YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Itsetuntoa
Kuka hyvänsä voi minä päivänä tahansa maailmankaupungin valtaväylien tungoksessa tavata laihan, ryppyisen, keltaisen ukon (jonka voisi luulla pudonneen tähdistä, jos vain saattaisi otaksua taivaan kannelta löytyvän siksi himmeätä tähteä, että se sinkauttaisi avaruuteen niin heikon säkenen) hiipimässä katuja pitkin levottoman näköisenä, ikäänkuin hiukan pelästyneenä ja hämillään kaikesta melusta ja hälinästä. Tämä ukko on aina pienikokoinen. Jos hän joskus on ollut iso vanha mies, on hän nyt lyyhistynyt pieneksi ukoksi, ja jos hän aina on ollut pieni vanha mies, niin hän on käpertynyt vieläkin pienemmäksi ukoksi. Hänen takkinsa ei väriltään eikä malliltaan ole ollut muodissa milloinkaan eikä missään. Ilmeisesti sitä ei ole tehty hänelle eikä kellekään kuolevaiselle. Joku hankintaurakoitsija on kohtalon mittojen mukaan valmistanut viisituhatta tällaista takkia, ja kohtalo on lainannut tämän takin tälle ukolle, joka on yksi loppumattomassa ukkojonossa. Tuossa takissa on aina isot himmeät metallinapit, jotka eivät ole minkään muiden nappien näköisiä. Ukon päässä on kulunut ja nukkavieru mutta kuitenkin itsepintainen hattu, sillä se ei ole milloinkaan mukautunut hänen poloisen päänsä mukaiseksi. Hänen karkea paitansa ja karkea kaulaliinansa ovat yhtä vähän yksilöllisiä kuin takki ja hattu; nekin näyttävät siltä kuin eivät kuuluisi hänelle — eivätkä kenellekään muulle. Ja kuitenkin on ukon olemuksessa jonkinlaista kömpelöä tottumattomuutta, ikäänkuin hän tavallisesti kulkisi yllään yömyssy ja yöpuku ja nyt olisi puettu ja pyntätty liikkumaan ihmisten joukossa. Ja näin tämä vanha mies kulkee arkana kaduilla, samoin kuin maalaishiiri, joka toisena nälkävuotena tulee tervehtimään kaupunkilaishiirtä ja pelokkaana hiipii tämän asunnolle kissoja vilisevän kaupungin läpi.
Toisinaan, sunnuntai-iltapäivisin, näkee hänen kävelevän vielä hiukan raihnaisempana, ja hänen vanhat silmänsä kiiluvat kosteina ja sumeina. Silloin pieni ukko on juovuksissa. Hyvin vähäinen määrä nousee jo hänelle päähän; puolituopillinen riittää tekemään hänen heikot säärensä epävakaiksi. Joku sääliväinen tuttava — usein vallan satunnainen — on lämmittänyt häntä hänen heikkoudessaan, kestitsemällä häntä oluella, ja seurauksena siitä on, että kuluu pitkä aika, ennenkuin hän taas ilmestyy kadulle. Sillä pikku ukko menee kotiin vaivaistalolle, ja vaikka hän käyttäytyisi hyvinkin, ei häntä päästetä usein ulos (minun mielestäni heidät pitäisi päästää, katsoen siihen, että hän enää vain muutaman vuoden saattaa kuljeksia täällä maan päällä), ja jos hän käyttäytyy huonosti, niin he telkeävät hänet vielä tarkemmin sisään yhdessä viidenkymmenen yhdeksän muun ukon kanssa, joista jokainen haisee samalta kuin kaikki muut.
Mrs Plornishin isä oli poloinen pieni ruikuttava herrasmies, — hän muistutti lopen uupunutta lintua — joka aikoinaan oli työskennellyt, kuten hän sanoi, musiikkisitomossa, kokenut suuria vastoinkäymisiä, harvoin onnistunut yrityksissään tai saanut niitä kannattamaan eikä yleensä ollut keksinyt keinoja päästäkseen siitä umpikujasta, johon oli joutunut; hän turvautui vapaaehtoisesti vaivaistaloon, jonka laki oli määrännyt hänen piirinsä laupiaaksi samarialaiseksi (ilman kahta denaaria, mikä oli huonoa kansantaloutta); se tapahtui ulosmittauksen jälkeen, joka vei mr Plornishin Marshalsean vankilaan. Ennenkuin hänen vävynsä vaikeudet näin kärjistyivät, oli vanhalla Nandylla (tällä nimellä häntä sanottiin hänen laillisessa turvapaikassaan, mutta Bleeding Heartissa häntä nimitettiin vanhaksi mr Nandyksi) ollut oma nurkkansa plornishilaisen lieden ääressä, ja hän oli saanut leipänsä ja särpimensä Plornishien ruokakaapista. Hän toivoi vielä pääsevänsä takaisin tähän kodikkaaseen nurkkaansa joskus, kun onni hymyilisi hänen vävyllensä; sillä välin, kun onnen kasvot eivät vielä värähtäneetkään, pysyi hän ja oli päättänyt edelleen pysyä niiden pienten ukkojen parvessa, joilla kaikilla oli yhteinen hajunsa.
Mutta hänen köyhyytensä, hänen ikuisesti kuositon takkinsa tai hänen ukkokoti-asuntonsa ei voinut tukahduttaa hänen tyttärensä ihailua. Mrs Plornish oli yhtä ylpeä isänsä lahjoista, kuin jos nämä olisivat tehneet hänestä loordikanslerin. Hänellä oli yhtä luja usko hänen tapojensa sirouteen ja hienouteen, kuin jos hän olisi ollut ylimmäinen kamariherra hovissa. Ukko rukka osasi muutamia kelmeitä, väljähtyneitä lauluja, joita ei kukaan enää laulanut ja joissa runoiltiin Chloesta, Phyllisistä ja Strephonista, jota Venuksen poika haavoitti; ja mrs Plornishin mielestä ei oopperassakaan saanut kuulla sellaista musiikkia kuin hänen isänsä esitti, laulaa luritellessaan ja liverrellessään näitä viisujaan, aivan kuin pieni ohut- ja säröääninen posetiivi, jota lapsukainen vääntää. Näinä hänen vierailupäivinään, jotka olivat kuin valopilkkuja hänen yksitoikkoisessa lakastuneita, käpertyneitä ukkoja vilisevässä näköalassaan, oli mrs Plornishista sekä hauskaa että surullista pyytää isäänsä, joka kylläisenä istui puolen pennyn porterinsa ääressä: »Laula meille, isä.» Silloin lauloi hän heille Chloesta ja jos oli erikoisen hyvällä tuulella Phyllisistäkin — Strephonia hän tuskin oli kertaakaan laulanut senjälkeen, kun oli vetäytynyt pois maailmasta — ja silloin aina mrs Plornish selitti uskovansa, ettei hänen isänsä vertaista laulajaa ollut olemassa, ja pyyhki silmiänsä.
