KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Lisää, ennustuksia
Maggy istui huoneen ikkunanpuolisessa osassa työnsä ääressä, päässä iso valkoinen myssynsä, jonka tuuheat, harmaahkot reunaröyhelöt sivuilta piilottivat hänen piirteensä (näitä olikin sangen vähän), ja käyttökuntoinen silmä kiintyneenä työhön. Hänen tuuheareunainen myssynsä ja puolisokea silmänsä erottivat hänet kauas hänen pikku äidistään, joka istui vastapäätä ikkunaa. Pihakivitykseltä kuuluva askelten kopina ja laahustus oli suuresti vähentynyt senjälkeen, kun Marshalsean isä oli istuutunut puheenjohtajan paikalle; vankilan jäsenet olivat joukolla kokoontuneet konserttiin. Muutamat harvat, joilla ei ollut musiikkia sielussaan tahi rahaa kukkarossaan, kuljeksivat ympäri; ja vanha näytelmä esitettiin nurkissa, joissa vieraileva puoliso ja alakuloinen vastatullut vanki yhä kyyhöttivät, samoin kuin repeytyneet lukinverhot tai muut näkymättömät surkeat repaleet liehuvat ja läpättävät muiden talojen nurkissa. Tämä oli Marshalsean rauhallisin hetki lukuunottamatta yön aikaa, jolloin vankilan asukkaat nauttivat unen siunauksesta. Tuon tuostakin ravintolan pöytiin isketyt suosionläiskytykset ilmoittivat jonkun konserttinumeron menestyksellisen suorituksen päättyneen, samoin kuin kokoontuneiden Marshalsean lasten hyväksyvät vastaushuudot tiesivät heidän isänsä esittäneen maljan tai puhuneen. Välistä tavallista sointuvampi laulunsävel kertoi kuulijalle, että joku inahtava basso purjehti sinisillä aalloilla tai samoili riistametsässä tai porojen mailla tai vuoristossa tai kanervakankailla; mutta vankilanjohtaja tiesi asianlaidan paremmin ja oli ottanut hänet kiinni ja pannut telkien taa.
Kun Arthur Clennam tuli ja istuutui Pikku Dorritin viereen, vapisi tämä niin, että neula tuskin pysyi hänen kädessään. Clennam laski hiljaa kätensä hänen työllensä ja sanoi: »Rakas Pikku Dorrit, antakaa minun panna se pois.»
Pikku Dorrit myöntyi; Clennam pani työn pois. Tyttö risti hermostuneesti kätensä, mutta Clennam otti toisen niistä omaansa.
»Kuinka harvoin olenkaan tavannut teitä viime aikoina, Pikku Dorrit!»
»Minulla on ollut paljon työtä, sir.»
»Mutta kuulin juuri tänään», vastasi Clennam, »sattumalta vain, että olitte käynyt niiden kelpo ihmisten luona, jotka asuvat aivan naapuristossani. Miksette käynyt minun luonani silloin?»
»En — en tiedä. Tai oikeammin, ajattelin, että teilläkin oli kiirettä.
Sitähän teillä yleensä on, eikö niin?»
Clennam katseli hänen vapisevaa, hentoa vartaloansa, kumartunutta päätänsä ja silmiä, jotka häneen katsottuaan kohta taas painuivat alas — hän katsoi kaikkea tätä miltei yhtä huolestuneena kuin hellästikin.
»Lapseni, teidän käytöksenne on niin muuttunut!»
Nyt Amy ei enää voinut hillitä vapisemistaan. Hiljaa vetäen pois kätensä ja laskien sen toisen päälle hän istui Clennamin edessä pää painuksissa ja koko ruumis vapisten.
»Oma Pikku Dorritini», sanoi Clennam säälivästi.
Pikku Dorrit puhkesi kyyneliin. Maggy katsoi häneen ja jäi tuijottamaan ainakin minuutin ajaksi; mutta hän ei virkkanut mitään. Clennam odotti hetkisen, ennenkuin taas puhui.
»En kestä nähdä teidän itkevän», sanoi hän sitten, »mutta toivon sen keventävän ylen täyttä sydäntänne».
»Kyllä, sir, sen se tekee. Ei se ole muuta.»
