KOLMASKYMMENES LUKU
Herrasmiehen sana
Kun mr ja mrs Flintwinch läähättäen saapuivat hämärässä vanhan talon ovelle, Jeremiah aivan Afferyn kintereillä, säpsähti vieras ja peräytyi. »Kuolema ja kirous!» huudahti hän. »Mitä, kuinka te olette täällä?»
Mr Flintwinch, jolle nämä sanat lausuttiin, oli yhtä hämmästynyt. Hän silmäili vierasta ylenmäärin kummissaan ja vilkaisi olkansa yli, aivan kuin olisi luullut jonkun seisovan siinä hänen tietämättään; hän katsoi uudelleen vieraaseen, mykkänä, ymmärtämättä, mitä toisella oli mielessä; hän katsoi vaimoonsa saadakseen selitystä, mutta kun ei sellaista kuulunut, hyökkäsi hän tämän kimppuun ja pudisteli häntä niin sydämen pohjasta, että eukon myssy lensi päästä, ja sanoi julman leikillisesti: »Affery, eukkoseni, sinun pitää taas saada annos, eukkoseni! Tämä on taas sinun metkujasi! Olet taas nähnyt unta, rouva. Mistä on kysymys? Kuka tämä on!? Mikä on tarkoituksena? Puhu tai tukehdutan sinut! Muuta valitsemisen varaa sinulla ei ole!»
Jos käy otaksuminen, että mrs Affery sillä hetkellä kykeni valitsemaan, niin hän taipui ehdottomasti tukehtumisen puoleen, sillä hän ei vastannut tavuakaan tähän vannotukseen, vaan pää heiluen hurjasti edestakaisin alistui kärsimään rangaistuksensa. Vieras nosti kuitenkin keikarimaisen kohteliaasti hänen myssynsä maasta.
»Sallitteko», sanoi hän ja laski kätensä Jeremiakin olalle; tämä päästi uhrinsa irti. »Kiitos. Anteeksi. Mies ja vaimo arvattavasti, päättäen tästä leikillisyydestä. Haha! Aina hauska nähdä, kun tämä suhde otetaan näin leikilliseltä kannalta. Kuulkaas! Saisinko huomauttaa, että tuo joku tuolla yläkerran pimeässä on käynyt tarmokkaan uteliaaksi tietämään, mitä täällä tapahtuu.»
Tämä viittaus mrs Clennamiin muistutti mr Flintwinchiä menemään eteiseen ja huutamaan yläkertaan: »Ei ole hätää, minä olen täällä, Affery tuo heti valoa.» Sitte hän sanoi viimemainitulle, hätääntyneelle eukolle, joka sitoi myssyä päähänsä: »Tiehesi nyt ja laittaudu yläkertaan!» Viimein kääntyi hän vieraan puoleen kysyen: »No, sir, mitä suvaitsette?»
»Pelkään käyväni vaivaksi», vastasi tämä, »mutta pyytäisin kynttilää».
»Aivan oikein», myönsi Jeremiah. »Aioin juuri hankkia valoa. Olkaa hyvä ja odottakaa siinä, kunnes olen löytänyt.»
Vieras seisoi ovenpielessä, mutta kun mr Flintwinch kääntyi, siirtyi hänkin hiukan peremmälle eteisen pimentoon ja seurasi toista silmillään, kun tämä pienessä huoneessaan hapuili tulitikkulaatikkoa. Kun sellainen löytyi, oli se kostea tai muuten epäkunnossa, jonkatähden tikku toisensa perästä syttyi vain sen verran, että loi himmeän valon ukon eteenpäin kumartuneille kasvoille ja pieniä kalpeita heijasteita hänen käsillensä, muttei kyennyt sytyttämään kynttilää. Käyttäen hyväkseen tätä oikullista valaistusta tutki vieras tarkkaan ja ihmetellen hänen kasvojaan. Kun Jeremiah viimein sai kynttilän sytytetyksi, tiesi hän toisen tehneen niin, nähdessään vaanivan tarkkaavaisuuden viime häivän katoavan hänen kasvoiltaan, joille samalla ilmestyi epäilyttävä hymy ainaisena osana niiden ilmeessä.
»Tehkää hyvin», sanoi Jeremiah sulkien ulko-oven ja katsoen hymyilevää vierastaan sangen tutkivasti vuorostansa, »ja käykää konttoriini. — Ei ole mitään hätää, johan sanoin sen teille!» keskeytti hän, kärsimättömästi vastaten yläkerrasta kuuluvalle äänelle, joka yhä tuntui tyytymättömältä, huolimatta siitä, että Affery oli siellä, puhuen suostuttelevalla äänellä. »Enkö jo sanonut teille, ettei ole hätää? Siunatkoon tuota naista, eikö hän voi käyttää järkeänsä!»
»Pelkää», otaksui vieras.
»Pelkää?» vastasi mr Flintwinch kääntyen vastatakseen, astuessaan edellä kynttilä kädessä. »Hänessä on enemmän rohkeutta kuin yhdeksässäkymmenessä miehessä sadasta, sir, tietäkää se.»
»Vaikka onkin rampa?»
»Ollut jo monta vuotta. Mrs Clennam. Ainoa jäljellä oleva senniminen tässä liikkeessä. Yhtiökumppanini.»
Kulkiessaan eteisen läpi mutisi hän jonkinlaisen anteeksipyynnön, koska heillä ei tähän aikaan illasta ollut tapana ottaa vastaan vieraita, vaan ovet pidettiin suljettuina. Hän ohjasi vieraan omaan konttoriinsa, jolla oli kylläkin liikemäinen leima. Täällä pani hän kynttilän pöydälle ja sanoi vieraalle, vääntäen väittänsä moneen mutkaan:
»Mitä haluatte?»
»Nimeni on Blandois.»
»Blandois. En tunne sitä nimeä», sanoi Jeremiah.
»Arvelin mahdollisesti saaneenne tietoja Pariisista», sanoi toinen.
»Emme ole saaneet Pariisista mitään tietoja Blandois-nimisestä henkilöstä», vastasi Jeremiah.
»Ettekö?»
»Emme.»
