SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Viisikolmatta
Näihin aikoihin tuotti Arthur Clennamille suurta levottomuutta usein uudistuva epäilys, oliko mr Pancksin halu koota tietoja Dorrit-perheestä mahdollisesti yhteydessä niiden epäluulojen kanssa, joista hän oli puhunut äidilleen palattuaan kotiin pitkäaikaisesta maanpakolaisuudestaan. Mitä mr Pancks jo tiesi Dorrit-perheestä, mitä hän oikeastaan vielä tahtoi tietää ja minkä tähden hän ensinkään vaivasi toimeliasta päätänsä tällä kaikella, olivat kysymyksiä, jotka usein saattoivat hänet ymmälle. Mr Pancks ei ollut niitä, jotka olisivat tuhlanneet aikaansa ja vaivojansa tällaisiin tiedusteluihin turhan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Clennam ei epäillytkään, ettei hän tähdännyt johonkin erikoiseen päämäärään. Ja vakavia mietteitä herätti hänessä kysymys, paljastuisivatko mr Pancksin toimeliaisuuden saavuttaman päämäärän kautta ne salaiset syyt, jotka olivat taivuttaneet hänen äitinsä ottamaan pikku Dorritin huostaansa.
Ei silti, että hän milloinkaan horjuisi halussaan hyvittää tai päätöksessään korjata isänsä aikana tehtyä vääryyttä, jos sellainen tulisi ilmi ja olisi korjattavissa. Se otaksutun vääryyden varjo, joka oli ahdistanut häntä hänen isänsä kuolemasta saakka, oli niin epämääräinen ja vailla muotoa, että sitä aiheuttava todellisuus saattoi suuresti erota siitä, millaiseksi hän oli kuvitellut sen. Mutta jos hänen arveluissaan huomattaisiin olevan perää, oli hän valmis milloin tahansa luovuttamaan kaiken omaisuutensa ja aloittamaan elämän uudelleen. Hänen lapsuutensa synkkä, julma opetus ei ollut milloinkaan päässyt oikein tunkeutumaan hänen sydämeensä, ja hänen siveysoppinsa ensimmäinen sääntö kuului, että hänen tuli aloittaa matkansa ylöspäin pitämällä käytännöllisessä nöyryydessä tarkasti huolta maallisesta vaelluksestaan ja ettei hän milloinkaan voinut pelkkien sanojen siivillä nousta taivaaseen. Velvollisuuden täyttäminen maan päällä, hyvitys maan päällä, toiminta maan päällä, ne ensiksi; ne olivat ensimmäiset jyrkät portaat matkalla ylöspäin. Ahdas oli portti ja tie kaita, paljoa ahtaampi ja kaidempi kuin se leveä valtatie, jonka kivityksenä olivat omahyväiset tunnustukset ja hartaudenharjoitukset, lähimmäisen silmästä kaivetut raiskat ja toisten kärkäs luovuttaminen tuomittaviksi — kaikki arvotonta kamaa, joka ei maksanut kerrassaan mitään.
Ei. Itsekäs pelko tai epäröinti eivät tehneet häntä levottomaksi, vaan epäluulo, ettei Pancks muistaisi osaansa heidän välisessä sopimuksessaan, vaan päästyään jonkun asian perille ryhtyisi toimiin sen johdosta, ilmaisematta sitä hänelle. Toiselta puolen, muistellessaan keskusteluaan Pancksin kanssa ja ajatellessaan, kuinka vähän syytä hänellä oikeastaan oli otaksua, että tämä merkillinen henkilö saattoi olla näiden asioiden jäljilläkään, ihmetteli hän toisinaan itseään voidessaan pitää asiaa niin tärkeänä. Risteillen näillä vesillä, harhaili hän sinne tänne, kuten ainakin alukset ristiaallokossa, pääsemättä satamaan.
Pikku Dorritin vetäytyminen pois heidän tavallisesta kanssakäymisestään ei parantanut asiaa. Hän oli niin paljon ulkona ja niin paljon omassa huoneessaan, että Clennam alkoi kaivata häntä ja huomata hänen paikkansa tyhjäksi. Hän oli kirjoittanut ja kysynyt, voiko hän paremmin, ja Pikku Dorrit oli vastannut, kiitollisesti ja vakavasti, pyytäen häntä olemaan rauhassa hänen puolestaan, hän kun voi aivan hyvin; mutta Clennam ei ollut nähnyt häntä, entiseen kanssakäymiseen verraten pitkään aikaan.
Clennam palasi eräänä iltana kotiin, käytyään Pikku Dorritin isän puheilla, joka oli maininnut tyttären olevan vierailulla — niin hän aina sanoi, kun tämä oli kovassa työssä hankkiakseen isälle illallista — ja tapasi mr Meaglesin kiihoittuneena kävelemässä huoneessaan. Kun Clennam avasi oven, pysähtyi mr Meagles, kääntyi häneen päin ja sanoi:
»Clennam! Tattycoram!»
»Mitä on tapahtunut?»
»Poissa!»
»Taivaan nimessä, mitä tarkoitatte?» huudahti Clennam hämmästyneenä.
