KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Mrs Merdlen valitus
Alistuen välttämättömään kohtaloonsa, suhtautuen »tuohon Migglesin joukkioon» niin hyvin kuin taisi, taipuen omaa elämänkatsomustaan vastaan tehdyn hyökkäyksen edessä, jonka mrs Gowan oli keskustelussa Arthurin kanssa arvannut tulevaksi, päätti hän lopulta kauniisti suostua poikansa avioliittoon. Tämän päätöksen syntymiseen ja onnelliseen kehittymiseen vaikutti paitsi hänen äidillisiä tunteitansa luultavasti myöskin kolme valtioviisasta näkökohtaa.
Ensimmäinen oli kenties se, ettei hänen poikansa ollut milloinkaan osoittanut vähintäkään aikomusta pyytää hänen suostumustaan eikä näyttänyt epäilevän voivansa tulla toimeen ilmankin sitä; toinen, että kiitollisen isänmaan (ja erään Barnaclen) hänelle suoma eläke vapautuisi pojan pienistä hyökkäyksistä nyt, kun Henry naisi hyvin varakkaan miehen ainoan, rakastetun lapsen; kolmas, että appi-isä tietysti kohta vihkimisen jälkeen maksaisi Henryn velat. Kun vielä näihin kolmeen viisaaseen pykälään lisäämme sen tosiasian, että mrs Gowan antoi suostumuksensa samana hetkenä, jolloin hän sai kuulla mr Meaglesin antaneen omansa, ja että mr Meaglesin vastahakoisuus avioliiton suhteen oli koko ajan ollut ainoana esteenä, on varsin luultavaa, että erityistä virkaa vailla olleen virkamiehen leski askarrutti älykästä päätänsä tällaisilla mietteillä.
Sukulaistensa ja tuttaviensa keskuudessa ylläpiti hän kuitenkin omaa yksilöllistä arvoansa ja Barnaclen sukuarvoa ahkerasti uskottelemalla kaikille, että avioliitto oli kerrassaan epäedullinen, että hän kovin suri sitä, että Henry oli joutunut jonkinlaisen lumouksen valtaan ja että hän, mrs Gowan, oli kauan pannut vastaan, mutta »minkäpäs äiti voi tällaisessa tapauksessa», ja muuta sellaista! Hän oli jo kutsunut Arthur Clennamin, Meagles-perheen ystävän, tämän tarinan todistajaksi ja täydensi nyt sotajuonensa koettamalla vaikuttaa itse perheeseen samaa tarkoitusta silmälläpitäen. Ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan mr Meaglesin hän näytteli lohdutonta äitiä, joka kuitenkin vastustamattoman painostuksen edessä kauniisti taipui. Äärimmäisen kohteliaasti ja sulavasti hän uskotteli vieraalleen, että hän — ei mr Meagles — oli pannut vastaan ja lopulta taipunut ja että uhraus oli hänen puolellaan — ei mr Meaglesin. Saman tempun yhtä kohteliaan ovelasti teki hän mrs Meaglesille, samalla tavoin kuin silmänkääntäjä olisi puijannut kortin tälle viattomalle rouvalle; ja kun hänen poikansa esitti hänelle hänen tulevan miniänsä, sanoi hän, syleillessään tätä: »Rakkaani, mitä olette tehnyt Henrylle saadessanne hänet näin lumotuksi!» ja salli samalla muutaman kyynelpisaran kuljettaa pieninä palleroina edellään hänen nenälleen sirotettua ihojauhetta, hienotunteisena mutta liikuttavana todistuksena siitä, kuinka hän sydämessään kärsi, vaikka ulkonaisesti tyynenä kantoi onnettomuuttaan.