Vaikka hän näissä tilaisuuksissa olisi tullut hovista, ei, vaikka hän olisi ohut itse tuo ylhäinen jäähdyttäjä, joka voitonriemuisena palasi ulkomaalaisesta hovista saamaan kiitosta ja virkaylennystä hirvittävän viime erehdyksensä palkaksi, ei mrs Plornish olisi ylpeämpänä kuljetellut ja esitellyt häntä Bleeding Heart Yardissa. »Tässä on isä», saattoi hän sanoa esitellessään häntä jollekin naapurille. »Isä tulee pian meille ja jää myös. Eikö isä ole reippaan näköinen? Isä laulaa kauniimmin kuin koskaan ennen; ette milloinkaan voisi unohtaa sitä, jos olisitte kuullut hänen äsken laulavan.» Mitä mr Plornishiin tuli, niin hän oli nainut nämä uskonkappaleet samalla kuin oli nainut mr Nandyn tyttärenkin ja ihmetteli vain sitä, ettei näin lahjakasta vanhaa herraa ollut paremmin onnistanut. Kauan mietittyään otaksui hän syyksi sen, etteivät hänen laulunlahjansa olleet nuoruudessa saaneet tieteellistä kehitystä. »Sillä mitä syytä on ruveta sitomaan musiikkia, kun sitä kerta on kurkussa?» tuumaili hän. »Siinäpä se juuri on!»
Vanhalla Nandylla oli suojelija, yksi ainoa. Tämä suojelija oli erinomaisen hyvä hänelle, suurenmoisen mahtipontisella ja samalla ikäänkuin puolustautuvalla tavalla, aivan kuin hän joka hetki ottaisi ihailevan kuulijakunnan todistajakseen, ettei hän todellakaan voinut olla kohtelematta tätä vanhaa veikkoa vapaamielisemmin kuin mitä he ukon yksinkertaisuuden ja köyhyyden perustuksella olivat odottaneet. Vanha Nandy oli ollut useita kertoja Marshalsean vankilassa, käyden vävynsä luona tämän lyhyenä vankeusaikana, ja hän oli onnekseen saavuttanut tämän kansallisen laitoksen isän suosion, joka vähitellen ja aikaa myöten oli kasvanutkin, ja päässyt nauttimaan hänen suojelustaan.
Mr Dorritille oli tullut tavaksi ottaa hänet vastaan kuin hänestä riippuva, feodaalisen hallinnon alainen vasalli. Hän pani toimeen pikku kutsuja ja teepitoja ukolle, ikäänkuin tämä tulisi vakuuttamaan alamaisuuttaan jostakin kaukaisesta läänistä, jossa olot olivat aivan alkuperäistä laatua. Oli hetkiä, jolloin isä milloin hyvänsä näytti olevan valmis vannomaan, että vanhus oli hänen entisiä alustalaisiaan, joka ansiokkaasti oli pysynyt hänelle uskollisena. Toisinaan hän mainitessaan ukkoa puhui hänestä kuin vanhasta eläkkeennauttijastaan. Ukon näkeminen ja hänen rappeutumisensa toteaminen tuotti hänelle ihmeellistä tyydytystä. Häntä hämmästytti, että miesparka ensinkään saattoi pitää päänsä pystyssä. »Vaivaistalossa, sir, määrää vaivaishoitohallitus: siellä ei tule kysymykseen yksilöllisyys, ei vierailu, ei erikoisasema, ei arvonanto tai kunnioitus, ei erikoiskyvyt. Hyvin ikävää!»
Oli vanhan Nandyn syntymäpäivä, ja he päästivät hänet ulos. Hän ei puhunut mitään syntymäpäivästään, sillä silloin he eivät olisi laskeneet häntä lähtemään: eihän sellaisten ukkojen pitäisi syntyä. Hän asteli taas katuja pitkin Bleading Heart Yardiin, söi päivällistä tyttärensä ja vävynsä kanssa ja lauloi heille Phyllisistä. Hän oli tuskin lopettanut, kun Pikku Dorrit pistäysi katsomassa, kuinka heillä voitiin.
»Miss Dorrit», sanoi mrs Plornish, »tässä on isä! Eikö hän ole reippaan näköinen? Ja millainen hänen äänensä on!»
Pikku Dorrit antoi ukolle kättä ja huomautti hymyillen, ettei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan.
»Ei, he ovat kovia isälle», valitti mrs Plornish ja tuli surullisen näköiseksi, »eivätkä anna hänen nauttia raitista ilmaa ja vaihtelua niin paljon kuin hän tarvitsisi. Mutta hän tulee pian meille, oikein jäämään. Eikö niin, isä?»
»Kyllä, rakkaani, toivottavasti. Aikanaan, kun Jumala suo.»
Tässä piti mr Plornish puheen, kuten hän aina teki tällaisissa tilaisuuksissa, sanasta sanaan saman puheen. Se kuului näin:
»John Edward Nandy. Sir. Niin kauan kuin tämän katon alla on hitunenkin syötävää ja pisarainen juotavaa, olette te tervetullut jakamaan sitä kanssamme. Niin kauan kuin täällä on kourallinenkin tulta ja suullinen vuodetta, olette te tervetullut saamaan osanne niistä. Ja jos niin kävisi, ettei tämän katon alla olisi mitään tarjottavaa, niin olette yhtä tervetullut jakamaan sen kanssamme, kuin jos täällä olisi paljon tai vähän. Tämä on vilpitön ajatukseni enkä tahdo pettää teitä, ja niin pyydän teitä jäämään tänne, ja miksi se ei kävisi päinsä?»