»Hyvä, hyvä! Pelkäsin teidän liiaksi ajattelevan sitä, mitä täällä äsken tapahtui. Se ei merkitse mitään, ei kerrassaan mitään. Satuin vain ikävä kyllä joutumaan tänne juuri silloin. Antakaa surunne vuotaa pois näiden kyynelten mukana. Se ei ole yhdenkään kyynelen arvoinen. Yhdenkään? Tuollaista joutavaa saisi kernaasti minun puolestani tapahtua vaikka viisikymmentä kertaa päivässä, jos vain sillä voisin säästää teitä hetkenkin kestävältä sydäntuskalta, Pikku Dorrit.»
Tämä oli nyt karaissut mielensä ja vastasi hyvin paljon entiseen tapaansa: »Te olette niin hyvä! Mutta vaikkei tässä olisikaan ollut muuta surtavaa ja hävettävää, niin se oli kehno kiitos teille —»
»Hiljaa!» sanoi Clennam hymyillen ja kosketti kädellään hänen huuliaan. »Olisipa uutta ja outoa nähdä teidän unohtavan jotakin, teidän, joka pidätte muistissanne niin monta ihmistä ja monta asiaa. Täytyykö minun muistuttaa teille, että olen nyt ja aina teidän ystävänne, johon olette luvannut luottaa? Ei. Te muistatte sen kyllä».
»Minä koetan muistaa, muuten olisin rikkonut lupaukseni äsken, kun erehtynyt veljeni oli täällä. Tiedänhän, että otatte huomioon sen, että hänet on kasvatettu täällä, tässä paikassa, ettekä tuomitse häntä ankarasti, poika parkaa!» Näin sanoen kohotti hän silmänsä Clennamin puoleen ja näki silloin hänen kasvonsa lähempää ja tarkemmin kuin tähän asti ja kysyi äänensävyn nopeasti muuttuessa: »Ettehän vain ole ollut sairaana, mr Clennam?»
»En.»
»Tai onko teitä kiusattu tai loukattu?» kysyi hän levottomasti.
Nyt ei Clennam vuorostaan tiennyt oikein kuinka vastata.
Hän sanoi:
»Totta puhuen olen ollut hiukan surullinen, mutta se on ohi nyt. Näytänkö minä sen niin selvästi? Pitäisihän minun toki olla lujempi ja paremmin hillitä itseäni. Luulin osaavani. Minun täytyy oppia sitä teiltä. Kukapa voisi paremmin opettaa sitä minulle?»
Hän ei aavistanut, että Pikku Dorrit näki hänessä sen, mitä ei kukaan muu voinut nähdä. Hän ei aavistanut, etteivät mitkään muut silmät maailmassa katselleet häntä niin selvästi ja kiinteästi kuin Pikku Dorritin.
»Mutta tästä johdun siihen, mitä tahdoin sanoa», jatkoi Clennam, »enkä sentähden huoli torua omia kasvojani juoruamisesta ja uskottomuudesta. Sitäpaitsi pidän etuoikeutena ja ilona saada uskoutua Pikku Dorritilleni. Minä siis tunnustan, että unohdin, kuinka vanha ja vakava olen ja kuinka tällaisten asioiden aika on sivuuttanut minut yhdessä niiden pitkien, yksitoikkoisten vuosien mukana, jotka vieraalla maalla eläessäni vierivät ohitseni suomatta elämälleni onnea ja jättämättä siihen jälkeä — että unohdin kaiken tämän ja luulin rakastavani erästä.»
»Tunnenko hänet, sir?»
»Ette, lapseni.»
»Eikö se ole hän, joka on ollut hyvä minulle teidän tähtenne?»
»Flora? Ei, ei. Luulitteko —»
»En uskonut sitä oikein milloinkaan», vastasi Pikku Dorrit enemmän itsekseen kuin toiselle puhuen. »Ihmettelin sitä hiukan».