Mrs Gowanin ystävien joukossa (hän ylvästeli sekä edustavansa seuraelämää että olevansa läheisissä ja tuttavallisissa suhteissa tähän mahtiin) oli mrs Merdlellä huomattava sija. Tosin Hampton Courtin mustalaiset poikkeuksetta nostivat nokkansa pystyyn mr Merdlestä puhuttaissa, koska hän oli nousukas, mutta painoivat sen taas alas, langetessaan kasvoilleen palvoakseen hänen rikkauttaan. Näissä toisiaan tasoittavissa nenäryhdin vaihteluissa he suuresti muistuttivat valtion Mrs Merdlen valitusvaroja, lakia ja piispaa samoin kuin kaikkea muutakin mahtiväkeä.
Annettuaan edellämainitun armollisen suostumuksensa, lähti mrs Gowan mrs Merdlen luo surunvalituskäynnille, s.o. valittamaan omaa suruansa. Tätä varten ajoi hän kaupunkiin yhden hevosen vetämissä vaunuissa, joita tässä Englannin historian vaiheessa epäkunnioittavasti nimitettiin pillerilaatikoiksi. Sen omisti pienessä mittakaavassa toimiva hevosten ja ajoneuvojen vuokraaja, joka vuokrasi niitä päivä- tai tuntikaupalla useimmille Hampton Court Palacen vanhoille ylhäisille naisille, ja itse ajoikin niitä; mutta leirin juhlamenosääntöihin kuului, että koko komeus aina vuokra-ajan kestäessä oli ilman muuta pidettävä vuokranottajan yksityisenä omaisuutena ja ettei vuokraaja saanut tietää ketään muuta sen omistajaksi. Näin verukeviraston Barnaclet, jotka olivat maailman suurimmat vuokraajat ja keinottelijat, aina teeskentelivät olevansa tietämättömiä kaikesta muusta hommasta kuin juuri käsillä olevasta.
Mrs Merdle oli kotona ja istui purppura- ja kultapesässään, ja papukaija katseli häntä läheiseltä tangoltaan, pää kallellaan, ikäänkuin pitäen häntä toisena loistavana, suurempaan lajiin kuuluvana papukaijana. Ja hänen luoksensa tuli mrs Gowan, kädessä vihreä mieliviuhkansa, joka vaimensi poskiruusujen hohdetta.
»Ystäväiseni», sanoi mrs Gowan ja taputti ystävättärensä kädenselkää viuhkallaan, heidän ensin puheltuaan mitättömistä asioista, »te olette ainoa lohdutukseni. Tästä Henryn jutusta, josta olen kertonut teille, tulee nyt tosi. No, mitäs sanotte siihen? Olen ylen utelias tietämään sen, te kun niin erinomaisesti tunnette ja edustatte seuraelämää.»
Mrs Merdle tarkasti povea, jota seuraelämä oli tottunut tarkastamaan, ja huomatessaan tämän mr Merdlen ja Lontoon jalokivikauppiaiden näyteikkunan olevaa kunnossa, vastasi:
»Kun on kysymys miehen avioliitosta, ystäväni, niin vaatii seuraelämä, että hän sen avulla parantaa asemaansa. Seuraelämä vaatii, että hän hyötyy naimiskaupastaan. Seuraelämä vaatii, että hän avioliittonsa kautta saa pystytetyksi itselleen kauniin kodin. Muuten seuraelämä ei käsitä, mitä hänellä on tekemistä avioliiton kanssa. — Vaiti, lintu!»
Sillä häkissä heidän yläpuolellaan istuva papukaija, joka kuunteli heidän keskusteluaan kuin tuomari, oli emäntänsä esityksen päätökseksi kirkaissut.
»On toisia tapauksia», jatkoi mrs Merdle, sirosti koukistaen mielikätensä pikkusormea ja kaunistaen huomautuksiaan tällä kauniilla liikkeellä, »tapauksia, jolloin mies ei ole nuori eikä komea, mutta on rikas ja omistaa jo kauniin kodin. Nämä ovat toisessa asemassa. Sellaisissa tapauksissa —»
Mrs Merdle kohautti lumivalkeita hartioitaan ja laski kätensä jalokivitelineelle, hilliten pientä yskää, ikäänkuin lisätäkseen: »sellaisissa tapauksissa mies saattaa ajatella tällaisiakin asioita, rakkaani». Silloin papukaija taas kirkaisi, ja rouva nosti lasin silmälleen katsellen sitä ja sanoi: »Vaiti, lintu!»
