Pikku Dorrit I

by Charles Dickens

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Ei kenenkään häviäminen

Mr Meagles ei tyytynyt tähän yritykseen, vaan koetteli yhä uusia keinoja saadakseen hoidokkinsa palautetuksi. Hän kirjoitti sekä hänelle että miss Wadelle vakavia kehoituksia sisältävän, mutta samalla pelkkää hyväntahtoisuutta huokuvan kirjeen. Näihin kirjeisiin ei kuulunut vastausta enempää kuin siihenkään, jonka itsepintaisen tytön nuori entinen emäntä omakätisesti kirjoitti ja jonka, jos minkä, olisi pitänyt liikuttaa hänen sydäntänsä (kaikki kolme kirjettä palautettiin useiden viikkojen kuluttua, koska niitä oli kieltäydytty vastaanottamasta). Mr Meagles pyysi nyt vaimoansa koettamaan, mitä henkilökohtainen keskustelu vaikuttaisi. Mutta kun kelpo rouva ei saanut tilaisuutta sellaiseen, vaan se kiellettiin häneltä itsepintaisesti, pyysi mr Meagles vielä Arthuria koettamaan, mitä hän voisi saada aikaan. Kaikki, mitä tämä, noudattaen mr Meaglesin pyyntöä, sai tietää, oli se, että tyhjä talo oli jätetty vanhan vaimon hoitoon, että miss Wade oli hävinnyt, että sieltä täältä haalitut huonekalut olivat hävinneet ja että eukko oli valmis vastaanottamaan kuinka monta puolikruunusta tahansa ja kiittämään kohteliaasti lahjoittajaa, muttei kyennyt niiden vastineeksi antamaan minkäänlaisia tietoja, tarjosi vain joka kerta tarkastettavaksi kaluston luettelon, jonka talon isännöitsijän poika oli jättänyt eteiseen.

Tahtomatta sittekään, asioiden ollessa näinkin epäedullisella kannalla, heittää toivoansa kiittämättömän tytön suhteen ja jättää häntä oman onnensa nojaan, jos mahdollisesti hänen paremmat taipumuksensa voittaisivat hänen luonteensa pimeän puolen, pani mr Meagles kuutena päivänä perättäin aamulehtiin hienotunteisesti sepitetyn ilmoituksen, jossa sanottiin, että jos muuan nuori henkilö, joka äskettäin oli ajattelemattomasti lähtenyt kotoansa, milloin hyvänsä haluaisi kääntyä hänen puoleensa osoitteella Twickenham, niin saisi kaikki olla ennallaan eikä hänen tarvitsisi pelätä mitään nuhteita. Tämän ilmoituksen odottamattomien seurausten kautta sai onneton mr Meagles ensimmäisen kerran elämässään tietää, että joka päivä monta sataa nuorta henkilöä karkasi ajattelemattomasti kotoaan, sillä kuormittain harhautuneita nuoria tuli ajaen Twickenhamiin; ja huomatessaan, ettei heitä otettukaan avosylin vastaan, vaativat nämä sekä korvausta että kyytimaksua edes ja takaisin. Nämä eivät kuitenkaan olleet ainoat kutsumattomat asiakkaat, jotka tämä ilmoitus houkutteli onnettoman mr Meaglesin niskoille. Kerjuukirjeiden sepittäjät, joita ilmeni laumoittain ja jotka näyttivät innokkaasti vaanivan jotakin koukkua, pienintäkin, johon voisivat ripustaa kirjeen, kirjoittivat hänelle kertoakseen nähneensä hänen ilmoituksensa ja tunteneensa halua kääntyä luottavasti hänen puoleensa pyytääkseen mikä minkin suuruista rahamäärää, kymmenestä shillingistä viiteenkymmeneen puntaan saakka; ei siksi, että he tiesivät mitään puheenaolevasta nuoresta henkilöstä, mutta koska tunsivat, että näiden lahjojen luovuttaminen varmaan suuresti keventäisi ilmoittajan mieltä. Muutamat keksijät ja parannusten suunnittelijat käyttivät niinikään tätä tilaisuutta kirjoittaakseen mr Meaglesille ja sanoakseen hänelle, että he kuultuaan eräältä ystävältä hänen ilmoituksestaan pyysivät vakuuttaa olevansa valmiit heti tiedoittamaan hänelle mitä vain saisivat kuulla kysymyksessä olevasta nuoresta henkilöstä, jos hän sillä välin tahtoisi tarpeellisilla varoilla auttaa heitä lopullisesti täydentämään mikä minkin tutkimuksen tai keksinnön, joka tuottaisi ihmiskunnalle mitä onnellisimmat olot.