Jeremiah seisoi mieliasennossaan. Hymyilevä mr Blandois avasi viittansa pistääkseen kätensä povitaskuun, mutta pysähtyi sanoakseen, naurava ilme silmissään, jotka mr Flintwinchin mielestä olivat liian lähekkäin:
»Te muistutatte kovin erästä ystävääni! Ette kuitenkaan niin tarkalleen kuin hetki takaperin luulin pimeässä — jonka erehdyksen pyydän täten anteeksi; olen aina toivoakseni valmis tunnustamaan hairahdukseni, sekin kuuluu avomieliseen luonteeseeni — olette kuitenkin hyvin ystäväni näköinen.»
»Vai niin!» sanoi Jeremiah äreästi. »Mutta minä en ole saanut keneltäkään enkä mistään tietoja Blandois-nimisestä henkilöstä.»
»Ettekö todellakaan?»
»En todellakaan.»
Mr Blandois, joka ei ensinkään pannut pahakseen tätä Clennam ja Kumpp:n kirjeenvaihtajain laiminlyöntiä, otti lompakon povitaskustaan ja etsi eräästä sen lokerosta kirjeen, jonka ojensi Flintwinchille. »Epäilemättä tunnette hyvin käsialan. Ehkäpä kirje puhuu puolestaan eikä vaadi mitään tiedonantoa. Te ymmärrätte paljoa paremmin tällaisia liikeasioita kuin minä. Onnettomuudekseni on minussa enemmän sitä, mitä maailma (mielivaltaisesti) nimittää herrasmieheksi, kuin liikemiestä.»
Mr Flintwinch otti paperin ja luki Pariisissa päivätystä kirjeestä seuraavaa; »Pyydämme erään erittäin arvossapidetyn kirjeenvaihtajamme esityksestä suositella teille tästä kaupungista kotoisin olevaa mr Blandoisia», j.n.e., j.n.e. »Se apu ja aulius, jonka hän mahdollisesti tarvitsee ja jonka voitte hänelle suoda», j.n.e. j.n.e. »Saamme sitäpaitsi lisätä, että jos tahdotte näytettäessä lunastaa mr Blandoisin esim. viiteenkymmeneen puntaan nousevat vekselit», j.n.e. j.n.e.
»Varsin hyvä, sir», sanoi mr Flintwinch. »Istukaa. Mikäli liikkeemme kykenee olemaan teille avuksi — olemme vaatimatonta, vanhanaikaista, vakavaa liikeväkeä, sir — niin teemme sen mielellämme ja parhaamme mukaan. Huomaan päivämäärästä, ettei ilmoitus vielä ole voinut saapua perille. Tulitte luultavasti myöhästyneessä postilaivassa, joka toi ilmoituksenkin tullessaan.»
»Että tulin myöhästyneessä postilaivassa», vastasi mr Blandois pyyhkäisten valkoisella kädellään korkeata nenäänsä, »sen todistavat sekä pääni että vatsani: sietämättömän inhoittava ilma on pidellyt pahoin kumpaakin. Näette minut samassa kunnossa, jossa astuin maihin laivasta puoli tuntia takaperin. Minun olisi pitänyt olla täällä jo useita tunteja aikaisemmin, ja silloin minun ei olisi tarvinnut pyytää anteeksi – sallikaa minun tehdä se — että esiinnyn näin siistimättömänä ja peloittavana — ei, tehän sanoitte, ettei hän pelkää, sallikaa minun taas pyytää anteeksi — arvoisan mrs Clennamin edessä, hänen sairashuoneessaan yläkerrassa.»
Kerskuminen ja mahtavan alentuvaisuuden eleet vaikuttivat tässäkin sen verran, että mr Flintwinch jo alkoi pitää vierasta oikeana herrasmiehenä. Pysyen silti edelleen yhtä taipumattomana, hieroi hän leukaansa ja kysyi, mitä voisi tehdä mr Blandoisin hyväksi vielä tänä iltana, kun liikeaika jo oli päättynyt.
»Kunniani kautta!» vastasi herrasmies, pudistellen viitan painamia hartioitaan. »Minun täytyy muuttaa pukua, syödä ja juoda ja yöpyä jonnekin. Olkaa hyvä ja neuvokaa minua, uppo-outoa, missä se kävisi päinsä huomiseen saakka; hinta on sivuasia. Kuta lähempänä saisin olla, sitä parempi, vaikkapa tässä naapurissa, jos se on mahdollista.»
Mr Flintwinch aloitti vitkalleen: »Herrasmiehelle, jolla on sellaiset tottumukset kuin teillä, ei lähimmässä naapuristossa ole sopivaa ravintolaa —» Mutta mr Blandois keskeytti hänet.
»Minun tottumukseni, rakas sir, merkitsevät tuon verran.» Hän napsautti sormillaan. »Ei maailmankansalaisella ole tottumuksia. En tahdo, totta vie, kieltää olevani herrasmies omalla vaatimattomalla tavallani, mutta minulla ei ole mitään epämukavia, ennakkoluuloisia tottumuksia. Puhdas huone, lämmintä ruokaa päivälliseksi ja pullollinen ei vallan myrkyltä maistuvaa viiniä, siinä kaikki, mitä tarvitsen tänä iltana. Mutta olen suuresti sen tarpeessa, enkä haluaisi astua ainoatakaan turhaa askelta saadakseni sitä.»
»Täällä on», puhui mr Flintwinch vielä tavallista harkitummin vilkaistessaan mr Blandoisin kiiluviin silmiin, jotka näyttivät levottomilta, »täällä on aivan lähellä kahvila ja kapakka, jota voisin toistaiseksi suositella; mutta ei se hieno ole.»
»Hienous sikseen!» Mr Blandois heilautti kättänsä. »Osoittakaa minulle se kunnia, että saatatte minut sinne ja esitätte minut (ellei siitä ole liian suurta vaivaa), niin olen teille äärettömän kiitollinen.»
Mr Flintwinch haki käsille hattunsa ja valaisi mr Blandoisin eteisen läpi taas. Asettaessaan kynttilän eräälle hyllylle, jossa vanha mustunut seinälaudoitus toimi melkein sammuttajana, muisti hän olevan syytä pistäytyä yläkerrassa ilmoittamassa sairaalle, että hän aikoi viipyä ulkona vain viisi minuuttia.