»Mutta nuorten miesten», jatkoi mrs Merdle taas, »ja te tiedätte, ystäväni, mitä tarkoitan nuorilla miehillä — sellaisten ihmisten poikia, joihin suuri maailma katsoo — heidän täytyy avioliittonsa avulla parantaa asemaansa seuraelämässä, muuten ei seuraelämä suvaitse heidän hulluttelujaan. Kauhean maallista tämä puhe», keskeytti mrs Merdle, nojautuen pesäseensä ja silmäillen ystäväänsä, lasin läpi, »eikö olekin?»
»Mutta se on totta», arveli mrs Gowan ylen siveelliseen sävyyn.
»Rakkaani, sitä ei voi hetkeäkään epäillä», vastasi mrs Merdle, »sillä seuraelämä on niin määrännyt eikä siihen siis ole mitään sanottavaa. Jos eläisimme alkuperäisemmässä yhteiskunnassa, jos asuisimme lehtikatoksen alla ja pitäisimme lehmiä ja lampaita ja karjaa pankkikirjojen asemesta (tämä olisi ihanaa; olen luonnostani jonkun verran taipuvainen maalaiselämään), niin olisi kaikki hyvin. Mutta me emme asu lehtikatoksen alla emmekä paimenna lehmiä, lampaita ja karjaa. Toisinaan ihan väsytän itseäni selittäessäni Edmund Sparklerille tätä erotusta.»
Kun tämän nuoren herrasmiehen nimi oli mainittu, katseli mrs Gowan vihreän viuhkansa yli ja lausui seuraavaa:
»Rakkaani, te tiedätte kuinka kurjassa tilassa maamme nyt on — nuo John Barnaclen onnettomat myönnytykset! — ja siksi tiedätte syyn, miksi minä olen köyhä kuin Thingummy.»
»Kuin kirkonhiiri?» arvaili mrs Merdle hymyillen.
»Ajattelin toista sananlaskuksi joutunutta kirkollista henkilöä — Jobia», sanoi mrs Gowan. »Molempi parempi. Olisi sentähden turhaa mainita, että teidän poikanne asema suuresti eroaa minun poikani asemasta. Saanen lisätä, että minun pojallani on lahjoja —»
»Joita Edmundilla varmasti ei ole», keskeytti mrs Merdle erinomaisen suloisesti.
— »ja että hänen lahjansa yhdessä pettymysten kanssa ovat johtaneet hänet tällaiseen tekoon, joka — ah, voi! Te kyllä ymmärrätte, rakas ystävä. Kun nyt Henryn asema on näin erilainen, niin on kysymys siitä, mikä on alhaisin ja vaatimattomin avioliitto, johon minä voin antaa suostumukseni.»
Mrs Merdle oli niin vaipunut katselemaan käsivarsiansa (kauniin muotoiset ne olivat ja kerrassaan sopivat kantamaan rannerenkaita), ettei tullut vastanneeksi vähään aikaan. Hiljaisuus havahdutti hänet viimein, hän risti käsivarret rinnalleen ja katseli vierastaan kasvoihin ihailtavan tyynesti ja sanoi kysyvästi: »Nii-iin? Entä sitten?»
»Ja sitten, ystäväiseni», sanoi mrs Gowan, ei yhtä herttaisesti kuin ennen, »tahtoisin mielelläni kuulla, mitä te siihen sanotte».
Tässä papukaija, joka oli seisonut yhdellä jalalla viime kirkaisustaan saakka, purskahti nauramaan, keikahteli pilkallisesti edestakaisin toiselta jalalta toiselle ja jäi lopuksi taas seisomaan yhdellä jalalla ja odottamaan vastausta, pää niin kallellaan kuin suinkin sai sen väännetyksi.