Mr Meagles perheineen oli näiden kasaantuneiden vastoinkäymisten vaikutuksesta alkanut, vaikka vastahakoisesti, pitää Tattycorania menetettynä, kun uusi ja toimelias yhtiö, Doyce ja Clennam, yksityismiehinä lähti eräänä lauvantaina huvilalle viipyäkseen maanantaihin. Vanhempi kumppani turvautui diligenssiin, nuorempi tarttui kävelykeppiinsä.

Rauhallinen kesäinen auringonlasku paistoi Clennamiin, kun hän lähestyi matkansa määrää ja käveli virran rannalla olevien niittyjen ohitse. Hänellä oli se rauhan ja huolten helpottumisen tunne, jonka maalaishiljaisuus valaa kaupunkilaisen mieleen. Kaikki hänen ympärillään oli suloista ja leppoisaa. Puiden tuuhea lehvistö, rehevä ruoho värivilkkautta luovine niittykukkineen, virran pienet vihreät saaret, ruokoryhmät, veden pinnalla uiskentelevat nipukat, veneistä kuuluvat etäiset, veden solinaan sointuvasti sekoittuvat äänet ja vieno iltailma, kaikki oli hiljaista ja lepoon kehoittavaa. Kala hypähti vedessä, airo loiskahti, vielä valveilla oleva lintu visersi, etäältä kuului koira haukkuvan ja lehmä ammuvan — kaikista näistä äänistä huokui rauhaa ja lepoa, joka kietoi hänetkin valtoihinsa hänen hengittäessään tuoksujen kyllästämää suloista ilmaa. Pitkät purppuraiset ja kultaiset viirut taivaalla ja auringonlaskun hohtava vanatie olivat jumalallisen tyyniä. Kaukaisilla punertavilla puidenlatvoilla ja läheisillä vihreillä kummuilla, joiden rinteitä varjot vähitellen kiipeilivät, oli samanlainen tuntu. Todellisen maiseman ja sen edessä päilyvän kuvaisen välillä ei ollut mitään eroa; molemmat olivat yhtä kirkkaat ja selvät, täynnänsä elämän ja kuoleman mysteerioita, liikuttavan ja lempeän kauneutensa kautta toivorikkaasti rauhoittavia katsojan hiljentyneelle sydämelle.

Clennam oli pysähtynyt, kuten usein ennenkin, katsellakseen ympärillensä ja antaakseen näkemänsä painua sieluun, samoin kuin varjot, joita hän tarkkasi, näyttivät painuvan yhä syvemmälle veteen. Sitte hän hitaasti jatkoi matkaa, mutta näki samassa olennon tulevan vastaansa polkua pitkin; ehkäpä se jo aikaisemmin oli hänen silmissään sulautunut yhteen illan ja sen vaikutelmien kanssa.

Minnie siinä tuli, yksin. Hänellä oli kädessään muutamia ruusuja, ja hän näytti, huomatessaan Clennamin, pysähtyneen odottamaan häntä. Hänen kasvonsa olivat käännetyt tulijaan päin, ja hän näytti tulleen vastakkaiselta suunnalta. Hänen olemuksessaan oli levottomuutta, jota Clennam ei milloinkaan ollut hänessä ennen huomannut, ja lähempänä juolahti hänen mieleensä äkkiä, että Minnie oli tullut vartavasten saadakseen puhua hänen kanssaan.

