalla, laivaväki kun kyllä lujasti pumppuamalla kykeni ilman häntäkin pitämään alusta veden pinnalla. Tämän ylevän, »kuinka se ei ole tehtävä» taidetta edistävän keksinnön avulla oli loordi Decimus kauan ylläpitänyt Barnacle-perheen loistoa ja kunniaa; ja jos joku tietämätön parlamentin jäsen vain yritti tehdä jotakin esittämällä ehdotuksen kuinka se olisi tehtävä, niin oli tämä ehdotus kuin kuollut ja haudattu, kun loordi Decimus nousi seisaalle ja juhlallisesti, ylvään majesteetillisena, verukeviraston hyväksymishuutojen kaikuessa lausui, että hän tahtoi herroille loordeille sitäpaitsi huomauttaa, että hänen asiansa tämän vapaan maan ministerinä oli rajoittaa ja ehkäistä hyväntekeväisyyttä ja ihmisrakkautta, kahlita yleisön itsetunto ja edistyksenhalu, panna esteitä yritteliäisyydelle, tukahduttaa kansan riippumaton itseluottamus. Tämän ministeriohjelma-koneen keksiminen tiesi valtiollisen ikiliikkujan keksimistä. Se ei milloinkaan kulunut, vaikka se herkeämättä pyöri kaikissa valtion virastoissa.
Ja siellä oli, yhdessä ystävänsä ja sukulaisensa loordi Decimuksen kanssa, myöskin William Barnacle, joka oli tehnyt ikikuuluisan sopimuksen Tudor Stiltstalkingin kanssa ja jolla aina oli varalla oma erityinen menettelyohjeensa, kuinka se ei ole tehtävä; toisinaan hän kuulusteli parlamenttipuhujaa ja johtui tämän vastauksista suoraan siihen, miten se ei olisi tehtävä; hän saattoi sanoa: »Ensiksi pyytäisin teitä, sir, ilmoittamaan eduskunnalle, mitä ennakkotapauksia on olemassa sille toimenpiteelle, jonka aloittamalle ladulle arvoisa herrasmies tahtoo umpimähkään syöstä meidät»; toisinaan pyysi hän arvoisaa herraa esittämään oman käsityksensä tästä ennakkotapauksesta; toisinaan ilmoitti hän arvoisalle herralle aikovansa itse ottaa selvän ennakkotapauksesta, ja useimmiten hän nujersi arvoisan herran siihen paikkaan ilmoittamalla, ettei ennakkotapausta ollut olemassakaan. Mutta ennakkotapaus ja umpimähkään uudelle ladulle syökseminen, siinä se hyvin harjoitettu taisteluvaljakko, jota tämä kyvykäs verukevirkamies joka ottelussa ohjaili. Ei se mitään merkinnyt, että onneton arvoisa herra viidenkolmatta vuoden aikana oli turhaan koettanut syöstä William Barnaclea umpimähkään tälle ladulle — William Barnacle yhä vain vetosi eduskuntaan ja (välillisesti) isänmaahan, tiedustaen, oliko hänet syöstävä siihen. Ei se mitään merkinnyt, että tämän inhoittavan arvoisan herrasmiehen oli, asioiden luonteen ja tapausten kulun tähden, kerrassaan mahdotonta esittää tähän mitään ennakkotapausta — William Barnacle kiitti siitä huolimatta arvoisaa herraa pilkallisista hyvä-huudoista, oli yhtä mieltä hänen kanssansa asian käsittelyn tuloksesta ja intti edelleen, ettei tähän ollut olemassa ennakkotapausta. Olisi kenties saatettu väittää, ettei William Barnaclen viisaus ollut korkeata viisautta; sillä jos niin olisi ollut, ei tätä maata, jota se puijasi, olisi milloinkaan luotukaan, tai jos se kiireessä ja erehdyksestä olisi luotu, olisi se pysynyt sulana järjettömyytenä. Mutta ennakkotapaus ja umpimähkäinen uudelle ladulle syökseminen pelästytti vastaväitteet useimpien kieleltä tipotiehensä.
Vielä oli siellä muuan Barnacle, vilkas ja liikkuva, joka lyhyessä ajassa oli ennättänyt hoitaa kahtakymmentä eri virkaa, pitäen aina paria kolmea yhtaikaa; hän nautti suurta kunnioitusta ja ihailua keksimänsä menettelytavan tähden, jota hän erittäin menestyksellisesti käytti kaikissa Barnaclein virastoissa: kun häneltä parlamentissa kysyttiin yhtä asiaa, vastasi hän aina toiseen. Täten hän oli tehnyt verukevirastolle suuria palveluksia ja hankkinut itsellensä kunnioitetun aseman siellä.