»Tehkää minulle palvelus», sanoi vieras kuullessaan sen, »ja antakaa korttini mrs Clennamille. Pyytäisin teitä lisäämään, että olisin onnellinen, jos saisin henkilökohtaisesti käydä häntä tervehtimässä ja pyytämässä anteeksi levottomuutta, jonka olen aiheuttanut tässä rauhallisessa kolkassa, jos vain hän muutaman hetken jaksaisi sietää vieraan läsnäoloa, senjälkeen kun olen saanut kuivaa päälleni ja vahvistautunut ruualla ja juomalla.»
Jeremiah riensi ylös ja sanoi palattuaan: »Hän ottaa mielellään vastaan teidät, sir; mutta hän pyytää samalla sanomaan, että koska hän tietää sairashuoneensa varsin vähän puoleensavetäväksi paikaksi, hän ei tahdo pakottaa teitä täyttämään lupaustanne, jos joutuisitte katumapäälle.»
»Jos joutuisin katumapäälle», vastasi kohtelias Blandois, »niin loukkaisin naista, ja naisen loukkaaminen tietäisi ritarillisuuden puutetta naissukua kohtaan, ja ritarillisuus naissukua kohtaan kuuluu luonteeseeni!» Näin sanoen heitti hän märän viitanliepeen olkapäälleen ja seurasi mr Flintwinchiä kapakkaan; matkalla yhtyi heihin kantaja, joka oli odottanut portin takana, vartioiden hänen matkalaukkuaan.
Kahvila oli yksinkertainen ja vaatimaton, ja mr Blandoisin alentuvaisuus oli rajaton. Se tuntui kerrassaan epämukavasti täyttävän pienen tarjoiluhuoneen, jossa leskiemäntä kahden tyttärensä kanssa ensin otti hänet vastaan; se oli aivan liian suuri mahtuakseen siihen ahtaaseen lautaseinäiseen huoneeseen, jossa oli pelipöytä ja johon hänet ensin aiottiin sijoittaa; se täytti reunoja myöten perheen yksityisen pienen vierashuoneen, joka lopuksi luovutettiin hänelle. Täällä mr Blandois, yllään kuiva puku ja hajuvedelle tuoksuvat liinavaatteet, hiukset sileiksi suittuina, suuri sormus kummassakin etusormessa ja paksut kultavitjat liiveissä, odotteli päivällistänsä loikoen ikkunapenkillä, polvet pystyssä; huolimatta siitä, että tämä jalokivi nyt oli erilaisessa kehyksessä, muistutti hän peloittavasti ja ihmeellisesti erästä monsieur Rigaudia, joka myöskin kerran oli näin odotellut aamiaistansa, maaten rautaristikon kivisellä ikkunalaudalla kurjassa vankityrmässä Marseillessa.
Hän söi sitten päivällistänsäkin aivan yhtä ahneesti kuin monsieur Rigaud oli syönyt aamiaistansa. Hänellä oli aivan samanlainen tapa kuin tälläkin koota ahneesti kaikki syötävä ympärillensä ja ahmia yhtä ruokaa silmillänsä sillä välin kun ahmi toista leuoillansa. Samasta raakamaisesta itsekkyydestä johtui hänen rajaton välinpitämättömyytensä muista ihmisistä, joka ilmeni siinä tavassa, jolla hän käsitteli ja heitteli pieniä naisellisia koruesineitä, paiskasi kauniita pieluksia jalkojensa mukavuudeksi saappaiden alle ja rutisti hienoja peittoja kookkaan ruumiinsa ja ison mustan päänsä alla. Hänen pehmeästi liikehtivät kätensä, jotka olivat perin ahkerassa toimessa ruokapöydässä, olivat aivan yhtä ilkeän taipuvaiset ja notkeat kuin nekin kädet, jotka olivat tarrautuneet vankilaristikon tankoihin. Ja kun hän ei enää voinut syödä ja istui imeksien siroja sormiansa, toista toisensa perästä ja pyyhkien niitä ruokaliinaan, ei puuttunut muuta kuin viininlehvät tämän sijalle, jotta kuva olisi ohut täydellinen.
Luonto, joka aina on vilpitön eikä milloinkaan työskentele tarkoituksettomasti, oli painanut leiman: »Ole varuillasi!» tähän mieheen, jonka viikset kohosivat ja nenä painui mitä ilkeimmän hymyn vaikutuksesta ja jonka pistävät silmät näyttivät kuuluvan yhteen hänen värjätyn tukkansa kanssa ja menettäneen samanlaisen tapahtumuksen kautta luonnollisen valonheijastuskykynsä. Se ei ollut luonnon syy, jos varoitus jäi tehottomaksi. Luontoa ei voi milloinkaan moittia tällaisissa tapauksissa.
Lopetettuaan ateriansa ja puhdistettuaan sormensa otti mr Blandois sikaarin taskustaan, heittäytyi taas pitkäkseen ikkunapenkille ja poltteli mukavasti, tavantakaa puhutellen ohuilta huulilta kohoavaa ohutta savuviirua:
»Blandois, sinä vielä sekoitat kortit yhteiskunnalle, lapseni. Haha! Hiisi vie, alku on hyvä, Blandois. Pahimmassa tapauksessa tulee sinusta erinomainen englannin- tai ranskankielen opettaja; perheen piiriin sopiva mies! Olet nopeaälyinen, sukkela, sinulla on luonteva käytös ja mielistelevä olemus, olet komean näköinen; lyhyesti, olet hieno herrasmies! Sellaisena elät, poikaseni, ja sellaisena kuolet! Sinä voitat, kääntyipä peli kuinka päin hyvänsä. He tunnustavat kaikki sinun ansiosi, Blandois. Sinä pakotat yhteiskunnan taipumaan ylvään tahtosi mukaan, yhteiskunnan, joka on tehnyt sinulle veristä vääryyttä. Kuolema ja kirous! Sinulla on oikeus olla ylpeä, ja sinä olet sitä luonnostasikin, rakas Blandois!»
Näin lohduttelevasti jupisten tämä herrasmies poltteli sikaarinsa loppuun ja joi viinipullonsa tyhjäksi, jonka jälkeen hän tempautui istuvaan asentoon. Lausuen vakavaksi loppukehoitukseksi: »Kas niin, Blandois, sinä älyniekka, pidä nyt silmäsi auki!» hän nousi ja palasi Clennam ja Kumpp:n taloon.