Tähän loistavaan puheeseen, jonka mr Plornish lausui aivan kuin olisi sepittänyt sen äärettömällä vaivalla (kuten hän kai oli tehnytkin), vastasi mrs Plornishin isä vikisevällä äänellä:
»Kiitän sinua sydämellisesti, Thomas, ja tiedän hyvän tarkoituksesi, josta juuri sinua kiitänkin. Mutta ei, Thomas. Niin kauan kuin se merkitsisi, että riistän leivän lastenne suusta, kuten se nyt merkitsisi, tai sanokaa sitä miksi tahdotte, niin jään paikoilleni ja kieltäydyn; mutta paremmat ajat ehkä koittavat; liian aikaisin ne eivät voi tulla, ei, Thomas, ei!»
Mrs Plornish, joka esiliinan kulma kädessä oli kääntynyt hiukan poispäin, palasi taas keskusteluun, kertoen miss Dorritille isänsä aikovan mennä virran toiselle puolen kunnioittavalle tervehdyskäynnille, ellei miss Dorrit tiennyt mitään syytä, jonka tähden se ei sopisi.
Tämä vastasi: »Menen suoraan kotiin, ja jos hän tahtoo tulla kanssani, niin pidän mielelläni huolta hänestä — on hauskaa», lisäsi Pikku Dorrit, joka aina ajatteli heikompien tunteita, »saada hänet seuraksi».
»Kuuletkos, isä!» huudahti mrs Plornish. »Oletpa sinä veikeä nuori mies, kun pääset kävelylle miss Dorritin kanssa! Annas kun sidon kaulahuivisi keikarimaiseen mutkaan, sillä sinä, isä, jos kukaan, olet keikari».
Laskien näin tyttärellisesti leikkiä siisti hän ukkoa, syleili häntä hellästi ja seisoi sitten ovella, heikompi lapsi sylissään terveemmän pyöriessä portaissa, ja katseli, kuinka hänen pieni vanha isänsä astua köpitteli käsi pikku Dorritin kainalossa.
He kävelivät hitaasti ja Pikku Dorrit vei hänet Iron Bridgen yli ja antoi hänen istua siellä lepäämässä, ja he katselivat virralle ja puhelivat laivoista, ja ukko mainitsi, mitä hän tekisi, jos hänellä olisi laiva, joka toisi kokonaisen kultalastin kotiin (hän ostaisi Plornisheille ja itselleen hienon asumuksen, jossa olisi kahvila puistoineen ja jossa he asuisivat loput elämästään, ja tarjoilija palvelisi heitä); ukolla oli oikein erikoinen syntymäpäivä nyt. Heillä oli vielä viiden minuutin matka päämääräänsä, kun he kääntyessään Amyn omalle kadulle näkivät Fannyn uusi hattu päässä purjehtivan samaa satamaa kohden.
»Mitä, Herran nimessä, Amy!» huudahti tämä nuori neiti hämmästyneenä.
»Et suinkaan sinä tarkoita sitä todella!»
»Mitä niin, Fanny kulta?»
»Mitäkö? Voisin tosin luulla sinusta melkein mitä hyvänsä», vastasi nuori neiti hehkuvan harmistuneena, »mutta tätä en toki olisi odottanut edes sinulta!»
»Fanny!» huudahti Amy loukkautuneena ja ihmeissään.
»Oh! Älä huoli fannytella minua, sinä pieni alhainen olento, älä! Ajatella, että kuljet katua selvällä päivällä vaivaishoitolaisen seurassa!» (Hän laukaisi tuon sanan suustaan kuin ilmapyssyn kuulan.)
»Voi, Fanny!»
»Johan kielsin sinua fannyttelemasta minua, en alistu siihen. En tunne sellaista ihmistä. On kerrassaan inhoittavaa, että olet päättänyt joka tilaisuudessa häväistä meitä. Sinä ilkeä pieni otus!»
»Häpäiseekö se ketään», kysyi Pikku Dorrit hyvin lempeästi, »jos pidän huolta köyhästä vanhasta miehestä?»
»Kyllä, neiti», vastasi sisar, »ja sinun pitäisi tietää se. Ja sinä tiedätkin sen. Ja siksi juuri sinä niin teetkin. Sinun elämäsi suurimpana ilona on muistuttaa perheellesi heidän onnettomuuttaan. Ja lähinnä suurimpana ilonasi on etsiä huonoa seuraa. Mutta vaikkei sinulla olisikaan säädyllisyyden tunnetta, niin on sitä minulla. Salli siis minun häiritsemättä mennä toiselle puolen katua.»
Näin sanoen syöksyi hän toiselle jalkakäytävälle. Vanha häpeätahra, joka kunnioittavasti oli kumarrellut parin askeleen päässä (sillä Pikku Dorrit oli Fannyn aloittaessa hämmästyksissään päästänyt irti hänen käsivartensa) ja jota kärsimättömät ohikulkijat olivat tuupanneet ja toruneet tien tukkeamisesta, liittyi nyt taas saattajaansa, melkein pökertyneenä, ja sanoi: »Toivon, ettei arvoisalle isällenne ole mitään tapahtunut, miss? Toivon, ettei arvoisalla perheellä ole mitään ikävyyksiä?»
»Ei, ei», vastasi Pikku Dorrit. »Ei, kiitos vain. Antakaa käsivartenne tänne, mr Nandy. Pian olemme perillä.»
Sitte puheli hän ukolle niinkuin ennenkin, ja he tulivat vankilan portille, tapasivat Chiveryn virantoimituksessa ja pääsivät sisälle. Nyt sattui niin, että Marshalsean isä oli matkalla porttihuoneeseen juuri samalla hetkellä, jolloin he tulivat sieltä ja astuivat pihalle käsikoukkua. Kun tämä näky sattui hänen silmäänsä, ilmaisivat hänen kasvonsa ja olemuksensa äärimmäistä kiihoittumista ja epätoivoa, ja välittämättä vähääkään vanhasta Nandysta, joka seisoi kumarrellen ja hattu kädessä, kuten aina hänen armonsa läheisyydessä, kääntyi hän ympäri ja riensi omalle ovelleen ja portaita ylös.