Tyttö ojensi kätensä ja sanoi: »Ihmettelette nähdessänne minut täällä yksin? Mutta ilta on niin ihana ja tulin kävelleeksi pitemmälle kuin ensiksi olin aikonut. Arvelin tapaavani teidät, ja se teki minut rohkeammaksi. Ettekö tulekin aina tätä tietä?»

Kun Clennam vastasi sen olevan hänen mielitiensä, tunsi — hän toisen käden vapisevan käsivarrellaan ja näki ruusujen tärisevän.

»Saanko antaa teille yhden, mr Clennam? Poimin ne kulkiessani puutarhan läpi. Oikeastaan poiminkin ne teille, sillä otaksuin tapaavani teidät täällä. Mr Doyce tuli jo toista tuntia sitten ja kertoi teidän olevan tulossa jalkaisin.»

Clennamin oma käsi vapisi hänen ottaessaan Minnieltä pari ruusua ja kiittäessään häntä. He olivat nyt erään lehtokujan, kohdalla. Yhdentekevää on kumpi käänsi heidän kummankin askeleet sinne. Clennam ei milloinkaan päässyt siitä selville.

»Täällä on hyvin juhlallista, mutta samalla miellyttävää tähän aikaan päivästä», huomautti Clennam. »Kun olemme liikkuneet täällä syvässä varjossa ja sitte tulemme, ulos tuonne valoholviin toisessa päässä, esiintyvät lautta ja huvila meille parhaassa valaistuksessa.»

Yksinkertainen puutarhahattu päässä ja keveässä kesäpuvussaan, ruskeat tuuheat hiukset luonnollisina kiharoina kasvojen ympärillä Minnie oli hyvin kaunis, ja kohottaessaan hetkeksi ihmeelliset silmänsä, joissa kuvastui kunnioitusta ja luottamusta mieheen liikuttavalla tavalla sekoittuneena ujoon suruun hänen tähtensä, näytti hän niin suloiselta, että oli hyvä Clennamin mielenrauhalle — tai paha, hän ei oikein tiennyt kumpaa se oli — että hän oli tehnyt tuon lujan päätöksensä, jota hän niin usein oli ajatellut.

Minnie katkaisi hetkeksi syntyneen äänettömyyden kysymällä, tiesikö hän, että isä oli ajatellut uutta ulkomaanmatkaa. Clennam sanoi kuulleensa siitä mainittavan. Minnie katkaisi uuden hetkellisen äänettömyyden lisäten epäröivästi, että isä oli luopunut aikeestaan.

Silloin ajatteli Clennam heti: »He menevät naimisiin.»

»Mr Clennam», sanoi tyttö vieläkin ujomman epäröivästi ja niin hiljaa, että Clennamin täytyi kumartua kuullakseen, »tahtoisin mielelläni uskoa salaisuuteni teille, jos tahtoisitte olla hyvä ja ottaa sen vastaan. Olisin tahtonut tehdä sen jo kauan sitten, koska — tunsin, että olitte meidän hyvä ystävämme.»

»Kuinka voisin muuta kuin ylpeillä siitä! Pyydän, uskokaa se minulle.
Luottakaa minuun.»

»En olisi milloinkaan pelännyt uskoa asiaa teille», vastasi tyttö, katsoen avoimesti häneen. »Olisin kyllä tehnyt niin jo jonkun aikaa sitten, jos vain olisin tiennyt kuinka menetellä. Tuskin tiedän sitä nytkään.»

»Mr Gowanilla», sanoi Arthur Clennam, »on syytä olla hyvin onnellinen.
Jumala siunatkoon hänen vaimoansa ja häntä!»

Minnie itki koettaessaan kiittää. Clennam rauhoitti häntä, nosti vapisevia ruusuja pitelevän käden käsivarrellaan, otti loput ruusut siitä ja painoi käden huulillensa. Silloin tuntui hänestä, että hän vasta lopullisesti luopui sammuvasta toivosta, joka oli lepattanut kuvitellussa sydämessä, tuottaen sille suurta tuskaa ja ahdistusta; ja siitä hetkestä alkaen tunsi hän itsensä paljoa vanhemmaksi mieheksi, joka oli päättänyt tällaisia toiveita ja suunnitelmia sisältävän elämänsä jakson.