»Kuuluu tosin karkealta ja voitonhimoiselta, jos kysyy. mitä nuori herra saa vaimonsa kera», sanoi mrs Merdle, »mutta suuri maailma lienee todella hiukan sentapainen, kuten tiedätte, rakkaani».
»Mikäli minä olen saanut selville», vastasi mrs Gowan, »niin luulen, että Henry saa maksetuksi velkansa —»
»Suuret velat?» kysyi mrs Merdle lasinsa läpi.
»Kohtalaiset, luulisin», otaksui toinen. »Ja että isä antaa heille vuotuisesti kolmesataa tai kenties jonkun verran enemmänkin, mikä Italiassa —»
»Oh, menevätkö he Italiaan?» ihmetteli mrs Merdle.
»Henryn opiskelujen tähden. Teidän ei ole vaikea arvata, mistä opiskeluista on kysymys. Tämä kauhea taide —»
Niin, niin. Mrs Merdle kiirehti säästämään onnettoman ystävänsä tunteita. Hän ymmärsi kyllä. Ei tarvittu mitään selityksiä.
»Ja siinä», sanoi mrs Gowan pudistaen päätänsä murheellisen näköisenä, »siinä kaikki. Siinä», toisti mrs Gowan painaen vihreän viuhkansa hetkeksi kokoon ja taputellen sillä leukaansa (tämä oli kasvamaisillaan kaksoisleuaksi; nyt sitä saattoi sanoa olevan puolitoista), »siinä kaikki! Kun vanhukset kuolevat, saavat he kai enemmän; mutta millaisilla ehdoilla ja säännöksillä se rajoitetaan, sitä en tiedä. Ja sitäpaitsi saattavat he elää iänikuisen kauan. Rakkaani, juuri heidän kaltaisensa ihmiset voivat elää vaikka kuinka kauan.»
Mrs Merdle, joka hyvin tunsi suuren maailman, hyvän ystävänsä, ja tiesi millaisia suuren maailman äidit ja suuren maailman tyttäret ja suuren maailman avioliittomarkkinat olivat, millaiset hinnat siellä vallitsivat, kuinka siellä punottiin juonia ja vastajuonia ylhäisten kaupantekijöiden kesken ja millainen kaupustelu ja asioiminen siellä oli käynnissä, ajatteli kyvykkään povensa pohjukassa, että Henry Gowan oli vetänyt aika hyvän apajan. Mutta tietäen myöskin mitä häneltä odotettiin ja tuntien tarkoin sen valheellisen keksinnön, jota oli ylläpidettävä ja hellittävä, otti hän sen hellävaroen käsivarsilleen ja antoi sille sen tuen, jota häneltä pyydettiin.
»Ja siinä kaikki, rakkaani?» sanoi hän huokaisten myötätuntoisesti.
»Hyvä, hyvä! Syy ei ole teidän. Teidän ei tarvitse soimata itseänne.
Teidän on vain suhtauduttava asiaan tunnetulla mielenlujuudellanne ja
katsottava sitä parhaalta puolen.»
»Tytön perhe on tietysti», sanoi mrs Gowan, »pannut parastansa saadaksensa Henryn — kuten lakimiehet sanovat — kiedotuksi».
»Tietysti he sen ovat tehneet, rakkaani», myönsi mrs Merdle.
»Olen sitkeästi pitänyt kiinni kaikista mahdollisista vastaväitteistä ja olen yötä päivää kiusannut itseäni mietiskelemällä keinoja, kuinka saisin Henryn irti tästä suhteesta.»
»Epäilemättä olette, ystäväni», uskoi mrs Merdle.
»Ja kaikki turhaan. Kaikki on mennyt myttyyn minulta. Sanokaa nyt minulle, rakkaani. Olenko oikeassa antaessani mahdollisimman vastahakoisen suostumukseni siihen, että Henry nai tytön, joka ei kuulu seurapiireihin, vai olenko menetellyt anteeksiantamattoman heikkona äitinä?»