»No niin!» sanoi Clennam viipyen siinä ajatuksessa ja tunteessa, joka oli vallannut hänet lehtokujassa ruusujen iltana, siinä tunteessa, että hän oli vanha mies, jolta tämä elämän herkkä ja hellä puoli oli mennyt, »huomasin erehdykseni ja mietin asiaa hiukan — mietin sitä paljonkin — ja viisastuin. Viisastuttuani laskin vuoteni, tarkastelin itseäni ja huomasin mikä olin, katsoin taakseni ja katsoin eteeni ja ymmärsin, että alan pian käydä harmaaksi. Huomasin kiivenneeni kukkulan huipulle, kulkeneeni siellä tasangon poikki ja alkavani nopeasti laskeutua.»
Jos hän olisi tiennyt kuinka kirpeän kipeästi tämä puhe koski Pikku Dorritin kärsivälliseen sydämeen! Ja vaikka hän sanoi sen juuri rauhoittaakseen pikku ystäväänsä.
»Minulle selvisi, että se päivä, jolloin tällaiset asiat kääntyisivät minulle suotuisiksi tai toivorikkaiksi tai onnellisiksi tai yleensä saisivat jotakin merkitystä minuun nähden, että se päivä oli ohi eikä enää milloinkaan koittaisi.»
Oi, jospa hän olisi tiennyt, jospa hän olisi tiennyt! Jospa hän olisi voinut nähdä raipan kädessään ja ne julmat haavat, jotka se iski häneen Pikku Dorritinsa uskolliseen, vertavuotavaan sydämeen!
»Kaikki tämä on ohi, ja minä olen kääntänyt sille selkäni. Miksi puhun tästä Pikku Dorritille? Miksi osoitan teille, lapseni, sen vuosien sarjan, joka on meidän välillämme, ja muistutan teille, että olen yhtä etäällä teidän nykyisestä iästänne kuin te syntymäpäivästänne?»
»Toivon, että teette niin, koska luotatte minuun. Koska tiedätte, että kaikki, mikä koskee teitä, koskee minuakin, että kaikki, mikä tekee teidät onnelliseksi tai onnettomaksi, tekee minutkin onnelliseksi tai onnettomaksi, koska olen teille niin kiitollinen.»
Clennam kuuli hänen äänensä värähdyksen, näki hänen totiset kasvonsa, kirkkaat uskolliset silmänsä ja kiihtyneen poven, jonka hän riemuiten olisi pannut hänen eteensä vastaanottamaan hänelle aiotun kuolettavan iskun, huudahtaen sammuvalla äänellä: »Minä rakastan häntä!» eikä hämärinkään aavistus totuudesta juolahtanut hänen mieleensä. Ei. Hän näki tämän rakastavan pienen olennon kuluneine kenkineen, halpoine pukuineen vankilakodissaan, ruumiiltaan hennon lapsen, mutta sielultaan sankarin, ja hänen elämäntarinastaan säteilevä valo häikäisi häntä niin, että kaikki muu näytti hämärältä.
»Näistä syistä kyllä, Pikku Dorrit, mutta myöskin eräästä toisesta. Koska olen niin kaukana teistä, niin erilainen ja niin paljon vanhempi, niin sovin sitä paremmin ystäväksenne ja neuvonantajaksenne. Tarkoitan, että minuun on sitä helpompi luottaa; ja jos tuntisittekin itsenne hiukan sidotuksi jonkun muun seurassa, niin minun kanssani voitte olla aivan vapaa. Miksi olette pysytellyt niin näkymättömänä? Kertokaa.»
»Parempi on, että pysyn täällä. Täällä on minun paikkani ja täällä minua tarvitaan. Minun on paljon parempi pysyä täällä», sanoi Pikku Dorrit hiljaa.
»Samaa sanoitte tuona päivänä sillalla. Ajattelin sitä paljon jälkeenpäin. Onko teillä salaisuus, jonka voisitte uskoa minulle, jotta saisin lohduttaa ja rohkaista teitä?»
»Salaisuus? Ei, ei minulla ole salaisuutta», vastasi Pikku Dorrit hiukan ymmällä.
He olivat puhuneet matalalla äänellä enemmän siksi että se sävy parhaiten soveltui heidän sanottavalleen, kuin pitääkseen sitä salassa työnsä ääressä istuvalta Maggylta. Mutta äkkiä Maggy taas alkoi töllistellä ja puhuikin tällä kertaa:
»Kuulkaas, pikku äiti!»
»Mitä, Maggy?»
»Ellei teillä ole omaa salaisuutta kerrottavana hänelle, niin kertokaa prinsessasta. Hänellä oli salaisuus, muistattehan.»
