YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Mrs Flintwinch uneksii edelleen
Kaikkien näiden tapausten aikana säilytti Cityssä oleva talo edelleen raskaan tylsyytensä, ja sen sairas emäntä suoritti samaa muuttumatonta jokapäiväistä elämän kiertokulkua. Aamu, puolipäivä, ilta, aamu, puolipäivä, ilta, ja kukin toi palatessaan mukanaan oman yksitoikkoisuutensa; aina vain sama vastahakoinen palaaminen uutta kierrosta alkamaan kuin vanhan kellon koneistossa.
Pyörätuoliin liittyi arvattavasti muistoja ja unelmia, kuten jokaiseen ihmisolentojen elävöittämään paikkaan. Kuvia tuhotuista kaduista ja muuttuneista taloista, sellaisina kuin ne olivat ennen muinoin, kun tuolissa istuja tunsi ne; kuvia ihmisistä, niinikään sellaisina kuin ne ennen olivat ottaen vähän tai ei ollenkaan huomioon ajan kulun vaikutuksia heihin; näitä kuvia lienee ollut suuret määrät synkkien päivien pitkässä sarjassa. Halu pysähdyttää toimeliaan elämän koneisto sillä hetkellä, jolloin itse henkilökohtaisesti olemme erotetut siitä, taipumus otaksua, että ihmiskunta on menettänyt liikuntakykynsä, kun itse olemme halvautuneet, ja kyvyttömyys arvioida niitä muutoksia, joita silmämme ei voi seurata, suuremmilla mittapuilla kuin niillä kutistuneilla, jotka sopivat meidän yksitoikkoiseen, rajoitettuun olemassaoloomme, nämä halut ja taipumukset ja kyvyttömyydet kuuluvat monen sairaan heikkouksiin ja melkein kaikkien erakkojen sielulliseen epäterveyteen.
Mitä kohtauksia ja henkilöitä tämä tyly nainen useimmin muisteli istuessaan vuodenajasta toiseen aina samassa synkässä huoneessa, sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Mr Flintwinch, jonka kiero ja käyrä läsnäolo päivästä päivään painosti häntä kuin mikäkin kummallinen mekaaninen voima olisi kenties voinut pusertaa sen hänestä, jos hänessä olisi ollut vähemmin vastustusvoimaa; mutta hän oli liian voimakas mr Flintwinchin voitettavaksi. Mitä mistress Afferyyn tuli, oli hänellä kylliksi tekemistä katsellessaan ällistelevin silmin herraansa ja miestään ja sairasta emäntäänsä, kulkiessaan pimeän tultua talossa pää esiliinan peitossa, kuunnellessaan aina ja kuullessaankin joskus outoja ääniä ja eläessään ylipäätänsä keskeytymättömässä uneksivassa, näkyjä näkevässä puolihorrostilassa.
Mrs Affery päätteli, että huomattavia kauppoja oli tekeillä, sillä hänen miehellänsä oli runsaasti työtä pienessä konttorissaan ja puheillaan enemmän asiakkaita kuin moneen vuoteen. Se oli kylläkin helppoa, sillä talo oli kauan ollut aivan autiona; mutta hän sai kirjeitä, otti vastaan vieraita, hänellä oli kirjanpitoa ja kirjeenvaihtoa. Lisäksi hän kävi muissa liiketaloissa, veistämöillä ja telakoilla, tullissa, Garrowayn kahvilassa sekä pörssissä, niin että hän oli paljon liikkeellä. Alkoipa hän, ellei mrs Clennam erikoisesti halunnut nauttia hänen seurastansa, silloin tällöin pistäytyä eräässä läheisessä kapakassakin vilkaisemassa merenkulku-uutisia ja pörssihintoja iltalehdistä sekä myös vaihtamassa kohteliaisuuksia kauppalaivojen kapteenien kanssa, jotka istuskelivat tässä kapakassa. Määrättynä tuntina joka päivä neuvotteli hän liikeasioista mrs Clennamin kanssa, ja Affery, joka aina hiiviskeli nurkissa, kuunnellen ja vaanien, oli ymmärtävinään, että ovelat haalivat rahaa.