»Ei tahtonut laskea viiteenkolmatta; en saanut häntä tekemään niin; pysähtyi kahdeksaan ja lähti tiehensä.»
»Lähti pois talostanne?»
»Eikä palaa enää milloinkaan», sanoi mr Meagles pudistaen päätänsä. »Te ette tunne tämän tytön intohimoista ja ylpeätä luonnetta. Hevosvaljakko ei saisi häntä nyt vedetyksi takaisin; vanhan Bastiljin lukot ja telkeet eivät pidättäisi häntä.»
»Mitenkä tämä tapahtui? Istukaa ja kertokaa minulle.»
»Ei ole varsin helppoa kertoa, miten se tapahtui; sillä teidän pitäisi tuntea tämän kiivaan tyttöparan onneton luonne, voidaksenne oikein käsittää asian. Mutta näin se tapahtui. Pet ja äiti ja minä olemme viime aikoina keskustelleet paljon. En tahdo salata teiltä, Clennam, etteivät nämä keskustelut ole olleet niin iloista laatua kuin olisin suonut; on ollut puhetta siitä, että lähtisimme taas matkalle. Tätä ehdotusta tehdessäni on minulla oikeastaan ollut erikoinen tarkoitus.»
Kuvitellussa tapauksessa olisi Clennamin sydän tykyttänyt kiivaasti.
»Tarkoitus», jatkoi mr Meagles hetken vaiti oltuaan, »jota on myöskään tahdo salata teiltä, Clennam. Rakas lapseni on mieltynyt erääseen henkilöön, ja olen siitä hyvin pahoillani Kenties arvaatte, kenestä on kysymys. Henry Gowanista.»
»En ollut aivan valmistumaton kuulemaan sitä.»
»No niin!» Mr Meagles huokasi syvään. »Olisin suonut, ettei teidän milloinkaan olisi tarvinnut kuulla sitä. Mutta näin nyt kuitenkin on asianlaita. Äiti ja minä olemme panneet parhaamme, Clennam; olemme koettaneet lempeätä neuvomista, olemme koettaneet antaa ajan vaikuttaa, olemme koettaneet erossaoloa. Mutta turhaan. Viime keskustelumme koski matkaa, joka kestäisi vähintäin vuoden ja jonka ajaksi heidät tykkänään erotettaisiin ja suhde keskeytettäisiin. Tämän johdosta oli Pet onneton, ja sentähden äiti ja minä olimme myöskin onnettomia.»
Clennam sanoi hyvin ymmärtävänsä sen.
»No niin!» puolustautui mr Meagles. »Myönnän käytännöllisenä miehenä ja olen varma, että äitikin käytännöllisenä naisena myöntää, että me, perheissämme, suurentelemme surujamme ja teemme kärpäsestä härkäsen sillä tavalla, että voi arvata sen kyllästyttävän katselijaa — syrjäistä katselijaa, nimittäin, Clennam. Kuitenkin, Petin onnellisuus tai onnettomuus on meidän silmissämme suorastaan kysymys elämästä tai kuolemasta, ja suotakoon meille anteeksi, jos teemme siitä suuren numeron. Joka tapauksessa olisi Tattycoramin pitänyt sietää sitä. Ettekö tekin ole samaa mieltä?»
»Tietysti olen», vastasi Clennam, innokkaasti tunnustaen oikeutetuksi sellaisen kohtuullisen vaatimuksen.
»Mutta ei, sir», valitti mr Meagles pudistaen päätänsä, »hän ei sietänyt sitä. Nähdessäni, kuinka hänen huonompi puolensa riehui ja kiehui hänen sydämessään, riistäen ja raastaen sitä, muistutin hänelle lempeästi yhä uudelleen ja uudelleen, ohi kulkiessani: 'Viisikolmatta, Tattycoram, viisikolmatta!’ Olisin suonut hänen yötä päivää vain laskevan viiteenkolmatta, silloin tätä ei olisi tapahtunut.»
Mr Meagles, jonka alakuloisilla kasvoilla hänen sydämensä hyvyys vieläkin selvemmin kuvastui kuin ilon ja hilpeyden kirkastaessa niitä, siveli otsaansa, poskiansa ja leukaansa ja pudisti päätänsä.
»Sanoin äidille (ei siksi, että se olisi ollut tarpeellista, sillä hän olisi kyllä itsekin ajatellut sitä): 'me olemme käytännöllistä väkeä, rakkaani, ja tunnemme hänen elämäntarinansa; me näemme tässä onnettomassa tytössä heijastuksen siitä, mikä raivosi hänen äitinsä sydämessä, ennenkuin tämä pieni raukka oli maailmassa; me selitämme hänen mielentilansa parhain päin, äiti, emme huoli välittää siitä nyt ensinkään; me odotamme sopivampaa tilaisuutta puhuaksemme hänelle, toisen kerran.’ Ja me emme sanoneet nyt mitään. Mutta menettelimmepä miten hyvänsä, näytti siltä kuin ei olisi voitu välttää sitä, minkä piti tapahtua; ja eräänä iltana sitte hänen raivonsa puhkesi ilmi.»