Hän pisti ruusut poveensa, ja he kävelivät hetkisen verkkaan ja äänettöminä varjoisten puiden alla. Sitte kysyi Clennam hilpeän ystävällisellä äänellä, tahtoiko hän sanoa vielä jotakin muuta hänen ja hänen isänsä ystävälle, joka oli häntä itseään monta vuotta vanhempi, tahtoiko hän uskoa hänelle jotakin tai pyytää jotakin palvelusta tai luuliko hän, että jollakin pienellä avulla voisi lisätä hänen onneansa; tämä tietoisuus tuottaisi heidän yhteiselle ystävälleen pysyvän ilon.

Tyttö aikoi vastata, mutta jokin pieni salainen suru tai myötätunto — mitä se saattoi olla? — liikutti niin hänen mieltänsä, että hän uudelleen puhjeten kyyneliin pyysi: »Oi, mr Clennam! Hyvä, jalo mr Clennam, älkää ajatelko minusta pahaa.»

»Minä pahaa teistä!» huudahti Clennam. »Rakas tyttöni! Kuinka se olisi mahdollista!»

Ristiten kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoen luottavasti häntä kasvoihin kiitti Minnie muutamin hätäisin sanoin häntä sydämensä pohjasta (sen hän todella teki, sikäli kuin sydän on vilpitön hartauden lähde), ja vähitellen hän rauhoittui saaden silloin tällöin rohkaisevan sanan Clennamilta heidän kävellessään verkkaan ja miltei äänettöminä yhä hämärtyvässä lehtokujassa.

»Ja nyt, Minnie Gowan», sanoi viimein Clennam, hymyillen, »tahdotteko kysyä minulta jotakin?»

»Oi, minulla on paljon kyseltävää teiltä.»

»Se on hyvä, sitä toivoinkin enkä ole pettynyt.»

»Te tiedätte, kuinka minua rakastetaan kotona ja kuinka rakastan kotiani. Te ehkä ette oikein usko sitä, rakas mr Clennam», hän oli hyvin kiihtynyt, »kun näette minun jättävän sen omasta vapaasta tahdostani, mutta minä rakastan sitä suuresti!»

»Olen varma siitä», vakuutti Clennam. »Voitteko otaksua minun epäilevän sitä?»

»En, en. Mutta on outoa, minusta itsestänikin, että vaikka rakastan sitä niin syvästi ja vaikka minua rakastetaan siellä niin syvästi, niin sittekin voin luopua siitä. Se näyttää kovin välinpitämättömältä ja kiittämättömältä.»

»Rakas tyttöni», sanoi Clennam, »sellainen on luonnollinen kehitys ja ajan kulku. Samalla tavalla jätetään kaikki kodit.»

»Tiedän sen kyllä, mutta kaikki kodit eivät jää niin tyhjiksi kuin minun lähdettyäni sieltä. Ei siksi, ettei löytyisi monta parempaa ja herttaisempaa ja lahjakkaampaa tyttöä kuin minä, jolla ei ole näitä avuja suuressakaan määrin, mutta siksi, että he rakastavat minua niin suuresti.»

Petin hellä sydän oli ääriään myöten täysi, ja hän nyyhkytti kuvatessaan mitä tapahtuisi.

»Minä tiedän, kuinka isä ensin kärsii muutoksesta ja kuinka en voi aluksi olla hänelle sama, kuin olen ollut hänelle näinä monina vuosina. Ja silloin, mr Clennam, juuri niinä aikoina pyydän ja rukoilen teitä muistamaan häntä ja toisinaan pitämään hänelle seuraa, kun teiltä liikenee aikaa, ja kertomaan hänelle, etten minä milloinkaan ole rakastanut häntä niin paljon kuin nyt, pois lähtiessäni. Sillä ei ole ketään — hän sanoi sen minulle juuri tänäpäivänä puhuessaan kanssani — josta hän niin paljon pitäisi ja johon niin luottaisi kuin teihin.»