Mr Flitwinchin pökertyneen puolison mielentila alkoi nyt niin selvästi ilmetä hänen katseissaan ja teoissaan, että ovelat pitivät häntä perin vähässä arvossa, kuten ainakin henkilöä, jonka henkiset lahjat eivät milloinkaan ole olleet loistavat ja joka on tulemassa höperöksi. Mr Flintwinch oli käskenyt häntä pitämään suunsa kiinni heidän aviollisesta suhteestansa ja kieltänyt häntä nimittämästä miestänsä Jeremiahiksi muulloin kuin perhekolmikon kesken; tämä ehkä johtui siitä, ettei Afferyn ulkomuoto eikä esiintyminen olleet liikepiireihin sopivia; tai myös siitä, että asiakkaat, kuultuaan hänen naineen Afferyn, mahdollisesti alkaisivat epäillä hänen arvostelukykyänsä. Affery unohti alituisesti nämä määräykset, ja se lisäsi yhä hänen olemuksensa arkuutta ja pelokkaisuutta, sillä mr Flintwinchillä oli tapana kostaa nämä laiminlyönnit juoksemalla hänen jäljessään portaissa ja pudistamalla häntä, niin että eukko oli alituisessa hermostuneessa epävarmuudessa siitä, millä hetkellä häntä taas tällä tavoin ojennettaisiin.
Pikku Dorrit oli päättänyt pitkän päivätyönsä mrs Clennamin huoneessa ja oli parastaikaa poimimassa säntillisesti kokoon tilkkuja ja langanpätkiä ennen kotiinlähtöänsä. Mr Pancks, jonka Affery juuri oli saattanut sisään, tiedusteli mrs Clennamilta tämän terveyttä, huomauttaen samalla, että koska hän sattui olemaan tällä kulmalla, pistäytyi hän sisään kysymään isäntänsä puolesta, kuinka mrs Clennam voi. Tämä katsoi häneen rypistäen tuikeasti kulmiaan.
»Mr Casby tietää», vastasi hän, »ettei minun tilani ole vaihtelevainen.
Ainoa muutos, jota odotan, on suuri lopullinen muutos.»
»Todellako, mrs Clennam?» vastasi mr Pancks, ja hänen silmänsä vaelsivat pienen ompelijattaren luo, joka polvillaan poimi langanpäitä ja tilkkuja matolta. »Te näytätte reippaalta, ma'am.»
»Minä kannan sen, mitä minulla on kannettavana», vastasi toinen.
»Tehkää tekin se, mikä teillä on tehtävänä.»
»Kiitos, ma'am», vastasi Pancks, »koetan kyllä parastani».
»Te olette usein tällä kulmalla, ettekö olekin?» kysyi mrs Clennam..
»Kyllä, ma'am», vastasi Pancks, »kyllä viime aikoina, olen usein käynyt täällä päin jos jonkinlaisilla asioilla».
»Pyytäkää mr Casbyä ja hänen tytärtänsä olemaan huolehtimatta terveydestäni asiamiehen kautta. Jos he haluavat käydä luonani, niin he tietävät minun aina olevan täällä tavattavissa. Älkööt vaivautuko lähettämällä kysymään. Älkääkä te vaivautuko tulemalla.»
»Ei mitään vaivaa, ma'am», vastasi Pancks. »Te näytätte todellakin tavattoman reippaalta, ma'am.»
»Kiitos. Hyvästi.»
Uloskäsky, jota tehosti ovea osoittava sormi, oli niin lyhyt ja selvä, ettei mr Pancks voinut keksiä keinoa vierailunsa jatkamiseksi. Hän harasi hiuksensa pystyyn, kasvoilla kaikkein vilkkain ilmeensä, vilkaisi taas pieneen olentoon matolla, sanoi: »Hyvästi, ma'am; älkää tulko alas, mrs Affery, osaan kyllä ovelle», ja höyrysi tiehensä. Mrs Clennam, käsi poskella, seurasi häntä tarkkaavaisin ja synkän epäluuloisin silmin, ja Affery tuijotti emäntäänsä kuin noiduttuna.