Jättäen siihen onnettoman vanhuksen, jonka hän pahalla hetkellä oli ottanut hoiviinsa, ja hätäisesti luvaten heti palata hänen luoksensa, kiirehti Amy isänsä jälkeen ja huomasi Fannyn tulla kahisevan perässään portaissa, loukatun arvokkaana. Kaikki kolme astuivat melkein yhtaikaa huoneeseen; ja isä istui tuoliinsa, peitti kasvonsa käsillään ja voihkaisi.
»Tietysti!» sanoi Fanny. »Sehän on selvää. Poloinen, onneton isä! No, ehkäpä nyt uskotte minua, neitiseni?»
»Mitä nyt, isä?» huudahti Pikku Dorrit kumartuen hänen ylitsensä.
»Olenko pahoittanut mieltäsi, isä? En toki, toivoakseni!»
»Toivoaksesi, niin tosiaankin! No, sen minä takaan. Voi, sinä» — Fanny pysähtyi keksiäkseen kyllin voimakkaan sanan — »sinä matalamielinen pikku Amy! Sinä aito vankilanlapsi!»
Isä vaiensi kädenliikkeellä nämä vihaiset soimaukset, nyyhkytti, kohotti kasvonsa ja pudisti alakuloisesti päätänsä nuoremmalle tyttärelleen: »Amy, tiedän kyllä, ettet tarkoittanut mitään pahaa, mutta sinä olet loukannut minua syvästi.»
»Tarkoittanut mitään pahaa!» pisti leppymätön Fanny väliin. »Tarkoitus oli kurja, alhainen! Tarkoitus oli alentaa perhettä!»
»Isä!» huudahti Pikku Dorrit kalpeana ja vapisten, »olen hyvin pahoillani. Anna anteeksi. Sano mitä olen tehnyt, että tiedän välttää sitä toiste!»
»Mitä olet tehnyt, senkin pieni teeskentelevä ilkiö!» huusi Fanny. »Sinä tiedät sen kyllä. Olen jo sanonut sen sinulle, niin että älä kiusaa kaitselmusta yrittämällä kieltää sitä!»
»Hiljaa! Amy», sanoi isä pyyhkiellen kasvojaan nenäliinalla ja puristaen sen sitten kouristuksentapaisesti nyrkkiinsä, joka vaipui hänen polviensa väliin, »olen tehnyt mitä olen voinut ylläpitääkseni teidän arvoanne täällä, olen tehnyt mitä olen voinut hankkiakseni teille aseman täällä. Kenties olen onnistunut, kenties en. Ehkä tiedätte sen, ehkä ette. Minä en sano mitään. Kaikkea muuta olen sietänyt täällä paitsi nöyryytystä. Siitä olen onneksi säästynyt — tähän päivään saakka.»
Kouristus laukesi, ja hän nosti taas nenäliinan silmilleen. Pikku Dorrit, polvillaan hänen vieressään, käsi rukoilevasti laskettuna hänen käsivarrelleen, katseli häntä, itseään syytellen. Voitettuaan surunpuuskansa, puristi isä taas nenäliinan nyrkkiinsä.
»Nöyryytyksestä olen onneksi säästynyt tähän päivään saakka. Kaikissa vaikeuksissani olen säästynyt — nöyryytyksestä — hm — itsetuntoni kautta ja sen kautta, että ympäristöni on — hm — mukautunut siihen, jos saan sanoa niin, ja — hm — antanut sille arvoa. Mutta tänä päivänä, tällä hetkellä olen katkerasti tuntenut sitä.»
»Tietysti! Kuinkas muuten!» huudahti parantumaton Fanny. »Keikailla ja juoksennella katuja pitkin köyhäinhoitolaisen kanssa!» (Taas laukesi ilmapyssy.)
»Mutta, rakas isä», huudahti Pikku Dorrit, »en koetakaan puolustautua, taivas tietää, etten koeta — minä kai olen haavoittanut rakasta sydäntäsi!» Hän risti kätensä surun valtaamana. »En pyydä muuta kuin että annat lohduttaa itseäsi ja suot minulle anteeksi. Mutta ellen olisi tiennyt, että sinä itse olet ystävällinen tuolle vanhukselle ja pidät huolta hänestä ja olet aina iloinen tavatessasi hänet, en olisi tullut tänne hänen kanssansa, isä, en tosiaankaan. Sen, mitä nyt pahaksi onneksi olen tehnyt, sen olen tehnyt erehdyksestä. En voisi tahallani nostaa ainoatakaan kyyneltä sinun silmiisi, rakas isä!» sanoi Pikku Dorrit, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, »en mistään hinnasta, vaikka maailma lupaisi minulle mitä hyvänsä».
Fanny nyyhkytti ja alkoi itkeä puoliksi vihoissaan puoliksi katuvana ja sanoi — kuten tämä nuori neiti aina teki häilyessään hyvän ja pahan välillä, ollessaan äkeissään sekä itselleen että koko maailmalle — että hän tahtoisi kuolla.
Sillä välin Marshalsean isä syleili nuorempaa tytärtään taputellen hänen päätänsä.
»Kas niin, kas niin! Älä sano enää mitään, Amy, älä sano enää mitään, lapseni, koetan unohtaa sen mahdollisimman pian», hysteerisen hilpeästi, »ja — unohdankin aivan kohta. On kyllä totta, rakkaani, että olen aina iloinen tavatessani vanhan eläkkeennauttijani — sellaisenaan, sellaisenaan — ja että — hm — olen suojellut tätä — tätä murtunutta kortta — luulen voivani nimittää häntä siksi, sanomatta mitään sopimatonta — ja osoittanut hänelle ystävällisyyttä, mikäli olosuhteeni ovat sallineet. Se on kyllä totta, että näin on asian laita, lapseni. Mutta samalla, näin tehdessäni säilytän, jos tuota — jos voin käyttää sitä sanaa — itsetuntoni. Luvallisen itsetuntoni. Ja muutamat asiat ovat», hän vaikeni nyyhkyttäen, »soveltumattomia siihen ja loukkaavat sitä — loukkaavat sitä syvästi. Ei minua loukannut se, että näin kiltin Amyni osoittavan huomaavaisuutta ja — hm — alentuvaisuutta vanhalle eläkkeennauttijalleni. Olen loukkautunut — puhuakseni selvään, jotta voimme lopettaa tämän kiusallisen puheenaineen olen loukkautunut nähdessäni lapseni, oman lapseni, oman tyttäreni tulevan tänne vankilaan julkiselta kadulta — hymyillen! hymyillen!— käsipuolesta taluttaen — voi hyvä Jumala — tätä vaivaistalopukuun puettua ukkoa!»