Aavistus siitä, mitä oli tapahtunut isän ja tyttären välillä, putosi kuin kivi Clennamin sydänlähteisiin ja nosti vedet hänen silmiinsä. Hän vastasi hilpeästi, vaikkei aivan niin hilpeästi kuin oli yrittänyt, että hän varmasti lupasi tehdä niin.

»Etten puhu äidistä», jatkoi Pet niin liikutettuna ja kauniina viattomassa surussaan, ettei Clennam edes nytkään uskaltanut katsella häntä, vaan laski heidän ja kalpenevan valokaaren välillä olevat puut, joiden luku hitaasti pieneni, »se johtuu siitä, että äiti paremmin ymmärtää minua tässä asiassa ja kaipaa minua toisella tavalla. Mutta tiedättehän, millainen hellä, rakastava äiti hän on, ja muistattehan häntäkin, muistattehan?»

Minnie voi luottaa siihen, että hän tekisi tämän kaiken, vakuutti
Clennam.

»Ja rakas mr Clennam», jatkoi Minnie, »koska isä ja eräs, jota minun ei tarvitse mainita, eivät ymmärrä eivätkä kunnioita toisiansa vielä niinkuin he kyllä aikaa myöten tekevät ja koska uudessa elämässäni pidän velvollisuutenani, kunnianani ja ilonani koettaa vetää heitä toistensa luo, jotta he oppisivat tuntemaan toisiansa, iloitsemaan ja ylpeilemään toisistansa ja rakastamaan toisiansa, kun he kuitenkin molemmat sydämellisesti rakastavat minua, niin ettekö te, joka olette hyvä, uskollinen mies, ettekö tahdo, kun nyt lähden kotoa (jopa hyvin kauas), käyttää suurta vaikutusvaltaanne ja koettaa saada isää ajattelemaan häntä ystävällisemmin ja katselemaan häntä ilman ennakkoluuloja ja sellaisena kuin hän on. Teettekö mielikseni, niin totta kuin olette hyvä, jalosydäminen mies?»

Pet parka! Itsensä pettävä, erehtynyt lapsi! Milloinka on tällaisia muutoksia saatu aikaan ihmisten luonnollisissa keskinäisissä. suhteissa, milloinka tällaiset syvälle juurtuneet vastakohdat on saatu viritetyiksi sopusointuun! Sitä ovat muutkin tyttäret monta kertaa yrittäneet, Minnie, mutta se ei milloinkaan ole onnistunut; tuloksena on ollut vain pettymys.

Näin ajatteli Clennam. Mutta hän ei sanonut sitä, se olisi ollut myöhäistä nyt. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä Minnie pyysi, ja tämä saattoi täysin luottaa siihen lupaukseen.

He olivat nyt lehtokujan viimeisen puun kohdalla. Minnie pysähtyi ja veti pois käsivartensa. Hän puhui Clennamille silmät luotuina hänen kasvoihinsa, ja käsi, joka äsken oli levännyt hänen hihallaan, kosketti vapisten hänen povellaan olevaa ruusua, ikäänkuin hän tahtoisi tälläkin tavoin vedota ystäväänsä.

»Rakas mr Clennam, onnessani — sillä minä olen onnellinen, vaikka näittekin minun itkevän — en voi kestää sitä, että meidän välillemme jää jotakin varjoa. Jos teillä on jotakin anteeksi annettavaa minulle (ei mitään, jota olisin tahallani tehnyt, vaan jokin suru, jonka olen aiheuttanut tahtomattani tai voimattani sitä estää), niin suokaa se jalosta sydämestänne minulle anteeksi nyt tänä iltana!»