Mrs Affery otti hänet vastaan ovella; hän oli herransa määräysten mukaan sytyttänyt kaksi kynttilää eteiseen ja kolmannen portaisiin ja saattoi nyt vieraan mrs Clennamin huoneeseen. Teepöytä oli valmis, ja huonetta oli hiukan järjestelty, siten kuin tavallisesti vieraita odotettaessa. Järjestelyt olivat varsin vähäiset suurempiakin tilaisuuksia varten ja rajoittuivat kiinalaisen teekaluston esilleottamiseen ja vuoteen peittämiseen siistillä ja ikävällä verholla. Muuten huoneessa kaikki oli ennallaan, niinkuin oli ollut viisikymmentä vuotta takaperin: paarienkaltainen sohva mestauspölkkyineen, leskenpukuun puettu nainen, ikäänkuin valmiina laskemaan päänsä pölkylle, takka sammuneine tuhkakasoineen ja ristikko, jossa oli toinen tuhkaläjä, kattila ja mustan maalin haju; kaikki ennallaan.
Mr Flintwinch esitteli herrasmiehen, joka oli suljettu Clennam ja Kumpp:n suosioon. Mrs Clennam, jolla oli avonainen kirje edessään, taivutti päätänsä ja pyysi häntä istumaan. He katselivat tarkasti toisiaan. Se oli vain luonnollista uteliaisuutta.
»Kiitän teitä, kun ajattelitte minunkaltaistani, sairashuoneeseen sidottua naista. Harvat tänne liikeasioissa tulijat muistavat minua, joka olen näin syrjässä kaikesta. Turhamaista olisi odottaa heiltä sitä. Poissa näkyvistä, poissa mielestä. En valita säännöstä, mutta olen kuitenkin kiitollinen sen poikkeuksesta.»
Mr Blandois vastasi hienoimmilta käänteillään, että hän pelkäsi pahoin häiritsevänsä ilmestyessään, ikävä kyllä, näin sopimattomalla ajalla hänen taloonsa. Tätä hän oli kyllä jo hartaasti pyytänyt anteeksi mr — anteeksi — mutta nimeä hänellä ei ollut erinomaista kunniaa —
»Mr Flintwinch on monta vuotta kuulunut liikkeeseemme.»
Mr Blandois oli mr Flintwinchin nöyrin ja kuuliaisin palvelija. Hän pyysi mr Flintwinchiä vastaanottamaan hänen syvimmän kunnioituksensa vakuutuksen.
»Mieheni on kuollut», sanoi mrs Clennam, »ja poikani on mieluummin valinnut toisen alan, jonkatähden mr Flintwinch on vanhan liikkeemme ainoa edustaja nykyään».
»Miksi te sitten itseänne nimitätte?» kysyi mainittu herrasmies happamesti. »Teille on kahden miehen pää.»
»Sukupuoleni on minulla haittana», jatkoi mrs Clennam vain vilkaisten Jeremiahiin päin, »niin etten voi vastuunalaisena ottaa osaa liikkeen hoitoon, vaikkapa kykenisinkin siihen; ja sen tähden mr Flintwinch yhdistää liikkeen edut omiinsa ja johtaa sitä. Se ei ole enää siinä kunnossa kuin ennen, mutta muutamat vanhat ystävät (etupäässä tämän kirjeen kirjoittaja) muistavat hyväntahtoisesti meitä vielä, ja me koetamme parhaan kykymme mukaan suorittaa, mitä he uskovat meille tehtäväksi. Mutta tämä kai ei huvita teitä. Oletteko englantilainen, sir?»
»En, madam, en ole syntynyt enkä kasvatettu Englannissa. Oikeastaan ei minulla ole isänmaata», sanoi mr Blandois ojentaen säärensä ja läimäyttäen sitä. »Polveudun monesta maasta, niitä lienee puoli tusinaa».
»Olette matkustellut paljon?»
»Kyllä, madam. Totta vie, olen ollut siellä ja täällä ja kaikkialla!»
»Teitä ei kai mikään sido. Ette ole naimisissa?»
»Madam», vastasi mr Blandois ja liikahdutti rumasti kulmiaan, »ihailen sukupuoltanne, mutta en ole naimisissa — en ole milloinkaan ollut».
Mrs Affery, joka seisoi pöydän ääressä lähellä häntä ja parhaillaan kaatoi teetä kuppeihin, sattui unitilassaan vilkaisemaan häneen hänen sanoessaan tämän ja kuvitteli huomaavansa hänen silmissään ilmeen, joka niin veti hänen katseensa puoleensa, ettei hän voinut kääntää omia silmiänsä pois. Tämän kuvitelman vaikutuksesta jäi hän teekannu kädessä tuijottamaan mieheen; hänen oma levottomuutensa tämän johdosta siirtyi nähtävästi vieraaseen ja sen kautta mrs Clennamiin ja mr Flintwinchiin. Näin kului muutama kaamea hetki, jolloin he kaikki hämmentyneinä tuijottivat, tietämättä miksi.
»Affery», hänen emäntänsä puhui ensin, »mikä sinun on?»
»En tiedä», vastasi mrs Affery osoittaen vapaalla vasemmalla kädellänsä vierasta. »Ei minua mikään vaivaa. Mutta häntä.»
»Mitä tämä kelpo nainen tarkoittaa?» huusi mr Blandois, kalveten, punastuen ja hitaasti nousten seisomaan, silmissä niin raivostunut katse, että se oli hämmästyttävässä ristiriidassa hänen levollisten sanojensa kanssa. »Kuinka tämän kunnon eukon puhe on käsitettävä?»
»Sitä ei voikaan käsittää», sanoi mr Flintwinch ja kiemurtelihe kiireesti Afferyyn päin. »Ei hän tiedä, mitä hän tarkoittaa. Hän on tylsä, hän hourailee. Hän tarvitsee annoksen, hän saa aimo annoksen! Laputa tiehesi niin kauan kuin vielä tiedät olevasi Affery — ennenkuin pudistelen sinut nuuskaksi.»
Mistress Affery, joka aavisti missä vaarassa hänen henkilöllisyytensä oli, luovutti kädestään teekannun, jonka hänen herransa otti, peitti päänsä esiliinallaan ja hävisi silmänräpäyksessä. Vieraan kasvoille levisi vähitellen hymy, ja hän painui takaisin istumaan.