Viittauksen kuosittomaan takkiin huohotti tämä onneton herrasmies kuuluville miltei kuiskaten ja kohottaen nyrkkiin puserretun nenäliinan ilmaan. Hänen kiihtyneet tunteensa olisivat kenties saaneet kiusallisemmankin ilmaisun, ellei ovelle olisi koputettu — se oli tapahtunut jo kahdesti; Fanny, joka yhä toivotti itsellensä kuolemaa ja meni niinkin pitkälle, että olisi suonut olevansa haudattukin, huusi: »Sisään!»
»Ah, nuori John!» sanoi isä muuttuneella ja levollisemmalla äänellä.
»Mikäs on, nuori John?»
»Kirje teille, sir; se jätettiin porttihuoneeseen terveisten kera, ja kun satuin olemaan siellä, sir, niin päätin tuoda sen tänne.» Säälittävä näky: Pikku Dorrit isänsä jalkojen juuressa, kasvot poispäin käännettyinä, veti häiritsevästi puhujan huomion puoleensa.
»Vai niin, John! Paljon kiitoksia.»
»Kirje on mr Clennamilta, sir — se on vastaus — ja samalla hän tahtoo lähettää kunnioittavat terveisensä ja sanoa, että hän aikoo tänä iltana tulla vierailulle ja toivoo tapaavansa teidät samoin kuin», tässä huomio taas pahasti häiriintyi, »miss Amyn».
»Oh!» Kun isä vilkaisi kirjettä (siinä oli seteli), punastui hän hiukan ja taputti uudelleen Amyn päätä. »Kiitos, nuori John. Aivan oikein. Olen kiitollinen huomaavaisuudestanne. Odotetaanko vastausta?»
»Ei, sir, ei odoteta.»
»Kiitos, John. Kuinka äitinne voi, nuori John?»
»Kiitos, sir, ei hän voi aivan niin hyvin kuin soisimme oikeastaan emme kukaan voi hyvin, paitsi isä — mutta jotenkin hyvin äiti voi, sir.»
»Tahdotteko viedä terveisemme hänelle? Viekää sydämelliset terveisemme, nuori John.»
»Kiitos, sir, kyllä vien.»
Ja mr Chivery nuorempi meni tiehensä sepitettyhän välittömästi siinä paikassa itselleen aivan uuden hautakirjoituksen, näin kuuluvan: Tässä lepää John Chivery, Joka sinä ja sinä päivänä Näki elämänsä ihanteen Suruun vaipuneena kyyneleitä vuodattamassa Ja joka jaksamatta kestää tätä järkyttävää näytelmää Palasi suoraa päätä lohduttomien vanhempiensa asunnolle Ja päätti päivänsä äkkiä Omalla kädellä.
»Kas niin, kas niin, Amy!» sanoi isä, kun nuori John oli sulkenut oven, »älkäämme puhuko enää siitä». Viime minuutit olivat huomattavasti virkistäneet hänen mieltänsä, niin että hän nyt oli oikein hyvällä tuulella. »Missäs minun vanha eläkkeennauttijani nyt on ollut tämän ajan? Emme saa jättää häntä enää yksin, muuten hän alkaisi luulla, ettei hän olekaan tervetullut, ja se kiusaisi minua. Noudatko sinä hänet, lapseni, vai minäkö sen teen?»
»Jos tahdot olla hyvä ja noutaa hänet, isä», sanoi Pikku Dorrit, koettaen hillitä nyyhkytyksiään.
»Tietysti minä menen, rakkaani. Unohdin, silmäsihän ovat hyvin punaiset. Kas niin! Reipastu nyt, Amy. Älä ole levoton minun tähteni. Olen aivan entiselläni taas, rakkaani, aivan entiselläni. Mene huoneeseesi, Amy, tyyntymään, jotta voit iloisen ja ystävällisen näköisenä ottaa vastaan mr Clennamin.»
»Jäisin mieluummin omaan huoneeseeni, isä», vastasi Pikku Dorrit, jonka oli tavallista vaikeampi päästä tasapainoon. »En tahtoisi tavata mr Clennamia.»
»Hyi, hyi, tyttöni, tuohan on tyhmää! Mr Clennam on hyvin hieno herrasmies — oikein hieno. Hieman varovainen ja umpimielinen toisinaan, mutta erittäin hieno. En voi ajatellakaan, ettet olisi täällä ottamassa vastaan mr Clennamia, rakkaani, ja varsinkin tänä iltapäivänä. Mene nyt virkistäytymään, Amy, mene virkistäytymään, kilttinä tyttönä.»
Pikku Dorrit nousi heti ja totteli, pysähtyen vain antamaan sisarellensa sovintosuudelman. Tämä nuori neiti oli hyvin kiusaantunut ja jo kyllästynyt siihen toivomukseen, jolla häh tavallisesti rauhoitteli mieltänsä, ja keksi nyt ja lausui loistavan aatteen: hän toivoi, että vanha Nandy kuolisi mieluummin kuin tulisi tänne, senkin inhoittava, ikävä, häijy ilkiö, tuottamaan epäsopua kahden sisaren välille.