Clennam kumartui kohdatakseen viattomat kasvot, jotka luottavasti ojentuivat häntä kohden. Hän suuteli niitä ja vastasi taivaan tietävän, ettei hänellä ollut mitään anteeksi annettavaa. Kun hän kumartui toisen kerran suutelemaan puhtaita kasvoja, kuiskasi Minnie: »Jääkää hyvästi!» ja Clennam toisti sanat. Näin hän sanoi jäähyväiset kaikille vanhoille toiveillensa — kuvitellun miehen yhä levottomille epäilyksille. Seuraavana hetkenä tulivat he ulos lehtokujasta Minnien käsi Clennamin käsivarrella, samoin kuin olivat astuneetkin sinne, ja puut heidän takanaan näyttivät sulautuvan hämärään, samoin kuin heidän oman menneisyytensä muistot.

Kohta sen jälkeen kuuluivat mr ja mrs Meaglesin sekä Doycen äänet puutarhaportin tienoilta. Kun Clennam kuuli Petin nimeä mainittavan, huusi hän: »Hän on täällä, minun kanssani.» Ryhmästä kuului hieman ihmettelyä ja naurua, joka kuitenkin heti taukosi, kun he tulivat perille; Pet hiipi hiljaa tiehensä.

Mr Meagles, Doyce ja Clennam kävelivät hetkisen edestakaisin virran äyräällä nousevan kuun paisteessa, eikä kukaan virkkanut mitään; sitte Doyce jäi taakse ja meni sisään. Mr Meagles ja Clennam kävelivät vielä hetkisen äänettöminä edestakaisin, kunnes ensinmainittu lopulta katkaisi äänettömyyden.

»Arthur», sanoi hän käyttäen tätä tutunomaista nimitystä ensimmäisen kerran heidän tuttavuutensa aikana, »muistatteko, kuinka minä eräänä helteisenä aamuna, jolloin kävelimme edestakaisin katsellen Marseillen satamaa, kerroin teille, että äiti ja minä kuvittelimme Petin pienen kuolleen sisaren kasvaneen ja muuttuneen samalla tavoin?»

»Muistan varsin hyvin.»

»Muistatteko minun sanoneen, ettemme ajatuksissamme koskaan voi erottaa näitä kaksoissisaruksia ja että mielikuvituksessamme toinen oli sellainen kuin toinenkin?»

»Kyllä, aivan hyvin.»

»Arthur», sanoi mr Meagles hyvin hiljaa, »minä kehitän tätä kuvitelmaa edelleen tänä iltana. Minusta tuntuu tänä iltana, rakas ystävä, kuin te olisitte rakastanut kuollutta lastani hyvin hellästi ja olisitte menettänyt hänet sellaisena kuin Pet on nyt.»

»Kiitos», jupisi Clennam, »kiitos!» ja puristi hänen kättänsä.

»Tuletteko jo sisään?» kysyi mr Meagles.

»Vähän ajan päästä.»

Mr Meagles lähti, ja hän jäi yksin. Käveltyään puolisen tuntia pitkin virran vartta rauhallisessa kuutamossa pisti hän kätensä poveen ja otti hellästi ruusut esille. Kenties painoi hän ne sydämelleen, kenties nosti hän ne huulilleen, mutta varmasti kumartui hän virran partaalle ja laski ne hiljaa virtaavalle vedenpinnalle. Kalpeina ja epätodellisina kuljetti virta ne mukanaan kuutamossa.

Valot olivat jo sytytetyt, kun hän tuli sisään, ja kasvot, joita ne valaisivat, hänen omansa niihin luettuina, olivat pian taas tyynet ja iloiset. He puhelivat monenlaisista asioista (hänen yhtiökumppanillaan oli harvoin ollut sellaista puheen ainevarastoa käytettävänään ajan kuluttamiseksi kuin nyt), ja sitte mentiin vuoteeseen ja nukuttiin. Sillä välin kukat, kalpeina ja epätodellisina kuutamossa, liukuivat edelleen virran kalvolla, ja samoin suuremmatkin asiat, joita olemme hellineet povellamme ja lähellä sydäntämme, liukuvat luotamme ikuisuuden mereen.