»Oliko prinsessalla salaisuus?» kysyi Clennam hiukan ihmeissään. »Mikä prinsessa se oli, Maggy?»
»Jestas sentään! Kuinka voitte noin piinata kymmenvuotiasta raukkaa», valitti Maggy, »ja panna hänet noin lujille? Kuka on sanonut, että prinsessalla oli salaisuus? En minä vain.»
»Pyydän anteeksi. Luulin kuulleeni niin.»
»En ole sanonut. Kuinka olisin voinut sanoa niin, kun juuri prinsessa tahtoi päästä salaisuuden perille? Pienellä vaimolla oli salaisuus ja hän kehräsi aina rukillaan. Ja prinsessa kysyi häneltä: 'Miksi pidät sitä siellä?' Vaimo vastasi. 'En minä pidä.' Mutta toinen väitti: 'Kyllä sinä pidät.' Ja he menivät molemmat kaapille, ja siellä se oli. Ja hän ei tahtonut mennä sairaalaan ja niin hän kuoli. Te osaatte sen, pikku äiti, kertokaa se hänelle. Siellä se oli oikea salaisuus, oli niinkin!» huusi Maggy, syleillen polviaan.
Arthur katsoi Pikku Dorritiin saadakseen apua tämän ymmärtämiseen ja hämmästyi nähdessään hänen ujostelevan ja punastuvan. Mutta kun Amy selitti, että se vain oli satu, jonka hän eräänä päivänä oli keksinyt kertoakseen Maggylle ja jota hän ei mitenkään kehtaisi toistaa kellekään muulle, vaikka muistaisikin sen, raukesi se asia siihen.
Sitte palasi Clennam omaan asiaansa pyytäen ensiksi Pikku Dorritia useammin tapaamaan häntä ja muistamaan, ettei voinut olla toista ihmistä, joka hartaammin seuraisi hänen vaiheitaan ja vilpittömämmin koettaisi edistää hänen parastaan kuin hän. Kun Pikku Dorrit lämpimästi vastasi tietävänsä sen eikä milloinkaan unohtavansa sitä, kosketti hän toista ja arempaa asiaa — hänen mielessään herännyttä arvelua ja epäluuloa.
»Pikku Dorrit», sanoi hän tarttuen taas tämän käteen ja puhuen entistä hiljemmin, niin ettei Maggykaan voinut kuulla sitä pienessä huoneessa, »vielä muutama sana. Olen niin halunnut sanoa sen teille, olen koettanut saada tilaisuutta siihen. Älkää vihastuko minulle, joka iän puolesta voisin olla isänne tai setänne. Ajatelkaa minua aina vanhana miehenä. Tiedän, että teidän koko rakkautenne keskittyy tähän huoneeseen ja ettei mikään maailmassa voisi houkutella teitä jättämään velvollisuuksianne täällä. Jos en tietäisi tätä varmasti, olisin jo aikoja sitten pyytänyt teiltä ja myöskin isältänne lupaa saada hankkia teille sopivamman kodin. Mutta teissä voisi — en sano nyt, vaikka sekin voisi olla mahdollista — teissä voisi joskus herätä johonkuhun toiseen kiintymys, joka ei olisi ristiriidassa perherakkautenne kanssa.»
Pikku Dorrit oli hyvin, hyvin kalpea ja pudisti vaiti ollen päätänsä.
»Saattaahan niin tapahtua, rakas Pikku Dorrit.»
»Ei. Ei. Ei.» Hän pudisti päätänsä joka kerta toistuessaan tätä sanaa, kasvoilla hiljaisen toivottomuuden ilme, jonka Clennam muisti kauan sen jälkeen. Tuli aika, jolloin hän muisti sen hyvin, kauan sen jälkeen, näiden vankilanmuurien sisäpuolella, tässä samassa huoneessa.
»Mutta jos joskus kävisi näin, niin kertokaa siitä minulle, rakas lapseni. Kertokaa minulle totuus, osoittakaa minulle kiintymyksenne esine, ja minä koetan, kaiken sen ystävyyden ja kunnioituksen tähden, jota tunnen teitä kohtaan, rakas Pikku Dorrit, hartaalla innolla panna parastani tehdäkseni teille pysyvän palveluksen.»