»Suokaa anteeksi hänelle, mr Blandois», sanoi Jeremiah kaataen itse teetä kuppeihin, »hän on vähämielinen ja tylsä, niin se on. Suvaitsetteko sokeria, sir?»
»Kiitos, ei teetä minulle. — Anteeksi huomautukseni, mutta onpa tämä merkillinen kello!»
Teepöytä oli siirretty sohvan luo, aivan lähelle mrs Clennamin omaa erikoista pöytää. Mr Blandois oli kohteliaasti noussut tarjoamaan rouvalle teetä (tämän paahdettu leipä oli jo asetettu hänen eteensä), ja asettaessaan kuppia hänen ulottuvilleen, huomasi vieras kellon, joka, kuten aina, oli pöydällä rouvan edessä. Mrs Clennam vilkaisi häneen nopeasti.
»Sallitteko? Kiitos. Hieno vanhanaikainen kello», kehui hän ottaen sen käteensä. »Liian raskas käytettäväksi, mutta täysipainoinen, aito ja väärentämätön. Olen erikoisesti mieltynyt kaikkeen, mikä on aitoa ja väärentämätöntä. Sellainen olen itsekin; se mitä minussa on, se on aitoa ja väärentämätöntä. Hm! Miehen kello, kaksikuorinen, vanhanmallinen. Saanko avata ulkokuoren? Kiitos. Kas! Vanha helmillä kirjailtu silkkikotelo! Olen usein nähnyt tällaisia vanhoilla hollantilaisilla ja belgialaisilla. Omituisia kapineita!»
»Ne ovat kyllä vanhanaikaisia», huomautti mrs Clennam.
»Ovat todellakin. Mutta tämä ei liene yhtä vanha kuin kello?»
»En luule.»
»Merkillistä, kuinka he koukertelivat nuo nimikirjaimensa!» huomautti mr Blandois, hymyillen taas omaa hymyänsä. »No, onko tässä E.S.U? Voisi se olla mitä hyvänsä muutakin.»
»Ne kirjaimet siinä on.»
Mr Flintwinch, joka koko ajan oli tarkkaavasti seurannut keskustelua, teekuppi kädessä ja suu auki valmiina nielaisemaan mitä siinä oli, alkoi nyt työnsä: hän tuppasi suunsa täpötäyteen ja nielaisi sitte sen sisällön yhdellä hotkaisulla; sitte jäi hän taas mietiskelemään, ennenkuin täytti sen uudelleen.
»E.S.U. oli varmaankin hellä, suloinen hurmaava olento», arveli mr Blandois, napsauttaessaan kuoren kiinni. »Otaksuen, että niin oli, ihailen hänen muistoansa. Sydämeni rauha on aina vaarassa, sillä olen kovin herkkä ihastumaan. Olipa se pahe tai hyve, niin muodostaa naisellisen kauneuden ja hyvien ominaisuuksien ihailu kolme neljännestä minun luonteestani, madam».
Mr Flintwinch oli nyt kaatanut itselleen toisen kupillisen teetä, jota hän niellä hotki samoin kuin edellistäkin, silmät luotuina sairaaseen.
»Tässä tapauksessa voitte säilyttää sydämenne rauhan, sir», vastasi tämä mr Blandoisille. »Nämä kirjaimet eivät luullakseni tarkoita mitään nimeä».
»Kenties mietelausetta?» arvaili mr Blandois umpimähkään.
»Mietelausetta, niin. Ne ovat aina, tietääkseni, merkinneet: Et Saa
Unohtaa.»
»Ja luonnollisesti te ette unohda», päätteli mr Blandois asettaen kellon pöydälle ja palaten tuolinsa luo.
Mr Flintwinch, joka lopetteli teenjuontiansa, otti nyt tavallista pitemmän kulauksen ja piti väliaikaa toisenlaisessa asennossa kuin tähän asti: se on, hän istui yhä pää takakenossa ja kuppi suullansa, luodessaan silmänsä tutkivasti sairaaseen. Tämän kasvoilla näkyi se päättäväisyyden ja voiman tai itsepintaisuuden keskittynyt ilme, joka hänellä vastasi muiden viittoilua ja liikehtimistä; hän vastasi vieraalle harkitun ankaralla tavallaan:
»En, sir, minä en unohda. Kun elää sellaista yksitoikkoista elämää, kuin minä monena vuotena, niin ei ole helppo unohtaa. Kun elää parantaakseen itseänsä, niin ei ole helppo unohtaa. Kim tietää olevansa velvollinen (kuten me kaikki, jokainen meistä, Aatamin lapsista) sovittamaan rikoksia ja rakentamaan rauhaa, niin ymmärtää, ettei unohtamisen halu ole oikeutettu. Olen sentähden aikoja sitten karkoittanut sen sydämestäni, enkä milloinkaan unohda enkä tahdo unohtaa.»
Mr Flintwinch, joka nyt oli huljutellut pohjasakkoja kupissaan, hotkaisi ne, asetti kupin tyhjennettynä tarjottimelle ja kääntyi mr Blandoisiin päin, ikäänkuin kysyäkseen, mitä hän tästä arveli.
»Kaikki tämä, madam», sanoi Blandois kumartaen mielistelevimmin ja painaen valkoisen kätensä sydämelleen, »kaikki tämä sisältyi sanaan 'luonnollisesti' ja olen ylpeä siitä, että ymmärsin teitä ja osasin antaa teille kylliksi arvoa, käyttääkseni tätä sanaa (ellen osaisi antaa teille kylliksi arvoa, en olisikaan Blandois)».
»Anteeksi, sir», vastasi toinen, »jos epäilen, että huvitteluun, vaihteluun, keikailemiseen, kiemailuun ja kosiskeluun tottunut herrasmies —»
»Oh, madam! Kautta kunniani!»