Oli siellä vielä sieltä täältä poimittuja parlamentti-Barnacleja, jotka eivät toistaiseksi olleet saaneet itselleen siepatuksi mitään parempaa palaa ja jotka vielä suorittelivat kokeitaan, jotta nähtäisiin mihin he kelpaisivat. Nämä Barnaclet kyyhöttivät portaissa ja piileksivät käytävissä odotellen äänestysmääräyksiä; he huusivat »kuulkaa!» ja »oh!» hurrasivat ja nalkuttivat suvun päämiesten määräysten mukaan; he kirjoittivat typeriä parlamenttiehdotuksia muiden ihmisten ehdotusten kiusaksi ja jarruttivat vastenmielisiä asioita myöhäiseen yöhön ja myöhäiseen istuntoon, huutaen sitte hurskaan isänmaallisina, että oli liian myöhäistä; ja he matkustivat maaseudulle, minne heidät vain lähetettiin, ja vannoivat, että loordi Decimus oli pelastanut teollisuuden lamaannustilasta ja kaupan vaarallisesta pysähdyksestä ja lisännyt ohrasadon kaksinkertaiseksi ja heinäsadon nelinkertaiseksi ja estänyt suunnattomia kultamääriä siirtymästä valtiopankista. Niinikään jakelivat suvun pomot näitä Barnacleja kuin kortteja pelissä julkisiin kokouksiin ja virallisille päivällisille, joilla he sitten todistivat ylhäisten ja kunnianarvoisien sukulaistensa maalle tekemistä palveluksista ja esiintoivat Barnaclein ansioita kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Ja he olivat, samalta taholta tulevia määräyksiä totellen, mukana kaikenlaisissa vaaleissa ja jättivät vähimmästä viittauksesta peräti kohtuuttomilla ehdoilla paikkansa muiden käytettäviksi; he pokkuroivat, imartelivat, keinottelivat ja lahjoivat; he kärsivät kaikenlaisia nöyryytyksiä ja olivat väsymättömiä yhteiskunnan palveluksessa. Eikä verukevirastossa puolen vuosisadan kuluessa ollut ainoatakaan listaa haettavina olevista viroista, valtiovarain loordin virasta alkaen Kiinan konsulin virkaan saakka ja taas ylöspäin Intian kenraalikuvernöörin virkaan, ellei joku tai jokikinen näiden nälkäisten tunkeilevien Barnaclein nimistä ollut mukana hakijoiden luettelossa.
Häissä oli mukana tietysti vain jokunen kustakin Barnaclein luokasta, sillä läsnä ei ollut yhteensä edes neljääkymmentä, ja paljonko se nyt on vähennettynä legiosta! Mutta nämäkin jo muodostivat aimo liudan Twickenhamissa ja täyttivät huvilan. Muuan Barnacle (toisen Barnaclen avustamana) vihki onnellisen parin, ja itse loordi Decimus Tite Barnacle katsoi velvollisuudekseen taluttaa mrs Meaglesin aamiaispöytään.
Juhla ei ollut aivan niin hauska kuin se olisi voinut olla. Mr Meaglesin ylhäinen seura, jota hän piti erinomaisen suuressa kunniassa, painosti häntä niin, ettei hän ollut oma itsensä. Mrs Gowan oli oma itsensä, se eikä suinkaan parantanut mr Meaglesin mielentilaa. Vallitsevana ajatuksena asiasta, vaikkei sitä milloinkaan suoraan sanottu, oli valheellinen olettamus, ettei mr Meagles ollut vastustanut avioliittoa, vaan että vastustus oli tullut suvun suuruuden puolelta ja että sulhasen suku sitten oli tehnyt myönnytyksen ja että perhepiirissä nyt vallitsi rauhoittava yksimielisyys. Sitäpaitsi tunsivat Barnaclet puolestaan, etteivät he vastedes joutuisi mihinkään tekemisiin Meaglesien kanssa tämän suojelutilaisuuden jälkeen, ja Meaglesit tunsivat puolestaan samaa Barnaclein suhteen. Lisäksi Gowan, joka käytti oikeuksiaan perheelleen kaunaa kantavana, toiveissaan pettyneenä miehenä ja joka oli sallinut äitinsä kutsua nämä sukulaiset kokoon toivoen voivansa suututtaa heitä tai jostakin muusta hyväntahtoisesta syystä, heilutteli prameilevasti sivellintään ja köyhyyttään heidän edessään, kertoen heille, että hän toivoi voivansa aikanaan testamentata vaimollensa leipäkannikan ja juustonkappaleen ja pyytäen niitä, joilla oli parempi onni ja jotka saivat siepatuksi itselleen jotakin edullista ja joiden kannatti ostaa maalauksia, hyväntahtoisesti muistamaan köyhää maalaria. Vielä lisäksi loordi