Hitaasti ja miettivinä kääntyivät mrs Clennamin silmät ovelta, josta Pancks oli hävinnyt, Pikku Dorritiin, joka juuri nousi matolta pystyyn. Poski vajoten yhä syvemmälle käden varaan, silmät valppaina ja tutkivina, katseli sairas nainen tyttöä, kunnes herätti hänen huomiotansa. Pikku Dorrit punastui sellaista katsetta ja loi silmänsä alas. Mrs Clennam istui yhä tarkkaavaisena.
»Pikku Dorrit», kysyi hän viimein katkaisten äänettömyyden, »mitä tiedätte tästä miehestä?»
»En tiedä hänestä mitään, ma'am, paitsi että olen nähnyt hänet näillä seuduin ja että hän on puhutellut minua.»
»Mitä hän on sanonut teille?»
»En ymmärrä, mitä hän puhuu, hän on niin kummallinen. Muttei ensinkään töykeä eikä epämiellyttävä.»
»Miksi hän tulee tapaamaan teitä?»
»Sitä en tiedä, ma'am», vastasi tyttö täysin vilpittömästi.
»Te tiedätte, että hän tulee tänne tavatakseen teitä?»
»Niin olen luullut, ma'am», myönsi Pikku Dorrit, »mutta miksi hän tulee tänne tai muualle sitä varten, sitä en käsitä, ma'am».
Mrs Clennam loi silmänsä alas, ja hänen ankaroista, jäykistä kasvoistaan näkyi, että hän nyt yhtä kiinteästi tarkasti mielessään olevaa asiaa kuin äsken silmiensä edessä olevaa olentoa, jonka hän nyt näytti unohtaneen. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että vasta muutaman minuutin kuluttua pääsi niistä irtautumaan ja sai takaisin tavallisen kankean ryhtinsä.
Sillä välin oli Pikku Dorrit odottanut tilaisuutta lähteäksensä, muttei rohjennut liikahtamalla häiritä häntä. Nyt hän uskalsi lähteä siitä paikasta, johon oli jäänyt seisomaan noustuaan matolta, ja kiertää pyörätuolin ympäri. Hän pysähtyi sen viereen toivottaakseen: »Hyvää yötä, ma'am.»
Mrs Clennam ojensi kätensä ja laski sen Pikku Dorritin käsivarrelle.
Tämä, hämillään kosketuksesta, jäi vapisten seisomaan paikallensa.
Ehkäpä hänen mieleensä hetkeksi juolahti satu prinsessasta.
»Sanokaas minulle, Pikku Dorrit», kysyi mrs Clennam, »onko teillä monta ystävää nykyään».
»Muutamia vain, ma'am; paitsi teitä on minulla vain miss Flora ja — yksi vielä.»
»Tarkoitatteko tuota miestä?» kysyi mrs Clennam osoittaen taipumattomalla sormellaan taas ovea.
»En toki, ma'am.»
»Kenties joku hänen ystäviään?»
»Ei, ma'am.» Pikku Dorrit pudisti vakavasti päätänsä. »Ei toki! Ei kukaan hänen kaltaisensa tahi hänen piiristään.»
»Vai niin!» Mrs Clennam melkein hymyili. »Se ei kuulu minuun. Kysyn vain siksi, että tahdon teille hyvää, ja siksi että luulen olleeni ystävänne silloin, kun ei teillä ollut ketään muuta turvaa. Eikö ollut niin?»
»Kyllä, ma'am, niin juuri oli. Olen monta kertaa ollut täällä silloin, kun me, ilman teidän antamaanne työtä, olisimme olleet kaiken puutteessa.»
»Me?» toisti mrs Clennam, vilkaisten kelloon, joka aikoinaan oli ollut hänen miesvainajansa oma ja joka aina oli hänen edessänsä pöydällä. »Onko teitä monta?»
»Nyt vain isä ja minä. Tarkoitan, että vain isä ja minä elämme säännöllisesti sillä, mitä ansaitsemme.»
»Onko teidän täytynyt kieltäytyä paljostakin, teidän ja isänne ja keitä muita teitä on ollut?» kysyi mrs Clennam harkiten ja miettivänä käännellen kelloa.
»Toisinaan on elämä kyllä ollut vaikeata», sanoi Pikku Dorrit pehmeällä äänellänsä ja lempeän kärsivällisellä tavallaan, »mutta en luule, että se tässä suhteessa on ollut vaikeampaa kuin monen muunkaan».