Marshalsean isä, joka jo hyräilikin ja työnsi mustan samettilakkinsa hiukan toiselle korvalle (niin paljon paremmalla tuulella hän jo oli), meni alas pihaan ja tapasi vanhan eläkkeensaajansa seisomassa hattu kädessä aivan portin luona, jossa hän oli seisonut koko tämän ajan. »Tulkaa, Nandy!» sanoi hän erinomaisen lempeästi. »Tulkaa ylös, tiedättehän tien, miksette tule ylös?» Tällä kertaa meni hän niinkin pitkälle, että ojensi ukolle kätensä ja kysyi: »Mitä kuuluu, Nandy? Voitteko hyvin!» johon laulaja vastasi: »Kiitos, arvoisa herra, voin aina paremmin nähdessäni teidän armonne.» Heidän kulkiessaan pihan poikki esitteli Marshalsean isä hänet eräälle vastatulleelle velkavangille. »Eräs minun vanhoja tuttujani, sir, vanha eläkkeensaaja.» Ja sitte hän sanoi arvokkaasti: »Pankaa hattu päähänne, hyvä Nandy.»
Hänen suojelevaisuutensa ei loppunut siihen, sillä hän pani Maggyn valmistamaan teetä, lähetti hänet ostamaan kaikenlaista teeleipää, tuoretta voita, munia, kylmää sianlihaa ja katkorappoja ja ostosten maksamiseksi antoi kymmenen punnan setelin, ankarasti käskien laskemaan oikein takaisin saamansa rahat. Nämä valmistukset olivat jo pitkälle edistyneet, ja hänen tyttärensä Amy oli palannut käsityö mukanansa, kun Clennam tuli. Isä otti hänet erinomaisen armollisesti vastaan ja pyysi aterialle heidän kanssansa.
»Amy, rakkaani, sinä tunnet mr Clennamin paremmin kuin minulla on kunnia tuntea häntä; Fanny kultaseni, sinäkin olet tuttu mr Clennamin kanssa!» Fanny tervehti kopeasti, tämän ryhdin hän kaikessa hiljaisuudessa aina tällaisissa tilaisuuksissa omaksui, luullen olevansa tekemisissä laajan salaliiton kanssa, joka oli tähdätty perhettä vastaan, sitä kun ei ymmärretty eikä kohdeltu kyllin hienotunteisesti, ja otaksuen näkevänsä edessään yhden salaliittolaisen. »Katsokaas tässä, mr Clennam, on muuan vanha eläkkeensaajani, vanha Nandy, uskollinen vanha mies.» (Hän puhui aina Nandysta, niinkuin tämä olisi iänikuisen vanha, vaikka oli pari kolme vuotta nuorempi häntä itseään.) »Malttakaas, tunnettehan Plornishin? Muistelen tyttäreni Amyn maininneen, että te tunnette Plornish paran.»
»Kyllä tunnen», vastasi Arthur Clennam.
»Hyvä, sir; tämä on mrs Plornishin isä.»
»Todellako? Olen iloinen saadessani tutustua häneen.»
»Olisitte vieläkin iloisempi, jos tuntisitte hänen monet hyvät ominaisuutensa, mr Clennam.»
»Toivon oppivani tunteinaan ne tutustuessani häneen», vastasi Arthur, salaa säälien hänen kumaraista, nöyrää olemustaan.
»Hänellä on nyt juhlapäivä, ja hän on tullut tervehtimään vanhoja ystäviään, jotka aina ovat iloisia nähdessään hänet», huomautti Marshalsean isä. Sitte lisäsi hän kätensä takaa: »Vaivaistalolainen, ukko rukka. Päässyt kävelylle tänään.»
Nyt oli Maggy, jota hänen pikku äitinsä tyynesti avusti, kattanut pöydän, ja ateria oli valmis. Koska ilma oli kuuma ja vankila kovin umpinainen, oli ikkuna työnnetty mahdollisimman auki. »Jos Maggy levittää tämän sanomalehden ikkunalaudalle, rakkaani», puoliksi kuiskasi isä hyväntahtoisesti Pikku Dorritille, »niin saa vanha eläkkeennauttijani juoda teensä siinä, sillä välin kuin me juomme yhdessä».
Näin, jalan levyisen kuilun takana, kunnioittavan välimatkan päässä muusta seurasta kestittiin mrs Plornishin isää vieraanvaraisesti. Clennam ei ollut milloinkaan nähnyt tämän toisen isän, Marshalsean isän, harjoittaman suurenmoisen suojeluksen vertaista ja vaipui mietiskelemään sen moninaisia ihmeitä.
Hämmästyttävin oli kenties nähdä kuinka mielellään hän puhui eläkkeennauttijansa puutteista ja heikkouksista kuin kohtelias vartija, joka koko ajan tekee huomautuksia näytettävänsä viattoman luontokappaleen rappeutumisesta.
»Ettekö vielä joudu ottamaan lisää kinkkua, Nandy? Olettepa te hidas!»
(»Viimeinen hammas menossa, ukko rukka», selitti hän seuralle.)
Toisen kerran sanoi hän: »Ettekö halua katkorappoja, Nandy?» ja kun toinen ei heti vastannut, huomautti hän: »Hänen kuulonsa on pahasti huonontunut. Kohta hän on umpikuuro.»
Kerran kysyi hän: »Kävelettekö usein pihassa siellä teidän talollanne,
Nandy?»
»En, sir, en. En pidä erikoisesti väliä sellaisesta.»
»Ei tietystikään», myönsi Marshalsean isä, »se on luonnollista».
Yksityisesti ilmoitti hän seuralle: »Sääret kehnot.»
Kerran taas kysyi hän ukolta armollisen ylimalkaiseen tapaan, vain kysyäkseen häneltä jotakin, jotta toinen pysyisi mukana, kuinka vanha hänen nuorempi lapsenlapsensa oli.
»John Edward», sanoi Nandy pannen hitaasti veitsen ja haarukan syrjään.
»Niin, kuinkako vanha, sir? Jahka mietin.»
Marshalsean isä koputti otsaansa. (»Muisti heikko.»)
»John Edward, sir? Olen todella unohtanut sen. En voi nyt tällä hetkellä sanoa, onko hän kahden ja kahden kuukauden vai kahden ja viiden kuukauden vanha. Jompikumpi se on.»
»Älkää huoliko vaivata muistianne sillä», vastasi isä äärettömän suvaitsevaisesti. (»Sielunvoimat alkavat nähtävästi rappeutua — vanha mies ruostuu sellaisessa elämässä, jota hän viettää.»)