»Kuinka ja miksi?»
»Jos kysytte miksi», vastasi mr Meagles hieman ymmällä kysymyksen johdosta, sillä hän näytti olevan paljoa innokkaampi lieventämään Tattycoramin syytä kuin perheen, »niin voin viitata siihen, mitä äsken jotakuinkin sananmukaisesti kerroin sanoneeni äidille. Jos puhun siitä, kuinka se tapahtui, niin olimme hänen läsnäollessaan toivottaneet hyvää yötä Petille (hyvin hellästi, se minun on myönnettävä), ja hän palveli Petiä yläkerrassa — muistattehan, että hän oli Petin kamarineito? Kenties Pet, joka oli hyvin alakuloinen, käyttäytyi hiukan ajattelemattomammin kuin tavallista pyytäessään häneltä apua; mutta en tiedä, onko minulla oikeutta sanoa niin, sillä hän on aina ollut hienotunteinen ja lempeä.»
»Hän on maailman lempein emäntä.»
»Kiitos, Clennam», sanoi mr Meagles ja pudisti hänen kättänsä, »tehän olette usein nähnyt heidät yhdessä. No niin! Me kuulimme nyt, kuinka onneton Tattycoram puhui äänekkäästi ja vihaisena, ja ennenkuin ennätimme tiedustella, mistä oli kysymys, tuli Pet alas vapisten ja sanoi pelästyneensä häntä. Heti perässä ilmestyi Tattycoram raivoissaan. 'Vihaan teitä kaikkia kolmea', huusi hän ja polki jalkaansa meille. 'Minä pakahdun vihasta koko tätä taloa kohtaan.'»
»Jonka jälkeen te —?»
»Minäkö?» vastasi mr Meagles niin, yksinkertaisen hyvänsävyisesti, että olisi saavuttanut mrs Gowaninkin luottamuksen.
»Minä sanoin: 'Laske viiteenkolmatta, Tattycoram'.»
Taas hän siveli kasvojaan ja pudisti päätänsä syvän surullisena.
»Hän oli niin tottunut siihen, Clennam, että hän nytkin, niin raivoisana, ettemme ole milloinkaan ennen nähneet häntä sellaisena, heti vaikeni, katsoi minua suoraan silmiin ja laski (kuten luulen) kahdeksaan. Mutta hän ei voinut hillitä itseänsä jatkaakseen pitemmälle. Siihen hän lopetti, poloinen, ja antoi palttua lopuille seitsemälletoista. Ja sitten hän puhkesi puhumaan. Hän inhosi meitä, hän oli onneton luonamme, hän ei voinut kestää tätä, ei tahtonut kestää tätä, — hän oli päättänyt lähteä pois. Hän oli nuorempi kuin nuori emäntänsä, ja jäisikö hän tänne ainiaaksi katselemaan kuinka häntä pidetään ainoana nuorena ja mielenkiintoisena olentona, jota on hemmoteltava ja rakastettava? Ei. Hän ei tahtonut, ei tahtonut, ei tahtonut! Millaiseksi me luulimme, että hän, Tattycoram, olisi kasvanut, jos häntäkin lapsuudesta saakka olisi hyväilty ja hellitty, niinkuin hänen nuorta emäntäänsä? Yhtä hyväksi kuin hänkin? Ah! Kenties viisikymmentä kertaa paremmaksikin. Kun me näin olimme rakastavinamme toisiamme, kehuskelimme sillä vain ärsyttääksemme häntä, sitä juuri teimme, ja häväisimme häntä. Ja kaikki muutkin talossa tekivät samoin. Eilen juuri mrs Tickitiä, jolla oli pieni lapsenlapsensa luonaan, oli suuresti huvittanut lapsen yritykset lausua hänen (Tattycoramin) nimeä, sitä inhoittavaa nimeä, jonka he olivat antaneet hänelle; ja mrs Tickit oli nauranut nimellekin. Kukapa ei tekisi niin; ja mikä oikeus meillä oli antaa hänelle kissan tai koiran nimi? Mutta mitäpä siitä. Hän ei aikonut enää ottaa vastaan mitään hyviä hyviä tekoja meiltä, hän tahtoi viskata nimensä meille takaisin ja lähteä. Hän tahtoi lähteä sillä hetkellä, kukaan ei voisi pidättää häntä, emmekä enää milloinkaan saisi kuulla hänestä.»
Mr Meagles oli kertonut kaiken tämän, Tattycoram niin elävänä edessään, että oli melkein yhtä punainen ja palavissaan kuin millaiseksi oli kuvannut tytön.
»Ah, niin!» sanoi hän pyyhkien kasvojaan. »Oli turhaa puhua järkeä tälle intohimoiselle huohottavalle olennolle (Jumala tiesi, millainen äidin tarina lienee ollut), niin että sanoin hänelle vain, ettei hän voinut lähteä enää niin myöhään illalla; annoin hänelle käteni, saatoin hänet hänen huoneeseensa ja tarkastin talon ovet. Mutta tänä aamuna hän oli poissa.»
»Ja te ette tiedä hänestä mitään muuta?»