»— jos epäilen, että tällainen luonne saattaa täysin ymmärtää minua näissä oloissani. En tahdo tyrkyttää teille oppiani», hän vilkaisi edessään pöydällä olevaan jäykkään, synkkään kirjapinoon, »(sillä te elätte omaa elämäänne, jonka seuraukset saatte itse kestää), mutta sen verran sanon kuitenkin, että minä matkallani seuraan luotseja, tarkasti seuraan koeteltuja ja luotettavia luotseja, joiden johdossa en voi joutua haaksirikkoon — en voi joutua — ja että jos unohtaisin näiden kolmen kirjaimen sisältämän kehoituksen, niin en kärsisi puoliakaan siitä, mitä nyt kärsin».
Oli omituista, kuinka hän tarttui tilaisuuteen väitelläkseen näkymättömän vastustajan kanssa. Kenties se oli hänen oma parempi puolensa, joka aina nousi häntä ja hänen itsepetostaan vastaan.
»Jos unohtaisin terveyteni ja vapauteni aikaisen tietämättömyyteni, niin voisin valittaa sitä elämää, johon nyt olen tuomittu. Mutta sitä en milloinkaan ole tehnyt enkä milloinkaan tee. Jos unohtaisin, että tämä maailma on nimenomaan määrätty surun, vaikeuksien ja raskaiden koettelemusten näyttämöksi niille olennoille, jotka ovat luodut sen tomusta, niin olisin edes jonkun verran mieltynyt sen turhuuksiin. Mutta en ole sitä. Jos en tietäisi, että me kaikki, jok'ikinen, olemme täydellä syyllä Jumalan vihan alaiset, vihan, jonka täytyy tulla tyydytetyksi ja jota ei voida pelkillä teoilla lepyttää, niin ruikuttelisin sitä erotusta, joka on minun ja niiden välillä, jotka liikkuvat tuolla kadulla. Mutta pidän sitä armona ja etuna, että minut on valittu sovittamaan syntejäni täällä, kuten parhaillaan teen, että olen saanut oppia tietämään sen, minkä nyt varmasti tiedän, ja että saan kärsiä rangaistukseni, kuten nyt kärsin. Muuten en ymmärtäisi onnettomuudellani olevan mitään tarkoitusta. Sentähden en ole unohtanut enkä unohda mitään. Sentähden olen tyytyväinen ja sanon, että minun laitani on paremmin kuin miljoonien.»
Sanottuaan tämän laski hän kätensä kellon päälle ja siirsi sen sille tarkoin määrätylle kohdalle pöydällä, jossa se aina oli. Hänen kätensä jäi vielä lepäämään kellon päälle, ja hän istui muutaman hetken tuijottaen siihen hievahtamatta ja puoliksi uhmaten.
Mr Blandois oli tämän selityksen aikana istunut kiinteän tarkkaavaisena, koko ajan katsellen rouvaa ja sivellen molemmin käsin viiksiänsä. Mr Flintwinch oli ollut hiukan hermostuneena ja sekaantui nyt keskusteluun.
»Niin, niin, niin!» sanoi hän. »Se on selvää, mrs Clennam, ja te olette puhunut hurskaasti ja hyvin. Mutta mr Blandois ei luullakseni kuulu hurskasten joukkoon.»
»Päinvastoin, sir!» väitti tämä arvon herra vastaan, napsautellen sormillaan. »Anteeksi! Se kuuluu luonteeseeni. Olen tunteellinen, kuumaverinen, tunnollinen ja minulla on vilkas mielikuvitus. Sellaisen miehen, mr Flintwinch, täytyy olla hurskas tai sitten hän ei ole mitään.»
Mr Flintwinchin kasvoilla kuvastui hämärä aavistus siitä, ettei mies mahtanut olla mitään, kun hän nousi pöyhkeänä tuolistaan ja lähestyi sanomaan hyvästi mrs Clennamille. (Kuvaavaa tälle miehelle, kuten kaikille hänen kaltaisilleen, samalla tavoin leimatuille, oli se, että mitä hyvänsä hän teki, hän aina liioitteli, vaikkapa toisinaan vain hiuskarvan verran.)
»Teistä saattaa näyttää vanhan sairaan naisen itsekkäisyydeltä», sanoi mrs Clennam, »että olen eksynyt puhumaan itsestäni, mutta oikeastaan te annoitte siihen aiheen satunnaisella huomautuksellanne. Koska olitte niin huomaavainen, että tulitte tervehtimään minua, niin toivon, että yhtä hienotunteisesti suotte tämän minulle anteeksi. Älkää sanoko mitään kohteliaisuuksia minulle, pyydän.» Mies oli nähtävästi jo aikeissa tehdä niin. »Mr Flintwinch on iloinen saadessaan palvella teitä, ja minä toivon, että oleskelunne tässä kaupungissa muodostuu mieluiseksi.»
Mr Blandois kiitti häntä ja suuteli sormiansa moneen kertaan. »Tämä on vanha huone», huomautti hän, vilkastuen äkkiä, ja katseli ympärilleen päästyään jo ovelle. »Keskustelumme on ollut niin mielenkiintoista, etten ole huomannut sitä ennen. Mutta se on todella vanha huone.»
»Talokin on todella vanha talo», myönsi mrs Clennam hymyillen hyistä hymyään. »Se on vaatimaton ja yksinkertainen, mutta todellinen muinaisesine.»
»Totisesti!» huudahti vieras. »Jos mr Flintwinch suvaitsisi kuljettaa minua huoneiden läpi nyt lähtiessäni, niin hän voisi tuskin tehdä minulle enemmän mieliksi. Vanha talo, se kuuluu heikkouksiini. Minulla on paljon heikkouksia, muttei yhtään sen suurempaa. Rakastan ja tutkin maalauksellisuutta kaikissa sen muodoissa. Minua itseänikin on sanottu maalaukselliseksi. Ei se ole mikään ansio — minulla on kenties suurempia ansioita — mutta lienen sellainen, sattumalta. Harrastukset painavat leimansa ihmiseen!»
»Ilmoitan teille jo edeltäpäin, mr Blandois, että huomaatte talon perin likaiseksi ja autioksi», valmisteli Jeremiah vierasta, tarttuen kynttilään. »Ei sitä kannata katsella.» Mutta mr Blandois läimäytti häntä ystävällisesti selkään ja nauroi vain; sitte mainittu Blandois taas suuteli sormiansa mrs Clennamille, ja he lähtivät yhdessä huoneesta.
»Ette suinkaan halua mennä yläkertaan?» kysyi Jeremiah eteisessä.