Kuta enemmän tällaisia havaintoja hän kuvitteli tekevänsä vanhasta Nandysta, sitä enemmän hän näytti pitävän ukosta; kun hän sitte teen jälkeen nousi tuolistaan sanoakseen hyvästi vanhalle eläkkeennauttijalleen, joka arveli ajan kuluneen niin, että oli lähdettävä, koetti hän näyttää mahdollisimman ylevältä ja ryhdikkäältä.
»Me emme nimitä tätä shillingiksi, Nandy, ymmärrättehän», sanoi hän pistäen kolikon hänen käteensä. »Me nimitämme sitä tupakaksi.»
»Kunnioitettu sir, kiitän teitä. Ostan sillä tupakkaa. Kiitoksia miss Amylle ja miss Fannylle, saan toivottaa teille hyvää yötä. Toivotan teille hyvää yötä, mr Clennam.»
»Ja muistakaa, ettette unohda meitä, Nandy», sanoi isä. »Teidän pitää tulla takaisin, muistakaa se, kun teillä vain on vapaa iltapäivä. Ette saa olla ulkona käymättä meillä, tulemme muuten kateellisiksi. Hyvää yötä, Nandy. Kulkekaa hyvin varovasti portaissa, Nandy, ne ovat kovin epätasaiset ja kuluneet.» Näin sanoen seisoi hän portaiden yläpäässä, katsoen, että ukko pääsi onnellisesti alas; ilmestyttyään taas takaisin huoneeseen sanoi hän juhlallisen tyydytyksen ilme olennossaan: »Surullinen näky tämä, mr Clennam, vaikka on lohdullista tietää, ettei hän tunne sitä itse. Poloinen on kurja raunio vain. Itsetunto on murtunut ja mennyt — murskana — puserrettu ulos hänestä, sir, täydellisesti.»
Clennam, jolla oli omat syynsä jäädessään vielä taloon, vastasi minkä kykeni näihin mietelmiin ja seisoi niiden lausujan kanssa ikkunan luona, sillä välin kun Maggy ja hänen pikku äitinsä pesivät teekaluston ja panivat sen pois. Hän näki, kuinka hänen kumppaninsa seisoi ikkunassa kuin mikäkin kohtelias ja ystävällinen ruhtinas ja että joka kerta, kun joku hänen pihalla hihkuvista alamaisistaan katsahti ylös ja tervehti, hänen vastauksensa oli melkein kuin siunaus.
Kun Pikku Dorrit oli istunut työnsä ääreen pöydän luo ja Maggy niinikään oman työnsä ääreen vuoteen viereen, alkoi Fanny tehdä lähtövalmistuksia, sitoen hattua päähänsä. Arthur, jolla yhä oli omat syynsä, jäi vielä sinne. Silloin ovi aukeni ilman koputusta, ja mr Tip astui sisään. Hän suuteli Amya, kun tämä riensi häntä vastaan, nyökäytti päätänsä Fannylle samoin kuin isälleenkin, mulkoili vieraaseen tervehtimättä häntä sen enempää ja istuutui.
»Tip, rakas», sanoi Pikku Dorrit lempeästi, hämmästyen tämän käytöstä, »etkö näe —»
»Kyllä näen, Amy. Jos tarkoitat sitä, että teillä täällä on vieras — niin, jos tarkoitat häntä», vastasi Tip, heilauttaen kiivaasti päätänsä Clennamin puolisen olkapäänsä yli, »niin kyllä näen».
»Eikö sinulla ole muuta sanottavaa tähän?»
»Ei ole. Ja otaksun», lisäsi tämä ylpeä nuori mies hetken vaiti oltuaan, »että vieras ymmärtää minut, kun ilmoitan, ettei minulla ole muuta sanottavaa. Lyhyesti, otaksun vieraan ymmärtävän, ettei hän ole kohdellut minua herrasmiehenä.»
»Sitä en ymmärrä», vastasi puhuteltu vihattava henkilö tyynesti.
»Ettekö? No, tehdäkseni asian selväksi teille, niin pyydän huomauttaa, että kun lähetän mielestäni sopivin sanoin lausutun pyynnön, hartaan pyynnön, hienotunteisen pyynnön jollekin henkilölle, anoen pientä, lyhytaikaista lainaa, jonka hän helposti saattaa antaa — huomatkaa, helposti! — ja kun tämä henkilö kirjoittaa minulle pyytäen anteeksi, ettei voi täyttää pyyntöäni, niin arvelen, ettei hän ole kohdellut minua herrasmiehenä.»
Marshalsean isä, joka vaitiollen oli silmäillyt poikaansa, oli tuskin kuullut tämän lauseen, kun hän vihaisena aloitti:
»Kuinka uskallat —» Mutta hänen poikansa keskeytti hänet.
»No, älä kysy minulta kuinka uskallan, sillä se on vain hölynpölyä. Mitä siihen käytökseen tulee, jota katson sopivaksi noudattaa tätä henkilöä kohtaan, niin pitäisi sinun olla ylpeä siitä, että osoitan sopivaa itsetuntoa.»
»Niinpä luulisin!» huudahti Fanny.
»Sopivaa itsetuntoa!» toisti isä. »Niin, sopivaa itsetuntoa, kohtuullista itsetuntoa. Olemmeko joutuneet niin pitkälle, että poikani opettaa minulle — minulle — itsetuntoa!»
»No niin, älkäämme kinastelko tästä asiasta, isä, älkäämme riidelkö siitä. Olen aivan selvillä siitä, että tämä henkilö tässä ei ole kohdellut minua herrasmiehenä. Ja sillä hyvä.»
»Mutta se ei ole sillä hyvä, sir», vastasi isä. »Se ei saa olla sillä hyvä. Sinä olet muka selvillä siitä? Sinä muka selvillä siitä!»
»Niin olen. Ei sitä kannata noin vatkutella!»