»Se on hyvin sanottu», vastasi mrs Clennam nopeasti. »Se on totta! Te olette hyvä, järkevä tyttö. Olette kiitollinenkin, ellen pahasti erehdy.»
»Onhan se niin luonnollista; ei siinä ole mitään ansiokasta», vastasi
Pikku Dorrit. »Olen todella kiitollinen.»
Mrs Clennam veti pienen ompelijattarensa pään puoleensa ja suuteli häntä otsalle niin lempeästi, ettei unia näkevä mrs Affery olisi ikinä voinut uneksia sellaista mahdolliseksi.
»Menkää nyt, Pikku Dorrit», sanoi hän, »muuten viivytte kovin myöhään, lapsi parka!»
Kaikissa niissä unissa, joita mrs Affery oli nähnyt siitä saakka kun hän oli mieltynyt tähän harrastukseen, ei ollut ainoatakaan näin hämmästyttävää. Hänen päätänsä huimasi ajatus, että hän seuraavassa unessansa näkisi toisenkin ovelan suutelevan Pikku Dorritia ja sitä seuraavassa molempien ovelien syleilevän toisiaan, puhjeten kyyneliin hellyydestä koko ihmiskuntaa kohtaan. Tuo ajatus kerrassaan huumasi hänet, kun hän seurasi keveitä askeleita portaissa katsoakseen, että talon ovi tulisi varmasti suljetuksi.
Avatessaan ovea Pikku Dorritille näki hän mr Pancksin liehuvan edestakaisin pihassa talon edustalla, sen sijaan että olisi mennyt tiehensä, kuten häneltä vähemmin ihmeellisessä paikassa ja vähemmin ihmeellisten ilmiöiden keskellä olisi kaiken järjen nimessä voinut odottaa. Kohta kun hän näki Pikku Dorritin, astui hän nopeasti hänen ohitsensa ja sanoi, asettaen sormen nenällensä (mrs Affery kuuli selvästi hänen sanansa): »Pancks mustalainen, ennustaja», ja lähti tiehensä. »Jumala varjelkoon meitä; nyt tähän sekaantuu mustalainen ja ennustajakin lisäksi!» huudahti mrs Affery. »Mitä saammekaan vielä nähdä!»
Hän seisoi avonaisella ovella tämä arvoituksen lumoissa; satoi ja ukkonen jyrisi. Pilvet kiitivät taivaalla, tuuli puhalsi puuskittain, rynkyttäen naapuritalon irtautunutta ikkunaluukkua, kieputellen ruosteisia savupiipunhattuja ja tuuliviirejä ja syöksähti tavantakaa läheiselle pienelle kirkkomaalle, ikäänkuin aikoen puhaltaa kuolleet kaupunkilaiset heidän haudoistaan. Kaikilta taivaan kulmilta yhtaikaa kuuluva kumea jylinä tuntui uhkaavan kostoa sellaisesta häväistysyrityksestä ja jupisevan: »Antakaa heidän levätä! Antakaa heidän levätä!»
Mrs Affery, joka ei pelännyt mitään muuta kuin kummittelevaa taloa ja siihen ennen aikojaan ja luonnottomasti leviävää pimeyttä niin paljon kuin ukkosta ja salamaa, seisoi epätietoisena, mennäkö sisään vai ei, kun kysymys ratkesi itsestään siten, että ovi kovasti pamahtaen lensi lukkoon ja jätti hänet ulkopuolelle. »Mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen?» huusi mrs Affery väännellen käsiänsä tässä viimeisessä levottomassa unessaan; »kun hän istuu yksin sisällä eikä kykene tulemaan ovea avaamaan enempää kuin kirkkomaan kuolleetkaan!»
Tässä pulassaan juoksenteli mrs Affery, kierrettyään esiliinan kuin hilkan päähänsä sateen suojaksi, edestakaisin useaan kertaan yksinäisellä kivetyllä pihalla. Miksi hän sitte kumartui kurkistamaan avaimen reiästä, ikäänkuin silmä olisi voinut avata oven, se on vaikeata tietää; mutta niin kai useimmat muutkin olisivat tehneet hänen tilallaan, ja niin juuri hän teki.