Decimus, joka omalla parlamenttijalustallaan oli ihmeellinen ja ihmeteltävä, esiintyi täällä kerrassaan onttona ja tyhjänä: toivottaen morsiamelle ja sulhaselle onnea niin mauttomin sanoin, että hänen uskollisten oppilastensa ja ihailijainsa tukka olisi noussut pystyyn, ja tallustellen itsetyytyväisenä kuin typerä norsu ajatelmien autioissa sokkelokäytävissä, joita hän piti valtateinä ja joista hän ei yrittänytkään päästä selviytymään. Sitäpaitsi tunsi mr Tite Barnacle, että seurassa oli henkilö, joka oli yrittänyt häiritä häntä hänen ainaisessa asennossaan: hänen istuessaan täydessä virka-asussa sir Thomas Lawrencen edessä maalattavana, jos sellainen häiritseminen ensinkään oli mahdollista; jolla välin Barnacle nuorempi harmistuneena kertoi parille tyhjänpäiväiselle nuorelle herrasmiehelle, sukulaisilleen, että »täällä on muuan mies, tiedättekös, joka tuli meidän osastoomme ilman asiakirjoja ja sanoi tahtovansa tietää jotakin, ymmärrättekös; ja kuulkaas, mitähän jos hän nyt täällä puhkeisi kysymään, mikä kyllä voisi tapahtua, ymmärrättehän (sillä eihän tuollaisesta sivistymättömästä yltiöpäästä voi tietää, mitä hän keksii, ymmärrättehän), ja sanoisi tahtovansa tietää jotakin juuri tällä hetkellä, niin se olisi aika metkaa, eikö olisikin?»
Häiden epäilemättä hauskin hetki Clennamin mielestä oli samalla tuskallisin. Kun mr ja mrs Meagles viimein syleilivät Petiä siinä huoneessa, jossa molemmat muotokuvat riippuivat (ja jossa seura ei oleskellut), ennenkuin saattoivat hänet sen kynnyksen yli, jonka takaa hän ei enää palaisi entisenä Petinä, heidän entisenä ilonaan, ei mikään voinut olla luonnollisempaa ja yksinkertaisempaa kuin nämä kolme ihmistä. Itse Gowankin oli liikutettu, ja mr Meaglesin vetoamiseen: »Oi Gowan, pidä huolta hänestä, pidä huolta hänestä!» hän vastasi vakavasti: »Älkää olko niin murtunut, sir; taivaan nimessä, minä koetan parastani!»
Ja niin, vielä nyyhkyttäen, viimeiset hellät sanat huulillaan, luoden viimeisen luottavan silmäyksen Clennamiin, vaipui Pet istumaan vaunuihin, hänen puolisonsa huiskutti kädellään, ja he lähtivät matkalle Doveria kohden. Ensin kuitenkin ennätti uskollinen mrs Tickit, silkkipuvussaan ja pikimustat kiharat ohimoilla, hyökätä esiin jostakin piilopaikasta ja heittää molemmat kenkänsä vaunujen jälkeen, mikä kohtaus suuresti hämmästytti ikkunoista katselevaa hienoa seuraa.
Koska mainitulla seuralla nyt ei enää ollut täällä mitään velvollisuuksia täytettävänä ja koska päähenkilöillä oli kiireellisiä tehtäviä (sillä heidän oli juuri lähetettävä pari postilaivaa, jotka olivat vaarassa tulla suoraan määräpaikkaansa, kiertelemään meriä lentävän hollantilaisen tavoin sekä järjestettävä monimutkaisia asteita ja pysähdyksiä tärkeille asioille, joita muuten olisi uhannut perikato, ne kun olivat joutua suoritetuiksi), koska heillä ei siis ollut täällä enää mitään tehtävää, lähtivät he tiehensä, kukin omalle haaralleen, ja vakuuttivat ystävällisesti mr ja mrs Meaglesille, että mitä he nyt täällä olivat tehneet, sen he olivat tehneet uhrautuen mr ja mrs Meaglesin hyväksi, mitä samaa he aina vakuuttivat mr John Bullille, kohdellessaan tätä onnetonta olentoa virallisen alentuvaisesti.
Tuskallinen tyhjyys tuntui talossa samoin kuin äidin ja isän ja Clennamin sydämessä. Mr Meagles kutsui avukseen yhden ainoan muiston, joka todella hiukan lohdutti häntä.
»Tuntuu sittekin hauskalta muistella sitä, Arthur», sanoi hän.
»Mennyttä aikaako?» kysyi Clennam.
»Kyllä niin — mutta tarkoitin oikeastaan seuraamme.»
Vieraiden läsnäolo oli tehnyt hänet vieläkin alakuloisemmaksi ja onnettomammaksi, mutta nyt niiden muisteleminen teki hänelle oikein hyvää. »On todella tyydyttävää muistella heitä», toisti hän moneen kertaan sinä iltana. »Sellaista ylhäistä seuraa!»
Edellisen osan loppu.