»En mitään», vastasi Meagles. »Olen koko päivän ollut tiedusteluilla. Hän lienee lähtenyt hyvin aikaisin ja hyvin hiljaa. En ole tavannut hänestä jälkeäkään likitienoilla.»
»Malttakaas! Tahdottehan», sanoi Clennam hetken mietittyään, »tavata häntä? Arvattavasti tahdotte?»
»Tietysti tahdon: haluan antaa hänelle vielä tilaisuuden palata; äiti ja Pet tahtovat antaa hänelle vielä tilaisuuden palata. Ja tekin», sanoi mr Meagles suostutellen, ikäänkuin kiusaus vihastumiseen ei olisi ollut hänen puolellaan, »tekin tahdotte antaa tälle kiivaalle tyttöraukalle tilaisuuden palata, Clennam».
»Olisinpa todellakin outo ja kova, ellen tahtoisi sitä», vastasi Clennam, »kun te kaikki olette näin anteeksiantavaisia. Mutta aioin kysyä, ettekö ole ajatellut tuota miss Wadea.»
»Olen kyllä. En muistanut häntä, ennenkuin olin kierrellyt kaikkialla naapuristossa, enkä ehkä olisi tullut silloinkaan ajatelleeksi häntä, ellen olisi, kotiin tullessani, tavannut äitiä ja Petiä aivan varmoina siitä, että Tattycoram oli mennyt hänen luoksensa. Silloin tietysti muistin, mitä hän oli sanonut päivällisillä sinä päivänä, jolloin olitte ensimmäistä kertaa meillä.»
»Onko teillä aavistusta siitä, missä miss Wade olisi tavattavissa?»
»Totta puhuakseni», vastasi mr Meagles, »tapasitte minut odottamassa teitä juuri siksi, että minulla on jonkinlainen sekava aavistus siitä. Minun talossani elää tuollainen omituinen tietoisuus, jollainen toisinaan pääsee salaperäisellä tavalla pujahtamaan taloon ja jota ei kukaan ole selvässä muodossa saanut keneltäkään, mutta jonka kuitenkin jokainen epämääräisesti on vastaanottanut joltakin ja taas päästänyt häipymään, nimittäin arvelu, että miss Wade asuu tai asui jossakin kotimme läheisyydessä.» Mr Meagles antoi hänelle paperiliuskan, johon oli kirjoitettuna Park Lanen läheisyydessä ja Grosvenorin tienoilla olevan ikävän syrjäkadun nimi.
»Tässä ei ole numeroa», huomautti Arthur.
»Numeroa, rakas Clennam!» huudahti hänen ystävänsä. »Ei mitään muutakaan! Pelkkä kadun nimi on voinut tulla meille liidellen ilmassa, sillä, kuten sanoin, ei kukaan meidän väestämme voi sanoa, mistä on saanut sen tietää. Kuitenkin kannattaisi käydä siellä tiedustelemassa; ja koska teen sen mieluummin seurassa kuin yksin ja koska tekin olitte tämän luoksepääsemättömän naisen matkatoverina, niin arvelin –» Clennam täydensi lauseen toisen puolesta tarttumalla uudelleen hattuunsa ja ilmoittamalla olevansa valmis lähtemään.
Nyt oli kesäaika ja harmaa, pölyinen, helteinen ilta. He ajoivat Oxford Streetin päähän ja ryhtyivät kiertelemään suuria, alakuloisen komeita katuja ja pieniä katuja, jotka yrittivät olla yhtä komeita ja onnistuivat olemaan vieläkin alakuloisempia ja joita vilisi tiheänä sokkeloverkkona Park Lanen tienoilla. Illan hämärään tuijotteli sekasortoisia kulmatalorykelmiä raakalaisaikuisine vanhoine porttiholveineen ja varusteineen, kauhistuksia, jotka jonakin jurona aikakautena olivat kohonneet ilmoille jonkun juropään rakentamina ja jotka kuitenkin vaativat ihailua kaikilta jälkipolvilta ja olivat päättäneet pysyä vaatimuksissaan siksi, kunnes lysähtäisivät kokoon. Illan tunnelma synkistyi katsellessa pieniä loisasumuksia, joiden koko runko näytti potevan kouristustautia, kääpiömäisestä, Grasvenor Squaren varrella asuvan armollisen herran jättiläisovea jäljittelevästä eteisenovesta alkaen tallirakennusten lantakasoille päin olevaa seurusteluhuoneen ikkunaa myöten. Raihnaiset rakennukset, joissa kieltämättä oli tyyliä, mutta jotka eivät kyenneet pitämään kunnollisesti sisässään mitään muuta kuin epämiellyttävän hajun, näyttivät olevan suurten herraskartanoiden kasvatustulosten viimeisiä rippeitä; ja missä ohuet rautakanget kannattivat niihin liittyviä vähäisiä kaaria ja parvekkeita, näyttivät ne rampoina nojautuvan kainalosauvoihin. Siellä täällä katseli kadulle vaakunakilpi johon koko vaakunatiede oli kuvattuna, ikäänkuin joku arkkipiispa