»Oi kiitos, kiitos! Mutta ei, ei, ei!» Hän sanoi tämän, katsoen Clennamiin työn kuluttamat kädet ristissä ja yhtä alistuneesti kuin edelliselläkin kerralla.
»En kärtä teiltä nyt mitään tunnustusta. Pyydän vain, että empimättä aina luotatte minuun.»
»Muutahan en voi tehdä, kun te aina olette niin hyvä minulle!»
»Siis tahdotte täydellisesti luottaa minuun? Ettekä salaa minulta mitään salaista murhetta tai levottomuutta?»
»En, mikäli mahdollista.»
»Eikä teillä nyt ole mitään sellaista?»
Amy pudisti päätänsä, mutta oli hyvin kalpea.
»Kun tänä iltana menen levolle ja ajatukseni palaavat — kuten ne aina tekevät joka ilta, vaikken olisikaan tavannut teitä — tähän surulliseen paikkaan, niin saanko uskoa, ettei Pikku Dorritin mieltä paina muut surut ja huolet kuin ne, jotka koskevat tätä huonetta ja sen tavallisia asukkaita?»
Amy näytti tarttuvan näihin sanoihin — senkin Clennam muisti paljoa myöhemmin — ja vastasi iloisemmin: »Kyllä, mr Clennam, kyllä saatte.»
Raihnaiset portaat, jotka tavallisesti heti ilmoittivat, että joku kulki niissä, natisivat nyt nopeiden askelten alla ja sieltä kuului ääntä ikäänkuin pieni höyryalus, jolla oli enemmän höyryä kuin se tarvitsi, olisi tulla puhkunut huonetta kohti. Lähestyessään nopeasti se työskenteli kiihtyvällä tarmolla, ja koputettuaan ovelle se kuului kumartuvan ja tohisevan avaimenreikään.
Ennenkuin Maggy ennätti ovelle, avasi mr Pancks sen ulkoa ja seisoi paljain päin ja hiukset hurjimmassa epäjärjestyksessä katsellen Clennamia ja Pikku Dorritia Maggyn olkapään yli. Hänellä oli sytytetty sikaari kädessään, ja hän toi tullessaan oluen ja tupakan tuoksuja huoneeseen.
»Mustalais-Pancks», huomautti hän hengästyneenä, »ennustaja».
Hänen likaiset kasvonsa hymyilivät, ja hän tohisi ja puhisi katsellen heitä omituinen ilme kasvoillaan, aivan kuin hän ei olisikaan isäntänsä työväline, vaan koko Marshalsean, vankilanjohtajan, kaikkien ovenvartijoiden ja vankien voitonriemuinen omistaja. Valtavassa itsetyytyväisyydessään pisti hän sikaarin suuhunsa (hän ei nähtävästi ollut tupakkamies) ja veti siitä, oikea silmä ummessa, sellaisen haiun, että sai väristys- ja tukehtumiskohtauksen. Mutta kesken tätäkin koetti hän toistella mieliesittäytymistään: »Musta-lais-Pa-ncks, ennustaja.»
»Olen viettänyt iltaa noiden muiden kanssa tuolla», kertoi hän. »Olen laulanut, ollut mukana laulettaissa valkoisesta hiekasta ja harmaasta hiekasta. En minä ymmärrä mitään sellaisesta. Mutta ei se mitään tee. Tahdon alla mukana kaikessa. Tärkeintä on olla kyllin äänekäs.»
Ensin luuli Clennam hänen olevan juovuksissa. Mutta pian hän huomasi, että vaikka olut olikin hiukan parantanut miehen mielialaa, ei hänen innostuksensa liikamäärä ollut maltaista pantu eikä viljasta tai marjoista puserrettu.
»Kuinka voitte, miss Dorrit?» kysyi Pancks. »En luullut teidän panevan pahaksi, jos pistäytyisin hiukan teitä katsomassa. Kuulin mr Dorritilta, että mr Clennam on täällä. Mitä kuuluu, sir?»
Clennam kiitti kysymästä ja sanoi, että oli hauskaa nähdä mr Pancks näin iloisena.