Tähän suoraan vetoamiseen vastasi mrs Merdle (puhuen kuin seuraelämän papitar ainakin) vakuuttamalla, että hänen menettelynsä oli erittäin kiitettävä, myötätuntoa herättävä ja peräti ylevä ja että hän jalostuen oli läpäissyt kiirastulen. Ja mrs Gowan, joka epäilemättä selvästi näki kuluneen valevaippansa läpi ja tiesi mrs Merdlenkin ja suuren maailman selvästi näkevän sen läpi, näytteli siitä huolimatta äärettömän itsetyytyväisenä ja juhlallisena loppuun aloittamansa muodollisen ilveilyn.
Tämä keskustelu pidettiin neljän ja viiden välillä iltapäivällä, kun vaununpyörien ratina ja portinkolkuttimien iskut kajahtelivat kaikkialla Harley Streetillä, Cavendish Squarella. Sitä kesti siihen hetkeen saakka, jolloin mr Merdle tuli kotiin päivätyöstänsä, jonka kautta Suur-Britannian nimi saavutti yhä suuremman kunnioituksen kaikissa sivistyneen maailman osissa, kunhan kyettiin antamaan arvoa koko maailmaa käsittäville liikeyrityksille ja älyn ja pääoman jättiläisliitolle. Sillä vaikkei kukaan voinut aivan tarkalleen sanoa, mitä laatua mr Merdlen liiketoiminta oli, paitsi että hän teki rahaa, niin jokainen määritteli sen juhlallisissa tilaisuuksissa juuri näillä sanoilla, jotka samalla saivat olla kameli- ja neulansilmä-vertauksen uusimpana, muitta mutkitta hyväksyttynä, kohteliaana käännöksenä.
Siihen nähden, että hänellä oli tällainen loistava elämäntehtävä, näytti mr Merdle hieman arkiselta ja alhaiselta; olisi voinut luulla, että hän suuria kauppojaan tehdessään oli sattunut vaihtamaan päätä jonkun alhaisemman olennon kanssa. Hän ilmestyi rouvien eteen, onnettomana kierrellessään taloaan ilman muuta ymmärrettävää päämäärää kuin paeta hovimestarinsa läheisyyttä.
»Pyydän anteeksi», sanoi hän pysähtyen hajamielisenä, »en luullut täällä olevan muita kuin papukaijan».
Kuitenkin kun mrs Merdle virkkoi: »Voitte tulla sisään!» ja kun mrs Gowan ilmoitti olevansa juuri lähdössä ja oli jo noussut sanoakseen hyvästi, tuli hän sisään ja seisoi katsellen ulos etäisestä ikkunasta, kädet yhteenliitettyinä levottomien hihankäänteiden alla ja pidellen kiinni ranteistaan, ikäänkuin pitääkseen itseänsä kurissa. Tässä asennossa hän heti vaipui unelmiin, joista heräsi vasta vaimonsa kutsuessa häntä sohvalta, kun he jo neljännestunnin ajan olivat olleet kahden huoneessa.
»No? Mitä?» vastasi mr Merdle kääntyen häneen päin. »Mikä on?»
»Mikä on?» matki mrs Merdle. »Se kai merkitsee, ettette ole kuullut sanaakaan minun valituksestani».
»Teidän valituksestanne, mrs Merdle?» ihmetteli mr Merdle. »En tiennyt teillä olevan valittamisen syytä. Mistä valituksesta?»
»Valitin teistä», ilmoitti mrs Merdle.
»Oh! Minusta», hämmästyi mr Merdle. »Minkätähden — mitä — olen — miksi valitatte minusta, mrs Merdle?»
Hajamielinen ja mietteissään kun hän oli, kului hetkinen tämän kysymyksen muodostamiseen. Ikäänkuin yrittäen heikosti uskotella olevansa talon isäntä, lopetti hän ojentamalla etusormensa papukaijalle, joka ilmaisi mielipiteensä asiasta heti iskemällä nokkansa siihen.