pitäisi esitelmää maailman turhuudesta. Kauppapuodit, joita oli vain muutamia, eivät panneet tavaroitansa näytteille sillä yleisön mielipide ei merkinnyt niille mitään. Sokerileipuri tiesi keitä hänellä oli kirjoissaan ja saattoi tyytyä asettamaan ikkunaansa muutaman pullollisen piparminttutippoja sekä puolisen tusinaa vanhan viinimarjahyytelön näytettä. Vihanneskauppiaan ainoa myönnytys yleiselle mielipiteelle oli muutama oranssi. Yksi vaivainen sammalkori, jossa ennen oli ollut kurmitsan munia, sisälsi kaiken sen, mitä munakauppiaalla oli sanottavana roskaväelle. Kaikki näiden katujen varsilla asuvat näyttivät (kuten aina tähän aikaan päivästä ja tähän vuodenaikaan) menneen jonnekin päivällisille, eikä kukaan näyttänyt tarjoavan näitä päivällisiä. Portailla vetelehti lakeijoja, koreasulkaisia ja jauhopäisiä, kuin sukupuuttoon kuollut jättiläislinturotu, ja hovimestareita, yksinäisiä, muista erilleen vetäytyviä miehiä, joista jokainen näytti epäillen katselevan kaikkia muita hovimestareita. Vaunujen vyöryminen puistossa oli loppunut siltä päivältä; katulyhdyt oli sytytetty, ja veitikkamaiset pienet palvelijapojat, ruumiinmukaisissa puvuissa, sääret yhtä vallattomasti hyppien kuin ajatukset heidän päässänsä, kuljeksivat kaksitellen, pureksien ruohonkorsia ja vaihtaen veikeitä salaisuuksia. Laikulliset koirat, jotka juoksivat vaunujen perässä, ja jotka olivat niin yhteenkuuluvia komeiden ajopelien kanssa että näytti siltä kuin nämä eläimet olisivat alentuneet liikkuessaan ulkona ilman niitä, seurasivat palvelijoita, jotka kulkivat edestakaisin asioita toimittaen ja sanaa tuoden. Siellä täällä oli syrjäinen kapakka, joka ei näkynyt haluavan yleisön kannatusta ja jossa ei kaivattu, juuri muuta kuin liveripukuisia herroja.
Viimemainitun huomion tekivät ystävykset kulkiessaan tiedusteluillaan. Siellä ei enempää kuin missään muuallakaan tiedetty mitään heidän etsimänsä kadun varrella asuvasta, miss Wade nimisestä henkilöstä. Tämä katu oli yksi loiskatuja, pitkä, säännöllinen, ahdas, synkkä ja pimeä, aivan kuin tiili- ja muurilaasti-hautaussaatto. He tiedustelivat etsimäänsä monella pienellä portilla, missä toisinaan näkivät alakuloisen nuorukaisen seisovan pää painuksissa pienten jyrkkien puuportaiden yläpäässä, mutta saamatta tietää mitään. He kulkivat katua ylös ja alas, ensin toista ja sitten toista katuviertä, jolla välin kaksi äänekästä sanomalehtipoikaa kuulutteli merkillistä tapahtumaa, jota ei ollut sattunut eikä milloinkaan sattuisikaan; he kirkuivat niin, että heidän käheät äänensä tunkeutuivat kadun salaisiin kammioihin saakka; mutta he eivät saaneet mitään tietää. Viimein he seisoivat samassa kulmassa, josta olivat lähteneet; oli tullut pimeä, ja he tiesivät yhtä paljon kuin alkaessaan tiedustella.
Kulkiessaan olivat he moneen kertaan sivuuttaneet likaisen, tyhjältä näyttävän talon, jonka ikkunoissa ilmoitettiin talon olevan vuokrattavana. Vuokrailmoitukset, tuottaen vaihtelua hautaussaattoon, vaikuttivat miltei koristeellisesti. Ehkäpä siksi, että ne kiinnittivät Clennamin huomion taloon, tai kenties sentähden, että mr Meagles ja hän kahdesti siitä ohi mennessään olivat huomauttaneet: »Täällä hän ei tietystikään asu», Clennam nyt ehdotti, että he palaisivat ja koettaisivat onneaan siinäkin ennenkuin lopullisesti lähtisivät tiehensä. Mr Meagles suostui, ja he palasivat sinne.
He kolkuttivat kerran ja soittivat kerran saamatta vastausta. »Tyhjää», päätteli mr Meagles kuunnellen. »Vielä kerta», tuumi Clennam ja kolkutti taas. Sen perästä kuulivat he liikettä alhaalla ja jonkun laahustavan ovelle.
Ahdas sisäänkäytävä oli niin pimeä, että oli mahdotonta selvästi nähdä, millainen henkilö avasi oven; mutta sitten selvisi, että se oli vanha nainen. »Anteeksi, että häiritsemme teitä», sanoi Clennam. »Mutta voisitteko ilmoittaa meille, missä miss Wade asuu?» Ääni pimeässä vastasi odottamatta: »Täällä asuu.»
»Onko hän kotona?»