»Iloisena!» sanoi Pancks. »Olen äärettömän hyvällä tuulella, sir. En voi jäädä enää hetkeksikään, muuten he kaipaavat minua, enkä tahtoisi antaa heidän kaivata itseäni. — Eikö niin, miss Dorrit?»
Hänestä näytti olevan rajattoman hauskaa vedota Amyyn ja katsoa häneen ja samalla pörröttää tukkaansa, niin että hän näytti tummalta papukaijalta.
»Olen ollut täällä vain puoli tuntia. Kuulin mr Dorritin olevan puheenjohtajana ja sanoin: ’Minä menen auttamaan häntä'. Minun pitäisi oikeastaan olla Bleeding Heart Yardissa, mutta voinhan huomennakin mennä kiusaamaan heitä. — Eikö niin, miss Dorrit?»
Hänen pienet mustat silmänsä säkenöivät sähköisesti. Hänen hiuksensakin näyttivät kipunoivan, kun hän pöyhi niitä. Hän oli sellaisessa korkeajännitystilassa, että näytti siltä kuin hänet pelkällä koskettamisella saisi säkenöimään ja rätisemään miltä kohdalta ruumista tahansa.
»Mainiota seuraa tuo tuolla!» kehui Pancks. — »Eikö niin, miss Dorrit?»
Amy hiukan pelkäsi häntä ja oli epätietoinen siitä, mitä sanoa. Toinen vain nauroi ja nyökkäsi Clennamille.
»Älkää huoliko hänestä, miss Dorrit. Hän on meikäläisiä. Sanoimme kyllä, ettette olisi huomaavinanne minua muiden nähden, mutta mr Clennam ei kuulu niihin. Hän on meikäläisiä. Hän tietää, mistä on kysymys. Ettekö tiedäkin, mr Clennam? — Eikö niin, miss Dorrit?»
Tämän omituisen olennon mielenliikutus tarttui Clennamiinkin. Ihmetellen huomasi sen Pikku Dorrit ja myöskin, että he vaihtoivat nopeita silmäyksiä.
»Olin sanomassa jotakin», virkkoi Pancks, »mutta täytyy tunnustaa, että unohdin sen. Oh, nyt muistan! Mainiota seuraa tuo tuolla! Olen kestinnyt heitä, koko joukkoa. — Vai mitä, miss Dorrit?»
»Olette kovin aulis», vastasi tämä huomaten heidän taas vaihtavan nopeita silmäyksiä.
»Ei ensinkään», kielteli Pancks. »Älkää puhuko siitä. Olen saanut omaisuuteni haltuuni, siinä kaikki. Minun kannattaa olla aulis ja antelias. Panen toimeen kestit täällä. Pöydät katetaan pihaan. Leipää pinoittain. Piippuja kimpuittain. Tupakkaa kuormittain. Paahtopaistia ja luumuvanukasta jokaiselle, suuri annos kullekin. Viiniäkin tuopittain, jos he haluavat sitä ja jos viranomaiset sallivat. — Eikö niin, miss Dorrit?»
Tämä oli niin ymmällä Pancksin käytöksestä tai pikemmin huomatessaan Clennamin yhä paremmin ymmärtävän tuota käytöstä (sillä jokaisen uuden vetoamisen ja papukaija-mielenosoituksen jälkeen hän vilkaisi Clennamiin), että saattoi vain liikuttaa huuliaan saamatta sanaa suustaan.
»Ah niin, muistaissani!» huudahti Pancks. »Te saatte elää tietääksenne, mitä meidän takanamme oli tuossa pienessä kädessä. Saatte tietää sen, saatte varmasti, kultaseni. — Eikö niin, miss Dorrit?»
Yhtäkkiä hillitsi hän itsensä. Käsittämätöntä ja ihmeellistä oli, mistä hän sai kaikki ne mustat kankeat hiuspiikit, jotka nyt äkkiä lensivät pystyyn ja törröttivät hänen päälaellaan, kuten miljoonat kipunat, jotka sinkoavat ilmaan suuren ilotulituksen loppuvaiheessa.
»Mutta minua kaivataan», siihen hän palasi, »enkä minä tahdo antaa heidän kaivata itseäni. Mr Clennam, te ja minä teimme sopimuksen. Minä lupasin pysyä siinä. Saatte nähdä, että pysyn siinä, sir, jos tulette hetkeksi kanssani ulos. Miss Dorrit, toivotan teille hyvää yötä. Miss Dorrit, toivotan teille onnea!»