»Se kannattaa», vastasi isä vimmastuneena, »sillä sinulla ei ole oikeutta olla selvillä asiasta, joka on hirviömäinen, joka on — siveetön, joka on — hm —kuin isänmurhaa. Ei, mr Clennam, sir, älkää pyytäkö minua vaikenemaan; tässä on kysymyksessä — hm — yleinen periaate, joka voittaa — hm — vieraanvaraisuudenkin vaatimukset. Minä vastustan poikani väitettä. Minä panen — hm — henkilökohtaisen vastalauseeni sitä vastaan.»
»Mitä se sinuun kuuluu,-isä?» kysyi poika olkansa takaa.
»Mitäkö kuuluu, sir? Minulla on itsetunto, joka ei siedä sitä. Niin», hän otti taas nenäliinan taskustaan ja pyyhki kasvojaan, »se solvaa ja loukkaa minua. Otaksukaamme, että minä itse jonkun kerran — hm — tai joitakuita kertoja olen kirjoittanut – hm — pyynnön, sopivin sanoin lausutun pyynnön, hienotunteisen pyynnön, hartaan pyynnön jollekulle, anoen pientä tilapäistä lainaa. Otaksukaamme, että tämän henkilön olisi ollut varsin helppo myöntää laina eikä hän kuitenkaan tehnyt sitä, vaan pyysi anteeksi. Tuleeko silloin oma poikani sanomaan, ettei minua ole kohdeltu herrasmiehen tavoin ja että — hm — minä olen alistunut siihen?»
Hänen tyttärensä Amy koetti rauhoittaa häntä, mutta hän ei tahtonut mistään hinnasta rauhoittua. Hän sanoi itsetuntonsa olevan loukatun eikä sietänyt sitä.
Pitikö hänen oman poikansa tulla sanomaan hänelle tämä vasten kasvoja, hänen omassa kodissaan? Hänen oman verensä puoleltako hänelle piti tulla tällainen nöyryytys?
»Sinä olet itse vetänyt tuon nöyryytyksen päällesi, isä, ja olet tahallasi heittäytynyt kaiken tämän vääryyden uhriksi», vastasi nuori herra äreästi. »Se, mitä minä olen pitänyt selvänä, ei kuulu sinuun ensinkään. Se, mitä sanoin, ei liikuta sinua vähääkään. Miksi sinä sekaannut toisten ihmisten asioihin?»
»Minä väitän, että se kuuluu minuun hyvinkin paljon», vastasi isä. »Minä tahdon huomauttaa sinulle, että isäsi — hm — aran — hm — ja omituisen aseman jo pitäisi tukkia sinun suusi, sir, ellei mikään muu voi tehdä sitä, ja estää sinua lausumasta noin — hm — luonnottomia periaatteita. Sitäpaitsi, jos et käyttäydykään kuten pojan tulisi isäänsä kohtaan, jos halveksitkin tätä velvollisuuttasi, niin olet kai — hm —kristitty? Vai oletko — hm — jumalankieltäjä? Ja onko kristillistä noin häväistä ja tuomita toista siksi, ettei hän ensimmäisellä kerralla ole valmis suostumaan pyyntöön — hm — kun hän kenties tekee sen toisella kerralla? Eikö ole kristillisempää – hm — koetella häntä uudelleen?» Hän oli kiihoittanut itsensä palavaan uskonnolliseen intoon ja hehkuun.
»Huomaan», sanoi mr Tip nousten, »etten tänä iltana saa kuulla täällä yhtään järkevää ja selvää sanaa, niin että minun lienee parasta lähteä tieheni. Hyvää yötä, Amy. Älä ole vihainen. Olen pahoillani, että tämä tapahtui täällä, sinun läsnäollessasi, olen todellakin; mutta en voi kokonaan luopua itsetunnostani; en edes sinun tähtesi, tyttöseni.»
Näin sanoen pani hän hatun päähänsä ja lähti ulos Fannyn seuraamana; tämän itsetunto vaati häntä hyvästelemään Glennamia uhmaavalla mulkoilulla, joka merkitsi, että hän kyllä aina oli tiennyt arvon herran kuuluvan heitä vastaan tähdättyyn suureen salaliittoon.
Kun he olivat lähteneet, näytti Marshalsean isä ensin olevan taipuvainen vaipumaan alakuloisuuteen taas ja olisi tehnytkin niin, ellei muuan herrasmies otolliseen aikaan olisi tullut noutamaan häntä ravintolaan. Tämän saman herran oli Clennam tavannut sinä iltana, jolloin hän sattui jäämään vankilan telkien taa, ja hän juuri oli kantanut muille käsittämätöntä murhetta väärinkäytetystä rahastosta, josta vankilanjohtajan otaksuttiin hyötyvän. Hän esittäytyi lähetystönä, jonka piti saattaa Marshalsean isä puheenjohtajan paikalle; kokoonnuttiin nimittäin yhteen nauttimaan hiukan musiikista, ja isä oli luvannut saapua kunniapaikalle.
»Tällaisia ristiriitaisuuksia, mr Clennam, tuo minun täkäläinen asemani mukanaan», sanoi Marshalsean isä. »Yhteiskunnallinen velvollisuus vaatii. Uskon, ettei kukaan olisi valmiimpi täyttämään näitä velvollisuuksiaan kuin te, sir.»
Clennam pyysi häntä viipymättä lähtemään.
»Amy, rakkaani, jos voit saada mr Clennamin vielä jäämään, niin saatan huoletta jättää sinun tehtäväksesi osoittaa vieraanvaraisuutta köyhässä kodissamme, ja kenties voit jollakin tavoin saada mr Clennamin unohtamaan sen — hm — sopimattoman ja epämiellyttävän kohtauksen, joka sattui äsken teen jälkeen.»
Clennam vakuutti, ettei se ollut tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta, joten ei tarvittu mitään unohtamista.
»Rakas sir», sanoi Marshalsean isä ottaen päästään mustan patalakkinsa ja tarttuen Clennamin käteen, tahtoen siten ilmoittaa saaneensa hänen kirjeensä seteleineen, »taivas siunatkoon teitä!»
Näin Clennamin tarkoitus oli saavutettu, ja hän sai puhua Pikku Dorritin kanssa sivullisten kuulematta. Maggy oli tosin läsnä, mutta häntä ei laskettu miksikään.