Kun ei vastausta kuulunut, kysyi mr Meagles uudelleen: »Onko hän kotona?»
Vielä hetken epäröimistä, sitten vastasi ääni äkkiä: »Luulen hänen olevan. Tulkaa sisään, käyn kysymässä.»
He astuivat umpimähkään eteenpäin ja huomasivat itsensä suljetuiksi ahtaaseen pimeään taloon; vaimo laahusti tiehensä ja puhui heille jostakin ylempää: »Nouskaa ylös portaita, ette voi kompastua mihinkään.» Sitten he haparoivat portaita ylös heikkoa valoa kohden, jonka piankin huomasivat katulyhdyn ikkunan läpi luomaksi loisteeksi; heidän edellään kulkeva olento jätti heidät ummehtuneeseen huoneeseen odottamaan.
»Tämä on outoa, Clennam», sanoi mr Meagles hiljaa.
»Kerrassaan outoa», myönsi Clennam yhtä hiljaa, »mutta me olemme saavuttaneet päämäärämme, ja se on tärkeintä. Tässä tulee valoa!»
Valo tuli lampusta, ja sitä kantoi vanha, hyvin likainen, hyvin ryppyinen ja kuivettunut nainen. »Hän on kotona», ilmoitti hän (ääni oli äskeinen), »hän tulee heti». Asetettuaan lampun pöydälle pyyhki eukko käsiään esiliinaansa; sitä hän olisi voinut tehdä ikuisesti saamatta niitä puhtaiksi. Hän katsoi hämärillä silmillään vieraita ja lähti.
Nainen, jota he olivat tulleet tapaamaan, oli, jos hän nyt asui täällä, asettunut tänne samoin kuin olisi asettunut itämaiseen majalaan. Hänen ympäristönään oli vain pieni nelikulmainen matto keskellä lattiaa, muutamia harvoja huonekaluja, jotka nähtävästi eivät kuuluneet huoneeseen, ja sekasortoinen joukko matka-arkkuja ja muita matkatavaroita. Jonkun aikaisemman vakituisen asujamen aikana oli pienessä ummehtuneessa huoneessa vielä ollut pystykuvastin kullattuine pöytineen; mutta kultaus oli niin haalistunut kuin menneenkesäiset kukat ja lasi niin laikkuinen kuin se taikavoimin olisi säilyttänyt pinnallaan kaikki ne usvat ja pahat säät, joita se oli kuvastanut. Vieraat saivat parin kolmen minuutin ajan katsella kaikkea tätä, ennenkuin ovi avautui ja miss Wade astui sisään.
Hän oli aivan sama kuin heidän erotessaankin. Aivan yhtä kaunis, yhtä pilkallinen, yhtä umpimielinen. Hän ei osoittanut olevansa ensinkään hämmästynyt nähdessään heidät, eikä hänessä voinut huomata muutakaan mielenliikutusta. Hän pyysi heitä istumaan ja kieltäytyen itse ottamasta tuolia ennätti ennen heitä käymään käsiksi heidän asiaansa.
»Luulen tietäväni syyn siihen, miksi kunnioitatte minua käynnillänne.
Puhukaamme siitä nyt heti», sanoi hän.
»Syynä siihen on Tattycoram, miss Wade», sanoi mr Meagles.
»Arvaan sen.»
»Miss Wade», kysyi mr Meagles, »tahdotteko olla ystävällinen ja ilmoittaa, tiedättekö hänestä mitään?»
»Kyllä. Tiedän hänen olevan täällä luonani.»
»Sallikaa siinä tapauksessa, miss Wade, minun sanoa», virkkoi mr Meagles, »että olisin iloinen, jos hän tulisi takaisin ja että vaimoni ja tyttäreni niinikään olisivat iloisia siitä. Hän on niin kauan elänyt meidän luonamme, emmekä unohda mitä vaatimuksia hänellä voi olla meidän suhteemme, ja toivon voivamme suoda hänelle anteeksi.»
»Toivotte voivanne suoda anteeksi?» toisti miss Wade tasaisella, hillityllä äänellä. »Mitä niin?»
»Luulen ystäväni tarkoittavan, miss Wade», selitti Arthur Clennam nähdessään mr Meaglesin olevan melkein hämillään, »sitä intohimoista tunnetta, joka toisinaan valtaa Tattycoramin hänen kuvitellessaan olevansa jollakin tavoin syrjäytetyssä asemassa ja joka voittaa hänen paremmat muistonsa.»
Miss Wade ratkesi hymyilemään katsoessaan häneen. »Niinkö todellakin?» sanoi hän vain.
Tämän huomautuksen jälkeen seisoi hän pöydän luona niin tyynenä ja liikkumattomana, että mr Meagles tuijotti häneen kuin lumottuna eikä voinut katsoa Clennamiin kehoittaakseen tätä tekemään uuden hyökkäysliikkeen.
»Ehkä olisi hyvä, jos mr Meagles voisi tavata häntä, miss Wade?»