Hän pudisti kiireesti Amyn molempia käsiä ja mennä puhkui portaita alas. Arthur seurasi häntä niin kiireesti, että oli kaatumaisillaan hänen päällensä viimeisellä porrasaskelmalla ja työntämäisillään hänet nurinniskoin pihaan.
»Mitä on tapahtunut, Herran nimessä?» kysyi Arthur, kun he molemmat yhtaikaa syöksähtivät ulos.
»Seis hetkeksi, sir. Mr Rugg. Antakaa minun esitellä hänet.»
Nyt hän esitteli Clennamille toisen miehen, joka niinikään oli hatutta päin, sikaari suussa sekä olut- ja tupakkatuoksujen ympäröimä ja jonka mielentila, vaikkei yhtä kiihtynyt kuin Pancksin, kuitenkin olisi lähennellyt mielipuolisuutta, ellei se olisi kalvennut järkeväksi järjestelmällisyydeksi verrattuna Pancksin hillittömyyteen.
»Mr Clennam, mr Rugg», esitteli Pancks. »Seis hiukan. Tulkaa pumpulle.»
He kävelivät pumpulle. Mr Pancks pisti heti päänsä kourun alle ja pyysi mr Ruggia tarttumaan lujasti pumpun varteen. Mr Rugg totteli kirjaimellisesti ja mr Pancks ilmestyi suihkun alta puhisten ja pärskien, täydellä syyllä nyt, ja pyyhki itseään nenäliinallaan.
»Tämä selvittää päätä», huohotti hän hämmästyneelle Clennamille. »Mutta totta totisesti, kun kuulee hänen isänsä puhuvan tuolla ja tietää, mitä me tiedämme, ja kun näkee tyttären tuossa huoneessa ja tuossa puvussa ja tietää, mitä me tiedämme, riittää se — lainatkaa minulle selkänne, mr Rugg — hiukan ylemmäksi — noin!»
Silloin ja siinä, Marshalsean kiveyksellä, hyppäsi mr Pancks, hän eikä kukaan muu, pukin yli, ja pukkina oli mr Rugg Pentonvillestä, asioitsija, kirjanpitäjä, velkojen perijä. Tultuaan taas jaloilleen, tarttui hän Clennamin napinläpeen ja talutti hänet pumpun taakse sekä veti huohottaen taskustaan tukullisen papereita. Mr Rugg veti niinikään huohottaen taskustaan tukullisen papereita.
»Seis!» kuiskasi Clennam. »Te olette tehneet paljastuksen?»
Mr Pancks vastasi kuvaamattoman mahtipontisesti: »Luulisimmepa tehneemme.»
»Onko joku jollakin tavoin sekaantunut asiaan?»
»Kuinka sekaantunut, sir?»
»Jonkinlaisen kavaltamisen tai petkutuksen kautta?»
»Ei ensinkään.»
»Jumalan kiitos!» huokasi Clennam itsekseen. »No, näyttäkää nyt minulle.»
»Tietäkää —» puhisi Pancks avaten kuumeisesti paperitukkoaan ja puhuen lyhyin lausein, jotka puhallettiin kuuluville korkeapaineen voimalla. »Missä on sukuluettelo? Missä rekisteri numero neljä, mr Rugg. Niin aivan, tässä ne ovat. — Tietäkää, että juuri tänään olemme saaneet jutun asiallisesti selväksi. Laillisesti se ratkeaa parin päivän perästä, sanokaamme viimeistään viikon kuluttua. Olemme työskennelleet yötä päivää, en tiedä kuinka kauan. Mr Rugg, te tiedätte, kuinka kauan. Mutta ei ole väliä. Älkää sanoko. Te vain saatatte minut enemmän hämmentyneeksi. Te saatte kertoa tämän hänelle, miss Dorritille, mr Clennam. Ei ennen kuin annamme luvan. Missä loppusumma, mr Rugg? Aha, siinä. Kas tässä, sir. Tuon saatte sitten ilmaista hänelle. Tämä mies on Marshalsean isä.»