Tästä asennostaan ponnahti hän äkkiä pystyyn hiukan kirkaisten, sillä hän tunsi jonkin koskettavan olkapäätänsä. Se oli käsi; miehen käsi.
Mies oli matkapuvussa, päässä turkisreunainen lakki ja hartioilla avara viitta. Hän näytti ulkomaalaiselta. Hänellä oli tuuhea tukka ja tuuheat viikset — ne olivat pikimustat paitsi pörröisistä päistä, jotka vivahtivat punaiseen — ja iso käyrä nenä. Hän nauroi mrs Afferyn huudolle ja pelästykselle, ja hänen nauraessaan nousivat viikset nenän alle ja nenä painui viiksien ylle.
»Mikä hätänä?» kysyi hän selvällä englanninkielellä. »Mitä pelkäätte?»
»Teitä», läähätti Affery.
»Minua, ma‘am?»
»Ja tätä kauheata iltaa ja — ja kaikkea», vastasi Affery. »Ja katsokaas, tuuli lennätti oven kiinni, enkä minä pääse sisälle.»
»Ohhoh!» sanoi herrasmies, joka otti asian aivan tyynesti. »Todellako!
Tunnetteko ketään Clennam nimistä näillä tienoin?»
»Luulisinpä, Herra nähköön, tuntevani, luulisinpä tuntevani!» huusi
Affery ja raivostui tästä kysymyksestä vääntelemään käsiänsä.
»Missä päin täällä?»
»Missäkö päin?» huusi Affery, innostuen taas kurkistamaan avaimenreiästä. »Missäpäs muualla kuin tässä talossa! Ja hän on aivan yksin huoneessaan eikä voi käyttää jäseniään eikä liikkua auttaakseen itseänsä tai minua, ja toinen ovela on ulkona, ja Jumala auttakoon minua, sillä pelkäänpä menettäväni järkeni!»
Käyden myötätuntoisemmaksi, kun asia koski häntä itseään, astui herrasmies pari askelta taaksepäin tarkastaakseen taloa, ja pian hän huomasi eteisen oven vieressä pienen huoneen pitkänkapean ikkunan.
»Missähän huoneessa se rouva on, joka on menettänyt jäsentensä käyttökyvyn, madam?» kysyi hän hymyillen erikoista hymyään, josta mrs Affery ei voinut irroittaa katsettaan.
»Tuolla!» ilmoitti Affery. »Nuo molemmat ikkunat.»
»Oho! Minä olen kohtalaisen pitkä, mutta en voisi saada kunniaa ilmestyä hänen huoneeseensa ilman tikapuiden apua. No, madam, suoraan kysyen — suoruus kuuluu luonteeseeni — avaanko oven teille?»
»Avatkaa, Jumala siunatkoon teitä, ystävällistä ihmistä, ja tehkää se heti», huusi Affery, »sillä hän voisi kutsua minua juuri tällä hetkellä tai sytyttää itsensä tuleen ja polttaa itsensä kuoliaaksi, eikä tiedä, mitä voisi tapahtua hänelle, ja minä tulen hulluksi täällä ajatellessani sitä».
»Seis jo, hyvä rouva!» Vieras hillitsi hänen kärsimättömyyttänsä pehmeällä, valkoisella kädellä. »Liikeaika kai on ohi tältä päivältä?»
»On, on, on», huusi Affery, »aikoja sitten».
»Sallikaa minun tehdä rehellinen ehdotus. Rehellisyys kuuluu luonteeseeni. Tulin juuri maihin postilaivasta, kuten kai näettekin.» Hän näytti, että viitta oli märkä ja saappaat niinikään likomärät; Affery oli aikaisemmin huomannut, että hän oli kalpea ja huonon näköinen, kuin vaikealta matkalta palannut, ja niin viluissaan, ettei voinut estää hampaitaan kalisemasta. »Olen juuri astunut maihin postilaivasta, madam, ja viivästynyt ilman tähden, tuon kirotun ilman tähden. Tämän kautta, madam, ovat eräät tärkeät liikeasiat (tärkeät, sillä ne ovat raha-asioita) jääneet suorittamatta varsinaisena liikeaikana, ja minun pitäisi ne nyt saada toimitetuiksi. No, jos nyt tahdotte hankkia jonkun pätevän henkilön naapuristosta sitä varten siitä hyvästä, että avaan oven, niin avaan sen. Ehei tämä järjestely miellytä teitä, niin minä —» ja äskeinen hymy huulillaan hän teki merkitsevän liikkeen ikäänkuin lähteäkseen tiehensä.