»Se käy hyvin helposti päinsä», vastasi tämä. »Tule tänne, lapsi.» Näin sanoen avasi hän erään oven ja talutti tytön huoneeseen. Oli varsin omituista nähdä heitä yhdessä: tyttöä, joka vapaan kätensä sormilla epävarmana ja samalla intohimoisena hypisteli pukunsa etumusta, ja miss Wadea, joka tyynenä tarkkasi häntä ja joka juuri tämän tyyneytensä kautta tavattoman voimakkaasti aavistutti oman luonteensa sammumattoman intohimon (samoin kuin huntu aavistuttaa sen alle verhotut muodot).
»Katsos tässä», sanoi hän hillityllä tavallaan, »tässä on herrasi ja isäntäsi. Hän on halukas ottamaan sinut takaisin, ystäväni, jos vain huolit hänen armostansa ja päätät palata. Voit taas päästä hänen kauniin tyttärensä taustaksi ja kehykseksi, hänen herttaisten oikkujensa orjaksi ja koruksi taloon todistamaan perheen hyväntahtoisuutta. Voit saada takaisin naurettavan nimesi, joka leikillisesti osoittaa sinulle sormea ja asettaa sinut erikoisasemaan, niinkuin sinun tuleekin olla erikoisasemassa. (Syntyperäsi, näetkös; sinun ei pidä unohtaa syntyperääsi.) Pääset taas, Harriet, tämän herran tyttären luokse ja pidettäväksi hänen läheisyydessään elävänä muistutuksena hänen omasta etevämmyydestään ja armollisesta alentuvaisuudestaan. Nämä kaikki edut voit vielä saada takaisin ja paljon muuta sen lisäksi, minkä arvaan muistuvan mieleesi minun tässä puhuessani, mutta menetät ne, jos pakenet minun turviini — voit saada takaisin ne kaikki, jos tunnustat näille herroille, kuinka nöyryytetty ja katuvainen sinä olet ja palaat heidän kanssansa saamaan anteeksi. No, mitä sanot tähän, Harriet? Tahdotko mennä?»
Tyttö, jonka mielessä suuttumus ja poskilla punastus vähitellen oli kohonnut näiden sanojen vaikutuksesta, puristi nyrkkiinsä ne puseron poimut, joita oli hypistellyt, ja vastasi: »Mieluummin kuolisin!»
Miss Wade, joka yhä piteli hänen kättänsä omassaan, kääntyi vieraisiinsa päin ja sanoi hymyillen: »Hyvät herrat, mitä aiotte nyt tehdä?»
Poloinen mr Meagles oli niin sanomattoman hämmästynyt kuullessaan vaikuttimiaan ja tekojaan tällä tavalla vääristeltävän, ettei ollut tähän saakka kyennyt virkkamaan sanaakaan; mutta nyt sai hän puhekykynsä takaisin.
»Tattycoram», sanoi hän, »sillä puhuttelen sinua edelleenkin tällä nimellä tietäen, etten tarkoittanut muuta kuin hyvää antaessani sen sinulle, ja tietäen, että sinäkin tiedät sen —»
»En tiedä!» vastasi tyttö katsahtaen taas ylös ja miltei repien itseään samalla kiihkeällä kädellä.
»Ei, ehkä et nyt», sanoi mr Meagles, »tämän naisen tarkkaavien silmien alla, Tattycoram», tyttö vilkaisi niihin pikimmälti, »etkä sen vaikutusvallan alaisena, jota näemme hänen harjoittavan; et nyt kenties, mutta toisen kerran. Tattycoram, en tahdo kysyä tältä naiselta, uskooko hän itse mitä sanoo, edes nytkään, puhuessaan vihan ja vastenmielisyyden valtaamana, kuten minä ja ystäväni hyvin tiedämme hänen nyt tekevän, vaikka hän hillitsee itseänsä niin erinomaisen päättävästi, ettei kukaan, joka näkee sen, voi unohtaa sitä. Mutta sinulta kysyn, uskotko sinä siihen, muistellessasi kotiasi ja kaikkea siihen kuuluvaa. Sanon sinulle vain, ettei sinun tarvitse tunnustaa mitään minulle eikä omilleni eikä tarvitse pyytää mitään anteeksi; ainoa, mitä pyydän sinua tekemään, on se, että lasket viiteenkolmatta, Tattycoram.»
Tämä katsoi häneen hetkisen, mutta rypisti sitte kulmiaan ja vastasi:
»En tahdo. Miss Wade, olkaa hyvä ja viekää minut pois täältä.»
Hänen sisässään raivoavassa taistelussa ei ollut nyt mitään lieventävää ainesta; se oli osaksi intohimoista osaksi itsepintaista uhmaa. Hehkuvat posket, nopeasti virtaava veri, kiivas hengitys, kaikki todisti, kuinka kiihkeästi hän asettui palaamisen mahdollisuutta vastaan. »En tahdo, en tahdo, en tahdo!» toisteli hän matalalla, käheällä äänellä. »Mieluummin annan repiä itseni kappaleiksi! Mieluummin revin itseni kappaleiksi!»