»Päinvastoin, mr Flintwinch; ellei se väsytä teitä, olisin ihastunut siellä käynnistä!»
Mr Flintwinch kiemurtelihe portaita ylös, ja mr Blandois seurasi kintereillä. He nousivat suureen ullakko-makuuhuoneeseen, jossa Arthur oli asunut ensimmäisen yön kotiintulonsa jälkeen. »No, mr Blandois!» sanoi Jeremiah näyttäessään sitä, »toivon, että se mielestänne palkitsee vaivanne. Minusta ei.»
Mr Blandois oli haltioissaan, ja he kävivät muissakin ullakkohuoneissa ja käytävissä. Tällä välin huomasi mr Flintwinch, että toinen vain pikimmiten vilkaisi kutakin huonetta eikä katsellut sitä sen enempää, mutta sensijaan tarkasteli häntä, mr Flintwinchiä. Tarkistaakseen huomionsa kääntyi hän portaissa ympäri. Hän kohtasi heti toisen silmät, ja heidän katsellessaan toisiaan silmästä silmään nauroi vieras (kuten oli tehnyt kaikissa samanlaisissa tilaisuuksissa senjälkeen kun he olivat jättäneet mrs Clennamin huoneen) pirullista äänetöntä naurua, pitäen rumaa peliänsä viiksillään ja nenällään.
Mr Flintwinch, joka oli vierasta paljon lyhyempi mies, oli ruumiillisesti huonommalla puolella joutuessaan näin ylempää tulevan epämiellyttävän tirkistelyn esineeksi; ja heidän kulkiessaan portaita alas ja hänen ollessaan aina pari porrasta alempana, tuli tämä epäkohta vielä suuremmaksi. Hän ei katsahtanut mr Blandoisiin uudelleen ennenkuin tämä satunnainen epätasaisuus oli korjautunut heidän astuessaan mr Clennam-vainajan huoneeseen. Mutta silloin kääntyi hän äkkiä toveriinsa päin ja huomasi hänen katseensa suunnan muuttumattomaksi.
»Ihailtava talo!» hymyili mr Blandois. »Kovin salaperäinen. Ettekö milloinkaan kuule täällä mitään kummittelevaa melua?»
»Melua?» vastasi mr Flintwinch. »En.»
»Ettekö näe paholaisia?»
»En», mr Flintwinch kääntyi töykeänä kysyjään päin, »en näe piruja, jotka esittäytyisivät sellaisina ja sennimisinä».
»Haha! Kas, tässäpä on muotokuva.»
(Hän katseli yhä mr Flintwinchiä, ikäänkuin tämä olisi ollut muotokuva.)
»Se on muotokuva, kuten huomautitte, sir.»
»Saanko kysyä, kuka se on, mr Flintwinch?»
»Mr Clennam-vainaja. Mrs Clennamin mies.»
»Tuon merkillisen kellon entinen omistaja, kenties?» kysyi vieras.
Mr Flintwinch, joka oli vilkaissut muotokuvaan, kiertyi ympäri ja huomasi taas olevansa samanlaisen katseen ja hymyn esineenä. »Niin on, mr Blandois», vastasi hän äreästi. »Se oli hänen, ja sitä ennen se oli hänen setänsä, ja Herra ties kenenkä hallussa se sitä ennen oli ollut; siinä kaikki, mitä tiedän sen sukutaulusta.»
»Hän on voimakaspiirteinen luonne, mr Flintwinch, ystävättäremme tuolla yläkerrassa.»
»Niin on, sir», myönsi Jeremiah kiertyen taas vieraaseen päin, kuten hän teki koko tämän keskustelun aikana, aivan kuin ruuvikone, joka aina irtautuu otteestaan, sillä toinen ei muuttunut vähääkään, ja hänen täytyi joka kerta peräytyä hiukan. »Hän on merkillinen nainen. Erittäin rohkea — erittäin lujaluonteinen.»
»He lienevät olleet hyvin onnelliset», arvaili Blandois.
»Kutka?» kysyi mr Flintwinch, taas kiertyen.
Mr Blandois ojensi oikean etusormensa sairashuoneeseen päin ja vasemman muotokuvaan päin, pani sitte kädet puuskaan ja asettui seisomaan hajasäärin, hymyillen koko ajan mr Flintwinchille ylhäältä päin, niin että nenä painui ja viikset kohosivat.
»Yhtä onnelliset kuin useimmat muutkin naimisissa olevat, otaksun», vastasi mr Flintwinch. »En voi sanoa. En tiedä. Salaisuuksia on kaikissa perheissä.»
»Salaisuuksia!» huudahti mr Blandois vilkkaasti. »Sanokaa se vielä kerta, poikani.»
»Sanon, että salaisuuksia on kaikissa perheissä.» Mr Blandois oli äkkiä pöyhistynyt ja paisunut niin, että toinen melkein tunsi hänen laajentuneen rintansa pyyhkäisevän kasvojaan.
»Niin on», huusi hän taputellen mr Flintwinchiä hartioihin ja huojutellen häntä edestakaisin. »Haha! Olette oikeassa! Niin juuri on. Salaisuuksia? Voi taivas sentään! Hitonmoisia salaisuuksia on muutamissa perheissä, mr Flintwinch!» Näin taputeltuaan mr Flintwinchiä molemmille hartioille moneen kertaan, ikäänkuin olisi leikillisesti ja ystävällisesti kiusoitellut häntä jostakin hänen sanomastaan kompasanasta, ojensi hän käsivartensa ylös, taivutti päänsä taapäin, risti kätensä sen taakse ja purskahti remuavaan nauruun. Mr Flintwinchin oli turha koetella ruuvikoneensa pystyväisyyttä häneen. Hän päästeli yhä nauruansa.
»Mutta sallikaa minun hetkeksi ottaa kynttilä», pyysi hän, herettyään nauramasta. »Katselkaamme tämän merkillisen naisen miestä. Hm!» Hän piteli kynttilää käsivarsi suorana. »Päättävä ilme on näilläkin kasvoilla, vaikkei se ole samanluontoinen kuin rouvan. Näyttää siltä kuin hän sanoisi — mitäs se olikaan — Et Saa Unohtaa — eikö totta, mr Flintwinch? Totta tosiaan, niin se juuri on!»