»Sanoitte, mrs Merdle», virkkoi hän, haavoitettu sormi suussansa, »että teillä oli valitus minua vastaan».
»Valitus, jota en voisi tehokkaammin todistaa oikeutetuksi kuin pakosta toistamalla sen», lausui mrs Merdle. »Yhtä hyvin olisin voinut sanoa sen tuolle seinälle; paljoa paremmin papukaijalle. Se olisi edes kirkunut.»
»Ette suinkaan soisi minun kirkuvan, mrs Merdle, vai mitä?» kysyi mr
Merdle istuutuen.
»Enpä suinkaan», tiuskasi mrs Merdle, »vaikka sekin olisi parempi kuin että kuljeksitte noin happamena ja hajamielisenä. Soisin teidän edes tietävän, mitä ympärillänne tapahtuu.»
»Ihminen saattaa kirkua eikä sittekään tiedä sitä, mrs Merdle», vastasi mr Merdle raskaasti.
»Ja saattaa olla äreä, kuten te nyt, kirkumattakin. Se on totta. Jos tahdotte tietää valitukseni teitä vastaan, niin kuuluu se lyhyesti sanoen, ettei teidän pidä esiintyä seuraelämässä, ellette tahdo mukautua seuraelämän sääntöihin.»
Mr Merdle tarttui niin raivoisesti päässään oleviin hiusrippeisiin, että näytti nostavan itseään niistä ponnahtaessaan ylös tuolistaan, ja huusi:
»Mitä, kaikkien hornan valtojen nimessä, mrs Merdle, kuka tekee enemmän seuraelämän hyväksi kuin minä? Näettekö nämä huoneet, mrs Merdle? Näettekö tämän sisustuksen, mrs Merdle? Vilkaiskaa kuvastimeen ja katselkaa itseänne, mrs Merdle! Tiedättekö, mitä tämä kaikki maksaa ja ketä varten tämä on hankittu? Ja kuitenkin sanotte, ettei minun pitäisi esiintyä seuraelämässä! Minun, joka tällä tavalla siroittelen rahaa sen hyväksi! Minun, jonka melkein voisi sanoa — sanoa valjastautuneen rahoja täynnä olevien vesirattaiden eteen ja kulkevan sammuttamassa suuren maailman janoa joka Jumalan päivä!»
»Pyydän, älkää kiivastuko, mr Merdle», sanoi mrs Merdle.
»Kiivastuko? Te voitte saada minut raivostumaan. Te ette tiedä puoliakaan siitä, mitä teen mukautuakseni seuraelämään. Te ette tiedä mitään niistä uhrauksista, joita teen sen hyväksi.»
»Tiedän», vastasi mrs Merdle, »että vastaanotatte kodissanne maan parhaita. Tiedän, että seurapiiriinne kuuluu koko maan ylhäisö. Ja luulen tietäväni (no niin, teeskentelemättä naurettavaa vaatimattomuutta, tiedän todella), kuka teitä tukee ja auttaa siinä, mr Merdle.»
»Mrs Merdle», vastasi tämä herrasmies äreästi, sivellen synkkiä, punaisen kellertäviä kasvojaan. »Minäkin tiedän sen yhtä hyvin kuin te. Ellette te olisi kaunistuksena suuressa maailmassa ja ellen minä olisi sen hyväntekijä, emme milloinkaan olisi joutuneet yhteen. Kun sanon sen hyväntekijä, niin tarkoitan henkilöä, joka hankkii sille kaikenlaista kallista syötävää ja juotavaa ja katseltavaa. Mutta kauniistipa te palkitsette minut selittäessänne, etten ole sopiva esiintymään siellä kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sen hyväksi — kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sen hyväksi», toisti mr Merdle raivoisan painokkaasti, mikä sai hänen puolisonsa kohottamaan silmäluomensa; »kaiken — kaiken tämän jälkeen selitätte, etten minä kelpaa esiintymään siellä!»