Miss Wade, joka oli päästänyt irti hänen kätensä, laski suojelevasti käsivartensa hetkeksi hänen hartioillensa ja sanoi kääntyen vieraisiin päin, aivan entisellä äänellänsä ja hymyillen myös entisellä tavallansa: »Hyvät herrat, mitä nyt aiotte tehdä?»
»Oi Tattycoram, Tattycoram!» huudahti mr Meagles ja kohotti samalla vakavasti varoittaen kättänsä. »Kuuntele tämän naisen ääntä, katsele hänen kasvojaan, ajattele mitä hänen sydämessään liikkuu ja mieti millainen tulevaisuus on edessäsi. Lapseni, mitä ajatelletkin, niin perustuu tämän naisen vaikutus sinuun — vaikutus, joka meistä on hämmästyttävä enkä liioittele, jos sanon, kauhistuttava nähdä — paljoa hurjempaan intohimoon ja väkivaltaisempaan luonteeseen kuin sinun. Miten te tulette toimeen yhdessä, mitä siitä lähtee?»
»Minä olen yksin täällä, herrat», huomautti miss Wade muuttamatta ääntänsä tai tapaansa, »sanokaa, mitä vain tahdotte».
»Kohteliaisuuden on väistyttävä, miss Wade, kun on kysymys tämän harhaanjohdetun tytön nykyisestä tilanteesta», vastasi mr Meagles, »vaikka toivon, etten perin unohda sitä, huolimatta siitä vääryydestä, jota teette hänelle ihan silmieni edessä. Suokaa anteeksi, että hänen kuullensa muistutan teille — minun täytyy sanoa se — että olitte käsittämätön salaisuus meille kaikille ja ettei teillä ollut mitään yhteistä meidän kanssamme, kun hän onnettomuudekseen joutui teidän tiellenne. En tiedä, mikä olette, mutta te ette salaa, ette voi salata, millainen pimeä, synkkä henki teissä asuu. Jos te sattuisitte olemaan niitä naisia, jotka jostakin syystä tuntevat rikollista huvia saattaessaan lähimmäisensä yhtä kurjaksi kuin itse ovat (olen kyllin vanha tietääkseni, että sellaistakin sattuu), niin kehoitan häntä kavahtamaan teitä ja teitä kavahtamaan itseänne.»
»Herrat!» sanoi miss Wade tyynesti. »Kun olette lopettaneet — mr
Clennam, ehkä koettaisitte taivuttaa ystäväänne —»
»Ei ennen kuin olen yrittänyt vielä kerran», vastasi mr Meagles päättävästi. »Tattycoram, rakas lapsi parkani, laske viiteenkolmatta!»
»Älkää työntäkö luotanne sitä toivoa, sitä varmuutta, jonka tämä hyvä mies teille tarjoo», sanoi Clennam matalalla, juhlallisella äänellä. »Palatkaa ystävienne luo, joita ette ole unohtanut. Miettikää vielä kerta.»
»En tahdo! Miss Wade», sanoi tyttö, kiivaasti hengittäen ja tarttuen kurkkuunsa, »viekää minut pois».
»Tattycoram», sanoi mr Meagles. »Yksi kerta vain! Ainoa, mitä pyydän sinulta maailmassa, lapseni! Laske viiteenkolmatta!»
Tyttö painoi kätensä kiinteästi korvilleen, pörröttäen kiivaalla liikkeellä kiiltävää mustaa tukkaansa, ja kääntyi päättävästi seinään päin. Miss Wade, joka tämän viimeisen vetoamisen aikana oli katsellut häntä sama merkillinen hymy huulillaan ja sama hillitsevä käsi povellaan kuin katsellessaan hänen taisteluansa Marseillessa, kiersi nyt käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin ottaakseen hänet haltuunsa kaikiksi ajoiksi.
Ja hänen kasvoillaan oli selvä voitonriemuinen ilme, kun hän käänsi ne herroihin päin sanoakseen heille hyvästi.
»Koska herrat viimeisen kerran kunnioittavat minua käynnillään», sanoi hän, »ja koska äsken sanoitte, ettette tiedä, mikä, minä olen ja mihin vaikutusvaltani tähän tyttöön perustuu, niin tietäkää, että sen syynä on yhteinen asia. Minä olen samanlaista syntyperää kuin särkynyt lelunnekin. Hän on nimetön, minäkin olen nimetön. Olemme molemmat kärsineet saman vääryyden. Muuta minulla ei ole enää sanottavaa teille.»
Tämä lausuttiin mr Meaglesille, joka murheellisena meni ulos huoneesta. Kun Clennam seurasi hänen perässään, kääntyi miss Wade hänen puoleensa, yhä äärimmäisen hillittynä ja ääni tyynenä, mutta kasvoillaan hymy, jonka näkee vain julmilla ihmisillä: heikko hymy, joka levittää sieraimia, tuskin hipaisee huulia ja joka ei häivy vähitellen, vaan sytyttyään sammuu heti, silmänräpäyksessä.
»Toivon», sanoi hän, »että rakkaan ystävänne, mr Gowanin, vaimo tuntee itsensä iloiseksi tietäessään olevansa toisenlaista syntyperää kuin tämä tyttö ja minä ja odotellessaan suurta onneansa».