Mrs Affery, joka oli sydämestään iloinen tästä sopimusehdotuksesta, suostui siihen mielellään. Herrasmies pyysi siis heti häntä pitelemään hänen viittaansa, otti vauhtia ja hyppäsi kapean ikkunan alustalle, kiipesi tiiliä myöten ylös, tarttui kehykseen ja nosti sen. Hänen silmänsä muljahtivat niin kamalasti, kun hän pisti säärensä huoneeseen ja vilkaisi mrs Afferyyn, että tämän selkäpiitä karmi ja hän ajatteli, kuinka mahdotonta olisi estää, vaikka vieras suoraa päätä menisi yläkertaan ja murhaisi sairaan.
Onneksi hänellä ei ollut sellaisia aikeita, sillä hän ilmestyi hetken päästä ulko-ovelle. »No, hyvä rouvaseni», sanoi hän ottaen takaisin viittansa ja heittäen sen hartioilleen, »jos nyt tahdotte olla hyvä ja — mitä perhanaa se on?»
Outoa oudompi ääni. Läheltä tuleva, päättäen siitä omituisesta värinästä, jonka se synnytti ilmassa, mutta kuitenkin hillitty ja kumea, kuin kaukaa kotoisin. Tärähdys, jymähdys ja keveän kuivan esineen putoamisesta syntyvä heikko tömähdys.
»Mitä perhanaa se on?»
»En tiedä, mitä se on, mutta olen kuullut sellaista monta kertaa ennen», vastasi Affery, joka oli tarttunut hänen käsivarteensa.
Hän saattoi tuskin olla urhoollinen, tämä mies, ajatteli Affery nytkin, unenkaltaisessa pelossaan ja kauhussaan, sillä vieraan vapisevat huulet kalpenivat. Kuunneltuaan hetkisen hän koetti lyödä asian leikiksi.
»Pyh! Tyhjää! Ei kerrassaan mitään! No, rouvaseni, olin kuulevinani teidän puhuvan jostakin ovelasta. Tekisittekö nyt hyvin ja toimittaisitte minut tämän neropatin puheille?» Hän piteli ovesta kiinni, ikäänkuin olisi milloin hyvänsä valmis jättämään arvoisan rouvan sen taakse, ellei tämä täyttäisi sopimuksen ehtoja.
»Ettekö sano mitään ovesta ja minusta silloin?» kuiskasi Affery.
»En sanaakaan.»
»Ja ettekö liikahda paikaltanne ettekä vastaa, jos hän huutaisi tuolta ylhäältä, sillä välin kun juoksen tuolla kulman takana?»
»Madam, seison tässä kuin kuvapatsas.»
Afferylla oli vahva pelko, että mies hiipisi portaita ylös heti kun hän kääntäisi selkänsä hänelle, niin että hän riennettyään kulman taakse tuli vielä takaisin portille kurkistamaan häntä. Nähdessään hänen seisovan kynnyksellä, paremmin talon ulko- kuin sisäpuolella, ikäänkuin hän ei erikoisesti rakastaisi pimeyttä eikä haluaisi tutkistella sen salaisuuksia, kiiti eukko seuraavalle kadulle ja lähetti sanan kapakkaan mr Flintwinchille, joka heti tuli ulos. Molemmat palasivat yhdessä — rouva edellä, mr Flintwinch reippain askelin perässä; toivo saada pudistella Afferya, ennenkuin tämä pääsisi sisään, vilkastutti häntä — huomasivat miehen seisovan kynnyksellä pimeässä ja kuulivat mrs Clennamin voimakkaan äänen huutavan sairashuoneesta: »Kuka siellä? Mitä siellä tapahtuu? Miksei kukaan vastaa? Keitä siellä alhaalla on?»