»Sanon», vastasi mrs Merdle tyynesti, »että teidän pitäisi olla luontevampi ja vähemmin hajamielinen sopiaksenne esiintymään siellä. Näyttää kerrassaan arkiselta ja alhaiselta, kun kaikkialle kuljetatte liikehuolenne mukananne.»
»Millä tavalla kuljetan niitä mukanani?»
»Millä tavalla? Katsokaa kuvastimeen!»
Mr Merdle käänsi tahtomattaan silmänsä lähimpään kuvastimeen ja kysyi, paksun veren hitaasti virratessa ohimoille, oliko ihmisen oltava edesvastuussa huonosta ruuansulatuksestaan.
»Onhan teillä lääkäri», huomautti mrs Merdle.
»Hänestä ei minulla ole mitään apua.»
Mrs Merdle vaihtoi menettelytapaa.
»Sitäpaitsi», sanoi hän, »teidän huono ruuansulatuksenne on pelkkää pötyä. En puhu siitä. Puhun teidän käytöksestänne.»
»Mrs Merdle», vastasi hänen puolisonsa, »sitä odotan teiltä. Te huolehditte käytöksestä, minä rahoista.»
»En odotakaan teiltä», vastasi toinen, nojautuen mukavasti pieluksiinsa, »että miellyttäisitte ihmisiä. En tahdo, että millään tavalla vaivaatte itseänne ja koetatte esiintyä viehättävänä. Pyydän yksinkertaisesti vain, ettette huolehdi mistään — tai ainakin näytätte siltä kuin ette huolehtisi mistään — kuten kaikki muutkin tekevät.»
»Olenko sanonut huolehtivani jostakin?» kysyi mr Merdle.
»Sanonut? Ette. Kukaan ei kuuntelisi teitä, jos sanoisitte. Mutta te näytätte sen.»
»Näytänkö? Mitä minä näytän?» kysyi mr Merdle hätäisesti.
»Johan minä sanoin sen. Te näytätte kantavanne liikehuolenne ja suunnitelmanne kaikkialle mukananne, sensijaan että jättäisitte ne Cityyn tahi minne ne kuuluvat», sanoi mrs Merdle. »Tai näyttäisitte jättävänne ne sinne. Sekin jo riittäisi; en pyydä enempää. Jos olisitte puuseppä, ette voisi olla enemmän jokapäiväisiin laskelmiinne ja suunnitelmiinne vaipunut kuin nyt tavallisesti näytätte olevan.»
»Puuseppä!» toisti mr Merdle ja tukahdutti huokaukselta kuuluvan. »Enpä pitäisi väliä, vaikka olisinkin puuseppä, mrs Merdle.»
»Ja minun valitukseni sisältää sen», jatkoi rouva, sivuuttaen tuollaisen alhaisen huomautuksen, »ettei tämä ole seuraelämän sääntöjen mukaista ja että teidän täytyy tehdä parannus siinä suhteessa, mr Merdle. Jos epäilette minun arvostelukykyäni, niin kysykää Edmund Sparkleriltakin.» Ovi oli avautunut ja mrs Merdle katseli lasinsa läpi poikansa päätä. »Edmund, me tahdomme puhua kanssasi.»
Mr Sparkler, joka vain oli pistänyt päänsä ovesta sisään tulematta huoneeseen (aivan kuin olisi etsinyt sitä hauskaa typykkää, joka ei ollut joutavan tekopyhä), antoi nyt muun ruumiin seurata päätä ja seisoi heidän edessään. Mrs Merdle esitti hänelle muutamin lyhyin, hänen käsityskykynsä mukaisin sanoin riidanalaisen kysymyksen.
Nuori herra tunnusteli ensin levottomasti kaulustansa ikäänkuin se olisi ollut hänen valtimonsa ja hän olisi luulosairas, ja vastasi sitten, että hän oli kuullut toverien puhuvan siitä.
»Edmund Sparkler on kuullut puhuttavan siitä», sanoi mrs Merdle velton voitonriemuisena. »No, epäilemättä jokainen on kuullut puhuttavan siitä!» Mikä oli varsin todennäköinen johtopäätös, katsoen siihen, että mr Sparkler luultavasti oli viimeinen missä seurassa tahansa huomaamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui.