Antaessaan kynttilän takaisin katsoi hän kuvaan vielä kerran ja sitten astuessaan toisen seurassa huolettomasti eteiseen selitti, että se oli ihastuttava vanha talo ja että sen tarkastaminen oli tuottanut hänelle suurta huvia, jota hän ei olisi tahtonut menettää sadasta punnasta.
Mr Blandoisin eksyessä tällaisiin omituisiin nenäkkäisyyksiin ja hänen käytöksensä muuttuessa yleensä, käyden paljoa karkeammaksi ja raaemmaksi, paljoa väkivaltaisemmaksi ja röyhkeämmäksi kuin sitä ennen, pysyivät mr Flintwinchin nahkamaiset kasvot, jotka eivät helposti kuvastaneet erilaisia mielentiloja, muuttumattomina ja liikkumattomina. Paitsi että hän ehkä näytti riippuneen vähän liian kauan hirttonuorassa, ennenkuin hänet hyväntahtoisen leikkauksen kautta oli pudotettu siitä alas, säilytti hän ulkonaisesti tyynen tasapainonsa. He olivat päättäneet talontarkastuksensa, saapuen pieneen, eteisen viereiseen huoneeseen, ja hän seisoi nyt siellä silmäillen mr Blandoisia.
»Hauskaa, että olette näin tyytyväinen, sir», huomautti hän rauhallisesti. »En odottanut sitä. Näytte olevan erittäin hyvällä tuulella.»
»Erinomaisella tuulella», vastasi Blandois. »Totta vie, en ole milloinkaan ollut näin virkeä. Onko teillä milloinkaan aavistuksia, mr Flintwinch?»
»En oikein tiedä, ymmärränkö tarkoitustanne, sir», epäili tämä herrasmies.
»Sanokaamme tässä tapauksessa epämääräisiä tuntemuksia tulevasta hauskuudesta.»
»En voi sanoa tuntevani mitään sellaista tällä hetkellä», vastasi mr Flintwinch äärimmäisen vakavana. »Jos huomaisin sellaisten tunteiden alkavan liikkua minussa, niin ilmoitan siitä kyllä.»
»Mutta minä», sanoi Blandois, »minä, poikani, aavistan tänä iltana, että meistä vielä tulee hyvät tutut. Ettekö jo tunne jotakin?»
»En — en», ja mr Flintwinch näytti harkiten tutkivan itseänsä. »En voi sanoa tuntevani.»
»Tunnen hyvin selvästi, että meistä tulee läheiset tuttavat. — Ettekö vielä tunne mitään sentapaista?»
»En vielä», vastasi mr Flintwinch.
Mr Blandois tarttui taas hänen molempiin hartioihinsa ja heilutteli häntä edestakaisin äskeiseen leikilliseen tapaansa, veti sitte hänen käsivartensa kainaloonsa ja kutsui hänet, kelpo vanhan veikon, juomaan pullollisen viiniä kanssansa.
Hetkeäkään epäröimättä suostui mr Flintwinch, ja he menivät majataloon, johon matkustaja oli sijoittunut, rankassa sateessa, joka pimeän tulosta saakka oli ropissut ikkunoihin, katoille ja katukiville. Salamat ja jyrinä olivat jo aikoja tauonneet, mutta satoi rajusti. Heidän tultuaan mr Blandoisin huoneeseen tilasi tämä ritarillinen herra pullollisen portviiniä; hän heittäytyi mukavaan asentoon ikkunapenkille ja rutisti kaikki kauniit esineet, mitkä vain suinkin sai koolle, pehmikkeeksi komean vartalonsa alle; mr Flintwinch istui tuolille vastapäätä, toiselle puolen pöytää. Blandois ehdotti, että otettaisiin talon isoimmat lasit, johon mr Flintwinch suostui. Kun pikarit oli täytetty, kilisti mr Blandois meluavan iloisesti oman lasinsa reunaa mr Flintwinchin lasin pohjaa vasten ja oman lasinsa pohjaa mr Flintwinchin lasin reunaa vasten ja joi heidän vastaisen läheisen tuttavuutensa onneksi. Mr Flintwinch vastasi juhlallisesti maljaan ja joi kaiken viinin, mitä sai, eikä puhunut mitään. Niin usein kuin mr Blandois kilisti (joka kerta kun lasit täytettiin), suoritti mr Flintwinch tunnollisesti oman osansa siinä ja olisi suorittanut toverinsa osan juomisessakin yhtä tunnollisesti kuin omansa, sillä hän oli, lukuunottamatta kitalakea, kuin tyhjä tynnyri.
Lyhyesti, mr Blandois huomasi, ettei hän kaatamalla portviiniä vaiteliaaseen Flintwinchiin avannut hänen suutansa, vaan päinvastoin sulki sen. Sitäpaitsi näytti mies siltä kuin kykenisi jatkamaan tätä koko yön ja tilaisuuden sattuessa vielä koko seuraavan päivän ja seuraavan yönkin, ja siksi mr Blandois pian hämärästi huomasi pöyhkeilevänsä liian rohkeasti ja kerskuvasti. Hän lopetti sentähden kestit kolmanteen pulloon.
»Te esitätte siis huomenna meille vekselin maksettavaksi, sir?» sanoi mr Flintwinch heidän erotessaan, liikeilme kasvoillaan.
»Hitto vie», vastasi toinen ja tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa. »Kyllä minä esitän teille vekselin, luottakaa siihen. Hyvästi, rakas Flintwinch. Vastaanottakaa erotessamme», ja hän syleili häntä etelämaalaisen tavalla ja suuteli kummallekin poskelle, niin että mäiskähti, »herrasmiehen sana! Tuhannen jylisevän taivaan nimessä, te saatte vielä nähdä minut!»
Häntä ei kuulunutkaan seuraavana päivänä, vaikka ilmoitus aivan oikein tuli perille. Tiedustellessaan häntä majapaikasta iltasella, sai mr Flintwinch hämmästyksekseen kuulla, että hän oli maksanut laskunsa ja palannut mannermaalle Calaisin kautta. Kaikesta huolimatta oli Jeremiah, siinä raaputellessaan miettivää naamaansa, elävästi varma siitä, että mr Blandois tässä asiassa pitäisi sanansa ja ilmestyisi vielä heidän luoksensa.