»Ja Edmund Sparkler kyllä kertoo teille», ja mrs Merdle huiskutti mielikädellänsä puolisolleen, »mitä hän on kuullut siitä puhuttavan».
»En voisi mitenkään», sanoi mr Sparkler tunnustellen valtimoaan kuten ennenkin, »en voisi sanoa mistä johduimme siihen — muisti kurjan huono. Mutta ollessani erään tytön veljen seurassa — hiton hauska typykkä — hyvin kasvatettukin — eikä ensinkään tuollainen joutavan tekopyhä — siihen aikaan, jolloin —»
»Kas niin! Emme huoli sisaresta», keskeytti mrs Merdle hiukan kärsimättömästi. »Mitä veli sanoi?»
»Ei sanaakaan, ma'am», vastasi mr Sparkler. »Hän on yhtä vähäpuheinen velikulta kuin minäkin. Yhtä vaikea saada puhumaan.»
»Joku sanoi jotakin, samantekevä kuka se oli», sanoi mrs Merdle. (»Vakuutan, etten minä ainakaan», puhdistautui mr Sparkler.) »Mutta kerro meille, mitä se oli.»
Mr Sparkler vetosi taas valtimoonsa ja teki ankaran henkisen ponnistuksen, ennenkuin vastasi:
»Ihmiset puhuvat isäukosta — se ei ole minun keksimäni usein kehuen häntä äärettömän rikkaaksi ja taitavaksi ilmiömäiseksi kauppiaaksi ja rahamieheksi — mutta sanovat konttorin takertuneen häneen kiinni. Sanovat, että hän kantaa konttoria mukanaan selässänsä — kuten juutalainen vaatteiden kaupustelija, joka on liiaksi takertunut liikkeeseensä.»
»Johon juuri minun valitukseni tähtäsi», huomautti mrs Merdle ja nousi sohvalta, poimujen ja reunusteiden hulmutessa hänen ympärillään. »Edmund, anna käsivartesi ja saata minut yläkertaan.»
Mr Merdle, joka nyt jäi yksin mietiskelemään, kuinka voisi muodostella itsensä seuraelämään sopivammaksi, katseli ulos yhdeksästä ikkunasta ja oli näkevinään yhdeksän erämaata. Huviteltuaan tällä tavalla meni hän alakertaan ja katseli tarkasti kaikkia pohjakerroksen mattoja, nousi sitte taas portaita ylös ja katseli tarkasti ensimmäisen kerroksen mattoja, ikäänkuin ne olisivat olleet synkkiä kuiluja ja sopusoinnussa hänen ahdistetun sielunsa kanssa. Hän kuljeksi kaikkien huoneiden läpi, tapansa mukaan, aivan kuin sellainen henkilö, jolla kaikkein vähimmin on asiaa niihin. Ilmoittipa mrs Merdle kuinka tehokkaasti tahansa olevansa kotona niin ja niin monta iltaa huvikaudessa, ei hän kuitenkaan voinut tehdä sitä niin laajalti ja erehtymättömän selvästi kuin mr Merdle ilmoittaessaan, ettei hän milloinkaan ollut kotonaan.
Viimein tapasi hän hovimestarin, ja tämän komean palvelijan näkeminen teki aina lopun hänestä. Tämän suuren henkilön masentamana hiipi hän pukuhuoneeseensa ja pysyi siellä, kunnes ajoi päivällisille mrs Merdlen seurassa, tämän omissa komeissa vaunuissa. Päivällisillä kadehdittiin ja imarreltiin häntä mahtiolentona, valtiovarat, laki ja piispa suitsuttivat hänelle niin paljon kuin hän ikinä saattoi toivoa; puoliyön jälkeen palasi hän kotiin yksin, ja hänen omassa hallissaan himmensi hovimestari loistollaan hänet kuin talituikun; huoaten meni hän sitten levolle.